Toisille aurinko paistaa kirkkaammin, PG

[Mithrellas]

Title: Toisille aurinko paistaa kirkkaammin
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: drama/angst
Pairings: Finduilas/Denethor
Disclaimer: Hahmot ja paikat ovat Tolkienin omaisuutta, enkä tavoittele niillä taloudellista hyötyä.
Summary: Finduilasin tarina. Kuvaus siitä, kuinka hänestä tuli Denethorin puoliso ja kuinka hänen elämänliekkinsä alkoi hiipua.

A/N: Noh, tässä taas tällainen minulle tyypillinen nyyhkyjuttu. Tämä on oikeastaan vähän kuin samaa sarjaa tuon Valkoisen muurin vanki -jutun kanssa, kirjoitettu 1. persoonassa.

Toisille aurinko paistaa kirkkaammin

Kun olin lapsi, minulla oli tapana hiipiä öisin ulos pihamaalle ja kulkea pitkin vanhaa nurmipolkua, joka vei alas merenrantaan. Se polku oli jo melkein kasvanut umpeen, ja ehkä se olisikin jo kadonnut, ellen minä olisi käyttänyt sitä niin usein. Rannalle päästyäni minä kiipesin suurelle kivelle, joka nousuveden aikaan oli aina veden saartama, ja katselin sieltä kohti syvänsinistä merenulappaa.

Meri oli yöllä aina aivan erilainen kuin päivisin. Silloin ei koskaan tuullut kovaa, ja vain kevyt tuulenvire saattoi rikkoa pinnan tyyneyden. Suuri valkoinen kuu paistoi matalalla ja maalasi veteen sillan, jota pitkin saattoi purjehtia satumaahan. Tai niin isoisäni aina tapasi sanoa, mutta Ivriniel väitti, että se kaikki oli pelkkää typerää lastensatua, ja että minä olin jo liian vanha uskomaan sellaiseen. Mutta öisin minä en välittänyt Ivrinielistä, vaan istuin kivelläni ja katselin pitkin kuunsiltaa, ja mietin, millaista elämä oli satumaassa. Isoisä oli sanonut, että siellä kaikki ihmiset olivat ystävällisiä toisilleen ja että kaikki olivat siellä yhtä arvokkaita. Siellä ihmiset auttoivat toinen toistaan toivomatta vastapalveluksia eikä kukaan ollut kenenkään vihollinen.

Saatoin istua rannalla monta tuntia, kosteudesta ja kylmyydestä välittämättä, ja palata vasta sitten, kun hiljalleen hiipivä auringon kajo alkoi sammuttaa itäisen taivaan tähtiä. Ja joka kerta kun kävelin takaisin kartanollemme, oli se vielä synkkä ja äänetön, eikä yhdestäkään ikkunasta pilkottanut valoa. En tiedä, huomasivatko vanhempani koskaan, etten nukkunut öisin vai huomasivatko he sen, mutta eivät välittäneet. Minä kun en ollut niin kuin Ivriniel, vanhempieni esikoinen, joka oli etevä kaikessa mihin ryhtyi ja noudatti aina kuuliaisesti vanhempieni tahtoa. Enkä minä ollut niin kuin Imrahil, kuopus, isäni kauan kaivattu perillinen, johon kaikki perheemme odotukset kohdistuivat ja jota isäni ja äitini rakastivat enemmän kuin toisiaan. Minä olin vain Finduilas, keskimmäinen lapsi, jonka ei koskaan olisi tarvinnut edes syntyä.

* * *

Olin viidenkolmatta, kun käskynhaltija Ecthelion järjesti suuret tanssiaiset idässä saavutetun voiton kunniaksi. Puhuttiin salaperäisestä sotapäälliköstä, Thorongilista, jonka johtamat komppaniat voittivat aina, minne vain menivätkin. Mutta isäni arveli, ettei tanssiaisten syynä ollut vain Thorongilin saavutuksen juhlinta. Oli nimittäin niin, että Ecthelionin poika Denethor, joka ei ollut enää kovin nuori mies, etsi itselleen puolisoa.

Äitini teetti Ivrinielille uuden leningin, kauniimman kuin yksikään hänen entisistään, kauniimman kuin mitä äidillä itsellään oli koskaan ollut. Se oli säihkyvän hopeista silkkiä, ja sen yläosa oli koristeltu vihrein jalokivin, jotka kimaltelisivat kauniisti tanssiaissalin kynttiläkruunujen loisteessa. Minä pukeuduin yksinkertaiseen siniseen mekkooni, joka oli minun lempivaatteeni, sillä se ei ollut Ivrinielin vanhoja niin kuin muut leninkini, vaan se oli aikanaan teetetty minulle kahdennenkymmenennen syntymäpäiväni kunniaksi.

Ivriniel lähestyi nyt jo kolmeakymmentä ja oli tähän asti aina lähettänyt kosijansa pois murtunein mielin. Hän sanoi aina, ettei ottaisi itseään huonompaa miestä. Ja ehkä oli niin, että vain käskynhaltijan poika olisi riittävän korkea-arvoinen tulevan suuriruhtinaan esikoistyttärelle.

* * *

Seison sisareni rinnalla tai vähän hänen takanaan Ecthelionin tanssisalissa ja annoin katseeni vaeltaa väkijoukossa. Huomioni kiinnittyi mieheen, joka istui salin toisessa päädyssä eikä näyttänyt osallistuvan ilonpitoon. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja vaatimattomat, mutta hänen kasvonsa ylhäiset ja salaperäiset, ja rinnassaan hän kantoi hopeista tähteä. Minä mietin, kuka hän oli ja miksi hän oli asettunut sillä tavalla erilleen muista.
"Ivriniel? Tiedätkö, kuka tuo mies on?" minä kysyin.
Sisareni vilkaisi miestä nopeasti ja kohautti harteitaan. "Kuka lie, kuokkavieras varmaan käytöksestä päätellen. Mutta katso, katso Finduilas! Tuolla on hän. Minusta tuntuu, että hän kääntyy kohta katsomaan minua kohti!"
Minä siirsin katseeni seinän vierellä istuvasta muukalaisesta salin toiseen päähän, jossa käskynhaltija oli juuri aikeissa toivottaa vieraansa tervetulleiksi. Hänen vierellään seisoi tumma mies, jonka kasvot olivat ylpeät ja katse tutkiva. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja mustat, ja tummiin oli hän pukeutunutkin. Hän ei näyttänyt tyytyväiseltä saati onnelliselta siinä seistessään ja minusta tuntui, ettei hän välittänyt tällaisesta juhlahumusta sen enempää kuin minä, tai se seinän vieressä yksinään istuksiva mieskään.

