Salatut säkeet (Boromir, Faramir, PG)
Lähetetty: Ma Tammi 29, 2007 8:58 pm
Title: Salatut säkeet
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: drama/humor
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, taloudellista hyötyä en edelleenkään tavoittele.
Summary: Teini-ikäiset Faramir ja Boromir riehuvat.
A/N: Minä olen pitkään halunnut kirjoittaa Boromirista ja Faramirista teini-ikäisinä, ja tämä tuotos on seurausta joulupäivän iltana iskeneestä äkillisestä inspiraatiosta. Olen siitä asti jahkaillut että ilkeääkö tällaista soopaa julkaista, mutta menköön nyt viimein. Paljonhan minä olen täällä jo kehdannut. Loppu saattaa järkyttää herkkiä runosieluja.
Salatut säkeet
Faramir rypisti otsaansa ja katseli sanoja, jotka hänen kynänsä oli juuri raapustanut paperille. Hän ei ollut aivan tyytyväinen luomukseensa, mutta ei oikein keksinyt, mitä muuta olisi voinut vielä kirjoittaa. Varmasti hänellä oli enemmänkin sanottavaa, mutta hän ei oikein saanut sitä paperille asti.
Faramiria vähän arvelutti, mitä vastaanottaja tuumaisi saadessaan tällaisen syntymäpäivälahjan - nauraisiko tämä vain vai ymmärtäisikö, mitä hän tarkoitti. Faramir tuijotti paperia keskittyneenä, hieroen otsaansa mietteissään, kun yhtäkkiä joku tarttui häntä harteista takaapäin ja sai hänet säpsähtämään rajusti. Faramir kiirehti peittämään paperilapun käsillään samalla kuin hänen takanaan seisova henkilö remahti nauruun.
"Hahaha! Pelkuri!" ilkkui ääni, joka kuului hänen isoveljelleen. "Et kuullut yhtään, kun kävelin taaksesi! Ja sinäkö kuvittelet voivasi ruveta jonain päivänä samoojaksi? Ei onnistu - joudut sen sijaan portinvartijaksi, vaikka sääliksi kävisi linnaamme. Varkaat ja ryövärit sen kun hiipisivät ohitsesi sillä aikaa kun sinä tuijottelet tähtiin tai mietit mereen vajonnutta Númenoria!"
"Boromir! Ihan totta, minulla oli muuta tekemistä. Jos minä olisin sotilaana vartioimassa, niin kyllä minä sitten olisin paljon valppaampi. Minä osaan olla valpas."
"No, osaat toki - ainakin silloin kun isä kuulustelee meiltä Númenorin kuninkaiden valtakausia. Mutta sinuna minä yrittäisin kyllä vähän ryhdistäytyä. Olethan jo melkein neljäntoista etkä mikään pikkukakara, vaikka sitä onkin vaikea uskoa."
"En minä ole mikään pikkukakara. Minä olen jo viiden ja puolen jalan mittainen."
Todistaakseen väitteensä Faramir nousi ylös tuolilta ja venyttäytyi täyteen pituuteensa.
Boromir naurahti väheksyen, sillä Faramir oli häntä päätä lyhyempi. "No, no, lapsonen. Varo vain eksymästä minun eteeni pimeässä, koska minä vain kompastuisin sinuun ja teloisin itseni! Ja siitä hyvästä saisit ympäri korviasi, sen voin taata!"
"Ääh, mene jo pois siitä häiritsemästä, senkin hongankolistaja. Minulla on yksi juttu kesken."
Faramir vilkaisi pöydälle jääneeseen paperiin ja otti sen itselleen.
"Vai niin? Mikäs se sellainen juttu on? Näytähän minulle."
"No en varmasti näytä", Faramir tokaisi, taitteli paperin ja sulki sen tiukasti nyrkkiinsä.
"Hmm... Minusta näytti ihan siltä kuin olisit sepitellyt jotain runonpätkää, kun tulin huoneeseen. Kenelle se on? Se on varmaan joku rakkausruno. Sinähän olet lääpälläsi siihen vaatekaapin hoitajaan."
Faramir punastui. "No en varmasti ole. Itse olet!"
"Höh! No en taatusti ole! Se näyttääkin ihan noita-akalta. Mutta sinä olet! Kyllä minä olen nähnyt, kuinka aina tuijotat, kun se tulee hakemaan vaatteitasi pesuun. Ja nyt olet varmaan kirjoittanut hänelle jonkun söpön värssyn."
