Salatut säkeet (Boromir, Faramir, PG)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Salatut säkeet (Boromir, Faramir, PG)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ma Tammi 29, 2007 8:58 pm

Title: Salatut säkeet
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: drama/humor
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, taloudellista hyötyä en edelleenkään tavoittele.
Summary: Teini-ikäiset Faramir ja Boromir riehuvat.

A/N: Minä olen pitkään halunnut kirjoittaa Boromirista ja Faramirista teini-ikäisinä, ja tämä tuotos on seurausta joulupäivän iltana iskeneestä äkillisestä inspiraatiosta. Olen siitä asti jahkaillut että ilkeääkö tällaista soopaa julkaista, mutta menköön nyt viimein. Paljonhan minä olen täällä jo kehdannut. Loppu saattaa järkyttää herkkiä runosieluja. 8)

Salatut säkeet

Faramir rypisti otsaansa ja katseli sanoja, jotka hänen kynänsä oli juuri raapustanut paperille. Hän ei ollut aivan tyytyväinen luomukseensa, mutta ei oikein keksinyt, mitä muuta olisi voinut vielä kirjoittaa. Varmasti hänellä oli enemmänkin sanottavaa, mutta hän ei oikein saanut sitä paperille asti.

Faramiria vähän arvelutti, mitä vastaanottaja tuumaisi saadessaan tällaisen syntymäpäivälahjan - nauraisiko tämä vain vai ymmärtäisikö, mitä hän tarkoitti. Faramir tuijotti paperia keskittyneenä, hieroen otsaansa mietteissään, kun yhtäkkiä joku tarttui häntä harteista takaapäin ja sai hänet säpsähtämään rajusti. Faramir kiirehti peittämään paperilapun käsillään samalla kuin hänen takanaan seisova henkilö remahti nauruun.
"Hahaha! Pelkuri!" ilkkui ääni, joka kuului hänen isoveljelleen. "Et kuullut yhtään, kun kävelin taaksesi! Ja sinäkö kuvittelet voivasi ruveta jonain päivänä samoojaksi? Ei onnistu - joudut sen sijaan portinvartijaksi, vaikka sääliksi kävisi linnaamme. Varkaat ja ryövärit sen kun hiipisivät ohitsesi sillä aikaa kun sinä tuijottelet tähtiin tai mietit mereen vajonnutta Númenoria!"
"Boromir! Ihan totta, minulla oli muuta tekemistä. Jos minä olisin sotilaana vartioimassa, niin kyllä minä sitten olisin paljon valppaampi. Minä osaan olla valpas."
"No, osaat toki - ainakin silloin kun isä kuulustelee meiltä Númenorin kuninkaiden valtakausia. Mutta sinuna minä yrittäisin kyllä vähän ryhdistäytyä. Olethan jo melkein neljäntoista etkä mikään pikkukakara, vaikka sitä onkin vaikea uskoa."
"En minä ole mikään pikkukakara. Minä olen jo viiden ja puolen jalan mittainen."
Todistaakseen väitteensä Faramir nousi ylös tuolilta ja venyttäytyi täyteen pituuteensa.
Boromir naurahti väheksyen, sillä Faramir oli häntä päätä lyhyempi. "No, no, lapsonen. Varo vain eksymästä minun eteeni pimeässä, koska minä vain kompastuisin sinuun ja teloisin itseni! Ja siitä hyvästä saisit ympäri korviasi, sen voin taata!"
"Ääh, mene jo pois siitä häiritsemästä, senkin hongankolistaja. Minulla on yksi juttu kesken."
Faramir vilkaisi pöydälle jääneeseen paperiin ja otti sen itselleen.
"Vai niin? Mikäs se sellainen juttu on? Näytähän minulle."
"No en varmasti näytä", Faramir tokaisi, taitteli paperin ja sulki sen tiukasti nyrkkiinsä.
"Hmm... Minusta näytti ihan siltä kuin olisit sepitellyt jotain runonpätkää, kun tulin huoneeseen. Kenelle se on? Se on varmaan joku rakkausruno. Sinähän olet lääpälläsi siihen vaatekaapin hoitajaan."
Faramir punastui. "No en varmasti ole. Itse olet!"
"Höh! No en taatusti ole! Se näyttääkin ihan noita-akalta. Mutta sinä olet! Kyllä minä olen nähnyt, kuinka aina tuijotat, kun se tulee hakemaan vaatteitasi pesuun. Ja nyt olet varmaan kirjoittanut hänelle jonkun söpön värssyn."
Faramir perääntyi kauemmas veljestään, puristaen paperia tiukasti kädessään. "Enpähän varmasti ole! Enkä minä sitä paitsi ole edes huomannut sitä piikaa, niin että sinun on ihan turha väittää että minä tykkäisin siitä."
"No jos ei se kerran ole joku salainen rakkausruno, niin mikset näytä sitä minulle?" Boromir kysyi virnuillen. Hän otti muutaman askeleen kohti pöydän toiselle puolelle vetäytynyttä Faramiria.
"Koska se mitä minä kirjoittelen ei kuulu sinulle ollenkaan!" Faramir sanoi ja vilkuili ympärilleen miettien, mihin voisi paeta veljeään, joka oli selvästi päättänyt saada selville, mitä pikkuveli piilotteli. Faramir tiesi varsin hyvin, että silloin kuin Boromir oli päättänyt tehdä jotain, oli lähes mahdotonta saada häntä luopumaan aikeestaan. Boromir lähestyi päättäväisesti veljeään, ja Faramir huomasi harmikseen peräytyvänsä parhaillaan kohti vuoteen ja seinän välistä umpikujaa. Mutta hän oli ketterä ikäisekseen, ja juuri kun Boromir oli ojentamassa kätensä kahmaistakseen veljestään kiinni, tämä ponnahti vuoteelle, ja hyppäsi siitä yhdellä pitkällä loikalla alas toiselle puolelle, ja säntäsi niin nopeasti kuin kykeni kamarin ovesta ulos.
"Kirottu pentu!" Boromir sadatteli ja ryntäsi Faramirin perään käytävälle. "Turhaan pingot! Minä saan sinut joka tapauksessa kiinni ennemmin tai myöhemmin!"

