Valkoisen muurin vanki, G
Lähetetty: Su Maalis 05, 2006 3:24 pm
Title: Valkoisen muurin vanki
Author: Mithrellas
Rating: G
Genre: draama
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa. Falborn ja Idril-täti ovat omia hahmojani.
Summary: Faramirin ja Denethorin elämää ja ajatuksia Minas Tirithissä 25 vuotta ennen Sormuksen sotaa.
A/N: Tämä on kaksiosainen juttu. Ensimmäinen osa Faramirin ja toinen Denethorin näkökulmasta kerrottuna. Tästä tuli väkisinkin aika pitkä, ikävä kyllä. Palaute on enemmän kuin tervetullutta!
Valkoisen muurin vanki
Osa 1. Faramir
Beregond sanoi kerran, että minä olin varmaan maailman onnellisin poika, koska minun isäni oli niin tärkeä mies ja koska minä asuin niin suuressa talossa. Ja aina jos minun teki mieli jotain, minun tarvitsi vain pyytää, niin se tuotiin minulle. Minä mietin noita sanoja, ja ajattelin, että vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi totta, niin en minä siltikään tainnut olla maailman onnellisin poika.
Oikeastaan minä ajattelin, että olisi ollut mukava olla sellainen kuin Beregond: juoksennella kujilla yhdessä muiden poikien kanssa, vakoilla eriskummallisen näköisiä ihmisiä ja kiivetä ylös vuorille huutamaan ja kuuntelemaan, kuinka kaiku vastasi. Mutta minun ei ollut enää lupa leikkiä kaupungin poikien kanssa. Kerran oli nimittäin käynyt niin, että minä olin karannut kavereideni kanssa vuorille ilman lupaa, ja me olimme kiipeilleet yhdellä kalliolla, ja yhtäkkiä kivi oli vierähtänyt pois minun jalkani alta ja minä olin pudonnut. En oikein muista siitä tapauksesta muuta kuin sen, että isä oli ollut minulle hyvin vihainen. Ja sen jälkeen hän määräsi vartijan vahtimaan minua.
Vartijan nimi oli Falborn ja minä usein ajattelin, että hän olisi varmaan tehnyt mitä muuta tahansa mieluummin kuin vahtinut minua. Enkä minäkään pitänyt siitä, että hän seurasi minua joka paikkaan. Kerran minä käskin Falbornia menemään tiehensä, mutta hän vain tokaisi, ettei kuunnellut muiden kuin käskynhaltijan määräyksiä. Minua suututti, koska se mies oli vähän kuin lastenvahti, paitsi ettei hän koskaan ottanut minua syliin ja kertonut tarinoita, eikä koskaan peitellyt minua vuoteeseen, niin kuin Idril-täti oli tehnyt silloin kun minä olin pieni. Vaikka en minä tietysti sellaista olisi halunnutkaan. Minä kun olin jo yhdentoista enkä tarvinnut minkäänlaista lastenvahtia. Mutta silti se Falborn aina seurasi minua joka paikkaan, ja jos minä yritin juosta muiden poikien joukkoon, hän huusi perääni ja kielsi minua menemästä. Ja jos minä en totellut, hän tuli ja otti minua käsivarresta ja raahasi isäni luo, ja sitten isä katsoi minua ankarasti ja käski minut vuoteeseen ilman jälkiruokaa.
Minun isäni oli käskynhaltija, mikä tarkoitti sitä, että hän johti Gondorin kansaa ja teki päätöksiä ja antoi määräyksiä. Kaikki sanoivat häntä Gondorin tärkeimmäksi ja mahtavimmaksi mieheksi, mutta kuitenkin minusta tuntui, ettei isäni aina ollut oikein onnellinen, koska hän hymyili niin harvoin. Vaikka en hän kyllä koskaan itkenytkään. Isäni oli ihan erilainen kuin Beregondin isä, joka aina välillä tuli meidän luoksemme kun me rakensimme majaa ja jutteli meille ja auttoi meitä, vaikka hän oli aikuinen. Kerran Beregond oli hypännyt isänsä reppuselkään, eikä tämä ollut suuttunut yhtään vaan nauroi. Minusta kyllä tuntuu, että minun isäni olisi suuttunut, jos minä olisin tehnyt jotain sellaista. Isä ei yhtään pitänyt siitä, jos me pidimme melua tai nauroimme liikaa Boromirin kanssa. Isää ei saanut häiritä sillä tavalla, koska hänellä oli niin paljon töitä ja vaikeita asioita ajateltavana.
* * *
Tänään minä olin kahdestaan isän kanssa, koska minun isoveljeni Boromir oli lähtenyt miesten kanssa harjoitusretkelle metsään. He olivat menneet harjoittelemaan taistelemista, koska Boromir oli kohta niin vanha, että joutuisi itään vartioimaan rajoja. Boromir oli ollut tosi innoissaan koko aamun ja sanonut säälivänsä minua, koska minä olin niin pieni, etten saanut koskaan tehdä mitään hauskaa. Boromir oli kyllä tavallaan oikeassa, ja minä toivoin kovasti, että olisin yhtä vanha kuin hän, koska sitten Falborn ei varmaan enää vahtisi minua ja minä saisin tehdä mitä ikinä tahtoisin ainakin siihen asti, kun liittyisin sotajoukkoihin.
Minä istuin isäni suuressa nojatuolissa ja luin sindarinkielistä kertomusta sellaisesta kaupungista kuin Gondolin. Minä olin tällä viikolla lukenut paljon haltiakuningas Turgonista ja siitä, kuinka hän oli onnistunut pitämään kaupunkinsa kätkettynä monta sataa vuotta niin vihollisilta kuin ystäviltäkin. Mutta nyt minä luin, kuinka Maeglin oli paljastanut hänen salaisuutensa ja kuinka viholliset tunkeutuivat Gondoliniin ja urhea Turgon sai surmansa. Isä käveli edestakaisin huoneessa ja kuunteli, kun minä luin, ja välillä hän pysäytti minut ja kysyi jotakin lukemastani. Joskus hän pyysi minua sanomaan saman lauseen yhteiskielellä. Me puhuimme isän kanssa yleensä sindaria, koska se oli isän mielestä parempi kieli kuin westron. Vaikka en minä kyllä oikeastaan ymmärtänyt, miten joku toinen kieli saattoi olla parempi kuin toinen. Kun isä sanoi olevansa pettynyt minuun, se kuulosti haltiakielellä ihan yhtä pahalta kuin yhteiskielellä.
Päivä oli tänään ollut kaunis ja aurinkoinen, mutta illan tultua taivaalle oli kerääntynyt tummia pilviä ja ne olivat alkaneet jyrähdellä. Tuuli oli yltynyt - sen kuuli tänne sisälle asti, koska talomme oli korkealla ja tuuli kävi aina sen nurkkiin niin että joka puolella ujelsi aavemaisesti. Äkkiä sade alkoi hakata ikkunaluukkuja vasten ja ulkona jyrisi entistä kovemmin. Minä luin vähän kovemmalla äänellä, jotta isä varmasti kuulisi, mutta vähän ajan päästä tajusin, ettei isä ollut pysäyttänyt minua pitkään aikaan. Minä kohotin katseeni ja näin hänen katselevan ulos pienestä ikkunasta, jonka hän oli avannut. Silloin minä laskin kirjan pöydälle ja menin isäni viereen. Hänen katseensa oli suuntautunut sitä metsää kohti, jonne Boromir oli mennyt ja hänen otsaansa oli ilmestynyt sellainen uurre, joka siihen aina ilmestyi silloin, kun hän oli huolissaan. Isä laski kätensä minun olkapäälleni ja veti minua vähän lähemmäs. Tiesin, että hän oli huolissaan Boromirista. Hän oli sanonut, ettei Boromirin tarvitsisi lähteä. Boromir oli kuitenkin vielä niin nuori, että ehtisi harjoitella sotimista riittävästi vaikka aloittaisi vasta ensi kesänä. Mutta ei Boromir tietysti ollut kuunnellut, vaan oli vannonut kovaan ääneen, että hän oli jo yhtä iso kuin muut miehet ja että hänen oli aika oppia taistelemaan ihan oikeasti, koska muuten hänestä ei koskaan tulisi Gondorin parasta soturia. Ja niin isä oli sitten antanut hänen mennä.