Musiikki alkoi soida, ja ne, joilla oli kumppani valmiina, astuivat salin keskelle ja aloittivat tanssin. Käskynhaltijan poika ei liittynyt heihin, vaan otti muutamia askeleita taaksepäin kohti seinää, siemaisi viinipikaristaan ja tarkkaili ympäristöään. Silloin käskynhaltija Ecthelion meni hänen luokseen, asetti kätensä hänen olalleen ja sanoi hänelle jotain. Minusta tuntui, että puhuessaan Ecthelion heilautti kättään meidän suuntaamme. Ecthelion tunsi isämme hyvin, ja sen tähden olimme melkein kuin kunniavieraita näissä juhlissa. Denethor kohotti katseensa viinipikaristaan ja nyökkäsi. Sitten hän suuntasi askeleensa meitä kohti, ja Ivriniel tarrautui käsivarteeni ja puristi sitä lujaa.
"Iltaa, arvon neidot", Denethor sanoi ja kumarsi meille kummallekin kohteliaasti. Ivriniel esitteli meidät ja niiasi niin syvään, että hänen polvensa naksuivat. Minäkin niiasin, mutta nopeasti, sillä Denethor kääntyi katsomaan minua ja puhui.
"Soisitteko minulle seuraavan tanssin, Finduilas-neito?"
Ihmettelin, pyysikö hän todella minua, vai oliko hän erehtynyt siitä, kumpi meistä oli esikoinen, mutta en tietenkään voinut kieltäytyä. En kääntynyt katsomaan sisareni ilmettä, kun tartuin Denethorin käsivarteen ja kuljin hänen rinnallaan tanssilattialle.

Denethor oli taitava tanssija. Minusta tuntui, että hän oli harjoitellut pitkään juuri tätä iltaa varten. Hän ei puhunut mitään ja piteli minua melko kaukana itsestään. Arvelin, että hän oli varmaan kohteliaisuuttaan päättänyt tanssittaa ensin nuorempaa sisarta kerran ennen kuin siirtyisi viettämään loppuillan vanhemman kanssa. Mutta kun musiikki taukosi, hän ei poistunutkaan viereltäni, vaan kysyi, haluaisinko juotavaa. Vastasin myöntävästi, sillä salissa oli aika kuuma. Siirryimme syrjemmälle ja silmänurkastani näin sisareni juttelemassa jonkun nuoren miehen kanssa, mutta hänen kätensä olivat puuskassa eikä hän katsonut nuorukaista silmiin.

Katseeni löysi taas sen omalaatuisen miehen, joka istui yksinään salin toisessa päädyssä.
"Kuka tuo mies on?" minä kysyin Denethorilta, kun hän palasi juomien kanssa.
Denethor katse synkkeni äkkiä. "Miten niin? Miksi haluatte tietää?"
Minä hämmennyin ja kohautin vain harteitani. Denethor katseli hetken miestä ja hymähti sitten.
"Tuo on Thorongil, josta olet ehkä kuullut", hän totesi.
Yllätyin, sillä olisin odottanut sellaisen maineikkaan sotapäällikön ja juhlinnan kohteen olevan kaiken huomioon keskipisteenä, mutta tämä mies ei sellaista näyttänyt edes kaipaavan.
"Miksei hän osallistu ilonpitoon?" minä kysyin.
"Tiedä häntä", virkkoi Denethor. "Tulee jostakin pohjoisesta ja tapansa ovat meille oudot."
"Eikö kukaan ole kysynyt häneltä?"
"Miksi kysyä? Hän vastaa kuitenkin arvoituksin."
Minun teki mieleni mennä puhumaan tuon miehen kanssa, mutta silloin soitto alkoi taas, ja Denethor pyysi minua uudelleen tanssiin. Enkä minä kieltäytynyt tälläkään kertaa.

Illan vanhetessa minusta tuntui, että Denethor alkoi käydä puheliaammaksi ja hymyili enemmän. Hänen aluksi jäykät ja ilmeettömät kasvonsa muuttuivat lempeämmiksi, ja minä aloin ymmärtää, miksi niin monet naiset toivoivat pääsevänsä tämän miehen morsiameksi. Hän oli kaunis mies, ylhäinen, hyvin viisas ja oppinut, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista. Viimein ehdotin hänelle, että hän tanssittaisi minun sisartanikin, edes kerran, sillä tämä oli istunut koko illan seinän vierellä, yhtä yksinäisen näköisenä kuin se kummallinen Thorongil, ja torjunut kaikki jotka olivat pyytäneet häntä kanssaan parketille. Denethor suostui hieman vastahakoisesti ja ennen kuin hän meni, hän sanoi minulle, ettei Thorongilia pitäisi häiritä, sillä hän käyttäytyi joskus arvaamattomasti. Ihmettelin, miksi hän sanoi niin, mutta päätin noudattaa hänen neuvoaan.

Denethor tanssi Ivrinielin kanssa kahdesti, mutta sen jälkeen hän palasi taas luokseni ja kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan ulos kävelylle. Minä suostuin, ja me kävelimme linnan etupihalle, jota kutsuttiin myös Lähteenpihaksi. Pysähdyimme hetkeksi katsomaan Valkoista puuta, joka seisoi surkeana ja kuolleena solisevan suihkulähteen vieressä. Denethor huokaisi syvään ja näytti murheelliselta katsoessaan puuta, vaikka tuskin hän itse oli millään tavalla syyllinen sen kohtaloon. Sitten hän vei minut muurille, jolta katselimme pimeällä taivaalla kimmeltäviä tähtiä ja suurta hopeista kuuta, joka paistoi pimeyden keskellä siintävän Anduinin suiston yläpuolella. Kuun valo heijastui Denethorin tummista silmistä, vähän kuin tyynestä meren pinnasta, ja minusta tuntui, että Denethor oli hyvin murheellinen ja yksinäinen mies, vaikka en oikein ymmärrä, mikä sai minut ajattelemaan sillä tavalla. Ihmettelin, miksei hän ollut ottanut itselleen vaimoa jo paljon aiemmin.

Denethor kääntyi katsomaan minuun päin.
"Miten kauan olette aikonut pysyä kaupungissamme, Finduilas-neito?" hän kysyi.
"Isämme puhui neljästä viikosta", minä vastasin.
Denethor nyökkäsi mietteliäästi.
"Minä toivoisin, että voisin pitää teille seuraa, Finduilas, tänä aikana kun olette luonamme", hän sanoi sitten ja käänsi katseensa pois, ikään kuin olisi pelännyt minun pahastuvan moisesta ehdotuksesta.
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, herra", vastasin.
Silloin hän kääntyi katsomaan minua silmiini. "Kiitos, Finduilas", hän sanoi ja alkoi hymyillä.