Faramir juoksi hurjaa vauhtia eteenpäin ja nauroi ilkikurisesti vilkaistessaan taakseen käytävän päässä, ja samassa hän törmäsi päistikkaa kulman takaa ilmestyneeseen, suurta lakanapinoa kantavaan vaatekaapin hoitajattareen - juuri siihen samaiseen, josta pojat olivat äsken sanailleet. Lakanat lensivät pitkin käytävää, neitonen kellahti kiljaisten selälleen lattialle ja Faramir mätkähti vatsalleen tämän päälle. Boromir olisi saanut veljensä helposti kiinni, ellei hervoton naurukohtaus olisi pakottanut tätä pysähtymään.
"Yritä nyt sentään vähän hillitä itseäsi, pikkuveli!" tämä hohotti vedet silmissä. "Et sinä noin suoraan lähestymällä tule koskaan saamaan naisilta muuta kuin kipakan läimäytyksen poskelle!"
Faramir könysi ylös kasvot tummanpunaisina ja mutisi jotain anteeksipyynnön tapaista neidille samalla kun pinkaisi uudestaan karkuun, paperinpala edelleen tiukasti nyrkissään.

Boromir ei missään tapauksessa ollut aikeissa luovuttaa. Hän juoksi Faramirin perään niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, ja saavutti koko ajan veljeään, joka äskeisen välikohtauksen toistuvuuden pelossa eteni hieman varovaisemmin. Faramir päätti yrittää neuvotteluratkaisua.
"Anna olla, Boromir! Ihan totta! Minä pyydän! Sinä saat syödä minun jälkiruokani tänään, jos jätät minut rauhaan, tehdäänkö niin?" hän kyseli samalla kun sai nipin napin väistettyä vastaan tullutta kamaripalvelijaa.
"Ehei, en minä sinun jälkiruuistasi välitä", huusi Boromir takaisin. "Helpoimmalla pääset kun näytät sen paperin!"
"Enkä näytä! En varmasti!" Faramir huusi ja alkoi vaikertaa, kun veli näytti saavuttavan häntä joka askeleella eikä minkäänlaista pakokeinoa näyttänyt olevan näköpiirissä. Boromir nauraa räkätti kovaan ääneen.
"Valmistaudu kohtaloosi, senkin pikku vikisijä!" hän mylvi riemuissaan.

Käskynhaltija Denethor oli yrittänyt syventyä yhteen Gondorin verotusuudistuksia käsittelevistä raporteista, mutta oli harmikseen joutunut huomaamaan tämän kiehtovan tehtävän suorittamisen mahdottomaksi tässä linnaa perustuksia myöten ravistelevassa möykässä. Hän avasi huoneensa oven toruakseen poikiaan.
"Isä! Pois edestä!" huudahti Faramir, joka oli juuri syöksähtänyt käytävälle.
"Faramir, kuulehan nyt. Tuollainen ryntäily edes takaisin ei missään tapauksessa ole soveliasta käyt -"
Denethorin lause katkesi kun poika pyyhälsi ohi, tyrkäten isänsä pois edestään sellaisella voimalla, että tämä paiskautui seinää vasten.
"Anteeksi! Rangaistukseksi jään varmaan tänään ilman jälkiruokaa, mutta ei se haittaa, koska Boromir olisi kuitenkin syönyt sen!" Faramir huikkasi kadotessaan nurkan taakse.
Saman tien vanhempi veljes ilmaantui käytävälle. "Oikealle vai vasemmalle, isä? Kumpaan suuntaan se meni? Äh, veikkaan että vasemmalle, oikea on umpikuja!"
Samassa Boromirkin oli tiessään. Denethor huokaisi, nojautui seinää vasten ja mutisi päätään pidellen: "Nuo kaksi koituvat vielä kuolemakseni..."

Faramir päätti muiden pelastuskeinojen puuttuessa turvautua oveluuteen. Hän ryntäsi erääseen sivukäytävään, jolla sijaitsi pieni lukitsematon komero, ja piiloutui sinne ennen kuin Boromir ehti esiin nurkan takaa. Nyt hänen tarvitsi vain odottaa, että Boromir juoksisi ohi, ja palata sitten takaisin tulosuuntaansa ja lukita itsensä turvaan omaan huoneeseensa.

Mutta Boromir tunsi veljensä ajatuksenjuoksun paremmin kuin tämä aavisti. Huomatessaan komeron oven hän arvasi heti, että pikkuveli yrittäisi päihittää hänet nokkeluudella, kun voimat eivät siihen vielä riittäneet. Niinpä hän astui varaston ovelle ja koputti siihen kohteliaasti.
"Onko ketään kotona?" hän huikkasi maireasti ennen kuin tarttui kahvaan. Faramir manaili kovaan ääneen ja painautui kaikin voimin ovea vasten. Hän ei aikonut luopua taistelutta. Boromir sai työntää ovea aivan tosissaan, että sai sen edes hieman raolleen.
"Oho, oho! Sinustahan on tullut vahva! Voisit jopa pärjätä hetken aikaa yhdelle kitukasvuiselle örkille, jos sattuisitte joutumaan tappeluun", hän sanoi ivaillen, vaikka äänensävyssä oli mukana aimo annos ihmetystä. Lopulta Faramirin voimat ehtyivät ja hän joutui antamaan periksi. Boromir astui komeroon ja vetäisi pikkuveljensä sieltä käytävälle.
"No niin, rehti taisto, mutta parempi voitti! Annahan nyt tänne se paperi", Boromir tokaisi mahtaillen, ojentaen sitä kättään, joka ei pidellyt kiinni Faramirin paidasta.
"En ikinä!" Faramir huudahti, ja potkaisi veljeään polveen, riuhtaisten samalla itsensä irti. Mutta Boromir loikkasi veljensä kimppuun ennen kuin tämä ehti paeta uudelleen, ahdisti tämän seinää vasten ja otti molemmin käsin kiinni tämän paperia pitelevästä käsivarresta. Faramir rimpuili ja potki veljeään sillä seurauksella että kohta molemmat makasivat lattialla, mutta Boromir oli päällimmäisenä ja työskenteli ahkerasti Faramirin nyrkin parissa. Yksitellen tämä kampesi veljen sormet auki ja poimi lopulta saaliin käteensä.
"Sinä olet niin epäreilu", Faramir valitti perin pohjin lyötynä ja lannistettuna. "Kyllä sinä tiedät, etten mahda sinulle mitään, kun olen paljon pienempi..."

