Hiljaiset illat (Denethor/Finduilas, PG)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Hiljaiset illat (Denethor/Finduilas, PG)

Viesti Kirjoittaja Annatar » Su Joulu 03, 2006 8:30 pm

Title: Hiljaiset illat
Author: Annatar
Paring: Finduilas/ Denethor
Rating: PG
Genre: Draama, angst, alussa hiukan fluffykin
Disclaimer: Kaikki hahmot ovat herra Tolkienin, minä hiukan vain runtelen ja lainailen niitä.
Summary: Jälleen yksi versio Finduilasin ja Denethorin tarinasta.

A/N: Myöhästynyt synttärificci. Yritin selittää joitakin asioita hiukan vähemmän kuin tavallisesti, mutta tässä on silti toistoa. Inspis iski Andunen F/D- romancesta ja Mithrellaksen draamasta. Denerhotista tuli aiottua lässympi, mutta mitäs menin lupaamaan fluffya alkuun :wink: Tämä lähti sitten hiukan omille urilleen muutenkin.



Hiljaiset illat

I
Naisen iholla hohtavat valkeat helmet, joita hän hypistelee kuvajaistaan tuijottaen. Ei ole montaa aikaa siitä, kun tummat hiukset vielä ilakoivat rannikon tuulissa. Nykyään ne ovat siististi kammattuina kiinni, nyt nainen on vaimo tärkeälle miehelle.
Tuleva käskynhaltija ei juuri koskaan kerro rakastavansa, mutta nuori vaimo oppii lukemaan sen hänen tummilta kulmiltaan, hellästä häivähdyksestä miehen katseessa. Ecthelionin poika ei ole kitsas mies; ja vaikka Denethor ei mielellään tuhlaa aikaansa turhuuksiin, hän pitää huolen siitä, ettei valitsemaltaan naiselta koskaan puutu mitään.

Lukemattomina iltoina Finduilas havahtuu mietteistään arastelevaan kosketukseen; Denethor palaa velvollisuuksistaan asettaen kätensä vaimonsa uumalle, hipaisten nenänkärjellään tämän siroa niskaa. Kerta toisensa jälkeen Finduilas puhkeaa pehmeään hymyyn ja nojautuu vasten miehensä rintaa.
-Tuoksut niin hyvältä, mies saattaa kuiskata karheasti hänen korvaansa.
-Pidä minusta kiinni, on naisella tapana pyytää, ennen kuin hän suutelee miestään.
Denethorin sylissä on hyvä ja turvallinen olla.

Sinä olet minun mereni ja taivaani, tuuli jota hengitän.

Kun avioparin häistä on kulunut reilu vuoden kierto, alkaa Finduilas tuntea olonsa huonoksi aamuisin. Naisen sisässä myllertävät onni ja hämmennys hänen vastaanottaessaan uutisen raskaudestaan, Denethor puolestaan on huojentunut ja tyytyväinen. Hän saisi vihdoin perillisen, toivotun lapsen -ja kenties vaimon päivät kuluisivat pienokaisen pauloissa niin, ettei tämä ehtisi pitkästyä. Finduilas ei valita ääneen, mutta mies tietää, että rannikolla kasvaneelle naiselle kiviseen kaupunkiin tottuminen vie aikansa.

Viikkojen kuluessa avioparin hiljainen onni vaihtuu mietteliään etäisyyteen ja varautuneisuuteen. Tuleva käskynhaltija ei aina tiedä miten suhtautuisi tilan herkistämään nuorikkoonsa, naisen nopeasti kyyneltyviin silmiin ja tunteenpurkauksiin; ne saavat hänet tuntemaan olonsa hämmentyneeksi ja kääntämään katseensa jäykästi naisen kasvoista. Tottahan hän rakastaa vaimoaan ja syntymätöntä lastaan, mutta täytyykö sitä todellakin todistella jatkuvasti ja monin eri tavoin? Denethorilla on tärkeitä asioita harteillaan -ja kaunis vaimo, joka tihrustaa kiusallisen usein itkua miehensä rintamukseen takertuen.
Ecthelionin poika on kokenut ja viisas mies, mutta tämä tilanne on hänelle entuudestaan tuntematon. Muutaman käsittämättömän ja mihinkään johtamattoman välikohtauksen jälkeen hän alkaa varoa vähiä sanojaan vaimonsa seurassa, miettien itsekseen, mahtaako samanlainen heikotus iskeä kaikkiin siunatussa tilassa oleviin naisiin. Lopulta mies päätyy kuitenkin aina vetämään hentoluisen naisen itseään vasten ja silittämään kömpelösti tämän hiuksia. Uudelleen ja uudelleen hän lupaa itselleen yrittävänsä vastedes olla vaimolleen paremmin läsnä, vaikka ei aina tämän ailahteluja tai mielialoja ymmärtäisikään.

Varhaisena alkukevään aamuna Finduilasin moniksi pitkäksi venähtänyt odotus ja koettelemus palkitaan, kun hän saa viimein syliinsä kurttuisen, kiukkuisesti huutavan lapsen. Nainen ei tahdo uskoa poikaansa todeksi, vaan puhkeaa väsyneisiin kyyneliin ja nukahtaa uupuneena lapsi rinnallaan, esikoisen huudon tyyntyessä vaimeaksi tuhinaksi.

-Teillä on terve ja voimakas poika, tullaan kärttyisälle Denethorille kertomaan.
-Entä vaimoni, onko hän...
-Vaimollanne ei ole hätää, hänelle vastataan nopeasti. -Mutta suottehan hänelle hetken levon ennen kuin menette tervehtimään häntä ja lastanne.
Denethor vetää syvään henkeä hymyn levitessä hitaasti hänen kasvoilleen; huomaamatta pingottuneet hartiat rentoutuvat jälleen. Poika, hänellä on poika!

Finduilas hätkähtää unestaan tuntiessaan poskeaan pyyhkäisevän käden ja suudelman otsallaan; silmiään raottaessaan hän kuvittelee hetken näkevänsä miehensä sipaisevan jotakin omaltakin poskeltaan. Avatessaan silmänsä kokonaan nainen näkee todeksi puolisonsa kasvoilla häilähtävän liikutuksen; enää vaimo ei kuvittele uneksivansa miehensä utuisia silmiä ja leuan pehmennyttä linjaa tämän tutkiskellessa lastaan. Mutta hetki on herkkä ja ohitsekiitävä, nostaessaan katseensa uudelleen on Denethor jo hillinnyt tunteensa ylpeän hymyn taakse.

