Joutsenprinssin iltasatu, G

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Joutsenprinssin iltasatu, G

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Title: Joutsenprinssin iltasatu
Author: Mithrellas
Rating: G
Genre: drama/fluff/humor
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Summary: Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2988. Finduilas on kuollut äskettäin, ja Boromir ja Faramir ovat vierailulla Dol Amrothissa. Imrahil kertoo heille kaikkien amrothilaisten tunteman legendan Imrazôrista ja Mithrellaksesta.

A/N: Ihme ja kumma, sain kirjoitettua jutun, jossa Faramir on vain sivuosassa! En muuten mitenkään erityisemmin ihaile tuota Mithrellasia, vaikka olen sen käyttäjänimeksi valinnut (olen tosi surkea keksimään nimiä ja tuo oli suurin piirtein eka mikä tuli mieleen). Palautetta, kiitos!

Joutsenprinssin iltasatu

Harmaa syyspäivä oli kääntymässä kohti iltaa. Taivas oli ollut koko päivän synkkien pilvien peittämä, mutta toistaiseksi yksikään sadepisara ei ollut löytänyt tietään maahan asti. Kolea tuuli suhisi kaislikossa, aallot löivät vaahtopäisinä rantakallioita vasten, ja koko tienoo oli autio ja tyhjä: merilintujen ääniäkään ei kuulunut. Imrahil kietoi viittansa hieman tiukemmin ympärilleen. Huonosta säästä huolimatta hän oli kuluttanut melkein koko päivän kuljeskellen rannalla ja muistellen kaksi viikkoa sitten kuollutta isosiskoaan. Hänen oli vaikea uskoa, että Finduilas, jonka lempeyttä hän oli aina ihaillut, älykkyyttä kadehtinut ja salaperäisyyttä ihmetellyt, oli todella poissa.

Imrahil oli nähnyt Finduilasin viimeksi muutama kuukausi sitten käydessään Minas Tirithissä isänsä asioilla. Imrahil ei ollut silloin osannut aavistaa minkään olevan vialla, vaikka nyt kun hän mietti asiaa, Finduilas oli ehkä näyttänyt vähän tavallista kalpeammalta. Miksei hän ollut huomannut sitä silloin? Hän olisi voinut tuoda sisarensa Dol Amrothiin joksikin aikaa, tämä kun oli niin usein puhunut siitä, miten ihanaa olisi taas seistä merenrannalla, katsella lokkien lentelyä, hengittää suolaiselta tuoksuvaa meri-ilmaa ja kuunnella laineiden liplatusta.

* * *

"Olen varma, että isä ottaa teidät mieluusti vastaan, jos päätätte vierailla Dol Amrothissa", Imrahil tokaisi teekupposten ääressä, jotka heille oli katettu Finduilasin oleskeluhuoneeseen.
"Niin", vastasi Finduilas. "Mutta en usko että Denethorilla olisi siihen aikaa. Enkä minä halua jättää miestäni yksin. Hänellä on muutenkin niin vaikeaa."
Finduilas vilkaisi nopeasti kohti itään antavaa ikkunaa, ja Imrahil ymmärsi heti, mistä vaikeudet olivat lähtöisin eikä kysellyt asiasta enempää.
Sillä hetkellä ovi lennähti auki ja kaksi poikaa ryntäsi huoneeseen villisti huutaen. Pienempi syöksähti Finduilasin tuolin taakse piiloon, ja isompi jäi hetkeksi katselemaan hämmentyneenä ympärilleen.
"Epäreilua! Me leikitään hippaa eikä kuurupiiloa! Tule esiin, huijari!" Boromir huusi.
Pikkuveli hihitti tuolin takana, ja silloin isoveli ampaisi oitis häntä kohti, ja tönäisi mennessään sohvapöytää niin että Finduilasin teekuppi putosi maahan ja särkyi tuhannen pirstaleiksi, ja sen sisältö roiskui ympäri huonetta (Finduilasin hameenhelma mukaan lukien).
"Mitä ihmettä te oikein riehutte!" Finduilas parahti. "Katsokaa nyt tätä sotkua. Kuinka monta kertaa teille on sanottu, ettette saa mekastaa ja särkeä tavaroita tuolla tavalla!"
Nyt veljekset seisoivat paikoillaan ja katselivat äitiään katuvaisen näköisinä.
"Anteeksi, äiti. Se oli vahinko", Boromir sanoi.
"Kyllä sinun tuossa iässä pitäisi jo ymmärtää vähän rauhoittua", Finduilas sanoi Boromirille. "Olet sitä paitsi huono esimerkki veljellesi."
"Minä yritän olla kiltimmin", Boromir lupasi ja alkoi hipsiä veljensä perässä kohti ovea.
Finduilas huokaisi syvään.
"Joskus minusta tuntuu, etten kerta kaikkiaan jaksa noin villejä lapsia."
"No, sattuuhan sitä", Imrahil tokaisi huolettomasti, ja samalla hänen ajatuksensa lennähtivät kotiin Dol Amrothiin, ja erityisesti hänen omaan poikaansa Elphiriin, joka oli syntynyt puolisen vuotta aiemmin. Hän mietti, miten vaikeaa lasten kasvatus oikeastaan oli, ja mitä hänen olisi tehtävä, jotta Elphiristä kasvaisi jonain päivänä onnellinen ja viisas suuriruhtinas? Vaikka pojan ajatteleminen saikin hänen sydämensä täyttymään ylpeydestä, hän ei voinut välttyä tuntemasta myös pelkoa siitä, että jokin menisi vikaan ja hän menettäisi poikansa tavalla tai toisella, ei ehkä kuolemalle, mutta elämälle, joka johdattaisi pojan arvaamattomille tai vaarallisille poluille. Näine aatoksineen Imrahil jätti Minas Tirithin, eikä osannut ollenkaan aavistaa, ettei näkisi sisartaan enää koskaan.

* * *

Niin, miksei hän ollut huomannut jo silloin, että Finduilas oli ollut selvästi tavallista väsyneempi ja ahdistuneempi? Hänen sisarensa oli aina ollut herkkä, ja joutunut pois tolaltaan aika mitättömistäkin asioista (ainakin Imrahilin mielestä), joten teekupin särkymisestä järkyttyminen ei silloin ollut tuntunut mitenkään tavallisuudesta poikkeavalta. Mutta nyt se tuntui merkitykselliseltä, pieneltä asialta, jonka huomaaminen olisi voinut pelastaa Finduilasin hengen.

