Tin-Lalaithin taru, nc-17, X luku 15.12'07
Voin vannoa, että tästä tulee pitkä tarina, mutta ei niin pitkä kuin Leijaile Lehtenä Taivahalla -tarinasta. Tämä ei todellakaan ole one-shot, sillä tässä on paljon pelissä. NC-17 on oikeastaan sen takia, että jossain kohtaa teksti menee psyykkisesti aika rajuksi. On tässä väkivaltaa ja sänkypuolenkin tekstiä, mutta R:n tasolla.
Laurënsilille olen oikeastaan kirjoittanut narsistisen persoonallisuushäiriön, ylemmyyskompleksi-muodossa. Tuossa se ei ole vielä esiintynyt niin kieroutuneena mitä se oikeasti on. Tunnen ihmisen joka sitä sairastaa, ja voin sanoa sen olevan kiero persoonallisuushäiriö. Suomeksi sillä on ongelmaa. Narsistit ovat vain äärimmäisen koukuttavia, mikä tulee tässäkin tarinassa näkymään.
Faramirista tulee kyllä lisää tekstiä, sillä Tin-Lalaith joutuu ja pääsee hänen kanssaan tekemisiin asiassa jos toisessa.
Tin-Lalaith ei kaikkiin piikoihin luota, eniten Morweniin.
Nimi Anfëa tarkoittaa pyhää henkeä, ja tarinassa tulee ilmi myöhemmin, miksi tyttö on saanut tuon nimen.
Laurënsilille olen oikeastaan kirjoittanut narsistisen persoonallisuushäiriön, ylemmyyskompleksi-muodossa. Tuossa se ei ole vielä esiintynyt niin kieroutuneena mitä se oikeasti on. Tunnen ihmisen joka sitä sairastaa, ja voin sanoa sen olevan kiero persoonallisuushäiriö. Suomeksi sillä on ongelmaa. Narsistit ovat vain äärimmäisen koukuttavia, mikä tulee tässäkin tarinassa näkymään.
Faramirista tulee kyllä lisää tekstiä, sillä Tin-Lalaith joutuu ja pääsee hänen kanssaan tekemisiin asiassa jos toisessa.
Tin-Lalaith ei kaikkiin piikoihin luota, eniten Morweniin.
Nimi Anfëa tarkoittaa pyhää henkeä, ja tarinassa tulee ilmi myöhemmin, miksi tyttö on saanut tuon nimen.
Hahmopyöveli
-
Piratesse
- Vitam Piratae Aligo
- Viestit: 781
- Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
- Paikkakunta: Shin-Ra HQ
Näihin on paha kommentoida mitään heti lukemisen jälkeen. Pitää vähän aikaa märehtiä tekstiä ja sitten miettiä mitä sanoisi. Minä en siedä Laurensiliä näin suoraan sanoen. kamala ämmä. Tin-Lalaithista minulla ei ole vielä muodostunut mitään mielipidettä, se on jotenkin hirmuisen neutraali jollain lailla, vaikka vaikea hahmo onkin.
Minua jäi myös hämäämään tuo Faramir ja sen käytös - ja se, että kansa kapinoi ja syyttää noin suoraan kuningashuoneen edustajaa. Tuntuu aika erikoiselta tuossa monarkiassa, missä käsittääkseni Aragorn oli vielä suosittu kuningas.
Pidin hirmuisesti tuosta naisten juttelusta ja mitä ne puuhasivat. Siitä tuli varsin elävä ja hieno kuva. Öh, ja ajatus katkesi.
Minua jäi myös hämäämään tuo Faramir ja sen käytös - ja se, että kansa kapinoi ja syyttää noin suoraan kuningashuoneen edustajaa. Tuntuu aika erikoiselta tuossa monarkiassa, missä käsittääkseni Aragorn oli vielä suosittu kuningas.
Pidin hirmuisesti tuosta naisten juttelusta ja mitä ne puuhasivat. Siitä tuli varsin elävä ja hieno kuva. Öh, ja ajatus katkesi.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
A/N: Varoitus: Faramirin raivokohtaus. Faramir on tässäkin tarinassa hyvin OC, mutta en voi kuvitella, että joku olisi aina rauhallinen ja ystävällinen. Jokainen purkaa raivoaan johonkin, samoin Faramir.
Luku IV
TIN-LALAITH PUHUU:
Näin Käskynhaltija Faramir Denethorin pojan kävelevän ympyrää linnapihalla ja potkivan kiviä kiukkuisen oloisena . En ollut koskaan nähnyt niin aina rauhallista Faramiria kiukkuisena. Tiesin hänen tiuskineen jopa vaimolleen Éowynille, joka oli muutenkin pelokas näin vanhoilla päivillään. Ei ollut paljoa jäljellä siitä voimakastahtoisesta naisesta, jollaisena opin Éowynin tuntemaan. Nyt nainen vain kietoutui viittaansa istuen tulen ääressä. Faramir oli ollut kiukkuinen Eärensulin kuolemasta asti ja purkanut kiukkuaan vaimoonsa.
Faramir huomasi minun katselevan häntä pylväiden takaa. Hän katsoi minua synkästi ja lähti kävelemään minua kohti. Katsoin hetken häntä, tunsin jännittyväni ja pakokauhu valtasi mieleni. Lähdin juoksemaan linnan pääkäytävää pitkin, kompastellen valkoiseen, hopealangoilla kirjailtuun käytävämattoon, joka jatkui valtaistuinsaliin asti.
Mies tarttui minua olkapäästäni, tunsin kun hänen tarttui luiseen olkapäähäni ja toisella kädellään hän tarttui silkkisiin, pitkästä aikaa kammattuihin ja pestyihin hiuksiini. Ja kiskaisi minut vasten seinää vetäen hiuksistani saaden leukani ylös, etten pystyisi tekemään mitään.
”Morgothin äpärä! Sarumanin huora! Lukitarin epäsikiö! ” Faramir karjui, huuto kaikui korkeissa holveissa, varmasti valtaistuinsaliin asti. Hän painoi kätensä kaulaani vasten, hädin tuskin pystyin hengittämään. ”Sitä sinä olet! Huoranpenikka! Likaista verta Telcontarin suvussa! Sinun kaltaisesi saisivat menehtyä äitiensä kohtuun!”
Yritin hengittää rauhallisesti ja muistella, mitä Anfëa Yavannan papittarena oli opettanut. Hänestä tuntui, että kaikki oli kadonnut hänen muististaan. ”Älä hätäänny, älä anna toisen nähdä, että olet hädissäsi tai loukkaantunut. Pidä kasvosi tyyninä, aivan kuin et tuntisi mitään…” Kuulin Anfëan täyteläisen, pehmeän ja rauhallisen äänen puhuvan minulle pääni sisällä. ”Älä tee mitään. Anna toisen ymmärtää, ettet hätäänny mistään. ”
Faramir kiskaisi minut erääseen käytävään, joka vei varastoihin ja linnan vankilaan, hovin tuntemattomiin, syvimpiin osiin. Näitä osia hovista tunsivat vain luotetuimmat vartijat ja keittiön väki. Olin minäkin siellä silloin tällöin käynyt Morwenin kanssa hakemassa juureksia ja ennen kaikkea silloin, kun Morwen sai tarpeekseen Silruinista. Silloin menimme yhdessä hakemaan perunoita ja muita juureksia. Mutta Faramir käytävien risteyksessä kiskaisikin minut oikealle ja tönäisi portaisiin – kohti syvimpiä tyrmiä.
”Mitä sinä oikein aiot?! En ymmärrä miksi isäni noin sokeasti luottaa sinuun!” tiuskaisin Faramirille ja repäisin itseni irti hänen otteestaan. Näin Faramirin kasvoista, että tämä säikähti. En ollut koskaan nähnyt Käskynhaltijan säikähtävän tai suuttuvan mistään – ja näinä hetkinä olin yllättäen nähnyt hänen vihansa ja pelkonsa; minuun kohdistettuna.
”Mikä ja kuka sinä oikein olet?” Faramir kysyi yhä säikähtänyt ilme kasvoillaan, mutta rauhallisesti, niin kuin hän yleensä puhui. Hän katsoi minua teräksenharmailla silmillään. Niihin olin katsonut ennenkin. Faramirin oli vaikea hillitä raivoaan ja jotain, jota en hänen silmistään tunnistanut. ”Vastaa minulle nainen! Noita, niin kuin silmistäsikin luen! Turha selittää!”
”Vaikka silmäni toisin puhuisivat, olen Elessarin tytär”, sanoin ja yritin pitää itseni rauhallisena. Ensimmäistä kertaa pelkäsin jotakuta – tavallisesti se olin minä jota pelättiin. ”Minua ei kasvattanut Kuningatar Arwen, vaan Yavannan papitar Meldian, jota julkisesti pidettiin Arwenin palvelijattarena. ”
Faramir huitaisi minua poskelle ja samalla nosti minut ilmaan pukuni etumuksesta. ”Puhuttele äitiäsi edes kunnioittavasti! Sinua ei liene kukaan opettanut tavoille! Missä olet oppinut noin röyhkeäksi? Tämä hovi ei pyöri sinun ympärilläsi, oh milady Tin-Lalaith Niniriel!”
Ei minua kohdella kuin nukkea, Käskynhaltija Faramir, ajattelin ja potkaisin miestä polveen ja riuhtaisin itseni irti tämän otteesta. Mies piteli polveaan, kun vetäisin reiteeni nahkaremmeillä kiinnitetyn tikarin tupestaan. Mies pelästyi ja katsoi pelko silmissään punaisen ja violetin sävyissä himmeällä hehkulla kiiltelevää terää. Äkkiä hän tempaisikin miekan viittansa kätköistä.
Pudotin tikarin, terä särkyi lattiaan. Sen terän ei ollut koskaan tarkoitus kestää, se oli lumottua kristallia, Meldian oli antanut sen minulle kun täytin kymmenen. Siitä lähtien olin kantanut sitä sidottuna reiteeni. Kuusitoista vuotta. Se oli pitkä aika minulle. Tikari oli osittain ontto, siinä oli parantavaa, punertavansävyistä uutetta. Meldian oli täyttänyt tikarin uutteella ja valanut tikarin terän kärjen tinalla. Tiesin, miten sen sai sulamaan kun olisi tarvinnut. Olisin voinut pelastaa Eärensulin.
Se iski tajuntaani samalla hetkellä kun huomasin Faramirin pitelevän miekkansa terää kurkullani. En juuri pystynyt hengittämään. Nostin katseeni kattoon ja annoin tietoisuuteni irrota ruumiistani. Katsoin itseäni ruumiini ulkopuolelta, näin vihreän ja meripihkansävyisen silmän katsovan pyöreinä kattoon. Kalpeilta kasvoilta ei voinut lukea mitään ilmettä. Ensimmäistä kertaa katsoin itseäni silmiin. Tumma nainen seisoi jäykkänä, toisen kätensä kohottaneena. En tuntenut enää Faramirin miekan terän tuntua, en tuntenut kuinka naarmusta vuoti pari pisaraa verta.
Faramir rauhottui kun ymmärsi, etten reagoi hänen uhkailuihinsa. Todellisuudessa olin peloissani, ei henkeäni oltu kaikista puheista huolimatta ennen uhattu. Eikö Faramir tosiaan huomannut, huolimatta kyvystään lukea sydämiä?
”Anteeksi, milady”, Faramir sanoi katuvaisena ja tarttui käteeni ja suuteli kämmenselkää. ”En tiedä mikä minuun meni. Ette te noita ole, ettekä huora… olette vain niin kaunis, hehkeä – nuori nainen…” Hän kuiskasi ja hänen äänensä muuttui käheäksi. Hän tarttui käteeni uudelleen ja suuteli sormiani.
Mieleeni palasi Éowynin hahmo ja tämän kirkkaat silmät. Kiskaisin käteni Faramirin kädestä, keräsin helmani ja juoksin ylös. Törmäsin Morweniin käytävän puolessa välissä, ja lähdin sen enempää selittelemättä kellareihin ja Morwen katsoi minua kysyvästi.
