Title: Esiripun takana
Author: Persialainen marssi
Rating: -
Pairing: -(Arwen - Keski-Maa - Aragorn)
Genre: Synkähkö rakkautta pohtiva tarina
Warnings: OCC:tä löytyy
Disclaimer: Hahmot kuuluvat J.R.R. Tolkienille, enkä yritä ansaita niillä rahaa
A/N: Ensimmäinen ficcini, en oikein osaa täyttää näitä juttuja, teksti on vähän outoa ja on, mitä on.... Ja en oikein ollut varma, miten tätä määritellä.. Joten heitin sen vain jonnekin..
-------------------------------------------------------------------------------------
Älkää tuomitko minua sanoistani. Tiedän kyllä, että minun kuuluisi kantaa niistä vastuu, mutta se todellakin on aivan liian vaikeaa. Tiedän lopun olevan lähellä. Ymmärrän ehkä eläneeni väärin rodulleni, mutta tässä vaiheessa se on yhdentekevää; tein valintani, ehkä sitä voi enää perua. Ikäni tuomassa viisaudessa minun olisi kuulunut valita toisin, mutta katsoin, että olin velkaantunut rakkaimmalleni suuresti. Tein valinnan, joka ei auttanut kovinkaan paljoa tulevaisuuttani, vaan päin vastoin, teki siitä todella vaikean.
Mutta vaikka kuinka selittelisin teille, te ette kuitenkaan ymmärtäisi kuinka suuret tunteeni Keski-Maata kohtaan ovat. Te laulatte pieniä suloisia vaaleanpunaisia lauluja rakkaudesta ja kirjoitatte säälittäviä runoja asioista, jota ette voi nähdä, kuulla, koskettaa, maistaa tai saatikka sitten haistaa. Tämä oli minun mielipiteeni aiemmin, olin marttyyri, kunnes eräs poltti hirttoköyteni.
Ensimmäistä kertaa, minä, Arwen, saan sanoa sen, mitä olen pidätellyt liian pitkään.
"En jaksa uskoa, että todellakin tekisit sen puolestani, se olisi jotain aivan liian suurta. Minun pitäisi pystyä kantamaan omat tapani itse, liiemmin pilaamatta toisten elämiä.", mies huolestuneiden kulmien alta puhui.
"Sinä et ymmärrä, en tekisi sitä sinun vuoksesi, tekisin sen itseni ja Keski-Maan takia. Sinä olet aina ollut veljeni ja Keski-Maa kihlattuni. En näe syytä, miksi minun pitäisi jättää kaikki se, josta olen haaveillut koko ikäni. Meillä olisi mahtava mahdollisuus saada ne asiat, joita eniten haluamme. Kuin Beren ja Luthien, meidän tarinamme menisi todella hienosti yhteen.", toivoa pilkehtivät silmät liehittelivät toisia ottamaan tarjousta vastaan.
"Entäpä rakkaus, kaikki suuret asiat, miten voisimme avioitua ilman rakkautta?"
"En usko rakkauteen, se on vain kasa velvollisuuksia. Uskon maahan, jonka voin tuntea kämmenelläni mullan muodossa. Sen mullan, jonka haluan peittävän minut ja sulkevan minut viimeinkin rauhaan."
"Asia epäilyttää minua. Sinä ja minä, olemme molemmat kovin erilaisia, sinulle ovat eri asiat olemassa kuin minulle. Mutta mikä meillä yhteistä on, on se, että molemmat olemme joutuneet aikamme uhreiksi ja olemme joutuneet syntymistämme asti asemiin, joista pakeneminen on lähestulkoon mahdotonta."
"Puhut totta. Sinä haluat vapautta vallasta ja minä vallan vapaudesta. Joten viettäisimme vuosia halliten kansaa ja tehden asioita, joihin meidät on alunperin tarkoitettukin. Minä en välittäisi siitä, mitä sinä vapautesi kanssa tekisit tahi minne sen panisit, Aragorn, tiedä se.", haltianeito jatkoi yrittäen suostutella toista.