Kun Imrahil viimein kääntyi ja suuntasi takaisin kotiaan kohti, hän huomasi yhden isänsä kaartilaisista tulevan vastaan juoksujalkaa. Hetken Imrahil pelkäsi, että jotain oli tapahtunut. Elphir oli nimittäin juuri opettelemassa kävelemään, ja oli mahdollista, että tämä oli kompastunut ja satuttanut itsensä. Ei ollut kauaakaan siitä, kun poika oli isän silmän välttäessä seikkaillut alakertaan vieviin portaisiin, menettänyt tasapainonsa ja kierinyt rappuset alas asti. Kuin ihmeen kaupalla lapsi oli selvinnyt parilla mustelmalla; kaikki tosin sanoivat että oli turha odottaa moisen onnen osuvan kohdalle toista kertaa.
"Nuori ruhtinas! Hänen korkeutensa etsii teitä!" vartija huudahti päästyään kuuloetäisyydelle.
"Olin juuri aikeissa palata", Imrahil selitti. "Mikä hätänä?"
"Asia koskee sisarenpoikianne. He saapuivat keskipäivän aikaan, mutta hävisivät jonnekin melkein saman tien. Arvelimme, että he olisivat teidän seurassanne, mutta...", vartija silmäili Imrahilin sivuille ja taakse ja kohautti hämmentyneenä harteitaan.
Imrahil kalpeni. "Mitä sinä oikein puhut? En minä ole nähnyt niitä poikia ollenkaan. Tiesin kyllä heidän olevan tulossa, mutta en odottanut heidän saapuvan ennen iltaa."
"Oletteko varma ettette ole nähnyt heitä, esimerkiksi täällä rannalla?"
"Johan minä sanoin niin", Imrahil tokaisi ja alkoi marssia entistä nopeammin kohti taloaan. Kuinka ihmeessä ne pojat olivat niin vain kadonneet, hän ihmetteli, mutta kysyessään asiasta kaartilaiselta hän sai vastaukseksi vain epämääräisen selityksen tyhjästä lastenkamarista, kun palvelija oli mennyt viemään pojille välipalaa.

Saapuessaan kartanolle Imrahil näki isänsä, suuriruhtinas Adrahilin, silmäilemässä toiveikkaana pihamaalla kasvavien jalavien latvustoihin, tai sitten tämä oli päättänyt anella apua ahdinkoonsa korkeammilta voimilta. Kuullessaan poikansa askeleet Adrahil kuitenkin käänsi katseensa häntä kohti.
"Imrahil? Missä ne pojat ovat? Ovathan he sinun seurassasi? Eivätkö olekin?" Adrahil kyseli hermostuneena.
"Olen pahoillani isä, mutta en ole nähnyt heitä koko päivänä."
"Oi Elbereth! En voi uskoa tätä! Miten tällaista voi sattua? Pahat voimat näyttävät vainoavan minun perhettäni. Ensin ne riistivät minulta tyttäreni, ja sitten hänen pikkuiset poikansa", Adrahil vaikersi.
"No, älä nyt lannistu. Talossa on vaikka kuinka paljon piilopaikkoja. Oletteko varmasti etsineet joka paikasta?"
"Olemme, olemme tietysti!" Adrahil parahti. "Paitsi Finduilasin makuukamarista. Äitisi kun ei salli kenenkään astuvan siihen huoneeseen, sillä kuten tiedät, hän haluaa säilyttää sen sellaisena kuin se oli ennen tyttäremme lähtöä Minas Tirithiin."
"Oi Elbereth tosiaan", Imrahil puuskahti ja riensi oitis sisään taloon.

Imrahil löysi Boromirin ja Faramirin suuresta nojatuolista Finduilasin entisestä makuukamarista. Boromir istui tuolin reunalla, ilme synkkänä ja katse maahan luotuna, eikä hievahtanutkaan, kun Imrahil astui huoneeseen. Faramir kyyhötti veljensä vieressä hypistellen tämän paidan helmaa ja vilkaisi Imrahilia epävarmasti. Imrahilia kylmäsi, kun hän ajatteli, mitä pojat olivat joutuneet kestämään. Heidät oli lähetetty Dol Amrothiin, jotta he saisivat seuraa ja jotain muuta ajateltavaa äitinsä kuoleman jälkeen, mutta kaikki oli mennyt pieleen heti ensimmäisenä päivänä. Pojat olivat joutuneet istumaan tuntikaupalla kaksistaan äitinsä huoneessa, ja Imrahil saattoi jo nähdä sielunsa silmin Denethorin synkät kasvot ja syyttävän katseen, kun tämä kuulisi tästä onnettomasta tapauksesta. Imrahilin pitäisi pyrkiä korjaamaan se, mikä korjattavissa oli mahdollisimman nopeasti.

"Hei pojat! Onpa mukavaa että tulitte vierailulle", Imrahil hihkaisi aivan liian pirteällä äänellä ollakseen uskottava.
Boromir tuijotti edelleen synkkänä lattiaa. Faramir tarttui veljensä käsivarteen.
"Jaahas. Te olette sitten täällä. Kuinkas oikein satuittekin löytämään juuri tähän huoneeseen?"
Imrahilin teki mieli läimäyttää itseään. Hän oli niin toivottoman surkea puhumaan lapsille ja kömpelö heidän seurassaan. Hän sääli jo nyt pientä poikaansa ja sitä minkälaisen tomppelin tämä oli saanut isäkseen.
"Kuka tuo mies oikein on, Boromir?" Faramir supatti veljelleen.
"Se on meidän eno. Ja se on ihan hölmö", Boromir murahti mutta ei edelleenkään kohottanut katsettaan saati tervehtinyt Imrahilia.
"Kuulkaas, teillä on varmaan jo kova nälkä, eikö vain?" Imrahil totesi. "Mitäs jos mentäisiin alakertaan syömään? Minä luulen, että meillä on jotain hyvää ruokaa tänään."
Tämä näytti herättävän pojissa hieman varovaista kiinnostusta. Epäilemättä he olivat nääntymäisillään oltuaan koko päivän ilman ruokaa.
"Onko kakkua?" Faramir kysyi.
"On, meillä on oikein hyvää mansikkakakkua", Imrahil innostui kehumaan ja toivoi, että se piti paikkansa tänäkin iltana. "Mutta ensin teidän pitää syödä pääruokaa."
Boromir kohotti hieman päätään ja vilkaisi Imrahilia kulmiensa alta. "Hyvä on. Me tulemme sitten. Mutta ainoastaan jos me saamme kakkua ennen pääruokaa."
"Ei käy. Kakku tulee vasta jälkiruoaksi."
"No sitten me ei tulla", Boromir sanoi päättäväisesti ja istui syvemmälle tuoliin.
"No mutta. Täytyyhän teidän syödä", Imrahil yritti.
"Isä antaa meidän aina syödä kakkua ennen pääruokaa", Boromir väitti.
Faramir katsoi veljeään hämmentyneenä. "Mutta Boromir, eihän isä koskaan anna meidän -"
"Hiljaa, pölvästi!" Boromir kivahti.
Imrahil huokaisi.
"Tulkaa nyt vain. Katsotaan jos me saisimme sittenkin kakkua alkupaloiksi", hän myöntyi.