”Faramir menetti itsehillintänsä” sanoin hiljaa ja yritin pitää ääneni vakaana.
***
”Lady Éowyn”, Morwen sanoi kunnioittavasti kun vaalea nainen marssi päättäväisenä keittiöön. Naisen kasvoja ei voinut kukaan lukea, ne olivat täysin ilmeettömät. Monelle tuli mieleen Éowyn nuorempana, vahva ja ihailtava nainen. Éowyn katsoi Morweniin pahanenteisesti.
”Älkää tuhlatko aikaa ladyttelyihin, teitittelyihin ja muihin joutavuuksiin!” Vaalea nainen huudahti. ”Mieheni kertoi, että Kuninkaan neljännellä tyttärellä lienee minulle kerrottavaa. Ajattelin, että hän on täällä.”
”Olette väärässä, milady”, Silruin sanoi hennolla äänellä. ”Tin ei ole täällä. Emme ole nähneet häntä koko päivänä, jota ihmettelemme yhtä suuresti kuin tekin. Lieneeköhän hän kävelyllä tai kenties kaupungin torilla? Siellä on kuulemma tänään kangaskauppiaita, varmasti Tiniä kiinnostaa ne, onhan juhliakin tulossa”
”Tin-Lalaith pukeutuu yleensä vaatimattomasti”, Éowyn sanoi kipakasti. Ettekö te ole nähneet häntä juhlapuvussaan? Yksinkertainen sininen puku ja siinä päällä lyhyt liivimäinen päällyspuku. Hyvin vaatimatonta, miettien hänen äitiään Lady Undómielia ja sisariaan – Gilthalian tosin oli eri asia.”
”Mutta emme tiedä missä Tin on”, Morwen sanoi rauhallisella äänensävyllä. Silruin hypisteli helmaansa ja oli korjaavinaan sitä. ”Hän ei aina kerro minne hän menee, eikä Kuninkaan tyttären menemiset ja tulemiset meille piioille kuulukaan. Voi kamala, minähän puhun hänestä epäkunnioittavalla nimellä…”
”Se ei ole olennaista, missä Tin-Lalaith on, tai millä nimellä häntä kutsutaan”, Éowyn tiukkasi ja sipaisi päähineen alle pudonneen hiussuortuvansa, jostai ei nähnyt oliko se hopeinen vai kultainen. ”Vaan miksi mieheni puhuu hänestä ja ei pysty katsomaan minua silmiin.”
Luku IV
TIN-LALAITH PUHUU:
Näin Käskynhaltija Faramir Denethorin pojan kävelevän ympyrää linnapihalla ja potkivan kiviä kiukkuisen oloisena . En ollut koskaan nähnyt niin aina rauhallista Faramiria kiukkuisena. Tiesin hänen tiuskineen jopa vaimolleen Éowynille, joka oli muutenkin pelokas näin vanhoilla päivillään. Ei ollut paljoa jäljellä siitä voimakastahtoisesta naisesta, jollaisena opin Éowynin tuntemaan. Nyt nainen vain kietoutui viittaansa istuen tulen ääressä. Faramir oli ollut kiukkuinen Eärensulin kuolemasta asti ja purkanut kiukkuaan vaimoonsa.
Faramir huomasi minun katselevan häntä pylväiden takaa. Hän katsoi minua synkästi ja lähti kävelemään minua kohti. Katsoin hetken häntä, tunsin jännittyväni ja pakokauhu valtasi mieleni. Lähdin juoksemaan linnan pääkäytävää pitkin, kompastellen valkoiseen, hopealangoilla kirjailtuun käytävämattoon, joka jatkui valtaistuinsaliin asti.
Mies tarttui minua olkapäästäni, tunsin kun hänen tarttui luiseen olkapäähäni ja toisella kädellään hän tarttui silkkisiin, pitkästä aikaa kammattuihin ja pestyihin hiuksiini. Ja kiskaisi minut vasten seinää vetäen hiuksistani saaden leukani ylös, etten pystyisi tekemään mitään.
”Morgothin äpärä! Sarumanin huora! Lukitarin epäsikiö! ” Faramir karjui, huuto kaikui korkeissa holveissa, varmasti valtaistuinsaliin asti. Hän painoi kätensä kaulaani vasten, hädin tuskin pystyin hengittämään. ”Sitä sinä olet! Huoranpenikka! Likaista verta Telcontarin suvussa! Sinun kaltaisesi saisivat menehtyä äitiensä kohtuun!”
Yritin hengittää rauhallisesti ja muistella, mitä Anfëa Yavannan papittarena oli opettanut. Hänestä tuntui, että kaikki oli kadonnut hänen muististaan. ”Älä hätäänny, älä anna toisen nähdä, että olet hädissäsi tai loukkaantunut. Pidä kasvosi tyyninä, aivan kuin et tuntisi mitään…” Kuulin Anfëan täyteläisen, pehmeän ja rauhallisen äänen puhuvan minulle pääni sisällä. ”Älä tee mitään. Anna toisen ymmärtää, ettet hätäänny mistään. ”
Faramir kiskaisi minut erääseen käytävään, joka vei varastoihin ja linnan vankilaan, hovin tuntemattomiin, syvimpiin osiin. Näitä osia hovista tunsivat vain luotetuimmat vartijat ja keittiön väki. Olin minäkin siellä silloin tällöin käynyt Morwenin kanssa hakemassa juureksia ja ennen kaikkea silloin, kun Morwen sai tarpeekseen Silruinista. Silloin menimme yhdessä hakemaan perunoita ja muita juureksia. Mutta Faramir käytävien risteyksessä kiskaisikin minut oikealle ja tönäisi portaisiin – kohti syvimpiä tyrmiä.
”Mitä sinä oikein aiot?! En ymmärrä miksi isäni noin sokeasti luottaa sinuun!” tiuskaisin Faramirille ja repäisin itseni irti hänen otteestaan. Näin Faramirin kasvoista, että tämä säikähti. En ollut koskaan nähnyt Käskynhaltijan säikähtävän tai suuttuvan mistään – ja näinä hetkinä olin yllättäen nähnyt hänen vihansa ja pelkonsa; minuun kohdistettuna.
”Mikä ja kuka sinä oikein olet?” Faramir kysyi yhä säikähtänyt ilme kasvoillaan, mutta rauhallisesti, niin kuin hän yleensä puhui. Hän katsoi minua teräksenharmailla silmillään. Niihin olin katsonut ennenkin. Faramirin oli vaikea hillitä raivoaan ja jotain, jota en hänen silmistään tunnistanut. ”Vastaa minulle nainen! Noita, niin kuin silmistäsikin luen! Turha selittää!”
”Vaikka silmäni toisin puhuisivat, olen Elessarin tytär”, sanoin ja yritin pitää itseni rauhallisena. Ensimmäistä kertaa pelkäsin jotakuta – tavallisesti se olin minä jota pelättiin. ”Minua ei kasvattanut Kuningatar Arwen, vaan Yavannan papitar Meldian, jota julkisesti pidettiin Arwenin palvelijattarena. ”
Faramir huitaisi minua poskelle ja samalla nosti minut ilmaan pukuni etumuksesta. ”Puhuttele äitiäsi edes kunnioittavasti! Sinua ei liene kukaan opettanut tavoille! Missä olet oppinut noin röyhkeäksi? Tämä hovi ei pyöri sinun ympärilläsi, oh milady Tin-Lalaith Niniriel!”
Ei minua kohdella kuin nukkea, Käskynhaltija Faramir, ajattelin ja potkaisin miestä polveen ja riuhtaisin itseni irti tämän otteesta. Mies piteli polveaan, kun vetäisin reiteeni nahkaremmeillä kiinnitetyn tikarin tupestaan. Mies pelästyi ja katsoi pelko silmissään punaisen ja violetin sävyissä himmeällä hehkulla kiiltelevää terää. Äkkiä hän tempaisikin miekan viittansa kätköistä.
Pudotin tikarin, terä särkyi lattiaan. Sen terän ei ollut koskaan tarkoitus kestää, se oli lumottua kristallia, Meldian oli antanut sen minulle kun täytin kymmenen. Siitä lähtien olin kantanut sitä sidottuna reiteeni. Kuusitoista vuotta. Se oli pitkä aika minulle. Tikari oli osittain ontto, siinä oli parantavaa, punertavansävyistä uutetta. Meldian oli täyttänyt tikarin uutteella ja valanut tikarin terän kärjen tinalla. Tiesin, miten sen sai sulamaan kun olisi tarvinnut. Olisin voinut pelastaa Eärensulin.
Se iski tajuntaani samalla hetkellä kun huomasin Faramirin pitelevän miekkansa terää kurkullani. En juuri pystynyt hengittämään. Nostin katseeni kattoon ja annoin tietoisuuteni irrota ruumiistani. Katsoin itseäni ruumiini ulkopuolelta, näin vihreän ja meripihkansävyisen silmän katsovan pyöreinä kattoon. Kalpeilta kasvoilta ei voinut lukea mitään ilmettä. Ensimmäistä kertaa katsoin itseäni silmiin. Tumma nainen seisoi jäykkänä, toisen kätensä kohottaneena. En tuntenut enää Faramirin miekan terän tuntua, en tuntenut kuinka naarmusta vuoti pari pisaraa verta.
Faramir rauhottui kun ymmärsi, etten reagoi hänen uhkailuihinsa. Todellisuudessa olin peloissani, ei henkeäni oltu kaikista puheista huolimatta ennen uhattu. Eikö Faramir tosiaan huomannut, huolimatta kyvystään lukea sydämiä?
”Anteeksi, milady”, Faramir sanoi katuvaisena ja tarttui käteeni ja suuteli kämmenselkää. ”En tiedä mikä minuun meni. Ette te noita ole, ettekä huora… olette vain niin kaunis, hehkeä – nuori nainen…” Hän kuiskasi ja hänen äänensä muuttui käheäksi. Hän tarttui käteeni uudelleen ja suuteli sormiani.
Mieleeni palasi Éowynin hahmo ja tämän kirkkaat silmät. Kiskaisin käteni Faramirin kädestä, keräsin helmani ja juoksin ylös. Törmäsin Morweniin käytävän puolessa välissä, ja lähdin sen enempää selittelemättä kellareihin ja Morwen katsoi minua kysyvästi.
”Faramir menetti itsehillintänsä” sanoin hiljaa ja yritin pitää ääneni vakaana.
***
”Lady Éowyn”, Morwen sanoi kunnioittavasti kun vaalea nainen marssi päättäväisenä keittiöön. Naisen kasvoja ei voinut kukaan lukea, ne olivat täysin ilmeettömät. Monelle tuli mieleen Éowyn nuorempana, vahva ja ihailtava nainen. Éowyn katsoi Morweniin pahanenteisesti.
”Älkää tuhlatko aikaa ladyttelyihin, teitittelyihin ja muihin joutavuuksiin!” Vaalea nainen huudahti. ”Mieheni kertoi, että Kuninkaan neljännellä tyttärellä lienee minulle kerrottavaa. Ajattelin, että hän on täällä.”
”Olette väärässä, milady”, Silruin sanoi hennolla äänellä. ”Tin ei ole täällä. Emme ole nähneet häntä koko päivänä, jota ihmettelemme yhtä suuresti kuin tekin. Lieneeköhän hän kävelyllä tai kenties kaupungin torilla? Siellä on kuulemma tänään kangaskauppiaita, varmasti Tiniä kiinnostaa ne, onhan juhliakin tulossa”
”Tin-Lalaith pukeutuu yleensä vaatimattomasti”, Éowyn sanoi kipakasti. Ettekö te ole nähneet häntä juhlapuvussaan? Yksinkertainen sininen puku ja siinä päällä lyhyt liivimäinen päällyspuku. Hyvin vaatimatonta, miettien hänen äitiään Lady Undómielia ja sisariaan – Gilthalian tosin oli eri asia.”
