Jaettu tuska, R

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Jaettu tuska, R

Viesti Kirjoittaja Lizlego » Pe Helmi 24, 2006 4:09 am

A/N: Sain aivan järisyttävän inspiraation kirjoittaa tämän ikivanhan yhteisficin jatkoa, joten postaan tämän vanhan osan nyt täällä... idea oli minun, joten minulla on oikeus.
Title: Jaettu tuska
Author: LazyElf & minä
Genre: En ole varma (nolottaa)
Rating: R
Disclaimer: Kaikki hahmot on Tolkienin!!
Summary: Mitä jos Celebrían ei olisikaan jäänyt örkkien vangiksi matkalla Lórieniin vaan hänen sijastaan vangiksi olisi jäänytkin toinen hänen pojistaan
Warning: Ilmeisesti tulee olemaan melko angstinen tarina...väkivaltaa!

Elladan rakasti ratsastamista. Se sai hänet tuntemaan itsensä vapaaksi kaikista kahleista, joita hänen syntyperänsä hänelle asetti. Ratsunsa selässä hän saattoi unohtaa huolensa ja keskittyä vain ohikiitävään vapaudenhetkeen. Mutta tänään, saattaessaan äitiään tämän vanhempien luo Lórieniin, hän tunsi vastuuntaakan raskaana harteillaan. Hän katseli oikealla leviävää synkkää metsää epäluuloisena eikä kyennyt karistamaan yltään tunnetta, että jokin oli vinossa. Hänen sielunsa oli rauhaton eikä hänen tarvinnut katsoa veljeään tietääkseen, että tämä jakoi hänen pelkonsa. Hänen henkinen yhteytensä Elrohiriin oli niin vahva, että hän kykeni toisinaan lukemaan tämän ajatuksia ja tuntemaan tämän tunteita.

Elladan vilkuili rauhattomasti ympärilleen. Bruinen oli kadonnut heidän taakseen ja maisema näytti kauniilta kirkkaassa päivänvalossa. Sumuvuoret kohosivat jyrkkinä ja korkeina heidän edessään ja niiden huiput kimaltelivat lumesta valkoisina. Elladan oli kasvanut niitä katsellen eivätkä ne kuitenkaan olleet koskaan lakanneet täyttämästä häntä ihmetyksellä. Vuoret olivat valtavankokoiset, arvaamattomat ja kesyttämättömät. Ne olivat hänelle voittamattomat ja kiehtoivat häntä ikuisesti. Aina silloin tällöin hän vaelsi niiden rinteillä kuin etsien niiden arvoituksen avainta, jota ei ollut olemassakaan. Mutta vain harvoin hän oli matkoillaan yksin, sillä yleensä minne hän menikin, hänen kaksoisveljensä oli hänen mukanaan.

”Muistatko meidän ensimmäisen seikkailumme vuorilla?” Elrohir kysyi viaton virne kasvoillaan ja Elladan irvisti ennen kuin tuhahti:

”En!” hän ei voisi milloinkaan unohtaa sitä.

”Anaranë…”, Elrohir kuiskasi hiljaa varmistaen, etteivät heidän takanaan ratsastavat haltiat kuulleet häntä, ja nauroi saadessaan veljensä punastumaan. Hän ja Elladan johtivat pientä saattuetta, joka koostui parista tusinasta haltiamiehestä ja tusinasta haltianaisesta. Matkat Rivendellin ulkopuolelle eivät koskaan olleet vaarattomia ja Celebrían seurueineen saattoi olla houkutteleva hyökkäyskohde Sauronin örkeille, jotka alati vaanivat mahdollisuutta tuhotöihin.

”Älä puhu hänestä!” Elladan sihahti yrittäen näyttää vihaiselta, mutta häntäkin nauratti. Anaranë oli ollut hänen ensimmäinen vakava ihastuksensa. Viehättävä nuori haltianeito oli haavoittunut lievästi örkin nuolen raapaistua hänen olkavarttaan, ja Elladan oli ollut hänen auttajansa. Hän oli sitonut neidon haavan ja huolehtinut hänestä hellästi. Hän oli heti ensisilmäyksellä menettänyt sydämensä neidolle, mutta hänen lemmentunteensa ei ollut saanut minkäänlaista vastakaikua. Se ei ollut suinkaan lannistanut häntä. Eikä sekään, että Elrohir oli puhunut hänelle järkeä. Ei, hän ei halunnut nyt muistella nuoruutensa typeryyksiä.