* * *

Seuraavina päivinä perheemme nautti illallista käskynhaltijan ja hänen poikansa seurassa. Illallisen jälkeen Denethor tapasi viedä minut kävelylle muureille tai puutarhaan, ja kertoa minulle samalla tarinoita Minas Tirithin kaupungista ja sen historiasta. Minä kuuntelin niitä mielelläni, ja kun Denethor huomasi kiinnostukseni, hänen tarinansa alkoivat muuttua yhä vivahteikkaammiksi ja ne liitivät pois meidän tuntemiltamme paikoilta ja ajoilta jonnekin kauas esihistoriaan, ajoille jolloin mahtavat haltiakuninkaat hallitsivat Keski-Maata ja urheat haltia- ja ihmissoturit taistelivat kaiken kauniin puolesta. Denethor oli taitava tarinankertoja, ja siinä mielessä hän muistutti minun isoisääni Angelimiriä, mutta koskaan Denethor ei puhunut mitään itsestään, ei kertonut nuoruudestaan ja siitä, millaista hänen elämänsä oli ollut kahden vanhemman sisaren pikkuveljenä. Olisi voinut kuvitella Denethorin olleen samanlainen kuin Imrahil, ilkikurinen, mutta hyväsydäminen, hieman hemmoteltu pojanviikari, mutta jos hän todella oli joskus ollut sellainen, oli hän nyt kovasti erilainen.

Lähtöämme edeltävänä päivänä Denethor ei kertonut tarinoita, vaan oli vaitonainen ja vakava. Hän vei minut puutarhaan ja istutti penkille, katsoi minua silmiini ja veti syvään henkeä.
"Finduilas, sinun seurasi on tuonut elämääni sellaista iloa, jollaista en koskaan kuvitellut kokevani. Sen vuoksi olisi sääli, jos joutuisin siitä nyt luopumaan", hän virkkoi.
Minä odotin, mitä hän aikoi sanoa, vaikka oikeastaan minä tiesin jo.
"Olen ajatellut lähestyä isääsi, ja pyytää häneltä sinun kättäsi, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan", hän jatkoi.
Minä pysähdyin hetkeksi miettimään, millaista elämäni olisi tässä kaupungissa, niin kaukana merestä. Mietin pääsisinkö enää koskaan katselemaan öistä kuunsiltaa tai aaltojen yllä lentäviä joutsenparvia, tai kuuntelemaan meren pauhua ja tuulen suhinaa kaislikoissa, mutta Denethor katsoi minua kiinteästi, odottavana, ja minä tiesin jo, etten voisi vastata kieltävästi. En tiedä, rakastinko Denethoria, mutta minä viihdyin hänen lähellään ja välitin hänestä, ja ehkä hänkin välitti minusta.
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan", minä sanoin. Denethorin kasvot sulivat helpottuneeseen hymyyn ja hän kosketti varovasti hiuksiani. Hän katsoi minua hetken tummilla silmillään, jotka säteilivät yllämme loistavien tähtien valoa, kumartui lähemmäs ja suuteli minua.

* * *

Kun vanhempani kuulivat Denethorin aikeista, minä en äkkiä ollutkaan enää Finduilas, Ivrinielin nuorempi sisar, vaan Gondorin tulevan Valtiaan morsian ja kaiken huomion keskipiste. Äitini itki, koska oli minusta niin tavattoman ylpeä (tai niin hän sanoi) ja sisareni itki, koska kateus satutti häntä niin syvästi. Isäni nauroi jatkuvasti sydämensä pohjasta ja Imrahil virnisteli ja luuli olevansa vitsikäs jäljitellessään sulhaseni käytöstä.
"Oi Finduilas, rannikon neito, sallitteko minun tarttua teidän käteenne?" Imrahil sanoi mahtipontisesti, liioitellun ryhdikkäänä ja kumarsi toinen käsi selän taakse taivutettuna. "Lähdettehän taas kanssani kävelylle puutarhaan. Ilta on mitä hienoin."
Imrahil oli lapsellinen, mutta silti minun oli vaikea olla huvittumatta, koska hänen esityksensä oli niin osuva. Tiesin myös, ettei Imrahil todellisuudessa tahtonut minun lähtevän niin kauas, mutta hän oli liian nuori voidakseen ilmaista suruaan muulla tavoin kuin pilailemalla tulevan mieheni kustannuksella.

Palasimme takaisin Dol Amrothiin, jossa kihlaustamme oli tarkoitus juhlia myöhemmin kesällä. Ivriniel vietti paluutamme seuranneet päivät yksin kamarissaan, itkien suurimman osan ajasta. Minun oli vaikea ymmärtää, mikä häntä oli niin kovasti satuttanut, ja mietin oliko hän minulle vihainen. Menin hänen luokseen ja kysyin, oliko hän rakastunut Denethoriin, ja jos oli, miksei hän ollut kertonut siitä minulle aiemmin. Olisin voinut selittää asian Denethorille. Hän olisi varmasti ymmärtänyt. Mutta Ivriniel sanoi, ettei rakastamisella ollut merkitystä. Denethorista olisi kuulunut tulla hänen miehensä, koska hän oli meistä vanhempi, ja se, että Denethor oli valinnut minut, oli väärin. Minä arvelin, että ehkä Denethor ei itsekään tiennyt, miksi oli valinnut minut. Ehkä rakkaus ei aina noudattanut järjen sanelemia sääntöjä
"Ei sillä ole mitään tekemistä rakkauden kanssa", Ivriniel huusi yllättäen ja ponkaisi ylös sängyltä. Hän tuijotti minua silmät punaisina ja hiukset pörrössä, mutta hänen katseensa ja äänensä olivat kuin jäätä. "Hän valitsi sinut koska olet nuorempi ja koska sinulla on siksi enemmän aikaa synnyttää hänelle jälkeläisiä. Sitä hän vain katsoo, ei mitään muuta. Sinulla ei ole muuta virkaa hänen talossaan."

* * *

Kului vuosi, ja minusta tuli käskynhaltijan pojan vaimo. Denethor oli edelleen yhtä huomaavainen kuin ennenkin, ja hän teetti minulle paljon uusia vaatteita ja jalokivistä taottuja, toinen toistaan kirkkaammin säkenöiviä koruja. Ne olivat kauniita, ja hetken aikaa minä olin hyvin ylpeä siitä, ettei minun tarvinnut enää pukeutua Ivrinieliltä jääneisiin kolttuihin, vaan sain uutena kaiken, minkä vain keksin pyytää. Palvelijattaret olivat ystävällisiä ja tekivät kaikkensa tehdäkseen oloni mukavaksi. Mutta totuuden nimissä minä en oikein viihtynyt kaupungissa. Yöllä kuuluvat äänet olivat niin erilaisia: vartijoiden huudahduksia toisilleen, hevosten kavioiden kopinaa kivetyillä teillä, tuulen vaikerrusta kolkon linnan kaikuvissa kammioissa ja pimeissä nurkissa. En kuullut aaltojen pärskähtelyä rantakallioita vasten, en kaislojen kahinaa saati kalaparvien yllä lentelevien lokkien kirkunaa. Ja kun päivisin kuljin kaupungilla, kukaan ei tullut vaihtamaan kanssani kuulumisia, vaan he käänsivät katseensa toisaalle: ylimystön rouvat kateudesta ja kopeudesta, käsityöläisten vaimot alamaisuudesta. Denethor vakuutti, että tottuisin uuteen kotiini pian, mutta minä ihmettelin, mistä hän sen tiesi. Hänhän oli itse asunut koko ikänsä kaupungissa, eikä hänen ollut koskaan tarvinnut totutella sellaiseen paikkaan.