”Mutta emme tiedä missä Tin on”, Morwen sanoi rauhallisella äänensävyllä. Silruin hypisteli helmaansa ja oli korjaavinaan sitä. ”Hän ei aina kerro minne hän menee, eikä Kuninkaan tyttären menemiset ja tulemiset meille piioille kuulukaan. Voi kamala, minähän puhun hänestä epäkunnioittavalla nimellä…”
”Se ei ole olennaista, missä Tin-Lalaith on, tai millä nimellä häntä kutsutaan”, Éowyn tiukkasi ja sipaisi päähineen alle pudonneen hiussuortuvansa, jostai ei nähnyt oliko se hopeinen vai kultainen. ”Vaan miksi mieheni puhuu hänestä ja ei pysty katsomaan minua silmiin.”
Hahmopyöveli
-
Mithrellas
- Velho
- Viestit: 1099
- Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
- Paikkakunta: Minas Ithil
No, no. Faramir taisi nousta väärällä jalalla vuoteesta. 
Olen kyllä odottanut tätä lukua tosi innolla sen jälkeen kun sanoit, että tämä voi olla kova pala Faramirin faneille. Ja jotain tällaista kyllä odotinkin, mutta en minä mitenkään järkyttynyt ole. Olen lukenut niin paljon erilaisia Faramir-ficcejä, etten ihan vähästä hätkähdä. 
Mutta olihan tuo melkoinen raivonpurkaus joka tapauksessa, mutta ihan virkistävää sinänsä. En ole vastaavaan aiemmin törmännyt missään Faramir-ficissä enkä ole itsekään osannut kuvitella Faramiria noin vihaisena. Oikeastaan mietin eniten sitä, miksi hän kohdisti vihansa juuri Tin-Lalaithiin. Ja toinen kiinnostava juttu on tuo, miksi Faramir on näyttänyt ottavan Ëarensulin kuoleman niin raskaasti. Toivottavasti lisäselvitystä tulee jatkossa.
Pidin muuten Éowynistä tuossa lopussa. En tiedä miksi. Alussa olevasta kuvauksesta sai käsityksen hauraasta vanhuksesta, mutta aika määrätietoiselta se tuossa lopussa vaikutti.
Tämä on kyllä hirmuisen mielenkiintoinen ficci (varsinkin nyt kun Faramir pääsi kunnolla mukaan
) ja virkistävällä tavalla erilainen.
Olen kyllä odottanut tätä lukua tosi innolla sen jälkeen kun sanoit, että tämä voi olla kova pala Faramirin faneille. Ja jotain tällaista kyllä odotinkin, mutta en minä mitenkään järkyttynyt ole. Olen lukenut niin paljon erilaisia Faramir-ficcejä, etten ihan vähästä hätkähdä. Mutta olihan tuo melkoinen raivonpurkaus joka tapauksessa, mutta ihan virkistävää sinänsä. En ole vastaavaan aiemmin törmännyt missään Faramir-ficissä enkä ole itsekään osannut kuvitella Faramiria noin vihaisena. Oikeastaan mietin eniten sitä, miksi hän kohdisti vihansa juuri Tin-Lalaithiin. Ja toinen kiinnostava juttu on tuo, miksi Faramir on näyttänyt ottavan Ëarensulin kuoleman niin raskaasti. Toivottavasti lisäselvitystä tulee jatkossa. Pidin muuten Éowynistä tuossa lopussa. En tiedä miksi. Alussa olevasta kuvauksesta sai käsityksen hauraasta vanhuksesta, mutta aika määrätietoiselta se tuossa lopussa vaikutti.
Tämä on kyllä hirmuisen mielenkiintoinen ficci (varsinkin nyt kun Faramir pääsi kunnolla mukaan
) ja virkistävällä tavalla erilainen.Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Tämähän kävi erittäin mielenkiintoiseksi. Faramirilla on se aika kuukaudesta 
Njoo, mutta joo 
Multa ny ei irtoa minkäänlaista palautetta. Voi rähmä...jos saan jonku älynväläyksen koskien tätä lukua niin tulen kertomaan...mutta nyt pää on tyhjä 
Njoo, mutta joo Multa ny ei irtoa minkäänlaista palautetta. Voi rähmä...jos saan jonku älynväläyksen koskien tätä lukua niin tulen kertomaan...mutta nyt pää on tyhjä Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Luin tämän nyt vihdoin kokonaisuudessaan. Hyvä minä!
Olet saanut kehitettyä todella upeita uusia henkilöhahmoja. Ja nimet... Vau. En osaa niistä oikein muuta sanoa. Joskus yritin itse väsätä nimiä, mutta aina kun merkitys oli sopiva kuulosti itse nimi typerältä ja toisin päin. Joten nostan sinulle hattua.
Pidän hirveästi Gilthalionin (niinhän hän itseään halusi kutsuttavan?) hahmosta. Jotenkin samaistuin häneen heti.
Pahoittelen, että onnistuin nyt kommentoimaan ainoastaan henkilöhahmoja, mutta antakaatte se minulle anteeksi. Ne vain olivat niin mahtavia.
Olet saanut kehitettyä todella upeita uusia henkilöhahmoja. Ja nimet... Vau. En osaa niistä oikein muuta sanoa. Joskus yritin itse väsätä nimiä, mutta aina kun merkitys oli sopiva kuulosti itse nimi typerältä ja toisin päin. Joten nostan sinulle hattua.
Pidän hirveästi Gilthalionin (niinhän hän itseään halusi kutsuttavan?) hahmosta. Jotenkin samaistuin häneen heti.
Pahoittelen, että onnistuin nyt kommentoimaan ainoastaan henkilöhahmoja, mutta antakaatte se minulle anteeksi. Ne vain olivat niin mahtavia.
-
Piratesse
- Vitam Piratae Aligo
- Viestit: 781
- Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
- Paikkakunta: Shin-Ra HQ
Niin kuin eilen sinulle sanoin, niin en ota tuosta Faramirista oikein kunnolla selvää. Siis näistä sen mielenliikkeistä. Minua jäi kiinnostamaan tuo Tin-Lalaithin tikari. Mikä mikä mikä? Kerro lisää siitä.
Vähän kauhulla odottelen jatkoa, kun on tunne, ettei tämä ainakaan yhtään kepeämmäksi tai helpommaksi käy. Niin kuin Mithrellas sanoikin, virkistävän erilainen ficci.
Vähän kauhulla odottelen jatkoa, kun on tunne, ettei tämä ainakaan yhtään kepeämmäksi tai helpommaksi käy. Niin kuin Mithrellas sanoikin, virkistävän erilainen ficci.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008
Ohos, olin unohtanut vastata. 
Voi kyllä, Faramirilla on se aika kuukaudesta. Minulla on sellainen tunne, että Faramirkaan voi olla aina rauhallisuuden perikuva, pakko hänenkin on suuttua. Hyvä että onnistuin. Faramir ja hänen mielenliikkeensä tulevat olemaan aika tärkeässä osassa ficciä. Ja siis IC, ei OC. Lyhenteet hallussa.
Saera: Kiitos. Olen yrittänyt luoda hahmoistani vain inhimillisiä ja elävän tuntuisia, ja hienoa kuulla, että olen onnistunut siinä. *niiaa*
Piratesse: Siitä tikarista tulee vielä tietoa.
Luku V
Ovi paukahti auki, Arwen katsoi harmailla silmillään ovelle. Éowyn marssi sisään raivoa uhkuen ja silmät salamoiden. Harva oli nähnyt tätä näin vihaisena, vaikka jokainen tiesikin Éowynin luonteen olevan tulinen ja voimakas. Vanhempina päivinään tämä ei näyttänyt sitä niin kuin nuorena naisena. Äitiyskään ei vienyt naisen luonnetta, lapset eivät pehmittäneet tätä.
”Missä tyttärenne on?” vaalea nainen tiukkasi Kuningattarelta. Arwen katsoi häntä lähes tyrmistyneenä, häntä ei juuri puhuteltu tällä tavalla. ”Vastaa, oh milady!”
”Laurënsil?” Arwen vastasi lähes hätääntyneenä, nopeasti. Häntä pelotti nähdä Rohanin miekkanainen, vanha ystävänsä, noin vihaisena. ”Hän kirjoo tuolla pukuaan. Tulee aivan kohta tänne, jos tahdotte. Gilthalianhan lähti vaeltamaan jonkin aikaa sitten. Ja Eärensul… lähti…”
”Tin-Lalaithia tarkoitan”, tiuskaisi Éowyn kärsimättömällä äänensävyllä. Arwenin seuraneidot luikkivat verhon taakse piiloon. Kukaan ei uskaltanut kuitenkaan lähteä Kuningattaren salista, tämä saattoi kaivata heitä.
”Minulla ei ole mitään tietoa. Ei hän ole tyttäreni”, Kuningatar sähähti ja katsoi Käskynhaltijan puolisoa kiukkuisesti. Ei hän olisi uskonut, että Éowyn vielä vanhoilla päivillään, elämänsä kaaren loppupuolella, alkaisi vielä kärttyillä kuin nuori neito.
”Olin itse paikalla kun synnytitte Tin-Lalaithin!” Éowyn korotti ääntään ja läimäytti Kuningatarta. ”On halpamaista kiistää äitiytensä, vaikka lapsen ulkonäkö ei täydellisesti miellyttäisikään! Vai onko Tin-Lalaithissa mielestänne jotain muutakin vikaa kuin eri väriset silmät?” Éowyn tarttui ystäväänsä puvun miehustasta.
”Tin-Lalaith on…” Kuningatar ei tahtonut saada sanaa suustaan. Kyyneleet valuivat pitkin tämän poskia ja kasvoilta lähti se vähäinenkin väri. Kuningatar karaisti kurkkuaan, mutta ei saanut itsestään ulos kuin heikon äänen. ”…luvattu papittareksi. Meldian auttoi yrteillään minua kantamaan kolmen – neljän – raskauden hedelmät täysiaikaisiksi ensimmäisen täysiaikaisen raskauden jälkeen. ”
Éowyn laski otteensa Arwenista ja yllättäen halasi tätä, tarttui kädestä ja vei nikottelevan Kuningattaren omaan huoneeseensa mulkaisten samalla palvelusneitoja. Naisen katse kertoi, että palvelusneitojen tuli pysyä poissa taikka henki voisi olla vaarassa. ”Puhu minulle, Undómiel. Et voi kantaa tätä salaisuuttasi siihen asti, että olet menettänyt kaiken jonka olet saanut, ja nukut pois tästä maailmasta.”
”Muistat varmasti kun odotin Eldarionia?” Arwen kysyi kyyneleet silmissään välittämättä päähineen alta pursuilevista tummista hiussuortuvista. Vaalea nainen nyökkäsi lähes huomaamattomasti. ”Sairastelin silloin paljon. Voin pahoin neljä ensimmäistä kuukautta, vaikka yritin kaikkia mahdollisia tietämiäni keinoja. Olen syönyt pieniä aterioita, omenasosetta, viiliä, käyskennellyt puutarhassa… korsetin jätin heti kun huomasin olevani raskaana.”
Éowyn kietoi käsivartensa Kuningattaren ympärille ja kuivasi tämän kyyneleet huntunsa kulmaan. Harva oli koskaan nähnyt Éowynin osoittavan niin suurta myötätuntoa mitä tämä nyt osoitti Kuningattarelle. Arwen nieleskeli kyyneliään.
”Ensimmäinen raskauteni meni kesken”, Kuningatar kuiskasi ja takenteli sanoissaan. Éowyn hätkähti – hän ei aikaisemmin tiennyt Arwenin ensimmäisestä raskaudesta. Hän oli saanut kuulla vasta toisesta. ”Olin silloin toisella kuulla, ei ole tavatonta, että raskaus menee niin aikaisin kesken. Tulin pian uudelleen raskaaksi.”
”Raskautesi oli vaikea”, Éowyn sanoi ja muisti Kuningattaren kulkeneen ympyrää huoneessaan, pidelleen vatsaansa ja valittaen huonoa oloaan. Parantajana Éowyn oli nähnyt kuinka tavallistakin kalvakampaa tummaa naista oli pyörryttänyt ja yrittänyt auttaa tätä. ”Vaikein mitä olen koskaan nähnyt, ja ithlieniläisillä naisilla oli örkkien raiskausten jäljiltä pahoja vaikeuksia.”