Boromiriksi nimetty esikoinen on vaativa lapsi, sen huomaa pian Finduilas, joka tahtoo hoitaa pienokaisensa itse. Poika huitoo käsillään kiukkuisesti ja antaa totisesti kuulua, milloin kaipaa ravintoa tai kapalonsa ovat vaihtamisen tarpeessa. Miten tuskallisen usein vauva herättääkään äitinsä öisin, ensin itkemällä vatsakipujaan tai nälkäänsä ja sitten puhkeavia hampaitaan; mutta huutavaa lastaan tyynnytellessään nainen tuntee ensimmäistä kertaa olevansa todella tarpeellinen.
Sisimmässään hän iloitsee kauniista lapsestaan ja kaikista niistä askareista, jotka antavat päiville sisällön ja rytmin: rannikon tytär Finduilas saa nyt rakastaa enemmän kuin koskaan.
Tuleva käskynhaltija myhäilee tyytyväisenä vaimoaan ja esikoispoikaansa katsellessaan, lapsi on voimakasluontoinen taistelija jo imeväisiästä saakka. Denethor aikoo pitää huolen siitä, että tulevan käskynhaltijan poika oppii sotataidot heti kun on kasvanut ottaakseen oppia vastaan -mutta mies on kaukaa viisas pitäessään jotkin suunnitelmansa poissa herkän vaimonsa kuuluvilta.

Mutta Boromir, joka syntyessään toi Finduilasin elämälle uuden tarkoituksen, kasvaa; ja tulee aika, jolloin äiti ei enää ole hänen maailmansa keskipiste. Kävelemään ja puhumaan opittuaan hän alkaa kiinnostua äitinsä syliä enemmän taisteluharjoituksista, aseista ja hevosista. Katsoessaan lapsen innosta hohtavia kasvoja tämän kertoessa päivän aikana näkemistään asioista joutuu Finduilas sydämessään luopua jo toisen kerran; tällä kertaa pojastaan. Miten raastavaa onkaan päästää irti, tottua siihen tuskaan, mitä lapsen vaivihkainen varttuminen hänessä aiheuttaa. Harvenevia naiselle jääviä hetkiä alkavat olla päivällisten lisäksi lähinnä iltaiset tuokiot, joina hän laulaa poikansa unten valtakuntaan ja silittää tämän tummaa tukkaa, kunnes harmaat silmät pysyvät levollisesti suljettuina; sillä heti aamutuimaan poika kirmaa innokkaasti talleille tai miesten aseharjoituksia seuraamaan. Denethor puolestaan viipyy velvollisuuksissaan entistä pidempään, hänen hymynsä vaikuttavat vähälukuisemmilta ja vakavammilta -lukuun ottamatta niitä silmäyksiä, joita hän suo vaimolleen kahden kesken tai pojalleen tämän osoitettua vahvuuttaan ja rohkeuttaan.

Mitä vähäisemmäksi naisen aika poikansa ja miehensä kanssa käy, sitä yksinäisemmäksi ja tyhjemmäksi muuttuu hänen olemuksensa. Jälleen Finduilasin mieli käy levottomaksi kivisten seinien sisässä; ja niin paljon kuin hän rakastaakin miestään ja lastaan, haipuu tämä kaikki vähitellen hänen ajatuksistaan meren ja sen suoman vapauden tieltä.
Niin nainen oppii kulkemaan korkeimpaan torniin, josta hän tuijottelee haaveillen kohti etelää ja rannikkoa. Joskus silmänsä sulkiessaan ja kovasti keskittyessään hän saattaa jälleen kuvitella kaukaiset tyrskyt ja rantakallioita ulvottavan viiman, vetää henkeä suolaista ilmaa ahnehtien. Juuri tornista Denethor tottuu hämärän tultua hakemaan häntä, sulkeakseen Finduilasin koleasta viilenneen kehon omaan lämpöönsä ja saatellakseen tämän sisään -jotta pieni Boromir voisi takertua äitinsä helmaan ja kertoa tarmokkaana päivänsä leikeistä. Naisen on pakahduttavaa tietää, että joku on hänestä niin tuskallisen erillinen ja kuitenkin läheisyydessään riippuvainen.


II
Katsellessaan miehensä otsalle vuosien mittaan kaivautuvia uurteita ja tämän entistä totisempia ilmeitä Finduilasin täyttää levottomuus: sillä eikö hän tiedä, että ajat käyvät synkemmiksi ja on kerran tuleva päivä jolloin heidän oma poikansa kukaties joutuu pahuutta vastaan. Seisoessaan monet hetket kaihoten tornissaan hän toisinaan erehtyy kääntymään kohti itätuulta. Kuunnellen sen petollisia kuiskeita ja luodessaan silmänsä kohti tuon tuulen kotoa tuntee hän kauhun ja puistatuksen kulkevan lävitseen; itäinen taivas on tumma ja mustaakin mustemmat sen varjot. Joskus hän uneksii rauhattomia, näkee kaiken peittyvän kuonaan sekä tuhkaan tai maan kastuvan verestä ja kyynelistä -kunnes herää rinta henkeä täynnä, Denethorin suojelevat kädet ympärillään.

Ajan mittaan naisen kaipaus ja levottomuus, rakkauden tasaantuminen sekä lapsen kasvaminen sulautuvat yhdeksi pitkäksi ketjuksi; unohtamatta pieniä onnenhetkiä tasapainottamassa samankaltaisina kulkevia päiviä. Denethor on yhä enemmän liiaksi keskittynyt velvollisuuksiinsa voidakseen huomioida vaimoaan kaikella sillä ajalla ja hellyydellä, jota tämä mieheltään tarvitsisi. Nainen muistaa ryhtyneensä vaimoksi kiireiselle ja tärkeälle miehelle, jolla on paljon taakkaa harteillaan, mutta miehen kunniantunto ja ahkeruus eivät tuo hänelle lohtua niinä pohjattoman tyhjinä häilähtävinä hetkinä jolloin hän tuntee olevansa yksin ja kaikelta ulottumattomissa. Joskus, joskus ohimennen hän toivoo kitkerästi että saisi vielä olla äitinsä helmoissa eikä tämän hiljaisen rakkauden pakahduttavassa keskiössä.