Ja niin Imrahil sai viimein maaniteltua pojat mukaansa alakertaan, jossa häntä odotti sankarin vastaanotto.
"Loistavaa, poikani", Adrahil kiitteli. "Osoitit että olet todellakin suuriruhtinaan tittelin arvoinen jonakin päivänä. Löysit pikkuiset tyttärenpoikani ja pelastit maamme vävyni ikuiselta vihalta. Käykäämme siis pöytään! Tänään syömme mansikkakakkua ja omenapiirakkaa niin paljon kuin vatsamme vetävät!"

* * *

Suuriruhtinaallisen illallisen jälkeen Adrahil vetäytyi vaimoineen levolle kartanon läntiseen siipeen, mutta Imrahil jäi perheensä ja sisarenpoikiensa kera viettämään iltaa alakerran oleskeluhuoneeseen. Vaikka Boromir ja Faramir olivatkin syöneet hyvällä ruokahalulla, nyt he näyttivät taas vaipuvan omiin oloihinsa ja tuskin vastailivat jos joku yritti jututtaa heitä. Omasta surustaan huolimatta Imrahilin kävi heitä sääli, sillä hän saattoi vain kuvitella kuinka kamalalta tuntuisi menettää toinen vanhemmistaan niin nuorella iällä. Hän muisti reippaat ja pirteät, joskin riehakkaat pikkupojat, jotka oli viimeksi nähnyt Minas Tirithissä vieraillessaan, ja poikien olemuksessa tapahtunut muutos satutti häntä sydänjuuria myöten.

"Ette olekaan tainneet vielä tervehtiä serkkuanne", Merendiel huomautti pojille ja viittasi lattialla taapertavaan pikku-Elphiriin.
Boromir vilkaisi lasta laiskasti ja kohautti harteitaan.
"Entä sitten? Ei noin pieni kuitenkaan tajua vaikka me tervehdittäisiin sitä miljoona kertaa", hän tuhahti.
"Niin, koska se on vauva! Ja vauvat ei tajua mitään", Faramir säesti.
Merendiel vaikutti vähän loukkaantuneelta, mutta ei sanonut mitään. Imrahil pudisteli päätään. Hänestä oli alusta asti vaikuttanut siltä, että Boromir oli veljeksistä se, jota äidin poismeno oli koskettanut enemmän (tai ainakin hän näytti sen selvemmin ulospäin), mutta tapa, jolla hän käyttäytyi, ei voinut olla vaikuttamatta Faramiriinkin, joka tietysti ihaili isoveljeään yli kaiken ja jäljitteli tätä miten parhaiten taisi.
"Kuulkaas nyt pojat", Imrahil totesi lopulta, "kohta alkaa olla aika mennä nukkumaan."
"Minä en ainakaan mene vielä moneen tuntiin. Isä antaa meidän aina valvoa paljon pidempään", Boromir ilmoitti ja vilkaisi samalla varoittavasti Faramiriin.

Merendiel nosti Elphirin syliinsä ja alkoi tehdä lähtöä. Hän tuli kuitenkin ensin Imrahilin luo.
"Ei sinun tarvitse pilata iltaasi noiden poikien kanssa", hän supatti. "Lähetän palvelustytön järjestämään heidät vuoteeseen."
"Ei, kyllä minä pärjään", Imrahil totesi. "Minä vien heidät nukkumaan."
Merendiel näytti ensin vähän yllättyneeltä, mutta kohautti sitten harteitaan.
"Tee kuten haluat."

Merendielin mentyä Imrahil kääntyi katsomaan poikia. Boromir kyräili häntä epäluuloisena alta kulmain, mutta Faramir näytti siltä, kuin haluaisi kovasti kysyä jotakin, mutta ei oikein uskaltanut. Imrahil hymyili hänelle niin lempeästi kuin osasi, ja niin poika rohkaistui.
"Imrahil-eno?"
"Niin, Faramir?"
"Voisitko sinä kertoa meille iltasadun?"
Imrahil hämmentyi. Hän ei ollut vielä koskaan kertonut iltasatuja kenellekään, koska oli arvellut Elphirin olevan liian pieni ymmärtämään sellaisten päälle.
"No tuota. Kai minä sitten voisin", Imrahil vastasi epäröiden. Hän nousi ja istuutui sohvalle poikien väliin.
"Millaisen sadun sinä oikein ajattelit kertoa, Imrahil-eno?" Faramir kyseli.
"Sellaisen erittäin kauniin kertomuksen", Imrahil vastasi ja pyöritteli mielessään tarua, jonka oli itse aikoinaan kuullut pikkupoikana, ja monet kerran sen jälkeenkin. Se oli ollut Finduilasin lempitarina, ja tämä oli yhdessä vaiheessa kärttänyt isää kertomaan sen melkein joka ilta. Oikeastaan olisi yllättävää, jos pojat eivät olisi jo kuulleet sitä äidiltään, mutta eipä se kai mitään haittaisi.
"Onko siinä lohikäärmeitä?" Boromir kysyi.
"No, tuota, ei", Imrahil pahoitteli.
"Entä vuoripeikkoja?"
"Pelkäänpä että ei."
"Örkkejä?"
"Ei."
"Taistelunjanoisia villi-ihmisiä?"
"Ei, Boromir. Se on tarina rakkaudesta", Imrahil selitti.
"No sitten minä en kyllä kuuntele", Boromir tokaisi nenäänsä nyrpistäen.
"Onko siinä haltioita?" Faramir kysyi.
"Kyllä siinä on, ainakin yksi", Imrahil vastasi ja hymyili.
"Höh! Haltiat on ihan kesyjä!" Boromir huudahti. "Ne nimittäin pelkää balrogeja!"
"Kuulepas nyt, Boromir! Tuollaisten hirviöiden nimiä ei mainita ääneen tämän katon alla!" Imrahil huomautti ankarasti.
"Jos tuosta ikkunasta nyt lentäisi balrog, niin minä vain vetäisin miekkani, huutaisin Gondor ja katkaisisin siltä pään!" Boromir innostui ja teki muutaman liikkeen kuvitteellisella miekallaan.
"Sinullapa on hurja mielikuvitus, poika-hyvä", Imrahil sanoi naurahtaen, mutta oli nyt päättänyt jatkaa kertomustaan. "Tämä kertomus kertoo jostain, mikä tapahtui kaukana menneisyydessä, tuhat vuotta sitten jos ollaan tarkkoja", Imrahil aloitti.
"Ai silloin, kun sinä olit pikkupoika?"
"Ei, Faramir, tämä on vieläkin kaukaisemmalta ajalta", Imrahil vastasi, "tämä oli siltä ajalta, jolloin Gondorissa oli vielä kuningas."
"Kuninkaat on ihan turhia ja sitä paitsi ne vain sotki asioita kun ne hallitsi meidän maata. Isä sanoi niin", Boromir tokaisi väliin tietäväisenä.
"No, tuosta asiasta voimme keskustella joskus myöhemmin", Imrahil sanoi, "mutta nyt minä aloitan. Elipä kerran muuan rohkea nuori mies, joka oli Númenorin ihmisten sukua. Hänen nimensä oli Imrazôr ja hän asui täällä Belfalasissa. Hän oli nuoresta iästään huolimatta jo suuri soturi, ja laajalti tunnettu urheudestaan. Eräänä päivänä hän kulki metsäisillä vuorilla -"
"Oliko se väijymässä örkkejä?" Boromir hihkaisi väliin.
"Ei, Boromir, hän oli vain kävelyllä..."
Boromir tuhahti pettyneenä.
"Tai oikeastaan Imrazôr oli jahtaamassa kolmea sutta, jotka olivat kauhistuttaneet hänen kotikylänsä asukkaita jo monta viikkoa."
"Millaisia susia ne olivat?" Boromir uteli.
"Valtavia susia. Ja hyvin vaarallisia."
"Oliko niillä terävät hampaat?"
"Kyllä vain. Ne olivat valtavia, terävähampaisia susia."
"Oliko ne hampaat keltaiset? Keltaiset myrkkyhampaat?"
"Kyllä Boromir. Sudet olivat valtavia, niillä oli terävät keltaiset myrkkyhampaat -"
"Pitivätkö ne sudet ihmisveren mausta?"
"Pitivät kyllä. Ne olivat valtavia, ihmisveren makuun mieltyneitä susia, joilla oli terävät keltaiset myrkkyhampaat -"
"Hienoa. Entä söivätkö ne pikkulapsia?"
Imrahil vilkaisi huolestuneena nuorempaa veljeksistä, joka oli tarrautunut Imrahilin käteen ja tuijotti häntä silmät kauhusta selällään.
"Eivät ne syöneet pikkulapsia, sillä kaikki pienet lapset oli viety sisään taloihin ja ovet ja ikkunat olivat tiiviisti säpissä. Lapset eivät saaneet mennä ulos leikkimään."
Tämä selitys näytti kelpaavan Boromirille, joten Imrahil pääsi viimein jatkamaan tarinaansa.