Pari kyyneltä vierähti pikkuveljen silmäkulmista lattialle. Boromir istui tämän päällä ja piteli taiteltua paperinpalaa käsissään kuitenkaan avaamatta sitä. Hän katsahti veljeensä. "Noh... älä nyt viitsi vetistellä. Oli sinusta jo paljon enemmän vastusta kuin viime vuonna... Jos tämä meno jatkuu vielä muutaman vuoden, minun täytyy ehkä kokonaan lopettaa tappeleminen kanssasi, etten vain joutuisi kärsimään joskus tappiota."
Faramir mutristi suutaan. "En minä mitään vetistele. Minuun sattuu kun sinun jättimäinen ruhosi litistää ja ruhjoo minun sisuskaluni."
Boromir siirtyi sivuun ja katseli vuoron perään murheellisen näköistä pikkuveljeään ja paperinpalaa. Lopulta hän kohautti harteitaan ja heitti lapun takaisin veljelleen. "Äh, pidä se sitten. Ei sillä niin väliä ole."
Faramir poimi paperin itselleen, edelleen murjottaen, ja kavahti taaksepäin kun veli yritti auttaa hänet ylös maasta.
"Pääsen minä itsekin!" hän kivahti ja hypähti ylös.
Boromir pörrötti veljensä tummia hiussuortuvia entistä pahempaan sotkuun ja naurahti sitten.
"Menehän siistimään itsesi. Kohta on illallisaika."
"Mennään, mennään, äiti!" Faramir huudahti kärttyisästi ja pinkoi sitten tiehensä, jättäen Boromirin seisomaan paikalleen ja pudistelemaan päätään.
"Huono häviäjä", Boromir myhäili itsekseen. "Hänestä tulee vielä loistava soturi jonakin päivänä."

* * *

Faramir ei koskaan näyttänyt veljelleen tätä paperinpalaa ja sen sisältämää salaista pientä runonpätkää. Sen oli pitänyt olla Boromirin syntymäpäivälahja, mutta sotatehtävät olivat kutsuneet veljeä juuri ennen juhlapäivää, ja runo oli unohtunut jonnekin kirjoituspöydän laatikon uumeniin. Paria vuosikymmentä myöhemmin lappunen yllättäen leijaili lattialle Faramirin päätettyä laittaa paperinsa järjestykseen, ja hän noukki sen maasta ja asetti pieneen metallirasiaan, jossa säilytti kirjoitusvälineitään. Hän päätti antaa sen veljelleen, kunhan tämä palaisi kotiin pitkältä matkaltaan pohjoisesta. Hän halusi viimein varmistaa, että isoveli ymmärsi, kuinka paljon tämä oli hänelle merkinnyt jo silloin, kun he olivat olleet poikasia, vaikkei hän sitä olisi silloin ääneen tohtinut sanoakaan. He voisivat yhdessä istua alas ja muistella niitä valoisampia aikoja, jolloin he olivat kiljuneet ja säntäilleet pitkin linnan käytäviä vailla huolen häivää, ja ajaneet riehumisellaan palvelusväenkin hulluuden partaalle.

Mutta Boromir ei koskaan palannut matkaltaan; tuli vain viesti isoveljen kuolemasta öisen Anduinin aalloilla. Faramir kuljetti runoa taskussaan vielä monen vuoden ajan, ja kulkiessaan joskus pitkin linnan hiljaisia käytäviä, hän oli kuulevinaan takaansa veljensä nopeat juoksuaskeleet, ilkikurisen naurun ja toistuvat pyynnöt ja vaatimukset siitä, että saisi edes lyhyesti vilkaista, mitä pikkuveli oikein oli lapulle kirjoittanut. Silloin Faramir otti paperin esiin ja luki sen säkeet vaimealla äänellä seinällä palavien soihtujen valossa, ja veljen nauru lakkasi tämän hiljentyessä kuuntelemaan.

Uljas veljeni Boromir

Vahva hän on kuin vuorenpeikko,
örkki hänen rinnallaan aivan heikko.
Nopeasti jousesta suhahtaa nuoli
ja samassa saalis jo armotta kuoli.

Kun Boromirin miekka välähtää,
vihollinen kauas kavahtaa
Boromir Uljasta ei balrogkaan estä,
eikä korkeinkaan muuri edessä kestä

Mutta kun kotiportista Boromir astelee,
niin hellästi aina hän hymyilee,
kuulumisia tarkasti kyselee
ja huolia väsymättä kuuntelee.

Ei mikään ole Boromirille mahdotonta,
epäonnistuminen ennen kuulumatonta
On Gondorin kansa huolta vailla,
kun Boromir kulkee näillä mailla


Loppu


A/N: Tuo runo on aivan kammottava, mutta ajattelin sen menevän varhaisteini-ikäisen pojan tekeleestä. :P Runoilu nyt vain on sellainen taiteenlaji, jota minä en hallitse eikä sitä tee mieli harjoitellakaan. Tämä ficci tuntui kuitenkin valitettavasti vaativan sellaisen mukana oloa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Viesti Kirjoittaja Andune » Ma Tammi 29, 2007 9:22 pm

Oih, tämä oli aivan ihana. Ihanaa kun jaksat yhä vain kertoa Faramirin ja Boromirin lapsuudesta.

Minä en pitänyt Boromirista. Siis pidin sinun luomastasi Boromirista josta olit tehnyt sellaisen...no, se on sitä veljesrakkautta :D Ja kai joku vielä ymmärtää mitä tarkoitan :P
Sympatiat joka tapauksessa Faramirille. Onneksi omat isosiskoni eivät ole olleet yhtä ilkeitä :P
"Huono häviäjä", Boromir myhäili itsekseen. "Hänestä tulee vielä loistava soturi jonakin päivänä."
Tuo lause sulatti täysin. Tuohon on hienosti tiivistetty tavallaan tämän luvun henki. Sarjassamme epäselvät selitykset....

No, tahtoo sano että pidin aivan vaaaltavasti ja toivottavasti jaksat jatkossakin kirjoittaa Faramirista ja Boromirista, koska näitä on pakko lukea. Ja nälkä kasvaa syödessä ;) Kiitokset tästä!
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

tyttö
Örkki
Viestit: 156
Liittynyt: Ti Elo 29, 2006 1:11 pm

Re: Salatut säkeet (Boromir, Faramir, PG)

Viesti Kirjoittaja tyttö » Ma Tammi 29, 2007 10:20 pm

Tuota... tämä on ehkä hieman noloa. Itse olet luokitellut tämän drama/humour, mutta suoraan sanottuna minä itkin tätä lukiessani. Oikeasti. Sillä, että olen valvonut aamukolmesta lähtien voi toki olla osuutta asiaan, mutta taitaa enemmän mennä (liian) herkän luontoni piikkiin.

