Tin-Lalaithin taru, nc-17, X luku 15.12'07

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen »

Luku VIII

Laurënsilin ja Elfwinen hääpäivä oli suorastaan täydellinen. Kultakehrä paistoi täydeltä terältään ja taivas oli hailakan sininen, vailla ainoatakaan pilveä taivaalla. Puut olivat vehreät, linnanpiha oli lakaistu ja laitettu – vanhat marmorilaatat oli vaihdettu uusiin, auringossa valkoisina hohtaviin.

Vieraat olivat asettuneet linnanpihan reunoihin, Valkean Puun edessä seisoi Elessar, vasemmalla puolellaan Elfwine, Éomer ja Lothriel, oikealla puolellaan kuningattarensa Arwen Undómiel ja poikansa Eldarion. Vähän matkan päässä seisoivat Tin-Lalaith ja Carnimirië. Kummallakin heillä oli yllään pappittarien puvut, Carnimirië kantoi ylipapittaren merkkejä – valkoisilla hiuksillaan hänellä oli hopeinen tiara, jossa oli yksi meripihkainen kivi.

Kaikki pysähtyivät katsomaan kuinka morsian käveli loistokkaana, ylpeänä, hehkuvana sulhasensa luo ja ojensi kätensä. Elessar liitti heidän kätensä yhteen ja julisti heidät aviopariksi ja tuore aviopari vannoi juhlalliset vihkivalat vihkivalat. He vannoivat kunnioittavansa toistensa näkemyksiä , vaalivansa liittoaan ja perhettään.

Vihkivalojen jälkeen alkoi riehakas juhlinta. Monet sanoivat, että ei häitä pidetty morsiamen ja sulhasen takia, vaan ruuan. Pöytä oli katettu ulos – juhlioita oli paljon, Gondorista, Rohanista, Ithielinistä ja osa Arnoristakin. Kimaltavista luolista oli saapunut Gimli seurueineen. Vain kaksi kutsuttua olivat jättäneet tulematta – Gilthalian ja Anfëa.

”Eikö olekin hyvää olutta?” Gimli tuli kysymään Carnimiriëltä, joka selkeästi ilostui, vaikkei sitä ilmeillään juuri näyttänytkään. Valkea Rouva innostui puhumaan kasvatusisänsä kanssa monistakin asioista ja intoutui jopa lähes nauramaan. Papittaren etiketistään hän ei lipsunut, tyyneys ja rauhallisuus välittyi hänestä.

Hääpari otti pöydässään onnitteluja vastaan ja useat toivat lahjoja ja kukkakimppuja tuoreelle parille. Elfwine ja Laurënsil olivat kuin useat muutkin hääparit, joilla ei ollut suurempia tunteita toisiaan kohtaan tai tunteet olivat vain toispuoleiset, puhelivat vieraille ja ystävilleen, kummatkin omalla suunnallaan. Laurënsilin pukua ihasteltiin ja tämä keimaili useille miehille, muistuttaen samalla olevansa toisen miehen vaimo.

”Laurënsil on sitten kaunis”, Elessar totesi vaimolleen joka nyökkäsi. Laurënsil oli heidän tyttäristään kaikkein kaunein, oli kuin äitinsä – mutta tälläkin oli isänsä silmät. ”Lähes yhtä kaunis kuin sinä, Undómiel.”

Kuningatar naurhahti ja painautui miehensä kainaloon ja painoi kätensä vatsalleen huokaisten ja kurkotti sitten viinipikariinsa. ”Tyttäremme oikein sädehtii, ja niin hänen pitääkin. Toista hääjuhlaa tuskin tulee, tästä pitää nauttia täysin rinnoin. Muistan omat häämme, tähdet olivat kuin kukkia taivaalla. Olisivatpa kaikki lapsemme täällä. Olen varma, että Eärensulin henki on kanssamme, mutta olisin kaivannut tähän juhlaamme Giltha-”

”Minulla on vain veli, ja rakas sisareni ikäväkseni on lähtenyt Mandosin saleihin”, napakka ääni kuului pöydän päästä. Laurënsil katsoi vanhempiaan murhaavalla katseella, Kuningatar painoi pelokkaasti päänsä miehensä rintaan. Harva tiesi, että kuningasperheen jäsenet saattoivat pelätä toisiaan kunnon hirmumyrskyn aikana.

”Pitäkäähän suunne, hyvä rouva” Valkea, pyöreä nainen astui esiin väkijoukosta. Tämä oli selvästi lyhyempi kuin muut, mutta nyt näytti pitkältä ja pelottavalta. Tämän voimakas, terävä ääni kantoi yli koko juhlaväen vaikkei hän edes huutanut. Äkkiä kaikki olivat hiljaa. ”Sinulla on kolme sisarta ja veli. ”

”Mutta hyvä ylipapitar”, Laurënsil sanoi yrittäen pitää raivoa tihkuvan äänensä vakaana, ”en ymmärrä näkemystänne. Eärensul on kuollut ja Gilthalian hylännyt perheensä – ei minulle jää muita sisaruksia kuin Eldarion.” Kaikki näkivät, kuinka Kuninkaan vanhin tytär toisaalta raivosi, toisaalta pelkäsi.

”Vaikka he lähtisivätkin, verisiteenne ei katkea ennen kuin kolme polvea on kulunut”, Carnimirië sanoi vakaalla, kumealla äänensävyllä, hilliten itsensä täysin. ”Lisäksi on Tin-Lalaith.”

”Hän ei ole minulle sukua”, Laurënsil sanoi kärkevällä äänenäsävyllä, lyöden nyrkkiä pöytään ja oli vähällä juosta Valkean Rouvan kurkkun kiinni. ”Hän ei ole edes saanut hovin kasvatusta, pelkkä vierailija hovissa! Eikä ole edes laillisesti sisareni!”

”Tin-Lalaith on sisaresi”, ylipapitar sanoi mitään sanomattomalla äänellä, mutta kuitenkin niin, että kaikki kuulivat. ”Veriside ei katkea, vaikka laki katkaisisikin sukulaisuussuhteen, ja minä olen ollut todistamassa, kun Tin-Lalaith syntyi. Olinhan silloin jo kolmentoista.” Koko hääväki katsoi hiljaa pientä valkotukkaista naista. ”Jatkakaa juhlintaa. Minä en ole täällä enää hetkeäkään.”

Pian moni unohtikin Valkean Rouvan sanat ja keskittyi jälleen erittäin hyvään olueen, jota oli tuotu ihan Arnorista asti. Kuningaspari lähti kuitenkin pian nukkumaan, sillä Kuningatar alkoi voida huonosti. Sitä oli jatkunut jo pidemmän aikaa, välillä tuli parempia aikoja, välillä huonompia. Éowyn lähti hyvin pian heidän peräänsä, Faramirin jäädessä vielä istumaan miesten kanssa iltaa oluttuopin ääressä.

** *

TIN-LALAITH PUHUU:

Minun, Carnimiriën ja komppanian miehiä olisi pitänyt jo kaksi päivää sitten lähteä ratsastamaan kohti Emyn Arnenia. Jo nyt oli mennyt aikaa enemmän kuin olisi tarvinnut. Muut papittaret tarvitsivat apuamme. Nämä häät vain estivät lähdön, ei olisi ollut sopivaa lähteä kaupungista juuri ennen oman sisarensa häitä. Vaikka olisin niin mielelläni tehnyt.