Finduilasin kiitollisuudella ei ole rajaa hänen huomatessaan odottavansa toista ja kaivattua lasta; silmät hohkaten hiljaista riemua hän kertoo uutisen miehelleen, joka ilahtuu tiedosta ja vaimonsa onnesta niin, että järjestää itselleen perheensä vuoksi kokonaisen illan vapaaksi.
Toisen lapsen kasvaessa sisällään nainen kääntyy vaiteliaana mietteisiinsä. Milloin hän koskettelee hajamielisenä vatsaansa tai unohtuu ajan hukanneena tuijottamaan pitkiksikin ajoiksi kaukaisuuteen, näyttäen joskus lähes unohtavan kuka on ja missä. Tällä kertaa hän ei itke vuolaasti kyynelehtien niin kuin Denethor aluksi pelkää tapahtuvan, vaan usein hän tyytyy hymyilemään haikeasti tuntiessaan miehensä tutkivan katseen itsessään. Mitä lähemmäksi hänen aikansa käy, sitä tyynemmät ja poissaolevammat ovat hänen kasvonsa. Tätä muutosta tuleva käskynhaltija pohtii mielessään, mutta koska Finduilas vastaa hellästi puolisonsa suudelmaan ja viihtyy hänen käsivarsillaan liikoja takertumatta, tyytyy mies hiljaisena tilanteeseen.

Alkusyksyisenä iltapäivänä, ensimmäisten viimapäiden ujeltaessa linnan nurkkauksissa, syntyy vihdoin Gondorin tulevan käskynhaltijan ja rannikon Finduilasin toinen poika, Faramir. Lapsi on syntyessään hivenen pienempi kuin veljensä, mutta hänen päätään peittää tuttu tumma nukka ja hänen hymynsä on kaunis ja tyytyväinen. Pojista nuorempi on tyyni, vähään tyytyvä lapsi, joka nukkuu rauhallisesti milloin äitinsä, milloin jopa uteliaan veljensä sylissä. Kasvaessaan Faramir tarkkailee mietteliäänä maailmaa ihan kuin olisi tehnyt niin jo äitinsä kohdussa ja yrittää parhaansa mukaan taapertaa perheenjäsentensä perässä.

Ei kulu montaa kuukautta Denethorin nuorimmaisen syntymästä, kun miehestä tulee käskynhaltija edesmenneen isänsä sijaan. Jos mies on aikaisemminkin ollut liian vakava ja kiireinen suodakseen tarpeeksi aikaa perheelleen, saavat sitäkin vähää nyt korvata ohimennen painetut suudelmat nuorikon otsaan sekä hajamieliset taputukset poikien selkään tai heidän sekaisiin tukkapehkoihinsa. Joskus käskynhaltija löytää ennen nukkumaanmenoa tovin kertoakseen taruja valtakunnan menneiltä päiviltä, minkä jälkeen Finduilasilla on tapana laulaa lapsilleen isoäitinsä opettama iltalaulu -vaikka pojat ovatkin vielä liian nuoria ymmärtämään kaikkea, mitä laulu sisäänsä kätkee.
Denethorin tarinoidessa Faramirin silmät hohkaavat jännityksestä, Boromir näpertää peitteensä reunaa kysellen varsin pikkutarkkoja kysymyksiä taisteluista ja aseista Finduilasin hymyillessä kiinnostuneesti miehensä kertomuksille. Lopulta mies sipaisee kädellään kummankin lapsensa päätä ja jää vakavailmeisenä ovensuuhun kuuntelemaan vaimonsa kirkasta ääntä. Finduilas suutelee poikiaan otsalle ja pörröttää heidän hiuksiaan unisesta nurinasta välittämättä; joskus hänen on riipaisevan vaikeaa katsoa noita viattomia kasvoja ja tietää, että lapset tulisivat elämään synkkenevässä maailmassa. Ja vaikka vaimo etsii voimaa miehensä kasvoista, eivät huolenjuonteet tai keskittyneestä ajattelemisesta syntyneet kurtut Denethorin tummien silmien välissä suinkaan hälvennä naisen tuntemaa pelkoa.

Boromir ja Faramir oppivat rakastamaan toisiaan lapsuudesta saakka: minne menee Boromir, sieltä löytyy pian myös pikkuveli. Isoveli nauttii pienemmän ihailusta auttaen ja suojellen tätä parhaan kykynsä mukaan; ja Faramirin ollessa vielä liian pieni ratsastamaan oikealla hevosella Boromir lahjoittaa hänelle vanhan puusta veistetyn hevosensa, Asfalothin. Faramir puristaa puista aarrettaan kysellen isoveljeltään jatkuvasti mieltään ihmetyttäviä asioita, eikä Boromir koskaan korota tälle ääntään kuten kysymyksiin kyllästyvä isä tai hengähtele väsyneesti äidin lailla.

Finduilas, hänen hiljaisuutensa muuttuu jälleen surullisuudeksi; usein hän alkaa vaikuttaa paitsi yksinäiseltä myös itkettyneeltä, eikä mikään tunnu enää rauhoittavan tai tyynnyttävän hänen mieltään. Suuresti hän kavahtaa itää ja vahvistuvana aavistuksena rinnassaan tietää, että jonakin päivänä kaikki hänen riipivimmät kauhukuvansa kävisivät toteen. Sydän pelosta raskaana nainen odottaa sitä mustaa maailmaa, jonka lähestymisen hän saattoi miehensä syvenevässä totisuudessa nähdä ja joka hänen poikiaan armottomana odottaisi.
Kerran, kun hän jälleen antaa levottoman sydämensä hengittää korkean torninsa tuulissa, on hänellä Faramir mukanaan. Utelias poika sylissään Finduilas nojautuu yli kivisen reunan, kunnes erehtyy katsomaan liian kauas ja väärään suuntaan; hentoa kehoa raisteleva puistatus käy voimakkaana hänen lävitseen. Hetken nainen kamppailee pitääkseen tasapainonsa äkillisen pyörrytyksen ja mielenkuohun vallassa, mutta kaatuu kivipinnalle puvunmiehustaansa tarrautuva lapsi sylissään. Pojan huuto, se ei lakkaa; eikä lopu myöskään Finduilasin vapina tai tämän rintaa vavisuttavan sydämen epävakaa laukka. Vasta nähdessään poikansa kalpeat kasvot ja paikalle rientäneen palvelijan järkyttyneen ilmeen Finduilas tokenee heikotuksestaan -ja hänen ylitseen kulkee pakahduttavana ymmärrys siitä, että kaikki vapaus on ikuisesti hänelle ulottumattomissa. Hän on kahlittu ja merkitty nainen, sidottu omaan nöyryyteensä ja ikäväänsä; eikä hiljainen ylpeys sallisi hänen jättää rakkaitaan meren kuohujen vuoksi. Eivät hänen pukuaan repivät tuulet enää kykene lievittämään yksinäisyyttä, päinvastoin jokaisella hengenvedollaan hän tuntee yhä selvemmin saavuttamattoman onnen karkaavan ulottuviltaan.

Älä jätä minua yksin, irralliseksi. Älä anna minun eksyä tähän tyhjyyteen.