"Minä luulen, että Boromir on ihan kunnossa. Ei hän pelkää ukkosta ollenkaan", minä sanoin.
Isä huokaisi syvään.
"Siinä olet varmasti oikeassa, mutta minä annoin miehille ohjeeksi palata, jos ilma käy huonoksi. Kuitenkaan heistä ei näy jälkeäkään, vaikka taivas synkkeni jo monta tuntia sitten."
Sitten isäni astui pois ikkunan luota ja kutsui palvelijan huoneeseen. Hän päätti lähettää hevosmiehen hakemaan Boromirin kotiin.
Me odotimme Boromiria myöhään yöhön, mutta hän ei tullut. Minun isäni vaikutti tosi hermostuneelta ja minuakin pelotti. Soturit olivat menneet aivan lähelle, vain peninkulman päässä sijaitsevaan metsään, jossa me joskus kävimme Boromirin kanssa leikkimässä ja tutkimassa maastoa. Siellä oli ihan turvallista eikä siellä liikkunut edes villieläimiä, tai ainakaan minä en ollut nähnyt siellä muita kuin oravia ja kettuja. Mutta sotilaat olivat kantaneet aivan oikeita aseita, ja minä pelkäsin, että heille oli sattunut jokin vahinko.
Boromir palasi seuraavana aamuna. Hän oli nuhainen ja hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt. Oikeastaan hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt vasta aamulla, kun hän oli juossut hevosensa luo ja hänen jalkansa oli livennyt märällä rinteellä, mutta nuhan hän oli saanut yöllä, kun miesten teltta ei ollut pitänyt vettä tarpeeksi hyvin. Minä kuuntelin salaa oven takana, kun isä puhui Boromirille, komppanian päällikölle ja ratsulähetille. Isä oli todella kiukkuinen ja syytti päällikköä ja lähettiä niskuroinnista, koska nämä eivät olleet tuoneet Boromiria kotiin silloin kun olisi pitänyt. Erityisen vihainen hän oli ratsulähetille, joka oli varta vasten lähetetty hakemaan Boromiria kotiin. Mutta se mies kertoi, ettei Boromir ollut suostunut lähtemään, vaikka hän oli kuinka yrittänyt maanitella häntä mukaansa ja silloin isä oli nauranut sille miehelle todella pilkallisesti ja sanonut, ettei tämä kelvannut palvelemaan käskynhaltijaa, kun ei kerran saanut edes kuusitoistakesäistä pojankoltiaista tottelemaan. Vaikka tavallaan minä ymmärsin sitä miestä, koska minä tiesin, kuinka itsepäinen Boromir usein oli ja kuinka hän aina muistutti, että jonain päivänä hänestä tulisi koko Gondorin valtias ja silloin hän muistaisi, ketkä olivat aikoinaan olleet hänelle hyviä ja ketkä ilkeitä ja kohtelisi heitä sen mukaisesti.
Joka tapauksessa Boromir oli minusta maailman paras isoveli, koska hän oli niin taitava kaikessa (paitsi lukemisessa, mutta se ei ole tärkeää) ja hän aina yritti opettaa minulle kaiken minkä osasi, ja vain tosi harvoin hän teki jotain tyhmiä juttuja (niin kuin silloin kerran kun hän käski minun varastaa hänelle pikkuleipiä keittiöstä, ja sitten kun minä jäin kiinni, isä moitti vain minua eikä ollenkaan Boromiria). Mutta siltikin minä pidän Boromirista tosi paljon, sillä oli hänen ansiotaan, etteivät kaupungit isot pojat koskaan uskaltaneet kiusata minua tai kavereitani. Kerran nimittäin yksi roteva poika haukkui minua hienohelmaksi, ja Boromir sattui kuulemaan sen ja sanoi antavansa selkään kaikille, jotka kiusaisivat minua tai kavereitani. Ja koska kaikki pojat (nekin jotka olivat Boromiria isompia) ihailivat ja pelkäsivät häntä, he tietysti uskoivat ja siitä lähtien minä sain liikkua kaupungissa rauhassa minne ikinä vain tahdoin mennä, tai ainakin siihen asti kun isäni määräsi Falbornin vahtimaan minua.
* * *
Vaikka minä olinkin vielä lapsi, minun piti harjoitella taistelemista joka päivä. Minä harjoittelin opettajieni kanssa jousiammuntaa ja miekkailua. Minä pidin enemmän jousiammunnasta ja osasin jo yhdeksän vanhana ampua pienellä jousellani melkein yhtä tarkasti kuin miehet isoilla jousillaan, mutta miekkailusta minä en pitänyt yhtä paljon, koska siinä piti taistella toista ihmistä vastaan, kun taas jousella saattoi ampua maalitauluun. Vaikka minun miekkani oli vain puinen harjoitusmiekka, jolla ei voinut oikeasti satuttaa ketään, minusta ei siltikään ollut mukava yrittää osua opettajaani.
Miekkamestari vertasi minua aina Boromiriin ja sanoi, ettei Boromir ikinä tehnyt sellaisia virheitä kuin minä, ja se oli minusta todella epäreilusti sanottu, koska Boromir oli paljon isompi ja taitavampi kuin minä. Yhtenä päivänä minä sitten suutuin opettajalleni aivan toden teolla ja huusin, että hän oli minulle paljon ankarampi kuin Boromirille ja että minä pyytäisin isää hankkimaan minulle uuden, reilumman opettajan. Silloin opettaja tarttui minua kauluksesta ja katsoi suoraan silmiini ja sanoi, etten minä ollut samanlaisessa asemassa kuin Boromir. Boromirista tulisi jonain päivänä käskynhaltija ja sen vuoksi hänen henkensä oli minun henkeäni arvokkaampi. Minusta tulisi vain sotapäällikkö ja minun velvollisuuteni olisi tappaa vihollisia niin kauan, kunnes minut itseni tapettaisiin. Joten minun olisi parasta karaistua tai muuten olisin pahassa pulassa. Silloin minä purskahdin itkuun ja juoksin isäni luo hänen työhuoneeseensa (vaikka ei häntä tietysti olisi saanut häiritä sillä tavalla kesken töiden), ja hautasin kasvoni hänen kaapuunsa ja nyyhkytin ja sanoin etten halunnut ruveta sotapäälliköksi ja kuolla. Isä tarjosi minulle nenäliinan ja kehotti minua kuivaamaan kyyneleeni. Hän asetti minut istumaan tuolille, ja kävi itse istumaan minua vastapäätä ja katsoi minua vakavana mutta ei yhtään ankarana, ja hän alkoi kertoa minulle, minkä vuoksi Gondor tarvitsi minua. Hän kertoi ensin esi-isiemme Númenorista ja siitä, kuinka Musta Ruhtinas oli juonitteluillaan syössyt sen tuhoon. Ja hän kertoi, kuinka maamme itäosat olivat ennen olleet kauniita ja täynnä elämää ja iloisia asukkaita, mutta sitten Musta Ruhtinas oli tullut ja ihmisten oli pitänyt paeta muualle. Vihollinen oli pystyttänyt torninsa meidän naapuriimme ja sieltä hän tarkkaili alati meitä ja suunnitteli sotaa meitä vastaan. Ja idästä leviävä kauhu vaikutti meidän sydämiimme ja teki meistä alakuloisia ja onnettomia ja vähensi meidän elinvuosiamme. Ja oli Musta Ruhtinaan syytä, ettei minulla ollut äitiä niin kuin kaikilla muilla kaupungin pojilla.