Hän mulkaisi varoittavasti veljeään ja oli aikeissa sanoa muutaman valitun sanan, kun hänen silmänsä havaitsivat liikettä metsäiseltä kukkulalta takaviistoon oikealta

”Örkkejä! Ne hyökkäävät!” hän huusi ja tajusi veljensä ääneen sekoittuvan omaansa. He käänsivät kiireesti ratsunsa ja ohjasivat ne lähemmäs äitiään, joka istui vaaleanharmaan tammansa selässä kasvoiltaan tyynenä mutta kalvenneena. Kukaan ei puhunut mitään. Tietämättään Elrondin kaksospojat vetivät miekkansa esiin täsmälleen yhtä aikaisesti valmistautuen taisteluun. Elladan tunsi halua ratsastaa hyökkäävää örkkijoukkoa vastaan pitääkseen sen kaukana äidistään, mutta hän hillitsi itsensä. Jos hän hyökkäisi eteenpäin, hänen kohdalleen miesten muodostamassa suojarenkaassa jäisi aukko.

Örkkien nuolet halkoivat ilmaa ja niiden julmat huudot tulivat hetki hetkeltä kovemmiksi niiden lähestyessä heitä. Rivendellin parhaat jousiampujat Télen ja Aldanir ja muutamat muut haltiat kaatoivat nuolillaan monia vihollisia, mutta niitä oli heille liian monta ja välimatka hupeni olemattomiin. Kunnes örkit olivat jo miekaniskun etäisyydellä. Elladan ja Elrohir olivat pian mukana taistelussa, joka oli lyhyt mutta verinen. Ilma täyttyi tuskanhuudoista, örkkien kuolonkorahduksista ja vuodatetun veren hajusta. Elladan tunsi päässään pyörivän hänen kääntäessään ratsuaan puolelta toiselle ja jakaessaan kuolettavia iskuja miekallaan. Hänen mielessään takoi vain yksi ajatus: ”Niitä on liian paljon!” Hän pelkäsi, että ne pääsisivät hänen ohitseen ja tappaisivat hänen äitinsä.

Mutta hänen pelkonsa oli aiheeton. Örkit joutuivat nopeasti sekasortoiseen tilaan huomatessaan haltioiden pienestä lukumäärästään huolimatta olevan itseään voimakkaampia. Ne kääntyivät paetakseen ja pelastaakseen siten oman nahkansa tulevalta kuolemalta. Haltiat Elladania lukuun ottamatta katsoivat heidän pakoaan helpottuneina. Elladan sen sijaan silmäsi heidän vetäytymistään epäuskoisena ja raivoissaan. Nyt, kun välitön vaara oli ohi, hän oli vihainen. Hän ei olisi tahtonut myöntää itselleen, että oli hetki sitten pelännyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuntemansa pelon ja heikkouden vuoksi hän vihasi nyt itseään. Hänen olisi pitänyt olla rohkea. Hän oli vannonut ja vakuuttanut isälleen pystyvänsä suojelemaan äitiään, ja tämä oli viimein uskonut häntä. Äiti oli yhä turvassa, mutta silti Elladan tunsi pettäneensä saamansa luottamuksen. Hän oli tuntenut pelkoa. Se oli saanut hänestä vallan ja ohjannut häntä. Hän vannoi itselleen, ettei niin tulisi enää koskaan käymään

”Tulkaa takaisin, senkin kurjat pelkurit!” hän huusi ja hetken mielijohteesta kannusti hevosensa laukkaan seuratakseen pakenevaa vihollisjoukkoa. Hän tappaisi örkeistä jokaisen sen tähden, että ne olivat uhanneet hänen äitiään ja nöyryyttäneet häntä itseään

”Elladan!” hän kuuli veljensä huutavan hänen nimeään, mutta ei välittänyt siitä. Hän kohotti miekkansa syöksyessään ratsuineen örkkijoukon kimppuun saaden ne peloissaan hajaantumaan eri suuntiin. Hänen painavan miekkansa terä lennätti usean vihollisen pään niitä kannattelevilta hartioilta, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi katsellut itseään ulkopuolelta. Kuin miekkaa pitelevä käsi ei olisikaan ollut hänen omansa vaan jonkun toisen. Se liikkui vaivattomasti tuottaen tuhoa voimalla, jota hän ei ollut ennen nähnyt. Hän halusi nähdä niiden veren vuotavan. Hän janosi nähdä niiden kaikkien kuolevan.