Denethor ei mene nukkumaan ennen sydänyötä, ei ennen kuin nuori vaimonsa on varmasti nukahtanut uupumukseen. Käskynhaltija ei tahdo katsoa naista silmiin, nähdä orastavaa heikkoutta tämän kalvakoissa kasvoissa; eikä hän löydä sanoja, jotka osaisi naiselle sanoa. Tämä tuntuu olevan niin kaukana, omissa maailmoissaan, verhottuna kaukaisen katseensa taakse. Ja poika... mitä Finduilas oli aikonut ottaessaan pojan mukaansa? Pakottaen mieltään kiusaavat asiat ajatuksistaan mies käy viimein uneen, mutta päättää ennen sitä käskettää palvelijoita pitämään naisen vuodelevossa, kunnes tämä olisi taas vakaampi ja paremmissa voimissa.



III
Mutta parempaa aikaa ei tule. Välillä Finduilas jaksaa nousta ja olla jalkeilla koko päivän, mutta silloinkin häntä raastavat palvelijoiden tarkkaavaiset silmäykset ja heidän alituinen läsnäolonsa.
Joskus hän kävelee öisin, havahtuu tuntemattomista paikoista tietämättä miten on niihin joutunut; hätkähtää kosteissa seinissä soiviin hiljaisiin kuiskauksiin tai painajaisiin, jotka saavat hänet itkemään unissaan. Joskus valveilla ollessaankin hän aistii tuskin havaittavaa liikettä kamarin kulmiin lankeavissa varjoissa ja pitkissä käytävissä tai tavoittaa linnaan kuulumattomia ääniä.

Nyt hän kaipaa vain yhtä; enemmän kuin mitään hän halajaa syliinsä lasta. Miten pehmeä olisikaan pienokaisen iho vasten hänen naisenposkeaan, miten turvalliset vauvan pyöreät jäsenet. Mutta hänen kuihtuvan vartalonsa vuodot käyvät niukemmiksi, kunnes lakkaavat kokonaan -eikä hänen toiveensa enää tule todeksi. Haaveen sortuminen heikentää häntä edelleen, eivätkä edes poikien hymyilevät kasvot pysty häntä parantamaan -niin paljon kuin nainen heitä rakastaakin.
Kuitenkin, kun Boromir syöksyy halaamaan äitiään kertoen tykkäävänsä hänestä tai Faramir pyytää silmät vetistäen silittämään kipeän pois Asfalothin kolhiintuneesta jalasta, täyttää hänet niin suuri hellyys ettei sille tiedä vertaa. Hellyys, joka pistää niin että henki karkaa hänen rinnastaan.

Denethor Ecthelionin poika alkaa käydä neuvottomaksi nuoren vaimonsa suhteen. Hän käpertyy hiljalleen omaan kuoreensa, keskittyy entistä tiiviimmin virkatehtäviinsä ja tukeutuu poikiinsa; yhä enemmän hän hautautuu töihinsä päästäkseen katsomasta vaimonsa silmien alla tummenevia varjoja ja katoavia kesakoita. Naisen kauniit puvutkin alkavat käydä hentoisen ruumiin yllä niin väljiksi, ettei palvelusväkeä voi enää estää puhumasta. Käskynhaltija kyllä tuntee itsessään syyttävät katseet kävellessään pitkin linnan käytäviä, mutta ei ymmärrä mitä voisi asialle tehdä. Vaikka mies antaisi melkein mitä tahansa saadakseen vaimonsa jälleen terveeksi, hänkin ymmärtää että nainen on liian heikko kantamaan elämää kohdussaan: raskaus olisi tälle kuolemaksi.

Unettomina öinään mies istuu tuntikausia pimeässä, vaimonsa vuoteen laidalla, kuunnellen naisen katkonaista hengitystä ja valvoen tämän lepoa. Miehen ja vaimon tulisi jakaa kaikki, elää toisilleen, olla toinen toisensa lämpö ja lohtu; mutta Denethor ei enää osaa koskettaa toista, näyttää rakastavansa. Monet kerrat hän ojentaa kätensä silittääkseen naisen kapenevaa selkää vain vetäytyäkseen viime hetkellä takaisin ja puristaakseen sormensa kipeästi vasten kämmentään. On vaikeaa olla hellä, kun pelkää naisen murenevan tomuksi pelkästä hipaisusta.

Jalkani kaipaavat hiekkaa, lämpöä; tukevaa kalliota alleen.
Tule, virvoita minut. Ota minut syliisi ja näytä tie kotiin.


Denethor ottaa tehtäväkseen kertoa pojilleen yhä useammin taruja ennen näiden nukkumaanmenoa, milloin äiti on liian väsynyt tavatakseen lapsiaan: hyvinä päivinään nainen edelleen laulaa heille iltaisin, vaikka tämän ennen niin huilumaisena ja puhtaana soiva laulunsa käy vähä vähältä ohuemmaksi ja heikko olo valtaa hänet.

-Äiti, kuoletko sinä? Faramir kysyy eräänä hetkenä kirkkaalla äänellä. Finduilasin sanat ovat hetkisen hukassa.
-Voi rakas, kaikki kuolevat joskus. Mutta minä en kuole vielä pitkään aikaan.
-Hyvä. Sinä laulat paljon paremmin kuin isi, poika toteaa huojentuneena. Finduilas nojautuu lähemmäs vetääkseen pojan syliinsä, räpytellen kiivaasti silmiään. Denethor puristaa käsiään tiukasti nyrkkiin, kunnes on aika ohjata pojat pois naisen makuukamarista. Kun lapset ovat menneet, mies tarttuu varovasti vaimonsa käteen ja pitelee tämän sormia hiljaisena omissaan; eikä käskynhaltija päästä hänestä irti ennen kuin kalsean aamuauringon ensimmäiset säteet tunkeutuvat ikkunalasin lävitse. Sillä sisimmässään mies tietää jo sen, mitä ei tahdo ajatella tai tunnustaa.

Minä haivun... Henkäise minuun, suutele minua ennen kuin voimani ehtyy.

Ja kylmänä talviaamuna, riitteen peittäessä nukkuvan maan, haetaan pojat ja käskynhaltija kiireesti Finduilasin vuoteen ääreen. Boromir kohtaa äitinsä katseen vaitonaisena ja ryhdikkäänä kuin aikuinen mies; Faramirin kasvot henkivät surullista myötätuntoa tämän kuunnellessa äitinsä vaikeaa ja rahisevaa hengitystä. Denethor antaa lasten hyvästellä naisen, joskaan ei kerro näille tilanteen vakavuutta -esikoisensa tiukaksi puristetusta suusta hän tosin näkee Boromirin tietävän. Mutta Faramir, hän ei vielä kokonaan ymmärrä kuolemaa, eikä käskynhaltija tiedä miten sen selittäisi lapselle tämän äidin kuolinvuoteen äärellä.
Finduilasin viimeisen hetken lähestyessä Denethor lähetyttää viimeisen kerran poikansa pois -eihän kuolemaa kestä nähdä moni aikuinenkaan- ja kumartuu jäykästi vaimonsa puoleen.