Sen jälkeen minä palasin miekkamestarin luo, enkä minä enää suuttunut hänelle, vaan kuuntelin, mitä hän sanoi ja yritin ottaa siitä opikseni. Ja joka päivä minusta tuli vähän parempi, niin että pian minä saatoin jo harjoitella isoveljeäni vastaan. Vaikka hän kyllä aina voitti, ellei antanut minulle tasoitusta sillä tavalla että antoi sitoa toisen kätensä selkänsä taakse.
* * *
Sinä vuonna talvi tuli varhain ja minulle ommeltiin uusi viitta. Se oli tummansininen, siinä oli valkeat turkisreunukset ja sen hopeiseen kiinnityssolkeen oli upotettu sininen jalokivi. Se viitta oli oikeastaan vähän liian pitkä minulle, nimittäin se melkein viisti maata kun minä kävelin, mutta ei se haitannut, koska minä kasvoin niin nopeasti. Uusi viittani muistutti minua jollain tavalla äidistä, ja kun sanoin siitä isälleni, hän näytti jotenkin mietteliäältä ja pyysi minua mukaansa. Me menimme huoneeseen, jossa oli paljon äidin vanhoja vaatteita, ja isä näytti minulle sellaista naisten takkia, joka oli aivan samanvärinen kuin minun uusi viittani, paitsi että siihen oli kirjailtu hopeisia tähtiä. Se takki oli kuulunut minun äidilleni ja minusta tuntui, että se oli jollakin tavalla hyvin tärkeä minun isälleni.
Uusi kaapuni tuntui mukavan lämpöiseltä, kun kävelin vartijani kanssa ulkona eikä minua palellut yhtään, vaikka pohjoisesta kävi kylmä viima, joka pöllytti kuolleita lehtiä ympäri Lähteenpihan kivilaattoja. Falborn huomasi, että yksi hänen tovereistaan oli vartiovuorossa ja meni vaihtamaan hänen kanssaan muutaman sanan. Minä päätin kävellä pihaa reunustavalle muurille, ja nousin varpailleni, jotta näkisin, mitä alhaalla kaupungissa tapahtui. Minä näin ensimmäiselle tasanteelle, mutta minä halusin nähdä ylemmäs kaupunkiin, joten päätin kiivetä muurin päälle. Sieltä minä näin, kuinka ystäväni Beregond juoksi kolmannella kerroksella kotiaan kohti. Minä yritin heiluttaa hänelle, mutta silloin Falborn äkkiä juoksi luokseni ja veti minut alas muurilta.
"Yrittääkö nuori ruhtinas päästä hengestään vai mikä on tuollaisen temppuilun syynä!" Falborn karjaisi minulle ja näytti vielä äkäisemmältä kuin yleensä.
"Minä vain halusin heiluttaa Beregondille. Minä en ole päässyt leikkimään hänen kanssaan kuin joskus kesällä viimeksi", minä selitin.
Falborn kohautti harteitaan.
"Se ei minua kiinnosta. En vain halua päätäni pölkylle sinun typerien päähänpistojesi vuoksi."
Minä en pitänyt yhtään Falbornista. Minä halusin kovasti mennä tervehtimään Beregondia ja kysymään, kuuluiko hänelle mitään uutta. Beregond oli kesällä sanonut, että hän saisi syksyllä koiran, ja minun teki mieli mennä katsomaan sitä. Niinpä sanoin vartijalleni, että olin ikävystynyt ja menisin kirjastoon lukemaan. Hän nyökkäsi hyvillään ja palasi toverinsa luo. Minä menin kirjastoon, ja varmistettuani ettei kirjastonhoitajaa näkynyt, hiivin hyllyjen lomitse huoneen taaimpaan nurkkaan ja kiipesin siellä olevasta ikkunasta ulos. Sitä kautta pääsi puutarhaan, josta puolestaan johti salainen polku alas viidennelle kerrokselle. Boromir oli kerran näyttänyt minulle tämän salatien, mutta olin käyttänyt sitä polkua vain harvoin, jotta se ei varmasti paljastuisi kenellekään.
Minä juoksin hurjan nopeasti alas pitkin katua, niin nopeasti, ettei kukaan edes tajunnut että se olin minä, käskynhaltijan poika. Kun minä viimein pääsin Beregondin talolle, näin hänet istumassa etupihan portailla pieni ruskea koiranpentu sylissään. Beregond katsoi minua ensin yllättyneenä ja sitten hän tervehti ja antoi minun rapsuttaa koiraansa, jonka nimi oli Rochlos. Minä nauroin ja sanoin, että hänen koiransa nimi tarkoitti lumivalkeaa hevosta, ja Beregond näytti aika nololta ja sanoi, ettei hän oikeastaan osannut haltiakieltä kovin hyvin, mutta hän oli halunnut antaa koiralle saman nimen kuin hänen isänsä entisellä hevosella oli ollut.
"Kuoliko sinun isäsi hevonen?" minä kysyin.
"Ei, se piti myydä", Beregond vastasi ja katseli koiraansa, joka tepsutti nyt ympäri etupihaa ja nuuhki kaikkea, mitä sen eteen sattui.
"Mutta millä sinun isäsi nyt ratsastaa, kun hän lähtee viemään viestejä?" minä kysyin, koska Beregondin isä oli ratsulähetti.
"Ei minun isäni enää vie viestejä", Beregond kertoi. "Hän on nyt hevosen kengittäjän apulainen ja rakentaa iltaisin puusta laatikoita kauppiaille. Hänet erotettiin käskynhaltijan palveluksesta, koska hän oli toiminut sääntöjä vastaan. Meillä ei ollut enää varaa pitää hevosta. Ja minä pelkään, että joudun antamaa Rochloksenkin pois, koska se syö niin paljon. Ottaisitko sinä minun koirani, jos minun pitäisi antaa se pois? Koska sinun luona sillä olisi varmasti aina tarpeeksi ruokaa."
Silloin minua suretti kauheasti ja minä mietin, miten oikein voisin auttaa Beregondia. Minä tajusin nyt, että se ratsulähetti, jota isäni oli moittinut sen jälkeen kun Boromir oli tullut kotiin nilkka nyrjähtäneenä, olikin ollut Beregondin isä. Mietin, mitä voisin sanoa isälle, että hän ottaisi Beregondin isän taas palvelukseensa. Mutta minusta tuntui, ettei ollut mitään mitä voisin sanoa. Jos isä oli kerran jotain päättänyt, hän ei sitä päätöstä enää pyörtänyt. Hänen mielestään sellainen olisi ollut merkki epävarmuudesta ja heikkoudesta.
Minä huomasin, että Beregondilla oli päällään vain harmaa nuhruinen villapaita pellavaisen tunikansa päällä, vaikka ilma oli niin kylmä, että olisi voinut sataa lunta. Minä riisuin uuden viittani ja ojensin sen Beregondille.
"Ota sinä tämä. Minä saan kyllä uuden, kun vain pyydän."