Hänen ratsunsa poukkoili villinä sinne tänne totellen kuitenkin yhä hänen käskyjään ja hän kylvi ympärilleen kuolemaa julma virnistys kasvoillaan. Kunnes hätääntynyt huuto aivan hänen läheltään tunkeutui hänen hulluutensa läpi:

”Elladan! Varo!” Elrohir huusi ja samalla hetkellä, kun Elladan käänsi päänsä katsoakseen perässään seurannutta veljeään, hän tunsi jonkin iskeytyvän oikealle puolelle rintaansa. Hän ei tuntenut kipua, mutta hän havaitsi ratsun katoavan hänen altaan. Hän tiesi pudonneensa ratsunsa selästä, mutta matka maahan kesti kauan. Hän mietti etäisesti olisiko tämä hänen loppunsa.

”Ei!! Elladan!!” hän kuuli Elrohirin huutavan pelosta särkyneellä äänellä ja toivoi, että hänellä olisi ollut mahdollisuuksia rauhoitella tätä, mutta hän ei kyennyt saamaan ääntä suustaan. Silmänräpäyksen ajaksi hänet täytti epämääräinen pelko, että hän oli mielettömyydellään saattanut tarpeettomasti Elrohirin vaaraan, mutta sitten hänen ruumiinsa tavoitti maanpinnan ja hänen tajuntansa katosi.

Avatar
Unikeko
Örkki
Viestit: 96
Liittynyt: To Helmi 09, 2006 6:58 pm

Viesti Kirjoittaja Unikeko » Ma Helmi 27, 2006 2:43 pm

WAU!! Hieno ficci! :D

En ole täällä aiemmin käynyt edes kurkistamassa, mutta kannattipa
kuitenkin käydä.
Surullinen ficci..en yleensä lue surullisia ficcejä, mutta tulinpa nyt kuitenkin
lukeneeksi, enkä ihme kyllä kadu sitä! Tämä oli mahtava!

Ja jatkoa siis tulee??

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » Pe Maalis 03, 2006 8:54 pm

Hienoa! Surullinen, hyvin kirjoitettu ja mutenkin aivan loistava!

Jatkoa toivottavasti pian! :wink:
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » To Huhti 13, 2006 10:32 am

Vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta. Pahus kun yhden luvun perusteella on mahdoton pähkäillä, mitä kaikkea tässä vielä tulee tapahtumaankaan... Mutta keljuun ja herkulliseen kohtaan jätit kyllä ^^

Kaksosten keskinäinen side on kuvattu kauniisti ja kiehtovasti ^^ Ja pienehkö naljailu, heh. Samoin se, miten rakas äiti on niille.
Äiti oli yhä turvassa, mutta silti Elladan tunsi pettäneensä saamansa luottamuksen. Hän oli tuntenut pelkoa. Se oli saanut hänestä vallan ja ohjannut häntä. Hän vannoi itselleen, ettei niin tulisi enää koskaan käymään
Minä pidin suuresti kohdasta, jossa Elladan pelkäsi että örkit tappaisivat Celebríanin. Taistelu menossa, ja tyyppi ajattelee ainoastaan äitiään ja tämän turvallisuutta 8) Elladanin huoli ja pelko tulivat tekstistä hyvin vahvasti esiin.