-Olen aina rakastanut sinua, Finduilas kuiskaa heikosti miehelleen, joka antaa päänsä painua vasten naisen olkapäätä. Denethorin kurkkua kuristaa niin, ettei ääntä tahdo syntyä.
-Miten minä osaan olla? Denethor kysyy karheasti.
-Sinun täytyy.
-Pidä huolta pojista, Finduilas sanoo viimein, ennen kuin hänen sormensa lakkaavat hyväilemästä miehen mustia suortuvia. Vaimon sydämenlyönnit hiljenevät Denethorin korvissa; hänen omassa rinnassaan jyskyttää nopeammin ja raskaammin kuin koskaan koko eletyn elämän aikana. Hetkessä maailma pysähtyy paikalleen.

Käskynhaltija istuu pimeässä kamarissa ja kallistaa pikarista viintä siihen tahtiin kuin saattaa; juuri nyt hän tahtoo olla yksin. Denethor ei tahdo nähdä edesmennyttä vaimoaan poikiensa kasvoissa - nuoremmalla hymykin ihan kuin äidillään- tai hämmennystä näiden kysyvissä ilmeissä.
Syyllisyys, se on pahinta. Kaikki lausumattomiksi möykyiksi jääneet sanat, käsiä särkevä kaipaus koskettaa. Ei enää, se on ohitse. Oliko hän, Denethor, koskaan saattanut kertoa vaimolleen miten paljon tämä olikaan hänelle merkinnyt?
Vatvottuaan päivän synkkiä ajatuksiaan mies torkahtaa silmät punareunaisina levottomaan uneen. Tuleva päivä koittaa edellistä lohduttomampana, mutta mies nousee; hänellä on paljon työtä tehtävänä.

Boromir on juuri nukahtamaisillaan, kun hän hätkähtää kylmien varpaiden kosketukseen.
-Missä äiti on nyt? Miksei isi kerro meille? Faramir kyselee kömpien Boromirin syliin.
-Isä on kipeä kun äitiä ei enää ole.
-Ei kai isikin kuole?
-Ei, ei isä kuole. Sillä on vain sydän kipeä. Ja nuha,
Boromir vastaa nuoremmalleen.
-Onko nuha vaarallista?
-Ei ole, hupsu. Silloin pitää vain niistää paljon ja ääni menee hassuksi. Nuku nyt.
-Mutta miksi sydän on kipeä?
-Isä kaipaa äitiä niin kovasti.
-Niin minäkin,
sanoo Faramir, käpertyen tiukemmin veljensä kainaloon. Boromir silittää surullisena pikkuveljen tukkaa ja rutistaa tämän rintaansa vasten. Veli on vielä niin kovin pieni. Pian Faramirin hengitys rauhoittuu, eikä hän herää edes leikkihevosen kalahtaessa kumeasti lattiaan. Boromirille uni ei tahdo tulla. Hänen lapsuutensa on loppumaisillaan.



A/N: Toivottavasti ficci ei jäänyt tunnelmaltaan liian etäiseksi. Olen hiukan pahoillani siitä että raiskasin hahmoja -ja varsinkin noita veljeksiä. Nukkuminen ja pelkääminen tuntuvat muuten toistuvan tässä ficissä ihan hirveästi.

(Jos muuten jotakuta kiinnostaa on oma versioni tuosta Finduilasin pojilleen laulamasta tuutulaulusta niin sellainen löytyy täältä)
Viimeksi muokannut Annatar, Ti Tammi 02, 2007 11:13 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Su Joulu 03, 2006 9:43 pm

Voi Elbereth sentään miten koskettava. Tämä oli jopa parempi kuin osasin odottaa (ja tiedät kuinka innolla odotin tätä). Tämä ei siis todellakaan jäänyt tunnelmaan etäiseksi tai ainakin minun kohdallani tämä iski suoraan tajuntaan. Minun kävi niin sääliksi nuo lapsiparat tuossa lopussa.
Boromirille uni ei tahdo tulla. Hänen lapsuutensa on loppumaisillaan.
Niin julmaa... :cry:

Denethor tuossa alussa oli aivan jumalaisen ihana, päätin etten kirjoita enää riviäkään Denethorista kun tiedän, etten ikinä kykene tekemään hänelle sen veroista oikeutta kun tässä tehtiin. Voisin kyllä kirjoittaa tästä vaikka kuinka pitkään, mutta kun tekisi mieli katsoa tuota leffaa. :roll: Halusin vain laittaa heti ilmoituksen, että olen lukenut ja pitänyt. No painun tästä töllön ääreen, ja täydennän tätä palautetta sitten huomenna.

//Ja edittiä pukkaa:

Luin tämän nyt uudestaan ja täytyy kyllä sanoa, että nuo viimeiset lauseet ovat aivan uskomattomat. Aivan ihanasti lopetettu... nyyh.

Minä pidän tuosta tavasta, kuinka käytät preesensiä kirjoituksissasi, sitä näkee niin harvoin. Ja samalla se luo sellaisen tunnelman, että ikään kuin olisi oikeasti paikan päällä tarkkailemassa tapahtumia. Se todella auttaa eläytymään tarinaan.

Tuo Finduilasin hiipuminen oli kuvattu todella hienosti. En usko, että sitä voisi enää paremmin vangita sanoilla. Ja olen myös valmis uskomaan, että juuri noin se tapahtui. Minusta on ihanaa, ettet varsinaisesti syytellyt Denethoria mistään (koska sellainen on ihan säännönmukaista tämän lajin ficeissä). Denethor vaikutti vain avuttomalta ja neuvottomalta katsellessaan vaimonsa riutumista, ja uskon, että niin se varmasti olikin. Siis että syy oli enemmän siinä, että Finduilas nyt vain sattui olemaan tuollainen herkkä nainen, joka ei kyennyt elämään niin kaukana merestä ja jota nuo Mordorin varjot ahdistivat liikaa. Niin sanottiin kirjassa, enkä näe mitään syytä, miksi siihen pitäisi lisäillä päälle jotain perheväkivaltaa ynnä muuta tarpeetonta draamaa.