Beregond heitti heti kaavun hartioilleen ja kiitti minua. Juuri sillä hetkellä kuulin, kuinka nimeäni huudettiin ylhäällä kaupungissa, joten minä sanoin Beregondille näkemiin ja lähdin kävelemään ylöspäin kohti vartijaani, joka oli varmasti aivan raivoissaan.
Kun minä vähän ajan päästä seisoin isäni edessä linnan suuressa salissa, hän alkoi heti tivata, mitä viitalleni oli tapahtunut. Minä tiesin, että valehtelu oli väärin, mutta silti minusta tuntui, että joskus se saattoi olla myös oikein. Niinpä minä väitin isälleni, etten tiennyt mitä viitalle oli tapahtunut, että olin jättänyt sen muurille, josta se oli varmaan pudonnut jonnekin alas. Ehkä joku oli löytänyt sen ja vienyt mennessään tai ehkä hevoskärryt olivat ajaneet sen yli niin että se oli mennyt pilalle. Mutta isäni katsoi minua suoraan silmiin ja hänen katseensa oli kuin jäätä - niin kirkas ja terävä, että minä tunsin kylmät väreet selkäpiissäni. Hän tiesi, että olin valehdellut.
"Minä olen hyvin pettynyt sinuun, Faramir", isäni sanoi. "Kuvittelin että olisit jo tuohon ikään mennessä oppinut käyttäytymään niin kuin käskynhaltijan pojan sopii, mutta olin väärässä. Tulet ja menet edelleenkin niin kuin mielesi tekee, piittaamatta vanhempiesi ja viisaimpiesi käskyistä ja neuvoista. Et ole sellainen kuin veljesi, joka tietää, kuinka vanhemman tahtoa kunnioitetaan."
Tämän jälkeen isä oli hetken hiljaa ja sitten hän pyysi Falbornia viemään minut takaisin pihalle, ilman viittaa tai päällystakkia, ja vahtimaan minua niin kauan, että suostuisin palaamaan isäni luo ja kertomaan totuuden siitä, mitä uudelle viitalleni oli tapahtunut.
Minä en kylläkään aikonut kertoa. Minä tiesin, että jos kertoisin, isä lähettäisi heti jonkun Beregondin luo hakemaan sen viitan takaisin.
Niinpä minä istuin alas maahan ja nojasin muuriin ja pidin käsiäni puuskassa, koska hytisin kylmästä. Falborn seisoskeli äkäisenä vierelläni ja jupisi jotain siitä, kuinka paljon mieluummin olisi vakoilemassa örkkejä Ithilienissä kuin täällä jukuripäisen pikkupojan lapsenlikkana. Minä puolestani olin vihainen isälle siitä, että hän oli laittanut vartijan perääni, minkä vuoksi minä en voinut miekkailu- ja jousiammuntaharjoitusteni lisäksi tehdä enää mitään muuta kuin seisoskella yksinäni linnan pihalla tai opiskella kirjastossa.
Ehkä täällä ulkona istuminen palelluttaisi minut kuoliaaksi. Aloin kuvitella, millaiselta isäni näyttäisi sitten kun eloton ruumiini kannettaisiin hänen eteensä. Kyllä hän sitten olisi pahoillaan ja katuisi kovasti, että oli kohdellut minua niin huonosti. Mutta vaikka hän kuinka katuisi, ei hän enää saisi minua takaisin.
Falborn katsahti alas muurilta ja äkkiä hänen ilmeensä muuttui jotenkin pelokkaaksi. Hän jätti minut ja kiirehti pihalla seisovien kaartilaisten luo ja he alkoivat neuvotella jostain, ja sitten Falborn lähti sisään linnaan. Kun minä käänsin katseeni pois vartijoista, huomasin, että joku oli tullut aivan minun viereeni seisomaan. Näin harmaan kaavunhelman. Minä kohotin hitaasti katsettani, ja näin pitkän valkoisen parran ja vanhan miehen ystävälliset ja uteliaat kasvot sekä ison harmaan suippohatun. Kädessään vanhalla miehellä oli pitkä sauva, johon hän nojasi kumartuessaan minun puoleeni.
"Hyvät hyssykät! Kuinka sinä istut paitasillasi ulkona tällaisella ilmalla?" vanhus hämmästeli.
Minä nousin seisomaan ja painauduin muuria vasten. Minä en tiennyt kuka tuo mies oli ja minua vähän pelotti, koska en ollut ikinä nähnyt kenelläkään sellaista hattua ja niin pitkää partaa.
"Kuka sinä olet?" minä kuiskasin.
"Minua kutsutaan Harmaaksi Vaeltajaksi, Mithrandiriksi, jos se vastaa kysymykseesi", vanhus sanoi ja hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti.
Minä keräsin rohkeuteni ja kumarsin vanhalle miehelle.
"Minä olen Faramir Denethorin poika. Tervetuloa Minas Tirithiin."
Mithrandir naurahti minulle hyväntahtoisesti ja kehui minua kohteliaaksi nuoreksi mieheksi. Minä pidin siitä, koska se oli ensimmäinen kerta, kun minua sanottiin nuoreksi mieheksi eikä pikkupojaksi. Sitten Mithrandir otti viittansa ja asetti sen minun hartioilleni. Se tuntui lämpimältä ja minä kiitin vanhusta.
Äkkiä linnan ovi avautui ja isäni rynnisti paikalle. Vaikutti siltä, että hän oli tavannut Harmaan Vaeltajan joskus ennenkin.
"Mithrandir", hän sanoi ja katsoi vanhusta kylmästi. "Taas täällä, näemmä. Millä asioilla, sitä tuskin saamme koskaan tietää."
"Terve Denethor Ecthelionin poika, Gondorin käskynhaltija", Mithrandir tervehti ja kumarsi isälleni. "Kerron kyllä asiani, kunhan selitätte minulle ensin, miksi poikanne istuu puolipukeissa ulkona, vaikka ilma on kuin Caradhrasilla tuulisina päivinä."
"Se on pelkästään minun ja poikani välinen asia. Älä sinä sekaannu siihen. Ja anna se viitta heti takaisin tuolle ukolle, Faramir", isä komensi minua, mutta minä en liikahtanutkaan ja pitelin viitasta kiinni.
"Kuulitko mitä sanoin? Pudota se viitta ja tule sisään" isäni ärjäisi.
Minä käännyin katsomaan Mithrandiria ja ajattelin, että hän ei varmaan pelännyt yhtään minun isääni niin kuin kaikki muut tässä kaupungissa. Mithrandir näytti niin rauhalliselta ja hänen silmistään loisti viisaus, ja minä toivoin, että saisin jäädä hänen luokseen vähän pidemmäksi ajaksi.
"Mene vain Faramir. Me tapaamme myöhemmin. Mutta luulen, että ennen sitä meillä on isäsi kanssa hieman keskusteltavaa", Mithrandir virkkoi.
Isäni tarttui minua käsivarresta, veti viitan pois päältäni ja pudotti sen maahan.
"Nyt sisälle ja heti!" isäni huusi ja alkoi raahata minua kohti ovea. "Tuo mies on vaarallinen", hän selitti. "Mithrandir on velho. Velhoihin ei voi luottaa. Ne tulevat ja menevät niin kuin itse haluavat eivätkä koskaan kerro mitä heidän mielessään todellisuudessa liikkuu."
Eli vähän sellaisia kuin minä, minä ajattelin ja hymyilin itsekseni. Käännyin katsomaan kohti Mithrandiria, joka oli jäänyt seisomaan taaksemme. Ja minun sydämeni hypähti ilosta, sillä minusta tuntui, että olin löytänyt uuden ystävän.