”Minä olen osin haltia”, Kuningatar sanoi onnettomalla äänensävyllä. ”Ja osittain ihminen. Estel on suurilta osin ihminen, vaikka hänessäkin virtaa hieman haltiaverta. Raskaudet ovat aina vaikeita ristiavioliitoissa, tällaisissa kuin Lúthien ja Beren; Idril ja Tuor – minä ja Estel. ”
”Lúthien ei voinut saada yhtä lasta enempää”, kuiskasi vaalea nainen hiljaa. ”kohtuhan vaurioitui vaikeassa synnytyksessä. Lapsi oli isompi kuin haltioiden lapset yleensä. Samoin ymmärtääkseni Idrilin kävi. Sinun synnytyksesi ovat kaikki olleet vaikeita, luulin ettet voisi saada lapsia Eldarionin jälkeen… olen pahoillani, milady…”
”Älä ole pahoillasi, Éowyn, sinun ei tarvitse sanoa milady”, Arwen sanoi ja hymyili itkuista hymyä hetken ja katsoi sormustaan, jossa oli kaksi käärmettä. Barahirin sormus, sen Éowyn tunnisti. ”Eldarionin jälkeen oli kuusi vuotta, oletin etten saa lapsia. Sitten tulin raskaaksi… mutta raskaus meni jälleen kesken. Pyysin Meldiania, Yavannan papitarta ja parantajaa, auttamaan minua kantamaan lapseni täysiaikaiseksi tultuani jälleen raskaaksi. Hän huomasi, että minulla alkoi tulla turvotusta nilkkoihin ja sormiin, kihlasormuskaan ei mahtunut sormeeni. Minulla oli huono olo.”
”Raskausajan myrkytys…” sanoi Éowyn hennolla äänellä ja sipaisi tumman naisen suortuvat tämän päähineen alle. ”Tahdoit antaa miehellesi toisen pojan Eldarionin jälkeen?”
”Tahdoin”, Arwen sanoi ja nyökkäsi itku kurkussa. ”Estel olisi ansainnut sen… hän ansaitsisi naisen joka pystyisi kantamaan hänelle toisen pojan! Kaiken kokemansa jälkeen…” Kuningatar pyyhki kyyneleitään. ”Minä epäonnistuin. Eldarionin jälkeen sain vain tyttäriä, jopa keskenmenneet lapset olivat tyttäriä… ”
”Kuningatar Undómiel”, vaalea nainen sanoi vakavalla, hiljaisella äänellä ja otti Kuningattaren kädet omiinsa. ”Miehesi ei varmasti olisi toivonut sinun kuolevan synnytykseen, niin kuin oli vähällä käydä usein, jopa keskenmenojesi yhteyksissä. Näithän miten hän suri Eärensulia tai Gilthaliania? Hän rakastaa tyttäriään. Ja on varmasti heihin tyytyväinen. Mikäli Aragornia yhtään tunnen, hän tuskin olisi pettynyt, vaikka et olisi yhtäkään lasta kantanut täysaikaiseksi. Hänellä on sinut. Sinä olet hänen elämänsä valo, niin kuin hän sinun.”
”Hän kasvatti Gilthalianin lähes poikana” Arwen niiskautti. ”Vaikeudet ovat kosto siitä etten voinut kantaa toista poikaa. Muistan kuinka joka kerta pelkäsin, että saan jälleen tyttären, pelkäsin lähes vainoharhaisesti sitä jos vähänkin vuoti verta… niin monta keskenmenoa.”
”Miten Tin-Lalaith – ” Éowyn keskeytti.
”Olin jo epätoivoinen”, Kuningatar kuiskasi niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuuli. ”Vaikka ihmisten vuodet eivät kasvoillani näykään, ne heikentävät minua, en enää saisi lasta. Silloin tiesin, että minulle on annettu vielä kerta yrittää. Meldianin yrttijuomat saivat kuuvereni jälleen säännölliseksi. Tiesin olevani liian vanha kantaakseni täysaikaisen lapsen, mutta halusin yrittää… ”
”Muistan kun minut haettiin tornikamariinne… synnytys oli ennenaikainen”, sanoi vaalea nainen hiljaa, kyyneleet melkein silmissään. Kaikki näkivät, että hän tunsi myötätuntoa Kuningatarta kohtaan.
”Se oli kaksoisraskaus”, Arwen huokaisi onnettoman oloisena ja Éowyn nyökkäsi. ” Muistat? Sain kaksi lasta. Toinen oli kuollut, toinen eli. Poikani – ” Arwen parahti itkuun, ”oli kuollut. Minun poikani, minun toivottu ja odotettu toinen poikani! Niin minä ja Estel olimme toivoneet… mutta se toinen oli tytär, Tin-Lalaith.”
”Nimensä tyttö sai siitä, että Estelin ottaessa hänet syliinsä, hän naurahti”, Arwen hymyili kyynelverhonsa takaa. Olin luvannut Meldianille, että mikäli tämä viimeinen lapseni kuitenkin on tytär, Meldian saa kasvattaa hänet papittareksi. Niin toivoin, etten saisi tytärtä, papittaren koulutus on rankka ja vaikea. Mutta… siksi Tin-Lalaith ei ole minulle… oma tytär. ”
TIN-LALAITH PUHUU:
Palasin keittiöltä väsyneenä ja ranteeni pakottivat kuorittuani perunoita ja kirjottuani uutta pöytäliinaa. Olin koko päivän tehnyt samoja töitä piikojen kanssa, olin tottunut siihen koulutuksessani, eihän meistä kukaan ole korkea-arvoisempi, vaikka miten olisi kuninkaallinen. Verisiteet eivät todellisuudessa ole kuin muodollisuus. Todellisuudessa monet aateliset menivät naimisiin muista syistä kun rakkaudesta, ja pitivät täten rakastajaa tai rakastajatarta vuoteensa lämmikkeenä. Siksi minä en halunnut käyttää sukuni nimeä – Telcontar – nimeni yhteydessä, ja ihmisille minä olen Aragornin tytär, en Elessarin, hovissa minusta puhutaan usein vain etunimellä. Itse en koe olevani kenenkään tytär, kuten ei papittaren kuulukaan. Minä olen Yavannan tytär.
Riisuin nuhruisen, kuparinpunaisen mekkoni ja heitin sen nurkkaan. Voin parsia sen huomennakin, ajattelin ja istahdin sängylle. Minua väsytti ja laskin pääni käsieni varaan. Laineilevat hiukseni valuivat ruokkoamattomina lattiaan asti ja heilautin päätäni saadakseni latvat liikkumaan. Niin olin tehnyt aina lapsena. Lopulta laskin pääni tyynylle, mutta huomasin yöpöydälläni kolme kirjettä. Yhdessä oli Faramirin sinetti, toisessa Éowynin ja kolmannessa papitarten sinetti. Papittarista vain ylipapittarella oli oma sinetti, ja minulla sukuni puolesta – tosin en käyttänyt sitä velvollisuuksieni vuoksi.
Avasin Faramirin kirjeen ja tunnistin tämän koukeroisen, kauniin käsialan. Ilmeisesti miehen kädet olivat vapisseet kirjoittaessa, sillä kaaret eivät olleet kauniin pyöreitä vaan rosoisia.
”Arvoisa Tin-Lalaith Niniriel, Elessarin tytär,
Olen pahoillani viimeisestä. Käyttäydyin epäsopivasti, toivottavasti ette loukkaantunut, toivon todella sitä. Olin niin turhautunut sisaresi Eärensulin kuolemasta, pitihän hänen mennä naimisiin poikani kanssa. Olenhan minä muutakin kuin Käskynhaltija – ensisijaisesti minä olen isä Silrielille ja Elboronille, joten tämä lienee ymmärrettävää. En tiedä, mitkä asiat johtivat sisarenne kuolemaan, mutta jotenkin minä näin sinut ainoana jota syyttää. En voinut purkaa turhautumistani Elessariin saati Undómieliin.
Vilpittömästi teidän,
Faramir Denethorin poika, Ithilienin ruhtinas ja Gondorin käskynhaltija”
Katsoin hetken valkoisia seiniä huoneessani ja jokaista Eärensulin kutomaan seinävaatetta. Yhteen niistä oli kirjottu nainen, joka seisoo jyrkänteen rinteellä kädet verta vuotaen. Taustalla joutsenlaivat veivät pois viimeisiä haltioita Keski-Maan tantereilta. Eärensul kaipasi kaltaistensa seuraan, ja Elboronin läsnäolo pahensi hänen oloaan. Tiesin sen, vaikka Eärensul ei koskaan sitä sanonutkaan.
Sen enempää miettimättä avasin seuraavan kirjeen. Éowynin sinetti sitoi sitä – hevonen, joka laukkaa yrttitarhan keskellä. Nainen oli ilmeisesti kirjoittanut myöhään illalla ja liikuttuneena, sillä paperille oli putoillut kyyneliä.
”Rakas Tin-Lalaith.
Anteeksi että otan sinuun yhteyttä ja puhuttelen näin. Sinä olet kuitenkin parantaja kuten minäkin. Mutta minusta sinun on tiedettävä muutamia asioita, joita äitisi ei ole sinulle kertonut, tuskin pystyy koskaan kertomaankaan. Sinut oli luvattu papittareksi, äitisi ei toivoi, ettei hänen viimeinen lapsensa olisi tytär vaan poika. Sinulla oli kaksoisveli, joka syntyi kuolleena. Äitisi olisi toivonut, että osanne olisivat vaihtuneet, mutta näin ei käynyt. Siksi hän antoi sinut Meldianille, tämän tyttäreksi. En tiedä, mitä Meldian sinulle oli varannut, sen tiedät vain sinä itse.
Toinen asia: Tahtoisin tavata sinut. Mieheni on ollut sekava enkä saa hänestä juuri mitään irti. Sen sain irti, että hän oli kohdellut sinua kaltoin, mutta haluan tietää miten.
Rakkaudella,
Éowyn.”
Sekä käskynhaltia että tämän vaimo olivat lähettäneet minulle kirjeen lähes samasta asiasta. Pudistelin päätäni ja mietin, miten eritavoin nämä minua puhuttelivat – Faramir piti minua enemmän Kuningattaren kaltaisena olentona, kun taas Éowyn puhutteli niin kuin toista ihmistä puhutellaan.
Mutta se, mitä Éowyn kirjeen ensimmäisessä kappaleessa kertoi, oli kuin isku vatsaan. Minä olin viimeinen toivo, viimeinen yritys, vaihdokas pojan tilalla. Äitini ei ollut toivonut minua. Äkkiä tunsin suunnatonta vihaa äitiäni kohtaan. Vaikka miten toivonut poikaa, olisi silti pitänyt mielestäni iloita siitä, että toinen lapsista oli hengissä. Vai pitikö äitini viimeistä raskauttaan uhrautumisena? Kyllähän hän vaaransi oman henkensä kantaa lasta tuon ikäisenä ja synnyttää, ei sekään poista sitä, että hän toivoi, ettei minua olisi.
Minuun iski vimma rikkoa huoneestani kaikki mikä muistutti äidistäni. Tämän kutoman ja kirjoman päiväpeiton revin moneen osaan, revin katosvuoteeni verhot, iskin jokaisen haltiamaisen maljakon lattiaan. Tyhjensin korurasiani keskelle lattiaa. Jokainen Kuningattaren – en halua enää ajatella häntä millään lailla äitinäni, sillä hän ei sitä ole – antama koru lensi seinään ja putosivat helisten lattialle.
Istuin keskiyön koittaessa huoneeni lattialla revittyjen vuodevaatteiden, patsaiden palasten, katosverhojen repaleiden ja korujen paljouden keskellä. En tuntenut mitään syyllisyyttä, vaan roihuavaa vihaa noita inhottavia kankaita ja rikottuja patsaita kohtaan. Katsoin peiliin, näin itsessäni niin paljon äitini piirteitä. Löin nyrkilläni peiliin – lasinen pinta pirstoutui sirpaleiksi ja rystyseni vuotivat verta.