Faramir perääntyi kauemmas veljestään, puristaen paperia tiukasti kädessään. "Enpähän varmasti ole! Enkä minä sitä paitsi ole edes huomannut sitä piikaa, niin että sinun on ihan turha väittää että minä tykkäisin siitä."
"No jos ei se kerran ole joku salainen rakkausruno, niin mikset näytä sitä minulle?" Boromir kysyi virnuillen. Hän otti muutaman askeleen kohti pöydän toiselle puolelle vetäytynyttä Faramiria.
"Koska se mitä minä kirjoittelen ei kuulu sinulle ollenkaan!" Faramir sanoi ja vilkuili ympärilleen miettien, mihin voisi paeta veljeään, joka oli selvästi päättänyt saada selville, mitä pikkuveli piilotteli. Faramir tiesi varsin hyvin, että silloin kuin Boromir oli päättänyt tehdä jotain, oli lähes mahdotonta saada häntä luopumaan aikeestaan. Boromir lähestyi päättäväisesti veljeään, ja Faramir huomasi harmikseen peräytyvänsä parhaillaan kohti vuoteen ja seinän välistä umpikujaa. Mutta hän oli ketterä ikäisekseen, ja juuri kun Boromir oli ojentamassa kätensä kahmaistakseen veljestään kiinni, tämä ponnahti vuoteelle, ja hyppäsi siitä yhdellä pitkällä loikalla alas toiselle puolelle, ja säntäsi niin nopeasti kuin kykeni kamarin ovesta ulos.
"Kirottu pentu!" Boromir sadatteli ja ryntäsi Faramirin perään käytävälle. "Turhaan pingot! Minä saan sinut joka tapauksessa kiinni ennemmin tai myöhemmin!"
Faramir juoksi hurjaa vauhtia eteenpäin ja nauroi ilkikurisesti vilkaistessaan taakseen käytävän päässä, ja samassa hän törmäsi päistikkaa kulman takaa ilmestyneeseen, suurta lakanapinoa kantavaan vaatekaapin hoitajattareen - juuri siihen samaiseen, josta pojat olivat äsken sanailleet. Lakanat lensivät pitkin käytävää, neitonen kellahti kiljaisten selälleen lattialle ja Faramir mätkähti vatsalleen tämän päälle. Boromir olisi saanut veljensä helposti kiinni, ellei hervoton naurukohtaus olisi pakottanut tätä pysähtymään.
"Yritä nyt sentään vähän hillitä itseäsi, pikkuveli!" tämä hohotti vedet silmissä. "Et sinä noin suoraan lähestymällä tule koskaan saamaan naisilta muuta kuin kipakan läimäytyksen poskelle!"
Faramir könysi ylös kasvot tummanpunaisina ja mutisi jotain anteeksipyynnön tapaista neidille samalla kun pinkaisi uudestaan karkuun, paperinpala edelleen tiukasti nyrkissään.
Boromir ei missään tapauksessa ollut aikeissa luovuttaa. Hän juoksi Faramirin perään niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, ja saavutti koko ajan veljeään, joka äskeisen välikohtauksen toistuvuuden pelossa eteni hieman varovaisemmin. Faramir päätti yrittää neuvotteluratkaisua.
"Anna olla, Boromir! Ihan totta! Minä pyydän! Sinä saat syödä minun jälkiruokani tänään, jos jätät minut rauhaan, tehdäänkö niin?" hän kyseli samalla kun sai nipin napin väistettyä vastaan tullutta kamaripalvelijaa.
"Ehei, en minä sinun jälkiruuistasi välitä", huusi Boromir takaisin. "Helpoimmalla pääset kun näytät sen paperin!"
"Enkä näytä! En varmasti!" Faramir huusi ja alkoi vaikertaa, kun veli näytti saavuttavan häntä joka askeleella eikä minkäänlaista pakokeinoa näyttänyt olevan näköpiirissä. Boromir nauraa räkätti kovaan ääneen.
"Valmistaudu kohtaloosi, senkin pikku vikisijä!" hän mylvi riemuissaan.
Käskynhaltija Denethor oli yrittänyt syventyä yhteen Gondorin verotusuudistuksia käsittelevistä raporteista, mutta oli harmikseen joutunut huomaamaan tämän kiehtovan tehtävän suorittamisen mahdottomaksi tässä linnaa perustuksia myöten ravistelevassa möykässä. Hän avasi huoneensa oven toruakseen poikiaan.
