MS: Sodassa ja rakkaudessa, PG-13

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

MS: Sodassa ja rakkaudessa, PG-13

Viesti Kirjoittaja Elenloth » Ti Helmi 03, 2004 12:19 pm

Title: Sodassa ja rakkaudessa
Author: Elenloth
Genre: Romance, Drama, Action
Rating: PG-13 väkivallan ja "pussailun" takia
Pairing/s: Boromir/MS, MS/MS

Warnings: Yhdessä kohtaa melko tarkkaan kuvailtua väkivaltaa ja tuskaa, eli jos et siedä sitä, älä lue. Hyvin paljon omia hahmojani, joista olen yrittänyt tehdä inhimillisiä.

Disclaimer: Kaikki tuntemanne on Tolkienin. Mary Sue- ja Gary Stu-hahmoni ovat omiani!

Summary: Tiedämme Sormuksen Sodan sen sankareitten näkökulmista, ja vaikka he eivät ehkä halunneetkaan olla sankareita, he olivat sitä ja he olivat tapahtumien keskipistessää. Mutta entä esimerkiksi jokin tavallinen minastirithiläinen? Miten sota vaikuttaa hänen elämäänsä? Tai hänen läheistensä? Minäpä kerron yhden tarinan.

A/N: Siitä piti tulla ensin lyhyt. Mutta siitä tulikin liian pitkä. Samalla tulee kerrottua Eärwenin elämäntarina, tai ainakin sen alkupuolisko.
Uusi hahmoja on mukana paljon, samoin TSH:n sivuhenkilöitä.

Päiv. 15/11
Okei. Eli, ekaksi tunnustan suuren syntini. Muokkasin noita vanhoja lukuja, niin että Imrahil II:n nimi on nyt Imradír sekaannuten välttämiseksi. Vaihdoin yhden toisenkin nimen, mutta sillä ei ole merkitystä mitenkään.
Niille jotka lukivat aiemmat osat jo aiemmin, pahoitteluni. Tiedän olevani kamala.


Kuva

-------------------------
OSA 1. ENNEN SOTAA
-------------------------

2983 - 2986

Synnyin vuonna 2983 Kolmatta Aikaa Minas Tirithin kaupungissa vanhempieni ensimmäisenä lapsena. Isäni oli käskynhaltija Denethorin pikkuserkku ja toimi yhden sotilaskomppanian komentajana, äitini oli myös ylhäistä sukua ja asuimme tilavassa talossa viidennen tasanteen pohjoispuolella. Äitini oli kasvanut kaukaisessa Anfalasissa meren rannalla kunnes oli tavannut isäni, ja he antoivat minulle nimeksi Eärwen, Merineito. Isä kutsui minua joskus kiusallaan Merenneidoksi.

Olin utelias mutta vakava lapsi. Parhaiten viihdyin käskynhaltijan lempeän vaimon Finduilasin seurassa, äitini oli hänen seuranaisensa. Kun Finduilas alkoi riutua kaupungissa olosta ja kaipuustaan merelle, hän lähetti usein äidin ja muut naiset pois ja oli kaksin minun kanssani. Hänellä kun ei ollut tyttäriä, vain kaksi poikaa. Leikin hänen ompelustavaroillaan ja luin joskus ääneen, opin jo neljävuotiaana lukemaan hivenen kangerrellen mutta jotenkuten kuitenkin.

---------------

2987

Istuin lattialla hänen suuren pehmeän tuolinsa vieressä, olin neljä ja puoli vuotta vanha. Käsinojalla oli keskeneräinen ompelustyö, hän oli ommellut mutta laskenut sen sitten uupuneena pois kuten aivan liian usein nykyään. Olimme vain hiljaa ja ajattelimme.

Hän nousi yhtäkkiä seisomaan. Huonontuneesta voinnista huolimatta hänen ryhtinsä oli edelleen kuninkaallinen.
Hän asteli seinän vieressä olevalla puuarkulle, otti hoikalta uumaltaan avaimen ja avasi arkun. Hän katseli sisältöä hetken ja nosti sitten sieltä esiin kaikenlaista: harrniskan osia, minusta oudolta näyttävän kilven ja kypärän. Hän toi ne viereeni. Tutkin niitä ihmeissäni. Haarniska ei ole lainkaan samanlainen kuin Minas Tirithissä näkemäni haarniskat, jotka ovat kaikki samanlaisia hopeanvärisiä ja rinnassa on Puun kuva. Tässä oli joutsenen pää rinnassa.

"Nämä ovat sinulle, pikku ystäväni", Finduilas sanoi. "Minä en enää niitä tarvitse eikä minulla ole tytärtä jolle ne lahjoittaa."
"Mitä nämä.." minä ihmettelin.
Finduilas nosti yhden osan ilmaan. Se oli aluspaita, jonka hihat olivat kyynärpäästä alaspäin rautasilmukkaa. Siinä oli myös samantyyppiset housut, rintahaarniskalevy, sääri- ja käsivarsisuojukset, haarniskoitu mekko, vyö ja korkea nahkakaulus.
"Nämä tehtiin minulle kun olin nuori", hän sanoin.
"Te olette edelleen nuori", minä sanoin.
"Niin kai." Hän hymyilee surullisesti. "Mutta minä en jaksa enää kauaa. Kaipaan kotiin ja uskon pian pääseväni sinne. Toivon että joku muistaa."
"Minä muistan."
"Niin... No, kuitenkin, nämä valmistettiin minulle kun sain asekoulutuksen. Kuvio on Dol Amrothin joutsen." Nyökkäsin. Minas Tirithissäkin monet ylhäiset neidot opetettiin noin 12-vuotiaina taistelemaan, vaikka harva koskaan myöhemmin käytti taitoaan.
"Miekkaani en voi antaa, Denethor tuskin..toivoisi sitä." Hän hymyili minulle jälleen. Tiesin että vaikka Denethor vaikutti hänelle ankaralta, hän rakasti runsaasti vanhempaa miestään ja Denethor häntä.
"Minulla on oma miekka, sain sen äidiltäni, mutta hänellä ei ollut omaa haarniskaa. Kiitoksia, rouva Finduilas."
"Älä viitsi rouvitella, kulta pieni. Enpidä siitä. Tämä haarniska ei sovi vielä sinulle, mutta myöhemmin varmaankin. Ja voihan sitä pienennyttää tai suurennuttaa jos et kasva siihen sopivan kokoloiseksi." Hän nosti kilven käteensä. Se ei ollut suorakulmainen kuten Minas Tirithin kilvet.
"Tämä on pienempi ja kevyempi kuin tavalllisen gondorilaisen sotilaan kilpi. Siinäkin on kotimaani joutsen. Ja se on muotoitu niin että sillä voi puolustautua ja pistää terällä ylä- tai alareunalla." Seuraavaksi hän nosti rintahaarniskan esiin.
"Se ei ole aivan normaalin muotoinen", hän sanoi pilke silmäkulmassaan. Tirskahdin. Ei todellakaan ollut kaikilta osin.
Sitten tarkastelimme käsivarsisuojuksia. Hän katsoi mielissään kun koetin liian suurta suojusta.
"Se on kaunis. Siro ja suloinen, ei lainkaan sotaisan tuntuinen."
Hän naurahtaa pienesti. "No, sodassa ainakaan ei ole mitään kaunista. Toivottavasti et joudu koskaan kokemaan sitä."

-----------------

2988 ->

Vuodet vierivät. Finduilas lähti pian. Käskynhaltija suri häntä suuresti, kuten koko kaupunki. Kenelläkään ei ollut mitään pahaa sanottavaa lempeästä, ystävällisestä Finduilasista.

Meidän perheemme kasvoi: ensimmäinen pikkuveljeni Beletchor, isäni mukaan nimetty, syntyi kun olin viiden, Arangil kolme vuotta myöhemmin, sitten kahden vuoden kuluttua Arandir. Äiti-parkani kuoli Arandirin synnytykseen ja minusta tuli äiti koko perheelle. Isä ei mennyt uusiin naimisiin.

Kun oli kolmentoista, Finduilasin varusteet ja äitini miekka joutuivat töihin. Sain asekoulutuksen. Opettajani, joka opetti samalla Beletchoria (poikien koulutus aloitetaan nuorempana koska se kestää kauemmin, niin että minä olin 13 ja hän vasta 8, mutta hän oli jo tuolloin minun pituiseni) valitti tulevansa hulluksi opettaessaan minua käyttämään jousta. Tämä johtui luultavasti siitä, että kun hän kerran seisoi maalitaulun vierssä, olin vähällä osua hänen jalkaansa. En ollut kovin hyvä ampuja ja lisäksi suuren pitkäjousen jännittäminen oli suunnattoman vaivalloista hoikilla käsivarsillani. Opettaja-raukka jätti jousen sikseen ja alkoi opettaa miekkailua. Siinä onnistuin paljon paremmin. Beletchor suuttui yrittäessään turhaan voittaa minua - hän oli toivottoman kömpelö. Finduilasin kevyen mutta kestävän haarniskan ansiosta pystyin väistelemään ketterästi kun taas Beletchor-parka oli todella hidas. No, hän oli minua paljon voimakkaampi vaikka olikin nuorempi.
Keihään käytössä olimme molemmat suhteellisen hyviä, ja se oli tärkeää sillä keihästä oli osattava käyttää.

Minas Tirithissä varakkaasta perheestä tulevan naisen elämä on melkoisen tylsää lapsuuden ja naimisiinmenon välisellä ajanjaksolla. Minulla ei ollut, sillä minulla oli hoideltavanani isä ja kolme veljeä joilla oli milloin mitäkin ongelmia. Pidimme vain yhtä palvelustyttöä, minä hoidin kodin muuten.

Toki oli myös juhlia ja tanssiaisia, joissa kävin. Ollessani jo kahdenkymmenenviiden eli melkein vanhapiika, vakituiseksi tanssittajakseni ilmaantui käskynhaltijan vanhempi poika. Viihdyin hänen seurassaan ja hän saattoi minut kotiin lähestulkoon säädyttömän usein ottaen huomioon ettemme olleet kihloissa. Ikäeromme, kuusi vuotta, ei ollut mitenkään poikkeuksellisen suuri Gondorissa. Mitään sen suurempaa ei kuitenkaan tapahtunut moneen vuoteen. Kun aikaa kului, Boromir oli yhä useammin kaukana taistelemassa enkä nähnyt häntä pitkään aikaan. Minä kuitenkin odotin.

-----------------

3018 - 3019

"Odotteluani" jatkui tavattoman monta vuotta, koska Mordorista alkoi tulvia mustia uutisia ja örkkejä. Beletchorkin lähti usein taisteluun, samoin Arandir. Arangil jäi aina kun voi Kaupunkiin sillä hän ei välittänyt taistelemisesta yhtä paljon kuin veljensä (ja isänsä) ja teki mieluummin siviilintöitään eli toimi aseseppänä, ja Kaupungissa tarvittiin paljon aseita. Isä taas oli jo sen verran vanha (lähes kuudenkymmenen) että hänet kutsuttaisiin taisteluun vasta ilmisodassa.

Beletchor oli mennyt naimisiin todella nuorena gondorilaiseksi, yhdeksäntoistavuotiaana, ja hänen kolme vuotta vanhempi vaimonsa oli synnyttänyt pojan vielä samana vuonna. He olivat hyvin onnellisia, mutta Denemìr-pojan jälkeen he eivät olleet saaneet lapsia. Beletchorin vaimo Aerin ja Denemìr tulivat usein meidän luoksemme asumaan kun Beletchor oli "sotimassa", vaikka heillä oli oma mukava talo.

Eräänä heinäkuun ilta vuonna 3018. Tiesin Boromirin tulleen vasta Osgiliathista missä hänen joukonsa olivat onnistuneesti karkoittaneet vihollisen kaupungista. En olettanut hänen tulevan tervehtimään minua enää sinä iltana, koska hänellä oli varmasti raportoitavaa isälleen ja hän, myöskin, oli melko varmasti väsynyt vaikkei väsynytkään kovin helposti. Osgiliathin-taistelu oli kuitenkin ollut hyvin pitkä.