"Imrazôr númenorilainen kulki siis metsässä etsien ihmisverenmakuun mieltyneiden, valtavien myrkkyhampaisten susien jälkiä. Imrazôr oli päättänyt, että susista oli viimein päästävä lopullisesti eroon, sillä kylän lapset olivat jo alkaneet käydä kalpeiksi ja levottomiksi jatkuvan sisällä olon vuoksi. Lasten pitäisi saada kirmata vapaina luonnon helmassa, Imrazôr ajatteli, ja kulki yhä syvemmälle valtavien vuorten välissä kasvavan metsän siimekseen.

Siihen aikaan Belfalasissa oli vielä monia tutkimattomia aarniometsiä, joihin ihmisen jalka ei ollut kuunaan astunut, ja tällaista metsää kohti Imrazôrkin oli huomaamattaan samoamassa. Hänen selkäpiitään alkoi karmia, vaikka hän olikin hyvin urhea mies, sillä metsä kävi aivan äänettömäksi ja pimeäksi, ja jättimäisten kuusipuiden alaoksat riippuivat ikiaikaisen naavan peittäminä. Metsässä vallitsi salaperäinen tunnelma, vähän kuin ilmassa olisi ollut taikaa. Mutta juuri kuin Imrazôr oli unohtamaisillaan matkansa todellisen tarkoituksen ja vaipumaisillaan vanhan metsän lumoihin, hän kuuli ulvontaa ja raivoisaa murinaa. Hän hätkähti, mutta sen sijaan että olisi rynnännyt pakoon, hän lähti hiipimään hitaasti ääniä kohti. Hän huomasi edessään suuren jäkälän ja sammalen peittämän kiven, joka oli juuri sen kokoinen, että hän mahtui sen taakse piilosille. Hän asteli kiven luo, ja petojen äänet kuuluivat nyt aivan läheltä. Kurkistaessaan piilostaan Imrazôr viimein näki ne: kolme valtavaa sutta poukkoilemassa pienen aukion keskellä kasvavan männyn juurella, ja puun alimmalla oksalla istui kaunis vaaleakutrinen neito, jota sudet tavoittelivat hyppimällä ja louksuttamalla leukojaan niin, että oli vain tuumista kiinni, etteivät ne saaneet tytön leninkiä hampaisiinsa. Silloin Imrazôr astui kiven takaa esiin ja huusi ja mylvi kauheasti, niin että kaikki sudet käänsivät kuononsa hänen suuntaansa ja unohtivat tykkänään puun oksalla istuvan neidon. Sudet ampaisivat Imrazôrin kimppuun, mutta silloin tämä veti esiin miekkansa ja muutamalla tarkalla ja nopealla vedolla hän onnistui survaisemaan joka ikisen suden kuoliaaksi.

Saatuaan työnsä tehtyä Imrazôr riensi oksalla istuvan tytön luo ja auttoi hänet alas. Siinä he hetken aikaa katselivat toisiaan ja äkkiä Imrazôr hätkähti vielä pahemmin kuin petojen äänet kuullessaan. Hän nimittäin tajusi, ettei neito ollutkaan ihminen, vaan haltia. Imrazôr ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt oikeaa haltiaa, mutta siitä huolimatta hän tiesi heti neidon nähdessään, mikä tämä oli neitojaan. Neidon silmät nimittäin loistivat merkillisesti, sillä niissä oli haltiavaloa. Metsän synkkyys tuntui kaikkoavan hänen ympäriltään ja Imrazôr alkoi hymyillä, vaikkei hän oikeastaan tiennyt miksi. Ja jos oli mies ihmeissään aidon haltian tupsahdettua eteensä, niin oli varmasti neitonen itsekin nuorukaista katsellessaan. Neito, jonka nimi oli Mithrellas, nimittäin sanoi tulevansa Lórienin metsästä, jossa ihmisiä nähtiin ani harvoin. Sillä kaikki ihmisethän tietävät, että se joka Lórienin metsään astuu, ei sieltä muuttumattomana ulos pääse, ja katsovat siksi viisaammaksi välttää metsään menoa. Mithrellas kertoi olleensa matkalla rannikolle seurueensa kera, mutta sudet olivat hyökänneet heidän kimppuunsa. Mithrellas oli karkuun juostuaan joutunut eroon ystävistään ja eksynyt tähän aarniometsään ja luullut jo päättävänsä päivänsä suden kidassa.