"Hhhmm... Tarvitsen aikaa ehkäpä hieman ajatella asiaa. Mutta Arwen, tiedän sinun tietävän, että harrastan asioita vapaa-ajallani, joita kansa ei kenties suvaitse. Jos yritätkin kiristää minua, voin aina kertoa, jollet muista, että isäni oli läheinen Elrondin kanssa."
"Ymmärrän täysin. Mutta tee päätös nopeasti. Sinä teet tulevaisuuteni päätöksen."
Tämän keskustelun jälkeen mietin suuresti tulevaisuuttani, nyt se näytti jopa hieman valoisammalta. Arwen on oikea siunaus minulle ja kyllä, minä myönnän, Arwen on todella kaunis neito, kyllä minä ymmärrän kauniin päälle, mutta hän on enemmänkin siskoni, ettehän tekään mitään puuhailisi siskonne kanssa! Minulla on täysin omat kuvioni toisten haltioiden kanssa. Valitsin siis päiväpeitteekseni Arwenin, mutta öisin hän vaihtui yöpeitteeseen, jonka avulla jaksoin vuodet vastuuni painamana.
"Älä edes viitsi yrittää ärjyillä minulle. Asia ei ole minun vikani.", vaalea haltia huomautti tummien kulmakarvojensa tipahtaessa silmien yläreunoja peittämään.
"Anteeksi... En oikein tiedä enää mitä tehdä.. Tämä järjestelmä on toiminut niin kauan, että ehdin jo luottamaan siihen. Hänelle on tullut oudohkoja piirteitä lähiaikoina. Ehkäpä hän on luopunut rakkaudestaan valtaa kohtaan ja löytänyt rakkauden, jonka sydän ei ole hän itse?" Aragorn pahoitteli muistellen pitkää aikajaksoa takanaan häittensä jälkeen.
"Saanen epäillä. Mutta... Huhuu.. Oletko vielä täällä?"
Muistan jokaisen yön. Hän on syy, miksi näin on tapahtunut. Katso nyt hänen kasvojaan, ne liikkuvat, ne ovat elävät... Syy, miksi ylipäätänsä edes suostuin alkuunsa Arwenin hullutuksiin. Ja totta kai Arwenkin on rakas ja hänen uhrauksensa tekee hänestä vain rakkaamman. Syy uhraukseen on rakkaus, jota hän ei tunnusta, se on tosirakkautta se... Vaikkei hän itse sen olemassaoloa myönnäkään...
"Aragorn, kuuletko sinä? Minulla on asiaa."
"Olen kuulolla."
"Olet varmaan jo huomannutkin... Sitä että alat vanhenemaan... Samaten kuin tämä maailma. Haltiat... Minulla on vielä mahdollisuus lähteä sinne, minne kuuluisin."
"Ymmärrän.."
"Meitä ei ikinä ole hyväksytty, eikä aika tee siihen muutosta. Meillä molemmilla on paikkamme. Haluaisin lunastaa sen lupauksen, joka minulle on luvattu... Ymmärrätkö sinä?"
Vieno ääni, kuin ohuen ihmisen, kuiskaa jäätävään ilmaan:
"Ymmärrän."
Kuinka hän saattoi tehdä tämän, haltiat! Arwenkin... Oliko tämä rakkautta vai vain jotain epämääräistä kuninkaan viihdykettä? Kuinka.. Ei voi olla.. Minulla on vielä elämää... Paljonkin, tosin hänelle tarjotaan enemmän. Olen vain kuolevainen. Rakkaus lähtee ihmisestä ja ihminen kuolee.
"Aragorn. Sinun pitää ryhdistäytyä kansasi tähden. Nyt, heti. Hän ei ollut kuin minä. Minulla on erilaiset halut, erilaiset päämäärät. Ymmärrä se ja nouse ylös neliseinäisestä mutamajastasi tai sinusta tulee taas kurainen epäkuningas.", sanoja liiemmin varomatta Arwen muistuttaa.
