Kohtalokas kosketus (Faramir, Éomer, PG)
Lähetetty: La Huhti 07, 2007 8:47 pm
Title: Kohtalokas kosketus
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: drama/humor
Disclaimer: Keski-Maa hahmoineen kuuluu Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Summary: Faramirin ensimmäinen kohtaaminen Éomerin ja Éowynin kanssa ei suju parhaalla mahdollisella tavalla.
A/N: Kirjoitin tämän jo jokin aikaa sitten, mutta julkaisu taas viivästyi, kun toivoin keksiväni jotain parannusta. Mutta nyt tämä saa mennä, näin pääsiäisvapaiden kunniaksi. Selvennykseksi, että tarina sijoittuu vuoteen 3002, jolloin Théoden oli vielä voimissaan eikä Grímaa ollut näköpiirissä. Ficissä on aika paljon vaikutteita Kaari Utrion kirjoista, esim. tuo, että aikuiset puhuttelevat toisiaan kolmannessa persoonassa.
Kohtalokas kosketus
"Et uskaltaisi herättää sitä."
"Et uskaltaisi sinäkään."
"Uskaltaisinpa. Minä uskallan mitä tahansa. Mutta sinä et, koska olet tyttö, ja tytöt aina pelkäävät kaikenlaista - ampiaisia ja hiiriäkin."
"Minä en pelkää. Minä kyllä uskaltaisin herättää sen. Mutta en halua, kun en edes tiedä kuka se on. Ja matami Guthild kielsi meitä häiritsemästä sitä."
Pellavapäinen poika tuhahti. "Matami Guthild kieltää aina kaiken. Se on hänen työtään. Mutta etkö sinä halua tietää, kuka tuo on? Minä ainakin haluan. Ajattele jos tuo on sellainen kuin se mustatukkainen muukalainen, joka joskus kauan sitten palveli meidän isoisämme armeijassa. Ja sitten kun se on herännyt, se menee ja tappaa kaikki sudet Länsimannusta, ihan yksin ja paljain käsin! Paitsi että minä lähden kyllä mukaan katsomaan sitä."
Pojan silmät loistivat, mutta lettipäisen pikkusisaren suu mutristui ja otsa rypistyi hänen tuumiessaan asiaa. "Jos se on niin vahva, että pystyy painimaan susien kanssa, niin miksi se sitten pyörtyi eilen meidän rappusille? Minusta se ei näytä niin vahvalta."
"Se oli vain väsynyt, kun se oli kulkenut pitkän matkan. Sitten kun se herää, me näemme millainen se oikeasti on. Ja sillä on musta tukka, joten minä luulen, että se on hyvä taistelija. Ei ehkä yhtä hyvä kuin serkku Théodred, mutta kyllä hänestä varmasti on meille hyötyä", poika suunnitteli. "Voi kun se jo heräisi. Kukkokin kiekui jo ajat sitten. Mene herättämään se tai minä haukun sinua pieneksi vikiseväksi arkajalaksi."
"En minä ole arkajalka", pikkutyttö sanoi tomerasti ja kurkisti suuren tuolin takaa sängyllä makaavaa nuorukaista. Entä jos se olisi paha? Purisikohan se? Mustatukkaiset olivat yleensä aika kummallisia ja ehkä vaarallisiakin. Ainakin mustainmaalaiset. Mutta tämä ei ollut mustainmaalainen, Théodred-serkku oli sanonut niin. Vieressä kyyhöttävä veli vilkaisi pikkusiskoaan kärsimättömänä, ja tämä rohkaisi mielensä. Hän oli vikkelä tyttö, ja ehtisi kyllä livahtaa karkuun, jos muukalainen yrittäisi hyökätä.