Minulla oli usein tapana mennä pihalle katsomaan, kun Thorongil lähti komppaniansa kera jonnekin itään tai etelään sotaretkille tai kun hän palasi niiltä voittoisana kansan hurratessa. Denethor oli yleensä myös paikalla, mutta hän ei koskaan yhtynyt kansan ilonpitoon, joten minäkin pysyin vaiti ja totisena. Denethor ei käynyt taistelemassa kaupungin ulkopuolella, sillä hän oli linnakaartin päällikkö ja vastasi näin isänsä ja kaupungin turvallisuudesta. Hän sai harvoin kunniaa työstään, sillä Minas Tirithin muurien sanottiin sulkevan viholliset ulkopuolelle, ja ilkeämielisimmät väittivätkin koko linnakaartin toimivan pelkästään perinteen ja näön vuoksi. Minä arvelin, että Denethor palveli kaartissa, koska Ecthelion ei sallinut hänen joutuvan vakaviin vaaroihin. Denethor oli ainoa poika ja hänen henkensä oli siksi kalliimpi kuin muiden miesten.

Ensimmäinen lapsemme oli poika, ja minä olin siitä kiitollinen, sillä Denethorilla oli nyt perillinen, ja yksi huoli vähemmän. Vaikka Denethorilla oli paljon kiireitä, hän löysi aina jostain aikaa minua ja poikaamme varten. Olin onnellinen, että mieheni oli sellainen, huolehtivainen ja turvallinen. Sen vuoksi en oikein vieläkään ymmärrä, miksi Thorongil kiehtoi minua niin. Jos hän oli kaupungissa, minä pyrin aina hänen seuraansa, sillä toivoin, että hän kertoisi minulle enemmän itsestään, ja pohjoisesta - siitä maasta josta hän oli tullut. Mutta hän oli vaitonainen kaikesta mikä koski häntä itseään.

Usein minä seisoin muurilla ja katselin Thorongilin perään ja toivoin ehkä hieman typerästi että hän ottaisi minut joskus mukaansa matkoilleen. Tiedän, ettei sellaisen ajatteleminen ollut sopivaa, sillä minulla oli aviomies ja lapsi, mutta mieleni teki kovasti päästä katsomaan niitä salaperäisiä paikkoja kaukana pohjoisessa, mistä Thorongil oli kotoisin. Hän puhui puista, joissa kasvoi keväisin kultaisia kukkia, laulavista vesiputouksista ja omituisesta pikkuväestä, joka rakasti ruokaa, aivan erityisesti sieniä. Kerran kysyin, tunsiko hän haltioita, ja minusta tuntui, että hän hätkähti ennen kuin sanoi tavanneensa heitä joskus. Sen jälkeen menin Denethorin luo ja kysyin, voisimmeko lähteä matkalle, ja tavata haltioita, mutta hän luuli että vitsailin ja nauroi kovasti.

Eräänä päivänä Thorongil lähti eikä enää palannut. Hänen sotilaansa tulivat takaisin ja sanoivat, että hän oli jättänyt heidät, kääntänyt katseensa kohti itää ja kadonnut. Minä tulin niin surulliseksi, että aloin itkeä, mutta Denethor vain totesi aina tienneensä, että Thorongil oli arvaamaton ja että hänen isänsä Ecthelion oli tehnyt typerästi luottaessaan tähän omalaatuiseen mieheen.

* * *

Me saimme toisenkin pojan, ja Denethor sanoi, että se oli hieno asia, sillä kaksi poikaa oli aina parempi kuin yksi. En tiedä miksi se teki minut murheelliseksi. Sanoin, että olisin toivonut tytärtä, mutta Denethor totesi, ettei naisista olisi hyötyä sodassa. Pian toisen poikamme syntymän jälkeen vanha Ecthelion kuoli, ja Denethor peri hänen asemansa käskynhaltijana. Sen jälkeen Denethor ei enää viettänyt kanssani yhtä paljon aikaa kuin ennen, sillä vuodet alkoivat käydä synkemmiksi, ja monet sanoivat, että suuren taistelun aika oli lähellä.

Eräänä aamuna tuli viesti, että Ithilienin samoojat olivat kärsineet suuret miestappiot, sillä he olivat joutuneet örkkikomppanian yllättämiksi. Kaupungin kujilla oli jo pitkään kuiskittu, ettei Denethor ollut yhtä terävä käskynhaltija kuin isänsä, tai ainakaan hän ei ollut onnistunut löytämään sellaista oivaa sotapäällikköä kuin Thorongil ja sen vuoksi miehiä kuoli niin paljon. Minä seisoin muurilla, enkä voinut olla huomaamatta että idän tummat pilvet olivat käyneet entistä suuremmiksi, ja niiden levittämä varjo tuntui nyt lankeavan koko kaupungin päälle. Denethor tuli hakemaan minua pois muurilta, mutta en voinut irrottaa katsettani niistä oudoista välähtelevistä valoista mustan pilven keskellä. Minusta tuntui että varjosta puhaltava tuuli toi mukanaan puhetta, pahoja sanoja, jotka käskivät minun kuolla. Äkkiä aloin vavista kiireestä kantapäähän ja tartuin Denethoriin ja nojauduin häntä vasten. Hän sulki minut syliinsä.
"Kunpa olisi jokin keino...", kuulin hänen mutisevan itsekseen.