Kolme päivää sitten, iltasella, istuin Carnimiriën kanssa keittiönpöydässä syömässä. Tai minä söin kasvissosekeittoa, Carnimirië tuskin koski ruokaansa, vettä hän sentään joi, vähän sitäkin. Mietin hänen käytöstään; kuin hän olisi ollut peloissaan tai surumielinen. En ollut koskaan nähnyt hänen itkevän tai osoittavan mitään tunteitaan. Ensimmäisen kerran näin hänessä kärsimättömyyttä vasta täällä.

”Ylipapitar”, eräs vartija sanoi hiljasella, mutta kuitenkin vakaalla äänellä,” teitä odotetaan.” Vartija viittasi minuun päin ja sanoi painokkaasti: ”Tulkaa yksin.”

Carnimirië keräsi helmansa, nousi ja kääntyi minuun päin ja pyysi minua menemään nukkumaan ja kantamaan vastuun. Nousin ylös, kirosin helmamäärääni, vaikka papittaren aluspuku ei ollut mikään kovin leveähelmainen, minusta sitä helmaa oli aivan liikaa. Ikävöin papittaren ratsastuspukua, johon kuului tunika ja pitkät, villaiset housusukat..

Lähdin viemään astioita keittiöön. Helpotan ainakin vähän Morwenin ja Silruinin työtä. Muut piiat olivat toisissa tehtävissä häätarjoiluissa. Silruin oli niin pitkällä raskaana että häntä ei haluttu rasittaa, Morwen ahdistui suurissa juhlissa ja jäi mielellään tiskaamaan.

”Tin!” Silruin huudahti. Katsoin toista hymyillen – hän hehkui onnesta kulkiessaan, niin kuin useat raskaana olevat naiset ensimmäiset kuusi kuukautta. Häntä ympäröi marjapuuronpunainen hehku. Lähes kaikki. Olin onnellinen, kun näin Silruinin olevan yksi heistä. ”Et ole käynyt täällä vähään aikaan! Oli jo ikävä, minulla on sinulle paljon kerrottavaa!”

En muista, milloin olin viimeksi ollut näin onnellinen toisen puolesta. Viimeiset kaksi kuukautta, jotka olin viettänyt hovissa verisukulaisteni luona, viimeiset kaksi kuukautta olivat olleet minulle surua, ahdistusta ja tuskaa. En kuulu tänne. Kaikki on niin hienoa, kaunista ja koreaa. Kaikkien naisten puvuissa oli pitkät laahukset, silkkiä ja hienointa villaa. Naineiden naisten päähineet olivat kaunieita ja neitojen hiuksissa kukkia ja helmiä. Minun ylläni on yksinkertainen valkea pellavainen puku ja kuparinpunainen päällyspuku. Sekin oli yksinkertainen, ilman mitään kirjailuja.

Joskus mietin, miksen saanut olla Emyn Arnenilla toisten papitarten kanssa. Minun oli käytävä silloin tällöin hovissa. Minä en ollut juuri nähnytkään Hovin loistoa ennen kahtatoista ikävuottani. Kerran käynyt Faramirin ja Silrielin mukana. Silloinkin Meldian oli matkaani vastaan. Kun Meldianin kuolemasta oli kulunut kymmenen päivää ja Carnimirië lähti viemään sanaa Hoviin ja otti minut mukaan. Nyt kävin hovissa ainakin kerran puolessa vuodessa. Kävisin mielelläni harvemmin.

”Tin!” Silruin huudhati ja havahduin ajatuksistani. ”Tule jo, paljon on tapahtunut! ” Revin itseni ajatuksistani ja kiiruhdin toisen perään. Minun oli saatava muuta ajateltavaa kuin velvollisuuteni ja huono oloni. Minun oli unohdettava. Minun oli oltava vahva.

”Minä pääsen naimisiin!” Silruin hihkui innoissaan. Tiesin, että hänen mielessään liikkui muukin kuin kaunis, leveähelmainen, purppuranpunainen puku ja loisteliaat juhlat. Hän oli aina haaveillut suuresta perheestä, mutta oli monesti nähnyt ja kuullut, mitä murheita se tuo. Harvinaista kyllä, mutta hän tiesi, ettei huntu huolia vie – hän todella rakasti Aradoriaan.

”Sinulla on jotain huolia, Tin”, Silruin sanoi äkkiä ja katsoi minua silmiin. Väistin hänen katsettaan. ”Kerro vain, vaikka oletkin papitar, ei se tee sinusta tunteetonta. Miten se laulusi meni... ” Toinen mietti hetken, en muista mist'ä laulusta tämä puhui, olin laulanut usein sekä papitarten että kansan laulelmia. ”Ei huntu huolia viepi, palmikko pahaista mieltä, ei ei.”

Nuori nainen ei osannut täysin säveltä, mutta tunnistin sen ja aloin kuin luonnostaan hyräillä sitä. En muista laulaneeni sitä Silruinille, nuoremmille keittiöpiioille kyllä. Meldian oli joskus sen aikanaan minulle opettanut, niin kuin kaikki papittaret opetetaan laulamaan, jotkut myös soittamaan.

”Laula minulle, laula lapselleni”, Silruin pyysi pidellen kättään pyöristyneen vatsansa päällä. Hymyilin hänelle ja aloin laulaa:

”Lintu pieni, lennät kohta omilla siivilläsi
Kohti omia taivaitasi, kanssa
omahan rakkahan, kultasein
Vihittynä vierelles.

Kehränsäteisiin, niihin vain
tyttärenne sinisilmänsä kaunihit
safiirit iki-ihanat
ensikerran avaapi, sineä näät yötaivahan.”

En tiedä mistä sanat ja sävel tulivat, minä vain lauloin. Ikään kuin olisin tiennyt, mitä ystävälläni oli vastassa. En kuitenkaan halunnut tuhrata ajatukselle enempää aikaa. Katselin huolissani ympärilleni. Minne Valkea Rouva oli viety?

”Hyvä papitar”, joku ääni sanoin, en osannut erottaa oliko se miehen vai naisen. Siinä oli samanlaista mataluutta mitä miehen äänessä, mutta kirkkautta kuten naisen. ”Etsinette jotakuta? Ehkä voisin auttaa teitä. ”

Hahmo astui esiin, en erottanut edes ulkomuodosta, oliko tämä mies vai nainen. Hän oli pieni, ehkä hiukan minua pidempi, enkä minäkään mitenkään pitkä ole. Hän oli kietoutunut liian isoon, tummaan villakaapuun ja huppu varjosti hänen kasvojaan. Tämän rinnalle kuitenkin valui hiustupsu, joka oli sidottu tiukasti kolmella nahkanauhalla. Yksi nauha oli melko ylhäällä, yksi alhaalla ja kolmas niiden välissä. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista. Tämän hiukset olivat myös epätavallisen suorat ja tummat, jotka kiilsivät kullansävyissä.