Siksipä yllätyin hänen koputtaessaan huoneeni oveen. Olin ollut teroittamassa Beletchorin miekkaa, veri oli jälleen syövyttänyt siihen koloja.
"Eärwen? Isäsi sanoi sinun olevan täällä", hän huhuili oven läpi.
"Tule sisään", sanoin nousten seisomaan ja pistin miekan syrjään.
Boromir tuli. Hän näytti oudon vaivaantuneelta ja jäi seisomaan vaikka tarjosin tuolia.
"Eärwen, minä lähden aivan pian Rivendelliin Arnoriin. Se on pitkä matka, en tiedä milloin palaan." Ja hän kertoi minulle unestaan. Sitten olimme molemmat hiljaa.
Lopulta hän katkaisi vaivaantuneen hiljaisuuden. "Joten..minä ajattelin kysyä..tuletko vaimokseni?" Ja hän polvistui ihmeen kömpelösti kun ottaa huomioon miten ylhäistä sukua hän oli.
Menin aivan sekaisin. Olin jo pitkään tiennyt hämen kosivan joskus, mutta juuri nyt...
"Eärwen? Mieti ihan rauhassa. Emme kuitenkaan menisi naimisiin ennen paluutani, ja minä - "
Keskeytin hänet hyppäämällä hänen syliinsä. "Totta kai!" minä huudahdin, mutta huuto tukehtui hänen paitansa rinnusta vasten.
"Oikein hyvä", hän sanoi, "minä en ole aiemmin ottanut - "
"Ottanut? Ottamisestako tässä nyt onkin kyse?" kiusasin alkujärkytyksestä toivuttuani.
"Älä viitsi! En ole, hmm, kosinut aiemmin ketään koska ajattelin että olisi epäoikeudenmukaista antaa vaimon aina odottaa kun olen taistelemassa. Mutta sinä olet ilmeisesti aika hyvä odottamaan, päätellen näistä kaikista vuosista."
"Minä voin vaikka taistella - ", aloitin mutta meidät keskeytettiin.
"Eärwen, minä revin taas viittani ja äiti - "
Nyt keskeyttäjä oli Denemìr, joka ei koskaan vaivautunut koputtamaan (hän oli nyt kahdentoista). Hän seisoi ovensuussa rikkinäinen viitta kädessään tuijottaen meitä kahta.
"Mitä ihmettä..päällikkö Boromir?"
"Me kihlauduimme juuri", minä ilmoitin säteilevänä.
"Meidän täytyy tietysti kysyä isältäsi", Boromir sanoi kiireesti.
"Hän suostuu kyllä", minä sanoin. Ja niin isä kyllä tekisikin. Yksistään pelkästään käytännöllisestikin ajatellen Boromir olisi loistava naimakauppa. Hän oli kuitenkin minua paljon ylhäisempi. Käskynhaltijan perillisen vaimo (tai kihlattu) ei ollut aivan vähäpätöisessä asemassa. Se, että Denethor oli isäni serkku, ei ollut este naimisiinmenolle. Lähempääkin sukua olevat solmivat joskus avioliittoja.
"Päällikkö Boromir..ihanko totta?" Denemìrin kasvot kirkastuivat. Boromir oli hänen suuri sankarinsa (kuten lähestulkoon kaikkien Minas Tirithin pojankoltiaisten) ja hänestä oli hienoa saada tämä sukuun.

Niin Boromir siis lähti. Minä katsoin hänen ratsastustaan kunnes hän oli enää kaukainen piste horisontissa. Sormessani oli kihlasormus, siinä oli sinisiä kiviä Belfalasin lahdesta löydetyn helmen ympärillä. Helmet olivat harvinaisia Gondorissa.

Aikaa kului. Sota alkoi vaikuttaa yhä varmemmalta. Rajoille hyökkäiltiin jatkuvasti. Miehet teroittivat miekkojaan ja naiset olivat peloissaan. Beletchor oli jatkuvasti Ithilienissä samoojien luona, hän oli "vapaaehtoinen sotimaan". Aerin oli hänestä huolissaan, kuten aina.


Sitten Faramir näki unen ja haljennut torvi löytyi eikä se enää soinut. Faramir katsoi velvollisuudekseen kutsua minut luokseen kertoakseen Boromirin kuolemasta. Järkytyin. Hän oli kyllä sanonut ettei hänen paluunsa ollut varmaa, mutta -
"Aallonharjalta sen pohjaan", Faramir huokaisi katkerasti. Hän tarkoitti Boromirin suurta voittoa Osgiliathissa. Mies näytti väsyneeltä, surulliselta ja huolestuneelta ja minun teki mieli lohduttaa häntä. En kuitenkaan löytänyt sanoja, suru oli liian suuri minullakin.

Kun lähdin hänen vaatimattomasta huoneestaan, itkimme molemmat. Toisin kuin Boromir, Faramir oli mies joka ei hävennyt itkeä. Tunsin häntä kohtaan suurtä ystävyyttä, sääliä ja myötätuntoa. Hänellä oli niin paljon hartioillaan.
Viimeksi muokannut Elenloth, Su Helmi 27, 2005 6:53 pm. Yhteensä muokattu 8 kertaa.

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth » To Helmi 05, 2004 12:29 pm

OSA 2. SODASSA JA RAKKAUDESSA
---

3019

Faramir lähti suorittamaaan tehtävää Ithilieniin. Minä menin esittämään surunvalitteluni Denethorille kuten hyvät tavat vaativat.
Hän katseli minua läpitunkevasti. Tunsin olevani alasti kaikki salaisuudet avoinna näkyvillä. Lopulta hän avasi suunsa.
"Ikävää sinunkin kannaltasi. Nimittäin jos välitit hänestä yhtään", hän sanoi täysin huumorintajuttomasti hymyillen. Niiasin, en osannut vastata sellaiseen huomautukseen (sitä paitsi se oli melko röyhkeä) ja poistuin kaksi ensimmäistä metriä selkä edellä osoittaen alamaisuutta. Sitten käännyin ja harpoin nopeasti pois.

---

Kun saapui sanansaattaja joka kertoi armeijan marssivan paraikaa Mustalta Portilta kohti Minas Tirithiä, kaupungista käskettiin lasten, naisten ja vanhuksien lähteä. Vain parantajanaiset ja nuoret pojat saisivat jäädä, sekä muutkin naiset oman harkintansa mukaan.

---

8. maaliskuuta 3019

Olin pakkaamassa Aerinin viimeisiä tavaroita, kun isä tuli kotiin seistyään taas yhden päivän vartiossa. Hän näytti huolestuneelta ja hyvin väsyneeltä istuutuessaan.
"Vain Aerinin tavarat? Sinä et siis lähde?"
"Me puhuimme jo tästä." Aloin riisua hänen haarniskaansa aloittaen miekkavyöstä - sota-aikana ei edes ylhäsimmillä ollut aseenkantajia, sillä heitäkin tarvittiin sotilaina.
"Toivoin että olisit muuttanut mielesi."
"Ei. Sanoin jo käskynhaltijallekin pitäväni silmällä nuoria poikia jotka jäävät, etteivät he ole tiellä. Denemìrkään ei suostu lähtemään, mutta se nyt ei ole mikään ihme. Hän on yhtä itsepäinen kuin isänsä..ja isoisänsä." Hymyilen hellästi hänelle irrottaessani olkasuojukset.
"Annettiin käsky kaikista taloista repiä paitoja sidetarpeiksi", isäni huoahti vedettyään rintahaarniskalevyn pois ja tarttui olutmukiin. Nyökkäsin ja menin Arandirin huoneeseen, hän oli perheemme hienohelma. Kaivoin arkusta pinon valkoisia aluspaitoja ja aloin järjestelmällisesti repiä niitä siekaleiksi samalla kun isä söi lounaan jäänteitä.

Arangil tuli kotiin sylissään takomiaan keihäänkärkiä, istahti hetkeksi syömään vaitonaisena ja jatkoi sitten matkaansa puusepälle joka kiinnittäisi keihäänkärjet varsin. Isä meni nukkumaan heti syötyään. Minä valvoin keittiönpöydän ääressä kynttilänvalossa niitä näitä miettien kunnes Arangil palasi.
"Missä Beletch ja Dir ovat?" kysyin käyttäen lapsuudenaikaisia lempinimiä. Oli jo myöhä, pimeääkin.
"En tiedä Diristä, mutta Beletchor on ruhtinas Faramirin kanssa jossain päin Ithilieniä, kai. He puolustavat rajoja. Dir on varmaan muurilla vartiossa, sellainen sotahullu kun on." Hänen äänessään kuulsi pieni katkeruus. Hän ei pitänyt sotimisesta, vaikka olikin hyvä taistelemaan, vaan toimi mieluummin seppänä tehden kauniita esineitä mieluummin kuin aseita. Kotonamme oli paljon hienoja metalliesineitä. Beletchor ja Arandir sen sijaan olivat tyypillisiä gondorilaismiehiä, säntäämässä suin päin taisteluun. Beletchor meni jopa usein vapaaehtoiseksi vartioon, Arandir taas kulki mielellään Faramirin ja samoojien kanssa.
"Selvä", sanoin hivenen ärtyneenä. Mokoma tuuliviiri olisi saanut edes käydä näyttäytymässä, en ollut nähnyt häntä aamun jälkeen. "Minä taidan mennä nukkumaan", sanoin ja halasin masentunutta veljeäni lämpimästi. "Aerin ja Denemìr ovat kotonaan, Aerin lähtee huomenna Kaupungista ja haluaa viettää viimeisen yönsä kotona. Denemìr muuttaa tänne huomenna."
Arangil nyökkäsi ja alkoi etsiä syötävää. Minä sytytin toisen kynttilän, otin sen mukaan huoneeseeni ja laittauduin nukkumaan.

---

9. maaliskuuta 3019

Seuraavana päivänä lähtivät aamuvarhaisella viimeiset vankkurit Kaupungista. Kannoin Aerinin tavarat portille asti, Denemìr kulki hermostuneena perässämme. Kun hän nousi vankkureihin joita ajoi hänen isoisänsä, liian vanha taistelemaan, hän kysyi minulta vielä, olinko varma.
"Olen. Katson Beletchorin ja poikanne perään", minä sanoin hänelle. "Huolehdi sinä vain itsestäsi ja vauvasta." Hymyilin lämpimästi hänelle.
"Kyllä, kiitos Earwen", hän sanoi ja halasi minua. "Nähkäämme vielä."
Vankkurit vierivät pois. Minä seisoin Portilla kädet Denemìrin olkapäitten ympärillä. Hän yritti kovasti olla itkemättä, poikaparka, hän oli niin nuori. Minuakin itketti mutta keskityin lohduttaman häntä. "Seuraavan kerran kun näette, sinulla voi olla jo pikkusisko tai -veli", minä sanoin kun käännyimme kävelläksemme Portista sisään. Denemir ei vastannut, huokaisi vain ja ryhdistäytyi sitten.
Jätin hänet Lampuntekijöitten kadulle muitten poikien luo ja käskin heitä olemaan aiheuttamatta vaivaa miehille.

Vaelsin ylöspäin. Viidennellä tasolla tapasin Arangilin. Hän seisoi muurilla vartiossa. Menin hänen viereensä ja katsoin Pelennorin kenttien yli niin kauaksi kuin pystyin. Huomioni kiinnitti heti valkoinen nopeasti etenevä piste Pelennorilla.
"Valkoinen ratsastaja...", Arangil huudahti.
"Kertokaa joku Valtiaalle", ehdotti kyllästyneen näköinen vartiomies joka nojaili muuriin. Arangil mulkaisi tätä ja mies suoristautui. Minä irrotin katseeni valkoisesta pisteestä. "Minä menen. Minulla ei ole juurikaan muuta tekemistä. Ja olin muutenkin menossa sinne."

Kokosin helmani (paksut hameet olivat aina ärsyttäneet minua, mutta maaliskuussa ei ollut kovin lämmintä) ja lähdin vikkelästi Linnaan. Minut päästettiin sisään heti, lähinnä koska isäni oli alipäällikkö.

Niiasin hengästyneenä. Typerää käytöstä aikuiselta naiselta juosta tuolla tavalla.
"Valtiaani, ruhtinas Mithrandir on tulossa. Hän ratsastaa parhaillaan Pelennorin yli."
"Vai niin. Myrsky nousee, niinpä niin, ja hän tulee sen mukana. Ellei peräti ole aiheuttanut sitä."
Minua ärsytti hänen salaperäinen puhetapansa, kuten aina.
"Mitä voin tehdä hyväksenne, valtiaani?"
"Sinäkö? Jollakin naikkosella siis edes on rohkeutta jäädä." Nielaisin ärsyyntyneenä. Naikkosella! Denethor jatkoi: "Koko talonväkeni naiset livistivät. Voisit kenties hoitaa taloudenhoitajan työt. Tosin ei mitään astianpesua, jotakin komentelua vain." Nyt minua ärsytti toden teolla.
"Valtias, annettiin käsky naisten lähteä. Minä olen tietääkseni parantajien lisäksi ainoita jääneitä."
Hän heilautti kädellään. "No, tee mitä tahdot.Voit taistellakin jos se sinua huvittaa."
Niiasin syvään ja poistuin, tällä kertaa kääntyen heti. Olinhan saanut luvan tehdä mitä halusin. Olin kiukkuinen mutta Denethoria taisi lähinnä huvittaa.

Menin hetkeksi kotiini mutta siellä ei ollut mitään tekemistä ja minua hermostutti. Tämä ilmapiiri...raskas painostava ilma.
Palasin Linnaan. Liityin ovelle vartijoiden seuraan ja aloin ottaa viestinviejiä vastaan, välittäen tiedot Denethorille. Hän taisi olla hyvillään kun olin keksinyt jotakin tehtävää missä minusta oli hyötyä. Tein sen lähinnä koska halusiin saada tietää aina heti uusimmat uutiset.
Ne eivät olleet järin hyviä. Morannonilta lähtenyt armeija lähestyi Cair Androsia ja siellä oleva varuskunta ei mitenkään riittäisi sen puolustamiseen. Armeijan selvänä päämääränä oli Minas Tirith.

---

Hivenen ennen auringonlaskua sain viestin vietäväksi Denethorille, että Ulkomaiden Päälliköt olivat saapumassa Kaupunkiin. Toimitin viestin ja pyysin sitten lupaa lähteä katsomaan.
"Minähän annoin sinulle luvan tehdä mitä tahdot", hän vain sanoi.
"Kiitos." Niiasin (aloin kyllästyä koko puuhaan) ja kiirehdin alaspäin. Lampuntekijöiden kujalla kurkkasin Vanhaan Kievariin jossa olin määrännyt poikien pysyvän, mutta se oli tyhjä joten jatkoin matkaani portille.
Onnistuin ihme kyllä löytämään Denemirin siitä ihmistungoksesta. Tungimme Portista ulos (pidin häntä kädestä jottemme joutuisi eroon toisistamme), minut päästettiin kun olin kertonut kuka olin ja käskettiin pitää Denemìristä huolta. Denemìr mulkaisi vartijaa.