Mitä minä osaan sanoa... Tämä on jotain ihan järkyttävän kaunista. Taisi vaikuttaa minuun eniten sinun teksteistäsi, tämä on melkoisen erilainen kuin muut lukemani, jotenkin niin moniulotteinen. Päällisin puolin tunnelma on kepeä ja hauska, mutta syvemmälti todella surullinen, kaunis ja koskettava. En voinut mitään, Faramirin suloinen runo ja se, ettei Boromir ehtinyt sitä koskaan nähdä saivat (/saavat) kyyneleet valumaan. Liian surullista.

Oli melko ennalta arvattavaa, että Faramir kirjoittaa veljestään. Se kyllä oikeastaan kuului tämän ficin luonteeseen (minun mielestäni). Tuo veljesten välinen nahistelu oli toisaalta hauskaa, joskin paha mieli tuli siitä miten Boromir oli aivan turhan ankara veljelleen, inhottava tilanne Faramirin kannalta. Minun mielestäni tuo sinun Boromirisi oli kylläkin melkoisesti omaa mielikuvaani vastaava, tuollainen mahtailija joka osoittaa rakkauttaan veljeään kohtaan melko omalaatuisesti eikä ota asioita yhtä vakavasti kuin Faramir.

Tuo runo... Ei ehkä maailmaa mullistavaa proosaa, niin kuin ei ollut aikomuksesikaan, mutta tuollaisenaan valloittavan liikuttava ja tähän ficciin täydellinen. Juuri tuollaista voisin ajatella murrosikäisen pojan kauneimmillaan veljestään kirjoittavan. Hieman yksinkertaisesti ja kömpelösti, ihanan teeskentelemättömästi.

Minun päässäni koko ficci tapahtumineen suodattui seepian värisen filtterin läpi, ikään kuin sellainen herkkä takaumatehoste... Joo. Joko tyttö katsoo liikaa elokuvia tai on liian väsynyt. Mutta mutta, minä rakastin tätä ja nyt minä tiedän mitä tulen lukemaan kun haluan liikuttua ja vetistellä. Tämä ihana ficci herätti minussa erittäin voimakkaan tunne-elämyksen, kiitos sinulle siitä, vaikket olisi tätä tarkoittanutkaan niin surulliseksi kuin minä tämän koin.

*kokoaa itsensä nolona kasaan ja luikkii pois*

Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie » Ma Tammi 29, 2007 10:36 pm

Tämä oli kuule sitten aivan ihana. Oikeastaan minä voisin lopettaa tämän kommentin tuohon kun olen hiukan sanaton ^^ mutta koitan nyt saada sanottua jotain järkevämpääkin(?).

Tämä herätti minussa monenlaisia tunteita, alussa minä hihittelin Boromirin jahdatessa Faramiria ympäri huonetta ja käytäviä (palvelustyttöön törmääminen ja Boromirin kommentti aiheutti naurunpyrskähdyksen, samoin Denethorin kohtelu, mutta siihen minä palaan hetken päästä), sitten minä luin surullisena tuota jälkimmäistä osuutta, jossa Faramir päättää antaa runon Boromirille kun se palaa matkaltaan pohjoisesta, ja senhän sitten tietää miten siinä kävi.. :( Tämä tosiaan herätti minussa monia tunteita ja pidin tästä valtavasti, minusta tällaisia pieniä, arkisia juttuja on aivan ihana lukea. Ja nimenomaan Boromirista ja Faramirista, nuorina, Boromir kun on yksi niistä henkilöistä joista minä *todella* pidän. (Ja en minä nyt Faramiriakaan suorastaan inhoa. :P (vitsi ^^))

Niin, tuo Denethor; haluan nostaa esille sen miten kummatkin pojat sujahtivat isänsä ohi - pidin ihan valtavasti siitä tavasta miten Denethor suhtautui, miten Faramir vain totesi että hänen jälkiruokansa olisi mennyttä kuitenkin, miten Boromir paineli ohitse yhtä suurella antaumuksella.. aivan ihana perhehetki. ^^ Minusta on tosi mukava ajatella että juuri näin käskynhaltijan perheessä on eletty, että pojilla ei ole ollut mitään kurjaa lapsuutta (sinäkin varmaan tiedät millaisia jumalattomia määriä niitä "kärsivä Denethorin poika" (kumpi vaan) -ficcejä löytyy kv-puolelta) vaan että pojat on voineet olla luontevia isänsä seurassa ja Denethorilla on riittänyt huumori. Se oli varmaan lempikohtani tässä ficissä.

Ja tuo runo oli valtavan suloinen, se oli juuri sellainen minkä nuori poika voisikin kirjoittaa isoveljelleen, joka on sille tärkeä. Ja se mikä tuosta runosta näkyi selvästi oli se, että Boromir oli Faramirille tärkeä; siitä näkyy minusta sellainen isonveljenpalvonta. ^^ Suloinen, kerrassaan. ^^ Niin ja Boromir antamassa sen lappusen takaisin Faramirille oli aivan ihana, tyypillä ei ollut edes aikomusta lukea sitä, kunhan vain härnäsi.. ^^ Ja se Boromirin "huono häviäjä" -kommentti oli hieno, epäilemättä Faramirista olisi tullut hieno sotilas ilman Boromiriakin, mutta ehkä vielä parempi veljensä pienellä avustuksella. ^^

Marnie tykkäsi taas.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Ti Tammi 30, 2007 4:14 pm

*vinkuu*

Ihana! Oikeasti, sulan... Tämän tunnelma oli ihana (juu juu, ylikulutan tuota sanaa, tiedän) ja se vain... kaikki sopi yhteen kuin... kuin... kuin... ei ole sanavarastoni tarpeeksi suuri tällaisen kuvaamiseen! mur... sanotaan nyt että kaikki tässä sopi yhteen yhtä hyvin kuin hobitit Kontuun! :roll: Ajatukset eivät ole toimineet tänään.


Boromir ja Faramir tuntuivat hirveän aidoilta tuollaisinaan. Boromir oli suloinen naljaillessaan veljelleen, vaikka sympatiat täälläkin täysin Faramirin puolella. Ei ole taatusti mukavaa aina hävitä isoveljelle... Erityisesti tuo alku, kun Boromir haluaa heti tietää, mitä lappunen sisältää.

Denethor huokaisi, nojautui seinää vasten ja mutisi päätään pidellen: "Nuo kaksi koituvat vielä kuolemakseni..." Tämä sai surumielisen hymyn vaihtumaan sen edellisen, hieman iloisemman hymyn tilalle. Niinhän se oikeastaan olikin, jos sitä alkaa ajatella. Tuo koko kohtaus oli muuten aivan ihana...