Silruinin ilmeeseen en juuri keskittänyt huomiotani, kun pyysin toisen sivummalle. Aivan kuin tämä olisi lukenut ajatuksiani, vai näytinkö minä todellakin siltä, että olisin huolissani jostakusta? Minun teki mieli huitaista itseäni poskelle.

”Olen huolissani Carnimiriëstä”, sanoin hiljaa ja huokaisin pettyneenä itseeni. Minusta ei ole mihinkään, en osaa edes salata tuntemuksiani. ”Valkeaa Rouvaa. Kuningas pyysi saada keskustella hänen kanssa kahden. Haluan vain tietää mitä tapahtuu, en luota siihen että Valkea Rouva on turvassa.”

”Tunnen varsin hyvin salakäytävät linnassa ja kaupungissa”, toinen sanoi, ”käytännössä ei ole salakäytävää tai salaista huonetta, jota en tuntisi. Mutta minun on kysyttävä sinulta muutama asia. Olen äärimmäisen uskollinen Elessarille, joten en kenelle tahansa tee palveluksia. En myöskään tee mitään, joka vahingottaisi häntä. Turha valehdella kantaasi, näen kyllä lävitsesi.”

”Minulla ei ole mitään Kuningasta vastaan”, sanoin rehellisesti. Toinen katsoi minua hetken ja viittasi mukaansa sanomatta sanaakaan. Jostain syystä halusin tietää tästä muukalaisesta lisää. Miksi tämä salaili kaikkea itsestään?

Kysyin, saanko sytyttää lyhdyn, toinen pudisteli päätään, viittasi minua olemaan hiljaa ja seuraamaan. Kompastelin helmoihini portaissa, lopulta päätin kerätä ne ja nostaa polven yläpuolelle. Moni olisi pitänyt sitä säädyttömänä, mutta minulla ei ole mitään estoja kerätä helmojani. Helmojen kanssa oli vaikea liikkua, enkä ymmärrä, miksi niiden pitäisi viistää maata silloin kun ne olisivat vain tiellä.

”Täällä uskaltaa puhuakin, tosin vaimeasti”, toinen sanoi hiljaa ja katsoi minuun.

”Saanko kysyä...”, sanoin arasti ja minua hävetti. ”Oletko mies vai nainen?” Toinen nauroi heleästi ja katsoi minuun laskien huppunsa. En edelleenkään osannut sanoa, tällä oli niin kauniit kasvot, että koin itseni rumaksi vaikka minua sanottiinkin papittarista kauneimmaksi.

”Mieheksi minä ainakin olen syntynyt”, toinen sanoi nauraen. ”Et ole ensimmäinen, joka kysyy tuota, älä huoli.” Huokaisin helpotuksesta. Oli tämän kasvoissa jotain miesmäisiä piirteitä, mutta myös naismaisia. Minulla kävi mielessä, että tällä täytyi olla haltiaverta suonissaan, tai vähintään Númenorin kuninkaiden.

”Toivottavasti voit tehdä pienen vastapalveluksen”, toinen sanoi ja hymyili. ”Siitä voimme keskustella kunhan pääsemme jälleen alueelle jossa voi puhua. Hiljaa nyt, hyvä papitar!”
Viimeksi muokannut Idwen, La Tammi 27, 2007 6:22 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Hahmopyöveli
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä! Vihdoinkin tämä sai jatkoa. :D Onkohan tuo salaperäinen muukalainen se, jonka minä luulen hänen olevan?! :wink: Vaikuttaa kyllä tosi mielenkiintoiselta tyypiltä, toivottavasti jatkoa ja lisätietoa hänestä tulee pian.

Pidin myös tuosta alun hääkuvauksesta. Laurënsil oli taas oma inhottava itsensä, ja sen tyyppisenä, kylmäsydämisenä hahmona oikein onnistunut. Hänessä ei tosiaan taida olla mitään muuta "hyvää" kuin tuo ulkonainen kauneus.

Noiden aikaisempien lukujen lukemisesta on kohdallani jo niin kauan, etten aivan kaikkea tainnut ymmärtää tai muistaa oikein. Oliko siis niin, ettei Tin-Lalaith viettänyt lapsuuttaan vanhempiensa kanssa vaan papitarten luona? Ja että lain mukaan tämä ei ollut Aragornin ja Arwenin lapsi, vaikka biologisesti oli? Carnimiriën käytös ihmetytti minuakin, en oikein enää muista, minkälaiset asiat tätä aiemmin huolettivat...

Tuo runo/laulu oli kaunis. Minä kadehdin ihmisiä, jotka saavat kirjoitettua tuollaisia ja ympättyä niitä mukaan tarinaan...

Joitakin kirjoitusvirheitä bongasin, ja sanojen toistoa oli hieman tuossa alkupuolella. Mutta muuten kaikin puolin kiinnostava luku (kuten koko tarinakin) ja toivon tosiaan, että saat jatkettua tätä pian. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune »

Hehei, jatkoa :)

Kuten Mithrellas jo sanoikin, Laurënsil on oma itsensä. Edellisestä luvusta on jo sen verran aikaa että olin unohtanut melkein kaikki hahmot :/ Lukeminen oli täynnä pieniä ahaa elämyksiä, kun mieleen muistui kohtia sieltä täältä edellisistä luvuista. Kirjoitusvirheitä oli jonkin verran, mutta muuten teksti oli sujuvaa :) Tuo runolaulu oli nätti :) Ihanaa, kun joku viitsii itse kehitellä tuollaisia pieniä lauluja/runoja, mukavia yllätyksiä kun lukee.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen »

Laurënsil on kyllä hahmona ihan oma lukunsa, mutta kyllä hänellä on keinonsa - niillähän hän hurmasi Elfwinenkin. Mutta mielyttävä hahmo se ei ole, siitä voitte olla varmoja.

Tin-Lalaith on tosiaan kasvanut papittarena ja hän ei ole laillisesti Kuninkaan perhettä siksi, että hänet annettiin jo syntymän jälkeen papitarten hoiviin. Kaikki papittaret ovat Yavannan lapsia, joten tämän takia papitar ei ole koskaan virallisesti sukua biologisille sukulaisilleen. Tin-Lalaith on siinä erityisasemassa, että on käynyt hovissa biologisen perheensä luona varsinkin Meldianin kuoleman jälkeen (tähän on taas vaikuttanut Carnimirië).

Carnimiriën käytökselle selviää syy myöhemmin, mutta edellinen kappale kertoi jo jotain.

Hienoa että tuo laulu herätti tuntemuksia. Se vain tuli kun kirjoitti, sen ei pitänyt alunperin tulla koko tarinaan.