"Isä! Pois edestä!" huudahti Faramir, joka oli juuri syöksähtänyt käytävälle.
"Faramir, kuulehan nyt. Tuollainen ryntäily edes takaisin ei missään tapauksessa ole soveliasta käyt -"
Denethorin lause katkesi kun poika pyyhälsi ohi, tyrkäten isänsä pois edestään sellaisella voimalla, että tämä paiskautui seinää vasten.
"Anteeksi! Rangaistukseksi jään varmaan tänään ilman jälkiruokaa, mutta ei se haittaa, koska Boromir olisi kuitenkin syönyt sen!" Faramir huikkasi kadotessaan nurkan taakse.
Saman tien vanhempi veljes ilmaantui käytävälle. "Oikealle vai vasemmalle, isä? Kumpaan suuntaan se meni? Äh, veikkaan että vasemmalle, oikea on umpikuja!"
Samassa Boromirkin oli tiessään. Denethor huokaisi, nojautui seinää vasten ja mutisi päätään pidellen: "Nuo kaksi koituvat vielä kuolemakseni..."
Faramir päätti muiden pelastuskeinojen puuttuessa turvautua oveluuteen. Hän ryntäsi erääseen sivukäytävään, jolla sijaitsi pieni lukitsematon komero, ja piiloutui sinne ennen kuin Boromir ehti esiin nurkan takaa. Nyt hänen tarvitsi vain odottaa, että Boromir juoksisi ohi, ja palata sitten takaisin tulosuuntaansa ja lukita itsensä turvaan omaan huoneeseensa.
Mutta Boromir tunsi veljensä ajatuksenjuoksun paremmin kuin tämä aavisti. Huomatessaan komeron oven hän arvasi heti, että pikkuveli yrittäisi päihittää hänet nokkeluudella, kun voimat eivät siihen vielä riittäneet. Niinpä hän astui varaston ovelle ja koputti siihen kohteliaasti.
"Onko ketään kotona?" hän huikkasi maireasti ennen kuin tarttui kahvaan. Faramir manaili kovaan ääneen ja painautui kaikin voimin ovea vasten. Hän ei aikonut luopua taistelutta. Boromir sai työntää ovea aivan tosissaan, että sai sen edes hieman raolleen.
"Oho, oho! Sinustahan on tullut vahva! Voisit jopa pärjätä hetken aikaa yhdelle kitukasvuiselle örkille, jos sattuisitte joutumaan tappeluun", hän sanoi ivaillen, vaikka äänensävyssä oli mukana aimo annos ihmetystä. Lopulta Faramirin voimat ehtyivät ja hän joutui antamaan periksi. Boromir astui komeroon ja vetäisi pikkuveljensä sieltä käytävälle.
"No niin, rehti taisto, mutta parempi voitti! Annahan nyt tänne se paperi", Boromir tokaisi mahtaillen, ojentaen sitä kättään, joka ei pidellyt kiinni Faramirin paidasta.
"En ikinä!" Faramir huudahti, ja potkaisi veljeään polveen, riuhtaisten samalla itsensä irti. Mutta Boromir loikkasi veljensä kimppuun ennen kuin tämä ehti paeta uudelleen, ahdisti tämän seinää vasten ja otti molemmin käsin kiinni tämän paperia pitelevästä käsivarresta. Faramir rimpuili ja potki veljeään sillä seurauksella että kohta molemmat makasivat lattialla, mutta Boromir oli päällimmäisenä ja työskenteli ahkerasti Faramirin nyrkin parissa. Yksitellen tämä kampesi veljen sormet auki ja poimi lopulta saaliin käteensä.
"Sinä olet niin epäreilu", Faramir valitti perin pohjin lyötynä ja lannistettuna. "Kyllä sinä tiedät, etten mahda sinulle mitään, kun olen paljon pienempi..."
Pari kyyneltä vierähti pikkuveljen silmäkulmista lattialle. Boromir istui tämän päällä ja piteli taiteltua paperinpalaa käsissään kuitenkaan avaamatta sitä. Hän katsahti veljeensä. "Noh... älä nyt viitsi vetistellä. Oli sinusta jo paljon enemmän vastusta kuin viime vuonna... Jos tämä meno jatkuu vielä muutaman vuoden, minun täytyy ehkä kokonaan lopettaa tappeleminen kanssasi, etten vain joutuisi kärsimään joskus tappiota."