Tyttö nousi ja hiipi niin hiljaa kuin osasi kohti vuodetta, ja pysähtyi sen viereen katselemaan selällään makaavaa nuorta miestä. Niin läheltä katsottuna muukalainen ei oikeastaan näyttänyt kovin pelottavalta, vaan ihan ihmiseltä. Tyttö huomasi, että vieras hengitti vaikeasti - oli kai saanut kylmetystaudin eilisessä rajuilmassa. Sen vaatteet olivat kastuneet aivan märiksi, ja nyt ne oli ripustettu kuivumaan uunin viereen. Tyttö epäröi vielä hetken ja tökkäisi sitten nopeasti nuoren miehen käsivartta sormellaan. Tämä säpsähti ja alkoi liikehtiä levottomasti, ja ennen kuin tyttö huomasikaan, oli vieraan käsi tarrautunut toiseen hänen leteistään. Tyttö kiljaisi kimeästi yrittäessään riuhtoa itseään irti, tuolin takana kyyristellyt veli ulvahti kauhusta ja säntäsi ulos kamarista, samalla kun nuorukainen sängyllä avasi silmänsä ja huomasi, mihin oli puoliunessa erehtynyt tarttumaan. Hän huudahti hämmästyksestä ja päästi lapsen letistä irti. Vapautunut tyttö pinkaisi tiehensä kiljahdellen.
Pyylevä talousmatami tömisteli paikalle luudanvarsi kädessään ja sadatteli lasten perään.
"Kurittomat kakarat, aina pahan teossa!" hän mylvi ja huitoi luudallaan. "Niin monta kertaa kun minä kielsin heitä häiritsemästä vierasta!"
Nuorukainen nousi istumaan vuoteen laidalle ja katseli hämmästellen ympärilleen. Hän ei tunnistanut paikkaa, ei tiennyt keitä lapset olivat olleet ja ronskin näköinen taloudenhoitajatar pelotti häntä.
"Jaahas, vintiöt saivat sitten herran heräämään", matami päivitteli ja kohensi tulta uunissa. "Millainen on herran vointi? Minä tuon lämmintä lientä, jahka kerkeän. Herran vaatteet ovat vielä vähän kosteat, mutta minä pyydän prinssiä lainaamaan omistaan. Olette kutakuinkin samankokoiset, joskin prinssi on harteista leveämpi", nainen totesi silmäillessään nuorukaista.
"Prinssi?" sai nuorukainen kähistyä. Hän värisi vilusta ja veti peittoa paremmin ympärilleen.
"Niin, niin, prinssi Théodred. Herra toki tuntee hänet, eikö tunnekin? Mutta nyt hän käy kyllä takaisin makuulle, minä näen että hän on pahasti kylmettynyt. Kuningas ja prinssi ottavat vastaan sitten aikanaan, ja hän voi kertoa heille asiansa."
Nuorukainen painoi päänsä takaisin tyynylle, ja veti lämpimän untuvapeiton korviinsa. Prinssi Théodred. Hän oli siis löytänyt perille. Tämän helpottavan ajatuksen siivin hän vaipui uudelleen unten maille.
* * *
"Nuori ruhtinas syö vaan kaiken, mitä hänen eteensä kannetaan. Hän näyttää minusta varsin nälkiintyneeltä. Onko Gondorin maassa niin huono satovuosi, että joutuvat käskynhaltijan pojatkin näkemään nälkää?" matami Guthild päivitteli ammentaessaan kattilasta lisää kanalientä pöydän ääressä istuvalle nuorukaiselle.
"No niin, matami jättää ruhtinas Faramirin rauhaan enemmiltä uteluilta ja menee takaisin kyökkiin katsomaan, etteivät piiat polta päivällistä", kehotti pöydän päädyssä istuva kuningas. "Matami toki tietää, että Gondorin miehet ovat aina olleet Rohanin miehiä kapoisempia, joskaan eivät voimiltaan vähäisempiä."
Taloudenhoitaja niiasi pienesti, sillä hänen polvensa eivät syvempään taipuneet, ja tömisteli kohti kyökkiä helmat hulmuten.
Kuningas naurahti ja katsahti nuoreen vieraaseensa. "Utelias muori ja kova juoruamaan. Mutta mahdottoman hyvä talousihminen."
Nuorukainen nyökkäsi ja yski.