Loppu sai miltei kyyneleet silmiin. Oikeasti, tämä lause oli täydellinen: Silloin Faramir otti paperin esiin ja luki sen säkeet vaimealla äänellä seinällä palavien soihtujen valossa, ja veljen nauru lakkasi tämän hiljentyessä kuuntelemaan. Se piti lukea useampaan otteeseen, kun tajusin miten ihana se onkaan. Voi että.

Ja minusta tuo runo sopii tähän todella hyvin, en ala hakea vertausta, koska edellisenkin kanssa oli jo tarpeeksi työtä.

Tulipa taas ihkutettua oikein kunnolla. Ehkä hiukan liikaakin. Ja ihana-sana toistuu liian usein. Siinä taas yksi näyte sanavaraston heikkoudesta.... Mutta tämä oli todella kaunis ja ihana. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida » Ke Tammi 31, 2007 10:47 pm

Täytyyhän tätä kommentoimistakin harjoitella ;)

Tämä oli oikeasti aivan mahdottoman suloinen ficci. Alun kepeän kotoinen tunnelma on valloittava. Monetkin kohdat saivat minut naurahtamaan ääneen.

"Kirottu pentu!" Boromir sadatteli-" Tämä kaikessa yksinkertaisuudessaan oli erityisen hauska.

Pidän ihan kauheasti tuosta veljesrakkaudesta, joka paistaa koko tekstin läpi. Erityisesti Faramirin ihailusta isoveljeä kohtaan. Boromir oli todellakin oma itsensä, ainakin tuollaiseksi minä hänet kuvittelen. Tietyllä tavalla mahtaileva, kiusaa veljeään melko ronskisti (onhan se nyt ikävää, kun kutsutaan pikku vikisijäksi ja lapsoseksi ja herra ties miksi), mutta antaa Faramirin kuitenkin lopulta pitää runonsa. Pidin myös siitä, miten häviö kävi Faramirin luonnon päälle. Murjottava Faramir oli ihan älyttömän suloinen. Tosin Faramir välillä tuntuu ehkä hieman nuoremmalta kuin neljätoistavuotiaalta.

Dialogisi on loistavaa. Kommentit tuntuvat sopivan jokaisen henkilön luonteenpiirteisiin täydellisesti. Faramirin vakavuus ja keskittyneisyys ja Boromirin rempseys tulevat hyvin esiin.

Ihailen sitä, miten olet muuttanut tunnelman kokonaan ficin loppuun, se todellakin on liikuttava. Se saa ikään kuin ficin alun valoisan tunnelman tuntumaan entistä kallisarvoisemmalta. Lukuelämys on hätkähdyttävä, kun ensin tyrskähtelee tarinan alulle ja sitten viimeinen kappale vetää ihan hiljaiseksi. Taidokasta, kerta kaikkiaan.

Runo sopii tarkoitukseensa mainiosti. Minä rakastin erityisesti otsikkoa: Uljas veljeni Boromir Tuo koko ficin ajatuksen hienosti esiin. Ja kalskahtaa niin mahtavalta.

Minä ihastuin tähän ihan täysillä :wink:
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Idwen
Puolituinen
Viestit: 212
Liittynyt: Ma Marras 15, 2004 8:21 pm
Paikkakunta: Turku

Viesti Kirjoittaja Idwen » To Helmi 01, 2007 7:39 pm

Minä sitten rakastuin tähän ficciin. Tuo veljesrakkautta aivan ihanasti esille juuri sellaisena, mitä se pohjimmiltaan on. Ihanaa että jaksat kirjoittaa tällaisista harvinaisemmista aiheista.

Veljesten keskinäinen sanailu on todella luontevaa ja juuri tuollaista se onkin. Tai ainakin oman kokemuksen mukaan - onhan minulla pikkuveli. Boromirin luonteenomainen rempseys ja karskius tulee esille, mutta sympatiat täälläkin suunnalla Faramirin puolella. Voin jopa kuulla noiden kahden äänet ja nähdä silmieni edessä kahden nuorukaisen juoksevan.

Nauroin takamukseni irti tuota kaappipalvelijatar-juttua. Jotenkin niin luonteva ja poikien keskenäinen kinastelu siitä, kumpi on lääpällään ko. haaskaan, on jotenkin vaikuttava.

Denethor on taas oma itsensä ja pehmeämpi puolikin näkyy. Se on minusta unohdettu ja ihanaa kun kirjoitit sen esiin. Niitä Kärsivä Denethorin Poika -ficcejä on liikaa ja en usko, että niillä nyt ihan onneton lapsuus olisi ollut.

Freud mode of Id: Isän ankara käytös olisi vaikuttanut toisella tavalla myöhemmässä suhtautumisessa isään tai ylipäätään ihmisiin *lisää analyysia*.

Tuo viimeinen luku pysäytti. Jotenkin tässä näkee kokonaan sen miten paljon toinen vaikuttaa. Ää, en osaa sanoa. Runo oli minusta omalla tavallaan kaunis.
Hahmopyöveli

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Pe Helmi 02, 2007 10:46 pm

Kiitos paljon että kommentoitte tätä tekelettä. :) Hyvä että tuo veljesrakkaus välittyi, minä pelkäsin että Boromiria voitaisiin pitää kiusanhenkenä, mitä en todellakaan tarkoittanut. Inspiraationa minulle on tässä osittain ollut omat lapsuudenkokemukseni, koska minusta oli aina hauska kiusata ja ärsyttää pikkuveljeäni (joka on muuten 5 vuotta minua nuorempi :wink:). Tosin kyllähän hänkin sitten vuorostaan teki parhaansa ärsyttääkseen minua. Mutta kyse ei tietystikään ollut mistään ilkeydestä.

