Unen tiellä (Faramir ja Boromir, PG)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Unen tiellä (Faramir ja Boromir, PG)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Title: Unen tiellä
Author: Leida
Genre: Draama
Rating: PG
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille, minä vain raapustelen rahallista hyötyä havittelematta.
Summary: Kun Faramir näki unen.

A/N: Kursivoidut kohdat ovat suoraan Tarusta. Mithrellasille suuri kiitos betauksesta, ja niin palautteesta ilahtuisin suunnattomasti. :wink:

Unen tiellä

Faramir ei pitänyt taistelusta. Hän vihasi örkkien ulvahduksia ja niiden ellottavaa löyhkää. Hän vihasi sitä tunnetta, kun hänen miekkansa liukui örkin mahaan ja sai sen korisemaan. Ja hän vihasi sekasortoa, korvia riipivää melua, kauhua miestensä kasvoilla. Mutta kaikkein eniten hän vihasi omaa pelkoaan. Pelkoa siitä, että hän häviäisi taistelun. Että hän vielä jonakin päivänä epäonnistuisi ja tuottaisi pettymyksen Minas Tirithin asukkaille, jotka toivonripaus kärsineissä kasvoissaan katselivat sotilaiden marssivan taisteluun ja luottivat näiden suojelevan kaunista kaupunkiaan. Kaunista sen vuoksi, koska sen sisällä oli kaikki mitä he rakastivat.

Painajaisissaan Faramir kaatui maahan, kykenemättä liikkumaan ja saattaen vain katsella kuinka Mordorin joukot marssivat hänen kaupunkiaan kohti. Hän itki raivosta nähdessään miestensä kaatuvan villi-ihmisten keihäisiin ja örkkien kalpoihin, ja yritti viimeisillä epätoivoisilla voimanrippeillään haroa miekkaansa käteensä. Mutta oli aivan kuin hänen käsissään olisi ollut lyijypainot, eikä hän voinut niitä liikuttaa. Vain hänen silmänsä liikkuivat, ja epätoivo hyökyi häneen myrskytuulen voimalla. Hän huomasi toivovansa, että ohikulkeva vihollinen pistäisi miekan hänen sydämensä lävitse, sillä saattoiko maailmassa olla suurempaa kärsimystä kuin katsella sen sortuvan, mitä rakasti.

Aina Faramir heräsi kylmä hiki otsallaan ja aina hän sitoi miekan vyölleen ja kätki pelkonsa päättäväisyyden naamion taakse. Ja päivä toisensa jälkeen he kestivät. Faramirin sydäntä vihlaisi aina kun joku hänen miehistään sulki silmänsä viimeisen kerran, ja kun toista urhoollista kannettiin pahoin loukkaantuneena Parannuksen tarhaan. Mutta heidän urhoollisuutensa piti turvassa vaimot, jotka epätietoisuus alituisena vierainaan rukoilivat miestensä puolesta. Se turvasi kiharatukkaiset pikkupojat ja palmikkohiuksiset tytöt, jotka vielä jaksoivat kääntää kasvonsa hymyyn. Taistelustaan palattuaan nukahti Faramir levottomaan uneen ja matkasi takaisin epätoivon kentille.

Mutta kerran hän näki toisenlaisen unen, niin todentuntuisen, että hänen herätessään sanat, jotka hän unessa kuuli, tuntuivat kaikuvan hänen päässään.

Käy murtunut miekka noutamaan,
se on kätkössä Imladrisin:
siellä neuvot vahvemmat laaditaan
kuin taiat Morgulin.
On merkki siitä nähtävä vaan
että tuomio lähestyy,
Isildurin Turma kun havaitaan,
Puolituinen ilmestyy.


Säkeet tuntuivat hämmentäviltä, eikä Faramir niistä paljoa ymmärtänyt, mutta ääni hänen sisimmässään intti itsepäisesti, että niillä oli suuri merkitys. Hän puhui niistä isälleen ja veljelleen, mutta näiden ajatukset olivat keskittyneet sotasuunnitelmaan. ”Anna olla, Faramir. Keskity sotaan älä kuvitelmiin”, sanoi käskynhaltija pettymystä silmissään ja huitaisi kartan päältä sivuun pergamentinpalasen, jolle Faramir oli säkeet kirjoittanut. Mutta Faramir meni kirjastoon ja tutki vanhoja, kellastuneita kirjakääröjä, kunnes hänen silmiään särki, eikä hän juuri tullut viisaammaksi.