Seuraavana päivänä katselin alas kuudennelle tasolle, jossa hevostallit sijaitsivat, ja näin kuinka sotureiden nuolten lävistämiä ruumiita nosteltiin pois kärryiltä. Huivipäisiä, harmaisiin ja ruskeisiin kolttuihin verhoutuneita naisia parveili nuorukaisten ruumiiden vierellä, ja kun joku heistä tunnisti oman poikansa, päästi tämä lohduttoman vaikerruksen, ja se tuntui hyytävän minun vereni siihen paikkaan. Noin voisi käydä minunkin pojilleni, ajattelin. Minä voisin olla tuossa itkemässä lasteni ruumiiden ääressä. Äkkiä en saanut mielestäni pois kuvaa, jossa oman poikani rintakehään iskeytyi useita nuolia, jotka lopulta riistivät häneltä hengen. Näin edessäni kalpeat, elottomat nuoren miehen kasvot, kauniit mutta kuolleet ja aloin täristä kylmästä ja kauhusta. Viimein sain katseeni irti alhaalla makaavista kuolleista nuorukaisista, ja säntäsin suin päin Denethorin luo, joka parhaillaan piti jonkinlaista neuvonpitoa valtaistuinsalissa. En välittänyt vartijoista, jotka kehottivat minua odottamaan, vaan juoksin saliin ja suoraan mieheni syliin.
"Denethor, et voi millään lähettää meidän poikiamme sotaan! He kuolevat! Minä tiedän, että he kuolevat!" huusin ja itkin yhtä aikaa.
"Finduilas, mitä tämä oikein on? Rauhoitu, hyvä nainen, tuollainen käytös on häpeäksi meille molemmille!" hän ärähti, tarttui minua käsivarresta ja ohjasi ulos salista käytävään. Siellä hän pysähtyi seisomaan eteeni ja käski minua taas rauhoittumaan, mutta minä en voinut mitään itkulleni. Denethor huokaisi tuskastuneena.
"Minä sinä yrität sanoa? Tietysti meidän pojistamme tulee sotilaita, sehän on itsestään selvää. Ja katsokin ettet järjestä moisia kohtauksia enää toiste vieraideni edessä", Denethor tokaisi ja marssi tiehensä.

* * *

Ehkä sisareni oli oikeassa sanoessaan, ettei minulla ollut muuta virkaa kuin antaa käskynhaltijalle perillisiä. Nimittäin en tunne itseäni enää tarpeelliseksi. Denethor ei kuuntele minua ja tuskin edes puhuu kanssani. Hän ei enää tule hakemaan minua pois muurilta, vaikka viettäisin siellä koko päivän sateessa ja kylmässä. Ja iltaisin, kun hän palaa luokseni kamariimme, on hän kalpea ja väsynyt, aivan kuin häntä painaisi jokin asia, mutta hän ei suostu avautumaan kenellekään, ei edes minulle, omalle vaimolleen. Minä haluaisin auttaa häntä, koska ehkä sillä tavalla voisin auttaa myös itseäni, mutta en tiedä miten voisin sen tehdä.

Ehkä on niin, että joidenkin ihmisten elämä on alusta asti vailla tarkoitusta, että he ovat joutuneet tähän pahuuden riivaamaan maailmaan jonkinlaisen virheen tai erehdyksen seurauksena, ja joille ei siksi löydy omaa polkua elämän kivikkoisilta erämailta. Gondorissa on jo pitkään sanottu, ettei maallamme ole toivoa, ellei kuningas palaa, ja mieheni tietää sen. Mutta jos kuningas palaa, ei käskynhaltijoita enää tarvita. Nyt minä uskon, ettei Denethorin koskaan olisi pitänyt ottaa itselleen vaimoa ja saada jälkeläisiä, sillä tapahtuipa miten vain, odottipa kansaamme pimeys tai valo, ei minulle ja lapsilleni ole paikkaa tässä maailmassa.

En tiedä kuvittelenko vain, mutta jotenkin minusta tuntuu, että kesä on nyt kylmempi kuin se oli vielä edellisenä vuonna. Pelennorin niityt eivät ole enää niin vihreät, ja aurinko tuntuu paistavan himmeänä, kuin verhon takaa. Tuuli puhaltaa kovemmin, eikä se vilvoita vaan hyytää huolimatta siitä, kuinka moneen vaatekerrokseen minä pukeudun, eivätkä linnut enää laula, vaan sirkuttavat, eivätkä kukat tuoksu, vaan kuihtuvat pienen hetken jälkeen, eivätkä perhosten siivet ole enää kirkkaan keltaiset vaan ruskeat tai harmaat. Eikä kyyneleiden vuodattaminen enää saa sydäntäni kevenemään.

Minä kävelen yhä pitkin muurin viertä, ja katselen kohti etelää, jossa suuri virta kohtaa meren. Ehkä jossain kaukana kuu vielä paistaa öisin horisontin yllä ja luo mereen sillan, mutta minä en voi sitä enää nähdä.


Loppu

[Andune]

Suloista ja ihanaa...ja tietenkin hieman surumielistä. Kuvailut olivat todella kauniita ja oli hienoa lukea Finduilasin tuntemuksista ja pelosta poikiensa puolesta. Upeaa ja ihanaa

[Annatar]

Voi, tämä on riipaiseva. Riipaiseva ja kaunis ^^

Kuvasit hienosti Finduilasin yksinäisyyttä ja sitä, miten se ei koskaan tuntunut löytävän omaa paikkaansa mistään. Ja sitä ikävää merelle ja rannalle... miten surullinen vanki se olikaan omassa elämässään. Ja sen pelon poikiensa puolesta ymmärtää hyvin, ne oli kaikki mitä sillä oli. Voi.
Miten nöyrä ja vaatimaton nainen se loppujen lopuksi olikaan.

"Minä olin vain Finduilas, keskimmäinen lapsi, jonka ei koskaan olisi tarvinnut edes syntyä."

Minusta oli ihanaa lukea myös sen ajatuksista ja mielenkiinnosta Thorongiliin ja kaikkeen siihen, mitä Thorongil edusti. Vapautta ja riippumattomuutta, tulla ja mennä ja nähdä miten mielii. Arvoituksellisuutta.

Denethorin kuvasit myös ihanasti, tuossa niiden tutustumisvaiheessa minä ihastuin siihen mieheen entistä enemmän Kerta kaikkisen hienosti kuvattu koko mies. Niin herkkä ja hieno, mutta ylpeä ja sulkeutunut. Loukussa.

"Minä toivoisin, että voisin pitää teille seuraa, Finduilas, tänä aikana kun olette luonamme", hän sanoi sitten ja käänsi katseensa pois, ikään kuin olisi pelännyt minun pahastuvan moisesta ehdotuksesta."

Tämäkin oli aivan ihana kohta:

"Denethor oli taitava tanssija. Minusta tuntui, että hän oli harjoitellut pitkään juuri tätä iltaa varten."

Samoin pidin kovasti siitä, miten kuvasit perheen reaktioita Finduilasin ja Denethorin avioliittoon. Tykkään paljon tästä ficistä, hyvin ja huolella kirjoitettu.
Ja tämä herätti monia ajatuksia ja tunteita Luen ja kommentoin kyllä pidemmätkin juttusi, jahka aika on sille otollinen.

(Ja huonojen kommenttien päiväni jatkuvat, mutta toivottavasti saat tästä jotakin irti itsellesi ^^ )

[Mithrellas]

Kiitos kovasti kommenteistanne, Andune ja Marianna.