Imrazôr mietti, mitä oikein voisi tehdä tämän haltianeidon hyväksi. Hän ei ollut varma siitä, mitä reittiä Mithrellaksen seurue oli kulkenut tai edes siitä, missä haltiasatamat sijaitsivat. Imrazôr kysyi, tahtoisiko neito lähteä hänen kotikyläänsä. Mithrellas empi, sillä ihmiset olivat hänestä aika kummallisia ja arvaamattomia, mutta lopulta hän suostui. Ja se päivä, jolloin mies ja haltianeito saapuivat, oli suuri ilon ja ihmeen päivä Imrazôrin kotikylässä ja hänen tiluksillaan, sillä kylänväki ei ollut koskaan ennen nähnyt oikeaa haltiaa. Jotkut seikkailunhaluisimmista kyläläisistä olivat kyllä etäältä nähneet jalon kansan vaeltavan vuorilla kohti satamaa, josta laivat lähtivät jonnekin kauas, mutta haltian näkeminen näin läheltä oli heistä kaikista perin erikoista ja jännittävää. Imrazôr vei Mithrellaksen mitä pikimmiten turvaan ihmisten uteliailta katseilta omalle kotitilalleen, joka oli rakennettu kukkulalle kylän ulkopuolelle (hänen isällään oli siellä suuri kartano, hevostalleja, viljelysmaita ja puutarha)."

"Sehän kuulostaa ihan samanlaiselta paikalta kuin tämä sinun talosi, eno", Boromir huomautti.
"Niin, totta. Se oli tosiaan aika samanlainen paikka", Imrahil myönsi.
"Menivätkö ne kaksi naimisiin? Se Imrazôr ja se haltia?" Boromir kyseli.
"Kyllä vain, mutta eivät tietysti aivan heti. Nimittäin Imrazôr oli toki herrasmies ja aluksi -"
"Äh, en minä halua sellaisia juttuja kuunnella. Kerro mitä sen jälkeen tapahtui, kun ne olivat naimisissa."
"No, tuota. He saivat kaksi lasta: pojan, jonka nimeksi annettiin Galador ja tyttären, jonka nimeksi tuli Gilmith."
"Entä mitä sitten tapahtui?"
Imrahil mietti, miten jatkaisi. Kertomuksen loppu ei nimittäin olisi onnellinen, ellei hän lopettaisi sitä tähän. Mutta Boromir katsoi Imrahilia odottavaisena eikä selvästikään edes harkinnut menevänsä nukkumaan ennen kuin saisi tietää, miten lopulta kävi. Niinpä Imrahil päätti jatkaa.

"Oikeastaan ei ollut sopivaa, että ihminen ja haltia menivät naimisiin, niin sanottiin. Nimittäin ihmisen elämä on toivottoman lyhyt haltioiden mittapuulla; sata vuotta ei ole enempää kuin ohikiitävä hetki sellaiselle, joka ei koskaan kuole. Sanottiin, ettei haltianaisen ja ihmismiehen yhteiselosta koituisi muuta kuin surua sen kaikille osapuolille. Imrazôr ei kuitenkaan piitannut näistä puheista, sillä hän oli paitsi päättäväinen myös hieman ylpeä.

Silti Imrazôr ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen rakastettunsa kävi päivä päivältä surumielisemmäksi. Mithrellaksella oli tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä merenrannalla ja katsella jonnekin horisontin taa, eikä hän aina näyttänyt huomaavan, kun häntä puhuteltiin. Imrazôrista alkoi tuntua, että hän oli tehnyt väärin tuodessaan Mithrellaksen omaan taloonsa. Hänen olisi ehkä sittenkin pitänyt opastaa tämä haltioiden satamiin ja saattaa hänet kuolemattomille maille vievään laivaan. Mutta Imrazôr oli hyvin syvästi rakastunut vaimoonsa ja toivoi sydämestään, että kaikki kääntyisi lopulta parhain päin.

Sitten eräänä aamuna, kun Imrazôr heräsi, hän ei nähnyt vaimoaan missään. Hän kiersi koko talon, joka ikisen kamarin ja sopen ja nurkkauksen, mutta Mithrellaksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän värväsi kokonaisen komppaniallisen miehiä etsimään tätä rannoilta, metsistä ja vuorilta, mutta kaikki etsinnät olivat tuloksettomia. Viimein Imrazôr lähti Lórienin metsään. Kuka tietää, mitä hän siellä koki, tapasiko hän peräti ihmeellisen Taian Tekijättären ja puhuiko tämän kanssa, mutta joka tapauksessa hän viipyi poissa pitkään, ja kun mies lopulta palasi, ei tämä enää kertaakaan maininnut puolisonsa nimeä. Mutta siitä huolimatta hänen vaimonsa ei kadonnut kyläläisten mielistä, ja ihmiset kertovat Imrazôrin ja Mithrellaksen tarinaa vielä tänäkin päivänä."

Boromir tapitti Imrahilia silmät selällään.
"Miksi se oikein lähti? Ja minne se meni?" hän kysyi.
"Sitä ei tiedetä. Tosin minä luulen, että Mithrellas onnistui viimein löytämään tiensä satamaan ja purjehti pois tästä maailmasta."
Boromir vaikutti vaipuvan hetkeksi ajatuksiinsa.
"Ne lapset olivat varmaan surullisia", hän sanoi viimein.
"Niin. He kyllä surivat kovasti."
"Minkä vuoksi heidän äitinsä lähti sillä tavalla?" Boromir kysyi.
"No, hän taisi vain olla liian alakuloinen voidakseen elää ihmisten mailla, niin minä luulisin", Imrahil vastasi.
"Ehkä se ei pitänyt niistä lapsista, kun ne melusivat liikaa, häiritsivät häntä ja ehkä joskus vahingossa särkivät tavaroita", Boromir arveli.
Imrahil laski kätensä Boromirin hartialle.
"Ei sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä Galador ja Gilmith tekivät", Imrahil sanoi hiljaa. "Minä luulen, että Mithrellas rakasti lapsiaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta hänellä ei luultavasti ollut vaihtoehtoa. Jotkut haltiat, tai ihmiset, eivät vain kuulu tähän maailmaan ja sen vuoksi heidän täytyy lähteä pois. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta ehkä sinua helpottaa, jos ajattelet, että he ovat onnellisimpia siellä toisessa paikassa, kuin mitä he olisivat täällä olleet."
Boromir nyökkäsi. "Mutta kuinka niiden lasten sitten kävi, kun heidän äitinsä oli mennyt pois?"
"No, Gilmith meni naimisiin erään kunniallisen nuoren ylimyksen kanssa, ja Galadorista tuli suuri ja urhea sotapäällikkö, yhtä rohkea kuin isästään. Itse asiassa hänen maineensa kasvoi niin suureksi, että kuningas päätti antaa hänelle Belfalasin maan ruhtinaskunnakseen. Hänestä tuli Dol Amrothin ensimmäinen suuriruhtinas."
Boromir hämmästyi. "Minä luulin, että tämä kaikki oli satua! Mutta sinä opetitkin minulle salaa historiaa!"
Imrahil naurahti. "No, no. Vanhoissa taruissa piilee usein enemmän totuutta kuin ensi kuulemalta uskoisi."
"Mutta minä en tykkää vanhojen tarujen opiskelusta. Faramir sen sijaan tykkää, vaikka se on vasta viisi. Harmi vain että hän nukahti jo ajat sitten", Boromir tokaisi ja vasta nyt Imrahil huomasi toisen pojan käpertyneen mukavasti sohvalle ja nukkuvan sikeästi.
"Voi sentään. Ehkä minun pitää kertoa tämä tarina hänelle uudelleen joskus toiste. Mutta luulen, että sinunkin on nyt aika painua pehkuihin, Boromir", Imrahil sanoi.