Kierolla tavalla olin tyytyväinen verta vuotavaan käteeni. Ainakaan vasemman käteni iho ei olisi virheetön kuin äidilläni. Huomasin lähes rakastavani silmiäni, joista toinen oli vihreä ja toinen meripihkansävyinen, lisäksi – kiitos Ilúvatar – ne olivat samanmuotoiset kuin isälläni. Letitin hiukseni papitarmaisesti päätä pitkin tiukalle letille taakse. Värjään ne punaisiksi, jos vain muistan oikeat kasvit. En ollut värjännyt kenenkään hiuksia aikoihin. Eihän niistä kirkuvan punaisia voi tulla, mutta viininpunertavat edes. En halunnut näyttää äidiltäni, vaikka muut papittaret ja monet muutkin naiset olivat kateellisia ulkonäöstäni.
Otin lipastostani neulat, joilla ompelin haavoja, sytytin kynttilän ja karaisin sen puhtaaksi liekillä. Painoin neulan kipua tuntematta läpi sierainten välissä olevasta ihosta. Karaisin yhden pienen, hevosenkengän muotoisen korun ja työnsin sen läpi reiästä. Pyöritin korun toisen pallon paikoilleen, se lukitsi korun. Siinä se oli. Hevosenkengän muotoinen rengas, jonka molemmissa päissä oli lehdenvihreät kivet. Kimaltavien Luolien Ruhtinas Gimli Glóinin poika oli antanut sen minulle kun valmistuin papittareksi. Se oli kääpiöpapitarten tunnus, ja minusta todella kaunis. Näin sen kuului ollakin.
Avasin papitarten sinetillä varustetun kirjeen. Käsiala oli kaunista, koukeroista ja kirjepaperista tuoksuivat yrtit läpi. Kirje oli lyhyt, ja sen oli kirjoittanut yksi taitavimmista papittarista, nainen jolla oli kaksi koulutusta.
”Milady Tin,
Minulla on tärkeää asiaa sinulle. Monia asioita on tapahtunut sinä aikana kun olet ollut hovissa perheesi luona. Tavataan Konkarin Kulauksessa puolen yön aikaan, kun suurimmat juopot valtaavat paikan. Tule huomaamattomana, mutta kanna merkkejä. Näin sinuun ei uskalleta koskea.
Carnimirië”
Mieleeni palasi kuva valkotukkaisesta nuoresta naisesta, jolla oli verenpunaiset silmät. Hän oli pieni ja pyöreä, muistutti kääpiötä erehdyttävästi, siksi hänet olikin kasvatettu Kimaltavissa Luolissa, Ruhtinas Gimlin ottotyttärenä. Tälle olivat kääpiöpapittaret opettaneet taitonsa, sen jälkeen Ruhtinas Gimli oli lähettänyt tytön tänne.
Moni pelkäsi tuota punasilmäistä naista. Siksi hänet olikin nimetty täällä Punapiinaksi, katseen vuoksi. Hän sai itsensä näyttämään pitkältä ja mahtavalta, voimakkaalta. Aivan kuin kaikki kääpiöpapittaret. Hänellä oli myös tunnukset, rengas, morsinkovärillä tatuoitu hiirenkorvalle pujennut silmu solisluiden kuopassa ja vyöllään sirppi. Aivan kuin minullakin. Mutta hän oli ansainnut renkaansa, minä en – minä sain sen kunnianosoituksena.
Suurin osa hovista nukkui jo syvää unta, kun hiivin ulos pukeutuneena repaleiseen, kuparinpunaiseen mekkooni – en ollut vieläkään ehtinyt parsimaan sitä – ja ruskeaan hupulliseen kaapuun. Vedin hupun päähäni, jottei minua tunnistettaisi. Hiivin ulos salakäytävää kantaen lyhtyä. Vartijoita oli vältettävä, kukaan ei saanut huomata.
Yritin muistella, miten pääsen neljännelle tasanteelle kulkematta porttien kautta. Äkkiä mieleeni palasi se, että vahdinvaihto oli puoli tuntia ennen puoltayötä. Juoksin varjoissa porttien läpi, yksikään askeleeni ei kaikunut hiljaisessa kaupungissa. Papittaren oli osattava juosta ja liikkua huomaamatta.
Saapuessani Konkarin Kulaukseen etsin katseellani valkoihoista naista. Lopulta katseeni osui nurkassa istuvaan hahmoon, joka muistutti enemmän miestä kuin naista. Edes Carnimiriën kurvit eivät näkyneet löysien vaatteiden läpi – kuparinpunainen tunika oli varmasti tarkoitettu kahta kertaa isommalle, samoin tummanruskeat housut. Tunnistin hänet valkoisesta kädestä, kun hän joi tuopistaan – häntähuppu peitti hänen kasvojaan.
”Carnimirië?” kuiskasin käveltyäni hänen luokseen. Toinen viittasi minut istumaan viereensä lähes huomaamattomalla eleellä, ja toisella kehotti puhumaa vielä hiljempaa.
”Tin-Lalaith”, kuiskasi Carnimirië, ”sinun on palattava papitarten luo. Eräs joukkio vaatii meiltä nuoria neitoja, väittävät saaneensa käskyn Elessarilta. Tiedätkö sinä mitään tästä?” Puistelin päätäni. ”Sinun on lähdettävä. Joukkio miehiä vaatii panttivangeikseen koulutettaviamme kääpiöneitoja. He yrittävät kiristää Gimliä.”
Voi kyllä, Faramirilla on se aika kuukaudesta. Minulla on sellainen tunne, että Faramirkaan voi olla aina rauhallisuuden perikuva, pakko hänenkin on suuttua. Hyvä että onnistuin. Faramir ja hänen mielenliikkeensä tulevat olemaan aika tärkeässä osassa ficciä. Ja siis IC, ei OC. Lyhenteet hallussa.
Saera: Kiitos. Olen yrittänyt luoda hahmoistani vain inhimillisiä ja elävän tuntuisia, ja hienoa kuulla, että olen onnistunut siinä. *niiaa*
Piratesse: Siitä tikarista tulee vielä tietoa.
Luku V
Ovi paukahti auki, Arwen katsoi harmailla silmillään ovelle. Éowyn marssi sisään raivoa uhkuen ja silmät salamoiden. Harva oli nähnyt tätä näin vihaisena, vaikka jokainen tiesikin Éowynin luonteen olevan tulinen ja voimakas. Vanhempina päivinään tämä ei näyttänyt sitä niin kuin nuorena naisena. Äitiyskään ei vienyt naisen luonnetta, lapset eivät pehmittäneet tätä.
”Missä tyttärenne on?” vaalea nainen tiukkasi Kuningattarelta. Arwen katsoi häntä lähes tyrmistyneenä, häntä ei juuri puhuteltu tällä tavalla. ”Vastaa, oh milady!”
”Laurënsil?” Arwen vastasi lähes hätääntyneenä, nopeasti. Häntä pelotti nähdä Rohanin miekkanainen, vanha ystävänsä, noin vihaisena. ”Hän kirjoo tuolla pukuaan. Tulee aivan kohta tänne, jos tahdotte. Gilthalianhan lähti vaeltamaan jonkin aikaa sitten. Ja Eärensul… lähti…”
”Tin-Lalaithia tarkoitan”, tiuskaisi Éowyn kärsimättömällä äänensävyllä. Arwenin seuraneidot luikkivat verhon taakse piiloon. Kukaan ei uskaltanut kuitenkaan lähteä Kuningattaren salista, tämä saattoi kaivata heitä.
”Minulla ei ole mitään tietoa. Ei hän ole tyttäreni”, Kuningatar sähähti ja katsoi Käskynhaltijan puolisoa kiukkuisesti. Ei hän olisi uskonut, että Éowyn vielä vanhoilla päivillään, elämänsä kaaren loppupuolella, alkaisi vielä kärttyillä kuin nuori neito.
”Olin itse paikalla kun synnytitte Tin-Lalaithin!” Éowyn korotti ääntään ja läimäytti Kuningatarta. ”On halpamaista kiistää äitiytensä, vaikka lapsen ulkonäkö ei täydellisesti miellyttäisikään! Vai onko Tin-Lalaithissa mielestänne jotain muutakin vikaa kuin eri väriset silmät?” Éowyn tarttui ystäväänsä puvun miehustasta.
”Tin-Lalaith on…” Kuningatar ei tahtonut saada sanaa suustaan. Kyyneleet valuivat pitkin tämän poskia ja kasvoilta lähti se vähäinenkin väri. Kuningatar karaisti kurkkuaan, mutta ei saanut itsestään ulos kuin heikon äänen. ”…luvattu papittareksi. Meldian auttoi yrteillään minua kantamaan kolmen – neljän – raskauden hedelmät täysiaikaisiksi ensimmäisen täysiaikaisen raskauden jälkeen. ”
Éowyn laski otteensa Arwenista ja yllättäen halasi tätä, tarttui kädestä ja vei nikottelevan Kuningattaren omaan huoneeseensa mulkaisten samalla palvelusneitoja. Naisen katse kertoi, että palvelusneitojen tuli pysyä poissa taikka henki voisi olla vaarassa. ”Puhu minulle, Undómiel. Et voi kantaa tätä salaisuuttasi siihen asti, että olet menettänyt kaiken jonka olet saanut, ja nukut pois tästä maailmasta.”
”Muistat varmasti kun odotin Eldarionia?” Arwen kysyi kyyneleet silmissään välittämättä päähineen alta pursuilevista tummista hiussuortuvista. Vaalea nainen nyökkäsi lähes huomaamattomasti. ”Sairastelin silloin paljon. Voin pahoin neljä ensimmäistä kuukautta, vaikka yritin kaikkia mahdollisia tietämiäni keinoja. Olen syönyt pieniä aterioita, omenasosetta, viiliä, käyskennellyt puutarhassa… korsetin jätin heti kun huomasin olevani raskaana.”
Éowyn kietoi käsivartensa Kuningattaren ympärille ja kuivasi tämän kyyneleet huntunsa kulmaan. Harva oli koskaan nähnyt Éowynin osoittavan niin suurta myötätuntoa mitä tämä nyt osoitti Kuningattarelle. Arwen nieleskeli kyyneliään.
”Ensimmäinen raskauteni meni kesken”, Kuningatar kuiskasi ja takenteli sanoissaan. Éowyn hätkähti – hän ei aikaisemmin tiennyt Arwenin ensimmäisestä raskaudesta. Hän oli saanut kuulla vasta toisesta. ”Olin silloin toisella kuulla, ei ole tavatonta, että raskaus menee niin aikaisin kesken. Tulin pian uudelleen raskaaksi.”
”Raskautesi oli vaikea”, Éowyn sanoi ja muisti Kuningattaren kulkeneen ympyrää huoneessaan, pidelleen vatsaansa ja valittaen huonoa oloaan. Parantajana Éowyn oli nähnyt kuinka tavallistakin kalvakampaa tummaa naista oli pyörryttänyt ja yrittänyt auttaa tätä. ”Vaikein mitä olen koskaan nähnyt, ja ithlieniläisillä naisilla oli örkkien raiskausten jäljiltä pahoja vaikeuksia.”
”Minä olen osin haltia”, Kuningatar sanoi onnettomalla äänensävyllä. ”Ja osittain ihminen. Estel on suurilta osin ihminen, vaikka hänessäkin virtaa hieman haltiaverta. Raskaudet ovat aina vaikeita ristiavioliitoissa, tällaisissa kuin Lúthien ja Beren; Idril ja Tuor – minä ja Estel. ”
”Lúthien ei voinut saada yhtä lasta enempää”, kuiskasi vaalea nainen hiljaa. ”kohtuhan vaurioitui vaikeassa synnytyksessä. Lapsi oli isompi kuin haltioiden lapset yleensä. Samoin ymmärtääkseni Idrilin kävi. Sinun synnytyksesi ovat kaikki olleet vaikeita, luulin ettet voisi saada lapsia Eldarionin jälkeen… olen pahoillani, milady…”
”Älä ole pahoillasi, Éowyn, sinun ei tarvitse sanoa milady”, Arwen sanoi ja hymyili itkuista hymyä hetken ja katsoi sormustaan, jossa oli kaksi käärmettä. Barahirin sormus, sen Éowyn tunnisti. ”Eldarionin jälkeen oli kuusi vuotta, oletin etten saa lapsia. Sitten tulin raskaaksi… mutta raskaus meni jälleen kesken. Pyysin Meldiania, Yavannan papitarta ja parantajaa, auttamaan minua kantamaan lapseni täysiaikaiseksi tultuani jälleen raskaaksi. Hän huomasi, että minulla alkoi tulla turvotusta nilkkoihin ja sormiin, kihlasormuskaan ei mahtunut sormeeni. Minulla oli huono olo.”