Minä pelkäsin, että ehkä tästä tuli liiankin synkkä varsinkin lopussa, koska tuskin Finduilasin elämä noin yleisesti ottaen oli kovin surkeaa, mutta minun nyt vaan teki vaihteeksi mieli kirjoittaa tällaista...

Marianna, tuo palautteesi oli todella mielenkiintoista. Mukavaa lukea jonkun toisen tulkintaa. Minä tuohon Finduilasin rooliin eläytyessäni en ehkä hirveästi edes pyrkinyt miettimään noita asioita, esim. tuota minkä takia hän nyt niin oli sen Thorongilin perään, mutta se miten tuon asian sanoit, että Thorongil edusti vapautta ja riippumattomuutta, oli varmaan juuri se, mitä hain tuossa takaa.

Minä itsekin olen ruvennut tykkäämään Denethorista aina vain enemmän. Se kammottava leffa-Denethor on varmaan vaikuttanut siihen, miksi ficcarit usein kirjoittavat Denethorin hirveäksi julmuriksi, joka suurin piirtein hakkaa Finduilasin kuoliaaksi. Mutta minä uskon, että Denethor oli alun perin herkkä ja ihana mies, mutta se Palantíriin katsominen sitten vähitellen teki hänestä kylmäkiskoisen ja tunteettoman ulkopuolisten silmissä. Toisaalta tekee myös mieli ajatella, että Gondor olisi kaatunut paljon ennemmin, ellei Denethor olisi välillä turvautunut Palantíriin. Tekisi kyllä mieli kirjoittaa joskus Denethorin lapsuudesta, mutta en ole vielä oikein keksinyt millainen se olisi voinut olla... (sen takia kuittasin senkin tässä jutussa vain sillä, ettei Denethor koskaan puhunut lapsuudestaan. Se hyvä puoli tässä 1. persoonassa kirjoittamisessa on, että ei tarvitse vaivautua miettimään asioita muuta kuin siihen asti, mitä tämä nimenomainen hahmo tietää. )

[Piratesse]

Meinasipas unohtua. Luin tämän eilen ruokiksella ja nyt olen märehtinyt sitä tässä hetken jos toisenkin. Tämä oli ihana.

Jotenkin minulla nyt yhdistyy se aiempi ficcisi, missä Denethor miettii ettei se osannut oikein näyttää tunteitaan ja sitten tässä taas Finduilasin ajatukset ja tulee aika surku olo. Ettei ne ole osanneet yhtään tulla toisiaan lähelle. Huokaus.

Finduilas oli tässä jotenkin niin nöyrä, vaatimaton ja taipuvainen muiden tahtoon.

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, herra",

Tuo lausahdus tuntui minun mielestäni toistuvan niin monta kertaa, että todella tuli surku Finduilasin puolesta. Aivan kuin sen oma tahto olisi ollut niin heikko, että myöntyi kaikkeen ja oli toisille mieliksi.

Muutama kerta piti nielaista siinä missä, Finduilas sai mieleensä kuvan siitä kuinka nuolet tappavat toisen sen pojista. Meni oikein kylmät väreet selkäänsä pitkin. Naisparka.

Minuakin jäi muuten mietityttämään tuo sen suhtautuminen Thorongiliin ja ihan samasta syystä kun tuossa oli jo aiemmin mainittu. Sellainen vapaus, mahdollisuus tehdä ihan mitä vain...

Nyt minä vain huokailen haikeasti ja rakentava palautteeni lipesi otteesta, ennen kuin pääsin edes alkuunkaan. äh.

[Mithrellas]

Piratesse, kiitos! Tosi hienoa, että sinä jaksat lukea näitä minun juttujani, vaikka itse en ole ikinä kommentoinut sinun ficcejäsi (tosin puolustaudun sillä, että luen ficcejä lähinnä koska haluan pohtia TSH-hahmojen persoonia). Mutta nyt on Toisten tähtien alla menossa 9. luvussa ja olen kyllä tykännyt, vaikkei siinä olekaan näitä minun lempparihahmojani.

Tämä Finduilas-ficci oli kyllä taas ihan paatos-vaihteella kirjoitettu. Luulen, että tein Finduilasin elämästä liiankin surkeaa, mutta oli vaan vaihteeksi sellainen fiilis...

Minulla oli kai sellainen tausta-ajatus, että tuo Finduilas olisi tavallaan syntymästään asti ollut vähän "muissa maailmoissa", siis hänestä on tuntunut siltä, ettei kuulu Keski-Maahan vaan jonnekin muualle. Ja se, miten häntä kohdeltiin perheessään, vain vahvisti tuota kokemusta, ja sen vuoksi hänestä tuli niin alistunut ja vaatimaton. Ja ajattelin tänään, että tuo muualle kuulumisen tunne voisi myös osittain selittää sitä haikailua Thorongilin perään. (Omituista muuten analysoida omia kirjoituksiaan, mutta niin sitä kai usein käy, että tarinat lähtevät kirjoittamaan itse itseään ja sitten jälkeenpäin katselee että mitäs kummaa minä tuollakin tarkoitin. Tai ainakin minulle näyttää käyvän niin.)

[athelas]

En ollut ennen huomannutkaan, että sinulla on tälläinenkin ficci, joten nyt vast piipahdettuani tuolla löysin tämän viimein. Mutta siitä olen iloinen, että tämän löysin.

Ficci oli upea, surullinen ja jotenkin sellainen, että siihen voi helposti samaistua, siis Findulaisin mietteisiin ja pelkoihin.

Pidän myös kovasti juuri tälläisistä pohdiskelevista ficeistä ja tästä kirjoitustavasta ylipäätään.

[Mithrellas]

Kiitos kovasti kommentista, Athelas. Mukavaa että tämä ficci löysi sinutkin.

Tämä on taas niitä juttuja, jotka jälkeenpäin tuntuvat minusta tosi noloilta. En enää edes muista kunnolla mitä kirjoitin ja hyvä niin.

[Marnie]

Minun on ilmeisesti pitänyt lukea tämä ficci toukokuusta asti, koska minä muistan milloin sinä pistit tämän tänne ja minä katsoin että Denethor/Finduilasta, tosi kivaa, mutta minulla ei ollut aikaa lukea sitä silloin. Pitää vaan todeta että aika rientää. ^^

Sinä kuvailet todella kauniisti ja osaat luoda tietynlaisen tunnelman kuvailuillasi. Esim. tuosta alusta minulle tuli tunne että olen tuolla merenrannan kosteassa ilmassa merta ja tähtiä katselemassa - kaunista.