Oli myös mielenkiintoista miten kuvasit noita Finduilasin raskauksia, eli että tavallaan hänen mielialansa odotusaikana heijastui lasten luonteenpiirteisiin. En tiedä, onko tuollaisen olettamuksen taustalle olemassa mitään tieteellistä evidenssiä, mutta en kyllä näe sitä mitenkään mahdottomaksikaan. Nimittäin kyllähän jo vauvoilla on temperamenttieroja ja jostainhan niiden on pitänyt tulla. En ole varma, ajattelenko Boromirin ja Faramirin olleen ihan tuollaisia lapsina. Tai siis Boromir kyllä vastaa mielikuvaani, mutta olen ollut taipuvainen näkemään Faramirin suurin piirtein yhtä vilkkaana lapsena kuin veljensä, mutta en nyt niin kamalasti ole tuota asiaa pohdiskellut, olen vain kirjoitellut jotain sen suuntaista ficceihini.

Minun ainoa kritiikkini kohdistuu tuohon, kun Faramir kysyi äidiltään, että kuoleeko hän. Minusta se tuntui hieman kylmältä ja suorasukaiselta ficin yleiseen tunnelmaan verrattuna. Siis ei sillä, etteivätkö lapset voisi tuollaista kysyä, mutta ehkä se ei ole sellainen juttu, joka olisi kannattanut tuoda tässä esiin. Mutta se on ihan pikkujuttu, enkä normaalisti toisi sitä esiin, mutta kun tämä ficci nyt vain muuten on niin mahtava, niin piti mainita tuo yksi pikkiriikkinen epäkohta, että uskot minun olevan tosissani kun sanon tätä mahtavaksi (koska eihän mikään ole koskaan aivan täydellistä).

Oikeastaan melkein kaikki olisi tässä ficissä lainaamisen arvoista, mutta nostan esiin tämän:
Monet kerrat hän ojentaa kätensä silittääkseen naisen kapenevaa selkää vain vetäytyäkseen viime hetkellä takaisin ja puristaakseen sormensa kipeästi vasten kämmentään. On vaikeaa olla hellä, kun pelkää naisen murenevan tomuksi pelkästä hipaisusta.
Jotenkin vain niin uskomattoman kaunista kuvailua... Denethor on tässä ficissä aivan ihana ja hieno mies, jos se nyt ei vielä käynyt selväksi. :)
Viimeksi muokannut Mithrellas, Ma Joulu 04, 2006 9:45 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ma Joulu 04, 2006 4:27 pm

Päätit kirjoittaa oikein kunnon nyyhkytarinan. No, voin sanoa että onnistuit :)

Tämä oli todella surullinen. Jotenkin iski. Haikeutta katoavaa kauneutta kohtaan.
Faramir ja Boromir olivat hirmuisen suloisia.
Boromir on juuri nukahtamaisillaan, kun hän hätkähtää kylmien varpaiden kosketukseen.
-Missä äiti on nyt? Miksei isi kerro meille? Faramir kyselee kömpien Boromirin syliin.
-Isä on kipeä kun äitiä ei enää ole.
-Ei kai isikin kuole?
-Ei, ei isä kuole. Sillä on vain sydän kipeä. Ja nuha, Boromir vastaa nuoremmalleen.
-Onko nuha vaarallista?
-Ei ole, hupsu. Silloin pitää vain niistää paljon ja ääni menee hassuksi. Nuku nyt.
-Mutta miksi sydän on kipeä?
-Isä kaipaa äitiä niin kovasti.
-Niin minäkin, sanoo Faramir, käpertyen tiukemmin veljensä kainaloon. Boromir silittää surullisena pikkuveljen tukkaa ja rutistaa tämän rintaansa vasten. Veli on vielä niin kovin pieni. Pian Faramirin hengitys rauhoittuu, eikä hän herää edes leikkihevosen kalahtaessa kumeasti lattiaan. Boromirille uni ei tahdo tulla. Hänen lapsuutensa on loppumaisillaan.
Tuo pätkä oli jotain...jotain sellaista mikä herätti pientä hilpeyttä mutta myös myötätuntoa. Vedit tällä ihan sanattomaksi. En minä osaa sanoa oikein mitään. Pidin todella paljon, tämä oli ihana. Katkeransuloinen. Joo, taidan painua muualle nyyhkyttämään :)
Viimeksi muokannut Andune, Ma Joulu 04, 2006 8:26 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ma Joulu 04, 2006 4:54 pm

Ihana, kaunis... Sait minut taas melkein pitämään Denthorista. Itse asiassa en enää näe häntä niin pahana ihmisenä kuin silloin joskus... Hän on vain mies, jolla on raskas taakka kantaa ja suuri suru sydämessä vaimon tähden; ja sait minut tajuamaan sen. Ei hän olekaan niin paha kuin ajattelin, ei ollenkaan.

Loppu nosti kyyneleet silmiin. Boromirin ja Faramirin läheisyys oli niin... kaunista, suloista... Ja avasit silmiä tässä oikein kunnolla! Vasta nyt oikeastaan huomasin, miten läheiset Faramir ja Boromir olivat- ja miten paljon Boromirin kuoleman myöhemmin piti vaikuttaa sekä isään että veljeen.

Koskettava. Se sana, jota Mithrellas käytti, ja iski myös minuun; oli pakko käyttää samoja juttuja kuin edelliset, mutta kun ne pitävät kutinsa minullakin...
Pidän kovasti. Se sai minutkin (en ole yhtään hidas, en...) tajuamaan, miten ... läheisiä tämän perheen jäsenet olivat toisilleen. Sitä pahmmalta toki tuntuvat Denethorin sanat Kuninkaan paluussa.. Pidän, todella paljon.

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » To Joulu 07, 2006 10:11 pm

Kiitoksia palautteistanne, Mithrellas, Andune ja Nerwen!
Kiva kuulla, ettei tuntunut liian etäiseltä ja onnistui koskettaakin.

Mithrellas, minä en osaa itsekään nähdä Finduilasin haipumista varsinaisesti kenenkään syynä, enemmänkin onnettomien sattumien seuraamuksena tai jotakin siihen suuntaan. Ehkä nuo kaksi olisivat olleet onnellisempia, jos olisivat osanneet kommunikoida paremmin keskenään tai olisivat alun alkaen rakastuneet tahoillaan eri ihmisiin kuin toisiinsa. //Minusta kaikkein surullisimmalta tuntuu ajatus siitä, miten voimakkaasti Finduilasia revittiin kahtaalle rakkaan perheen ja todellisen kodin välillä -ja kuitenkin hän jäi miehensä ja lastensa luo kuolemaansa saakka.