Kiitos kommenteista :D
Hahmopyöveli
Niénor
Samooja
Viestit: 481
Liittynyt: To Maalis 04, 2004 9:31 pm

Viesti Kirjoittaja Niénor »

Kun aloitin lukemaan tätä nivaskaa minusta oli vastenmielistä lukea Arwenista välinpitämättönä ja ulkoisiin seikkoihiin perusteisiin luottavana heikkona vanhana akkana. Rumasti sanottuna. Siinä vaiheessa kun se selvisi meinasin lyödä jarrut pohjaan ja luikkia kiireesti takavasemmalle. On jotenkin niin hyvin vaikeaa kuvitella Arwenia tuollaiseksi, joka suunnilleen vihaa omia lapsiaan ja kokee elämäntehtäväkseen pukata mahdollisimman monta poikaa kuningas Elessarille niin kauan kuin henki pihisee. Vielä lisää hämmenystä lisäsi Aragornin käytös. Hahmot jäivät hieman etäisiksi. Henkilöt olivat tietenkin mielenkiintoisia, moderneja jos niin voi sanoa. Olet ottanut hienosti kantaa näihin sukupuolettomuus, itsemurha ja hyväksyntä juttuihin. Kirjoitustyylisi on todella ihanaa, korutonta, mutta vau. Joitain kirjoitusvirheitä tuli bongattua. Tälläistä kirjoitystyyliä on vaikea olla kadehtimatta. Henkilöiden nimet sopivat tarinaan hyvin ja ne kuulostavat ihan Tolkienmaisilta. Ihania nimiä!
Lukiessa oli jotenkin ahdistavaa kokea tarinan raadollisuus. Olen aina ajatellut että kun Sormuksen Sota päättyi ja Sauron tuhottiin, maailmassa vallitsisi rauha ja Elessar ja Arwen lapsineen viettäisivät onnellisesti yhdessä elämänsä loppuun saakka. Tässä kävi toisin. Se oli hämmentävää. Kuningas ja kuningatar ovat onnettomia, lapset kuolevat, toiset etsivät seksuaalisista suuntautumistaan ja hovi kuiskii pahoja.
Olla kuningas kansalle, joka on omaa vain veren kautta.
Väkevä lause. Siinä mielessä se oli hämmentävä koska siitä välittyi Aragornin väsymys vastuutaan kohtaan.

Hm. Jotenkin tuosta Arwenin keskustelusta Eowynin kanssa tuli mieleen kuinka hän olisi halunnut niin kovasti synnyttä toisen pojan Aragornille, mutta sitten kun hän synnytti kaksoset joista toinen oli, poika oli kuollut ja tyttö elossa, tunsi vihaa omaa tytärtään kohtaan. Tuli ihan mieleen Lähi-Idän ja Kiinan kaltaisten maiden tapa suosia poikia ja hylätä tyttölapset kaduille tai tappaa. Naisia alistetaan vaikka millä tavalla ja heidän pitäisi mahtua yhteen muottiin ja Kiinassa tullaan siihen kohtaan että miehiä on kymmenen kertaisesti enemmän kuin naisia. Oliko tämä tietoinen piikki tälläistä kohtaan? Hienosti tarina ottaa kyllä kantaa tälläisiin arkoihin aiheisiin.
Vihkivalojen jälkeen alkoi riehakas juhlinta. Monet sanoivat, että ei häitä pidetty morsiamen ja sulhasen takia, vaan ruuan. Pöytä oli katettu ulos – juhlioita oli paljon, Gondorista, Rohanista, Ithielinistä ja osa Arnoristakin. Kimaltavista luolista oli saapunut Gimli seurueineen. Vain kaksi kutsuttua olivat jättäneet tulematta – Gilthalian ja Anfëa.
Yksi asia jäi vaivaamaan. Kun Laurënsil (siinä vasta bitch) meni naimisiin ja Gimli saapui seurueineen, ihmettelin kovasti minne Legolas oli hävinnyt ja miksi hän ei tullut häihin? Legolashan on Aragornin läheinen ystävä ja olisin kuvitellut että hän olisi tullut ystävänsä tyttären hääseremoniaan. Eikä hän ollut voinut lähteä Länteen koska hän lähti yhdessä Gimlin kanssa samalla veneellä.

Minua hämmensi monessa kohtaa naispapit. Häiritsevästi minulle tuli mieleen Forgotten Realms. Ja miksi nykyään melkein kaikissa ficeissä käytetään tuota miladya? Mieleen tulevat Elizabeth I elokuvat. Jotenkin se ei minusta sovi Lotr aiheisiin ficceihin. En usko että Keski-Maassa ylhäisiä kutsuttiin tuolla tavalla? (Vai olenko hakoteillä, enemmän taidettiin käyttää kallis neito yms.) Hahmot olivat välillä OOC-tyyppejä. Faramirin raivokohtaukset jne. Mutta siinähän on fanfictionin kirous ja lahja. Itse olen uskollinen Tolkienin versiolle ja kaavoista vaikea päästä eroon. Tämä on kuitenkin loistava tilaisuus irrottautua kaikki elivät onnellisesti elämänsä loppuun saakka- utopiasta. Hienoa tekstiä, juoni on mielenkiintoinen. Jatkoa!
Kohtalon valtias

"How do you pick up
the threads of an old life?
How do you go on
when in your heart
you begin to understand
there is no going back"


Ken Follett - TAIVAAN PILARIT
Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen »

Kiitos hehtaaripalautteesta, Túrin!

Ihana lukea kriittistä palautetta tähän. Puolustan tuota "tarvitaan toinen poika"-ajattelua sosiaalisella paineella. Tuskin Gondorin kansa haluaisi seuraavaksi hallitsijaksi kuningatarta (muistaakseni Númenorin lait pätevät, vanhimmasta lapsesta tulee hallitsija). Pakko sanoa, että kuka nyt Laurënsilin haluaisi Kuningattareksi...
Tällainen sosiaalinen paine oli aika pitkälle keskiajalla, johon Tolkien on paljon Taruaan pohjannut. Viha omaa tytärtä kohtaan on kyllä tietoinen poliittinen piikki.

Tolkien lähes suoraan mainitsee Aragornilla olevan taipumusta masennukseen. Sanoo että toivon pilke näkyi vain harvoin eikä Aragorn Tarussa vaikuttanut järin onnelliselta, jos suoraan sanon. Voisi lisäksi kuvitella, että äkkiä Arnorin ja Gondorin Kuninkaaksi ryhtyminen lisää vastuuta ja kuormittaa -> burnout. Tälle pohjalle perustan Aragornin käytöksen ja onnettomuuden.

Arwen... olen jostain syystä aina mieltänyt hänen elävän jotenkin vain Aragornille, elämänsä rakkaudelle, ja kieltämättä toisinkin päin. Ajattelin, että sydämessään hän rakastaa lapsiaan, mutta ei osaa ilmaista sitä oikein.

Ihanaa että tarinan raadollisuus herättää ylipäätään tunteita ja vielä jos ne ovat edes jotenkin positiivisia, vielä parempi. Voin vannoa, että Valkealla Hovilla on vielä isompiakin luurankoja kaapissa. Sellaisia, mitä ei voi olla olematta noin isossa hovissa ja valtakunnassa.

Faramirin raivokohtaus oli vaikea kirjoittaa, sillä miellän itsekin Faramirin hyvin rauhalliseksi, sellaiseksi kuin Tolkien on hänet kuvannut. Mutta minä uskon, että myös hänessä on oltava se toinen puoli. Halusin tuoda sen esille vaikka menisi OOC:ksi.

Legolasin yksinkertaisesti ja salailematta unohdin. Kyllä, Legolasin olisi pitänyt olla häissä. Sen siitä saa kun kirjoittaa ilman betaa.