Päälliköt tulivat. Aivan liian vähän eikä enempää ollut tulossa. Nyt jos koskaan kaivattiin rohirrimia. Vaan missä olivat Thèodenin ratsastajat? Koko Kaupunki odotti epätoivoisen kärsimättömästi uutisia.

Yöni oli synkkä. Arandir tai Beletchor eivät kumpikaan tullet kotiin, vain isä oli kotona koska Arangil oli taas pajallaan. Valojen pitämien yllä oli kielletty joten kotimme oli pimeä ja hiljainen. Minä näin painajaisia, pimeitä unia joista ei ollut ulospääsyä ennen aamua.

---

10. maaliskuuta 3019

Seuraava aamu ei valjennut, se tuli pimeänä. Aamuton aamu, kuulin jonkun sanovan kun seisoin asevarastolla jakamassa jousia miehille. Olin edelleen siellä, kun Ernil i Pheriannath, puolituisprinssi, tuli hakemaan asepukua.
"Tässä on teille panssaripaita", sanoin ojentaen hullunkurisen pienen paidan puolituiselle, "- ja onko teillä jo miekka? Hyvä. Tässä on kypärä ja päällystakki, voin pienentää sitä jos se on liian suuri, vaikka se tehtiinkin erityisesti teille."
Puolituinen kiitti ja kokeili nopeasti päällystakkia. Se sopi kuin valettu. "Sanokaa minua vain Pippiniksi, rouva."
"En minä ole rouva, olen neiti, ja mitä siihen tulee, sanokaa minua Eärweniksi", vastasin hymysuin. Sitten hymyni kuitenkin hiipui. "Kerran olinkin kihloissa, mutta..no, sinä taisit tuntekin hänet."
"Kenet?" kysyi Pippin hämmästyneenä. "En minä ole tuntenut muita ihmisiä kuin Aragornin..." - hän puri kieltään - "...ja Boromirin..." - hän keskeytti muistaessaan mistä Boromir oli kotoisin - "...Boromirko?"
"Niin." Autoin hänelle kypärän päähän. Hän oli hivenen hämillään. "Olen pahoillani", hän sanoi sitten kohteliaasti.
"Niin minäkin." Laskostin hänen omat päällysvaatteensa ja laitoin ne syrjään. Viitan annoin kuitenkin hänelle takaisin. "Hienoa kangasta", sanoin sivellen viitan pehmeää pintaa.
"Sain sen haltioilta", Pippin sanoi hivenen ylpeästi.
"Todellako? No, saat pitää sen ja käyttää sitä - muttet palveluksessa ollessasi. Silloin käytät tätä mustaa viittaa."
"Selvä." Pippin kiinnitti viitan saamallaan soljella. "Nyt minun käsittääkseni täytyy palata palvelukseen - kiitoksia, neit...Eärwen."
"Kiitos itsellesi." Puolituinen poistui ja katsoin hänen peräänsä mietteliäänä. Maailma oli sekaisin.

---

Illalla auringonlaskun aikaan, kun olin jo palaamassa Linnasta kotiini, kuului hirveää kiljuntaa. Juoksin muurille ja viidenneltä tasolta asti näin pieniä hahmoja etenemässä kohti kaupunkia ja suuret mustat hahmot ilmassa niiden yllä kuin haaskalinnut hätyytellen saalistaan - ja niiden huudot vihloivat sydäntä. Mutta sitten Suurelta Portilta erkani valkoinen hahamo ja ajoi nazgûlit valollaan pois - Mithrandir! Ei nimi enää tehnyt oikeutta, ratsastaja oli nyt Valkoinen.

---

11. maaliskuuta 3019

Meidän perheemme sai suru-uutisen: Arandir ei palannut ja Faramir kertoi hänen kaatuneen Portin lähistöllä nazgûlien ansiosta. Ensimmäinen uhri oli meiltä otettu, ja monia tulossa. Beletchor sentään palasi, hänkin oli ollut Ithilienissä päällikön kanssa. Hän vaikutti helpottuneelta kun kerroin Aerinin menneen.

Seuraavana päivänä Faramir lähti jälleen. Minusta käskynhaltija vaati pojaltaan liikaa; mutta Faramir oli viimeinen päällikkö, ja kuten hän sanoi, hänen "uskollisuutensa kuuluu tälle maalle". Niin kuin meidän kaikkien.

---

13. maaliskuuta 3019

Kului vielä yksi hermostuneen odotuksen päivä, sitten vihollinen ylitti joen ja marssi Pelennorille. Ikään kuin ironisesti sen etujoukkona saapui kaupungin porteille pieni joukko nopeasti pakenevia ratsumiehiä mustanhopeinen lippu liehuen: Viertolinnakkeen viimeiset puolustajat Faramir johtajanaan. Linnoitus oli menetetty ja Faramirin avuksi lähetettiin Dol Amrothin suuriruhtinaan joukot. Minä olin juuri silloin auttamassa Arangilin päälle varusteita. Hänenkin oli nyt lähdettävä muurille "vartioon".
Arangil työnsi miekkansa huotraan ja nosti keihäänsä seinän viereltä. Sitten hän halasi minua, varsin jäykästi, sillä haarniskoja ei ole tehty hellyydenosoituksiin.
"No niin, isosisko-", hän hymyili minulle (hän oli minua päätä pidempi)"- nyt on tämän arkajalankin lähdettävä taisteluun."
"Et sinä ole arkajalka. Ei kaikkien tarvitse pitää tappelemisesta."
Saatoin hänet ulos asehuoneesta. Hän lähti alemmille tasoille suorittamaan palvelustaan ja minä kävelin Linnanpihalle. Siellä minua kohtasi kauhea näky: loukkaantunut Faramir paareilla ja kivikasvoinen Denethor kumartuneena hänen ylleen.
Suuriruhtinas Imrahil puhui. "Poikanne on palannut, Valtias, tehtyään suuri tekoja." Minä kävelin hänen taakseen, halusin nähdä oliko Faramir elossa. Menin miesten mukaan kun he lähtivät laittamaan Faramirille vuodetta tämän kammioon. Denethor kuitenkin käski meitä poistumaan kun tajuton Faramir oli saatu sängylle makaamaan.

Iltapäivällä Mordorin joukot valtasivat Pelennorin. Sen kauniit vihreät kentät joutuivat saastaisten jalkojen tallomaksi ja suuria peikkojen työntämiä piiritystorneja tuli joen yli ja lähestyi kaupunkia. Ja meidän piti vain katsoa kun he raiskasivat maatamme ja valmistelivat inhoja sotakoneitaan.

---

14. maaliskuuta 3019

Koko seuraavan päivän ne tekivät juoksuhautoja ja pystyttivät piiritystorneja; ja sitten ne alkoivat käyttää katapulttejaan. Koko kaupungin voimavarat menivät tulipalojen sammuttamiseen alimmista piireistä, sillä jotkut ammuksista syttyivät maahan pudotessaan tuleen. Minä juoksin monia tunteja vesisankoja kantaen ylläni Arandirin vaatekaapista otettu tunika: hän oli ollut kaikkein lyhin veljistäni ja hameesta olisi ollut vain haittaa.

Olin törmätä Beletchoriin. "Eärwen, rakas idiootti, mene nukkumaan, olet aivan poikki", hän hössötti hullunkurisesti ja otti sangon kädestäni. Pyyhkäisin nokiviirun likaisilta kasvoiltani. "Niinpä kai", vastasin. "Minusta vain tuntuu etten voi olla toimetonna -" väistin jälleen yhtä örkkien sinkoamaa sotilaan päätä. Minua yökötti, sekä nuo hirvittävät ammukset että koko päivän jatkunut raskas ruumiillinen työ, ja nazgûlien jatkuvat sydäntäkorventavat huudot kaupungin yllä. "No, ehkä minä menen", sanoin. Hän viskasi jälleen sangollisen vettä viereisen talon liekkeihin kun lähdin kotiin.

---

15. maaliskuuta 3019

En mennyt nukkumaan, kunniantuntoni kielsi sen. Sen sijaan söin hieman ja kaivoin arkusta haarniskani. Hymyilin sille ironisesti. Kauan on kaupunkeja piiritettevä jotta naiset nuosevat aseisiin - mutta nyt kaupunki oli niin sekasorron ja kauhun vallassa että jokainen liikenevä sotilas otettaisiin ilolla vastaan.
Vedin kynttilän kalvaassa valossa, tai pimeydessä sillä se ei paljoa valaissut, päälleni aluspuvun, jalka-ja käsisuojukset, nahkaisen kauluksen, rintahaarniskalevyn, olkalamellit - ja viimeiseksi nahkakengät, kypärän ja hansikkaat. Nostin miekan seinältä missä se roikkui, yleensä muitten miekkojen seurassa, mutta tänään yksin. Otin vielä keihääni ovensuusta, työnsin miekan huotraan, henkäisin syvään ja astuin ulos.

Helvetti. Se tuli ensimmäisenä mieleen. Alimmat tasot olivat kokonaan tulessa, piiritystorneista tulvi örkkejä muureille, kaatuneita oli joka puolella. Ryntäsin alas, alas, alas...kolmannella tasolla käytiin taistelua ja liityin siihen.
Koska tarkoituksena oli tappaa örkit ennen kuin ne ehtisivät muurille, kauas tornistaan, annoin miekan jäädä huotraansa ja käyttelin keihästä. Toisessa kädessä pidin kilpeäni.

Sekin oli helvettiä. Örkkejä oli joka puolella, en ehtinyt muuta kuin väistää ja iskeä, survaista ja kääntyä, puolustaa, hyökätä...Sitä jatkui tunteja, en ymmärrä miten jaksoin. Tai miten kaikki muut jaksoivat. Mutta ehkä epätoivokin antaa voimaa.

Hiljalleen kuitenkin piiritystorni alkoi tyhjetä örkeistä. Käännähtelin löytääkseni uusia keihästettäviä, kun kuulin voihkaisun jalkojeni juuresta.
Käännyin ja näin haavoittuneen sotilaan. Epämuodostuneen näköinen örkkisapeli pisti esiin hänen rinnastaan, kasvot olivat veressä ja toinen jalka murskana.
Hän katsoi minuun hitaasti hämärtyvin tuskantäyteisin silmin ja yritti puhua. "Pyydän...lopettakaa kipu", hän ähki tuskaisesti ja yski verta.
Katsoin häntä. Haavat olivat liian pahat...esitin katseellani sanattoman kysymyksen, ja hän nyökkäsi heikosti.
Vedin miekkani huotrasta (keihäs oli liian pitkä sen tapaisiin tehtäviin) ja survaisin sen miehen sydämeen. Hän hengähti vielä kerran ja kuoli.

Puhdistin miekkani hansikkaisiini - epäsiistiä, mutta muutakaan ei ollut näkyvissä, ja veri syövyttää terästä yllättävän nopeasti.
Nousin ylös kyyneleitä pyyhkien - vaikken tuntenut sotilasta, äskeinen oli koskettanut minua ja katselin ympärilleni. Taistelu oli hiljentynyt...

Käännyin ja katseeni kiinnittyi kahteen hahmoon muurin vierellä.
Iso örkki ahdisti pienikokoista sotilasta kohti muurinseinämää. Kädessään sillä oli katkennut mutta yhä vaarallinen keihäs. Juoksin lähemmäs auttaakseni, kun näin sotilaan pelosta hikiset nuoret kasvot puoliksi haljenneen kypärän alla.
Suustani pääsi äänetön huuto ja jähmetyin paikalleni. Katsoin kuin unessa kun örkki ajoi sotilasta yhä lähemmäs muuria...
Heräsin horroksestani kiljaisten, tällä kertaa ääneen, ja lähdin juoksemaan kohti örkkiä keihäs valmiina.
Mutta minä myöhästyin. Pieni sotilas yritti turhaan paeta, ja örkki survaisi keihäänsä hänen kylkeensä. Denemìr vaipui huohottaen valkoiselle, verentahrimalle kiveykselle istumaan.
Vedin miekkani esiin ja katkaisin örkin kaulan, potkaisin sen painavan kuolleen ruhon syrjään ja polvistuin veljenpoikani viereen. Hänen haarniskansa oli lävistänyt jokin valkoinen; katkennut kylkiluu joka sojotti epäluonnollisessa asennossa. Minua oksetti mutta pakottauduin katsomaan haavaa. Dememìr yritti puhua, mutta se oli hankalaa, koska hänen suunsa oli täynnä verta.
"Eärwen? Anteeksi..minun ei olisi pitänyt...minä vain näin kun ne..."
Nostin hänet varovasti syliini. "Älä puhu, Denemìr, et tehnyt mitään väärin...", minä kuiskasin kyynelten lomasta. Mikä voisikaan täällä olla väärin? Kaikki!
Mutta hän halusi sanoa sanottavansa loppuun. "..tappoivat miehiä niin armottomasti, ja sitten ..minä halusin myös taistella..mutta se ei ollutkaan niin helppoa.."
Silitin hänen verestä tahmaisia tummia hiuksiaan. "Tämä on niin väärin..." hän hengähti. "Niin on", minä sanoin ja keinutin häntä sylissäni samoin kuin silloin kun sain hänet ensimmäistä kertaa syliini, mustatukkaisen pienen vauvan kapaloissa.
Denemìr katsoi vielä minuun muttei nähnyt enää mitään. Kuulo on kuolevan viimeinen aisti, joten hän varmaankin kuuli kun puhuin. "Tämä loppuu kyllä."
Suljin hänen silmänsä, pieni hymy oli kaartunut hänen huulilleen aivan kuin hän olisi kurkistanut kuolemaan ja nähnyt jotain ihanaa. Sitten suljin omat silmäni, taistelun äänet olivat lakanneet ympärillämme ja minä ajattelin.