Boromir haukotteli ja nousi sohvalta jäseniään oikoen. Imrahil nosti Faramirin käsivarsilleen ja lähti viemään häntä kohti lapsille varattua kamaria.
"Imrahil-eno?" kuului hänen perästään. "Anteeksi, että me menimme silloin päivällä äidin huoneeseen."
"Ei se haittaa, poika-hyvä", Imrahil vastasi.
"Minä väitin Faramirille, että äiti odottaisi meitä siellä, ettei hän oikeasti ollutkaan kuollut vaan lähtenyt lomalle isoisän maahan. Ja Faramir uskoi sen ja oli koko matkan tosi innoissaan. Ja sitten minäkin ehkä tavallaan aloin uskoa siihen, vaikka kyllähän minä tiesin, että se oli valetta. Ja sitten kun me menimme siihen huoneeseen, eikä äitiä löytynyt, Faramir tuli hirveän surulliseksi ja minäkin olin surullinen, mutta vielä enemmän sen vuoksi kun olin mennyt petkuttamaan häntä."

Imrahil ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän laski Faramirin vuoteeseen ja kääntyi sitten Boromirin puoleen.
"Ehkä sinä et sittenkään petkuttanut. Nimittäin joskus minäkin uskon, että sisareni, teidän äitinne, on vielä omassa kamarissaan harjaamassa hiuksiaan tai lukemassa, ja kivahtaa kiukkuisesti jos erehdyn tunkeutumaan sinne koputtamatta ensin!"
Boromir ei sanonut mitään, mutta katsoi enoaan puoliksi kummastuneena, puoliksi surullisena.

Viimein Imrahil toivotti Boromirille hyvää yötä ja hiipi hiljaa omaan kamariinsa. Muutama kynttilä oli sytytetty, ja Imrahil tiesi vaimonsa jo odottavan itseään. Mutta ennen vuoteeseen menoa hän pysähtyi hetkeksi katselemaan kehdossa rauhallisesti uinuvaa Elphiriä, ja silitti tämän hentoja hiuksia. Ehkäpä hänestä oli isäksi sittenkin.

Loppu
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Ihana ja hyvin kirjoitettu ficci. Rakastin noita Boromirin ja Faramirin ns. "lapsellisesti" kirjoitettuja puheenvuoroja.En tarkoita lapsellisella sitä varsinaista merkitystä,vaan sitä että ne on kirjoitettu lapsen suuhun sopivaksi.Jee,sain asian ilmaistua :) Tämä oli ihana ficci ja tapa jolla käsittelit Finduilasin kuolemaa ja sen vaikutusta Imrahiliin ja poikiin, oli ihana. Pidin paljon :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Xeleia
Örkki
Viestit: 15
Liittynyt: Su Tammi 01, 2006 9:40 pm
Paikkakunta: Rohan

Viesti Kirjoittaja Xeleia »

Äh, minä en ole ikinä osannut ajatella Imrahilia ja Finduilasia sisaruksiksi. Ilmeisesti ajatukset eivät oikein kulje.
Mutta itse ficciin. Tämä oli kirjoitettu ihanasti, silleen haikeasti, se Finduilasin poismeno oli vielä niin käsinkosketeltavaa, varsinkin Boromirin asenteessa ja Imrahilin ajatuksissa. Myös se miten Imrahil suhtautui omaan isyyteensa ja Finduilasin poikiin oli kuvailtu hienosti.
Minua hymyilytti se kohta missä Faramir kysyi, että ai silloin kun sinä olit pikkupoika.
Loistava ficci^^
´cause I don´t shine if you don´t shine
Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas »

"Mutta minä en tykkää vanhojen tarujen opiskelusta. Faramir sen sijaan tykkää, vaikka se on vasta viisi. Harmi vain että hän nukahti jo ajat sitten", Boromir tokaisi ja vasta nyt Imrahil huomasi toisen pojan käpertyneen mukavasti sohvalle ja nukkuvan sikeästi.

Aivsan ihana kohta! Loistava tämä oli vaikka Faramir olikin vain sivuhenkilö. Boromir oli tässä aivan upea ja tuo kuinka kuvasit, kuinka pojat ottivat äidin kuoleman<33
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos paljon kommenteista :). Minulle jäi tästä ficistä vähän keskeneräinen fiilis, koska innostuin kirjoittamaan uutta ficciä enkä sitten jaksanut miettiä tätä enää pidempään. Joitain sanoja tuonne jäi, jotka olisin halunnut vielä muuttaa toisiksi, mutta olkoon nyt tuollainen.

Andune: Hyvä jos sinusta tuntui, että kommentit sopivat lasten suuhun. Minusta on tosiaan hauskaa kirjoittaa lapsista ja miettiä sitä, kuinka he reagoivat eri tilanteisiin ja mitä sanovat missäkin kohdassa.

Xeleia: Tuo Finduilasin kuolema näyttää olevan minun lempiaiheitani, tupsahtaa esiin melkein joka ficissä tavalla tai toisella. Imrahilin isyysjuttu tuli tuossa mukaan jotenkin kaupan päälle, varmaan siitä kun huomasin että Elphir oli oikeasti syntynyt Finduilasin kuolemaa edeltävänä vuonna. Tuo "ai silloin kun sinä olit pikkupoika" lausahdus oikeastaan perustuu omiin havaintoihini pikkulapsista (joudun työssäni jonkin verran tekemisiin lasten kanssa), ja heille voi isojen lukujen kuten "tuhat" käsittäminen olla vaikeaa. Toisin sanottuna he saattavat pitää esim. lukuja sata ja miljardi suurin piirtein yhtä suurina. Tuollainen lasten tapa ajatella kyllä todella kiehtoo ja huvittaa minua.