Ai niin, sana milady: muistelen Tolkienin käyttäneen joissain kohden termiä 'my lady', suomennettu 'valtiattareni'. Kuitenkin minusta tuntui luonnottomalta käyttää termiä 'valtiatar' tai 'rouva' (lukuunottamatta termiä 'Valkea Rouva'). Siksi päädyin lopulta miladyyn, joka omaan korvaan kuulostaa kauniilta.

Naispapittaret... olen ajatellut, että pappejakin on, tosin eri jumaluuksille. Tolkien ei kertonut jumalien palvonnasta mitään, enkä oikeasti voi uskoa, että olisi monimutkainen jumalverkosto mutta ei mitään palvontaa. Siksi loin nämä naispapittaret ja heidän kulttinsa käyttäen mallina Ceridwenin papittaria (Yavannahan on myös hedelmällisyyden jumalatar).

Luku IX

TIN-LALAITH PUHUU :

Kompastuin kiivetessäni jyrkkiä, liukkaita kiviportaita miehen perässä. Miten hän pystyikin liikkumaan niin nopeasti ahtaissa käytävissä yli repaleinen, maata laahaava kaapu yllään? Minä, joka olen tottunut kulkemaan Emyn Arnenin maastossa ja kannattelin helmojani, kaaduin. Olin toki ennenkin nähnyt nopeasti ja vaivattomasti liikkuvia ihmisiä tai puolhaltioita, kuten Carnimirië, isäni ja Eldarion, mutta tämän miehen liikkeet muistuttivat enemmän kissan kuin ihmisen liikkeitä. Sulavia ja ennen kaikkea kauniita. En tiedä miksi näin oli, johtuiko se miehen kauniista olemuksesta vai yksinkertaisesti siitä, että tämä lienee kuljeskellut näillä käytävillä ennenkin.

Mies kumartui auttamaan minua, tarttui käsivarteeni ja veti minut ylös sanomatta sanaakaan. Kiinnitin huomion hänen silmiinsä. Ne olivat lähes mustat, en nähnyt olivatko ne ruskeat vai todella harmaat. Jotenkin vaistomaisesti ajattelin, että tällä oli harmaat silmät. Minulle oli kerrottu usein kauneista olennoista, joilla oli harmaat silmät, ja kaunis tämä mies totisesti oli. Tosin esimerkiksi Anfëalla meripihkan sävyiset.

Ehkä jäin katsomaan toista silmiin liian kauan, toinen käänsi katseensa kiusaantuneena katseensa ja viittasi jatkamaan matkaa. Tuntui kuin hän olisi kulkenut nopeammin, mutta ei hän juossut. Äkkiä olimmekin samanlaisen oven takana, josta olimme astuneet sisäänkin. Pitikö tuo mies minua pilkkanaan? Tämähän oli sama ovi!

”Milady Carnimirië”, kuulin Kuninkaan puhuvan, hieman aneleva sävy äänessään, ”mutta tyttäreni menee naimisiin

”Kuningas Elessar”, kuulin Valkean Rouvan äänen, ”pyydätte minulta palvelusta, johon minun on pakko suostua kansan tähden. Mutta en vanno, että seisoisin itse niiden sanojen takana, joita lausun.”

”Anteeksi hyvä papitar, mutta olette kuullut riittämiin”, mies sanoi ja kääntyi lähteäkseen ja vetäisi minut mukaansa. En ymmärtänyt, enkä ymmärrä edelleenkään, miksi hän niin teki, olihan minulla oikeus kuulla. Ainakaan Valkealla Rouvalla ei ollut hätää, ja olin siitä tyytyväinen – eikä hän tulisi koskaan tietämään vakoiluretkestäni salaperäisen, kauniin miehen kanssa.

Mies värähti ja näin äkkiä hänen ja itseni välissä kauniin naisen hahmon. En erottanut sitä aivan selvästi, sillä se oli kuin kullanhohtoinen, häälyvä aave. Sillä oli tummat hiukset, jotka aavistuksen kiilsivät kullan sävyissä, pisamia kasvoillaan ja meripihkansävyiset, hieman kultaisina hehkuvat, pelottavat ja kunnioitettavat silmät. Sillä oli yllään valkea tai vaalea puku, jonka v-ompeleet muistuttivat aavistuksen papittaren juhlapuvun ompeleita ja vyöllä yrttipusseja ja juomaleili. Lisäksi sillä oli samanlaiset kädet kuin minulla.

Olinko nähnyt heijastuksen tulevasta vaiko miehen rakastetun varoituksen? Monilla númenorin jälkeläisillä oli kyky varoittaa toista koskemasta rakkainpiinsa – olinhan minäkin varoittanut Laurënsilia siitä mitä käy jos hän satuttaa Gilthaliania ja Silruinia hänen isänsä raivosta. Osa teki sen mielessä, pannen ajatuksia tai enteitä toisen mieleen tämän nukkuessa tai ollessa keskittyneenä. Se keino opetettiin papittarille, samoin kuin keino kertoa viestejä tulen ja veden kautta. Mutta varjona tai aaveena ilmestyminen oli harvinainen taito, jota ei kunnolla hallinnut edes Carnimirië saati sitten kukaan Kuninkaan perheestä. Valkea Rouva oli sentään taitavinpia näissä asioissa.

Oliko tuo nainen joku papittarista? En muista nähneeni ketään hänen näköistään. Joku uusista neidoista? Ei, ei voinut olla, sillä kouluttamattomista kukaan ei pystyisi tuohon varoitusmerkkiin. Se ei ollut luonnonlahja, toisin kuin joillekin oli suotu lahja nähdä värikehiä toisten ympärillä, joillekin lahja kulkea toisten mielessä, joillekin lahja nähdä jotain mitä muut eivät nähneet. Jos näen tuon varjon näköisen neidon, annan hänelle kunnon selkäsaunan jossain puskassa. Vakoilla noilla lahjoilla ei saanut – se opetetaan jo pienille lapsille talonpoikaisperheissäkin.

”Milady! Varokaa!” mies huudahti ja vetäisi minut itseään vasten katsoen varjoa joka kääntyi katsomaan meitä kohden. Mietin kiivaasti tunnenko jotain keinoa taistella varjoa vastaan ja lopulta nostin oikean käteni tärisevästi kämmen varjoa kohden. Se haihtui ennen kuin ehdin ajaa tai manata sitä pois. Liekö säikähtänyt.

Mies ei sanonut enää sanaakaan johdattaessaan minut takaisin keittiöön. Nostin jälleen helmani säädyttömästi polvien yli ja sysäsin ne jälleen maahan saapuessani keittiöön johtavalle ovelle. Mies avasi sen ja johdatti minut takaisin keittiön tukahduttavaan ilmaan. Sitten – kääntyäkseni pois yskähtääkseni – hän oli poissa, kadonnut jonnekin.

”Milady”, eräs nuori piikatyttö, ehkä kolmentoista tai neljäntoista ikäinen, tuli kysymään minulta alentuvasti ja luoden katseensa maahan, ”mutta minulla on teille kerrottavaa ja kysyttävää... minä tiedän että te osaatte kertoa mitä tehdä. Silruin kertoi. Olen aivan neuvoton.”