Ja kuulehan, tuo Denethor ja koko ficci saivat alkunsa juuri sinun ja Andunen inspiroimana -kun armaasta Denethorista on kamalan vähän ficcejä muutenkin, niin et kai sinä tosissasi voisi olla niin julma että lakkaisit kirjoittamasta koko miehestä? :shock:

Tiedätkö, nuo raskausaikojen mielialat itse asiassa menivät tässä juuri toisin päin kuin olin alun perin suunnitellut, mutta huomasin kämmini liian myöhään enkä enää viitsinyt kirjoittaa niitä kohtia kokonaan uudestaan : P
Boromir on tässä ehkä hiukan liian mustavalkoinen, Faramir taas muistuttaa vähiten itseään. Tai no, jollakin tasolla kuvittelen itse että se olisi ehkä ollut tietyllä tavalla uteliaampi kuin Boromir, vaikka muuten olisikin konhottanut ja vipeltänyt joka paikassa isoveljen tapaan. Mutta tässä se meni kyllä aika nössöksi :wink: Minulla on joskus paha tapa oikoa ficeissä mutkia maksimaalisen dramatiikan saavuttamiseksi.
Hienoa että pidit ja kiitos kun mainitsit tuosta yhdestä kylmästäkin kohdasta! Kiva saada kritiikkiäkin, kun tulee itse niin helposti sokeaksi omille jutuilleen.

Andune, ihanaa että pidit tästä ja tämä liikutti :) Tai no, ihmisten itkettäminen ei ole kivaa, mutta on hienoa kuulla että ficci toimi -ja varsinkin että tuo lopun pätkä herätti tuntemuksia. Olin siitäkin hiukan epävarma kun en niin tunne lasten sielunelämää... :wink:
Oikeastaan olen nyt jälkeenpäin ihan tyytyväinen siitä ettei tämä valmistunutkaan ihan ajallaan.

Nerwen, olen imarreltu että pidit tästä ja tämä antoi sinulle uutta näkökulmaa Denethoriin! :) Ei sekään herra varmasti muita ihmisiä kummempi ollut, sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan. Edelleen on mukavaa kuulla, että loppu liikutti tai sai tuntemaan jotakin.
Tuota en muuten osannut kirjoittaessani tietoisesti niin ajatellakaan, tuota veljesten läheisyyttä; sinä taisit puolestasi juuri avata hiukan lisää minun silmiäni :P

Kiitoksia vielä kommenteistanne! ^^
(Olen ihan varma että minun piti sanoa vielä jotakin, mutta unohdin mitä se oli...)
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Avatar
athelas
Puolituinen
Viestit: 338
Liittynyt: Ma Joulu 19, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: synkmetsä
Viesti:

Viesti Kirjoittaja athelas » Pe Joulu 29, 2006 2:49 pm

Näyttää olevan ennenkin lainattu tämä, mutta se nyt vaan on niin älyttömän ihana kohta..

"Boromir on juuri nukahtamaisillaan, kun hän hätkähtää kylmien varpaiden kosketukseen.
-Missä äiti on nyt? Miksei isi kerro meille? Faramir kyselee kömpien Boromirin syliin.
-Isä on kipeä kun äitiä ei enää ole.
-Ei kai isikin kuole?
-Ei, ei isä kuole. Sillä on vain sydän kipeä. Ja nuha, Boromir vastaa nuoremmalleen.
-Onko nuha vaarallista?
-Ei ole, hupsu. Silloin pitää vain niistää paljon ja ääni menee hassuksi. Nuku nyt.
-Mutta miksi sydän on kipeä?
-Isä kaipaa äitiä niin kovasti.
-Niin minäkin, sanoo Faramir, käpertyen tiukemmin veljensä kainaloon. Boromir silittää surullisena pikkuveljen tukkaa ja rutistaa tämän rintaansa vasten. Veli on vielä niin kovin pieni. Pian Faramirin hengitys rauhoittuu, eikä hän herää edes leikkihevosen kalahtaessa kumeasti lattiaan. Boromirille uni ei tahdo tulla. Hänen lapsuutensa on loppumaisillaan."

^^Rakastan tuota kohtaa
"Neledh corvath an edhilerain no i venel
Odog an naughírath ne rynd gonui hain
Neder an hírath fírib, barad na ´urth
Mîn an mornhir ne had dûr în
Ned i dalath e-Vordor
Ennas i ngwath dorthar"

Annatar
Puolituinen
Viestit: 389
Liittynyt: Pe Marras 04, 2005 4:09 pm
Paikkakunta: Rohanin ruohotasangot

Viesti Kirjoittaja Annatar » Ti Tammi 02, 2007 10:46 pm

Athelas, kiitos palautteesta! Mukavaa että tykkäsit tuosta lopusta :P Toivottavasti pidit ficistä muutenkin.
Vuoden Draamaficcaaja 2007

Kauniin avan taiteili julietik.

Ruoskatarin (okei, Ruoskattaren ;)) kautta Annatariksi jälleen.

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » La Helmi 03, 2007 2:44 pm

Ehdinpäs lopultakin lukemaan tämän ^^ olen säästellyt sen lukemista, kun en ole halunnut lukea ja kommentoida kauheassa kiireessä. Minusta on aivan ihanaa että sinä olet kirjoittanut D/F-ficin, se pariskunta on jostain omituisesta syystä eräitä TSH:n kiinnostavimpia minun mielestäni. -Ihan nuo ensimmäiset lauseet olivat ihania - hieno tuo hiusvertaus; miten hiuksistakin huomaa sen miten Finduilasin asema ja elämä on muuttunut. Ja minä muuten päätin ihan tuossa ekassa kappaleessa pitäväni tästä ficistä; pidin siitä miten sinä Denethoria ja Finduilasia kuvasit - että Finduilas tietää Denethorin rakastavan sitä, ja että se tuntuu onnelliselta, ja että Finduilas tuntee olevansa turvassa miehensä kanssa.. (Minua niin tökkii ne vaimonhakkaaja!Denethor-ficit..)

Raskausaika ei taida olla helppoa niin naiselle kuin miehellekään, ja tuo Denethorin hämmennys vaimossaan aiheutuneista muutoksista ja miten se ei ymmärrä raskaana olevaa Finduilasia oli tosi hienosti kuvattu minun mielestäni. Denethorin laiselle miehelle ei se varmaan ole mikään ihmekään, minä pidin sen suhtautumistavasta; että se vetäytyy enemmän itseensä mutta yrittää rauhoittaa vaimoaan sen vähän, minkä pystyy.
Mutta hetki on herkkä ja ohitsekiitävä, nostaessaan katseensa uudelleen on Denethor jo hillinnyt tunteensa ylpeän hymyn taakse.
Kaunista. Ei, ei näytetä tunteita.