athelas: Mukava, että tykkäsit Boromiristani. Oikeastaan tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan Boromirista niin että tämä on kunnolla mukana jutussa. Ja hänestä oli kyllä kiva kirjoittaa. Tavallaan sääli, että se sitten otti ja kuoli. Oikeastaan ajattelin laittaa tuohon juttuun jossain vaiheessa, että Mithrellas lähti pois koska ei halunnut nähdä lastensa kuolemaa (hän kun on haltia ja eläisi ikuisesti, mutta lapsista tuli kuolevaisia), mutta sitten tajusin että se olisi vähän liiankin osuva selitys Finduilasin kuolemalle. Että ehkäpä Finduilas tosiaan pelkäsi joutuvansa katsomaan, kuinka Boromir ja Faramir kuolevat sodassa, ja päätti sitten sen vuoksi luopua elämästään jo ennen sotaa. Mutta se ei kyllä olisi ollut mikään kovin rohkaiseva päätös Imrahilin iltasadulle. :?
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Widfara
Örkki
Viestit: 5
Liittynyt: Ti Tammi 11, 2005 4:04 pm

Viesti Kirjoittaja Widfara »

Aiva ihana kertomus! Finduilasin elämä on yleensäkin jäänyt Tolkienilta hämärän peittoon, mutta tämä kertomus tuntui kuin oikealta. Imrahil oli kuvattu hyvin epävarmaksi oman surunsa varjolla ja Boromir ja Faramir taas kuulostivat aidoilta.
Yksi hauskimpia kohtia olivat, kun Imrahil kohtasi isänsä siellä jossain puutarhassa, kun pojat olivat kadonneet. Jotenkin odotin jo Adrahilin suutahtavan pojalleen, kun poikia ei löydy mistään - mutta kuka siitä alkaisi huutamaan. Boromir ja Faramir eivät selvästikään olleet Imrahilin vastuulla.

Jotain tunnuin jääväni kaipaamaan, ehkä se on jatko-osa, ehkä se on jotain täydennystä tarinan lomaan. Mutta muuten pidin hirmuisesti. :D
Pian valmistumassa omat sivut kunnioittamaan Dol Amrothia...

Kuva
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos palautteesta, Widfara. :) Minuakin kiinnostaa tuo Finduilas hahmona, vaikka en kyllä tosiaan tässä häneen jaksanut niin kovin syvällisesti perehtyä.

En oikeastaan missään vaiheessa ajatellut, että Adrahil suuttuisi Imrahilille, minä kun näen hänet semmoisena leppoisana vanhana miehenä enkä yhtään sellaisena kylmänä tyyppinä kuin vaikkapa Denethorin. Eikä Adrahil varmaan oikeasti uskonutkaan, että Imrahil olisi niin vain vienyt Faramirin ja Boromirin mukanaan sanomatta kenellekään mitään.

Olet kyllä oikeassa, että Imrahilin ja kumppaneiden tilanteeseen varmaan jäi aika paljon täydentämisen varaa. Minulla oli tässä jutussa vaan hirveä hinku päästä kertomaan tuo Imrazôrin ja Mithrellaksen tarina tavalla tai toisella. En kyllä usko kirjoittavani jatkoa juuri tälle jutulle, mutta ehkäpä joskus jotain muuta tuosta Dol Amrothin suvusta. Hienoa porukkaa ovat kyllä. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Widfara
Örkki
Viestit: 5
Liittynyt: Ti Tammi 11, 2005 4:04 pm

Viesti Kirjoittaja Widfara »

Yksi asia vielä, jonka muistin vasta jälkeenpäin: muistaakseni yhdessä sukupuussa Imrahililla on toinenkin sisar. Nimi on taas unohduksissa, eikä häntä muistaakseni kirjoissa mainittu. Jossain se sukupuu pitäis mulla olla.

En minäkään kuvitellut Adrahilia Denethorin kaltaiseksi, mikä syy hänellä edes olisi ärähtää pojalleen. Ota taas ideoistani selvää. :wink:
Pian valmistumassa omat sivut kunnioittamaan Dol Amrothia...

Kuva
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Ihan totta, Imrahililla oli toinenkin isosisko Ivriniel. Minä en vain oikein löytänyt hänelle paikkaa tästä jutusta, joten päätin unohtaa koko Ivrinielin. Sukupuu löytyy muuten täältä: http://www.tuckborough.net/imrahil.html
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Löysin tämänkin, älkää kysykö miten, mutta löysin ja tykkäsin hirmuisesti. Boromir ja Faramir olivat niin sanoinkuvaamattoman suloisia! Taidan sulaa tähän paikkaan. Ja tämä oli kirjoitettu ihanin henkilöin, joista ei yleensä kerrota. Voi voi, tämä oli vain ihana.

Vähän minua kummastutti se, että miehet lausuivat "oi Elbereth", olivathan ihmisiä. Pikkunillitystä, muttaah.... se vain pisti jotenkin silmään. Voihan se tietysti noiden sukujuurien takiakin olla, mutta aloin vain ajatella...


Kerrassaan ihana tuo loppu (pakko mainita jälleen kerran... :wink: En voi pitää suutani kiinni lopuista)! Kun Boromir kertoo narranneensa veljeään... Ja Boromir oli muutenkin tässä niin Boromir. Ja Faramir suloinen, sureva pikkupoika. Ihana.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Nerwen kiitos kovasti. Mukava että pidit tästä lapsukaisficistä. :)

Kääh, erehdyin lukemaan tämän läpi - ei kyllä olisi pitänyt, niin monta korjausta vaativaa kohtaa sieltä löytyi. Mutta jotenkaan näihin vanhoihin ei enää viitsi koskea korjausmielessä. Sitä vain päätyisi kirjoittamaan koko jutun uusiksi. :?

Hmm. Minulle ei oikeastaan äkkiseltään tullut mieleen mitään syytä, mikseivät nuo voisi Elberethiä huudahdella, kyllähän Frodokin taisi kirjassa Elberethin nimeen vannoa, eivätkä siis pelkästään haltiat. Mutta ei se nyt ehkä paras mahdollinen huudahdus ollut - minun on vain ollut jotenkin vaikea keksiä niitä, kun ei aina viitsi käyttää sitä "valar sentään"... :wink:
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Olipas ihana saada lukea Imrahilin ajatuksia sisarestaan ja sen kuolemasta (minä olen aina pitänyt Imrahilista valtavasti hahmona), arvaa kävikö minun sitä sääliksi kun se totesi tuossa alussa että hänen olisi pitänyt ymmärtää tuoda Finduilas Dol Amrothiin hetkeksi aikaa - jälkeenpäin on helppo syyttää itseään. :/ Tuon kuukauden takaisen muiston Imrahilin ajatukset Elphiristä olivat hienoja - samalla tavalla Finduilaskin varmasti pelkäsi menettävänsä lapsensa, ellei sodalle, niin sitten vain elämälle. Se on minusta hieno - surullinen - ajatus.