Tyttö vaikutti todella onnettomalta. Tartuin hänen käteensä ja vein ulos keittiöstä, jossa kaikki piiat kuuntelivat toistensa sanomisia. Salaa oli vaikea puhua. Pyysin tyttöä katsomaan minua silmiin, sillä enhän minä ollut hänelle tai kenellekään mitään muuta kuin papitar. Enkä halunnut olla – syntyperästäni huolimatta.

”Isäni haluaa että menen naimisiin”, tyttö sanoi surullisesti ja rypisteli helmaansa katsomatta edelleenkään minuun. ”Milady, minä en halua, mies on vanha ja saattanut hautaan jo kaksi nuorta vaimoa. Minä haluan paeta tätä kaikkea... minä haluan papittareksi.”

Katsoin tyttöä pitkään. Vai halusi tämä papittareksi. Päätös ei ollut minun vallassani, mutta minä siihen voisin vaikuttaa. Tyttö tuntui tilanteestaan huolimatta todella haluavan papittaren uraa ja haaveilleen siitä.

”Älä kutsu minua miladyksi”, sanoin lempeästi ja tyttö lopultakin uskalsi katsoa minuun. Hänen huulensa väpätti, aivan kuin hän pelkäisi minua. ”Minua ei tarvitse pelätä, eikä sinun tarvitse ajatella sitä, että olen Elessarin tytär – papittarille olen vain papitar, niin myös muille. En halua olla muuta. Mutta tulehan, meidän on puhuttava halustasi olla papitar ylipapittarellemme – Carnimiriëlle. Mikä sinun nimesi on, tyttökulta?”

”Ai Punapiinalle?” tyttö kysyi peloissaan ja minä kavahdin tytön käyttämää nimeä. Carnimiriëtä moni kansan joukossa kutsui Punapiinaksi tämän verenpunaisten silmien vuoksi ja tarkoittihan hänen nimensäkin punaisilla jalokivillä koristeltua. ”Ai niin... nimeni on Khelewen.”

”Carnimirië”, sanoin toruvasti ja tyttö painoi päänsä uudelleen alas. ”Khelewen, Carnimirië on ylipapitar, hänestä on hyvä puhua kunnioittaen – sillä hän todella ansaitsee kunnioituksen. Myös Kuninkaan kunnioituksen.” Khelewen katsoi minua epäillen ja nyökkäsi sitten kysyen hiljaa, että pitikö Valkeaa Rouvaa nöyristellä.

”Älä nöyristele häntä kuitenkaan”, vastasin ja hymyilin, ”siitä hän ei pidä. Puhuttele toki kunnioittaen, sillä hän ei tunne sinua. Papitarten yhteisössä hän on kuitenkin yksi meistä, vaikka kunnioitusta herättääkin. On meillä muitakin kunnioitusta herättäviä papittaria, kuten Gimlin tytär Mme, jonka sinä ehkä tunnet nimellä halventavalla nimellä Udun. Sitä nimeä ei saisi käyttää lainkaan. Se on kaikkea muuta kuin mitä Mme on.”

Carnimirië marssi keittiöstä, jossa oli ilmeisesti etsimässä minua, ulos ja näki Khelewenin kanssani. Hän katsoi minua pitkään ja totesi sitten pelokkaalle tytölle: ”Sinä haluat papittareksi, tyttökulta? Sitten sinun on pakattava tavarasi ja lähdettävä meidän mukaamme häiden jälkeen.”


** *

Oli kulunut kolmisen kuukautta Laurënsilin ja Elfwinen häistä. Carnimirië, Mme, Tin-Lalaith ja piika Khelewen olivat lähteneet kiirehtien kohti Emyn Arnenia jo kauan sitten. Pari tusinaa miestä lähti heidän mukaansa puolustamaan papitarten kylää. Moni hovissa huokaisi helpotuksesta kun ei tarvinnut pelätä Carnimiriëtä tai keittiössä hiipivää Tin-Lalaithia. Papitarten – varsinkin Valkean Rouvan – läsnäolo aiheutti aina hovissa pelkoa ja kunnioitusta. Moni pelkäsi näiden voimia, joista liikkui monenlaisia tarinoita.

Kuningatar Arwen Undómiel odotti lasta neljännellä kuulla. Raskaus oli juuri alkanut näkyä – olihan haltiasyntyisten raskausaika pidempi kuin ihmisten. Moni oli huolissaan, olisihan tuleva lapsi riski Kuningattaren terveydelle ja jopa elämälle. Tämän synnytykset olivat olleet vaikeita.

Varsinkin Éowyn oli hermostunut. Hän oli jopa kirjoittanut Carnimiriëlle ja kysynyt mitä tehdä. Hän oli samalla onnellinen ystävänsä puolesta, mutta samalla huolestunut. Hän pelkäsi tämän saavan jälleen keskenmenon ja päätti mennä Elessarin puheille. Ei saadakseen Kuninkaan painostamaan vaimonsa lapsen lähdettämiseen, vaan kertomaan oma näkemyksensä tilanteesta. Toki Éowyn tiesi Kuninkaan olevan jopa Carnimiriëtä taitavampi parantaja, mutta ei uskonut tämän tietävän paljoakaan raskauden vaivoista. Joskus Éowynistä tuntui, että miehet ymmärsivät raskaudesta yhtä vähän kuin örkki hyvästä viinistä.

”Et kai sinä anna tätäkin lasta papittareksi, jos se on tytär?” Éowyn kysyi arasti ja katsoi Kuningattareen joka siveli hieman pyöristynyttä vatsaansa onnellisena. ”Näen että olet onnellinen ja odottanut tätä raskautta.”

”En anna”, Arwen sanoi ja katsoi vaaleaa naista totisena. ”Papittaren koulutus on vaikea ja raskas. Tein virheen kun annoin Tin-Lalaithin papittareksi, mutta se oli lupaukseni. Se lupaus jonka annan, sen pidän. Tällä iällä minulle on aivan sama, saanko tyttären vai pojan – Eldarion on aikuinen ja osaa pitää itsensä hengissä ja saa varmasti kohta omiakin lapsia, ellei hänellä ole jo lehtolasta. En yhtään ihmettelisi, Eldarion on pannut hovin neidot pyörälle päästään jo useamman kymmentä vuotta.”
Viimeksi muokannut Idwen, Ti Touko 22, 2007 9:41 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Hahmopyöveli
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tosi kiva saada tähän jatkoa pitkästä aikaa. No, en nyt aio edes teeskennellä, että muistaisin kaikki yksityiskohdat aiemmista luvuista... Öm, miksi tuo mies johdatti Tin-Lalaithiin uudelleen samalle ovelle? Vai kuvitteliko Tin-Lalaith vain? Mutta minä pidän tyypistä. Mukavan salaperäinen ja outo liikkeissään. :P

Tässä oli kyllä aika paljon muitakin salaperäisiä juttuja mukana. Kuten nyt vaikkapa tuo näky naisesta ja nuo muut taikakeinot joista Tin-Lalaith puhuu. Jotenkin jännä ajatuksena, mutta kuitenkin tuntuu että Tolkienin maailmassa voisi oikeasti olla tilaa tuollaisille jutuille, vaikka sitä ei aina tule ajatelleeksi.