Uni vainosi Faramiria vielä uudemman kerran, mutta välttääkseen pettymyksen isänsä silmissä, hän ei puhunut siitä tälle toistamiseen. Veljelleen hän mainitsi asiasta, mutta Boromir teroitti jo ennestään terävää miekkaansa ajatukset seuraavassa taistelussa, eikä suostunut pohtimaan hämäriä riimejä. Sellainen Boromir oli aina, toiminnan mies. Taistelu sytytti hehkun hänen silmiinsä ja antoi hänelle vahvuuden, joka veti vertoja karhun voimille. Miekan kalahdus toista vasten oli musiikkia hänen korvilleen. Faramirkin oli taitava käyttelemään kalpaansa, mutta Boromir oli synnynnäinen soturi.

***

Faramir makasi huopaansa kääriytyneenä ja kuunteli Anduinin aaltoja, jotka pehmeästi loiskahtaen rikkoutuivat rantaan. Hän kuuli Boromirin hengittävän syvään vierellään, mutta häntä uni karttoi. Hänen sisällään läikkyi levottomuus ja illan rauha tuntui petollisen hiljaiselta.

Boromir käännähti terävästi ja nousi äkisti istumaan. ”Faramir.” Kuiskaus kiiri pitkän matkaa pimeydessä. Faramirin käsi hakeutui miekankahvalle, hänen tarkat silmänsä vaelsivat läpi rauhallisen näköisen leirin, mutta eivät havainneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Katsahtaessaan Boromiriin hän näki, että tämä katseli häntä tiiviisti, kasvot hehkuen nuotion hiipuvassa loisteessa.

”Olen pahoillani, Faramir.” Boromirin ääni kuulosti lujalta kuiskauksenakin. Lujalta ja varmalta.

”Minkä tähden?” Kysyi Faramir epäröiden. Hän tiesi, että anteeksipyytäminen ei ollut helppoa veljen ylpeälle luonnolle. Jos tunsi Boromirin hyvin, saattoi tämän päättäväisten piirteiden lävitse nyt erottaa häivähdyksen tälle niin luonnotonta epävarmuutta.

”Koska en uskonut sinuun, vaikka minun olisi pitänyt. Sillä minä näin sen unen nyt, Faramir. Minä näin sen yhtä elävästi kuin jos olisin seissyt silmät auki päivänvalossa. Ja ne säkeet, minä kuulen ne yhä pääni sisällä. Käy murtunut miekka noutamaan, se on kätkössä Imladrisin. Mitä se mahtaa tarkoittaa?”

”Sinä uskot minua”, Faramir sanoi ääneen. Hänestä tuntui kuin hänen harteiltaan olisi laskettu valtava taakka. Boromir ottaisi tämän asian hoitaakseen, Boromir tietäisi mitä tehdä. Mutta veli näytti yhä epävarmalta. Boromir oli järkkymättömän rohkea päällikkö, joka ei taistelussa perääntynyt suurenkaan ylivoiman edessä, mutta nämä hämärät sanat, unen mukana kulkeneet, saivat hänet värisemään.

”Imladris”, sanoi Boromir mietteliäästi. ”Missä moinen paikka mahtaa olla?” Hän katsoi Faramiriin ja vaikka nuotio oli jo hiipunut hiillokseksi, tunsi Faramir itsessään hänen terävät silmänsä. Mielessään kirjastossa viettämänsä monet tunnit hän puhui: ”Minä tutkin vanhoja pergamenttikääröjä, mutta paljon en löytänyt. Eräästä monin paikoin repeytyneestä kääröstä sain selville, että Imladris on vanha haltioiden laakso, mutta missä se sijaitsee, sitä ei käärö tiennyt kertoa. Se lienee monien matkojen päässä.”