Author: Mithrellas
Rating: G
Genre: draama
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa. Falborn ja Idril-täti ovat omia hahmojani.
Summary: Faramirin ja Denethorin elämää ja ajatuksia Minas Tirithissä 25 vuotta ennen Sormuksen sotaa.
A/N: Tämä on kaksiosainen juttu. Ensimmäinen osa Faramirin ja toinen Denethorin näkökulmasta kerrottuna. Tästä tuli väkisinkin aika pitkä, ikävä kyllä. Palaute on enemmän kuin tervetullutta!
Valkoisen muurin vanki
Osa 1. Faramir
Beregond sanoi kerran, että minä olin varmaan maailman onnellisin poika, koska minun isäni oli niin tärkeä mies ja koska minä asuin niin suuressa talossa. Ja aina jos minun teki mieli jotain, minun tarvitsi vain pyytää, niin se tuotiin minulle. Minä mietin noita sanoja, ja ajattelin, että vaikka ne olivatkin suurimmaksi osaksi totta, niin en minä siltikään tainnut olla maailman onnellisin poika.
Oikeastaan minä ajattelin, että olisi ollut mukava olla sellainen kuin Beregond: juoksennella kujilla yhdessä muiden poikien kanssa, vakoilla eriskummallisen näköisiä ihmisiä ja kiivetä ylös vuorille huutamaan ja kuuntelemaan, kuinka kaiku vastasi. Mutta minun ei ollut enää lupa leikkiä kaupungin poikien kanssa. Kerran oli nimittäin käynyt niin, että minä olin karannut kavereideni kanssa vuorille ilman lupaa, ja me olimme kiipeilleet yhdellä kalliolla, ja yhtäkkiä kivi oli vierähtänyt pois minun jalkani alta ja minä olin pudonnut. En oikein muista siitä tapauksesta muuta kuin sen, että isä oli ollut minulle hyvin vihainen. Ja sen jälkeen hän määräsi vartijan vahtimaan minua.
Vartijan nimi oli Falborn ja minä usein ajattelin, että hän olisi varmaan tehnyt mitä muuta tahansa mieluummin kuin vahtinut minua. Enkä minäkään pitänyt siitä, että hän seurasi minua joka paikkaan. Kerran minä käskin Falbornia menemään tiehensä, mutta hän vain tokaisi, ettei kuunnellut muiden kuin käskynhaltijan määräyksiä. Minua suututti, koska se mies oli vähän kuin lastenvahti, paitsi ettei hän koskaan ottanut minua syliin ja kertonut tarinoita, eikä koskaan peitellyt minua vuoteeseen, niin kuin Idril-täti oli tehnyt silloin kun minä olin pieni. Vaikka en minä tietysti sellaista olisi halunnutkaan. Minä kun olin jo yhdentoista enkä tarvinnut minkäänlaista lastenvahtia. Mutta silti se Falborn aina seurasi minua joka paikkaan, ja jos minä yritin juosta muiden poikien joukkoon, hän huusi perääni ja kielsi minua menemästä. Ja jos minä en totellut, hän tuli ja otti minua käsivarresta ja raahasi isäni luo, ja sitten isä katsoi minua ankarasti ja käski minut vuoteeseen ilman jälkiruokaa.
Minun isäni oli käskynhaltija, mikä tarkoitti sitä, että hän johti Gondorin kansaa ja teki päätöksiä ja antoi määräyksiä. Kaikki sanoivat häntä Gondorin tärkeimmäksi ja mahtavimmaksi mieheksi, mutta kuitenkin minusta tuntui, ettei isäni aina ollut oikein onnellinen, koska hän hymyili niin harvoin. Vaikka en hän kyllä koskaan itkenytkään. Isäni oli ihan erilainen kuin Beregondin isä, joka aina välillä tuli meidän luoksemme kun me rakensimme majaa ja jutteli meille ja auttoi meitä, vaikka hän oli aikuinen. Kerran Beregond oli hypännyt isänsä reppuselkään, eikä tämä ollut suuttunut yhtään vaan nauroi. Minusta kyllä tuntuu, että minun isäni olisi suuttunut, jos minä olisin tehnyt jotain sellaista. Isä ei yhtään pitänyt siitä, jos me pidimme melua tai nauroimme liikaa Boromirin kanssa. Isää ei saanut häiritä sillä tavalla, koska hänellä oli niin paljon töitä ja vaikeita asioita ajateltavana.
* * *
Tänään minä olin kahdestaan isän kanssa, koska minun isoveljeni Boromir oli lähtenyt miesten kanssa harjoitusretkelle metsään. He olivat menneet harjoittelemaan taistelemista, koska Boromir oli kohta niin vanha, että joutuisi itään vartioimaan rajoja. Boromir oli ollut tosi innoissaan koko aamun ja sanonut säälivänsä minua, koska minä olin niin pieni, etten saanut koskaan tehdä mitään hauskaa. Boromir oli kyllä tavallaan oikeassa, ja minä toivoin kovasti, että olisin yhtä vanha kuin hän, koska sitten Falborn ei varmaan enää vahtisi minua ja minä saisin tehdä mitä ikinä tahtoisin ainakin siihen asti, kun liittyisin sotajoukkoihin.
Minä istuin isäni suuressa nojatuolissa ja luin sindarinkielistä kertomusta sellaisesta kaupungista kuin Gondolin. Minä olin tällä viikolla lukenut paljon haltiakuningas Turgonista ja siitä, kuinka hän oli onnistunut pitämään kaupunkinsa kätkettynä monta sataa vuotta niin vihollisilta kuin ystäviltäkin. Mutta nyt minä luin, kuinka Maeglin oli paljastanut hänen salaisuutensa ja kuinka viholliset tunkeutuivat Gondoliniin ja urhea Turgon sai surmansa. Isä käveli edestakaisin huoneessa ja kuunteli, kun minä luin, ja välillä hän pysäytti minut ja kysyi jotakin lukemastani. Joskus hän pyysi minua sanomaan saman lauseen yhteiskielellä. Me puhuimme isän kanssa yleensä sindaria, koska se oli isän mielestä parempi kieli kuin westron. Vaikka en minä kyllä oikeastaan ymmärtänyt, miten joku toinen kieli saattoi olla parempi kuin toinen. Kun isä sanoi olevansa pettynyt minuun, se kuulosti haltiakielellä ihan yhtä pahalta kuin yhteiskielellä.
Päivä oli tänään ollut kaunis ja aurinkoinen, mutta illan tultua taivaalle oli kerääntynyt tummia pilviä ja ne olivat alkaneet jyrähdellä. Tuuli oli yltynyt - sen kuuli tänne sisälle asti, koska talomme oli korkealla ja tuuli kävi aina sen nurkkiin niin että joka puolella ujelsi aavemaisesti. Äkkiä sade alkoi hakata ikkunaluukkuja vasten ja ulkona jyrisi entistä kovemmin. Minä luin vähän kovemmalla äänellä, jotta isä varmasti kuulisi, mutta vähän ajan päästä tajusin, ettei isä ollut pysäyttänyt minua pitkään aikaan. Minä kohotin katseeni ja näin hänen katselevan ulos pienestä ikkunasta, jonka hän oli avannut. Silloin minä laskin kirjan pöydälle ja menin isäni viereen. Hänen katseensa oli suuntautunut sitä metsää kohti, jonne Boromir oli mennyt ja hänen otsaansa oli ilmestynyt sellainen uurre, joka siihen aina ilmestyi silloin, kun hän oli huolissaan. Isä laski kätensä minun olkapäälleni ja veti minua vähän lähemmäs. Tiesin, että hän oli huolissaan Boromirista. Hän oli sanonut, ettei Boromirin tarvitsisi lähteä. Boromir oli kuitenkin vielä niin nuori, että ehtisi harjoitella sotimista riittävästi vaikka aloittaisi vasta ensi kesänä. Mutta ei Boromir tietysti ollut kuunnellut, vaan oli vannonut kovaan ääneen, että hän oli jo yhtä iso kuin muut miehet ja että hänen oli aika oppia taistelemaan ihan oikeasti, koska muuten hänestä ei koskaan tulisi Gondorin parasta soturia. Ja niin isä oli sitten antanut hänen mennä.