Faramir mutristi suutaan. "En minä mitään vetistele. Minuun sattuu kun sinun jättimäinen ruhosi litistää ja ruhjoo minun sisuskaluni."
Boromir siirtyi sivuun ja katseli vuoron perään murheellisen näköistä pikkuveljeään ja paperinpalaa. Lopulta hän kohautti harteitaan ja heitti lapun takaisin veljelleen. "Äh, pidä se sitten. Ei sillä niin väliä ole."
Faramir poimi paperin itselleen, edelleen murjottaen, ja kavahti taaksepäin kun veli yritti auttaa hänet ylös maasta.
"Pääsen minä itsekin!" hän kivahti ja hypähti ylös.
Boromir pörrötti veljensä tummia hiussuortuvia entistä pahempaan sotkuun ja naurahti sitten.
"Menehän siistimään itsesi. Kohta on illallisaika."
"Mennään, mennään, äiti!" Faramir huudahti kärttyisästi ja pinkoi sitten tiehensä, jättäen Boromirin seisomaan paikalleen ja pudistelemaan päätään.
"Huono häviäjä", Boromir myhäili itsekseen. "Hänestä tulee vielä loistava soturi jonakin päivänä."
* * *
Faramir ei koskaan näyttänyt veljelleen tätä paperinpalaa ja sen sisältämää salaista pientä runonpätkää. Sen oli pitänyt olla Boromirin syntymäpäivälahja, mutta sotatehtävät olivat kutsuneet veljeä juuri ennen juhlapäivää, ja runo oli unohtunut jonnekin kirjoituspöydän laatikon uumeniin. Paria vuosikymmentä myöhemmin lappunen yllättäen leijaili lattialle Faramirin päätettyä laittaa paperinsa järjestykseen, ja hän noukki sen maasta ja asetti pieneen metallirasiaan, jossa säilytti kirjoitusvälineitään. Hän päätti antaa sen veljelleen, kunhan tämä palaisi kotiin pitkältä matkaltaan pohjoisesta. Hän halusi viimein varmistaa, että isoveli ymmärsi, kuinka paljon tämä oli hänelle merkinnyt jo silloin, kun he olivat olleet poikasia, vaikkei hän sitä olisi silloin ääneen tohtinut sanoakaan. He voisivat yhdessä istua alas ja muistella niitä valoisampia aikoja, jolloin he olivat kiljuneet ja säntäilleet pitkin linnan käytäviä vailla huolen häivää, ja ajaneet riehumisellaan palvelusväenkin hulluuden partaalle.
Mutta Boromir ei koskaan palannut matkaltaan; tuli vain viesti isoveljen kuolemasta öisen Anduinin aalloilla. Faramir kuljetti runoa taskussaan vielä monen vuoden ajan, ja kulkiessaan joskus pitkin linnan hiljaisia käytäviä, hän oli kuulevinaan takaansa veljensä nopeat juoksuaskeleet, ilkikurisen naurun ja toistuvat pyynnöt ja vaatimukset siitä, että saisi edes lyhyesti vilkaista, mitä pikkuveli oikein oli lapulle kirjoittanut. Silloin Faramir otti paperin esiin ja luki sen säkeet vaimealla äänellä seinällä palavien soihtujen valossa, ja veljen nauru lakkasi tämän hiljentyessä kuuntelemaan.
Uljas veljeni Boromir
Vahva hän on kuin vuorenpeikko,
örkki hänen rinnallaan aivan heikko.
Nopeasti jousesta suhahtaa nuoli
ja samassa saalis jo armotta kuoli.
Kun Boromirin miekka välähtää,
vihollinen kauas kavahtaa
Boromir Uljasta ei balrogkaan estä,
eikä korkeinkaan muuri edessä kestä
Mutta kun kotiportista Boromir astelee,
niin hellästi aina hän hymyilee,
kuulumisia tarkasti kyselee
ja huolia väsymättä kuuntelee.
Ei mikään ole Boromirille mahdotonta,
epäonnistuminen ennen kuulumatonta
On Gondorin kansa huolta vailla,
kun Boromir kulkee näillä mailla
Loppu
A/N: Tuo runo on aivan kammottava, mutta ajattelin sen menevän varhaisteini-ikäisen pojan tekeleestä. Runoilu nyt vain on sellainen taiteenlaji, jota minä en hallitse eikä sitä tee mieli harjoitellakaan. Tämä ficci tuntui kuitenkin valitettavasti vaativan sellaisen mukana oloa.