Kerrankin Boromir ei nauranut hänen innolleen sukeltaa pölyisten vanhojen kirjojen sekaan, uppoutua tarinoihin, joita tuskin kukaan maan päällä enää tunsi. Veljen silmissä oli teräksistä päättäväisyyttä, uskoa omaan itseensä. ”On Imladris sitten kuinka kaukana hyvänsä, sinne meidän lähdettävä.” Polku oli taas viitoitettu hänen eteensä, määränpää selvillä.

”Minä menen”, sanoi Faramir innokkaasti. Hän janosi selvittää nuo sanat, jotka niin usein vainosivat hänen uniaan. Hän halusi hankkia apua kaupungilleen, joka keikkui aallonharjalla, valmiina romahtamaan vähäisimmästäkin vastatuulesta.

”Ei”, sanoi Boromir. ”Minä menen. Matka tulee olemaan pitkä ja vaaroja täynnä, ja se täytyy taittaa nopeasti. Kenties tämä runo on meille toivonjyvänen loputtomassa taistelussamme.”

”Mutta, jos sinä lähdet… Oi Boromir, jos sinä lähdet, niin kuinka Minas Tirith kestää?” Faramirin silmissä vilkkui hätä. Häntä hytisytti äkisti ja hän kietoi huovan ympärilleen, mutta siitä ei ollut apua. Kylmyys oli hänen sisällään.

”Minas Tirithillä on pystyvä päällikkö”, sanoi Boromir vakavasti. ”Minas Tirithillä on päällikkö, jota miehet seuraavat vaikka pohjattomaan kuiluun, päällikkö joka ei koskaan anna periksi. Älä aliarvioi itseäsi, Faramir. Sinuun luodaan kunnioittavia katseita, kun kuljet pitkin kaupungin katuja. Ihmiset katsovat sinuun ihailua silmissään ja toivoa sydämessään, minä olen nähnyt sen monesti.” Faramir hymyili vaisusti. Sillä Boromirhan oli se, joka sytytti sydämiin toivon ja jonka edessä miehet kumarsivat tavallista syvempään. Ja se oli oikein, sillä rohkeampaa miestä ei Minas Tirithistä löytynyt.

”Mutta entä isä?” Kysyi Faramir. ”Hän ei uskonut minua, kun kerroin unesta ja säkeistä, jotka siinä kuulin. Kuinka hän suostuu tähän?”

”Minä puhun hänen kanssaan. Saan hänet kyllä ymmärtämään.” Boromir nousi seisomaan ja kun Faramir katsoi häntä taivuttaen niskaansa ylöspäin, saattoi hän mielessään elävästi kuvitella Boromirin käskynhaltijan asemaan.

Niin Boromir lähti ja Faramir jäi. Hän seisoi muurilla sinä päivänä ja katsoi veljen menevän. Pureva viima tunkeutui sisään hänen viittansa kauluksesta ja sai hänen silmänsä vuotamaan. Ja niin se teki myös isän silmille, kun tämä kurkotti muurin ylitse Faramirin vierellä. Isä ja poika seisoivat vierekkäin, mutta he eivät katsoneet toisiinsa vaan heidän silmänsä olivat nauliutuneet mustaan pisteeseen, joka eteenpäin liikkuessaan muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi. Faramir ei uskonut, että maailmassa oli niin mahtavaa vihollista, että se saattoi Boromirin kukistaa, mutta jostain syystä hänen sisälleen hiipi jäätävä kylmyys, kun hän katseli yksinäistä ratsastajaa.

Loppu
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi. Nyt kävi sääliksi jokaista tässä ficissä.

Tässä on ensinnäkin todella hyvä aihe. Kerroit jutun niin kuin se oikeasti menee, mikä on tärkeää, sillä elokuvassahan (pidennetty TTT) kohta on käännetty yli ja ympäri ja Denethor pakottaa Boromirin lähtemään Faramirin sijasta. Oikeastihan se meni toisin päin... Vapiskaa kaikki ne, jotka siihen uskovat, sillä tässä tulee totuus!

Taisin hiukan ylireagoida, mutta se elokuva nostaa karvat pystyyn.