(Totesin muuten tuon ekan osion lopussa että hups; minulla on kirjoitusvaiheessa ficci Lothírielin ”siskosta” (eli canonia vain minun ficcimaailmassani ^^) ja se ajattelee itsestään ihan pikkuisen samalla tavalla kuin sinun keskimmäinen lapsesi. Se ficci on tosin ollut samassa vaiheessa jo 1½ vuotta, joten tuskinpa se koskaan pääsee foorumille asti, mutta pitipähän vain sanoa, kun ne ajatukset osui niin yksi yhteen ja liikutaan vielä Dol Amrothissa. ^^)

Minä kerta kaikkiaan rakastin tuota kohtaa jossa Finduilas näkee Denethorin tanssiaisissa ja Denethor pyytää sitä tanssiin. Finduilas tuntuu siltä että se on aina tottunut jäämään toiseksi, ja tämä tanssiinkutsu oli jotakin tosi poikkeavaa - se valittiin ennen sen sisarta. Ja muutenkin tykkäsin siitä miten sinä kuvasit Denethoria; että se näytti siltä kuin olisi mieluummin ollut jossain muualla, pysyi omissa oloissaan ja välitti tansseista yhtä vähän kuin Finduilas itse. (En minä tarkoituksella ohita Thorongilia, mutta minusta Denethorin ja Finduilaksen suhde on vaan tosi mielenkiintoinen. ^^)

”Miksei hän osallistu ilonpitoon?" minä kysyin.
"Tiedä häntä", virkkoi Denethor. "Tulee jostakin pohjoisesta ja tapansa ovat meille oudot."
"Eikö kukaan ole kysynyt häneltä?"
"Miksi kysyä? Hän vastaa kuitenkin arvoituksin."

Pidin. Tuo kertoo sekä Aragornista että Denethorista paljon - Aragorn varjelee henkilöllisyyttään ja kai siihen vaikuttaa sekin että se on Rivendellissä kasvanut, Denethor taas on konkreettinen käytännön mies jolla ei riitä kärsivällisyyttä haihatteluihin.

Denethor ja Finduilas yhdessä tutustumisvaiheessa on jotain hyvin suloista. Tämä on nyt pelkkää ylistystä, mutta minä kerta kaikkiaan rakastin niitä kohtia - ne ovat niin kauniita ja satumaisia ja Denethor tuntuu niin -- no, vaatimattomalta ja toiveikkaalta, se ei ota mitään itsestään annettuna vaikka onkin käskynhaltijan poika.

Ei ihme että Finduilaksen on vaikeaa sopeutua Minas Tirithiin, naisparan.

Pidin muuten tuosta ettei tässä ollut sen selvempää Finduilas/Thorongilia kuin tässä oli (ja olisin pitänyt tästä rehellisesti sanoen enemmän ilman sitä, minusta se olisi toiminut oikein hyvin myös niin -- mutta tuo D/F-onnellinen-suhde on minun pieni omituisuuteni ^^), sinä olit toteuttanut Finduilaksen kaipauksen ja uteliaisuuden Thorongilia kohtaan hyvin tyylikkäästi. Koko tämä ficci on itse asiassa minusta erittäin tyylikäs.

Tuo lopetus oli valtavan haikea - Finduilas oli alussa tuntenut itsensä tarpeettomaksi, keskivaiheilla sen elämässä näkyi hiukan valoa, mutta sitten lopussa taas palattiin siihen, että Finduilas tuli siihen tulokseen että sen elämä on todellakin tarpeetonta ja että se on sen lisäksi tehnyt vielä vahinkoa ei vain itselleen vaan myös lapsilleen. En ihmettele, että elämänhalu katoaa. Surullista, että se on tuntenut kunnolla elävänsä vain ihan muutaman hetken elämänsä aikana. Finduilaksen sisko olisi varmasti muuten sopinut paljon paremmin Denethorin vaimoksi luonteensa puolesta, se ei olisi välittänyt ellei olisi koskaan nähnyt merta tai perhettään eikä sitä olisi häirinnyt Denethorin käytös.

Höpsö kommentti, älä välitä. ^^ Mutta yhteenvetona; tämä on ehdottomasti yksi parhaimmista ficeistä joita olen koskaan lukenut. ^^

[Mithrellas]

Minä menin aivan sanattomaksi palautteestasi, Marnie (ja olen yrittänyt miettiä mitä vastaisin siihen). Siis lyhyesti sanottuna: kiitos hirmuisesti. Minä en ole pitänyt tätä erityisen onnistuneena juttuna, vaikka en nyt oikeastaan tiedä mikä tässä tarkalleen ottaen on vialla. Ehkä tuo Finduilas oli liiankin onneton ja Denethor melkoisen tyly ja kylmähkö, ainakin sitten loppuvaiheessa... Tuo Finduilas/Thorongil oli minulle jonkin sortin pakkomielle yhteen aikaan ja joku maininta siitä oli pakko tunkea jokaiseen ficciin. Tässä tapauksessa taisin kuitenkin ajatella, että nuo Finduilasin tunteet Thorongilia kohtaan heijastelivat enemmän vapauden kaipuuta kuin rakkautta tai ihastumista. Mutta aika turhaahan tuo taisi ficin juonen kannalta lopulta olla. Ja tuo että Denethor olisi ollut "linnakaartin" (koskahan opin että se on "Tornin Kaarti"?) päällikkö oli aika outo ratkaisu... luulisin kyllä että sillä oli sama titteli kuin Boromirilla eli Valkean Tornin ylipäällikkö.

Mutta tosi mukava, että jaksoit analysoida tätä juttua noin pitkästi (se ei ollut yhtään höpsöä ). Minä arvostan tällaista palautetta todella paljon, koska se antaa itsellekin niin paljon ajattelemisen aihetta.

Jos lähtisin nyt uudestaan kirjoittamaan Finduilasista ja Denethorista, tekisin heidän suhteestaan ainakin hieman valoisamman kuin tässä... Ne ovat oikeasti hieno pariskunta.

[Nightfall]

Ensimmäinen lukemani Denethor/Finduilas -ficci Nyt mietiskelen vain että miksi ihmeessä olen vältellyt Denethorista kertovia tarinoita näin pitkään? Tosin, taidan tietää vastauksen, sillä leffoissa Denethor on kuvattu aika karseana tyypinä, ja kirjoissa taas en ole hirveästi keskittynyt Denethoriin... Pidin huomattavasti enemmän tästä Denethorista, ainakin tuossa alussa, ennenkuin hän alkoi muuttua kylmemmäksi. Enpä oikeastaan ole aiemmin miettinyt millainen Denethor oli ennen käskynhaltija-aikaansa... Mukavaa ajatella hänet jonain muunakin kuin kuolemaaetsivänä mielipuolena (jollaisen käsityksen hänestä leffoissa saa, ja joka ei meinaa lähteä kulumallakaan, kun olen nähnyt leffat ennen kirjan lukemista )