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: drama/humor
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, taloudellista hyötyä en edelleenkään tavoittele.
Summary: Teini-ikäiset Faramir ja Boromir riehuvat.
A/N: Minä olen pitkään halunnut kirjoittaa Boromirista ja Faramirista teini-ikäisinä, ja tämä tuotos on seurausta joulupäivän iltana iskeneestä äkillisestä inspiraatiosta. Olen siitä asti jahkaillut että ilkeääkö tällaista soopaa julkaista, mutta menköön nyt viimein. Paljonhan minä olen täällä jo kehdannut. Loppu saattaa järkyttää herkkiä runosieluja.
Salatut säkeet
Faramir rypisti otsaansa ja katseli sanoja, jotka hänen kynänsä oli juuri raapustanut paperille. Hän ei ollut aivan tyytyväinen luomukseensa, mutta ei oikein keksinyt, mitä muuta olisi voinut vielä kirjoittaa. Varmasti hänellä oli enemmänkin sanottavaa, mutta hän ei oikein saanut sitä paperille asti.
Faramiria vähän arvelutti, mitä vastaanottaja tuumaisi saadessaan tällaisen syntymäpäivälahjan - nauraisiko tämä vain vai ymmärtäisikö, mitä hän tarkoitti. Faramir tuijotti paperia keskittyneenä, hieroen otsaansa mietteissään, kun yhtäkkiä joku tarttui häntä harteista takaapäin ja sai hänet säpsähtämään rajusti. Faramir kiirehti peittämään paperilapun käsillään samalla kuin hänen takanaan seisova henkilö remahti nauruun.
"Hahaha! Pelkuri!" ilkkui ääni, joka kuului hänen isoveljelleen. "Et kuullut yhtään, kun kävelin taaksesi! Ja sinäkö kuvittelet voivasi ruveta jonain päivänä samoojaksi? Ei onnistu - joudut sen sijaan portinvartijaksi, vaikka sääliksi kävisi linnaamme. Varkaat ja ryövärit sen kun hiipisivät ohitsesi sillä aikaa kun sinä tuijottelet tähtiin tai mietit mereen vajonnutta Númenoria!"
"Boromir! Ihan totta, minulla oli muuta tekemistä. Jos minä olisin sotilaana vartioimassa, niin kyllä minä sitten olisin paljon valppaampi. Minä osaan olla valpas."
"No, osaat toki - ainakin silloin kun isä kuulustelee meiltä Númenorin kuninkaiden valtakausia. Mutta sinuna minä yrittäisin kyllä vähän ryhdistäytyä. Olethan jo melkein neljäntoista etkä mikään pikkukakara, vaikka sitä onkin vaikea uskoa."
"En minä ole mikään pikkukakara. Minä olen jo viiden ja puolen jalan mittainen."
Todistaakseen väitteensä Faramir nousi ylös tuolilta ja venyttäytyi täyteen pituuteensa.
Boromir naurahti väheksyen, sillä Faramir oli häntä päätä lyhyempi. "No, no, lapsonen. Varo vain eksymästä minun eteeni pimeässä, koska minä vain kompastuisin sinuun ja teloisin itseni! Ja siitä hyvästä saisit ympäri korviasi, sen voin taata!"
"Ääh, mene jo pois siitä häiritsemästä, senkin hongankolistaja. Minulla on yksi juttu kesken."
Faramir vilkaisi pöydälle jääneeseen paperiin ja otti sen itselleen.
"Vai niin? Mikäs se sellainen juttu on? Näytähän minulle."
"No en varmasti näytä", Faramir tokaisi, taitteli paperin ja sulki sen tiukasti nyrkkiinsä.
"Hmm... Minusta näytti ihan siltä kuin olisit sepitellyt jotain runonpätkää, kun tulin huoneeseen. Kenelle se on? Se on varmaan joku rakkausruno. Sinähän olet lääpälläsi siihen vaatekaapin hoitajaan."
Faramir punastui. "No en varmasti ole. Itse olet!"
"Höh! No en taatusti ole! Se näyttääkin ihan noita-akalta. Mutta sinä olet! Kyllä minä olen nähnyt, kuinka aina tuijotat, kun se tulee hakemaan vaatteitasi pesuun. Ja nyt olet varmaan kirjoittanut hänelle jonkun söpön värssyn."