Minä pidän Khelewenistä. Herttaisen oloinen tyttö. Mutta tuo nimi kalskahti korvaani hieman epäkeskimaalaiselta, ja sitten tulin ajatelleeksi, ettei K muistaakseni esiinny ainakaan haltiakielisissä nimissä, siis kirjoitetussa muodossa. Mutta ehkä sinulla oli syy tuohonkin valintaan...

Arwen on raskaana, sitä en muistanutkaan. Jännä nähdä miten siinä käy. Mitä tulee raskausaikaan, niin olen itse ajatellut, että se olisi Arwenin tapauksessa se normaalit 9 kuukautta, kun hän kuitenkin synnytti ihmisiä. Siis ajattelin että ihmislapsen kehitykselle riittäisi tuo 9 kk. Mutta tulkintakysymyshän tuo on (ja minulle tuo 9 kk on olennainen ficcini juonikuvioiden takia).

Minua vähän huvitti tuo Arwenin huoleton tokaisu Eldarionin mahdollisesta lehtolapsesta. Entäs sitten kun olisi aika siirtää kruunu seuraavalle sukupolvelle? Ettei joku lehtolapsista ilmaantuisi sitten paikalle vaatimaan omaansa...

Joka tapauksessa kaikkiaan mukava ja kiehtova luku. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen »

Tin-Lalaith tosiaan kuvitteli tulleensa saman oven luo. Mies hämäsi häntä pyörittämällä monimutkaisempaa reittiä kuin mitä olisi tarvis. Ihan syystäkin, joka selviää myöhemmissä luvuissa. Ajattelin salakäytävien ovien olevan suunnilleen samannäköisiä käytävästä päin.

Hienoa että nuo muutkin keinot tuntuivat luontevilta :) Mietin niitä pitkään että miten kirjoittaisin ja uskaltaisinko kirjoittaa lainkaan. Tuo näky oli joku ihmeen pakko kirjoittaa tuohon, vaikka sen olisi voinut jättää myöhemmällekin.

Kheledwenin pitäisi tosiaan olla Helewen, jos tarkkoja ollaan; kh-muuttuu kirjoituksessa poikkeuksetta (tai en ole ainakaan poikkeusta nähnyt) h:ksi kirjoittaessa, en sitten ääntämisestä muista.

Minä taas miellän Arwenin puolhaltiaksi luettavana, vaikka todellisuudessa Arwenin äiti oli täyshaltia ja isä jotain 60% haltia (äkkiseltään laskien). Kuvittelisin tuon vaikuttavan raskausaikaankin.

Spoilaa, mutta Eldarionilla tosiaan _oli_ lehtolapsi. Ei Arwenkaan ihan sokea näemmä ole :D
Hahmopyöveli
Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen »

Luku X

”Syntyisipä tämä pian”, Arwen sanoi Éowynille tuskastuneena. ”Tiedän, ettei aika vielä ole kypsä, mutta päivät vierivät niin hitaasti. Ennen ne kuluivat nopeammin ja säkenöin kun olin raskaana, muistathan?”

”Muistan varsin hyvin”, vaalea nainen sanoi hymyillen. Hän todellakin muisti Arwenin raskaudet kuin omansa. Ne olivat kaikki olleet vaikeita, mutta Arwen oli hehkunut odotuksen intoa. ”Voinko tehdä jotain?”

”Kirjoita Punapiinalle – Carnimiriëlle”, Arwen huokaisi. ”Olen varma että tarvitsen papittarien apua synnytyksessä. Olen jo vanha siihen. Luulin, etten pystyisi enää tulemaan raskaaksi, kuuverenikin on epäsäännöllinen. Sitten tapahtui pieni ihme, huomasin, että minun sisälläni kasvaa jälleen lapsi. Mutta voi! Pelkään kuolevani synnytykseen.”

”Arwen, kohtalosi ei ole kuolla ennen kuin olet menettänyt kaiken mitä olet saanut”, Éowyn sanoi, mutta ymmärsi hyvin Kuningattaren pelon. ”Voin kirjoittaa Carnimiriëlle. Haluatko Carnimiriën itsensä mukaan synnytykseen vai jonkun toisen papittaren? Kaikilla papittarilla on korkeatasoinen parantajan koulutus ja kuka tahansa heistä osaisi auttaa sinua.”

”Carnimirië osaa parhaitsen loitsut”, sanoi Kuningatar ja hymyili hieman. Hän muisti muutaman loitsun nuoruudestaan, jolloin hänen isänsä oli opettanut häntä parantamaan. Hän ei kuitenkaan osannut lapsenpäästöön liittyviä loitsuja, sillä Elrond ei ollut pitänyt niitä tärkeinä. Papittarille ne kuitenkin opetettiin ennen kuin he itse voisivat saada lapsia. ”Haluan myös Tin-Lalaithin mukaan. Vaikka tämä saattaa kuulostaa julmalta, mutta hän saa olla muistuttamassa minua siitä, että mitä saattaa käydä jos antaa lapsensa pois. Tin-Lalaithin elämä ei todellakaan ole ollut sitä, mitä toivoisi Kuninkaan tyttären elämän olevan.”
”Hyvä on, kirjoitan Carnimiriëlle”, Éowyn huokaisi. Hän ei ollut koskaan kuullut Kuningattaren puhuvan näin neljännestä tyttärestään. Kuin tämä olisi tullut herkemmäksi vanhetessaan ja uuden raskauden myötä. ”Tin-Lalaith on hyvä papitar ja parantaja, hänellä on se kyky käsissään, liekö isältään perinyt. Mitä minä olen seurannut hänen kasvuaan lapsesta asti, hän on tyytyväinen papittaren osaansa, ehkä on papittarena jopa onnellisempi kuin mitä voisi koskaan hovissa olla.”

”Niinkö?” Arwen kysyi. ”Papittaren koulutus on raskas, eikä sen jälkeenkään elämä ole helppoa. Monet papittaret ovat usein raskaana ja synnyttävät elämänsä aikana lähemmäs kymmenen lasta. Niin kuin Carnimirië, hänellähän on kymmenen poikaa, jotka kasvatetaan isiensä luona. Lasten isät pitävät sitä kunniana. Papittaret ovat pyhiä kansalle. Joskus olen miettinyt, miksi Tin-Lalaithilla ei ole vieläkään lapsia? Hänethän vihittiin papittareksi vuosia sitten.”

”Olen ihmetellyt samaa”, Éowyn sanoi ja sipaisi hopeanvaalean suortuvan takaisin huntunsa alle. ”En ole koskaan havainnut Tin-Lalaithissa merkkiäkään raskaudesta. Yleensä papittaret saavat ensimmäisen lapsensa viidentoista vanhoina. En ole edes kuullut, että Tin-Lalaithilla olisi rakastaja, yleensähän Valkea Rouva kertoo minulle tällaiset asiat. Hän luottaa minuun ja olen otettu siitä.”