Finduilasin osa tuntuu aina olevan luopua jostakin - se on surullinen ajatus, ja surullinen on tämän ekan osion loppukin, jossa Finduilas hakee jotakin lohtua siitä, että se pystyy edes kuvittelemaan näkevänsä rannikon ja meren korkeimmasta tornista käsin. Minua ei saa liikuttumaan helposti, mutta tässä minä liikutuin - Finduilas tuntuu niin yksinäiseltä, vaikka sillä kuitenkin on poika ja mies, mutta samalla se tuntuu olevan vankina kaupungissa joka ei ole sen samalla tavalla kuin se kuuluu Denethorille.

Pidin valtavasti noista koko perheen yhteisistä hetkistä, mukavaa että sellaisiakin oli välillä ^^ ja muutenkin pidin siitä, miten sinä näitä hahmoja kuvasit. Denethor on kiireinen mies, Finduilas on yksinäinen nainen, Boromirille jo pienestä pitäen tärkeintä on ollut ”miesten” asiat, Faramir rakastaa historiaa. (Noin niin kuin pähkinänkuoressa ^^)
Faramir puristaa puista aarrettaan kysellen isoveljeltään jatkuvasti mieltään ihmetyttäviä asioita, eikä Boromir koskaan korota tälle ääntään kuten kysymyksiin kyllästyvä isä tai hengähtele väsyneesti äidin lailla.
Yksittäinen suosikkilauseeni tässä ficissä. ^^ Sinä kuvaat Boromirin ja Faramirin suhdetta todella hienosti, ja tuossa kohdassa pidin myös siitä että kerroit myös Finduilaksestakin jotain negatiivista, et jättänyt sitä vain Denethorille. Sellaisia ne vanhemmat on.

Niin, ja ihan yleisesti pidin siitä miten sinä tämän Finduilasin elämänhalun vähenemisen kuvasit; että siihen vaikutti niin monia asioita ja ettei sitä oikeastaan olisi voinut estää mitenkään, se vain tapahtui eikä se ollut kenenkään syytä. Vaikeat ajat Mordorin suhteen ja Denethorin kasvava työmäärä, yksinäisyys, se miten Finduilas kokee menettäneensä poikansa, pelko poikien puolesta sodissa ja taisteluissa ja varmuus siitä että maailmalle tulee käymään huonosti, kaikki ne nitoutuu yhteen ja tekevät siitä Finduilasille vielä vähän vaikeampaa.

Tuo kolmas osio oli varmaan minun suosikkini, vaikka pidinkin näistä kaikista (no d’oh ^^), Finduilaksen viimeiset hetket oli vain niin .. todenmukaisesti kerrottu, tämä menee juuri niin kuin minä voisin kuvitella sen tapahtuneen (ja miten minä kuvittelenkin sen tapahtuneen ^^). Uupuva Finduilas joka jaksaa enää vain lasten tähden, hämmentynyt, huolissaan ja peloissaan oleva Denethor joka ei tiedä enää mitä tehdä… ja Faramir, joka ei vielä kokonaan ymmärrä, ja Boromir, joka puolestaan on jo tarpeeksi vanha ymmärtämään. Finduilasin ja Denethorin viimeinen keskustelu oli aivan uskomattoman liikuttava, samoin oli Boromirin ja Faramirinkin keskustelu (pidin valtavasti tuosta millaisena tukena Boromir Faramirille oli). Tämä oli ihana ficci - tuntuu pikkuisen lattealta sanoa tätä vain ”ihanaksi” ^^ mutta tässä oli kyllä kaikkea mitä minä tällaiselta ficiltä osaisin kaivatakaan, ja vielä enemmänkin. Jotta, kiitos kirjoittamisesta ja lukukokemuksesta! ^^
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Narbeleth
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Syys 27, 2006 9:24 pm
Paikkakunta: Itä-Suomi

Viesti Kirjoittaja Narbeleth » La Helmi 03, 2007 11:18 pm

Tämä ficci oli todella surullinen ja kaunis.
Olen sanaton.

Hyvin koskettava, ja tunnelma oli niin... luin koko tarinan kyyneleet silmissä, ja hätkähdin ihan kun Finduilasin kuollessa kyyneleet valu poskille.

Voi järkytys miten ihania Faramir ja Boromir oli. Niin suloisia, niin viattomia.
Sait minut jopa pitämään Denethorista. Inhoan sitä henkilöä kirjassa, mutta hän keräsi kyllä myötätuntoni mukanaan. Säälin häntä, säälin Finduilasia, vaikka heidän rakkautensa... oli niin kauhean surullinen.

Sniff. Minä pidin kovasti. Todella kovasti.
"Missä on ratsu ja ratsumies? Missä on torvi toitottava? Ne haipuivat niinkuin vuorilta sade ja niityiltä tuulen humu.
Päivät painuvat länteen taakse kukkuloiden, varjoihin.
Miten tässä näin kävi?"

melian
Örkki
Viestit: 64
Liittynyt: Su Huhti 16, 2006 9:53 pm
Paikkakunta: Rohanin ja Konnun väliä

Viesti Kirjoittaja melian » Ke Helmi 21, 2007 1:22 pm

Hui kamala, menin jotenkin ihan lukkoon kun luin tuon. :shock: Tämä oli aivan tajuttoman kaunis, surullinen ja ihana ficci. Voi, olen sanaton...

Onnistuit pitämään lukijan otteessasi koko ficin ajan. Finduilasin synkkyyden ja masennuksen pystyi aistimaan. Kuvailit asioita todella hienosti ja kauniisti.

Denethor oli jotenkin hirveän suloinen. Pidin siitä, ettet tehnyt hänestä julmaa tai pahaa henkilöä; hän oli vain epätietoinen, hämmentynyt ja kiireinen. Halusi niin kovasti tehdä vaimonsa onnelliseksi, muttei tiennyt, miten. Rakasti niin paljon, mutta ei osannut näyttää sitä. Tykkääntykkääntykkään. <3

Finduilasin masentuneisuuden kuvailit todella hienosti! Ficistä jäi sellainen mielikuva, että hän rakasti miestään ja poikiaan kovasti, mutta he jäivät hänelle silti kovin etäisiksi. Ja tuo torni-juttu, kun Finduilas menee aina sinne torniin suremaan ja hakemaan lohdutusta, eikä sekään lopulta auta. I like it!

Ja tuo lopetus, tuo poikien keskustelu... niin suloista, niin suloista! Boromir on niin huolehtivainen pikkuveljeään kohtaan. Ihunaa. :wink:

Melkein oli kyyneleet silmissä kun luki tätä. Tämä ficci oli TODELLA hieno, rakastuin siihen! En ole aikoihin lukenut mitään noin sykähdyttävää. Kiitos hienosta lukukokemuksesta!
urpå

Vastaa Viestiin