Faramir perääntyi kauemmas veljestään, puristaen paperia tiukasti kädessään. "Enpähän varmasti ole! Enkä minä sitä paitsi ole edes huomannut sitä piikaa, niin että sinun on ihan turha väittää että minä tykkäisin siitä."
"No jos ei se kerran ole joku salainen rakkausruno, niin mikset näytä sitä minulle?" Boromir kysyi virnuillen. Hän otti muutaman askeleen kohti pöydän toiselle puolelle vetäytynyttä Faramiria.
"Koska se mitä minä kirjoittelen ei kuulu sinulle ollenkaan!" Faramir sanoi ja vilkuili ympärilleen miettien, mihin voisi paeta veljeään, joka oli selvästi päättänyt saada selville, mitä pikkuveli piilotteli. Faramir tiesi varsin hyvin, että silloin kuin Boromir oli päättänyt tehdä jotain, oli lähes mahdotonta saada häntä luopumaan aikeestaan. Boromir lähestyi päättäväisesti veljeään, ja Faramir huomasi harmikseen peräytyvänsä parhaillaan kohti vuoteen ja seinän välistä umpikujaa. Mutta hän oli ketterä ikäisekseen, ja juuri kun Boromir oli ojentamassa kätensä kahmaistakseen veljestään kiinni, tämä ponnahti vuoteelle, ja hyppäsi siitä yhdellä pitkällä loikalla alas toiselle puolelle, ja säntäsi niin nopeasti kuin kykeni kamarin ovesta ulos.
"Kirottu pentu!" Boromir sadatteli ja ryntäsi Faramirin perään käytävälle. "Turhaan pingot! Minä saan sinut joka tapauksessa kiinni ennemmin tai myöhemmin!"
Faramir juoksi hurjaa vauhtia eteenpäin ja nauroi ilkikurisesti vilkaistessaan taakseen käytävän päässä, ja samassa hän törmäsi päistikkaa kulman takaa ilmestyneeseen, suurta lakanapinoa kantavaan vaatekaapin hoitajattareen - juuri siihen samaiseen, josta pojat olivat äsken sanailleet. Lakanat lensivät pitkin käytävää, neitonen kellahti kiljaisten selälleen lattialle ja Faramir mätkähti vatsalleen tämän päälle. Boromir olisi saanut veljensä helposti kiinni, ellei hervoton naurukohtaus olisi pakottanut tätä pysähtymään.
"Yritä nyt sentään vähän hillitä itseäsi, pikkuveli!" tämä hohotti vedet silmissä. "Et sinä noin suoraan lähestymällä tule koskaan saamaan naisilta muuta kuin kipakan läimäytyksen poskelle!"
Faramir könysi ylös kasvot tummanpunaisina ja mutisi jotain anteeksipyynnön tapaista neidille samalla kun pinkaisi uudestaan karkuun, paperinpala edelleen tiukasti nyrkissään.
Boromir ei missään tapauksessa ollut aikeissa luovuttaa. Hän juoksi Faramirin perään niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, ja saavutti koko ajan veljeään, joka äskeisen välikohtauksen toistuvuuden pelossa eteni hieman varovaisemmin. Faramir päätti yrittää neuvotteluratkaisua.
"Anna olla, Boromir! Ihan totta! Minä pyydän! Sinä saat syödä minun jälkiruokani tänään, jos jätät minut rauhaan, tehdäänkö niin?" hän kyseli samalla kun sai nipin napin väistettyä vastaan tullutta kamaripalvelijaa.
"Ehei, en minä sinun jälkiruuistasi välitä", huusi Boromir takaisin. "Helpoimmalla pääset kun näytät sen paperin!"
"Enkä näytä! En varmasti!" Faramir huusi ja alkoi vaikertaa, kun veli näytti saavuttavan häntä joka askeleella eikä minkäänlaista pakokeinoa näyttänyt olevan näköpiirissä. Boromir nauraa räkätti kovaan ääneen.
"Valmistaudu kohtaloosi, senkin pikku vikisijä!" hän mylvi riemuissaan.
Käskynhaltija Denethor oli yrittänyt syventyä yhteen Gondorin verotusuudistuksia käsittelevistä raporteista, mutta oli harmikseen joutunut huomaamaan tämän kiehtovan tehtävän suorittamisen mahdottomaksi tässä linnaa perustuksia myöten ravistelevassa möykässä. Hän avasi huoneensa oven toruakseen poikiaan.