Jatkon väkivaltaisuuksia ja juonenkäänteitä odotellaan innolla ^^
Viimeksi muokannut Annatar, Ma Huhti 17, 2006 11:24 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » To Huhti 13, 2006 8:43 pm

Lennokasta ja sujuvaa etenemistä,wautsi wau :D Pidin paljon
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » To Touko 25, 2006 3:45 pm

Onkohan tähän tulossa jatkoa lähitulevaisuudessa? Minä en yleensä lue haltiaficcejä ja Elladan ja Elrohir ovat aika lähellä kärkeä minun "epäkiinnostavimmat TSH-hahmot" -listallani, mutta siitä huolimatta sain tämän luettua ilman tylsistymiskohtauksia. Taidokas kirjoitustyyli tietysti auttoi asiaa. Tuo Elladanin äkillinen into tappaa oli kiehtovaa. Eli se, että hän koki niin voimakkaan häpeällisenä sen pelon tunteen. Jatkoa olisi mielenkiintoista lukea. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Helmi 05, 2007 6:02 pm

Mielenkiintoista. Hm.. Tämä oli hieno, ja välillä täällä päin on hyvä lukea toimintaakin, liian usein (en silti tuomitse näitä juttuja, ei, pidän niistä kovasti) löytää surumielistä ja kaipaavaa tekstiä. Tämä toi mukavaa vaihtelua, nyt kun täällä kerran on tullut aikaa tapettua koko viikonlopun ajan, ja myös tänään... :roll:

Tämä jäi mielenkiintoiseen kohtaan, mukavan arvoituksellista. Mutta sitten toistan tuon kysymyksen; onko jatkoa? Samantyylistä tekstiä olisi ilo lukea lisääkin. Tämä oli taidolla kirjoitettu ja sellaisilla hahmoilla, kuten Mithrellas sanoi, että heistä tulee luettua vähemmän. Tai ainakin täällä...

Niin, jatkoa?

Edit; virheitä liikaa...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Lizlego » Ke Helmi 07, 2007 11:14 pm

Elladan heräsi kipuun, joka jyskytti hänen rinnassaan. Hän tunsi keinuvansa ja tajusi sitten, että häntä liikutettiin. Joku kantoi häntä sylissään. Hän avasi sulkeutuneet silmänsä ja yritti nähdä kantajansa, mutta hän pystyi erottamaan vain tummat ääriviivat. Ne vaikuttivat hänestä tutuilta ja hän kohotti hieman päätään nähdäkseen paremmin, mutta se liike oli virhe. Kipu räjähti hänen rinnassaan ja hän luuli huutavansa, mutta hänen huuliltaan lähti vain voipunut vaikerrus.

”Älä yritä liikkua, poikani”, hänen isänsä ääni kaikui lempeänä hänen korvissaan.

”Missä…me olemme?” Elladan kysyi kuiskaten ja siristi silmiään nähdäkseen isänsä kasvot paremmin, mutta hänen katseensa sumeus ei poistunut.

”Kotona Rivendellissä”, Elrondin rauhallinen ääni vastasi ja Elladan tunsi alkavansa liukua takaisin tajuttomuuteen, mutta muistot taistelun hetkistä pitivät hänet vielä hereillä. Aavistus jostain pahasta hiipi hänen väsyneeseen mieleensä.

”Missä…missä äiti on?” hän kysyi ja liikautti päätään nähdäkseen vilauksen ympäristöstään, mutta kivunaalto valtasi hänet ja sai hänet uudestaan voihkaisemaan ääneen. Maailma pyöri, ja hän sulki nopeasti silmänsä.

”Pysy liikkumatta. Olet haavoittunut ja liikkuminen vain lisää tuskaasi", hänen isänsä sanoi ja tämän äänessä oli nyt kärsimätön ja toruva sävy, jonka Elladan hyvin muisti lapsuudestaan. Silloin, kun hän ja Elrohir olivat olleet typeriä, isä oli puhunut heille juuri tuolla äänensävyllä ja käskenyt heidän ajatella järjellään. Elladan tunsi käden koskettavan hellästi otsaansa.

”Minä olen tässä, lapseni”, hän kuuli äitinsä sanovan pehmeästi, ja ajatteli vastustella itsensä kutsumista lapseksi, muttei tehnyt niin, koska äkkiä hänet valtasi hirvittävä pelko. Hän tiesi, mikä oli vinossa. Hänen mielensä tavoitteli yhteyttä hänen veljensä kanssa, mutta ei onnistunut.