Tämän teksti oli kaunista ja kuvailevaa niin kuin muutkin kirjoittamasi. Käytät vastustamattoman hienosti joitakin vanhempia sanoja, joita en itse osaisi edes ajatella, mutta silti ne sopivat siihen paremmin kuin mikään muu voisi sopia. Sekavaako? No juu, ehkä...

Tuota painajaisjuttua vierastin aluksi hiukan, mutta sitten se alkoi tuntua jo hyvältä ratkaisulta. Faramir oli kuitenkin sotilas eikä saanut pelätä ja hänet oli kasvatettu sellaiseksi... Toisaalta tästä voisi taas ajatella, että kun Faramir ei ehtinyt pelkäämään taistelussa, niin sitten hän pelkäsi unissaan... Kaksipiippuinen juttu, mutta toivottavasti tajusit, mitä oikein hain takaa.

Kopioisin koko loppukappaleen, jos viitsisin, mutta en taida kuitenkaan. Se on kaunis ja koskettava kohta, ja kun Faramir pelkäsi veljensä puolesta... Koskettavaa, kyllä vain, sitä se tosiaan oli.

Anteeksi hieman omituinen palaute... :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tämä oli tosi upea, ja kuten jo sanoin juuri sen lajin ficcejä, joita olisi kiva saada Loftikseen enemmänkin. Faramir ja Boromir -ficit ovat kivaa luettavaa, varsinkin silloin kun ne on kirjoitettu uskottavasti ja kirjahahmoja kunnioittaen. :wink:

Minua on kiehtonut tuo koko tarina Faramirin unesta ja siitä kuinka Boromir kuitenkin päätyi lähtemään matkaan. Näkikö Boromir sen unen aivan oikeasti vai keksikö hän koko jutun, koska halusi itse niin innokkaasti lähteä matkaan maineen ja kunnian toivossa? Toisaalta on vaikea uskoa, että Boromir olisi valehdellut, joten ehkäpä hän sitten kuitenkin todella näki sen unen. Mutta miksi? Unet ovat valarin viestejä, ja on vähän vaikea käsittää, että miksi he lähettivät saman unen moneen kertaan Faramirille ja kerran Boromirille. Tulivatko ne toisiin aatoksiin, ja päättivät että jospa Boromirin olisi sittenkin parempi lähteä? Vai antoivat ne unen kerran Boromirille, jotta tämä voisi vakuuttaa isänsä lähettämään Faramirin matkaan? (Koska pelkkä Faramirin vakuuttelu ei ilmeisesti Denethorille riittänyt - Faramir saattoi nähdä unen moneen kertaan, koska ei pystynyt noudattamaan sitä heti 1. kerran jälkeen.) Joo, siis kiehtova aihe lyhyesti sanottuna, mutta en ole vielä oikein osannut päättää, mitä tuosta jutusta ajattelisin.

Nuo Faramirin painajaisunet olivat kanssa mielenkiintoinen juttu. Olen kyllä Nerwenin kanssa samoilla linjoilla, että tuo pelon tukahduttaminen valve-elämässä on voinut johtaa siihen, että pelot esiintyvät unissa.

Minä pidin myös tuosta Boromirin ja Faramirin keskustelusta. Siitä käy niin hyvin ilmi tuo Faramirin Boromiriin kohdistama ihailu, ja toisaalta myös Boromirin jokseenkin suojelevainen asenne (ja pidin tuosta kun hän rohkaisi Faramiria). Sain kyllä Faramirista hieman (siis korostan sanaa "hieman") itseään säälivän vaikutelman, mutta toisaalta se oli kyllä niin lievää, että nolottaa edes mainita. Mutta minä näen Faramirin ehkä hitusen "reippaampana" tyyppinä.