Tämä on niin väärin. Lapset jotka ovat kasvaneet kauneuden valossa kuolevat pimeässä viattomuutensa menettäneinä, nähtyään pimeyden rumimman puolen. Viattomat kuolevat, kukkapenkeille joita rakastavat kädet ovat hoivanneet virtaa musta ja punainen veri ja ystävä päästää ystävän tuskistaan, vastoin tahtoaan, tämän toiveesta, koska kuolema tuntuu haluttavammalta kuin lyhyt hetki elämää tuskassa.
Kaupunkien valkeat kivet tahriintuvat, mikään ei ole enää puhdasta.
Me kaiverramme aseisiin muinaisen uljauden symboloja, mutta mitä koristeet aseissa hyödyttävät, mitä iloa on kauniista kaiverruksista kun miekkani kohtaa toisen, mustan ja saastaisen miekan? Jääkö mitään jäljelle?

Sodassa mikään ei ole kaunista.

Muistin Finduilasin sanat vuosien takaa. Kunpa et koskaan joutuisi kokomaan sitä. Niinpä..

"Hyvä mies, mitä te teette? Alhaalla on taistelu menossa!" Havahduin. Sotilas tuli minua kohti kiukkuisen näköisenä. Nousin ylös pudottaen Denemìrin ruumiin hänen oman verensä lammikkoon - mitä merkitsee kuollut ruumis, tyhjä kuori, kun henki on jo lähtenyt?

Minä käännyin ja juoksin miehen ohi hänesä välittämättä, kolmannen tason portista toiselle. Siellä oli pahin taistelu; muurilla oli monta piiritystornia ja kaikista tulvi örkkejä...

Olin aivan hullussa tilassa kaiken tapahtuneen tähden. Olin jättänyt keihääni ylös ja käytin miekkaa, tappaen kaikki eteeni sattuvat. Onneksi suurin osa niistä oli örkkejä, sillä en katsonut yhtään mihin miekkani iskin, minä halusin vain tappaa, kostaa maailmalle....

En tiedä miten kauan sitä jatkui. Aloin väsyä, miekka tuntui painavalta ja olin haavoittunut monesta kohtaa, mutta jatkoin silti, kunnes tiukka käsi tarttui olkapäähäni pysäyttäen minut. Käännyin surmatakseni häiritsijän, muta sen sijaan tämä löi minua kasvoihin. Siihen osaan kasvoista, joka kypärän alta oli näkyvissä.
Havahduin. Mitä minä olin tekemässä, ja mitä minulle tehtiin? Minua lyönyt mies ei ollut örkki, vaan hänellä oli haarniskassaan Dol Amrothin joutsenet (kuten minullakin).
"Mitä te luulette tekevänne? Huidotte kuin hullu!"
Minä olin päästäni pyörällä. "En oikein tiedä...menin jotenkin sekaisin." Pyyhkäisin verta kasvoiltani, sitä oli yllättävän paljon.
"No niin näköjään. Olen yrittänyt pysyättää teitä jo neljännestunnin Oletteko te nainen? Ja Dol Amrothista? Meillä ei pitänyt olla naisia mukana", hän huusi yli taistelun melskeen puolustaen itseään ja minua, kuten häpeäkseni tajusin, kilvellään. Nostin oman kilpeni ja tapoin samalla yhden örkin sen terävällä alareunalla. Ja hän katsoi minua hyvin tarkkaan. "Kyllä ja ei. Ja olen pahoillani", sanoin ja keskityin taas taistelemaan, mutta nyt järjen rajoissa, tappaen vain örkkejä. "Mutta kuka te olette?" huusin samalla kun potkaisin yhden kuolleen örkin kauemmas jaloistani. Se oli tiellä.
"Imradír, Dol Amrothin suuriruhtinaan vanhin poika", hän vastasi. Kuuleminen oli melko hankalaa, örkit eivät näet osaa taistella ääneti.
"Eärwen, alipäällikkö Beletchgilin tytär."
Imradír viimeisteli keskeneräisen työni niittämällä minua ahdistelleelta örkiltä toisenkin jalan alta. Hän näytti surulliselta.
"Beletchgil kaatui tunti sitten vierelläni", hän sitten sanoi. Minä en heti käsittänyt hänen sanomaansa, mutta sitten...Gandalf oli sanonut Käskynhaltijalle tulevan aika surra Boromiria, mutta ettei se ollut nyt, ja niin oli minunkin kohdallani nyt, olisi ollut täysin hyödytöntä ruveta tekemään surutyötä keskellä taistelua, joten sysäsin asian mielestäni ja nielaisin muutaman huulelleni valuneen suolaisen, verenmakuisen kyyneleen.
Örkkejä tuli koko ajan lisää, joten minä ja Imradír asetuimme taistelemaan selkä selkää vasten ja lopetimme puhumisen.
Aamu oli alkanut sarastaa ja se helpotti taistelemista. Alempaa kuului Mordorin suuren muurinmurtajan jyske: ja sitten kuulimme Portin murtuvan.
Imradír voihkaisi yhtä aikaa kanssani, örkit taas tuntuivat saavan uutta tarmoa. Minua väsytti ja jalkani oli hyvin kipeä, eräs örkki oli sohaissut sitä hiukan polven alta.

Sitten jossakin kiekui kukko. Puhdas läpitunkeva ääni kantautui kaikkien korviin...ja sitten kuului torvien soittoa. Rohanin torvia...oliko rohirrim viimeinkin saapunut avuksemme?

Pysähdyin kuuntelemaan laskien painavalta tuntuvan miekkani alemmas. Kuulin Imradírin huutavan varoituksen ja sitten örkkikeihäs tunkeutuikin olkapäähäni. Syvälle.

Ensimmäinen kivun aalto. Vaivuin maahan, tunsin vielä toisen örkin pistävän miekkansa jalkaani...

Toinen kivun aalto....

Pimeys.
Viimeksi muokannut Elenloth, Ti Marras 16, 2004 7:51 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth » To Helmi 05, 2004 5:40 pm

15. maaliskuuta 3019

En mennyt nukkumaan, kunniantuntoni kielsi sen. Sen sijaan söin hieman ja kaivoin arkusta haarniskani. Hymyilin sille ironisesti. Kauan on kaupunkeja piiritettevä jotta naiset nuosevat aseisiin - mutta nyt kaupunki oli niin sekasorron ja kauhun vallassa että jokainen liikenevä sotilas otettaisiin ilolla vastaan.
Vedin kynttilän kalvaassa valossa, tai pimeydessä sillä se ei paljoa valaissut, päälleni aluspuvun, jalka-ja käsisuojukset, nahkaisen kauluksen, rintahaarniskalevyn, olkalamellit - ja viimeiseksi nahkakengät, kypärän ja hansikkaat. Nostin miekan seinältä missä se roikkui, yleensä muitten miekkojen seurassa, mutta tänään yksin. Otin vielä keihääni ovensuusta, työnsin miekan huotraan, henkäisin syvään ja astuin ulos.

Helvetti. Se tuli ensimmäisenä mieleen. Alimmat tasot olivat kokonaan tulessa, piiritystorneista tulvi örkkejä muureille, kaatuneita oli joka puolella. Ryntäsin alas, alas, alas...kolmannella tasolla käytiin taistelua ja liityin siihen.
Koska tarkoituksena oli tappaa örkit ennen kuin ne ehtisivät muurille, kauas tornistaan, annoin miekan jäädä huotraansa ja käyttelin keihästä. Toisessa kädessä pidin kilpeäni.

Sekin oli helvettiä. Örkkejä oli joka puolella, en ehtinyt muuta kuin väistää ja iskeä, survaista ja kääntyä, puolustaa, hyökätä...Sitä jatkui tunteja, en ymmärrä miten jaksoin. Tai miten kaikki muut jaksoivat. Mutta ehkä epätoivokin antaa voimaa.

Hiljalleen kuitenkin piiritystorni alkoi tyhjetä örkeistä. Käännähtelin löytääkseni uusia keihästettäviä, kun kuulin voihkaisun jalkojeni juuresta.
Käännyin ja näin haavoittuneen sotilaan. Epämuodostuneen näköinen örkkisapeli pisti esiin hänen rinnastaan, kasvot olivat veressä ja toinen jalka murskana.
Hän katsoi minuun hitaasti hämärtyvin tuskantäyteisin silmin ja yritti puhua. "Pyydän...lopettakaa kipu", hän ähki tuskaisesti ja yski verta.
Katsoin häntä. Haavat olivat liian pahat...esitin katseellani sanattoman kysymyksen, ja hän nyökkäsi heikosti.
Vedin miekkani huotrasta (keihäs oli liian pitkä sen tapaisiin tehtäviin) ja survaisin sen miehen sydämeen. Hän hengähti vielä kerran ja kuoli.

Puhdistin miekkani hansikkaisiini - epäsiistiä, mutta muutakaan ei ollut näkyvissä, ja veri syövyttää terästä yllättävän nopeasti.
Nousin ylös kyyneleitä pyyhkien - vaikken tuntenut sotilasta, äskeinen oli koskettanut minua ja katselin ympärilleni. Taistelu oli hiljentynyt...

Käännyin ja katseeni kiinnittyi kahteen hahmoon muurin vierellä.
Iso örkki ahdisti pienikokoista sotilasta kohti muurinseinämää. Kädessään sillä oli katkennut mutta yhä vaarallinen keihäs. Juoksin lähemmäs auttaakseni, kun näin sotilaan pelosta hikiset nuoret kasvot puoliksi haljenneen kypärän alla.
Suustani pääsi äänetön huuto ja jähmetyin paikalleni. Katsoin kuin unessa kun örkki ajoi sotilasta yhä lähemmäs muuria...
Heräsin horroksestani kiljaisten, tällä kertaa ääneen, ja lähdin juoksemaan kohti örkkiä keihäs valmiina.
Mutta minä myöhästyin. Pieni sotilas yritti turhaan paeta, ja örkki survaisi keihäänsä hänen kylkeensä. Denemìr vaipui huohottaen valkoiselle, verentahrimalle kiveykselle istumaan.
Vedin miekkani esiin ja katkaisin örkin kaulan, potkaisin sen painavan kuolleen ruhon syrjään ja polvistuin veljenpoikani viereen. Hänen haarniskansa oli lävistänyt jokin valkoinen; katkennut kylkiluu joka sojotti epäluonnollisessa asennossa. Minua oksetti mutta pakottauduin katsomaan haavaa. Dememìr yritti puhua, mutta se oli hankalaa, koska hänen suunsa oli täynnä verta.
"Eärwen? Anteeksi..minun ei olisi pitänyt...minä vain näin kun ne..."
Nostin hänet varovasti syliini. "Älä puhu, Denemìr, et tehnyt mitään väärin...", minä kuiskasin kyynelten lomasta. Mikä voisikaan täällä olla väärin? Kaikki!
Mutta hän halusi sanoa sanottavansa loppuun. "..tappoivat miehiä niin armottomasti, ja sitten ..minä halusin myös taistella..mutta se ei ollutkaan niin helppoa.."
Silitin hänen verestä tahmaisia tummia hiuksiaan. "Tämä on niin väärin..." hän hengähti. "Niin on", minä sanoin ja keinutin häntä sylissäni samoin kuin silloin kun sain hänet ensimmäistä kertaa syliini, mustatukkaisen pienen vauvan kapaloissa.
Denemìr katsoi vielä minuun muttei nähnyt enää mitään. Kuulo on kuolevan viimeinen aisti, joten hän varmaankin kuuli kun puhuin. "Tämä loppuu kyllä."
Suljin hänen silmänsä, pieni hymy oli kaartunut hänen huulilleen aivan kuin hän olisi kurkistanut kuolemaan ja nähnyt jotain ihanaa. Sitten suljin omat silmäni, taistelun äänet olivat lakanneet ympärillämme ja minä ajattelin.

Tämä on niin väärin. Lapset jotka ovat kasvaneet kauneuden valossa kuolevat pimeässä viattomuutensa menettäneinä, nähtyään pimeyden rumimman puolen. Viattomat kuolevat, kukkapenkeille joita rakastavat kädet ovat hoivanneet virtaa musta ja punainen veri ja ystävä päästää ystävän tuskistaan, vastoin tahtoaan, tämän toiveesta, koska kuolema tuntuu haluttavammalta kuin lyhyt hetki elämää tuskassa.
Kaupunkien valkeat kivet tahriintuvat, mikään ei ole enää puhdasta.
Me kaiverramme aseisiin muinaisen uljauden symboloja, mutta mitä koristeet aseissa hyödyttävät, mitä iloa on kauniista kaiverruksista kun miekkani kohtaa toisen, mustan ja saastaisen miekan? Jääkö mitään jäljelle?

Sodassa mikään ei ole kaunista.