Minun ei ehkä olisi pitänyt hymyillä tuossa kohdassa jossa Imrahil puuskahtaa ”oi Elbereth” kun Adrahil toteaa että kaikista muista paikoista on etsitty paitsi Finduilasin entisestä huoneesta, mutta minä hymyilin, siinä tuli Imrahilin turhautuminen niin selvästi esille. Onneksi ne pojat kanssa olivat siellä. ^^ Ja minä muuten tosiaan pidin Imrahilista tässä ylipäätään, varsinkin noista sen ajatuksista isyydestään sen löytäessä Boromirin ja Faramirin - ei se, että onnistuu isänä, mitenkään automaattisesti tule sen myötä että on onnistunut saamaan sen muksun maailmaan, mutta minusta kyllä tuntui että Imrahil onnistuu siinä ihan hyvin, kun se kerran ymmärtää edes miettiä sellaisia asioita. ^^

Ja sinä kirjoitat aina Boromirista ja Faramirista aivan ihanasti. Tuo kakkukeskustelu sai minut virnistelemään, ficin vakavasta aiheesta huolimatta, Faramir oli niin nuori ja Boromir niin isoveli.. ^^ ja Imrahil yrittää pysyä perässä. ^^ Ja vielä palaan Imrahiliin, minusta oli aivan ihanaa että se yrittää parhaansa mukaan olla eno siskonpojilleen, ja ehkä korvata siinä samalla vähän Finduilakselle sitä, ettei se tajunnut miten huonossa kunnossa sen sisar oli.

Ja tuon Imrazôrin ja Mithrellaksen tarinan sinä olit kertonut ihanasti, nuo poikien välihuomautukset oli ihania (juu, minä toistelen sanaa ’ihana’, mutta minun sanavarasto tuntuu olevain aika rajoittunut tällä hetkellä ^^) ja ne toi tähän tarinaan ihan toisenlaisen sävyn kuin jos Imrahil olisi vain miettinyt sitä mielessään. Saivat hymyilemään haikeasti ja olemaan pahoillaan siitä että pojat tosiaan menetti äitinsä niin nuorina. Tarina oli kaunis, ja ihana ajatus että Imrahil ehkä pystyi auttamaan Boromiria pikkuisen Finduilaksen poismenon takia - ettei se ollut remuavien pikkupoikien syy. Ja minä muuten pidän sinun Boromiristasi (sitä tapahtuu minulle kohtuuharvoin, kai minä olen aina niin kriittinen kun luen siitä ^^) - se on ikäisekseen viisas, se rakastaa Faramiria (vaikka vetääkin sitä parhaansa mukaan nenästä - se miten ne päätyi Finduilasin huoneeseen oli .. kamalaa, Faramirille), ja se on vain hyvä tyyppi.

Tämä vielä tähän loppuun:
"Höh! Haltiat on ihan kesyjä!" Boromir huudahti. "Ne nimittäin pelkää balrogeja!"
Minä toivun juuri naurunpuuskasta, oikeasti. ^^ Jos signatureen saisi enemmän merkkejä, niin minä kysyisin sinulta saisinko laittaa tuon sinun tekijänoikeuksillasi signuuni.. :lol:
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Huh, Marnie, melkoinen palaute tähänkin. :) Mutta kiitos kovasti, tämän tyyppisiä ajatuksia on aina kiva lukea... Ja mukava varsinkin että pidit Boromirista. Hän ei ole minulla niin lähellä sydäntä kuin veljensä ja yleensä tällaisten tyyppien kohdalla minä helposti sorrun karikatyyreihin. (Minun puolestani kyllä saisit pistää tuon Boromirin kommentin siguusi jos niin haluat. :wink:)

Imrahil on minusta aina ollut kiehtova hahmo ja hänestä tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin. Tuo Imrazôr/Mithrellas olisi kyllä ehkä ollut parempi jättää kertomatta... :? Suunnittelin juonta varmaan peräti 15 sekuntia. Mutta joo, näin siinä jonkin epämääräisen yhteyden Finduilasin kuolemaan ja samalla halusin kai esitellä tuota miten käyttäjänimeni on yhteydessä Faramiriin ja kumppaneihin...
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Ezellohar
Puolituinen
Viestit: 344
Liittynyt: Ma Marras 18, 2013 4:06 am
Paikkakunta: Minas Tirith

Re: Joutsenprinssin iltasatu, G

Viesti Kirjoittaja Ezellohar »

Ooh, mun sydän suli. Boromir ja Faramir on vaan niin ihania ^^ <3
Mua kovasti kiehtoo heidän historia ja tykkään lukea kirjoituksia, joissa selvennetään heidän aikasempia vaiheitaan.
Boromir oli todella suloinen suojeleva isoveli ja niin söde kysellessään keltaisista myrkkyhampaista ja vastaavista :D meidän hurja soturi.
Tykkään myöskin näistä yksittäisistä kohtauksista. Niissä on jotain salaperäistä ja jättää asioita lukijan mielikuvituksenkin varaan.
Oli myös kiva, että kerroit mistä sun nikkis tulee :)

Muutaman sanan taisin bongata, jotka olis voinu kirjottaa jotenkin toisin, mutta eipä ne mitenkään häiritseviä tai maailmaa mullistavia olleet.
"The Ring! Is it not a strange fate that we should
suffer so much fear and doubt for so small thing?"

- Boromir

.::Vuoden Tulokas 2014::.
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Joutsenprinssin iltasatu, G

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos kommentista Ezellohar! On oikeastaan hauskaa, kun näitä vanhoja ficcejäni nostetaan ylös, koska sitten tulee itsekin huomattua, että mitä on joskus kirjoittanut. Olin nimittäin käytännössä unohtanut tämän ficin ja tulin sitten lukeneeksi tämän läpi, että muistaisin. Kyllähän sitä aina vähän kauhulla näitä lukee, että kaikkea sitä onkin tullut raapustettua. Tässä minua eniten häiritsi se, miten huonosti kasvatettuja pikku vintiöitä olinkaan noista Faramirista ja Boromirista kirjoittanut. Ei mitään kunnioitusta vanhempia ja viisaampia kohtaan. :D Lisäksi Imrahilin isän käytös oli kyllä kaikkea muuta kuin arvokkaan suuriruhtinaan käytöstä. :D

Tuo Mithrellas-legenda ei kyllä välttämättä ole ihan 100% "totta", koska Tolkien oli kehitellyt toisenkin historian Dol Amrothin ruhtinassuvulle, nimittäin että se eka ruhtinas olisikin muuttanut Númenorista aikoinaan, ja itse Elendil olisi nimittänyt tämän suuriruhtinaaksi, kun se oli niin hyvä tyyppi. Mutta minusta tämä Mithrellas-versio on kyllä kiinnostavampi. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin