Tulikäärme (Action&Adventure / AU / PG-13)
Lähetetty: Su Joulu 31, 2006 4:02 pm
Title: Tulikäärme
Author: Legolatar_
Rating: PG-13
Genre: Action/Adventure
Warnings: Ficissä käsitellään väkivaltaa!
Disclaimer: Käytän pääosin vain Tolkienin keksimiä hahmoja.
Summary: Eletään aikaa Valtasormuksen tuhon jälkeen (Yllätys, yllätys!) ja Keski-Maa kukoistaa jälleen. Pian kuitenkin kauniin ja ruusuisen tulevaisuuden ylle lankeaa käärmemäinen varjo, joka uhkaa kaikkia lipevällä kielellään... Kuka onkaan palannut kostamaan?
----
OSA 1
Raju tuuli ujelsi ikkunanpuitteissa kaatosateen koetellessa jylhän rakennuksen kattoa. Rakennus, tai pikemminkin linnake kohosi korkeana ja mahtavana kallion laelta. Suoraan sen alapuolella kallion juurella oli syvä maanrepeämä. Sinne, jos joku sattui putoamaan niin se oli varma loppu ja siksi kuilu, jota kutsuttiin Gondorin Haudaksi oli niin kovin kunnioitettu, jopa kirottu. Sinä oudon myrskyisenä iltana vain yhdessä ainoassa linnakkeen ikkunassa paloi valo. Vettävaluvan lasin takana makasi sängyllään Gondorin tuore hallitsija, Dunedainin Aragorn. Mies oli täysin ajatuksissaan ja tuijotti huoneen kermanväristä kattoa lasittuinein silmin. Huone kylpi kuun hennossa valossa ja ihmisolennon lujat, voimakkaat kasvonpiirteet erottuivat paremmin ja selkeämpinä kuin päiväsaikaan auringon paistaessa kirkkaimmillaan taivaan rajamailla. Hämärässä huoneessa vallitsi kuoleman syvä hiljaisuus. Vain sateen kova, jyskyttävä ropina piti eloa yllä. Aragorn liikahti äkkiarvaamatta. Hän heräsi mietteistään ja käänsi tummahiuksisen ja aavistuksen kiharaisenkin päänsä kohti lasi-ikkunaa, jonka toisella puolen sade ja tuuli tanssivat villisti. Synkkä myrskypilvi peitti kuun ja pimeys laskeutui kaikkialle, myös Aragornin avaraan huoneeseen, jossa vielä vähän aikaa sitten palaneen kynttilän liekki oli sammunut. Lasin takana sade ja tuuli ilakoivat edelleen ja muodostivat talvimyrskyn, jonka veroista Gondorin mailla ei oltu nähty moniin vuosiin.
Aamunsarastus oli kirkas ja koski silmiä yhtä kivuliaasti kuin jos niitä olisi viilletty veitsenterällä. Niin julmaa kohtaloa ei kuitenkaan saanut osakseen puolituinen nimeltään Samvais Gamgi, joka heräsi ja jätti vuoteensa jo aamun ensimmäisinä, vielä hämärinä tunteina. Samvais oli kuin äiti kolmelle muulle yhtä pienikokoiselle hobitille, jotka tuhisivat onnellisina lämpimissä sängyissään ja näkivät ilman muuta unta ruoasta. Samvais-niminen hobitti ainakin luuli niin, sillä hänen ystävilleen ei mikään ollut yhtä tärkeää kuin ruoka. Frodo Reppuli, jolla oli sähkönsiniset silmät oli myöskin puolituinen eli hobitti ja kyllä valitettava poikkeus Samvaisin mielestä. Frodo oli aina ollut hieman nirso, mikä oli vaikeuttanut hänen yrityksiään saada tämä syömään terveellisesti ja monipuolisesti. Kiharahiuksinen hobitti hymyili hyväntahtoisesti nukkuvalle Frodolle. Hän ei ollut aivan varma, miksi oli sellainen "ylihuolehtivainen" ja "äitimäinen". Se tuli ikään kuin luonnostaan, eikä sukupuolella ollut siihen vaikutusta. Samvais peitteli Pippin-nimisen ystävänsä ja keräsi puolituisten heittämät roskat ylös lattialta. Olivathan he sentään vieraassa paikassa. Kuninkaaksi kruunatun Aragornin linnassa, eikä siellä sopinut rettelöidä niin kuin Kontu-nimisessä hobittikylässä konsanaan. Samvais piti mielessään ystävilleen Frodolle, Pippinille ja Merrille pitkäpiimäistä saarnaa paikkojen roskaamisesta ennen kuin poistui huoneesta kohti linnan olohuonetta, jossa arveli muun Saattueen jo olevan hereillä juttelemassa.
"Älä ole typerä, Aragorn!" Samvais Gamgi kuuli Gandalf Valkoisen huudahtavan. Hobitti oli tullut oleskeluhuoneen ovelle ja pysähtynyt heti kuultuaan kiivaan keskustelun ääniä sisäpuolelta. Samvais painoi korvansa puiseen oveen ja kuunteli tarkkaavaisesti käynnissä olevaa keskustelua, joka oli saavuttanut jo monen desibeliasteen voimakkuuden.
"Hän yrittää varastaa sinulta maasi - kaiken omaisuutesi", velho aloitti jylisevällä äänellä, mutta Aragorn keskeytti hänet kepeä sävy äänessään:
"Mistä tiedät sen, Gandalf Valkoinen? Ei minua ennenkään ole näissä asioissa juuri vedätetty."
Gandalf näytti hetken siltä kuin olisi toivonut lattian nielaisevan edessään seisovan Aragornin, jonka kasvoilla oli hyvin tyyni ja rauhallinen ilme.
"Aistin, ettei se mies ole rehellinen, Gondorin kuningas. Hänen yllään lepää epäilyksen synkkä varjo - hän on vaarallinen!" Samvais kuuli Valkoisen Velhon vastaavan varoittavaan sävyyn ja hobitti tiesi heti, mitä olisi tehnyt Konkarin asemassa juuri sillä hetkellä. Hän olisi rukoillut velhovanhukselta anteeksi ja noudattanut tämän varoitusta sanatarkasti, sillä niin luja oli Samvaisin luottamus Gandalf Valkoiseen, että puolituinen olisi voinut antaa vaikka henkensä tämän käsiin.
Keskustelun äänet kävivät koko ajan hiljaisemmiksi ja vaikka Samvais yritti virittää kuulonsa äärimmilleen ei huoneesta kantautunut hänen hobittikorviinsa äännähdystäkään. Turhautuneena salakuuntelija-hobitti odotti pienen, täysin hiljaisen hetken ennen kuin raotti ovea ja pujahti sisään niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, että lasistaan siemaisun ottanut Gimli Glóinin poika purskautti säikähtäneenä juomansa päin Legolas Viherlehteä. Haltian kullanvaaleille hiuksille ja valkoiselle kauluspaidalle ropisi kuohuavaa mallasolutta.
"Mitä himskattia sinä tänne ryntäät säikyttelemään kunnon kansalaisia?" Gimli sai rykäistyksi yskimisensä seasta ja mulkaisi punastunutta hobittia pahasti. Gandalf Valkoinen katsoi hänkin Samvais Gamgia ja hänen silmänsä olivat lähes yhtä nauravaiset kuin Nefertitin suu.
"No, mutta Samvais! Tule toki peremmälle!" Valkoinen Velho kehotti. Hän veti tuolin kauniilla, huolitellulla pitsiliinalla koristetun pöydän alta ja viittoi hölmistyneen puolituisen istuutumaan sille. Samvais katsoi parhaaksi totella ja käveli huoneen poikki pehmustetulle tuolille, jolle Gimlin tuhahduksen säestämänä istahti. Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus, jonka Samvais otti velvollisuudekseen katkaista.
"Olen pahoillani paitasi takia, Legolas", hän sanoi haltialle, joka yritti turhaan pyyhkiä paitaansa puhtaaksi ruskeista likatahroista.
"Ei se mitään, Sam", Legolas vastasi heleä naurun sointu äänessään.
"Tuota... En myöskään suunnitellut yskäkohtauksen järjestämistä sinulle, Gimli. Minä - anteeksi", Sam jatkoi ja katsoi kääpiötä, joka näytti jo hieman leppyneemmältä.
"Missä Frodo, Pippin ja Merri muuten ovat?" Aragorn kysyi näköalaikkunan edestä ja hymyili hobitille.
"Nukkuvat vielä, Gondorin kuningas. En tohtinut vielä herättääkään heitä," puolituinen vastasi ja katsoi Aragornia, jonka ilme venähti nauravaisesta vakavaksi. Hänen harmaat, melkein siniset silmänsä olivat kääntyneet Samiin.
"Sinulle minä olen aina ja ikuisesti vain Aragorn - tai Konkari", Aragorn totesi naurahtaen ja käänsi kasvonsa takaisin ikkunaan, visusti poispäin Gandalfista. Sam näki yhä sen saman varoittavan katseen Valkoisen Velhon viisaissa silmissä ja hänestä tuntui uskomattomalta, ettei Aragorn ollut luottanut tämän sanaan.
"Samvais!" Gandalf huudahti pitkän, hiljaisen tauon päätteeksi ja pulskanpuoleinen hobitti heräsi ajatuksistaan. "Ole ystävällinen ja nouda matkaviittani. Joutuin!"
Puolituinen hypähti ylös tuoliltaan kuin tuli olisi hänen takamustaan poltellut ja lähti pienin, kipittävin askelin kohti olohuoneen ovea. Kaikki saattuelaiset seurasivat Samin kulkua ovelle ja Aragornin äänestä kuulsi hätääntynyt sävy, kun hän kysyi:
"Et suinkaan ole jo lähdössä, Gandalf?"
Vanha velho käännähti ja katsoi Aragornia pieni, lämmin hymy hohtavan valkoisen parran kehystämillä huulillaan.
"En tietenkään, Aragorn. Minun on vain saatava näyttää sinulle eräs hyvin tärkeä asia, joka koskee liiketoimiasi tämän tuntemattoman lordin kanssa." Valkoinen Velho paljasti nopeasti ja hänen silmänsä roihusivat kuin tulessa. Gondorin uusi kuningas naurahti ja pudisti kruunun koristelemaa päätään.
"Olet niin varma asiastasi, että alan jo melkein toivoa sinun puhuvan totta!" Aragorn lausahti ja asteli Gandalf Valkoisen eteen. Velhon ja miehen halatessa lämpimästi huoneen ovi kävi ja sisään astui neljä hobittiritaria. Kolme heistä olivat uneliaan vaitonaisia, mutta neljäs, joka oli Sam ei vaikuttanut tippaakaan väsyneeltä. Hän käveli muiden saattelemana Gandalfin eteen ja ojensi tälle moitteettoman puhtaan viitan.
Velho tarttui viittaansa ja veti sen uumenista siron lasipullon, jonka sisällä oli hopeaista nestettä. Moni henkäisi ihastuksesta, kun Gandalf pudotti pari nestepisaraa keskelle pöydän pitsiliinaa. Kuului vaimea kumahdus ja pöydän kankaan peittämälle pinnalle ilmestyi kuva raihnaisesta miehestä, jolla oli hyvin käärmemäiset kasvonpiirteet. Legolas Viherlehti kavahti taemmas ja Frodoa puistatti, kun mies otti käteensä kuolleen rotan ja alkoi ahnaasti syödä sen veristä, pientä ruumista.
"Tiedätte varmasti sanomattakin, kuka tuo Paholaisen julkea kuvatus on", Gandalf totesi ja katsoi ilmekään värähtämättä miehen kunnioitettavaa tapaa ruokailla.
"No, kuka hän sitten on?" Pippin-niminen hobitti kysyi haukotellen ja hieraisi silmiään. Kaikki huoneessa olijat kääntyivät tuijottamaan häntä epäuskoisina.
"Oletko tosissasi, nuori Peregrin Tuk, ettet tunnista tätä hirviötä?" Gandalf kysyi uskomatta vanhoja velhokorviaan.
Pippin oli vaiti. Hän nyökkäsi.
"Tuo mies on Gríma Kärmekieli, Sarumanin uskollisin palvelija. Uskon vakaasti, että hän on palannut kostamaan ja yrittää tuhota meidät yksi kerrallaan!" Gandalf sanoi kovalla äänellä ja katsoi jokaiseen Sormuksen Ritariin vuoron perään. "Hän aloittaa, mitä luultavimmin, sinusta Aragorn ja tiedän, ettei hän kaihda keinoja, jotta voisi satuttaa itse Gondorin kuningasta. Luulen, että -"
"Gríma Kärmekieli aikoo hyökätä Arwenin kimppuun ja päästä sitä kautta käsiksi Aragorniin!" Legolas Viherlehti kuiskasi kauhuissaan ja täydensi Gandalf Valkoisen lauseen.
"Juuri niin, Legolas. Aika alkaa olla vähissä. Aistin, että hän iskee pian", velho sanoi täsmentäen ja Aragorn katsoi häntä järkyttyneenä kuulemastaan. Miehen silmissä oli ahdistunut pilke, mutta hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja tutkimattomat.
"Ei... Arwen! Häneen se lipevä myrkkykäärme ei koske!" Dunedainin Aragorn huusi ja iski nyrkkinsä Gríman irstaaseen kuvajaiseen. Legolas tarttui ystäväänsä käsivarresta ja veti hänet kauemmas pöydästä ja kuvajaisesta, kun taas Gimli repi miestä taaksepäin viitanhelmasta. Aragorn riuhtaisi itsensä irti haltian otteesta ja veti viittansa kääpiön ulottuvilta. Hän valahti istumaan pehmeälle nojatuolille kauemmas muista ja peitti kasvonsa kämmeniin.
Frodo vilkaisi vierellään seisovaa Samia, jonka katse oli tyhjä ja edelleen kiinni pöydän kuvajaisessa. Hänen otsansa rypistyi huolen ryppyihin.
"Sam? Onko kaikki kunnossa? Sam!" Frodo huusi ja tarttui hobittiystäväänsä rinnan ympäriltä. "Mikä sinun on, Sam? Ei!"
Samvais Gamgi ei liikahtanutkaan. Hän vain katsoi Gríman kuvajaisen syviin syövereihin ja oli vaiti. Frodo riuhtoi ystäväänsä, minkä jaksoi, mutta Sam oli melko pulskanpuoleinen ja siksi vaikea saada liikkeelle melko heiveröisen Frodon käsivoimilla. Aragorn nousi ylös ja riensi Legolasin tavoin auttamaan Frodoa, entistä Sormuksen Viejää, joka taisteli urheasti ystävänsä puolesta.
"Lopeta se, Gandalf - heti!" Merri kiljui ja yritti auttaa muita parhaansa mukaan sekasorron keskellä.
Valkoinen Velho kosketti kuvajaisen nestemäistä pintaa ja lausui:
"Sinä, joka näet menneen, olevan ja tulevan kuule minua... Lopeta viattomain kärsimys!"
Kuului nopea suhahdus ja pieni tuulenviri vapautui pöydänpinnan harhakuvasta. Gandalf kohotti kätensä kuvajaisen yläpuolelle ja tuuli puhalsi hänen valkoisia, pitkiä hiuksiaan pois uurteisilta kasvoilta. Nestemäisen kuvan keskeltä nousi joutsenmainen usvapilvi, joka hohti kaunista, kirkasta valoaan. Pilvi leijui hitaasti ilman halki kohti lumoutunutta hobittia ja tämän ympärille muodostunutta kuhisevaa joukkoa. Se pysähtyi Samvaisin kohdalla ja alkoi imeytyä tämän vartaloon. Kaikki puolituisen ympärillä kavahtivat kauemmas kuin puolituinen olisi polttanut heitä. Yhtäkkiä kuului vertahyytävä rääkäisy ja Sam valahti velttona lattialle.
"Sam?" Frodo kuiskasi hiljaa ja lähestyi ystäväänsä käsi ojossa. "Sam!"
Hobitti juoksi Samvaisin luo ja alkoi ravistella tätä olkapäistä.
"Mitä hänelle tapahtui, Gandalf? Miksi Sam ei herää? Sam, kuuletko minua? Ole kiltti ja herää!" Frodo huusi ja hänen siniset silmänsä kimmelsivät kyynelistä, kun hän irroitti otteensa ystävästään ja kompuroi nyyhkyttäen loitommas. Frodo tunsi Aragornin lämpivän käden olkapäällään ja katsahti miestä murheellinen ja sureva ilme kasvoillaan.
"Ei hän ole kuollut, Frodo, jos sitä luulet", kuului Valkoisen Velhon ääni pöydän äärestä. "Kaikki ei ole aina, miltä näyttää!"
Frodo huomasi Samin liikahtavan ja hänen kyyneleiset silmänsä laajenivat.
"Frodo-herra?" Sam kysyi ja kierähti selälleen silmiään availlen.
"Sam! Voi, Sam!" Frodo kiljui ja riensi halaamaan puolituisystäväänsä.
Pippin ja Merri katsahtivat vakavailmeisinä toisiinsa. Hetken he vain seisoivat paikoillaan, mutta sitten molemmat hobitit heittäytyivät halaamaan Samia Frodon esimerkkiä seuraten.
Aragorn, Gandalf, Legolas ja Gimli hymyilivät syleileville ja nauraville hobiteille, eivätkä olisi millään tohtineet erottaa heitä toisistaan. Se olisi joka tapauksessa ollut turhaa, sillä Frodo, Sam, Pippin ja Merri muodostivat erottamattoman ystäväjoukon, jota mikään, tai kukaan, ei tulisi koskaan rikkomaan - ei edes kostoa hautova rohanilaismies, Gríma Kärmekieli.
----
Tämä kaikki UUDEN ja PAREMMAN vuoden kunniaksi! Olkaa hyvät ja nauttikaa!
A/N: Tästä ykkösosasta tuli kyllä kieltämättä hieman ylipitkä. Anteeksi, jos teksti on sen takia jotenkin vaikealukuista! (HUOM! Väkivalta-varoitus pätee vasta jatkossa!)
Author: Legolatar_
Rating: PG-13
Genre: Action/Adventure
Warnings: Ficissä käsitellään väkivaltaa!
Disclaimer: Käytän pääosin vain Tolkienin keksimiä hahmoja.
Summary: Eletään aikaa Valtasormuksen tuhon jälkeen (Yllätys, yllätys!) ja Keski-Maa kukoistaa jälleen. Pian kuitenkin kauniin ja ruusuisen tulevaisuuden ylle lankeaa käärmemäinen varjo, joka uhkaa kaikkia lipevällä kielellään... Kuka onkaan palannut kostamaan?
----
OSA 1
Raju tuuli ujelsi ikkunanpuitteissa kaatosateen koetellessa jylhän rakennuksen kattoa. Rakennus, tai pikemminkin linnake kohosi korkeana ja mahtavana kallion laelta. Suoraan sen alapuolella kallion juurella oli syvä maanrepeämä. Sinne, jos joku sattui putoamaan niin se oli varma loppu ja siksi kuilu, jota kutsuttiin Gondorin Haudaksi oli niin kovin kunnioitettu, jopa kirottu. Sinä oudon myrskyisenä iltana vain yhdessä ainoassa linnakkeen ikkunassa paloi valo. Vettävaluvan lasin takana makasi sängyllään Gondorin tuore hallitsija, Dunedainin Aragorn. Mies oli täysin ajatuksissaan ja tuijotti huoneen kermanväristä kattoa lasittuinein silmin. Huone kylpi kuun hennossa valossa ja ihmisolennon lujat, voimakkaat kasvonpiirteet erottuivat paremmin ja selkeämpinä kuin päiväsaikaan auringon paistaessa kirkkaimmillaan taivaan rajamailla. Hämärässä huoneessa vallitsi kuoleman syvä hiljaisuus. Vain sateen kova, jyskyttävä ropina piti eloa yllä. Aragorn liikahti äkkiarvaamatta. Hän heräsi mietteistään ja käänsi tummahiuksisen ja aavistuksen kiharaisenkin päänsä kohti lasi-ikkunaa, jonka toisella puolen sade ja tuuli tanssivat villisti. Synkkä myrskypilvi peitti kuun ja pimeys laskeutui kaikkialle, myös Aragornin avaraan huoneeseen, jossa vielä vähän aikaa sitten palaneen kynttilän liekki oli sammunut. Lasin takana sade ja tuuli ilakoivat edelleen ja muodostivat talvimyrskyn, jonka veroista Gondorin mailla ei oltu nähty moniin vuosiin.
Aamunsarastus oli kirkas ja koski silmiä yhtä kivuliaasti kuin jos niitä olisi viilletty veitsenterällä. Niin julmaa kohtaloa ei kuitenkaan saanut osakseen puolituinen nimeltään Samvais Gamgi, joka heräsi ja jätti vuoteensa jo aamun ensimmäisinä, vielä hämärinä tunteina. Samvais oli kuin äiti kolmelle muulle yhtä pienikokoiselle hobitille, jotka tuhisivat onnellisina lämpimissä sängyissään ja näkivät ilman muuta unta ruoasta. Samvais-niminen hobitti ainakin luuli niin, sillä hänen ystävilleen ei mikään ollut yhtä tärkeää kuin ruoka. Frodo Reppuli, jolla oli sähkönsiniset silmät oli myöskin puolituinen eli hobitti ja kyllä valitettava poikkeus Samvaisin mielestä. Frodo oli aina ollut hieman nirso, mikä oli vaikeuttanut hänen yrityksiään saada tämä syömään terveellisesti ja monipuolisesti. Kiharahiuksinen hobitti hymyili hyväntahtoisesti nukkuvalle Frodolle. Hän ei ollut aivan varma, miksi oli sellainen "ylihuolehtivainen" ja "äitimäinen". Se tuli ikään kuin luonnostaan, eikä sukupuolella ollut siihen vaikutusta. Samvais peitteli Pippin-nimisen ystävänsä ja keräsi puolituisten heittämät roskat ylös lattialta. Olivathan he sentään vieraassa paikassa. Kuninkaaksi kruunatun Aragornin linnassa, eikä siellä sopinut rettelöidä niin kuin Kontu-nimisessä hobittikylässä konsanaan. Samvais piti mielessään ystävilleen Frodolle, Pippinille ja Merrille pitkäpiimäistä saarnaa paikkojen roskaamisesta ennen kuin poistui huoneesta kohti linnan olohuonetta, jossa arveli muun Saattueen jo olevan hereillä juttelemassa.