Muistin Finduilasin sanat vuosien takaa. Kunpa et koskaan joutuisi kokomaan sitä. Niinpä..

"Hyvä mies, mitä te teette? Alhaalla on taistelu menossa!" Havahduin. Sotilas tuli minua kohti kiukkuisen näköisenä. Nousin ylös pudottaen Denemìrin ruumiin hänen oman verensä lammikkoon - mitä merkitsee kuollut ruumis, tyhjä kuori, kun henki on jo lähtenyt?

Minä käännyin ja juoksin miehen ohi hänesä välittämättä, kolmannen tason portista toiselle. Siellä oli pahin taistelu; muurilla oli monta piiritystornia ja kaikista tulvi örkkejä...

Olin aivan hullussa tilassa kaiken tapahtuneen tähden. Olin jättänyt keihääni ylös ja käytin miekkaa, tappaen kaikki eteeni sattuvat. Onneksi suurin osa niistä oli örkkejä, sillä en katsonut yhtään mihin miekkani iskin, minä halusin vain tappaa, kostaa maailmalle....

En tiedä miten kauan sitä jatkui. Aloin väsyä, miekka tuntui painavalta ja olin haavoittunut monesta kohtaa, mutta jatkoin silti, kunnes tiukka käsi tarttui olkapäähäni pysäyttäen minut. Käännyin surmatakseni häiritsijän, muta sen sijaan tämä löi minua kasvoihin. Siihen osaan kasvoista, joka kypärän alta oli näkyvissä.
Havahduin. Mitä minä olin tekemässä, ja mitä minulle tehtiin? Minua lyönyt mies ei ollut örkki, vaan hänellä oli haarniskassaan Dol Amrothin joutsenet (kuten minullakin).
"Mitä te luulette tekevänne? Huidotte kuin hullu!"
Minä olin päästäni pyörällä. "En oikein tiedä...menin jotenkin sekaisin." Pyyhkäisin verta kasvoiltani, sitä oli yllättävän paljon.
"No niin näköjään. Olen yrittänyt pysyättää teitä jo neljännestunnin Oletteko te nainen? Ja Dol Amrothista? Meillä ei pitänyt olla naisia mukana", hän huusi yli taistelun melskeen puolustaen itseään ja minua, kuten häpeäkseni tajusin, kilvellään. Nosrtin oman kilpeni ja tapin samalla yhden örkin sen terävällä alareunalla. Ja hän katsoi minua hyvin tarkkaan.
"Kyllä ja ei. Ja olen pahoillani", sanoin ja keskityin taas taistelemaan, mutta nyt järjen rajoissa, tappaen vain örkkejä. "Mutta kuka te olette?" huusin samalla kun potkaisin yhden kuolleen örkin kauemmas jaloistani. Se oli tiellä.
"Imrahil, Dol Amrothin suuriruhtinaan vanhin poika", hän vastasi. Kuuleminen oli melko hankalaa, örkit eivät näet osaa taistella ääneti.
"Eärwen, alipäääällikkö Beletchorin tytär."
Imrahil viimeisteli keskeneräisen työni niittämällä minua ahdistelleelta örkiltä toisenkin jalan alta. Hän näytti surulliselta.
"Beletchor kaatui tunti sitten vierelläni", hän sitten sanoi. Minä en heti käsittänyt hänen sanomaansa. mutta sitten...Gandalf oli sanonut Käskynhaltijalle tulevan aika surra Boromiria, mutta ettei se ollut nyt, ja niin oli minunkin kohdallani nyt, olisi ollut täysin hyödytöntä ruveta tekemään surutyötä keskellä taistelua, joten sysäsin asian mielestäni ja nielaisin muutaman huulelleni valuneen suolaisen, verenmakuisen kyyneleen.
Örkkejä tuli koko ajan lisää, joten minä ja Imrahil asetuimme taistelemaan selkä selkää vasten ja lopetimme puhumisen.
Aamu oli alkanut sarastaa ja se helpotti taistelemista. Alempaa kuului Mordorin suuren muurinmurtajan jyske: ja sitten kuulimme Portin murtuvan.
Imrahil voihkaisi yhtä aikaa kanssani, örkit taas tuntuivat saavan uutta tarmoa. Minua väsytti ja jalkani oli hyvin kipeä, eräs örkki oli sohaissut sitä hiukan polven alta.

Sitten jossakin kiekui kukko. Puhdas läpitunkeva ääni kantautui kaikkien korviin...ja sitten kuului torvien soittoa. Rohanin torvia...oliko rohirrim viimeinkin saapunut avuksemme?
Pysähdyin kuuntelemaan laskien painavalta tuntuvan miekkani alemmas. Kuulin Imrahilin huutavan varoituksen ja sitten örkkikeihäs tunkeutuikin olkapäähäni. Syvälle.

Ensimmäinen kivun aalto. Vaivuin maahan, tunsin vielä toisen örkin pistävän miekkansa jalkaani...

Toinen kivun aalto....

Pimeys.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!

Granian Beag
Örkki
Viestit: 24
Liittynyt: Ti Helmi 03, 2004 3:06 pm

Viesti Kirjoittaja Granian Beag » Ti Helmi 24, 2004 11:52 am

Nyt tunnen itseni tosi typeräksi. Miksen lukenut tätä aiemmin? *toistaa tyhmä parikymmentä kertaa ja hakkaa päätään* Mutta laiska kun on niin ei siitä paljon muutu... Eikä hajamielisyys paljoa auta. Mutta asiaan!

Kehut ensin:Älyttömän hyvin rakennettu tarina! Näkee selvästi että olet miettinyt kauan ja hartaasti kohtauksia ja ujuttanut ne Tolkienin tarinan mukaan. Näkökulma on myös hyvä, tavallisen ihmisen kokemukset ovat aina kiehtoavia. Menin välillä sekaisin henkilöissä, kun A:lla alkavia nimiä oli aika monta ^^ Mutta nimet ovat nättejä, Eärweniä lukuun ottamatta. En tiedä miksen pidä siitä, mutta muut vain olivat parempia. Ja tämä yrittää kovasti olla rakantavaa palautetta...

Kuvaukset toimivat, eivät menneet äärimmäisyyksiin tai liiallisuuksiin kuten allekirjoittaneella :oops: Harmi kun Boromir kuoli... Hän oli kyllä aika OOC verrattuna leffan Boromiriin, mutta koska en ole lukenut TSH:a en voi sanoa siitä oikein mitään. Tuleeko muuten tämän kuka-se-nyt-olikaan-ai-niin Imrahilin ja Eärwenin välille romanssia? ^^

Jos haluat kritiikkiä, niin sellainen asia, joka häiritsi sisäistä äikänmaikkaani on, että erotat välillä päälauseet toisistaan pelkällä pilkulla. Kieliopillisesti se on väärin, jos lauseilla ei ole mitään yhteistä tekijää. Tietysti kaikki tekevät niin, eli se ei ole siinä mielessä kauhean paha virhe. Ainakin minäkin teen niin koko ajan... No joo, tuosta saa kyllä kuulla koulussakin ihan tarpeeksi, joten suljen suuni ja palaan tutkimaan mantsankirjan kiehtoavia juttuja. OT: Liikenneverkot - voiko elämä tylsemmäksi mennä?

Mutta jatkoa on varmaan tulossa pian?

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth » Ma Marras 15, 2004 3:48 pm

A/N: No niin. Viimein. Reilusti yli puoli vuottahan minulla vain meni tämän luvun kanssa, eihän se vielä mitään. Hah hah.

Okei. Eli, ekaksi tunnustan suuren syntini. Muokkasin noita vanhoja lukuja, niin että Imrahil II:n nimi on nyt Imradír sekaannuten välttämiseksi. Vaihdoin yhden toisenkin nimen, mutta sillä ei ole merkitystä mitenkään.

Niille jotka lukivat aiemmat osat jo aiemmin, pahoitteluni. Tiedän olevani kamala.

Tämä ei ole mikään erityisen hyvä lopetus, sillä se on sekava.

Luku ja oikeastaan koko tarina on omistettu pikkusiskolleni ja betalleni Katille, joka jaksaa lukea kaikki tarinani ja antaa rehellistä palautetta. Lisäksi hän estää terävällä kielellään ylpistymiseni, jonka ihmisten antama myönteinen palaute saattaisi aiheuttaa.

---
OSA 3. VIEL` UUSI PÄIVÄ KAIKEN MUUTTAA VOI
---

Harhailen. On pimeää...hiljalleen vaalenee. Etsin jotakin, mutta en kykyne muistamaan mitä: hiljalleen ympärilläni tulee valkoisempaa.
Löydän sen mitä etsin. Tajunta palaa.
Makaan jossakin pehmeässä...on lämmintä ja mukavaa. Liikahdan hiukan. Jossain olkapään tienoilla, ja jalassa, tuntuu äkkiä kipua. Sävähdän.
Kuuluu puhetta...joku kutsuu minua. Avaan silmäni.
Olen avarassa valoisassa huoneessa, makaan lämpimän peiton alla pehmeässä vuoteessa. Ylleni on kumartunut mies, jonka kasvot ovat kauniit ja ylhäiset, mutta vakavat eivätkä enää nuoret. Tummat silmät katsovat minuun. Tajuan kuulleeni äsken hänen lempeän äänensä joka kehotti minua herämään.
"Olen hereillä", sanon ja yllätyn kuullessani karhean ääneni, kurkkuni on kuiva. "Mutta kuka te olette?"
Mies näyttää miettivän hetken. "Kuninkaanne", hän sanoo sitten. Hitaasti ja varmasti.
Hymyilen pienesti, suljen silmäni ja vaivun uuteen uneen, virvoittavaan ja lempeään. Kaikki on hyvin, ainakin niin kauan kuin en tiedä tämän enempää.

Heräsin uudelleen. Tällä kertaa huone oli hämärämpi, oli varmaankin ilta. Avasin jälleen silmäni - minua väsytti mutta muuten voin hyvin olkapäässä tuntunutta kipua lukuun ottamatta.
Nousin istumaan, se aiheutti uuden kipeän vihlaisun olkapäässä. Muistin jonkin haavoittaneen sitä juuri ennen pyörtymistäni.
Katseeni kiersi huonetta. Olin selvästi Parannuksen Tarhassa - tunsin paikan avarat ikkunat ja seinillä kiipeilevät kasvit, sillä olin ennenkin käynyt täällä, muutama vuosi sitten Denemìrin sairastaessa tuhkarokkoa.
Yksikään huoneen muusta yhdeksästä sängystä ei ollut tyhjänä, mutta vain yhdessä oltiin hereillä minun lisäkseni. Huudahdin pienesti ilosta nähdessäni Imradírin ja painoin sitten käden suulleni - en saisi herättää muita.

Imradír nousi sängystään, jonka laidalla hän oli itse asiassa vain istunut, ja tuli luokseni. Huomasin hänen oikean kätensä olevan siteessä, hän tuki sitä toisella.
Nostin käteni hiuksiini ja tunsin niiden olevan kuivuneesta verestä tahmeat.
"Te heräsitte!" Imradír tarttui käteeni polvistuttuaan vuoteeni viereen.
"Siltä näyttää...mitä tapahtui?"
"Käännyitte katsomaan rohanilaisten saapuvia joukkoja ja eräs örkki käytti tilaisuuden hyväkseen. Kaaduitte iskusta ja sinu... teitä, tarkoitan, anteeksi - iskettiin vielä uudelleen. Jalkaan."
Vilkaisin vasenta jalkaani joka oli puoliksi poissa peiton alta. Se oli siteissä polvesta alaspäin.
"Sitten?"
"Sitten pyörryit, raahasin sinut - saanhan sinutella?" Mies kuulosti hivenen vaivautuneelta.
"Toki."
"Vein siis sinut kauemmaksi taistelusta. Sitä jatkui vielä muutama tunti, ennen kuin joukot oli kaikki tuhottu."
Mietin ensimmäistä heräämistäni. "Onko kuningas palannut?"
Imradír hätkähti. "Hän siis paransi sinut?"
Menin ymmälleni. Miten Imradír siihen liittyi? "Anteeksi?"
"Tarkoitan, että minä pyysin häntä katsomaan sinua...kun olin tuonut sinut tänne."
"Miksi?" Samassa olisin voinut purra kieleeni. Imradír kuitenkin puhui ennen kuin ehdin korjata töksähdykseni.
"Katsoin olevani vastuussa sinusta. Asetoveria ei jätetä eikä ollut ketään muuta huolehtimassa sinusta."
"Isäni on siis kuollut?" Muistin hänen sanoneen jotakin sellaista.
"Valitettavasti." Suljin hetkeksi silmäni totuttautuakseni ajatukseen, ja kun avasin ne, Imradír oli nousemassa ylös.
"Minun täytyy sanoa hoitajille, että olette herännyt", hän selitti.

Hän poistui ja minä vaivuin takaisin tyynyjen varaan. Ajattelin kaikkea....
Niin paljon oli tapahtunut. Isä oli kuollut, Denemìr oli kuollut, olin tutustunut Imradíriin...
Ajattelin Imradíria. Hän oli sanonut olevansa Dol Amrothin suuriruhtinaan poika ja perijä. Hän oli ollut todella ystävällinen minua kohtaan.

Samassa ovi aukeni ja kun nostin päätäni nähdäkseni tulijan, olin kiljahtaa ilosta. Arangilin pää oli siteissä, mutta muuten hän näytti ehjältä, ja hymyili helpottuneena nähdessään minut.