"Isä! Pois edestä!" huudahti Faramir, joka oli juuri syöksähtänyt käytävälle.
"Faramir, kuulehan nyt. Tuollainen ryntäily edes takaisin ei missään tapauksessa ole soveliasta käyt -"
Denethorin lause katkesi kun poika pyyhälsi ohi, tyrkäten isänsä pois edestään sellaisella voimalla, että tämä paiskautui seinää vasten.
"Anteeksi! Rangaistukseksi jään varmaan tänään ilman jälkiruokaa, mutta ei se haittaa, koska Boromir olisi kuitenkin syönyt sen!" Faramir huikkasi kadotessaan nurkan taakse.
Saman tien vanhempi veljes ilmaantui käytävälle. "Oikealle vai vasemmalle, isä? Kumpaan suuntaan se meni? Äh, veikkaan että vasemmalle, oikea on umpikuja!"
Samassa Boromirkin oli tiessään. Denethor huokaisi, nojautui seinää vasten ja mutisi päätään pidellen: "Nuo kaksi koituvat vielä kuolemakseni..."
Faramir päätti muiden pelastuskeinojen puuttuessa turvautua oveluuteen. Hän ryntäsi erääseen sivukäytävään, jolla sijaitsi pieni lukitsematon komero, ja piiloutui sinne ennen kuin Boromir ehti esiin nurkan takaa. Nyt hänen tarvitsi vain odottaa, että Boromir juoksisi ohi, ja palata sitten takaisin tulosuuntaansa ja lukita itsensä turvaan omaan huoneeseensa.
Mutta Boromir tunsi veljensä ajatuksenjuoksun paremmin kuin tämä aavisti. Huomatessaan komeron oven hän arvasi heti, että pikkuveli yrittäisi päihittää hänet nokkeluudella, kun voimat eivät siihen vielä riittäneet. Niinpä hän astui varaston ovelle ja koputti siihen kohteliaasti.
"Onko ketään kotona?" hän huikkasi maireasti ennen kuin tarttui kahvaan. Faramir manaili kovaan ääneen ja painautui kaikin voimin ovea vasten. Hän ei aikonut luopua taistelutta. Boromir sai työntää ovea aivan tosissaan, että sai sen edes hieman raolleen.
"Oho, oho! Sinustahan on tullut vahva! Voisit jopa pärjätä hetken aikaa yhdelle kitukasvuiselle örkille, jos sattuisitte joutumaan tappeluun", hän sanoi ivaillen, vaikka äänensävyssä oli mukana aimo annos ihmetystä. Lopulta Faramirin voimat ehtyivät ja hän joutui antamaan periksi. Boromir astui komeroon ja vetäisi pikkuveljensä sieltä käytävälle.
"No niin, rehti taisto, mutta parempi voitti! Annahan nyt tänne se paperi", Boromir tokaisi mahtaillen, ojentaen sitä kättään, joka ei pidellyt kiinni Faramirin paidasta.
"En ikinä!" Faramir huudahti, ja potkaisi veljeään polveen, riuhtaisten samalla itsensä irti. Mutta Boromir loikkasi veljensä kimppuun ennen kuin tämä ehti paeta uudelleen, ahdisti tämän seinää vasten ja otti molemmin käsin kiinni tämän paperia pitelevästä käsivarresta. Faramir rimpuili ja potki veljeään sillä seurauksella että kohta molemmat makasivat lattialla, mutta Boromir oli päällimmäisenä ja työskenteli ahkerasti Faramirin nyrkin parissa. Yksitellen tämä kampesi veljen sormet auki ja poimi lopulta saaliin käteensä.
"Sinä olet niin epäreilu", Faramir valitti perin pohjin lyötynä ja lannistettuna. "Kyllä sinä tiedät, etten mahda sinulle mitään, kun olen paljon pienempi..."
Pari kyyneltä vierähti pikkuveljen silmäkulmista lattialle. Boromir istui tämän päällä ja piteli taiteltua paperinpalaa käsissään kuitenkaan avaamatta sitä. Hän katsahti veljeensä. "Noh... älä nyt viitsi vetistellä. Oli sinusta jo paljon enemmän vastusta kuin viime vuonna... Jos tämä meno jatkuu vielä muutaman vuoden, minun täytyy ehkä kokonaan lopettaa tappeleminen kanssasi, etten vain joutuisi kärsimään joskus tappiota."