"Jaa-a. Vai lähetti vanha Denethor sitten nuoremman poikansa asioilleen", kuningas totesi ja mittaili vierasta katseellaan, ikään kuin arvioidakseen oliko Denethorin päätös ollut kovinkaan järkevä. Poikahan lähettiläs oli enemmän kuin mies, ja vielä aivan yksin matkassa. Tämä ei osannut edes kertoa, kuinka kauan hänen taipaleensa Valkoisten vuorten takaa oli kestänyt, mutta eväänsä raukka oli ehtinyt syödä jo aika päiviä sitten. Myrskykin oli yllättänyt kesken kaiken ja ehtinyt kastella nuorukaisen pahanpäiväisesti ennen kuin tämä oli päässyt hoipertelemaan Kultaisen Kartanon portaille, joille oli lopulta tuupertunut uupumuksensa nujertamana. Pitkään oli kuninkaan väki istunut arvuuttelemassa, kuka poika mahtoi olla, vaikka mustat hiukset ja kalpeat, ylväät kasvot olivat paljastaneet tämän olevan Gondorin miehiä.
"Veli olisi lähtenyt, mutta teloi kätensä taistelussa", nuorukainen selitti. "Minä sanoin isälle, että olen tarpeeksi vanha hoitamaan tehtävän, ja hän antoi minun lähteä, vaikkakin vastahakoisesti."
"Se oli urheasti tehty", kuningas totesi vakavana, eikä Faramir ollut varma, viittasiko Théoden enemmän hänen matkalle lähtöönsä vai Denethorin päätökseen.
Pöydän toisessa päädyssä istuva kuninkaan poika Théodred laski tuopin kädestään. Prinssi oli hiljainen mies, vaalea ja harteikas, kuten kaikki Rohanin miehet. Hän oli katsellut muukalaista mietiskellen, mutta ei ollut virkkanut mitään.
"No niin, minua ja poikaani varmaan houkuttelee tietää, minkälainen asia nuoren ruhtinaan ajoi maahamme", totesi kuningas. "Tarvitseeko Denethor Markin miesten apua taistelussa? Joko on tilanne Gondorissa äitynyt niin huonoksi?"
"Itärajalla on välillä pahoja yhteenottoja. Örkit ovat käyneet yhä röyhkeämmiksi viime vuosien aikana", Faramir kertoi. "Mutta Gondorin puolustusta eivät örkkien veitset ja kirveet pysty puhkomaan, ja Rohanilla on yllin kyllin tekemistä omilla maillaan, niin olen kuullut."
"Totta se on! Rosvoavat vihulaiset kyliä ja polttavat peltoja. Ryöstävät ja tappavat hevosia, varsojakin", ärähti Théodred väliin ja hänen silmiinsä syttyi villi tuli. "Ovat lisääntyneet kuin rotat homeisissa kellareissa viime vuosien aikana ja käyneet ärhäkämmiksi kuin pesänsä menettäneet herhiläiset. Kummaksi on elämä mennyt."
Faramir nyökkäsi. "Vaikeiksi ovat ajat käyneet Gondorin puolellakin. Hevosista meillä on pulaa. Rajalle on kaupungista matkaa, ja nopeammin pääsisimme örkkien kimppuun, jos useammille riittäisi ratsuja. Maksuksi tarjoaisimme aseita - Minas Tirithin asesepät takovat Keski-Maan terävimmät ja purevimmat miekat."
Théoden nyökytteli. "Kuulostaa kohtuulliselta. Aseista meillä on ainainen puute. Vanhat miekat periytyivät isiltä pojille, kunnes putoavat kantajiensa käsistä näiden kaatuessa taistelun melskeisiin. Mielellämme suostumme vaihtokauppaan - eikö näin ole, poikani Théodred? Vai joko ovat nummemme käyneet autioiksi örkkien ryöstöretkien jäljiltä?"
"Hevosia riittää, ja mieluummin me lähetämme niitä Gondoriin kuin jätämme vihulaisten saaliiksi. Aseita me tarvitsemme. Gondorin miekkojen välke auringossa pelottaa örkkejä Markin kavioiden töminän lailla."