"Hienoa että heräsit", hän sanoi ja istahti lattialle vuoteeni viereen.
"Mitä sinun päällesi on tapahtunut?" kysyin .
"Pieni haava vain", Arangil heilautti kättään. "Sinä olet huonommassa kunnossa, jalkasi on kuulemma murtunut ja käsi revähtänyt."
"Vai niin. No, pääasia että olemme molemmat hengissä."
Imradír oli tullut takaisin huoneeseen ja eräs hoitaja vaihtoi sidettä hänen käteensä.
"Tosin siitä saan ilmeisesti kiittää Imradíria."
Arangil vilkaisi tähän uteliaasti. "Pitäisikö minun tuntea hänet?"
"Ei kai. Hän on - no, olkoon. Imradír-" korotin ääntäni " -tämä on veljeni Arangil. Arangil, Dol Amrothin suuriruhtinaan poika Imradír."
Miehet nyökkäsivät toisilleen. "Kiitoksia kun olette ilmeisesti pitänyt sisarestani huolta", Arangil sanoi vanhemmalle miehelle. "Mitä sinä oikein teit, Eärwen?"
"Minä...menin taisteluun ja sitten huomasin Denemìrin, örkki haavoitti häntä ja hän kuoli syliini...minä menin sekaisin ja ryntäsin toiselle tasanteelle taistelemaan..."
"Hän iski kaikkia eteensä tulevia kuin mielipuoli", Imradír huomautti kuivasti.
"Eh...niin, ja sitten törmäsin Imradíriin -"
"Hän oli vähällä tappaa minut -"
"- ja sitten tulin järkiini. Taistelimme yhdessä kunnes rohirrim saapui. Käännyin typerästi katsomaan heitä ja eräs örkki käytti tilaisuuden hyväkseen ja survaisi asensa olkapäähäni. Ja sitten toinen jalkaani. Pyörryin, Imradír kertoi että oli raahannut minut sivummalle. Minä en muista mitään muuta kuin että sitten kuningas herätti minut."
"Aragorn paransi sinut?"
"Hän on siis sen niminen?"
"Kyllä."
Kohottauduin jälleen istumaan, Arangilin avustuksella. "Onko Beletchor kunnossa?"
"On, hän selvisi meistä kaikkein vähimmällä. Mutta isä..."
"Tiedän."
Katsoimme hetken suruissamme toisiamme. Huoneen toisella puolella Imradírin side oli saatu valmiiksi ja hän nousi ylös.
"Arvon neito, herra Arangil - minä poistun nyt, näemme myöhemmin."
"Niinkö?" Olin taas hämilläni. Olin ollut koko ajan hämilläni heräämiseni jälkeen, pahus vieköön.
"Tulen katsomaan teitä kun ehdin."
"Ei teidän tarvitse...mutta jos haluatte..." sekoilin taas sanoissani.
"Se on minulle suuri kunnia. Näkemiin."
"Näkemiin sitten..."
Arangil katsoi minua kummasti, ikään kuin huvittuneesti. Tulin siitä ärtyisäksi enkä sanonut hänelle mitään ennen kuin eräs hoitaja astui huoneeseen.
"Te olette kuulemma heränneet, hienoa! Haluaisitteko jotakin syötävää?"
Huomasin olevani todella nälkäinen. "Kyllä kiitos."

---

Beletchor kävi luonani vielä samana päivänä.
"Eärwen, miten voit? Arangil kertoi sinun heränneen."
"Hyvin..." välillemme laskeutui kiusallinen hiljaisuus.
"Denemìr-" minä lopulta aloitin juuri samaan aikaan kun hän sanoi, "Tahdon sinun-"
Keskeytimme ja katsoimme toisiimme, hiukan hymyillen vaikka molemmat tiesivät mitä toinen oli aikonut sanoa eikä siinä ollut mitään hymyilemistä.
Nyökkäsin hänelle, jotta hän puhuisi ensin.
"Minä en syytä sinua Denemìrin kuolemasta, ja miten voisinkaan? Teit parhaasi, muut jotka näkivät ovat kertoneet minulle, ja minusta oli hienoa että hänellä oli joku rakas vierellään kun hän kuoli." Beletchor käänsi kasvonsa poispäin, hänen silmissään oli kyyneliä eikä hän tahtonut minun näkevän niitä.
Ojensin kuitenkin terveen käteni ja käänsin hänet itseeni päin. Hänen yhä naarmuisilla kasvoillaan virtasi kyyneleitä, kuivasin ne hihaani mutta uusia tuli pian tilalle.
"Sinun ei tarvitse hävetä", kuiskasin hellästi. "Pikkuveli, tämä on ollut meille kaikille kauheaa - sekä Arandir, isä että Denemìr." Minunkin silmäni olivat kosteat. "En voi tietää, miten hirveältä tämä sinusta tuntuu, koska minulla ei ole lapsia, mutta pystyn aavistamaan edes hiukan."
Beletchor murtui: hän laski päänsä käsiensä väliin ja itki ääneen. Pitkä tumma tukka heilahti kasvojen eteen enkä enää nähnyt niitä. Hän mutisi niitten alta: "Ja minua pelottaa ajatella, että kun Aerin tulee kotiin, minun pitää kertoa hänelle..."
Minä olin vain hiljaa, miettien. Sitten puhuin. "Beletch, Aerin ei tule syyttämään sinua niin kuin sinäkään et syytä minua. Hän tulee todella surulliseksi, totta kai, mutta hänen on vain kestettävä se niin kuin muittenkin. Ei ole muuta vaihtoehtoa."
Beletchor nyökkäsi ja nosti kasvonsa.
"Kiitos, Eärwen", hän sanoi.
"Mistä, Beletch?" kysyin.
"Kaikesta."
Hän istui siinä sängyn reunalla hyvin kauan, ennen kuin Arangil tuli hakemaan häntä ja he lähtivät kotiin, luvaten tulla taas pian käymään.
"Minä en tiedä mitä me syömme", Arangil sanoi ovensuussa. "Olet hemmotellut minut pilalle, Eärwen, ja Aerin Beletchorin - joten me taidamme nähdä nälkää niin kauan kuin olet täällä ja Aerin ei ole tullut takaisin."
Minun oli pakko hymyillä. Beletchorin huumorintaju sen sijaan ei riittänyt, vaan hän kiskaisi veljensä pois huoneesta, sillä muut potilaat tekivät parhaansa ollakseen hymyilemättä, ja kaikki eivät aivan onnistuneet.

Seuraavana päivänä pystyin nousemaan kunnolla istumaan ilman että kylkeä vihloi, joten sain pestyä tukkani. Olo oli ihana, kun hiukset eivät enää haisseet kuivuneelta vereltä, mikä oli huomattavaa edistystä (kuten Beletchor sanoi).

Seuraavat päivät kuluivat liian hitaasti. Joukot lähtivät marssimaan Mustalle Portille, mukanaan kaksi veljeäni. Imradír jäi Minas Tirithiin. Hän ei pystynyt kunnolla liikuttamaan miekkakättään olkapäästä ylöspäin, joten hän olisi ollut melko hyödytön taistelussa. Hän ei kuitenkaan asunut Parannuksen Tarhassa, kävi vain siellä vaihdattamassa siteensä kerran päivässä.

Minä ja Tarhan muut potilaat olimme rauhattomia. Kuka olisi voinut tuntea olonsa rauhaisaksi, kun jokaisella haavoittuneella oli joku, jonka vuoksi pelätä? Katselimme lakkaamatta itään, mutta tummalla taivaalla ei ollut uutisia meille kerrottavana.

Niinä päivinä suurimmaksi ongelmaksi osoittautui tekemisen puute: en ollut enää niin huonossa kunnossa että olisin nukkunut paljoa päivisin, ja olin liian levoton vain lukeakseni. Niinpä enimmäkseen juttelin hoitajien ja muitten potilaiden kanssa, sekä Imradírin kanssa, joka kävi hämmästyttävän usein, joskus jopa pari kertaa päivässä. Me keskustelimme toisinaan vaikka miten kauan: kaikesta taivaan ja maan välillä. Itsestämme, unelmistamme (sekä niistä joita meillä oli että niistä joita joskus oli ollut), perheistämme, kodeistamme.
Sain selville että hän oli neljäkymmentäkaksivuotias; hänen äitinsä oli kuollut muutama vuosi sitten onnettomuudessa; hänellä oli ollut pikkuveli, joka oli kuollut täällä Kaupungissa; hän rakasti hevosia ja luonnossa samoilua. Ja hänellä oli myös pikkusisko, hiukan minua nuorempi.
Hän kysyi haarniskastani ja kerroin sen olevan Finduilasilta saatu.
Mutta toisinaan olimme vain hiljaa. Ei aina tarvita sanoja.

Noina päivinä välillämme kasvoi syvä kiintymys, ja rakkauskin. Toisinaan vaihdoimme katseita jotka eivät olleet aivan viattomia, mutta koska paikalla oli aina muita, emme voineet tehdä sen enempää.

Eräänä iltana hän tuli jälleen, juuri kun olin palmikoimassa hiuksiani. Se oli hivenen hankalaa, koska en voinut liikuttaa oikeaa kättä kunnolla. Imradír istahti sängyn laidalle vakiintunelle paikalleen ja hymyili minulle. "Iltaa, Eärwen."
"Iltaa", sanoin yrittäen saada tukkaa selväksi. Imradír hymyili kujeilevasti, otti käteni pois hiuksistani ja alkoi palmikoida niitä. Hän teki sen ihmeen taitavasti (hänen kätensä oli melkein terve), ja minä vain olin ja nautin kosketuksesta.
"Millä sidon nämä?" hän kysyi aivan liian pian. Ojensin hänelle punaisen hiusnauhan. Samassa Ioreth tuli huoneeseen.
"Iltaa, neiti ja herra Imradír", hän sanoi niiaten jälkimmäiselle. Hän katsoi meitä hivenen karsaasti ja Imradír vetäytyi kauemmas minusta.
Ioreth siirsi katseensa minuun. "No niin, neiti, luulisin että voisitte kokella nousta seisomaan", hän sanoi tarmokkaasti. "Siellä on kaunis ilta, ajattelin että haluaisitte olla hetken puutarhassa."
Ilahduin. En viihtynyt vuoteen vankina.
Ioreth katsoi kulmiaan rypistäen ohutta vaaleaa yöpukuani. "Siellä ei ole vielä noin lämmin. Minun täytynee hakea teille viitta."
Imradír ojensi sanaakaan sanomatta omansa ja tartuin siihen kiitollisena. Ioreth katsoi meitä. Kiedoin viitan hartioilleni (se oli suuri ja lämmin) ja hymyilimme hänelle oikein viattomasti.
"Jaaha. Kiitos vain, herra. Kokeilkaahan siirtyä siihen sängyn laidalle..."
Ujuttauduin Imradírin viereen. Jalkaan ei koskenut juuri lainkaan. Imradír nousi istumaan. Yritin siirtyä lattialle, mutta Ioreth nappasi kiinni käsivarrestani. "Ei noin vikkelästi, neiti! Jalkanne ei ole vielä terve." Hänen puhuessaan Imradír tarttui toiseen käteeni. Jalkaan sattui hiukan, mutta päätin etten sanoisi mitään ennen kuin olisi tosiaan aihetta.
Otin yhden varovaisen askeleen nojaten Imradíriin. Se sujui hyvin, ja lopulta kävelin heidän avustamanaan ovelle ja toisen huoneen läpi puutarhaan. Siellä minut autettiin istumaan puupenkille.
Ioreth katsoi minua. "Sattuiko se?"
"Ei lainkaan." Se oli melkein totta.
"No, jätän teidät nyt tähän vähäksi aikaa. Älkää rasittako itseänne." Ioreth poistui, ja tosiaan huomasin olevani väsynyt. Päätin olla välittämättä siitä ja katselin ympärilleni.

Puutarhassa oli jo melkein kevät. Puissa oli jo versot ja kivilaattojen välissä ruoho heräili eloon.
"Miten kaunista", sanoin iloisena. Olin taas elossa. Ja kevät oli tulossa Varjosta huolimatta.
"Niin on", Imradír sanoi. Hän poimi maasta ruohonkorren ja kutitteli sillä kasvojani. En voinut olla nauramatta. Kevät tulisi, minä parantuisin, ja elämä oli edessä. Hetken yö ei estä aurinkoa nousemasta uudelleen, ja sillä hetkellä oli niin helppoa unohtaa sota ja Mordorin varjo ja kaikki muukin.

Mutta juuri nyt aurinko oli laskemassa. Viimeiset säteet muuttivat taivaanrannan verenpunaiseksi, ja puutarhakin sai osansa valon leikistä. Katselin sitä nojaten Imradírin olkapäähän.

"Ihana auringonlasku. Harvinaisen kaunis", sanoin. Imradír oli laittanut ruohonkorren pois ja katseli nyt minua, puheeni sai hänen silmänsä kuitenkin kiinnittymään taivaalle.
"Me Dol Amrothissa sanomme, että aurinko itkee päivän loppumista. Siellä auringonlaskut ovat vielä komeampia, aurinko vajoaa hiljaa meren taakse noustakseen taas uudelleen aamulla."
"Minä haluaisin nähdä meren", huokasin. "Olen saanut nimeni sen mukaan, mutten ole koskaan käynyt sen kauempana kuin Andùinin varrella joskus pienenä."
"Haluaisitko todella?" Imradír kysyi katsoen tiukasti minua. "Voin ottaa sinut mukaani sinne - Eärwen, tuletko vaimokseni?"
Nostin pääni ja katsoin häntä silmiin. "Mielelläni." Ja hetkeen ei ollut laskevaa aurinkoa, ei puutarhaa, ei mitään muutakaan - vain me kaksi ja pitkä, ihana suudelma. Ja vasta löydetty rakkaus.