”Raskausajan myrkytys…” sanoi Éowyn hennolla äänellä ja sipaisi tumman naisen suortuvat tämän päähineen alle. ”Tahdoit antaa miehellesi toisen pojan Eldarionin jälkeen?”
”Tahdoin”, Arwen sanoi ja nyökkäsi itku kurkussa. ”Estel olisi ansainnut sen… hän ansaitsisi naisen joka pystyisi kantamaan hänelle toisen pojan! Kaiken kokemansa jälkeen…” Kuningatar pyyhki kyyneleitään. ”Minä epäonnistuin. Eldarionin jälkeen sain vain tyttäriä, jopa keskenmenneet lapset olivat tyttäriä… ”
”Kuningatar Undómiel”, vaalea nainen sanoi vakavalla, hiljaisella äänellä ja otti Kuningattaren kädet omiinsa. ”Miehesi ei varmasti olisi toivonut sinun kuolevan synnytykseen, niin kuin oli vähällä käydä usein, jopa keskenmenojesi yhteyksissä. Näithän miten hän suri Eärensulia tai Gilthaliania? Hän rakastaa tyttäriään. Ja on varmasti heihin tyytyväinen. Mikäli Aragornia yhtään tunnen, hän tuskin olisi pettynyt, vaikka et olisi yhtäkään lasta kantanut täysaikaiseksi. Hänellä on sinut. Sinä olet hänen elämänsä valo, niin kuin hän sinun.”
”Hän kasvatti Gilthalianin lähes poikana” Arwen niiskautti. ”Vaikeudet ovat kosto siitä etten voinut kantaa toista poikaa. Muistan kuinka joka kerta pelkäsin, että saan jälleen tyttären, pelkäsin lähes vainoharhaisesti sitä jos vähänkin vuoti verta… niin monta keskenmenoa.”
”Miten Tin-Lalaith – ” Éowyn keskeytti.
”Olin jo epätoivoinen”, Kuningatar kuiskasi niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuuli. ”Vaikka ihmisten vuodet eivät kasvoillani näykään, ne heikentävät minua, en enää saisi lasta. Silloin tiesin, että minulle on annettu vielä kerta yrittää. Meldianin yrttijuomat saivat kuuvereni jälleen säännölliseksi. Tiesin olevani liian vanha kantaakseni täysaikaisen lapsen, mutta halusin yrittää… ”
”Muistan kun minut haettiin tornikamariinne… synnytys oli ennenaikainen”, sanoi vaalea nainen hiljaa, kyyneleet melkein silmissään. Kaikki näkivät, että hän tunsi myötätuntoa Kuningatarta kohtaan.
”Se oli kaksoisraskaus”, Arwen huokaisi onnettoman oloisena ja Éowyn nyökkäsi. ” Muistat? Sain kaksi lasta. Toinen oli kuollut, toinen eli. Poikani – ” Arwen parahti itkuun, ”oli kuollut. Minun poikani, minun toivottu ja odotettu toinen poikani! Niin minä ja Estel olimme toivoneet… mutta se toinen oli tytär, Tin-Lalaith.”
”Nimensä tyttö sai siitä, että Estelin ottaessa hänet syliinsä, hän naurahti”, Arwen hymyili kyynelverhonsa takaa. Olin luvannut Meldianille, että mikäli tämä viimeinen lapseni kuitenkin on tytär, Meldian saa kasvattaa hänet papittareksi. Niin toivoin, etten saisi tytärtä, papittaren koulutus on rankka ja vaikea. Mutta… siksi Tin-Lalaith ei ole minulle… oma tytär. ”
TIN-LALAITH PUHUU:
Palasin keittiöltä väsyneenä ja ranteeni pakottivat kuorittuani perunoita ja kirjottuani uutta pöytäliinaa. Olin koko päivän tehnyt samoja töitä piikojen kanssa, olin tottunut siihen koulutuksessani, eihän meistä kukaan ole korkea-arvoisempi, vaikka miten olisi kuninkaallinen. Verisiteet eivät todellisuudessa ole kuin muodollisuus. Todellisuudessa monet aateliset menivät naimisiin muista syistä kun rakkaudesta, ja pitivät täten rakastajaa tai rakastajatarta vuoteensa lämmikkeenä. Siksi minä en halunnut käyttää sukuni nimeä – Telcontar – nimeni yhteydessä, ja ihmisille minä olen Aragornin tytär, en Elessarin, hovissa minusta puhutaan usein vain etunimellä. Itse en koe olevani kenenkään tytär, kuten ei papittaren kuulukaan. Minä olen Yavannan tytär.
Riisuin nuhruisen, kuparinpunaisen mekkoni ja heitin sen nurkkaan. Voin parsia sen huomennakin, ajattelin ja istahdin sängylle. Minua väsytti ja laskin pääni käsieni varaan. Laineilevat hiukseni valuivat ruokkoamattomina lattiaan asti ja heilautin päätäni saadakseni latvat liikkumaan. Niin olin tehnyt aina lapsena. Lopulta laskin pääni tyynylle, mutta huomasin yöpöydälläni kolme kirjettä. Yhdessä oli Faramirin sinetti, toisessa Éowynin ja kolmannessa papitarten sinetti. Papittarista vain ylipapittarella oli oma sinetti, ja minulla sukuni puolesta – tosin en käyttänyt sitä velvollisuuksieni vuoksi.
Avasin Faramirin kirjeen ja tunnistin tämän koukeroisen, kauniin käsialan. Ilmeisesti miehen kädet olivat vapisseet kirjoittaessa, sillä kaaret eivät olleet kauniin pyöreitä vaan rosoisia.
”Arvoisa Tin-Lalaith Niniriel, Elessarin tytär,
Olen pahoillani viimeisestä. Käyttäydyin epäsopivasti, toivottavasti ette loukkaantunut, toivon todella sitä. Olin niin turhautunut sisaresi Eärensulin kuolemasta, pitihän hänen mennä naimisiin poikani kanssa. Olenhan minä muutakin kuin Käskynhaltija – ensisijaisesti minä olen isä Silrielille ja Elboronille, joten tämä lienee ymmärrettävää. En tiedä, mitkä asiat johtivat sisarenne kuolemaan, mutta jotenkin minä näin sinut ainoana jota syyttää. En voinut purkaa turhautumistani Elessariin saati Undómieliin.
Vilpittömästi teidän,
Faramir Denethorin poika, Ithilienin ruhtinas ja Gondorin käskynhaltija”
Katsoin hetken valkoisia seiniä huoneessani ja jokaista Eärensulin kutomaan seinävaatetta. Yhteen niistä oli kirjottu nainen, joka seisoo jyrkänteen rinteellä kädet verta vuotaen. Taustalla joutsenlaivat veivät pois viimeisiä haltioita Keski-Maan tantereilta. Eärensul kaipasi kaltaistensa seuraan, ja Elboronin läsnäolo pahensi hänen oloaan. Tiesin sen, vaikka Eärensul ei koskaan sitä sanonutkaan.
Sen enempää miettimättä avasin seuraavan kirjeen. Éowynin sinetti sitoi sitä – hevonen, joka laukkaa yrttitarhan keskellä. Nainen oli ilmeisesti kirjoittanut myöhään illalla ja liikuttuneena, sillä paperille oli putoillut kyyneliä.
”Rakas Tin-Lalaith.
Anteeksi että otan sinuun yhteyttä ja puhuttelen näin. Sinä olet kuitenkin parantaja kuten minäkin. Mutta minusta sinun on tiedettävä muutamia asioita, joita äitisi ei ole sinulle kertonut, tuskin pystyy koskaan kertomaankaan. Sinut oli luvattu papittareksi, äitisi ei toivoi, ettei hänen viimeinen lapsensa olisi tytär vaan poika. Sinulla oli kaksoisveli, joka syntyi kuolleena. Äitisi olisi toivonut, että osanne olisivat vaihtuneet, mutta näin ei käynyt. Siksi hän antoi sinut Meldianille, tämän tyttäreksi. En tiedä, mitä Meldian sinulle oli varannut, sen tiedät vain sinä itse.
Toinen asia: Tahtoisin tavata sinut. Mieheni on ollut sekava enkä saa hänestä juuri mitään irti. Sen sain irti, että hän oli kohdellut sinua kaltoin, mutta haluan tietää miten.
Rakkaudella,
Éowyn.”
Sekä käskynhaltia että tämän vaimo olivat lähettäneet minulle kirjeen lähes samasta asiasta. Pudistelin päätäni ja mietin, miten eritavoin nämä minua puhuttelivat – Faramir piti minua enemmän Kuningattaren kaltaisena olentona, kun taas Éowyn puhutteli niin kuin toista ihmistä puhutellaan.
Mutta se, mitä Éowyn kirjeen ensimmäisessä kappaleessa kertoi, oli kuin isku vatsaan. Minä olin viimeinen toivo, viimeinen yritys, vaihdokas pojan tilalla. Äitini ei ollut toivonut minua. Äkkiä tunsin suunnatonta vihaa äitiäni kohtaan. Vaikka miten toivonut poikaa, olisi silti pitänyt mielestäni iloita siitä, että toinen lapsista oli hengissä. Vai pitikö äitini viimeistä raskauttaan uhrautumisena? Kyllähän hän vaaransi oman henkensä kantaa lasta tuon ikäisenä ja synnyttää, ei sekään poista sitä, että hän toivoi, ettei minua olisi.
Minuun iski vimma rikkoa huoneestani kaikki mikä muistutti äidistäni. Tämän kutoman ja kirjoman päiväpeiton revin moneen osaan, revin katosvuoteeni verhot, iskin jokaisen haltiamaisen maljakon lattiaan. Tyhjensin korurasiani keskelle lattiaa. Jokainen Kuningattaren – en halua enää ajatella häntä millään lailla äitinäni, sillä hän ei sitä ole – antama koru lensi seinään ja putosivat helisten lattialle.
Istuin keskiyön koittaessa huoneeni lattialla revittyjen vuodevaatteiden, patsaiden palasten, katosverhojen repaleiden ja korujen paljouden keskellä. En tuntenut mitään syyllisyyttä, vaan roihuavaa vihaa noita inhottavia kankaita ja rikottuja patsaita kohtaan. Katsoin peiliin, näin itsessäni niin paljon äitini piirteitä. Löin nyrkilläni peiliin – lasinen pinta pirstoutui sirpaleiksi ja rystyseni vuotivat verta.
Kierolla tavalla olin tyytyväinen verta vuotavaan käteeni. Ainakaan vasemman käteni iho ei olisi virheetön kuin äidilläni. Huomasin lähes rakastavani silmiäni, joista toinen oli vihreä ja toinen meripihkansävyinen, lisäksi – kiitos Ilúvatar – ne olivat samanmuotoiset kuin isälläni. Letitin hiukseni papitarmaisesti päätä pitkin tiukalle letille taakse. Värjään ne punaisiksi, jos vain muistan oikeat kasvit. En ollut värjännyt kenenkään hiuksia aikoihin. Eihän niistä kirkuvan punaisia voi tulla, mutta viininpunertavat edes. En halunnut näyttää äidiltäni, vaikka muut papittaret ja monet muutkin naiset olivat kateellisia ulkonäöstäni.