"Älä ole typerä, Aragorn!" Samvais Gamgi kuuli Gandalf Valkoisen huudahtavan. Hobitti oli tullut oleskeluhuoneen ovelle ja pysähtynyt heti kuultuaan kiivaan keskustelun ääniä sisäpuolelta. Samvais painoi korvansa puiseen oveen ja kuunteli tarkkaavaisesti käynnissä olevaa keskustelua, joka oli saavuttanut jo monen desibeliasteen voimakkuuden.
"Hän yrittää varastaa sinulta maasi - kaiken omaisuutesi", velho aloitti jylisevällä äänellä, mutta Aragorn keskeytti hänet kepeä sävy äänessään:
"Mistä tiedät sen, Gandalf Valkoinen? Ei minua ennenkään ole näissä asioissa juuri vedätetty."
Gandalf näytti hetken siltä kuin olisi toivonut lattian nielaisevan edessään seisovan Aragornin, jonka kasvoilla oli hyvin tyyni ja rauhallinen ilme.
"Aistin, ettei se mies ole rehellinen, Gondorin kuningas. Hänen yllään lepää epäilyksen synkkä varjo - hän on vaarallinen!" Samvais kuuli Valkoisen Velhon vastaavan varoittavaan sävyyn ja hobitti tiesi heti, mitä olisi tehnyt Konkarin asemassa juuri sillä hetkellä. Hän olisi rukoillut velhovanhukselta anteeksi ja noudattanut tämän varoitusta sanatarkasti, sillä niin luja oli Samvaisin luottamus Gandalf Valkoiseen, että puolituinen olisi voinut antaa vaikka henkensä tämän käsiin.
Keskustelun äänet kävivät koko ajan hiljaisemmiksi ja vaikka Samvais yritti virittää kuulonsa äärimmilleen ei huoneesta kantautunut hänen hobittikorviinsa äännähdystäkään. Turhautuneena salakuuntelija-hobitti odotti pienen, täysin hiljaisen hetken ennen kuin raotti ovea ja pujahti sisään niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, että lasistaan siemaisun ottanut Gimli Glóinin poika purskautti säikähtäneenä juomansa päin Legolas Viherlehteä. Haltian kullanvaaleille hiuksille ja valkoiselle kauluspaidalle ropisi kuohuavaa mallasolutta.
"Mitä himskattia sinä tänne ryntäät säikyttelemään kunnon kansalaisia?" Gimli sai rykäistyksi yskimisensä seasta ja mulkaisi punastunutta hobittia pahasti. Gandalf Valkoinen katsoi hänkin Samvais Gamgia ja hänen silmänsä olivat lähes yhtä nauravaiset kuin Nefertitin suu.
"No, mutta Samvais! Tule toki peremmälle!" Valkoinen Velho kehotti. Hän veti tuolin kauniilla, huolitellulla pitsiliinalla koristetun pöydän alta ja viittoi hölmistyneen puolituisen istuutumaan sille. Samvais katsoi parhaaksi totella ja käveli huoneen poikki pehmustetulle tuolille, jolle Gimlin tuhahduksen säestämänä istahti. Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus, jonka Samvais otti velvollisuudekseen katkaista.
"Olen pahoillani paitasi takia, Legolas", hän sanoi haltialle, joka yritti turhaan pyyhkiä paitaansa puhtaaksi ruskeista likatahroista.
"Ei se mitään, Sam", Legolas vastasi heleä naurun sointu äänessään.
"Tuota... En myöskään suunnitellut yskäkohtauksen järjestämistä sinulle, Gimli. Minä - anteeksi", Sam jatkoi ja katsoi kääpiötä, joka näytti jo hieman leppyneemmältä.
"Missä Frodo, Pippin ja Merri muuten ovat?" Aragorn kysyi näköalaikkunan edestä ja hymyili hobitille.
"Nukkuvat vielä, Gondorin kuningas. En tohtinut vielä herättääkään heitä," puolituinen vastasi ja katsoi Aragornia, jonka ilme venähti nauravaisesta vakavaksi. Hänen harmaat, melkein siniset silmänsä olivat kääntyneet Samiin.
"Sinulle minä olen aina ja ikuisesti vain Aragorn - tai Konkari", Aragorn totesi naurahtaen ja käänsi kasvonsa takaisin ikkunaan, visusti poispäin Gandalfista. Sam näki yhä sen saman varoittavan katseen Valkoisen Velhon viisaissa silmissä ja hänestä tuntui uskomattomalta, ettei Aragorn ollut luottanut tämän sanaan.