Koitti päivä, jolloin kaikki kaupungissa saattoivat tuntea ja nähdä varjon haihtuvan todella. Olin silloin päässyt jo kotiin Parannuksen Tarhasta ja ryntäsin ikkunaan tuntiessani maan järisevän. Se tuntui jopa kaupungin viidenteen kerrokseen asti. Valkoisten kivitalojen välistä näin, miten taivas muuttui punaiseksi Tuomiovuoren sylkiessä tultaan ilmaan. Kuului rummuttavaa jylinää ja ryminää, aivan kuin jokin jykevä olisi sortunut jossakin kaukana.
Taivaalla näkyi valtava varjo, salamoiden seppelöimä läpitunkematon hahmo. Se täytti koko taivaan kohoten suunnattoman suurena yllemme. Mordorin pitkä mutta voimaton käsi kurottautui, kunnes tuli suuri tuuli ja vei sen mennessään; ja sitten tuli aivan hiljaista.

Ihmiset olivat hetken hiljaa ja puhkesivat sitten hurraahuutoihin ja laulamaan. Minäkin riemuitsin, sillä tiesin Sauronin mustan vallan nyt tuhoutuneen, ja tiesin, että nyt rakkaani pääsisivät pian kotiin. He tulisivat kotiin eivätkä enää lähtisi: kukaan ei enää lähtisi toivottomaan sotaan ja jättäisi niitä, jotka heitä rakastavat, kiduttavaan epätietoisuuteen.

Ja rakkaani palasivat. Ensimmäisenä naiset ja lapset paosta, sitten ilmestyivät sotilaiden teltat Pelennorille ja kuningas kruunattiin. Ja Kaupunki iloitsi, sitä alettiin korjata ja sodan jälkeensä jättämät vauriot katosivat pikku hiljaa näkyvistä.

---

Meni monta kuukautta ennen kuin elämämme tasaantui normaaliksi - vain muuttuakseen jälleen. Sillä minä ja Imradír rakastimme toisiamme ja halusimme mennä naimisiin. Se tarkoitti, että minä lähtisin hänen mukaansa Dol Amrothiin. Sydäntäni kivisti ajatellessani pitkää välimatkaa perheeseeni. Mutta kirjeet kulkisivat ja voisimme käydä vierailuilla.

Noiden kevään ja kesän kuukausien aikana minä ja Imradír vietimme tuntikausia yhdessä. Hän opetti minua ratsastamaan, sillä sitä taitoa en ollut koskaan oppinut kunnolla, ja minä näytin hänelle kauneimmat puolet kauniista kaupungistamme. Me olimme onnellisia: katkeransuloinen (muuta sopivaa sanaa ei ole) muisto Boromirista kivisti toisinaan sydäntäni, mutta se ei ollut kestämätön, koska tiesin hänen löytäneen rauhan kuolemassa. Ja tiesin, että hän olisi ollut onnellinen nähdessään rakkaan kotikaupunkinsa kukoistavan entistäkin kauniimpana.
Puhuin joskus Imradírille Boromirista eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. He olivat hyvin erilaisia miehiä: molemmat olivat tummatukkaisia, pitkiä ja ylväitä ja suuria sotureita, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Imradír ei nauttinut taistelemisesta Boromirin lailla ja hän oli paljon rauhallisempi ja herkempi, avoimempi. Ehkä heidän erilaisuutensa oli suurin syy siihen, etten tuntenut juuri lainkaan syyllisyyttä rakastessani toista niin pian toisen kuoleman jälkeen.

---

Kun kuningas oli viettänyt häitään Arwen Iltatähden kanssa keskikesän päivänä, lähdettiin Minas Tirithistä suurella seurueella kohti pohjoista, Rohania. Minä ratsastin Dol Amrothin seurueen mukana, Beletchor kuninkaan joukoissa. Muille rakkailleni olin jättänyt hyvästit ennen lähtöä. Olimme myös viettäneet hiljaisesti häitä Minas Tirithissä. Se oli hyvin pieni tilaisuus, vain lähimmät sukulaisemme olivat paikalle. Meidän molempien iloa varjosti suru, minua isästäni, Arandirista ja Denemíristä, ja Imradír oli menettänyt pikkuveljensä.

Kuningas Théodenin hautajaisia, Éomerin kruunajaisia ja Éowynin ja Faramirin kihlausta juhlittiin Edorasissa.

Lórienin ja Rivendellin väen ja kuninkaan seurueen lähtiessä jokaisen kohti omia kotikontujaan, suuriruhtinaat Faramir ja Imrahil jäivät vielä Edorasiin. Imradír pyysi isältään lupaa lähteä minun ja muutamien ritareiden kanssa edeltä Dol Amrothiin.

Suuriruhtinas suostui mielellään, sillä hän arvasi että kotona jo odoteltaisiin innokkaasti poissaolijoita palaaviksi.

Niin me matkasimme rauhallisesti Rohanin läpi Rohanin Aukolle ja sitten läpi Ered Nimraisin länsiosan solista. Sen jälkeen oli vielä pitkä matka halki Gondorin. Loppumatkan matkasimme Anfalasin rannikkoja pitkin, kunnes näimme Dol Amrothin kaupungin liehuvat liput.

Kun saavuimme Anfalasiin ja näin ensimmäisen kerran Suuren meren, olin ihmeissäni. Miten mikään voi ikinä olla niin suuri? Laukkasin autioon rantaan Imradír ritareineen perässäni. Laskeuduin hevoseni selästä ja kokeilin vettä. Se oli lämmintä ja kirkasta, pohjan pikkukivet näkyivät pienten laineiden pyyhkiessä niiden yllä. Silloin oli tyyni päivä ja muistan ikuisesti, miten ihmeissäni olin siitä miten pienten aaltojen rivi jatkui niin kauas kuin saatoin nähdä, ja siitä miten auringonvalo leikki laineilla saaden ne säihkymään kuin pieninä kristallikiteinä.

Imradír tuli viereeni nauraen. "No, niin nyt Merenneito löysi vettä aivan tarpeeksi", hän kiusoitteli. Hän oli ominut isäni antaman lempinimen.
Pudistelin märistä käsistäni vedet hänen kasvoilleen. "Niin löysi."
Me hymyilimme toisillemme.

---

Nyt olen asunut täällä niemen nokassa meren keskellä melkein vuoden eikä meri ole lakannut ihmetyttämästä minua. Siitä huolimatta että sen laineiden ääni tuudittaa minut uneen joka ilta, uin siinä usein ja voin katsella sitä aina kun tahdon, en usko koskaan kyllästyväni sen katseluun ja kuuntelemiseen. Ymmärrän nyt paljon paremmin äitini tarinat, joita hän kertoi minun ollessani pieni.

Kun saavuimme itse kaupunkiin, minua jännitti Imradírin perheen tapaaminen. Imradír oli lähtenyt sotaan ja palannut mukanaan joitakin uusia arpia - ja vaimo.

Minut otettiin kuitenkin todella hyvin vastaan. Olen suorastaan ystävystynyt hänen pikkusisarensa kanssa, joka on minua muutaman vuoden nuorempi ja nimeltään Lothíriel.

Eilisaamuna sain kuulla iäkkäältä "kamarineidoltani", jolla on eräänlainen näkemisen kyky, hyvin yllättävän uutisen. Imradír oli metsästämässä ystäviensä kanssa (harrastus, josta minä en koskaan ole pitänyt) joten minun täytyi odottaa iltaan, ennen kuin saatoin kertoa hänelle.

Istuin kirjoittamassa kirjettä Aerinille, kun mieheni palasi kotiin.

"Dol Amrothissa huhtikuun 19. päivä
Tervehdys Aerin!

Oli ihanaa saada kuulla, että olet jälleen raskaana. On hyvä, että Beletchor saa jotakin uutta ajateltavaa, kun hän kerran on ollut alakuloinen viime viikot.

Itse asiassa minulla on hyvin samansuuntaisia uutisia: minäkin odotan lasta. Ardia kertoi minulle tänä aamuna, ja Imradír on kertonut hänellä todellakin olevan kyky nähdä
asioita paljonkin etukäteen. En ole itse huomannut mitään, mutta toisaalta, tämä on minun ensimmäiseni ja raskaus saattaa olla vasta hyvinkin alussa. Ardia ei suostunut kertomaan yhtään enempää, joten täytyy nyt vain odottaa - mutta yhdeksän kuukautta kuulostaa niin uskomattoman pitkältä ajalta.

Saimme viestin Imrahililta, että he ovat lähdössä ratsastamaan kotiin päin Edorasista.

Jatkan kirjoittamista huomenna, Imradír kuuluu palaavan kotiin."


Samassa mieheni tupsahtikin huoneeseeni. "Herran tähden, Imradír, etkö voisi vaihtaa vaatteita ennen kuin tulet tervehtimään? Sinä haiset."
"Olen pahoillani, kulta", hän sanoi ja suuteli minua päälaelle. "Mutta sinähän puhut kuin mikäkin vanha aviovaimo."
Minua nauratti. "Niinpä puhunkin. Kamalaa. Toisaalta, me olemmekin nyt tunteneet toisemme jo yli vuoden."
"Hirveän kauan." Imradír hymyili ja kumartui olkapääni yli lukemaan, mitä olin kirjoittanut. Hänellä on sellainen paha tapa. Sillä kertaa annoin hänen kuitenkin lukea, ja seurasin ilkikurisesti hymyillen hänen ilmettään kun hän pääsi toiseen kappaleeseen.
"Eärwen!" hän kiljahti riemuissaan. "Tämä on ihanaa. Minä olen niin toivonut..."
"Niin minäkin", sanoin kasvot iloa loistaen. Imradír laskeutui tuolini viereen polvilleen kuin paraskin kosija ja asetti lempeästi kätensä vielä litteälle vatsalleni. "Olen niin onnellinen", hän sanoi. "Rakastan sinua niin kovasti."
"Niin minäkin sinua", sanoin. Ja me suutelimme.

---

Jätän tarinan tähän, kun se on onnellisimmillaan. Täynnä odotusta ja lupauksia tulevaisuudelta.
Tarina ei tietenkään pääty tähän. Se jatkuu, kuten kaikki tarinat jatkuvat aina vain, henkilöt ja aika vain vaihtuvat. Lopetan tähän, koska minun oli tarkoitus kertoa siitä mitä tapahtui minulle ja läheisilleni Sormuksen sodassa. Siitä miten se muutti elämäämme ja siitä mihin se minut toi. Olen kertonut oman tarinani sodasta, tarinan sodasta ja rakkaudesta, sillä molempia on minun sotaani mahtunut.


---

Palautetta, PLEASE?
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » Ma Marras 15, 2004 4:15 pm

Minä en ole tällaista ficciä täällä ennen huomannutkaan – jos olisin, niin olisin tosiaankin lukenut. ^^ (Kaikki, mitkä kertovat vähäsenkin Boromirista kiehtovat minua!) Ehdin nyt lukea vain ensimmäisen luvun, luen ja kommentoin noita muita myöhemmin (skimmasin kyllä niitä, mutta en lukenut ajatuksella – oli pakko saada kurkistaa miten tämä loppuu ^^).

Minusta sinun kirjoitustyylisi on valtavan kaunis. Se on sellainen surumielisen haikea, ja sinä pidät sen todella hyvin yllä läpi koko tekstin, et päästä sitä herpaantumaan. Se on varmasti yksi syy miksi sinun ficcisi ovat niin kauniita.

Sinulla on ihania pieniä yksityiskohtia mukana, kuten tämä seuraava;
… ja he antoivat minulle nimeksi Eärwen, Merineito. Isä kutsui minua joskus kiusallaan Merenneidoksi.
Tuo ^, ja sellaiset pienet asiat kuten ”äiti-parkani”, se miten puhut pitkänjousen jännittämisestä jne, ne tekevät tästä yhden parhaimmista ficeistä joita olen lukenut. Ja tästä tekstistä näkee, että sitä on työstetty ja muokattu ajatuksella. Tässä ensimmäisessä kappaleessa muuten pidin paljon tuosta, miten puhuit Eärwenin suulla Denethorista ja Finduilasista, että heidän välillään oli rakkautta. Minusta sellaiset ficit ovat niin perinpohjaisen masentavia, missä Denethor kuvataan ilkeänä, mielipuolisena sekopäänä.. no kuitenkin. Se oli kaunis kohta.