”Haluaisin jo lastenlapsia”, sanoi Arwen katsoen ikkunasta ulos, itään, jossa tummat vuoret kohosivat. ”Vaikka Tin-Lalaith on nuorimmaiseni, voisin häneltä ensimmäisenä odottaa pienokaisia. Menetin E'ärensulin kuolemalle, Laurënsil yrittää kaikin keinoin ehkäistä raskautta ja Gilthalian... no, hänellä on Anfëansa. Ehkä heillä voisi jo olla kasvattilapsia. En näe sinne asti.”

”Entä Eldarion?” vaalea nainen kysyi hämmästellen. Kuningatar käyttäytyi todellakin omituisesti, tämä ei ollut vain pehmennyt, vaan muuttunut aivan eri ihmiseksi. Ennen Kuningatar oli nostanut poikansa korokkeelle ja syrjinyt tyttäriään. Nyt tämä tuntui unohtavan Eldarionin olemassaolon.

”Hän haikailee jonkun perään”, tumma nainen sanoi ja pyyhki silmiään. ”En tiedä kenen. Kuin tyttö olisi saavuttamaton kapakan tyttö tai jopa ollut raskaana Eldarionille ja kuollut synnytykseen. En tiedä mikä häntä vaivaa, haluaisin kovasti auttaa, mutta tuntuu että Eldarion haluaa vain olla yksin.”

** *
TIN-LALAITH PUHUU:

”Rakas Tin,

Kuningatar pyysi minua kirjoittamaan teille, sillä hän on raskaana ja pelkää kuolevansa synnytykseen. Hän toivoo, Carnimirië ja sinä olisitte mukana synnytyksessä, sillä luottaa teihin enemmän kuin muihin papittariin yhteensä. Tiedäthän, että äitisi raskaudet ovat olleet aina vaikeita ja on pitänyt vähältä, että hän ei ole kuollut.

Ymmärrän tuskasi siitä, että äitisi antoi sinut pois ja toivoi poikaa. Kuitenkin vetoan sinuun papittarena ja parantajana, tule auttamaan Kuningatarta – äitiäsi veren kautta – hän ei selviä yksin ja täällä ei ole riittävän taitavia parantajia. Raskaus noin myöhäisellä iällä käy hänen voimilleen eikä kukaan tiedä, miten synnytyksessä käy.

Äitisi pyysi minua kirjoittamaan Carnimiriëlle, mutta en uskalla tällaisessa asiassa.

Rakkaudella,
Éowyn.


Katsoin Ithilienin valtiattaren kirjettä pitkään. Vai halusi Arwen Undómiel minut ja Carnimiriën auttamaan synnytyksessä. Éowyn arvasi aivan oikein, myönnän olevani katkera Kuningattarelle siitä, että hän antoi minut pois. Mutta on minun ollut hyvä näinkin. Ehkä en olisi kestänyt hovielämää. Ehkä olen vain tottunut papittaren elämäntapaan enkä osaisi kuvitellakaan itselleni kauneita pukuja ja kampauksia.

Mietin pitkään miten kerron tästä Carnimiriëlle. Hän ei pitänyt Kuningattaresta lainkaan. Valkea Rouva oli vetänyt örkinpäät sievään nenäänsä Anfëan – joka oli yksi hänen läheisempiä ystäviään – kohtelusta. Erikoisen Kuningattaren pyynnöstä tekee sekin, että tiedän hänen pelkäävän Carnimiriëtä.

”Minä en lähde!” Carnimirië sanoi kiukkuisesti ja paukautti kirjansa kiinni. Tunsin hyvin hänen temperamenttinsa, enkä huolestunut, vaikka tiesin, että hän ei hoviin lähtisi. Ymmärsin sen hyvin – hänellä oli täällä paljon tekemistä nuorten tyttöjen kouluttamisen kanssa. ”Mene sinä ja ota Helewen mukaasi. Hänen on korkea aika oppia auttamaan synnytyksessä, sillä sitä ei opi muuten. Vaikka lahjakas tyttö onkin.”



A/N: Kommenttia, rakkaat.
Hahmopyöveli
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Mukavaa saada jatkoa tähänkin. :) Jännä kyllä nähdä, miten Arwenin tässä käy tuon raskautensa kanssa. Kuitenkin hän vaikuttaa olevan innostunut uudesta lapsesta, vaikka synnytykseen sisältyykin riskinsä. Hienoa, että hänellä on Éowyn tukenaan. Noiden kahden naisen ystävyydestä on aina mukava lukea. Pidin tavasta, jolla he puhuivat raskaudesta ja lapsen saamisesta, se kuulosti mukavan vanhanaikaiselta. Muutenkin pidän kovasti kirjoitustyylistäsi. Nuo monet sanavalintasi tuovat tarinaan sellaista vanhan ajan henkeä ja salaperäisyyttä.

Minkä ikäinen Tin-Lalaith muuten on tässä? Pitäisi kai lukea koko tarina alusta, nimittäin minulta meni vähän ohi se, missä vaiheessa Tin-Lalaith liittyi niihin papittariin, ajattelin että se olisi tapahtunut aivan hiljattain. Mutta ilmeisesti hän on jo varsin pitkällä koulutuksessaan. Tuo, kuinka papittaret synnyttävät paljon lapsia ja antavat ne isiensä huolehdittaviksi kuulosti aika erikoiselta ja vähän hurjaltakin. Jotenkin sitä kai helposti ajattelee, että nainen haluaa pitää vaivalla synnyttämänsä lapset itsellään, vaikka toisaalta ymmärrän, ettei papittarilla varmaan olisi kauheasti aikaa lastenhoitoon. Tin-Lalaith tuntuu kärsivän siitä, että hänen äitinsä antoi hänet pois ja siinä mielessä tuntuisi oudolta, jos Tin tekisi saman omalle lapselleen.

Carnimirië on ärhäkkä tapaus. Tuo örkinpäiden nenään vetäminen kuulosti varsin hauskalta noin mielikuvana. :D Mutta toivotaan, että Tin ja Helewen osaavat sitten auttaa Arwenia riittävästi. Ja Moralphionistakin kuulisin mielelläni lisää, onkohan häntä luvassa jo seuraavaan lukuun? ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen »

Kiitos!

Minä olen jostain syystä aina nähnyt Éowynin ja Arwenin ystävinä. Minusta on luontevaa pistää heidät keskustelemaan tuollaisista asioista, parantajantaitoisia kun kummatkin ovat ja synnyttäneet useamman lapsen kummatkin.

Tin-Lalaith on tässä alussa 25. Tin annettiin papitarten kasvatiksi heti synnyttyään, Arwen oli niin väsyksissä, ettei halunnut edes nähdä elävää lastaan (toinenhan syntyi kuolleena). Papitarten koulutus aloitetaan tytön ollessa kuuden, tavallisesti (Helewenin kaltaiset tapaukset ovat harvinaisia). Papittareksi varsinaisesti vihitään kun on 17 tai synnyttänyt ensimmäisen lapsensa (Tinin tapauksessa siis tuo 17v).

Yleensä vain papittaret antavat vain pojat isilleen kasvatettaviksi, tyttäristä tulee papittaria. Kumpikin vaihtoehto on tavallaan pois antamista, sillä sukulaisuusside katkaistaan kun lapsi annetaan papittarenoppiin. Tin joutuu myöhemmin vastaavan ratkaisun tekemään.
Hahmopyöveli
Vastaa Viestiin