"Samvais!" Gandalf huudahti pitkän, hiljaisen tauon päätteeksi ja pulskanpuoleinen hobitti heräsi ajatuksistaan. "Ole ystävällinen ja nouda matkaviittani. Joutuin!"
Puolituinen hypähti ylös tuoliltaan kuin tuli olisi hänen takamustaan poltellut ja lähti pienin, kipittävin askelin kohti olohuoneen ovea. Kaikki saattuelaiset seurasivat Samin kulkua ovelle ja Aragornin äänestä kuulsi hätääntynyt sävy, kun hän kysyi:
"Et suinkaan ole jo lähdössä, Gandalf?"
Vanha velho käännähti ja katsoi Aragornia pieni, lämmin hymy hohtavan valkoisen parran kehystämillä huulillaan.
"En tietenkään, Aragorn. Minun on vain saatava näyttää sinulle eräs hyvin tärkeä asia, joka koskee liiketoimiasi tämän tuntemattoman lordin kanssa." Valkoinen Velho paljasti nopeasti ja hänen silmänsä roihusivat kuin tulessa. Gondorin uusi kuningas naurahti ja pudisti kruunun koristelemaa päätään.
"Olet niin varma asiastasi, että alan jo melkein toivoa sinun puhuvan totta!" Aragorn lausahti ja asteli Gandalf Valkoisen eteen. Velhon ja miehen halatessa lämpimästi huoneen ovi kävi ja sisään astui neljä hobittiritaria. Kolme heistä olivat uneliaan vaitonaisia, mutta neljäs, joka oli Sam ei vaikuttanut tippaakaan väsyneeltä. Hän käveli muiden saattelemana Gandalfin eteen ja ojensi tälle moitteettoman puhtaan viitan.
Velho tarttui viittaansa ja veti sen uumenista siron lasipullon, jonka sisällä oli hopeaista nestettä. Moni henkäisi ihastuksesta, kun Gandalf pudotti pari nestepisaraa keskelle pöydän pitsiliinaa. Kuului vaimea kumahdus ja pöydän kankaan peittämälle pinnalle ilmestyi kuva raihnaisesta miehestä, jolla oli hyvin käärmemäiset kasvonpiirteet. Legolas Viherlehti kavahti taemmas ja Frodoa puistatti, kun mies otti käteensä kuolleen rotan ja alkoi ahnaasti syödä sen veristä, pientä ruumista.
"Tiedätte varmasti sanomattakin, kuka tuo Paholaisen julkea kuvatus on", Gandalf totesi ja katsoi ilmekään värähtämättä miehen kunnioitettavaa tapaa ruokailla.
"No, kuka hän sitten on?" Pippin-niminen hobitti kysyi haukotellen ja hieraisi silmiään. Kaikki huoneessa olijat kääntyivät tuijottamaan häntä epäuskoisina.
"Oletko tosissasi, nuori Peregrin Tuk, ettet tunnista tätä hirviötä?" Gandalf kysyi uskomatta vanhoja velhokorviaan.
Pippin oli vaiti. Hän nyökkäsi.
"Tuo mies on Gríma Kärmekieli, Sarumanin uskollisin palvelija. Uskon vakaasti, että hän on palannut kostamaan ja yrittää tuhota meidät yksi kerrallaan!" Gandalf sanoi kovalla äänellä ja katsoi jokaiseen Sormuksen Ritariin vuoron perään. "Hän aloittaa, mitä luultavimmin, sinusta Aragorn ja tiedän, ettei hän kaihda keinoja, jotta voisi satuttaa itse Gondorin kuningasta. Luulen, että -"
"Gríma Kärmekieli aikoo hyökätä Arwenin kimppuun ja päästä sitä kautta käsiksi Aragorniin!" Legolas Viherlehti kuiskasi kauhuissaan ja täydensi Gandalf Valkoisen lauseen.
"Juuri niin, Legolas. Aika alkaa olla vähissä. Aistin, että hän iskee pian", velho sanoi täsmentäen ja Aragorn katsoi häntä järkyttyneenä kuulemastaan. Miehen silmissä oli ahdistunut pilke, mutta hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja tutkimattomat.
"Ei... Arwen! Häneen se lipevä myrkkykäärme ei koske!" Dunedainin Aragorn huusi ja iski nyrkkinsä Gríman irstaaseen kuvajaiseen. Legolas tarttui ystäväänsä käsivarresta ja veti hänet kauemmas pöydästä ja kuvajaisesta, kun taas Gimli repi miestä taaksepäin viitanhelmasta. Aragorn riuhtaisi itsensä irti haltian otteesta ja veti viittansa kääpiön ulottuvilta. Hän valahti istumaan pehmeälle nojatuolille kauemmas muista ja peitti kasvonsa kämmeniin.