Ja oi, minä rakastan tuota kohtaa jossa Boromir kosii Eärweniä. Se tuntuu niin todenmukaiselta. Boromir on niin tottunut sotiin ja sodankäyntiin, että se varmasti ajattelisi juuri noin.
"Älä viitsi! En ole, hmm, kosinut aiemmin ketään koska ajattelin että olisi epäoikeudenmukaista antaa vaimon aina odottaa kun olen taistelemassa. Mutta sinä olet ilmeisesti aika hyvä odottamaan, päätellen näistä kaikista vuosista."
Ja tämä luvun lopetus oli yksinkertaisesti kauneinta mitä olen lukenut pitkään aikaan:
Sitten Faramir näki unen ja haljennut torvi löytyi eikä se enää soinut. … "Aallonharjalta sen pohjaan", Faramir huokaisi katkerasti.
Se on niin haikeaa. Aww. Minä huokailen täällä itsekseni. ^^
Minä oikeasti tahtoisin lukea kaikki luvut nyt putkeen, mutta täytyy jatkaa graduaineiston analysointia.. loput myöhemmin. Mutta tämä on upea ficci.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth » Ma Marras 15, 2004 7:33 pm

Voi, Marnie! Kommenttisi saavat minut aina uskomattoman iloiseksi (koska ne ovat niin kehuvia. Kati, jolta viimeksi sain palautetta, lähinnä haukkui tämänkin lyttyyn. Hän todella pitää minut maan pinnalla).

Kyllä tämä on täällä ollut jo jostain hamasta helmikuusta saakka, mutta ihan osaston pohjalla.

Hienoa, että pidät pienistä yksityiskohdistani - toisinaan ne nimittäin tuntuvat aika turhilta ja tuntuu että niitä on liikaa.

Toivon, että viitsisit kommentoida myös loppuosaa, vaikka se on kyllä paljon huonompi kuin alku, jonka kirjoitin kuumeisen inspiraation vallassa - kaikki vain tuli päähäni ja purkautui ulos tekstinä. Loppu on paljon väkinäisempää.
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » Ti Marras 16, 2004 6:25 pm

Sinulla on hyvä tuuri kun sinulla on betana toimiva sisko, jolta saa kriittistä palautetta. Minä kysyin kerran siskoltani mielipidettä yhdestä kappaleestani (enempää hän ei suostunut lukemaan :p) ja vastaus oli ”joo, hyvä”. :roll:

No kuitenkin. ^^ En toista enää tuota mitä sanoin ihanista pikku yksityiskohdista (ja ei, ei niitä ole missään tapauksessa liikaa) ja muista sellaisista, menen suoraan kakkoslukuun. Denethor oli ihanasti itsensä tuossa alussa – ” "Ikävää sinunkin kannaltasi. Nimittäin jos välitit hänestä yhtään", hän sanoi täysin huumorintajuttomasti hymyillen.” Pidän muuten siitä tavasta jolla olet käsitellyt Boromirin kuolemaa, kivan hienovaraisesti, Eärwen ei ryve siinä surussaan vaan se on paljon hienovaraisemmin nähtävillä kaiken tuon muun samaan aikaan tapahtuvan toiminnan alla.
"Vai niin. Myrsky nousee, niinpä niin, ja hän tulee sen mukana. Ellei peräti ole aiheuttanut sitä."
Minua ärsytti hänen salaperäinen puhetapansa, kuten aina.
Mie en mahda sille mitään, mutta kerta kaikkiaan pidän Denethorista. Ja sinun Denethorisi on niin paljon samanlainen kuin kirjassa, yhtä ylpeä ja vahva.

Tämä on todella hienosti kerrottu kaupungissa sisällä olevan näkökulmasta (ja vielä Boromirin rakastetun, *sniff*) mitä hyökkäyksen aikana tapahtui ja miltä se tuntui. Tulipalot, sotilaiden päät muurin yli.. huh. Kirjoitat sen tosi elävästi.
Päälliköt tulivat. Aivan liian vähän eikä enempää ollut tulossa. Nyt jos koskaan kaivattiin rohirrimia. Vaan missä olivat Thèodenin ratsastajat? Koko Kaupunki odotti epätoivoisen kärsimättömästi uutisia.
Ja kauniita kohtiahan tämä ficci on täynnä. Kuten:
Seuraavana päivänä Faramir lähti jälleen. Minusta käskynhaltija vaati pojaltaan liikaa; mutta Faramir oli viimeinen päällikkö, ja kuten hän sanoi, hänen "uskollisuutensa kuuluu tälle maalle". Niin kuin meidän kaikkien.
Tuo taistelu oli niin surullista luettavaa. Miten Eärwen surmasi tuon haavoittuneen sotilaan, ja Demenirin kuolema.. olit kirjoittanut sen niin liikuttavasti.
Me kaiverramme aseisiin muinaisen uljauden symboloja, mutta mitä koristeet aseissa hyödyttävät, mitä iloa on kauniista kaiverruksista kun miekkani kohtaa toisen, mustan ja saastaisen miekan? Jääkö mitään jäljelle?
Katsotaan ehdinkö lukea vielä tuon viimeisen luvun nyt, vai jääkö huomiseen.. en millään malttaisi lopettaa. ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » Ti Marras 16, 2004 6:48 pm

Pakkohan tämä oli lukea loppuun nyt. ^^
Hienoa että sinulla oli tässä mukana Aragorn parantamassa kaupungin haavoittuneita sotilaita. Pidin kovasti siitä kohdasta;
"Olen hereillä", sanon ja yllätyn kuullessani karhean ääneni, kurkkuni on kuiva. "Mutta kuka te olette?"
Mies näyttää miettivän hetken. "Kuninkaanne", hän sanoo sitten. Hitaasti ja varmasti.
Tuo “hitaasti ja varmasti” oli hieno – niin kuin Aragorn vielä totuttelisi siihen, että hän on vihdoinkin saavuttanut sen, mitä on niin pitkään tavoitellut.

Olin muuten tosi iloinen että Arangil jäi henkiin. Se tuntui hyvältä mieheltä - pidin siitä kohdasta tuolla edellisessä kappaleessa missä puhuit Arangilistä;
Hän ei pitänyt sotimisesta, vaikka olikin hyvä taistelemaan, vaan toimi mieluummin seppänä tehden kauniita esineitä mieluummin kuin aseita.
Tuo kohta jossa Beletchor ja Eärwen puhuvat Belethorin pojan kuolemasta on siis niin surullinen. Nostattaa oikeasti kyyneleet silmiin. Miksiköhän se on niin, että lasten kuolema tuntuu aina kaikkein pahimmalta..

Ja kauniita lauseita tämä on taas täynnä (voisin quotata koko luvun ^^):
Mutta toisinaan olimme vain hiljaa. Ei aina tarvita sanoja.
Hän poimi maasta ruohonkorren ja kutitteli sillä kasvojani. En voinut olla nauramatta. Kevät tulisi, minä parantuisin, ja elämä oli edessä. Hetken yö ei estä aurinkoa nousemasta uudelleen, ja sillä hetkellä oli niin helppoa unohtaa sota ja Mordorin varjo ja kaikki muukin.
Tuo ruohonkorrella kutittelu oli niin arkipäiväinen asia niin kauniilla tavalla sanottuna, että voi että. Edellinen luku oli niin synkkä ja toivoton, ja tässä taas nousee esiin uutta toivoa.
Tuo kohta, jossa vertailit Boromiriä ja Imradiriä oli todella hieno. Voi Boromir-parka..

Ja tuo ihan viimeinen kappale oli jälleen todella kaunis.
Jätän tarinan tähän, kun se on onnellisimmillaan. Täynnä odotusta ja lupauksia tulevaisuudelta.
Tarina ei tietenkään pääty tähän. Se jatkuu, kuten kaikki tarinat jatkuvat aina vain, henkilöt ja aika vain vaihtuvat. …

Se jotenkin sopii niin mainiosti tähän lopetukseksi.

Tämä on oikeasti niiden parhaiden ficcien joukossa joita olen lukenut. Tämä on niin kaunis ja kauniilla tavalla haikea. (Ja ota vain vastaan kaikki kehut mitä saat. ^^)

Muuten sellainen asia mistä myös pidän on että et toista samoja sanoja lähekkäin, adjektiivejä tai substantiivejä, silloin kun saman sanan voi sanoa toisellakin sanalla tai tavalla. Niitä korvaavia sanoja on varmaan vaikeaa keksiä joskus?

Saanko printata tämän ficcisi itselleni? (Ensimmäinen suomenkielinen muuten jonka tulostan pitääkseni sen. ;))
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth » Ti Marras 16, 2004 7:46 pm

O_o

Hienoa, että pidät tästä niin kovasti. Minä olen aivan sanaton, en olisi uskonut tyypin, joka itse kirjoittaa noin hyvin, pitävän minun pikku räpellyksistäni.

*ottaa Marnien ihanan piiitkät kommentit järjestelmälliseen käsittelyyn*

Hyvä että pidät Denethoristani. Hän on hirveän vaikea hahmo kirjoittaa, hän kiemurtelee enkä saa häntä sellaiseksi kuin haluan (ai miten niin ulkopuolisen mielestä aikas outo lause?).

"Hitaasti ja varmasti"-kohdasta tosiaan ajattelin, että Aragornisemme vasta aloittelee kunkkuilua, totuttelee uuteen rooliinsa. Ja kaikki uusi sujuu aina alussa hiukan jäykästi ja vaatii totuttelua.

Minun oli pakko jättää Arangil henkiin ja uhrata Arandir, koska Arangil on mukavampi hahmo. Hiukan pehmeämpi.

Voi, ihanaa että pidät loppukappaleesta. Itse olen sille kamalan kiukkuinen - kirjoitin kesällä käsin jollekin epämääräiselle paperilappuselle kerrassaan loistavan loppukohtauksen, jemmasin sen lapun johonkin enkä enää löytänyt sitä. Ketuttaa, koska tuo on paljon väkinäisempi loppu.

Joo, minä otan kehusi vastaan tyytyväisenä. Kukapa ei tekisi niin ^^ ? Etenkin kun sinä perustelet kehusi niin taitavasti, että ne on helppo ottaa tosissaan *nauraa*

Ei niitä "korvaavia sanoja" ole oikeastaan vaikea keksiä. Minulla on loistava mielikuvitus, joka loihtii esiin mitä tahansa (vaikka itse sanonkin) ja _paljosta_ lukemisesta kertynyt laaja sana- ja ilmausvarasto. Ja koska sorvaan tekstiä nykyisin kerta toisensa jälkeen, en todellakaan keksi kaikkia kiertoilmaisuja samalla kerralla. Kirjoitan tekstin monta kertaa, etenkin tämän tarinan kohdalla kirjoitin joitakin pätkiä ensin parikin kertaa käsin ja sitten koneelle. Ja sitten vielä muokkaan hiukan.

Voi, totta kai sinä saat printata tämän jos todella haluat! Olisin siitä äärimmäisen imarreltu, kukaan ei ole koskaan halunnut printata ficcejäni. Tuo on suuri kunnianosoitus ^^.

*halaa Marnieta iloisena ja pomppii tiehensä*
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » To Marras 18, 2004 4:37 pm

Pikku räpellys? :shock: Älä hassuttele. Tämä on kaikkea muuta kuin pikku räpellys. ^^

Denethor varmasti on vaikea hahmo kirjoittaa – se on niin… kompleksinen mies, tavallaan. Ei yksinkertaisesti hyvä eikä yksinkertaisesti paha niin kuin monet muut Tarun hahmoista ovat, siitä on vaikea saada selkoa. Tai ainakin itselläni on. Mutta vielä kerran, pidin tooosi paljon tuosta tavasta jolla sinä käsittelit häntä.

Printtasin tämän juuri (kiitos luvasta!), täytyy säilöä se ficcikansiooni kotona. Hyviä ficcejä tulee luettua myöhemminkin! ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth » To Marras 18, 2004 4:59 pm

No okei, otetaan se "pikku"-sana siitä pois, koska tämä on kuitenkin suht pitkä ^^. Mutta räpellys se on silti.

Juu, sinä sanoit sen Denethorin kirjoittamisen vaikeuden hyvin. Kompleksinen - siitä saa helposti mielipuolisesti hymyilevän ilkimyksen tai sitten murtuneen pehmissankarin (älä kysy).

*kirmaa Romance-osastolle tarkastamaan siskonsa puolesta, onko Viimavarjojen varjoon tullut jatkoa*
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!

Qwark
Örkki
Viestit: 8
Liittynyt: Pe Marras 19, 2004 3:54 pm
Paikkakunta: Tampere

Viesti Kirjoittaja Qwark » La Marras 20, 2004 3:05 pm

mä kommentoin nyt ekaa kertaa joten... :oops:

Elikkä siis... mä vaan pidän tästä. Tosi totuudenmukanen ja aito... tosi ihq :D

Elenloth
Samooja
Viestit: 456
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 8:43 pm
Paikkakunta: Puu
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Elenloth » Ke Joulu 01, 2004 7:20 pm

Kiitos kommentista, Shaeson (: Olen ylpeä siitä, että koemmtnoit ensimmäiseksi juuri minun ficciäni :wink: .
Vuoden Tolkienisti 2006 - kysykää mitä haluatte ja saatte varmasti väärän vastauksen!

Avatar
iltis
Örkki
Viestit: 28
Liittynyt: Ti Marras 23, 2004 6:57 pm
Paikkakunta: missä milloinkin

Viesti Kirjoittaja iltis » Pe Maalis 25, 2005 4:26 pm

vierähti monta viikkoa väliä ennen kuin luin yhtään ficciä, sitten saavuin taas tänne ja ajattelin lukea tämän. voi miten iloiseksi tulin. kauniisti kirjoitettu, eläydyin täysillä tarinaan ja tämä oli ensimmäinen ficci ikinä jossa rupesi itkettämään.. :cry: you made my day! tämä oli upea
Käännä sivua ja lue mikä on kuuminta hottia kalmansoilla!

Vastaa Viestiin