"Sillä ei enää ole väliä. Millään ei ole. Elän vain ja kuolen."
Siitä päivästä lähtien, vaipui Aragorn odottamaan laivaa hakemaan hänet omiin satamiinsa. Keski-Maa ei enää ole ollut entisensä, rakkautenikin alkoi kuihtumaan. Asiat muuttuivat ja minä surin. Surin vuosia ja mahdollisuuksia. Vain päiväpeite jäi enää korjaamaan niitä reikiä sängyssä, jotka elämä oli tehnyt. Näinä aikoina sulauduin yhä syvemmälle Aragorniin, rakkaaseen veljeeni, jolle olin vain jotain lohduttajan ja siskon välillä.
"Olet ollut armahdus minulle, Arwen."
"Niin sinäkin minulle, usko pois. Olen antanut minulle enemmän kuin kukaan muu olisi ikinä voinut antaa."
"Mutta eikö olekin hassua, meillä molemmilla oli vain yhdet asiat elämän toivelistoillamme, mutta molemmilta halutaan viedä vain se, mitä hartaiten toivottiin. En tiedä, mitä sinä nykyään ajattelet rakkaudesta, mutta minä en liiemmin usko sen olemassaoloon enää."
"Elämä on hassua, Aragorn. Maailma kuihtuu. Silti toiset jatkavat siellä vielä. Meillä taasen elämä taitaa olla takanapäin. Nykyään uskon rakkauteen. Uskon siihen, kuinka asia voi olla olemassa, vaikkei sitä haistaisikaan, pystyisi koskettamaan, kuulisikaan, maistaisikaan tai näkisikään."
"Olemme muuttuneet. Itse olen ajatellut sen verran, että olen nyt eri mieltä kanssasi."
"Kerro minulle, Aragorniseni, kuinka voit uskoa ajatuksiesi olevan totta; et voi haistaa niitä, niillä ei ole tuoksua, eikä koskettaminenkaan ole mahdollista, kuulet ne vain, jos itse sanot ne ääneen, tuskin olet omia ajatuksiasi maistanutkaan ja olet nähnyt ne vain, jos käsi on ne kirjoittanut ylös. Elämä on kuin virta, jota voi aina yrittää ohjailla, mutta harvoin virta kulkee omistajansa mukaan, ihmisellä on kovin vähän käskyvaltaa virtojen kulkuihin. Samat säätelevät niin virtoja kuin elämiäkin."
Arwenin sanat. Ne kuljettivat minut hellästi loppuun. Olin ollut kuningas. Olin rakastanut. Olin elänyt. Nyt ainoa, mitä jäljellä oli, oli kuolema. Oli minun vuoroni saada hieman rauhaa.
Älkää tuomitko minua sanoistani. Olen menettänyt sen, mitä eniten olen rakastanut. Olen murtunut. Kerran sain lupauksen iankaikkisuudesta, mutta annoin sen pois saadakseni edes yhden mahdollisuuden rakastaa. Rakastin maata jalkojeni alla ja rakastin Aragornia. Tämän tehtyäni kaduin valintaani hetken aikaa, kunnes ymmärsin, että molemmat olisivat pian poissa. Ensin maa kuihtui ja sen jälkeen elämän viimeinen pilke jätti Aragornin ruumiin kylmäksi silmieni eteen. Pian koittaisi minunkin aikani. Jalkani rakastelivat vielä kerran tunteikasta kuolevaa maata tehdessäni viimeistä vaellustani. Rakkaus elää vielä ihmistenkin jälkeen.
------------------------------------------------------------------------------------
Kirjoitettu keskellä yötä kuunnellen Fergien London Bridge-renkutusta, yrittäkää ymmärtää...
Kuka oli tuo vaalea haltia? (Nyt esitän itse kysymyksen, jota on minulta kysytty, vaikka aavistelenkin jotain.)
....