”Elrohir. En kuule häntä. Missä hän on?” hän pakotti itsensä kysymään. Hänen vanhempansa eivät vastanneet. Se voimisti hänen pelkoaan. Hän avasi uudestaan silmänsä tuntiessaan, että hänet laskettiin alas pehmeälle alustalle. Hänen ei tarvinnut katsoa ympärilleen tietääkseen, mihin hänet oli tuotu. Hän tiesi olevansa kotona, omassa huoneessaan. Hän ponnisteli kohottautuakseen istumaan, mutta vahva käsi piteli häntä aloillaan.

”Elladan…”, Elrondin ääni tuntui värisevän ja Elladan tunsi kyynelten nousevan äkkiä silmiinsä.

”Mitä…hänelle tapahtui?” hän kysyi nyyhkäisten ja luuli ensin, ettei saisi vastausta, mutta sitten hänen äitinsä sanoi hiljaa.

”Örkit saivat hänet vangikseen.”

Ensin Celebríanin sanat toivat Elladanin mieleen toivonpilkkeen. Hänen veljensä oli kenties yhä elossa, mutta nopeasti hänet valtasi uusi kauhu. Elrohir oli vihollisten käsissä eivätkä nämä varmastikaan kohtelisi häntä hyvin. Ei, siitä ei ollut epäilystäkään, etteivät ne kiduttaisi häntä armottomasti. Ne laittaisivat hänet kärsimään ja katumaan syntymäänsä. Ja lopulta, kun ne olisivat kyllästyneet katselemaan hänen tuskaansa, ne tappaisivat hänet.

Epätoivosta syntyneillä viimeisillä voimillaan Elladan ponkaisi pystyyn.

”Meidän täytyy etsiä ja pelastaa hänet!” hän huudahti koettaen päästä jaloilleen, mutta hän oli niin heikko, ettei jaksanut edes nousta seisomaan. Hänen rintaansa poltti kipu kuin palava kekäle olisi painettu sitä vasten ja ensimmäistä kertaa hän havaitsi veren, joka tahri hänen paitaansa. Hän muisti haavoittuneensa, muttei halunnut välittää siitä. Hän ei välittänyt omasta hengestään. Hän halusi vain löytää veljensä. Miksi hänen isänsäkin oli vielä täällä, vaikka Elrohir tarvitsi häntä toisaalla?

”Sinä et lähde minnekään!” Elrond sanoi vihaisesti, mutta Elladan oli kuulevinaan pelkoa hänen äänessään. Hän ei kyennyt vastustamaan isäänsä tämän pakottaessa hänet takaisin makuulle. Hänen päänsä tuntui äkkiä kevyeltä ja ruumiinsa painottamalta ja hän tiesi tiedottomuuden pian ottavan hänet valtaansa.

”Me löydämme kyllä Elrohirin. Glorfindel johtaa toistaiseksi etsintöjä ja lähden itse matkaan heti, kun olen hoitanut haavasi”, hänen isänsä puhui jostain kaukaa. Elrohir. Elladanin viimeinen ajatus ennen pimeyttä koski häneen yhtä paljon kuin tieto Elrohirin vankeudesta: Vaikka Elrohir selviytyisi, tämä ei antaisi hänelle koskaan anteeksi.

*****

Kylmä pelko. Elladan heräsi siihen, että hänen sydämensä hakkasi hirvittävän pelon vallassa. Hän tähysi ympärilleen valoisassa huoneessa, muttei nähnyt mitään pelättävää. Se ei kuitenkaan rauhoittanut häntä. Hän tajusi makaavansa sängyssä omassa huoneessaan ja näki äitinsä istuvan vuoteensa vieressä.

”Elladan, kaikki on hyvin. Sinä näit vain painajaista”, hänen äitinsä kuiskasi sivellen hellästi hänen hiuksiaan ja Elladan halusi uskoa hänen sanoihinsa. Hän olisi tehnyt mitä vain muuttaakseen ne todeksi. Sillä totuus oli jotain paljon pahempaa. Pelko, jota hän aisti, ei ollut hänen omaansa, mutta sen ymmärtäminen ei vähentänyt hänen ahdistustaan vaan ainoastaan lisäsi sitä. Elrohir oli elossa, mutta peloissaan. Elladan tunsi sen nyt liiankin selvästi ja hänen vatsaansa väänsi. Siitä huolimatta hän hymyili rauhoittavasti äidilleen. Jokin uhkasi Elrohiria, mutta Elladan tiesi, ettei Elrohir haluaisi äidin tietävän sitä. Tämä oli vain heidän välistään.