Andune: Noh, minä kyllä jaksan niin kauan kun kyse on Faramirista. Kukaties joskus kirjoitankin veljeksistä lisää, kun ovat niin hauskoja. :wink:

Tyttö: Oi voi, tarkoitukseni ei ollut itkettää. :( Mutta niin, onhan tämä toki vakavampi syvemmältä olemukseltaan kuin nuo romance/humor-ficcini. Ja oli vaihteeksi mukava kirjoittaa tällaista. Tarkoitus tosiaan oli, että lukija arvaa runon olleen Boromirille. Boromirin ankaruudesta - no minä näen sen niin, että Boromir tuolla tavalla Faramiria kohdellessaan ikään kuin koulutti tätä tulevaisuutta varten. Hän tietää Faramirin lempeyden ja että tämä istuisi ehkä mieluummin kirjastossa kuin lähtisi taistelemaan, mutta koska tämän on kuitenkin jonain päivänä ryhdyttävä soturiksi, niin hänen on tavallaan parempi sopeutua jo lapsena vähän rajumpiin otteisiin noin niin kuin leikin varjolla. Tai niin ajattelen Boromirin ajatelleen, vaikka en ehkä itse näe Faramiria ihan niin "nössönä", vaan että kyllä hänkin piti taistelemisesta, mutta ei niin kiihkeästi kuin Boromir. (Selityksiä, selityksiä...) :wink:

Marnie: Tosiaan, minä olen törmännyt liian moneen sellaiseen ficciin, jossa Denethor on hirveä poikiaan pahoinpitelevä tyranni, ja itse en todellakaan ole aikeissa lähteä sille linjalle. Minä uskon että pojilla oli ihan ok lapsuus, jos nyt ei ihan ruusuinen niin ei mikään yltiösynkkäkään. Olen vannoutunut "Nice Denethor" -liikkeen kannattaja. 8) Tuo isoveljenpalvonta on tietysti ihan kirjasta peräisin oleva ajatus (minusta on tyhmää, kun monet kv-puolella näyttävät ajattelevan, että Faramir piti isoveljestään, koska tämä suojeli häntä isänsä pahoinpitelyiltä tai jotain sen suuntaista...), mutta sen ilmaiseminen runomuodossa oli kyllä... no, en voi sanoa haasteellista koska käytin tuohon runoon ehkä 5 minuuttia, mutta hieman omituiselta se tuntui, kun en itse ajattele Boromirista ihan tuolla tavoin.

Nerwen: Saat ihkuttaa minun töitäni aivan vapaasti. :D (Ja egoni senkun kasvaa...) Kiva että eläydyit ficciin ja mukava jos veljekset tuntuivat aidoilta.

Leida: Juu, minulle sopii mainiosti että harjoittelet kommentointia minun ficilläni. :mrgreen: Kiva kuulla, että Boromir vastasi mielikuvaasi. Ronskia kiusaamista selittelinkin jo Tytölle - Faramir-parka se joutui kovaan kouluun lapsesta asti :P. (Minä näen kyllä Faramirin sellaiseksi joka osaa tarvittaessa tapella, ja ajattelen opin tulleen pitkälti isoveljeltä.) Minä olin vähän epävarma tuon tunnelmanvaihdoksen suhteen, että rikkooko se ficin yhtenäisyyden kuinka pahasti, mutta hyvä jos sinulle ei tullut sellaista vaikutelmaa.

//EDIT: Unohdin mainita tuosta Faramirin lapsellisuudesta - joo kyllä hän minustakin tässä vaikuttaa ikäistään nuoremmalta, mutta en voinut oikein vähempää ikää laittaa, kun Boromirin piti olla riittävän vanha palvellakseen armeijassa. Mutta niin, kaksi selitystä: tuohon aikaan lapset ehkä kypsyivät hitaammin kuin nykyään ja tuossa iässä käyttäytyminen usein vaihtelee tilanteesta toiseen, välillä ollaan fiksun oloisia nuoria ja välillä ihan kakaroita. :wink:

Idwen: Olen kyllä samaa mieltä tuosta, että jos Denethor olisi ollut tyranni, F ja B olisivat kasvaneet aika erilaisiksi ihmisiksi. Tyranneiden kasvattamista lapsista tulee usein pelokkaita ja itsetunto-ongelmaisia ja tällaisiahan poijjaat eivät toki olleet (toisin kuin se muuan punatukkainen otus Jacksonin leffoissa... :roll:)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

melian
Örkki
Viestit: 64
Liittynyt: Su Huhti 16, 2006 9:53 pm
Paikkakunta: Rohanin ja Konnun väliä

Viesti Kirjoittaja melian » Su Helmi 04, 2007 7:10 pm

Voi hyvänen aika. Minä en ikinä ole itkenyt lukiessani kirjaa/novellia/ficciä, mutta jotkut kirjoitelmat varmasti saisivat minut itkemään jos olisin herkempi ihminen ja tämä on yksi niistä.

Veljesten kisailu oli vallan suloista. Kiusoittelee Faramiria niin ärsyttävän hauskan söpöllä tavalla, on tosi kamala mutta silti välittyy se että se kuitenkin tykkää pikkuveljestään. Ja sitten kun se ei kuitenkaan lukenut paperilappusta osoitti suurta jalomielisyyttä. Ihanaa ihanaa. <3

Ja sitten tuo lopetus: kun hiljalleen alkaa ymmärtää että ei hemmetti, Boromir ei ikinä ehtinyt lukea sitä paperilappusta. Ja kuinka Faramir kunnioitti isoveljeään. Ja runokin oli niin suloinen...
Ihanan katkeransuloinen lopetus, täynnä menetyksen haikeutta ja kuitenkin muistoja onnellisista teini-iän päivistä.

IHANA. :D
urpå

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Su Helmi 04, 2007 9:02 pm

Voi inkuvinku. Juuri kun minä sain toivuttuani eilisestä hömppäleffamaratoonistani, niin sinä itketät minua. Minä oikeasti liikutuin kyyneliin tämän kanssa.

Minä jotenkin arvasin heti tuosta alusta, että se runo on joko veljelle tai isälle, mutta tuo ihan loppu sai minut kyllä vetistelemään ihan kunnolla. Nuo kaksi veljestä ovat minun lempihahmojeni kärkikastissa koko tarussa ja tällainen lämminhenkinen nuoruudenkuvaus oli todella ihana.

Kuten Marnie tuossa sanoikin, niitä ah, niin onnettomasta lapsuudesta kärsivien poikien tarinoita on nähty jo ihan riittämiin ja Denethor tuntui kerrankin mukavan isälliseltä ja hyvältä isältä. Vaikka selvästi näkyy, että herra ottaa käskynhaltijan hommansa tosissaan, niin se ei kuitenkaan laiminlyö tai väheksy jälkikasvuaan. Kiitos siitä.