Otin lipastostani neulat, joilla ompelin haavoja, sytytin kynttilän ja karaisin sen puhtaaksi liekillä. Painoin neulan kipua tuntematta läpi sierainten välissä olevasta ihosta. Karaisin yhden pienen, hevosenkengän muotoisen korun ja työnsin sen läpi reiästä. Pyöritin korun toisen pallon paikoilleen, se lukitsi korun. Siinä se oli. Hevosenkengän muotoinen rengas, jonka molemmissa päissä oli lehdenvihreät kivet. Kimaltavien Luolien Ruhtinas Gimli Glóinin poika oli antanut sen minulle kun valmistuin papittareksi. Se oli kääpiöpapitarten tunnus, ja minusta todella kaunis. Näin sen kuului ollakin.
Avasin papitarten sinetillä varustetun kirjeen. Käsiala oli kaunista, koukeroista ja kirjepaperista tuoksuivat yrtit läpi. Kirje oli lyhyt, ja sen oli kirjoittanut yksi taitavimmista papittarista, nainen jolla oli kaksi koulutusta.
”Milady Tin,
Minulla on tärkeää asiaa sinulle. Monia asioita on tapahtunut sinä aikana kun olet ollut hovissa perheesi luona. Tavataan Konkarin Kulauksessa puolen yön aikaan, kun suurimmat juopot valtaavat paikan. Tule huomaamattomana, mutta kanna merkkejä. Näin sinuun ei uskalleta koskea.
Carnimirië”
Mieleeni palasi kuva valkotukkaisesta nuoresta naisesta, jolla oli verenpunaiset silmät. Hän oli pieni ja pyöreä, muistutti kääpiötä erehdyttävästi, siksi hänet olikin kasvatettu Kimaltavissa Luolissa, Ruhtinas Gimlin ottotyttärenä. Tälle olivat kääpiöpapittaret opettaneet taitonsa, sen jälkeen Ruhtinas Gimli oli lähettänyt tytön tänne.
Moni pelkäsi tuota punasilmäistä naista. Siksi hänet olikin nimetty täällä Punapiinaksi, katseen vuoksi. Hän sai itsensä näyttämään pitkältä ja mahtavalta, voimakkaalta. Aivan kuin kaikki kääpiöpapittaret. Hänellä oli myös tunnukset, rengas, morsinkovärillä tatuoitu hiirenkorvalle pujennut silmu solisluiden kuopassa ja vyöllään sirppi. Aivan kuin minullakin. Mutta hän oli ansainnut renkaansa, minä en – minä sain sen kunnianosoituksena.
Suurin osa hovista nukkui jo syvää unta, kun hiivin ulos pukeutuneena repaleiseen, kuparinpunaiseen mekkooni – en ollut vieläkään ehtinyt parsimaan sitä – ja ruskeaan hupulliseen kaapuun. Vedin hupun päähäni, jottei minua tunnistettaisi. Hiivin ulos salakäytävää kantaen lyhtyä. Vartijoita oli vältettävä, kukaan ei saanut huomata.
Yritin muistella, miten pääsen neljännelle tasanteelle kulkematta porttien kautta. Äkkiä mieleeni palasi se, että vahdinvaihto oli puoli tuntia ennen puoltayötä. Juoksin varjoissa porttien läpi, yksikään askeleeni ei kaikunut hiljaisessa kaupungissa. Papittaren oli osattava juosta ja liikkua huomaamatta.
Saapuessani Konkarin Kulaukseen etsin katseellani valkoihoista naista. Lopulta katseeni osui nurkassa istuvaan hahmoon, joka muistutti enemmän miestä kuin naista. Edes Carnimiriën kurvit eivät näkyneet löysien vaatteiden läpi – kuparinpunainen tunika oli varmasti tarkoitettu kahta kertaa isommalle, samoin tummanruskeat housut. Tunnistin hänet valkoisesta kädestä, kun hän joi tuopistaan – häntähuppu peitti hänen kasvojaan.
”Carnimirië?” kuiskasin käveltyäni hänen luokseen. Toinen viittasi minut istumaan viereensä lähes huomaamattomalla eleellä, ja toisella kehotti puhumaa vielä hiljempaa.
”Tin-Lalaith”, kuiskasi Carnimirië, ”sinun on palattava papitarten luo. Eräs joukkio vaatii meiltä nuoria neitoja, väittävät saaneensa käskyn Elessarilta. Tiedätkö sinä mitään tästä?” Puistelin päätäni. ”Sinun on lähdettävä. Joukkio miehiä vaatii panttivangeikseen koulutettaviamme kääpiöneitoja. He yrittävät kiristää Gimliä.”
Hahmopyöveli
Vai että tämmöinen luku
Èowyn....tarttuu Kuningatarta miehustasta ja läimäyttää...ja ovat ystäviä.Mielenkiintoista. Melkoisesti keskenmenoja Arwenilla.
Olen saanut käsityksen että örkit joko tappavat tai ottavat orjiksi. Ne eivät pysty tuntemaan muuta kuin vihaa.Minusta tuo raiskaaminen tuntuu vaan niin...epätodennäköiseltä.Örkit osaavat kiduttaa ja tappaa mutta...no,jokaisella omat mielikuvansa.
Joo, minun mielipiteitäni taas
Minusta oli jännää kuinka Faramir kutsui Arwenia kirjeessään Undómieliksi.
Tämä oli jännä ja ehkä hieman outo luku. Tai en sanoisi outo, mutta tässä oli asioita jotka kohdatessani olin vähän että...vai niin Ei siis millään pahalla tavalla, älä missään nimessä käsitä väärin. Tässä oli juttuja joita kukaan ei ole tietääkseni vielä käyttänyt.Äh, en osaa selittää...pahus
Edit: Muuten, koska Arwen oli periaatteessa vielä haltia, jokainen raskaus kulutti häntä. Muistakaamme Fëanoria, joka kulutti äitinsä loppuun sillä omasi sen verran vahvan hengen. Tai siis, niin. Tuli vain mieleen Konnussa jossain keskustelussa asia oli muotoiltu hyvin, mutta en muista oikein mitään kyseisestä viestistä Jotakin suuntaan haltialla ruumiin ja hengen voimat ovat tasapainossa joten jos ruumiin voima laskee niin laskee myös hengen voimat, jotain siihen suuntaan. Tämä nyt oli kyllä melkoista offausta
Èowyn....tarttuu Kuningatarta miehustasta ja läimäyttää...ja ovat ystäviä.Mielenkiintoista. Melkoisesti keskenmenoja Arwenilla.
Anteeksi, mutta en voi mitenkään kuvitella örkkien raiskaavan ihmisiä”Vaikein mitä olen koskaan nähnyt, ja ithlieniläisillä naisilla oli örkkien raiskausten jäljiltä pahoja vaikeuksia.”
Olen saanut käsityksen että örkit joko tappavat tai ottavat orjiksi. Ne eivät pysty tuntemaan muuta kuin vihaa.Minusta tuo raiskaaminen tuntuu vaan niin...epätodennäköiseltä.Örkit osaavat kiduttaa ja tappaa mutta...no,jokaisella omat mielikuvansa.Kylläpäs Èowyn tietää paljon Esi-Ajoista ja Lúthienista ja Idrilistä”Lúthien ei voinut saada yhtä lasta enempää”, kuiskasi vaalea nainen hiljaa. ”kohtuhan vaurioitui vaikeassa synnytyksessä. Lapsi oli isompi kuin haltioiden lapset yleensä. Samoin ymmärtääkseni Idrilin kävi.
Joo, minun mielipiteitäni taas Minusta oli jännää kuinka Faramir kutsui Arwenia kirjeessään Undómieliksi.
Kääpiöpapittaria? JännääSe oli kääpiöpapitarten tunnus
Tin-Lalaithin tuntema raivo Arwenia kohtaan oli aika...rajua. En tiedä oliko tarkoituksellista mutta tässä on vähän sama asettelu kun Faramir-Boromir-Denethor-kuvioissa. Kuinka Boromirin kuoleman selville saanut Denethor toivoi Faramirin ja Boromirin osien vaihtuneen, että Faramir olisi kuollut Boromirin sijasta. Sekava selitys,kai selviää mitä haen takaa?Minä olin viimeinen toivo, viimeinen yritys, vaihdokas pojan tilalla. Äitini ei ollut toivonut minua. Äkkiä tunsin suunnatonta vihaa äitiäni kohtaan. Vaikka miten toivonut poikaa, olisi silti pitänyt mielestäni iloita siitä, että toinen lapsista oli hengissä. Vai pitikö äitini viimeistä raskauttaan uhrautumisena? Kyllähän hän vaaransi oman henkensä kantaa lasta tuon ikäisenä ja synnyttää, ei sekään poista sitä, että hän toivoi, ettei minua olisi.
Tämä oli jännä ja ehkä hieman outo luku. Tai en sanoisi outo, mutta tässä oli asioita jotka kohdatessani olin vähän että...vai niin
Ei siis millään pahalla tavalla, älä missään nimessä käsitä väärin. Tässä oli juttuja joita kukaan ei ole tietääkseni vielä käyttänyt.Äh, en osaa selittää...pahusEdit: Muuten, koska Arwen oli periaatteessa vielä haltia, jokainen raskaus kulutti häntä. Muistakaamme Fëanoria, joka kulutti äitinsä loppuun sillä omasi sen verran vahvan hengen. Tai siis, niin. Tuli vain mieleen
Konnussa jossain keskustelussa asia oli muotoiltu hyvin, mutta en muista oikein mitään kyseisestä viestistä Jotakin suuntaan haltialla ruumiin ja hengen voimat ovat tasapainossa joten jos ruumiin voima laskee niin laskee myös hengen voimat, jotain siihen suuntaan. Tämä nyt oli kyllä melkoista offausta Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
-
Mithrellas
- Velho
- Viestit: 1099
- Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
- Paikkakunta: Minas Ithil
Ahaa, tässähän tulikin mukavasti selityksiä noihin minua askarruttaneisiin kysymyksiin. Siis varsinkin tuo oli kiinnostavaa, että Elboronin olisi kuulunut mennä naimisiin Eärensulin kanssa. Mieluusti kuulisin jatkossa Elboronin mietteitä tuohon asiaan liittyen, oliko hän kovasti pahoillaan, kun Eärensul kuoli, vai oliko tuo ennemminkin sellainen vanhempien järjestämä juttu. Myös tuo, että Faramir ja Éowyn olivat kumpikin lähettäneet kirjeen, oli aika hauska juttu. Huomaa, ettei niillä kahdella oikein kommunikaatio pelaa.
Pidin tuosta Éowynin ja Arwenin kohtaamisesta alussa. Éowynin mieliala näytti vaihtuvan aika nopeasti, mutta hän kyllä lohdutti Arwenia upeasti. Tässä taas näkyy se, kuinka Éowyn osaa olla sekä pelottava että tosi empaattinen, mitä yritän tuoda esiin omassa ficissänikin. Minua nauratti tuo kohta Arwenin seuraneidoista luikkimassa verhojen taakse.
Oli mukava nähdä Arwenista nyt tuollainen herkempi ja heikompi puoli, kun aiemmissa luvuissa tämä oli ollut niin kylmän oloinen. Tuo selitys sille, miksei Arwen pidä Tin-Lalaithia tyttärenään ja muutenkin asennoituu tähän niin nuivasti käy kyllä järkeen. Mutta kyllä tuo Tin-Lalaithin suuttumuskin tuntui ymmärrettävältä. Vähän vain mietin, että mikä oikeus Éowynillä oli mennä kertomaan noin luottamuksellinen asia hänelle. Parempi olisi varmaan ollut, jos Éowyn olisi järjestänyt Tin-Lalaithin ja Arwenin puhumaan asiasta keskenään. Mutta eipä se varmaan olisi mitään muuttanut.
Lopusta en oikein osaa sanoa mitään (Konkarin kulaus). Kieltämättä nuo papittaret kuulostavat aika mielenkiintoiselta porukalta. Mietin tuossa, että keitä nuo papittaret oikeastaan ovat ja mikä heidän roolinsa on gondorilaisessa yhteiskunnassa... Ehkäpä heistäkin tulee enemmän jatkossa.