"Minä luulen, että Boromir on ihan kunnossa. Ei hän pelkää ukkosta ollenkaan", minä sanoin.
Isä huokaisi syvään.
"Siinä olet varmasti oikeassa, mutta minä annoin miehille ohjeeksi palata, jos ilma käy huonoksi. Kuitenkaan heistä ei näy jälkeäkään, vaikka taivas synkkeni jo monta tuntia sitten."
Sitten isäni astui pois ikkunan luota ja kutsui palvelijan huoneeseen. Hän päätti lähettää hevosmiehen hakemaan Boromirin kotiin.
Me odotimme Boromiria myöhään yöhön, mutta hän ei tullut. Minun isäni vaikutti tosi hermostuneelta ja minuakin pelotti. Soturit olivat menneet aivan lähelle, vain peninkulman päässä sijaitsevaan metsään, jossa me joskus kävimme Boromirin kanssa leikkimässä ja tutkimassa maastoa. Siellä oli ihan turvallista eikä siellä liikkunut edes villieläimiä, tai ainakaan minä en ollut nähnyt siellä muita kuin oravia ja kettuja. Mutta sotilaat olivat kantaneet aivan oikeita aseita, ja minä pelkäsin, että heille oli sattunut jokin vahinko.
Boromir palasi seuraavana aamuna. Hän oli nuhainen ja hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt. Oikeastaan hänen nilkkansa oli nyrjähtänyt vasta aamulla, kun hän oli juossut hevosensa luo ja hänen jalkansa oli livennyt märällä rinteellä, mutta nuhan hän oli saanut yöllä, kun miesten teltta ei ollut pitänyt vettä tarpeeksi hyvin. Minä kuuntelin salaa oven takana, kun isä puhui Boromirille, komppanian päällikölle ja ratsulähetille. Isä oli todella kiukkuinen ja syytti päällikköä ja lähettiä niskuroinnista, koska nämä eivät olleet tuoneet Boromiria kotiin silloin kun olisi pitänyt. Erityisen vihainen hän oli ratsulähetille, joka oli varta vasten lähetetty hakemaan Boromiria kotiin. Mutta se mies kertoi, ettei Boromir ollut suostunut lähtemään, vaikka hän oli kuinka yrittänyt maanitella häntä mukaansa ja silloin isä oli nauranut sille miehelle todella pilkallisesti ja sanonut, ettei tämä kelvannut palvelemaan käskynhaltijaa, kun ei kerran saanut edes kuusitoistakesäistä pojankoltiaista tottelemaan. Vaikka tavallaan minä ymmärsin sitä miestä, koska minä tiesin, kuinka itsepäinen Boromir usein oli ja kuinka hän aina muistutti, että jonain päivänä hänestä tulisi koko Gondorin valtias ja silloin hän muistaisi, ketkä olivat aikoinaan olleet hänelle hyviä ja ketkä ilkeitä ja kohtelisi heitä sen mukaisesti.
Joka tapauksessa Boromir oli minusta maailman paras isoveli, koska hän oli niin taitava kaikessa (paitsi lukemisessa, mutta se ei ole tärkeää) ja hän aina yritti opettaa minulle kaiken minkä osasi, ja vain tosi harvoin hän teki jotain tyhmiä juttuja (niin kuin silloin kerran kun hän käski minun varastaa hänelle pikkuleipiä keittiöstä, ja sitten kun minä jäin kiinni, isä moitti vain minua eikä ollenkaan Boromiria). Mutta siltikin minä pidän Boromirista tosi paljon, sillä oli hänen ansiotaan, etteivät kaupungit isot pojat koskaan uskaltaneet kiusata minua tai kavereitani. Kerran nimittäin yksi roteva poika haukkui minua hienohelmaksi, ja Boromir sattui kuulemaan sen ja sanoi antavansa selkään kaikille, jotka kiusaisivat minua tai kavereitani. Ja koska kaikki pojat (nekin jotka olivat Boromiria isompia) ihailivat ja pelkäsivät häntä, he tietysti uskoivat ja siitä lähtien minä sain liikkua kaupungissa rauhassa minne ikinä vain tahdoin mennä, tai ainakin siihen asti kun isäni määräsi Falbornin vahtimaan minua.
* * *
Vaikka minä olinkin vielä lapsi, minun piti harjoitella taistelemista joka päivä. Minä harjoittelin opettajieni kanssa jousiammuntaa ja miekkailua. Minä pidin enemmän jousiammunnasta ja osasin jo yhdeksän vanhana ampua pienellä jousellani melkein yhtä tarkasti kuin miehet isoilla jousillaan, mutta miekkailusta minä en pitänyt yhtä paljon, koska siinä piti taistella toista ihmistä vastaan, kun taas jousella saattoi ampua maalitauluun. Vaikka minun miekkani oli vain puinen harjoitusmiekka, jolla ei voinut oikeasti satuttaa ketään, minusta ei siltikään ollut mukava yrittää osua opettajaani.
Miekkamestari vertasi minua aina Boromiriin ja sanoi, ettei Boromir ikinä tehnyt sellaisia virheitä kuin minä, ja se oli minusta todella epäreilusti sanottu, koska Boromir oli paljon isompi ja taitavampi kuin minä. Yhtenä päivänä minä sitten suutuin opettajalleni aivan toden teolla ja huusin, että hän oli minulle paljon ankarampi kuin Boromirille ja että minä pyytäisin isää hankkimaan minulle uuden, reilumman opettajan. Silloin opettaja tarttui minua kauluksesta ja katsoi suoraan silmiini ja sanoi, etten minä ollut samanlaisessa asemassa kuin Boromir. Boromirista tulisi jonain päivänä käskynhaltija ja sen vuoksi hänen henkensä oli minun henkeäni arvokkaampi. Minusta tulisi vain sotapäällikkö ja minun velvollisuuteni olisi tappaa vihollisia niin kauan, kunnes minut itseni tapettaisiin. Joten minun olisi parasta karaistua tai muuten olisin pahassa pulassa. Silloin minä purskahdin itkuun ja juoksin isäni luo hänen työhuoneeseensa (vaikka ei häntä tietysti olisi saanut häiritä sillä tavalla kesken töiden), ja hautasin kasvoni hänen kaapuunsa ja nyyhkytin ja sanoin etten halunnut ruveta sotapäälliköksi ja kuolla. Isä tarjosi minulle nenäliinan ja kehotti minua kuivaamaan kyyneleeni. Hän asetti minut istumaan tuolille, ja kävi itse istumaan minua vastapäätä ja katsoi minua vakavana mutta ei yhtään ankarana, ja hän alkoi kertoa minulle, minkä vuoksi Gondor tarvitsi minua. Hän kertoi ensin esi-isiemme Númenorista ja siitä, kuinka Musta Ruhtinas oli juonitteluillaan syössyt sen tuhoon. Ja hän kertoi, kuinka maamme itäosat olivat ennen olleet kauniita ja täynnä elämää ja iloisia asukkaita, mutta sitten Musta Ruhtinas oli tullut ja ihmisten oli pitänyt paeta muualle. Vihollinen oli pystyttänyt torninsa meidän naapuriimme ja sieltä hän tarkkaili alati meitä ja suunnitteli sotaa meitä vastaan. Ja idästä leviävä kauhu vaikutti meidän sydämiimme ja teki meistä alakuloisia ja onnettomia ja vähensi meidän elinvuosiamme. Ja oli Musta Ruhtinaan syytä, ettei minulla ollut äitiä niin kuin kaikilla muilla kaupungin pojilla.