Sinulla on kyllä lahja kuvata teini-ikäisiä. Boromir ja Faramir tuntuvat kummatkin taas hyvin aidoilta ja näin koko homman leffapätkänä silmieni edessä. :) Minä olen oman siskoni kanssa taistellut ihan vastaavasti ja alkupuolella hymyilin ihan hölmönä sille takaa-ajolle.
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Arphendess
Örkki
Viestit: 2
Liittynyt: Ma Helmi 05, 2007 8:01 pm
Paikkakunta: Minas Tirith

Viesti Kirjoittaja Arphendess » Ti Helmi 06, 2007 5:36 pm

"Faramir kuljetti runoa taskussaan vielä monen vuoden ajan, ja kulkiessaan joskus pitkin linnan hiljaisia käytäviä, hän oli kuulevinaan takaansa veljensä nopeat juoksuaskeleet, ilkikurisen naurun ja toistuvat pyynnöt ja vaatimukset siitä, että saisi edes lyhyesti vilkaista, mitä pikkuveli oikein oli lapulle kirjoittanut. Silloin Faramir otti paperin esiin ja luki sen säkeet vaimealla äänellä seinällä palavien soihtujen valossa, ja veljen nauru lakkasi tämän hiljentyessä kuuntelemaan."


Noiden lauseiden aikana rupesi oikein itkettämään, vaikken oikeastaan olekkaan mikään kamalan herkkä persoona. Tuo oli vain jotenkin todella koskettavaa. Faramir muistelee lapsuuttaan veljensä kanssa, ikävöi tätä, ja lukee tälle nuorena kirjoittamansa runon muistohinsa vaipuneena. Ihanaa. Kyyneleet silmissä vieläkin. :')

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ke Helmi 07, 2007 8:35 pm

Melian: Kiitos. Mukava että ficci kosketti. :) Onhan se kyllä useinkin niin että läheisen kuollessa äkillisesti joku asia jää sanomatta tai tekemättä, ja Faramirin tapauksessa tuo runonpätkä taisi olla vain yksi sellainen...

Piratesse: Kiitos. :) Tarkoitukseni ei kyllä ollut itkettää ihmisiä. (Itse asiassa minua itseäni tämä ei oikein koskettanut ja sen takia olen ollut vähän että, höh... miksi ihmiset liikuttuvat? Mutta joo, ei minulla mitään sellaista vastaankaan ole. :wink:) Ja minä tosiaan olen kaivannut sellaisia positiivisempia nuoruudenkuvauksia näistä herroista. Oikeastaan nyt kun muistelen, niin sain koko inspiraation tälle lukiessani Boromirista ja Faramirista kirjoitettuja angstailujuttuja. Enkä tosiaan pistäisi Denethoria missään tapauksessa väheksymään jälkikasvuaan, eihän niistä muuten olisi kasvanut niin uljaita urhoja. 8)

Arphendess: Kiitos sinullekin. Ja lämpimästi tervetuloa foorumille. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Zirli
Örkki
Viestit: 130
Liittynyt: To Maalis 09, 2006 12:13 pm
Paikkakunta: Kriisikunta

Viesti Kirjoittaja Zirli » La Helmi 10, 2007 12:28 am

Oi, tämä ficci oli tosi suloinen! Tästä kommentista ei nyt varmaan tule mitään muuta kuin kasa järjetöntä ihkuttamista, mutta toivottavasti se ei haittaa kamalasti. Ja jos sinulla on enemmänkin "tällaista soopaa" piilossa, niin antaa tulla tänne vaan! :wink:

Ensinnäkin ajatus teini-ikäisistä Boromirista ja Faramirista on hirveän ihana, ja minusta ne oli tässä kuvattu tosi uskottavasti ja hyvin. Faramirin ajatukset runostaan ja siitä, miten isoveli siihen suhtautuisi, olivat hyvin osuvia. Täytyy myöntää, että minä tykästyin tähän paljon varmaan senkin takia että omat veljeni ovat minulle niin läheisiä ja tuon tyyppiset tilanteet ovat tuttuja ^^ Joka tapauksessa, vaikka tuossa alussa nyt arvasikin heti että se runo on Boromirille, se ei sillä lailla yhtään haitannut kun tämän koko jutun juoni taisi lähinnä olla siinä, näkeekö Boromir sen runon vai ei. Tai no siis se ei ollut mikään salaisuus lukijalle, kenelle se runo on, mutta oli silti kiva ettei sitä sanottu alussa.

Repliikit ja kuvailu olivat ehdottomasti ihania. Repliikit sopivat tosi hyvin Boromirille ja Faramirille, ilkkuminen, kiusoittelu, ikuinen kilpailu ja kaikki se. Veljesrakkaus. Minä oikeasti ihastuin ihan täysin tuohon Boromirin ilkkumiseen, joka ei kuitenkaan ollut oikeasti ilkeää, ja Faramirin vastaväitteisiin.
"Boromir! Ihan totta, minulla oli muuta tekemistä. Jos minä olisin sotilaana vartioimassa, niin kyllä minä sitten olisin paljon valppaampi. Minä osaan olla valpas."
Piti lainata tuo yhtenä ihanimmista repliikeistä. Minä hihittelin tälle ja parille muulle ihan ääneen, sen verran suloista tuo poikien sanailu oli. Ja tuo toimii hyvänä esimerkkinä siitä, minä minä tarkoitan sillä ihanalla inttämisellä "kyllä minä oikeasti osaan" tyyliin. Jotenkin silti tämän ficin tapahtumista ja veljesten eri mielisyyksistä huolimatta nuokin repliikit viestivät sitä, että nuo kaksi välittävät toisistaan todella paljon. Varsinkin Boromir oli ihana ja huolehtiva isoveli. Hih, ja tuo vaatekaapin hoitaja-juttu ^^ Ah-niin-normaali kiusaamisen aihe lasten keskuudessa muttei sekään mitenkään haittaa kun tuollainen on niin tavanomaista ja jotenkin kuuluu tähän aiheeseen. Ja minun virnuiluni muuttui taas hysteeriseksi hihitykseksi kun Faramir-parka törmäsi siihen vaatekaapin hoitajaan. Aww.

Minäkin pidin todella paljon tuosta Denethor-kohdasta, siitä miten hän reagoi ja muutenkin miten veljekset vain ryntäsivät isänsä ohi ^^ Vähän surullinen olo tuli jo tuossa vaiheessa, kun sitä alkoi ajattelemaan miten hyvin asiat Faramirilla ja Boromirilla lapsuudessa oli (tai siis tämän ficin mukaan) ja miten kaikki sitten päättyi... Mutta minä tosiaan pidin erityisesti siitä, että Boromirin ja Faramirin lapsuus oli tässä onnellinen ja normaali.