Finduilasiin minä olen kiinnittänyt vielä vähemmän huomiota kuin Denethoriin, sen vähän hänestä tiedän, mitä kirjoissa mainitaan (ja siitäkin unohtanut osan... Täytyy lukea se tiiliskivi uudestaan...)
Varsin surullinen tuo Finduilasin osa, jotenkin tuntui että hänen olisi kuulunut jäädä sinne meren äärelle, katsomaan öistä kuunsiltaa, eikä lähteä Denethorin mukana Minas Tirithiin, kauas merestä. Ehkä Ivriniel olisi sopinut paremmin kaupunkiin, hänhän Denethorin oikeastaan halusi... Mutta oli silti aika julmasti sanottu Finduilasille, että Denethor ei halua hänestä muuta kuin perillisen. Surullista, että oma sisko sanoo noin... Mutta ymmärtäähän sen, toisaalta... Alkoi tosiaan huomata, että Finduilas oli se keskimmäinen, joka on aina vain kahden välissä. Siksi oli toisaalta mukavaa, kun Denethor valitsi hänet, eikä Ivrinieliä, kuten muut odottivat. Finduilas sai ainakin hetken olla perheessään joku jolla on merkitys.
Tuosta lopusta huomaa kuinka masentavaksi Finduilasin elämä loppujen lopuksi muuttui. Ja kuinka Finduilas on jälleen ilman omaa paikkaansa, elämä vailla tarkoitusta.

Minä kävelen yhä pitkin muurin viertä, ja katselen kohti etelää, jossa suuri virta kohtaa meren. Ehkä jossain kaukana kuu vielä paistaa öisin horisontin yllä ja luo mereen sillan, mutta minä en voi sitä enää nähdä.

Kertakaikkiaan hieno lopetus. Tuossa kuvastuu kauniisti Finduilasin suuri vapauden ja menneisyyden kaipuu. Sama kuu paistaa vieläkin saman meren yllä, mutta Finduilas ei pääse sitä enää näkemään. Surullista.


Aivan ihana ficci, jonka ansiosta taidan ehkä vastaisuudessakin lukea ficcejä Denethorista ja Finduilasista ^___^

[Mithrellas]

Hei, Nightfall, kiva kun kommentoit. Hauskaa, että tämä oli ensimmäinen lukemasi Denethor/Finduilas-ficci ja että se herätti kiinnostuksesi. Täältä Loftiksesta kyllä löytyy niitä enemmänkin, ja olet jo varmaan löytänytkin.

Leffan Denethorilla ei minusta ollut mitään tekemistä kirjan Denethorin kanssa... Minä näen hänet hyvin sivistyneenä ja järkevänä miehenä (leffan mielipuolen sijaan). Tuo Finduilas on kyllä lähes kokonaan oman mielikuvitukseni tuotetta - kirjassa hänet mainitaan muistaakseni vain kahdessa kohtaa, itse kirjassa siinä kun Faramir antaa äitinsä takin Éowynille ja sitten liitteissä. Hänen kuolemansa on aika kiehtova aihe kylläkin. Lue muuten ihmeessä tuo Annatarin Hiljaiset illat, siinä tuota Finduilasin hiipumista on kuvattu enemmän Denethorin ja muiden näkökulmasta, ja aivan ihanalla tavalla.

[Nerwen]

Minäkö en ole sanonut mitään..? Ilmeisesti en, mutta muistelisin, että olen tämän joskus lukenut.

Tämä oli kaunis ja tunnelma pysyi samanlaisena, hieman alakuloisena, koko ajan. En tiedä, mutta ehkä olisin kaivannut sinne vähän jotain iloisempaakin joukkoon. Olet saanut Finduilasin elämästä aika ilottoman ja kylmän... Mutta tähän se kyllä sopii erinomaisesti.

Ivriniel on sitten ärsyttävä. Mur sille, kehtaakin olla tuollainen...

Denethorin olit kuvannut kivasti. Minä en jostain syystä vieläkään näe hänen kasvojaan nuorena. Sen kirjoissa kuvatun vanhemman Denethorin kyllä... Mutta aidosti olit saanut hänetkin esille. Jotenkin tuo kohta, missä Finduilas juoksee itkien hänen luokseen... Siinä näkyi se, että Denethor olisi halunut auttaa, mutta ei oikein voinut ja samalla häpeäntunne oli liian voimakas.

Ja Thorongil oli täällä Kuvasit kivasti sen, miten kiinnostunut Finduilas hänestä oli ilman, että se sai liian suurta osaa. Jotenkin olin huomaavinani, että tässä ja minun ficissäni Finduilasin ensikosketus Thorongiliin on hyvin samanlainen. oO En kai ole taas vahingossa tehnyt jotain kamalaa..? En ole todellakaan tarkoittanut tätä.

Se, miten Finduilas halusi pohjoiseen, oli jotenkin katkeraa. Kun Denethor oli ilkeä. Tai minä koin sen ilkeäksi, olen varma, että vaikka Finduilas tässä sanoikin hänen luulleen Finduilasin pilailevan, Denethor varmasti tajusi, mistä oli kyse.

Ja lopetus oli käsittämättömän kaunis. En osaa muuta oikein sanoakaan, tuo vain sopi tähän niin hyvin.

Tiivistettynä hieno ficci, johon olisi kyllä saanut hiukan lisätä iloa johonkin.

[Darial Kuznetsova]

Vau. Tämä oli... Upea, pidin todella tästä. Eikös naiset tuppaa järjestämään kohtauksia aina väärään aikaan? (eh, 24..)
En ole minäkään tällaisella parituksella koskaan lukenut. Mä tuijotan näppistä maanisena, olen aika sanaton.
Pidin Imrahilista, ja Finduilasin isosisko, mikä sen nimi nyt taas olikaan, alkoi nyppiä.
Pistän enemmän järkeä, kunhan saan aivoni takaisin ontilaan. *kumartaaa hyyyvin syvään*
anteeksi sekainen kommentti

[Idwen]

Olen aika pitkälle sanaton luettuani tämän. Tämä tuntui vain niin aidolta, kuin Tolkien olisi kirjoittanut tämän.

Finduilasin ja Denethorin suhteen alkumetrit olit kuvannut hyvin kauniisti. Kuinka Denethor välitti nuorikostaan ja herkät hetket. Finduilasissa oli kuitenkin jo siinä vaiheessa havaittavissa alistuvuutta. Hän kuin alistui kohtaloonsa voimatta sille itse juuri mitään.

Minun kävi niin sääliksi Finduilasia, kun tämä näki etiäisen toisen poikansa kuolemasta. Lisäksi se, kuinka sen elämänilo hiipui, oli jotenkin tosi voimakas kohta. Kuten sanoin, kuin Tolkien olisi tämän kirjoittanut. Ota se kohteliaisuutena, sillä en tuota lausetta juurikaan jakele.