Juu, mutta kaikin puolin tosi loistava juttu. Lisää tällaisia!!
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Marnie
... has left the building
Viestit: 866
Liittynyt: Pe Huhti 16, 2004 11:02 pm
Paikkakunta: juhannukseen asti Australia

Viesti Kirjoittaja Marnie »

Tykkäsin tästä kovasti, en itse asiassa muista edes koskaan lukeneeni ficciä jossa Boromir ja Faramir olisivat keskustelleet tästä unesta ja pohjoiseen lähdöstä. Minä ihastuin sinun tapaasi kuvata nämä veljekset, Boromir tuntui juuri niin vahvalta ja päättäväiseltä ja itsevarmalta kuin minä kuvittelen sen olevankin, ja Faramir taas nuoremmalta - ehkä sellaiselta veljeltä, joka on tottunut siihen että sen isoveli on aina olemassa ainakin jossain taustalla ja joka tietää miten paljon Boromir Gondorille merkitsee. Veljesten välinen keskustelu oli .. kaunista luettavaa (en minä muutakaan sanaa keksi ^^), kuten oli koko tämä ficcikin; sinä osaat kuvailla aivan ihanasti ja minusta hyvin tolkienin tunnelmassa, sinun kirjoitustyylisi on sellaista ihanan vanhahtavaa ja rauhallista. ^^

(Tuosta unesta kun tuli puhetta, minä olen aina ajatellut ettei Boromir valehdellut sitä nähneensä, vaan että valar olisivat lähettäneet sen myös sille, nimenomaan siksi että Boromirilla on kyky vaikuttaa isänsä ajatuksiin sellaisella tavalla jota Faramirilla ei ollut, ja että vaikka Faramir olisikin ollut niiden ensisijainen valinta, niin parempi Boromir kuin ei ketään.)

Tuo lopetus oli kerta kaikkiaan ihana, isä ja poika seisomassa muurilla Boromirin perään katsoen - siitä jäi minulle niin lohduton olo; että vaikka ne kummatkin olivat siinä näennäisesti yhdessä, ne olivat kuitenkin niin yksin. Ja niin oli Boromirkin.

(Ihan offia, mutta minun täytyy sanoa että tosissaan inhoan sitä leffaratkaisua, minusta se halveeraa Boromirin hahmoa niin paljon; että se lähti alunperinkin matkaan yhdessä tarkoituksessa; tuoda sormus Gondoriin, ja petti saattuetta tarkoitusperiensä puolesta siinä sivussa sitten koko ajan ilman mitään omantunnonvaivoja. Voi argh.)

Mutta ihastuin tosiaan tähän ficciin. Kaunista, kaunista tekstiä ja veljesten välistä suhdetta.
Look at it this way, Wayne - we will always have Saskatchewan. Shelly, NX

Draamaficcari '05 ja '06, Kommaaja '07 | Viimavaarojen varjo ~ Ei palaisi pohjoiseen Halbarad.
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitoksia kauheasti kaikille!

Nerwen: Juu, en minä leffasta kirjoittaisi, kirja on se ainoa oikea. Ja silti oikeastaan pidän myös elokuvista, mutta kieltämättä niissä on tämän lisäksi muitakin kohtia, jotka saavat karvat pystyyn. Minä olisin ehkä valinnut Faramirille jonkun toisen näyttelijän ja vähän toisenlaisen osan. ;D Mutta ei sen enempää elokuvista. ^^ Pelko on niin inhimillinen tunne, että en minä osaisi kuvitella Faramirin olevan siitä vapaa (enkä myöskään Boromirin, mutta tämä ficci oli nyt Faramirin näkökulmasta), ja koska Faramir siis ulospäin oli aina päättäväinen ja rohkea, niin pelko tosiaan saattoi hiipiä uniin. Tai näin jotenkin minä sen kirjoittaessani järkeilin. :wink:

Mithrellas: Ihanaa, että pidit. Sinulla nyt varmasti on niin vahvat mielikuvat Faramirista, että olisi aika erikoista, jos olisit aivan samaa mieltä minun Faramiristani. Mutta siis minusta Faramir on selvästi se pikkuveli, joka on oppinut luottamaan siihen, että Boromir ottaa asioita hoitaakseen. Minä ajattelen myös, että Faramir kasvoi (henkisesti siis ;)) aika tavalla tuon Boromirin lähdön jälkeen, kun ei enää ollut isoveljeä suojelemassa. Ja tällä en tarkoita, että Faramir olisi aikaisemminkaan ollut mikään reppana, mutta että kyllä noin voimakastahtoinen isoveli jotakin vaikuttaa. Tuosta unesta... Minä luulisin, että kun siitä ei tuntunut olevan hyötyä, että Faramir näki unen useastikin, niin se piti sitten lähettää myös Boromirille, että jotakin tapahtuisi. :wink:

Marnie: Kiva, että pidit minun veljeksistäni ja minä tosiaan ajattelin niistä jotenkin noin, kun tätä ficciä kirjoitin. Ja minä tulin tosi iloiseksi tuosta, että minä muka osaisin kuvailla Tolkienin tunnelmassa. ^^ Ja olen samaa mieltä tuosta leffaratkaisusta. Se pidennetyn kohtaus, jossa Denethor pyytää Boromiria hakemaan sormuksen Gondoriin tavallaan vetää maton alta koko siltä ensimmäisen elokuvan Boromir- hahmolta, joka ei oikeasti vaikuta siltä, että se toteuttaisi omaa salajuontaa koko ajan.
Viimeksi muokannut Leida, Ma Huhti 02, 2007 5:20 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Likimeya
Samooja
Viestit: 529
Liittynyt: Ke Elo 04, 2004 5:28 pm
Paikkakunta: Joensuu

Viesti Kirjoittaja Likimeya »

Voi että. Kun luin tätä ficciä, tuntui kuin olisin itse Tarua lukenut. Minusta tämä ficcisi voisi vallan olla osa Tarua. Vaikka sitten liitteissä, kuten Aragornin ja Arweninkin tarina. Mutta ehdottomasti tämä sinne kuuluisi. Tämä oli hieno, hieno ficci.

En oikein tiedä osaanko sanoa tästä mitään järkevää, sillä olen vieläkin mykistynyt. Tuntui riipaisevalta, kuinka Denethor vain torjui Faramirin tämän kertoessa unestaan, vaikka myöhemmin kuitenkin uskoi Boromiria. Myös nuo unet ja se pelko, jota kuvasit Faramirissa, se oli niin elävää. Myös tuo Boromirista huokunut luontainen johtajuus... Itse asiassa minusta koko ficci on aivan mahtava, ja tästä on melkeinpä turha alkaa erittelemään mitään, kun tämä kokonaisuus on niin upea.

Sen nyt kuitenkin vielä mainitsen, että tuo loppu oli aikalailla lohduton ja surullinen. Kuinka isä ja poika ovat vieraita toisilleen, mutta kuitenkin yhdessä katsovat muurinharjalta kuinka se ainoa yhteinen asia heidän välillään katoaa kaukaisuuteen, kadoten samalla kokonaan heidän elämästään. Kirjallisesti minusta oli myös hienoa kuinka käytit tuota kylmyyttä ennakoimassa Boromirin lähtöä ja kuolemaa. Se oli silloin jo sillä nuotiolla ja lopullisesti se asettui taloksi kun Boromir tosiaan ratsasti kaukaisuuteen.

Hienoa tekstiä tämä oli ja minä ainakin pidin erityisen paljon.
Ava by arctic_silence|Valvoja -07,-08 ja -09!| Boromir 2010!|Hakee inspiraatiota

Tämä demoninen nauru, jota kuulen kirjoittaessani, on peräisin vain omista, heikkenevistä aivoistani.-H.P. Lovecraft
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Likimeya: Kiitoksia kauheasti, minä en voi oikein uskoakaan, että pidit tästä noin paljon. Nyt minä olen se, joka tässä on mykistynyt. Mutta hienoa, että pidit. Ja hienoa, että Faramirin pelko tuntui elävältä. Minä halusin kuvata Faramirin pelkoa, niin ettei Faramir itse kuitenkaan vaikuttaisi pelkurilta, kun eihän Faramir omasta puolestaan kuitenkaan varsinaisesti pelännyt. Ja minä olen iloinen siitäkin, että loppu tuntui surulliselta. Tämä ficci tosiaan antaa aika kylmän kuvan Denethorin ja Faramirin väleistä. Kyllä minä oikeastaan uskon, että he välittivät kovastikin toisistaan, mutta Boromir oli molemmille se rakkain perheenjäsen. Kiitoksia vielä kerran, teit minut tosi iloiseksi palautteellasi. :wink:
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Vastaa Viestiin