Sen jälkeen minä palasin miekkamestarin luo, enkä minä enää suuttunut hänelle, vaan kuuntelin, mitä hän sanoi ja yritin ottaa siitä opikseni. Ja joka päivä minusta tuli vähän parempi, niin että pian minä saatoin jo harjoitella isoveljeäni vastaan. Vaikka hän kyllä aina voitti, ellei antanut minulle tasoitusta sillä tavalla että antoi sitoa toisen kätensä selkänsä taakse.
* * *
Sinä vuonna talvi tuli varhain ja minulle ommeltiin uusi viitta. Se oli tummansininen, siinä oli valkeat turkisreunukset ja sen hopeiseen kiinnityssolkeen oli upotettu sininen jalokivi. Se viitta oli oikeastaan vähän liian pitkä minulle, nimittäin se melkein viisti maata kun minä kävelin, mutta ei se haitannut, koska minä kasvoin niin nopeasti. Uusi viittani muistutti minua jollain tavalla äidistä, ja kun sanoin siitä isälleni, hän näytti jotenkin mietteliäältä ja pyysi minua mukaansa. Me menimme huoneeseen, jossa oli paljon äidin vanhoja vaatteita, ja isä näytti minulle sellaista naisten takkia, joka oli aivan samanvärinen kuin minun uusi viittani, paitsi että siihen oli kirjailtu hopeisia tähtiä. Se takki oli kuulunut minun äidilleni ja minusta tuntui, että se oli jollakin tavalla hyvin tärkeä minun isälleni.
Uusi kaapuni tuntui mukavan lämpöiseltä, kun kävelin vartijani kanssa ulkona eikä minua palellut yhtään, vaikka pohjoisesta kävi kylmä viima, joka pöllytti kuolleita lehtiä ympäri Lähteenpihan kivilaattoja. Falborn huomasi, että yksi hänen tovereistaan oli vartiovuorossa ja meni vaihtamaan hänen kanssaan muutaman sanan. Minä päätin kävellä pihaa reunustavalle muurille, ja nousin varpailleni, jotta näkisin, mitä alhaalla kaupungissa tapahtui. Minä näin ensimmäiselle tasanteelle, mutta minä halusin nähdä ylemmäs kaupunkiin, joten päätin kiivetä muurin päälle. Sieltä minä näin, kuinka ystäväni Beregond juoksi kolmannella kerroksella kotiaan kohti. Minä yritin heiluttaa hänelle, mutta silloin Falborn äkkiä juoksi luokseni ja veti minut alas muurilta.
"Yrittääkö nuori ruhtinas päästä hengestään vai mikä on tuollaisen temppuilun syynä!" Falborn karjaisi minulle ja näytti vielä äkäisemmältä kuin yleensä.
"Minä vain halusin heiluttaa Beregondille. Minä en ole päässyt leikkimään hänen kanssaan kuin joskus kesällä viimeksi", minä selitin.
Falborn kohautti harteitaan.
"Se ei minua kiinnosta. En vain halua päätäni pölkylle sinun typerien päähänpistojesi vuoksi."
Minä en pitänyt yhtään Falbornista. Minä halusin kovasti mennä tervehtimään Beregondia ja kysymään, kuuluiko hänelle mitään uutta. Beregond oli kesällä sanonut, että hän saisi syksyllä koiran, ja minun teki mieli mennä katsomaan sitä. Niinpä sanoin vartijalleni, että olin ikävystynyt ja menisin kirjastoon lukemaan. Hän nyökkäsi hyvillään ja palasi toverinsa luo. Minä menin kirjastoon, ja varmistettuani ettei kirjastonhoitajaa näkynyt, hiivin hyllyjen lomitse huoneen taaimpaan nurkkaan ja kiipesin siellä olevasta ikkunasta ulos. Sitä kautta pääsi puutarhaan, josta puolestaan johti salainen polku alas viidennelle kerrokselle. Boromir oli kerran näyttänyt minulle tämän salatien, mutta olin käyttänyt sitä polkua vain harvoin, jotta se ei varmasti paljastuisi kenellekään.
Minä juoksin hurjan nopeasti alas pitkin katua, niin nopeasti, ettei kukaan edes tajunnut että se olin minä, käskynhaltijan poika. Kun minä viimein pääsin Beregondin talolle, näin hänet istumassa etupihan portailla pieni ruskea koiranpentu sylissään. Beregond katsoi minua ensin yllättyneenä ja sitten hän tervehti ja antoi minun rapsuttaa koiraansa, jonka nimi oli Rochlos. Minä nauroin ja sanoin, että hänen koiransa nimi tarkoitti lumivalkeaa hevosta, ja Beregond näytti aika nololta ja sanoi, ettei hän oikeastaan osannut haltiakieltä kovin hyvin, mutta hän oli halunnut antaa koiralle saman nimen kuin hänen isänsä entisellä hevosella oli ollut.
"Kuoliko sinun isäsi hevonen?" minä kysyin.
"Ei, se piti myydä", Beregond vastasi ja katseli koiraansa, joka tepsutti nyt ympäri etupihaa ja nuuhki kaikkea, mitä sen eteen sattui.
"Mutta millä sinun isäsi nyt ratsastaa, kun hän lähtee viemään viestejä?" minä kysyin, koska Beregondin isä oli ratsulähetti.
"Ei minun isäni enää vie viestejä", Beregond kertoi. "Hän on nyt hevosen kengittäjän apulainen ja rakentaa iltaisin puusta laatikoita kauppiaille. Hänet erotettiin käskynhaltijan palveluksesta, koska hän oli toiminut sääntöjä vastaan. Meillä ei ollut enää varaa pitää hevosta. Ja minä pelkään, että joudun antamaa Rochloksenkin pois, koska se syö niin paljon. Ottaisitko sinä minun koirani, jos minun pitäisi antaa se pois? Koska sinun luona sillä olisi varmasti aina tarpeeksi ruokaa."
Silloin minua suretti kauheasti ja minä mietin, miten oikein voisin auttaa Beregondia. Minä tajusin nyt, että se ratsulähetti, jota isäni oli moittinut sen jälkeen kun Boromir oli tullut kotiin nilkka nyrjähtäneenä, olikin ollut Beregondin isä. Mietin, mitä voisin sanoa isälle, että hän ottaisi Beregondin isän taas palvelukseensa. Mutta minusta tuntui, ettei ollut mitään mitä voisin sanoa. Jos isä oli kerran jotain päättänyt, hän ei sitä päätöstä enää pyörtänyt. Hänen mielestään sellainen olisi ollut merkki epävarmuudesta ja heikkoudesta.
Minä huomasin, että Beregondilla oli päällään vain harmaa nuhruinen villapaita pellavaisen tunikansa päällä, vaikka ilma oli niin kylmä, että olisi voinut sataa lunta. Minä riisuin uuden viittani ja ojensin sen Beregondille.
"Ota sinä tämä. Minä saan kyllä uuden, kun vain pyydän."