Faramir mutristi suutaan. "En minä mitään vetistele. Minuun sattuu kun sinun jättimäinen ruhosi litistää ja ruhjoo minun sisuskaluni."
Boromir siirtyi sivuun ja katseli vuoron perään murheellisen näköistä pikkuveljeään ja paperinpalaa. Lopulta hän kohautti harteitaan ja heitti lapun takaisin veljelleen. "Äh, pidä se sitten. Ei sillä niin väliä ole."
Faramir poimi paperin itselleen, edelleen murjottaen, ja kavahti taaksepäin kun veli yritti auttaa hänet ylös maasta.
"Pääsen minä itsekin!" hän kivahti ja hypähti ylös.
Boromir pörrötti veljensä tummia hiussuortuvia entistä pahempaan sotkuun ja naurahti sitten.
"Menehän siistimään itsesi. Kohta on illallisaika."
"Mennään, mennään, äiti!" Faramir huudahti kärttyisästi ja pinkoi sitten tiehensä, jättäen Boromirin seisomaan paikalleen ja pudistelemaan päätään.
"Huono häviäjä", Boromir myhäili itsekseen. "Hänestä tulee vielä loistava soturi jonakin päivänä."
* * *
Faramir ei koskaan näyttänyt veljelleen tätä paperinpalaa ja sen sisältämää salaista pientä runonpätkää. Sen oli pitänyt olla Boromirin syntymäpäivälahja, mutta sotatehtävät olivat kutsuneet veljeä juuri ennen juhlapäivää, ja runo oli unohtunut jonnekin kirjoituspöydän laatikon uumeniin. Paria vuosikymmentä myöhemmin lappunen yllättäen leijaili lattialle Faramirin päätettyä laittaa paperinsa järjestykseen, ja hän noukki sen maasta ja asetti pieneen metallirasiaan, jossa säilytti kirjoitusvälineitään. Hän päätti antaa sen veljelleen, kunhan tämä palaisi kotiin pitkältä matkaltaan pohjoisesta. Hän halusi viimein varmistaa, että isoveli ymmärsi, kuinka paljon tämä oli hänelle merkinnyt jo silloin, kun he olivat olleet poikasia, vaikkei hän sitä olisi silloin ääneen tohtinut sanoakaan. He voisivat yhdessä istua alas ja muistella niitä valoisampia aikoja, jolloin he olivat kiljuneet ja säntäilleet pitkin linnan käytäviä vailla huolen häivää, ja ajaneet riehumisellaan palvelusväenkin hulluuden partaalle.
Mutta Boromir ei koskaan palannut matkaltaan; tuli vain viesti isoveljen kuolemasta öisen Anduinin aalloilla. Faramir kuljetti runoa taskussaan vielä monen vuoden ajan, ja kulkiessaan joskus pitkin linnan hiljaisia käytäviä, hän oli kuulevinaan takaansa veljensä nopeat juoksuaskeleet, ilkikurisen naurun ja toistuvat pyynnöt ja vaatimukset siitä, että saisi edes lyhyesti vilkaista, mitä pikkuveli oikein oli lapulle kirjoittanut. Silloin Faramir otti paperin esiin ja luki sen säkeet vaimealla äänellä seinällä palavien soihtujen valossa, ja veljen nauru lakkasi tämän hiljentyessä kuuntelemaan.
Uljas veljeni Boromir
Vahva hän on kuin vuorenpeikko,
örkki hänen rinnallaan aivan heikko.
Nopeasti jousesta suhahtaa nuoli
ja samassa saalis jo armotta kuoli.
Kun Boromirin miekka välähtää,
vihollinen kauas kavahtaa
Boromir Uljasta ei balrogkaan estä,
eikä korkeinkaan muuri edessä kestä
Mutta kun kotiportista Boromir astelee,
niin hellästi aina hän hymyilee,
kuulumisia tarkasti kyselee
ja huolia väsymättä kuuntelee.
Ei mikään ole Boromirille mahdotonta,
epäonnistuminen ennen kuulumatonta
On Gondorin kansa huolta vailla,
kun Boromir kulkee näillä mailla
Loppu
A/N: Tuo runo on aivan kammottava, mutta ajattelin sen menevän varhaisteini-ikäisen pojan tekeleestä. Runoilu nyt vain on sellainen taiteenlaji, jota minä en hallitse eikä sitä tee mieli harjoitellakaan. Tämä ficci tuntui kuitenkin valitettavasti vaativan sellaisen mukana oloa.