Pidän muuten edelleen siitä, kuinka kuvailet eri hahmoja ja heidän ulkonäköään.
Andune, voisin kirjoittaa viisisivuisen esseen seuraavasta aiheesta:
Itsellenikin kyllä tuli tuosta kuviosta mieleen Denethor et al, mutta vain koska luin kerran sellaisen ficin, jossa Finduilas sai kaksoset (tytön ja Faramirin), tyttö kuoli, Faramir jäi eloon, ja Denethoria suututti, kun hän oli toivonut tyttöä. Ja se selitti, miksi Denethor ei koskaan pitänyt Faramirista.
Mutta joo, jätän kommentoinnin tältä erää tähän. Lisään sitten myöhemmin, jos tulee jotain uutta mieleen.
Pidin tuosta Éowynin ja Arwenin kohtaamisesta alussa. Éowynin mieliala näytti vaihtuvan aika nopeasti, mutta hän kyllä lohdutti Arwenia upeasti. Tässä taas näkyy se, kuinka Éowyn osaa olla sekä pelottava että tosi empaattinen, mitä yritän tuoda esiin omassa ficissänikin. Minua nauratti tuo kohta Arwenin seuraneidoista luikkimassa verhojen taakse.
Oli mukava nähdä Arwenista nyt tuollainen herkempi ja heikompi puoli, kun aiemmissa luvuissa tämä oli ollut niin kylmän oloinen. Tuo selitys sille, miksei Arwen pidä Tin-Lalaithia tyttärenään ja muutenkin asennoituu tähän niin nuivasti käy kyllä järkeen. Mutta kyllä tuo Tin-Lalaithin suuttumuskin tuntui ymmärrettävältä. Vähän vain mietin, että mikä oikeus Éowynillä oli mennä kertomaan noin luottamuksellinen asia hänelle. Parempi olisi varmaan ollut, jos Éowyn olisi järjestänyt Tin-Lalaithin ja Arwenin puhumaan asiasta keskenään. Mutta eipä se varmaan olisi mitään muuttanut.
Lopusta en oikein osaa sanoa mitään (Konkarin kulaus
). Kieltämättä nuo papittaret kuulostavat aika mielenkiintoiselta porukalta. Mietin tuossa, että keitä nuo papittaret oikeastaan ovat ja mikä heidän roolinsa on gondorilaisessa yhteiskunnassa... Ehkäpä heistäkin tulee enemmän jatkossa. Pidän muuten edelleen siitä, kuinka kuvailet eri hahmoja ja heidän ulkonäköään.
Andune, voisin kirjoittaa viisisivuisen esseen seuraavasta aiheesta:
Mutta tyydyn sanomaan lyhyesti, että ainakaan kirjan Denethor ei toivonut Faramirin kuolleen Boromirin sijasta. Hän olisi toivonut Boromirin olleen Ithilienissä Faramirin sijaan, koska arveli, että tämä olisi tuonut sormuksen Denethorille (toisin kuin Faramir teki).Kuinka Boromirin kuoleman selville saanut Denethor toivoi Faramirin ja Boromirin osien vaihtuneen, että Faramir olisi kuollut Boromirin sijasta.
Itsellenikin kyllä tuli tuosta kuviosta mieleen Denethor et al, mutta vain koska luin kerran sellaisen ficin, jossa Finduilas sai kaksoset (tytön ja Faramirin), tyttö kuoli, Faramir jäi eloon, ja Denethoria suututti, kun hän oli toivonut tyttöä. Ja se selitti, miksi Denethor ei koskaan pitänyt Faramirista.
Mutta joo, jätän kommentoinnin tältä erää tähän. Lisään sitten myöhemmin, jos tulee jotain uutta mieleen.
En ole kovin selvillä kirjan kuvioista, siitä ny on kulunu jo hetken aikaa ku viimeksi luinMithrellas kirjoitti:Mutta tyydyn sanomaan lyhyesti, että ainakaan kirjan Denethor ei toivonut Faramirin kuolleen Boromirin sijasta. Hän olisi toivonut Boromirin olleen Ithilienissä Faramirin sijaan, koska arveli, että tämä olisi tuonut sormuksen Denethorille (toisin kuin Faramir teki).
Mulla on vain joku mielikuva että kirjassa olis ollu samalla tavalla. No, ainaki leffassa Denethor toivoi osien vaihtuneen. Mutta kirjahan se tässä tärkeämpi on Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Tuosta raiskauksesta: Tolkien mainitsee örkkien raiskanneen mm. Celebrianin. Raiskaus jos mikä on pelkkää vihaa. Se ei ole mikään pesää saamattoman pummin teko. Raiskaustahan on käytetty kidutuksen muotonakin.
No joo, pengoin aiheeseen liittyviä tekstejä kolmisen vuotta ennen kuin aloitin kirjoittamaan fanficcejä.
Voin hyvin kuvitella Arwenin kertoneen Éowynille Lúthienista ja Idrielistä, kun Éowyn on varmasti kysellyt, onko tällaisia ristiavioliittoja ollut ennenkin. Ja itse ainakin olen suuttuessani jollekin pahasti läimäyttänyt. Ja kun Éowyn nyt on hiukan äkkipikainen.
Kirjassahan puhutaan Kuningas Elessarista ja Kuningatar Undómielista.
Noihin raskauksiin: Juuri se, että raskaudet kuluttivat Arweninkin loppuun, ja syy useisiin keskenmenoihin oli juuri tuo ns. ristiavioliitto. Yksinkertaisesti genetiikka pistää vastaan. Mitä luultavimmin suurin osa sikiöistä oli ns. viallisia. Aragornilla on kuitenkin enimmäkseen ihmisen geenit, Arwenilla enimmäkseen haltian. Kuitenkin ihmiset olivat lähempää sukua hobiteille kuin haltioille, joten pakko tässä on olla komplikaatioita.
Kyllä, olen lukenut sitä keskustelua Konnussa Offausta tuo ei suinkaan minusta ole, sillä olen pirun kiinnostunut genetiikasta jne. Ja kyllähän raskaudet ihmisnaistakin kuluttavat. Juuri siksi Arwenilla oli raskaudet vaikeita ja mitä enemmän niitä oli, sen vaikeimmaksi tulivat.
Raskausajasta: joskus laskeskelin, että haltian raskausaika olisi pidempi kuin ihmisen, lähemmäs kahta vuotta. Arwenilla olen ajatellut, että tuo ristigeenit vaikuttavat tähänkin ja raskausaika on suunnilleen 16kk.
Ihmisten lapset luultavasti ovat raskastekoisempia kuin haltioiden, siitä tämä voi vaikuttaa juuri siihen, että kohtu vaurioituu. Kyllähän niin ihmisnaisillakin voi käydä, että liian suuri vauva vaurioittaa kohtua mikäli kyseessä on alatiesynnytys. Sitä käy vielä nykyäänkin.
Tin-Lalaithin itseinhoon ei vaikuta pelkästään Arwen, vaan hänellä se itsetunto nyt ei ole sitä kympin luokkaa. Sama asettelu tässä on, ja oikeastaan puolitarkoituksellisesti tehtykin.
Kiitosta ^^ Hienoa, että saa kuulla että on jotain uutta ficissä.
Papittaret... en ole koskaan voinut kuvitella, että Tolkienin maailmassa jumaluudet olisi ohitettu olankohautuksella. Yavanna on sadon ja hedelmällisyyden jumalatar. Kävi mielessä, että papittaria voisi olla, ja siitä aloin sitten kehittelemään kulttia. Minä en millään jaksa uskoa, että kääpiönaiset olivat parrakkaita, sanoi Tolkien mitä tahansa. Kääpiöt ovat minusta muutenkin mielenkiintoisia.
Itseasiassa Arwen ei olisi pystynyt kertomaan asiaa Tin-Lalaithille, ja kieltänyt Meldiania kertomasta. Ajattelin, että Éowyn, joka on suorasukainen ja huomannut Tin-Lalaithin kummastelevan äitinsä käytöstä, kertoi tälle syyn. Vaikka ei siihen oikeutta olisi ollutkaan.
Elboronin tunteita tässä tulee kyllä, mutta myöhemmin. Silloin kun Tin-Lalaith on papitarten laaksossa.
Sen verran voin spoilata, että Gimlin Kimaltaviin Luoliin matkustetaan kyllä ficin aikana.
No joo, pengoin aiheeseen liittyviä tekstejä kolmisen vuotta ennen kuin aloitin kirjoittamaan fanficcejä.
Voin hyvin kuvitella Arwenin kertoneen Éowynille Lúthienista ja Idrielistä, kun Éowyn on varmasti kysellyt, onko tällaisia ristiavioliittoja ollut ennenkin. Ja itse ainakin olen suuttuessani jollekin pahasti läimäyttänyt. Ja kun Éowyn nyt on hiukan äkkipikainen.
Kirjassahan puhutaan Kuningas Elessarista ja Kuningatar Undómielista.
Noihin raskauksiin: Juuri se, että raskaudet kuluttivat Arweninkin loppuun, ja syy useisiin keskenmenoihin oli juuri tuo ns. ristiavioliitto. Yksinkertaisesti genetiikka pistää vastaan. Mitä luultavimmin suurin osa sikiöistä oli ns. viallisia. Aragornilla on kuitenkin enimmäkseen ihmisen geenit, Arwenilla enimmäkseen haltian. Kuitenkin ihmiset olivat lähempää sukua hobiteille kuin haltioille, joten pakko tässä on olla komplikaatioita.
Kyllä, olen lukenut sitä keskustelua Konnussa
Offausta tuo ei suinkaan minusta ole, sillä olen pirun kiinnostunut genetiikasta jne. Ja kyllähän raskaudet ihmisnaistakin kuluttavat. Juuri siksi Arwenilla oli raskaudet vaikeita ja mitä enemmän niitä oli, sen vaikeimmaksi tulivat. Raskausajasta: joskus laskeskelin, että haltian raskausaika olisi pidempi kuin ihmisen, lähemmäs kahta vuotta. Arwenilla olen ajatellut, että tuo ristigeenit vaikuttavat tähänkin ja raskausaika on suunnilleen 16kk.
Ihmisten lapset luultavasti ovat raskastekoisempia kuin haltioiden, siitä tämä voi vaikuttaa juuri siihen, että kohtu vaurioituu. Kyllähän niin ihmisnaisillakin voi käydä, että liian suuri vauva vaurioittaa kohtua mikäli kyseessä on alatiesynnytys. Sitä käy vielä nykyäänkin.
Tin-Lalaithin itseinhoon ei vaikuta pelkästään Arwen, vaan hänellä se itsetunto nyt ei ole sitä kympin luokkaa. Sama asettelu tässä on, ja oikeastaan puolitarkoituksellisesti tehtykin.
Kiitosta ^^ Hienoa, että saa kuulla että on jotain uutta ficissä.
Papittaret... en ole koskaan voinut kuvitella, että Tolkienin maailmassa jumaluudet olisi ohitettu olankohautuksella. Yavanna on sadon ja hedelmällisyyden jumalatar. Kävi mielessä, että papittaria voisi olla, ja siitä aloin sitten kehittelemään kulttia. Minä en millään jaksa uskoa, että kääpiönaiset olivat parrakkaita, sanoi Tolkien mitä tahansa. Kääpiöt ovat minusta muutenkin mielenkiintoisia.
Itseasiassa Arwen ei olisi pystynyt kertomaan asiaa Tin-Lalaithille, ja kieltänyt Meldiania kertomasta. Ajattelin, että Éowyn, joka on suorasukainen ja huomannut Tin-Lalaithin kummastelevan äitinsä käytöstä, kertoi tälle syyn. Vaikka ei siihen oikeutta olisi ollutkaan.
Elboronin tunteita tässä tulee kyllä, mutta myöhemmin. Silloin kun Tin-Lalaith on papitarten laaksossa.
Sen verran voin spoilata, että Gimlin Kimaltaviin Luoliin matkustetaan kyllä ficin aikana.
Hahmopyöveli