Beregond heitti heti kaavun hartioilleen ja kiitti minua. Juuri sillä hetkellä kuulin, kuinka nimeäni huudettiin ylhäällä kaupungissa, joten minä sanoin Beregondille näkemiin ja lähdin kävelemään ylöspäin kohti vartijaani, joka oli varmasti aivan raivoissaan.
Kun minä vähän ajan päästä seisoin isäni edessä linnan suuressa salissa, hän alkoi heti tivata, mitä viitalleni oli tapahtunut. Minä tiesin, että valehtelu oli väärin, mutta silti minusta tuntui, että joskus se saattoi olla myös oikein. Niinpä minä väitin isälleni, etten tiennyt mitä viitalle oli tapahtunut, että olin jättänyt sen muurille, josta se oli varmaan pudonnut jonnekin alas. Ehkä joku oli löytänyt sen ja vienyt mennessään tai ehkä hevoskärryt olivat ajaneet sen yli niin että se oli mennyt pilalle. Mutta isäni katsoi minua suoraan silmiin ja hänen katseensa oli kuin jäätä - niin kirkas ja terävä, että minä tunsin kylmät väreet selkäpiissäni. Hän tiesi, että olin valehdellut.
"Minä olen hyvin pettynyt sinuun, Faramir", isäni sanoi. "Kuvittelin että olisit jo tuohon ikään mennessä oppinut käyttäytymään niin kuin käskynhaltijan pojan sopii, mutta olin väärässä. Tulet ja menet edelleenkin niin kuin mielesi tekee, piittaamatta vanhempiesi ja viisaimpiesi käskyistä ja neuvoista. Et ole sellainen kuin veljesi, joka tietää, kuinka vanhemman tahtoa kunnioitetaan."
Tämän jälkeen isä oli hetken hiljaa ja sitten hän pyysi Falbornia viemään minut takaisin pihalle, ilman viittaa tai päällystakkia, ja vahtimaan minua niin kauan, että suostuisin palaamaan isäni luo ja kertomaan totuuden siitä, mitä uudelle viitalleni oli tapahtunut.
Minä en kylläkään aikonut kertoa. Minä tiesin, että jos kertoisin, isä lähettäisi heti jonkun Beregondin luo hakemaan sen viitan takaisin.
Niinpä minä istuin alas maahan ja nojasin muuriin ja pidin käsiäni puuskassa, koska hytisin kylmästä. Falborn seisoskeli äkäisenä vierelläni ja jupisi jotain siitä, kuinka paljon mieluummin olisi vakoilemassa örkkejä Ithilienissä kuin täällä jukuripäisen pikkupojan lapsenlikkana. Minä puolestani olin vihainen isälle siitä, että hän oli laittanut vartijan perääni, minkä vuoksi minä en voinut miekkailu- ja jousiammuntaharjoitusteni lisäksi tehdä enää mitään muuta kuin seisoskella yksinäni linnan pihalla tai opiskella kirjastossa.
Ehkä täällä ulkona istuminen palelluttaisi minut kuoliaaksi. Aloin kuvitella, millaiselta isäni näyttäisi sitten kun eloton ruumiini kannettaisiin hänen eteensä. Kyllä hän sitten olisi pahoillaan ja katuisi kovasti, että oli kohdellut minua niin huonosti. Mutta vaikka hän kuinka katuisi, ei hän enää saisi minua takaisin.
Falborn katsahti alas muurilta ja äkkiä hänen ilmeensä muuttui jotenkin pelokkaaksi. Hän jätti minut ja kiirehti pihalla seisovien kaartilaisten luo ja he alkoivat neuvotella jostain, ja sitten Falborn lähti sisään linnaan. Kun minä käänsin katseeni pois vartijoista, huomasin, että joku oli tullut aivan minun viereeni seisomaan. Näin harmaan kaavunhelman. Minä kohotin hitaasti katsettani, ja näin pitkän valkoisen parran ja vanhan miehen ystävälliset ja uteliaat kasvot sekä ison harmaan suippohatun. Kädessään vanhalla miehellä oli pitkä sauva, johon hän nojasi kumartuessaan minun puoleeni.
"Hyvät hyssykät! Kuinka sinä istut paitasillasi ulkona tällaisella ilmalla?" vanhus hämmästeli.
Minä nousin seisomaan ja painauduin muuria vasten. Minä en tiennyt kuka tuo mies oli ja minua vähän pelotti, koska en ollut ikinä nähnyt kenelläkään sellaista hattua ja niin pitkää partaa.
"Kuka sinä olet?" minä kuiskasin.
"Minua kutsutaan Harmaaksi Vaeltajaksi, Mithrandiriksi, jos se vastaa kysymykseesi", vanhus sanoi ja hänen silmänsä tuikkivat ystävällisesti.
Minä keräsin rohkeuteni ja kumarsin vanhalle miehelle.
"Minä olen Faramir Denethorin poika. Tervetuloa Minas Tirithiin."
Mithrandir naurahti minulle hyväntahtoisesti ja kehui minua kohteliaaksi nuoreksi mieheksi. Minä pidin siitä, koska se oli ensimmäinen kerta, kun minua sanottiin nuoreksi mieheksi eikä pikkupojaksi. Sitten Mithrandir otti viittansa ja asetti sen minun hartioilleni. Se tuntui lämpimältä ja minä kiitin vanhusta.
Äkkiä linnan ovi avautui ja isäni rynnisti paikalle. Vaikutti siltä, että hän oli tavannut Harmaan Vaeltajan joskus ennenkin.
"Mithrandir", hän sanoi ja katsoi vanhusta kylmästi. "Taas täällä, näemmä. Millä asioilla, sitä tuskin saamme koskaan tietää."
"Terve Denethor Ecthelionin poika, Gondorin käskynhaltija", Mithrandir tervehti ja kumarsi isälleni. "Kerron kyllä asiani, kunhan selitätte minulle ensin, miksi poikanne istuu puolipukeissa ulkona, vaikka ilma on kuin Caradhrasilla tuulisina päivinä."
"Se on pelkästään minun ja poikani välinen asia. Älä sinä sekaannu siihen. Ja anna se viitta heti takaisin tuolle ukolle, Faramir", isä komensi minua, mutta minä en liikahtanutkaan ja pitelin viitasta kiinni.
"Kuulitko mitä sanoin? Pudota se viitta ja tule sisään" isäni ärjäisi.
Minä käännyin katsomaan Mithrandiria ja ajattelin, että hän ei varmaan pelännyt yhtään minun isääni niin kuin kaikki muut tässä kaupungissa. Mithrandir näytti niin rauhalliselta ja hänen silmistään loisti viisaus, ja minä toivoin, että saisin jäädä hänen luokseen vähän pidemmäksi ajaksi.
"Mene vain Faramir. Me tapaamme myöhemmin. Mutta luulen, että ennen sitä meillä on isäsi kanssa hieman keskusteltavaa", Mithrandir virkkoi.
Isäni tarttui minua käsivarresta, veti viitan pois päältäni ja pudotti sen maahan.
"Nyt sisälle ja heti!" isäni huusi ja alkoi raahata minua kohti ovea. "Tuo mies on vaarallinen", hän selitti. "Mithrandir on velho. Velhoihin ei voi luottaa. Ne tulevat ja menevät niin kuin itse haluavat eivätkä koskaan kerro mitä heidän mielessään todellisuudessa liikkuu."
Eli vähän sellaisia kuin minä, minä ajattelin ja hymyilin itsekseni. Käännyin katsomaan kohti Mithrandiria, joka oli jäänyt seisomaan taaksemme. Ja minun sydämeni hypähti ilosta, sillä minusta tuntui, että olin löytänyt uuden ystävän.