Ajojahdin loppu, käännekohta, mikä vain, oli vähän yllättävä. Minä kun odotin hengitystä pidättäen että Boromir lukee sen runon ja sitten hän antoikin olla. Höh. Mutta kuitenkin, minusta tuo loppu oli ihana, siinä sitten vähintään tuli esiin se, miten paljon Boromirkin pikkuveljeään rakastaa. Hänen ajatuksensa tästä olivat ihania. Tuollainen veljellinen ylpeyskin tuli tässä esille, ja se sai jo melkein minun silmäni kostumaan ^^ Mitäs olen niin herkkä... Faramirin murtuminen veljen ylivoiman alla vain olivat niin aww ja niisk, että. Poikien ikäero tuli esille tuossa, kun Boromir kuitenkin otti vanhemman roolin ja Faramir suutahti. Minä tykkäsin siitäkin.

Ja kyllä, tuo loppu sai itkemään. Sitä edeltävän suloisen, veljesrakkauta huokuvan pätkän jälkeen ei voi olla itkemättä kun sitten saa tietää ettei Boromir koskaan lukenut pikkuveljensä kirjoittamaa runoa ja muutenkaan kaikki ei loppunutkaan niin hyvin.
Silloin Faramir otti paperin esiin ja luki sen säkeet vaimealla äänellä seinällä palavien soihtujen valossa, ja veljen nauru lakkasi tämän hiljentyessä kuuntelemaan.
Tuo on erittäin kaunis virke, minä olen rakastunut siihen ja joudun taas pyyhkimään kyyneleitä että näen kirjoittaa. Minä tosiaan olen herkkä persoona ja tämä aihe on lähellä sydäntäni, mutta tuo oli parhain, kaunein ja surullisin lopetus mitä tähän ficciin olisi voinut saada :cry:

Ja tuo runo oli aivan mahtava ja suloinen, juuri sellainen suora ja tunteella kirjoitettu varhaisteinin raapustus palvotulle isoveljelle ^^ Huh, minä en ole pitkiin aikoihin ihkuttanut mitään näin paljon *nolo* Öhm, jos lopettaisin vaikka tähän. Ja näköjään toistin vain muita kommentoijia, nyt kun lueskelin muita kommentteja kunnolla läpi. No, joka tapauksessa rakastuin tähän, kiitos.
"Wild animals never kill for sport. Man is the only one to whom the torture and death of his fellow creatures is amusing in itself."
-James Anthony Froude

Avatar
Fuu
norppa
Viestit: 942
Liittynyt: Ke Helmi 18, 2004 8:12 pm
Paikkakunta: syli

Viesti Kirjoittaja Fuu » La Helmi 10, 2007 10:53 pm

Että tämä oli ihana. ^^
Alku oli minusta hieno, pystyn todella hyvin kuvittelemaan täysin ajatuksiinsa vaipuneen Faramirin ja kiusoittelevan Boromirin. xD Samoin kuin pystyy kuvittelemaan päättömän säntäilyn käytävillä ja isän tönimisen, aijai! Jälkiruokatappelu oli muuten ihana yksityiskohta, sellainen uskottava ja lämmin. ^^
Käskynhaltija Denethor oli yrittänyt syventyä yhteen Gondorin verotusuudistuksia käsittelevistä raporteista, mutta oli harmikseen joutunut huomaamaan tämän kiehtovan tehtävän suorittamisen mahdottomaksi tässä linnaa perustuksia myöten ravistelevassa möykässä.
Aivan ihana. xD Voi Denethor-parka, joka ei saa keskittyä verotuspapereihin. Itku sentään. ^^

Loppu oli koskettava, Faramir-parka joka lykkäsi sitä runoaan turhan pitkään. No, ehkä Boromir sai sitten kuitenkin tietää, mitä siinä luki. Minusta runo oli hyvin uskottava teinipojan tekele, sivunmennen. ^^
Toisin sanoen pidin, mukavan lämmin pätkä ja hyvin sovitettu lopun kanssa. Kiitos tästä. ^^
you spin me right round, baby, right round
like a record, baby, right round round round


Vuoden Ilopilleri 2005-2009, vuoden Humor-ficcaaja 2010. Pörr.

captainfuu.tumblr.com
captainfuu.deviantart.com

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ma Helmi 12, 2007 9:58 pm

Voi, Zirli, hyvänen aika sentään. :shock: Sinä kyllä totisesti panostat näiden palautteiden kirjoittamiseen. :) Ei voi muuta kun kiitellä ja kumarrella lattiaan asti, että viitsit ryhtyä noin syvällisiin analyyseihin. Mukava, että huomasit kyseessä olevan veljesrakkauden eikä kiusanteon (miltä se voisi ensi näkemältä vaikuttaa). Minä tosiaan yritin tavoitella tässä sellaista aika arkista tilannetta, ihan noin vaihtelun vuoksi, koska yleensä sitä tulee kirjoitettua kaikesta epätavallisesta ja omituisesta. Oikeastaan minä tätä kirjoittaessani kuvittelinkin, että Boromir lopulta lukisi sen runon ja joutuisi ehkä vähän hämilleen saadessaan selville millaisia ajatuksia pikkuveli pinnan alla hänestä hautoi, mutta loppujen lopuksi jätin sen pois koska - no, kyllähän Boromir tiesi koko ajan, miten paljon Faramir ihaili häntä, eikä siihen oikeastaan mitään runoja olisi tarvittukaan. Pointti oli ehkä sitten se, ettei Faramir ollut ihan varma, tajusiko veli ja mietti tätä sitten vielä Boromirin kuoleman jälkeenkin. Minusta tuntuu, että sen runon näyttäminen noin face-to-face Boromirille olisi ollut kummallekin aika kiusallinen kokemus, ainakin tuolloin teini-iässä ja ehkä juuri sen takia se jäikin näyttämättä - Faramir arasteli noin henkilökohtaisten juttujen ilmaisemista ronskille veljelleen ja ehkä unohti koko runon tarkoituksella.

Fuu Hououji: Kiitos sinullekin kommentista, kiva että pidit. :) Kuten jo tuossa Zirlille vihjasin, luulisin Boromirin tienneen koko ajan, että Faramir ihaili häntä. Vaikka olisihan sen runon näkeminenkin varmasti koskettanut Boromiria, varsinkin jos tämä olisi päässyt katsomaan sitä sitten vähän kypsemmällä iällä. Mutta minä nyt päädyin tällaiseen ratkaisuun tällä kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Vastaa Viestiin