”Vain painajainen…”, hän huokaisi ääneen näytellen helpottunutta eikä hän antanut naamionsa pettää edes tuntiessaan äkkiä säkenöivän kivun sormissaan. Valheellisesti hän säilytti hymyn kasvoillaan, vaikka tunsi Elrohirin sormien luiden murskaantuvan ja kuuli tämän tuskanhuudon soivan korvissaan.

*****

A/N: En ole järin suuri fani kaksosten mielilinkkikuviolle, mutta rakastan sen luomia psykologisia mahdollisuuksia. 8)

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ke Helmi 14, 2007 9:00 pm

Minun piti lukea tämä jatko heti kun se ilmestyi, mutta se onnistui unohtumaan siihen saakka kunnes näin että olit kommentoinut minun ficciäni (kiitos!). Luin samalla tuon ensimmäisen osan palauttaakseni asiat mieleen ja tämä kyllä vaikutti kaikin puolin kiinnostavalta jutulta, siis siitäkin huolimatta etten koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut tuosta haltiakaksikosta.

Minä pidin varsinkin siitä, kuinka syvälle Elladanin ajatuksiin ja tuntemuksiin tässä porauduttiin - hänen asemaansa oli helppo eläytyä, mikä tietysti on aina plussaa lukukokemuksen kannalta. Elladanin kokemusten kuvailu oli toteutettu todella hienosti ja eläväisesti. Pidän myös tuosta asetelmasta, että Elladan, joka oikeastaan aiheutti koko hämmingin, pelastui ja sivusta seurannut veli jäi sitten vangiksi. Sellainen on tietysti omiaan aiheuttamaan syyllisyyden tuntoja.

Minulla ei ole mitään noita haltioiden mielilinkkikuvioita vastaan - ne tosiaan tuovat aika mielenkiintoisia mahdollisuuksia ficceihin, kuten sanoit.

On myös mukava lukea ficciä, jossa Elrond ja Celebrian elävät yhdessä. Se tuntuu jotenkin harvinaiselta asetelmalta. Onkohan Arwen vielä edes syntynyt näiden tapahtumien aikoihin? (Jos sillä nyt on mitään merkitystä...)

Eli loppuyhteenvetona, teksti oli sujuvaa ja helppoa luettavaa (mitä arvostan todella paljon) ja juonikin on kaikessa dramaattisuudessaan kiinnostava. (En oikein tajua miksi toisten kärsimyksistä on niin hauska lukea, mutta niin se vaan on. :D)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » To Helmi 15, 2007 4:11 pm

Pitäisi kaiketi kommentoida. En tajua mihin se jäi! *vihaa itseään* Kyllä tätä olisi pitänyt kommentoida heti ensimmäisen lukukerran jälkeen!

Tämä osa oli mielenkiintoinen, pidin kovasti. Ja siiten nillitän hiukan; Elrond sanoi "Rivendell" vaikka kuvittelisin hänen sanovan "Imladris". Pikkujuttu, ja ihan tyhmästi heti olen valittamassa... Ei, en oikeasti ole tuollainen nillittäjä. Vai olenko?

Asiaan. Siis pidin tästäkin osasta, ja tuo miten kerroit aivan kaikesta... Kuten Mithrellas sanoi, Elladanin rooliin oli helppo mennä mukaan ja eläytyä.

Tämä kommentti taitaa haista aika pahalle. :roll: No, ei voi mitään, kommentti kuitenkin, ja tällä kertaa en saa mitään järkevää sanottua.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Noradriel
Yksinäinen susi
Viestit: 1134
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 8:53 am
Paikkakunta: Lothlórien

Viesti Kirjoittaja Noradriel » Ke Helmi 21, 2007 2:27 pm

Vau. Vaikuttavaa. Kiehtova ajatus ja idea.

Minua hieman arvelutti lukea. Tesistä ei voi teitää, vaikka tappaisitte toisen kaksosista.

Jatkoa? (Se Rakentava on edelleen jossain...)
Let me forget all of the hate, all of the sadness.

Pervoin -05
HP- ficcaaja -06
Aragorn 2009

Vastaa Viestiin