Frodo vilkaisi vierellään seisovaa Samia, jonka katse oli tyhjä ja edelleen kiinni pöydän kuvajaisessa. Hänen otsansa rypistyi huolen ryppyihin.
"Sam? Onko kaikki kunnossa? Sam!" Frodo huusi ja tarttui hobittiystäväänsä rinnan ympäriltä. "Mikä sinun on, Sam? Ei!"
Samvais Gamgi ei liikahtanutkaan. Hän vain katsoi Gríman kuvajaisen syviin syövereihin ja oli vaiti. Frodo riuhtoi ystäväänsä, minkä jaksoi, mutta Sam oli melko pulskanpuoleinen ja siksi vaikea saada liikkeelle melko heiveröisen Frodon käsivoimilla. Aragorn nousi ylös ja riensi Legolasin tavoin auttamaan Frodoa, entistä Sormuksen Viejää, joka taisteli urheasti ystävänsä puolesta.
"Lopeta se, Gandalf - heti!" Merri kiljui ja yritti auttaa muita parhaansa mukaan sekasorron keskellä.
Valkoinen Velho kosketti kuvajaisen nestemäistä pintaa ja lausui:
"Sinä, joka näet menneen, olevan ja tulevan kuule minua... Lopeta viattomain kärsimys!"
Kuului nopea suhahdus ja pieni tuulenviri vapautui pöydänpinnan harhakuvasta. Gandalf kohotti kätensä kuvajaisen yläpuolelle ja tuuli puhalsi hänen valkoisia, pitkiä hiuksiaan pois uurteisilta kasvoilta. Nestemäisen kuvan keskeltä nousi joutsenmainen usvapilvi, joka hohti kaunista, kirkasta valoaan. Pilvi leijui hitaasti ilman halki kohti lumoutunutta hobittia ja tämän ympärille muodostunutta kuhisevaa joukkoa. Se pysähtyi Samvaisin kohdalla ja alkoi imeytyä tämän vartaloon. Kaikki puolituisen ympärillä kavahtivat kauemmas kuin puolituinen olisi polttanut heitä. Yhtäkkiä kuului vertahyytävä rääkäisy ja Sam valahti velttona lattialle.
"Sam?" Frodo kuiskasi hiljaa ja lähestyi ystäväänsä käsi ojossa. "Sam!"
Hobitti juoksi Samvaisin luo ja alkoi ravistella tätä olkapäistä.
"Mitä hänelle tapahtui, Gandalf? Miksi Sam ei herää? Sam, kuuletko minua? Ole kiltti ja herää!" Frodo huusi ja hänen siniset silmänsä kimmelsivät kyynelistä, kun hän irroitti otteensa ystävästään ja kompuroi nyyhkyttäen loitommas. Frodo tunsi Aragornin lämpivän käden olkapäällään ja katsahti miestä murheellinen ja sureva ilme kasvoillaan.
"Ei hän ole kuollut, Frodo, jos sitä luulet", kuului Valkoisen Velhon ääni pöydän äärestä. "Kaikki ei ole aina, miltä näyttää!"
Frodo huomasi Samin liikahtavan ja hänen kyyneleiset silmänsä laajenivat.
"Frodo-herra?" Sam kysyi ja kierähti selälleen silmiään availlen.
"Sam! Voi, Sam!" Frodo kiljui ja riensi halaamaan puolituisystäväänsä.
Pippin ja Merri katsahtivat vakavailmeisinä toisiinsa. Hetken he vain seisoivat paikoillaan, mutta sitten molemmat hobitit heittäytyivät halaamaan Samia Frodon esimerkkiä seuraten.
Aragorn, Gandalf, Legolas ja Gimli hymyilivät syleileville ja nauraville hobiteille, eivätkä olisi millään tohtineet erottaa heitä toisistaan. Se olisi joka tapauksessa ollut turhaa, sillä Frodo, Sam, Pippin ja Merri muodostivat erottamattoman ystäväjoukon, jota mikään, tai kukaan, ei tulisi koskaan rikkomaan - ei edes kostoa hautova rohanilaismies, Gríma Kärmekieli.
----
Tämä kaikki UUDEN ja PAREMMAN vuoden kunniaksi! Olkaa hyvät ja nauttikaa!
A/N: Tästä ykkösosasta tuli kyllä kieltämättä hieman ylipitkä. Anteeksi, jos teksti on sen takia jotenkin vaikealukuista! (HUOM! Väkivalta-varoitus pätee vasta jatkossa!)