Vaikka Faramirin asia saatiin sovittua nopeasti, oli hänen jäätävä Kultaiseen Kartanoon parantelemaan vilustumistaan ennen kuin saattoi lähteä paluumatkalle. Mielellään hän jäikin, sillä Meduseldin kaltaista paikkaa hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Koko kuninkaan palatsi oli vain yksi suuri sali, jonka keskellä oli koroke ja valtaistuin, ja sen takana valtava tammipöytä ruokailua varten, pitkät penkit kummallakin laidalla. Rakennuksen takaosassa oli muutama makuukamari ja kyökki. Kaikki oli niin erilaista kuin kotilinnassa, jossa käytäviä, kierreportaita ja kammioita riitti niin, että Faramir tuskin oli ehtinyt niistä jokaiseen, niin utelias poika kuin olikin. Mutta siinä missä kotona kaikki oli tehty kylmästä valkoisesta kivestä ja marmorista, oli Kultaisessa Kartanossa käytetty puuta ja kangasta, ja se sai suuren ja korkean hallinkin näyttämään lämpöiseltä ja kodikkaalta paikalta.
Faramir kulki pitkin huonetta ihmetellen puisia pylväitä, jotka kannattelivat oljin päällystettyä, ulkoapäin kultahohtoista kattoa, ja niihin kaiverrettuja monen värisiä koristuksia. Välistä hänen katseensa osui lattiaan, jonka jokaiseen kiveen oli kaiverrettu jonkinlainen outo riimu tai kuvio, joiden merkitystä hän saattoi vain arvailla. Itäseinämän valtavista ikkunoista osuva auringonsäde valaisi lattiakivet niin, että näytti kuin jokainen niistä olisi heijastellut omaa väriään.
Valtavat ryijyt peittivät seiniä - Rohanin naiset mahtoivat olla taitavia käsityöihmisiä. Faramir katseli vaatteisiin kudottuja kuvia kiinnostuneena ja välillä hämmästellen. Hän tunnisti hevosen selässä istuvan kultakutrisen nuorukaisen Eorl Nuoreksi, Rohanin ensimmäiseksi kuninkaaksi, joka pelottomana puhalsi torveensa matkallaan Celebrantin taisteluun. Kuninkaiden kuvat kankaissa hän ymmärsi; hänenkin kotonaan oli muotokuvia kuninkaista, tosin kiveen hakattuina ja patsaiksi veistettyinä. Mutta miksi kirjoa hurjistuneen näköinen mies iskemään toista, tummatukkaista miestä päin kasvoja? Ehkä vaate olisi sopinut pahamaineisen oluttuvan seinälle, mutta kuninkaallisessa kartanossa moinen oli outo näky.
Kuningas Théoden ilahtui huomatessaan nuoren vieraansa uteliaan katseen. Hän astui Faramirin viereen ja selitti ylpeänä, kuinka omalaatuisessa seinävaatteessa komeili itse kuningas Helm Vasarakoura antamassa huutia Freca-nimiselle miehelle, joka oli havitellut hänen tytärtään poikansa puolisoksi. Tarinan mukaan isku surmasi miehen siihen paikkaan.
"Mitäs koetti kaapata Rohanin neidon, mokoma vierasmaalainen pikipää", hymähti Théoden sydämellisesti, saaden Faramirin koskettamaan hajamielisesti omia tummanpuhuvia suortuviaan.
Kuninkaan puhuessa pilkistivät kahden lapsen oljenkeltaiset päät pylvään takaa aina silloin, kun nämä kuvittelivat vieraan katselevan jonnekin muualle. Théoden vilkaisi kohti sisarusten piilopaikkaa. "Tulkaahan esiin, lapsikullat, ja tervehtikää korkeaa vierastamme. Nuori ruhtinas on Gondorin käskynhaltijan poika Faramir."
Lapset kävelivät kuuliaisesti vieraan luo, tyttö niiasi ja poika kumarsi.
"Tässä ovat sisareni lapset, Éomer on yhdentoista ja Éowyn seitsemän", esitteli kuningas.
Faramir nyökkäsi lapsille, yrittäen näyttää ystävälliseltä, mutta huomasi ihmeekseen pojan tuijottavan takaisin - vihamielisestikö? Ei kai sentään, hän mahtoi kuvitella koko asian. Mitä täysin tuntemattomalla pojankoltiaisella muka voisi olla häntä vastaan?
"Éomer tässä ihailee suuresti Helm Vasarakouraa", selitti Théoden. "Hän toivoo jonakin päivänä kasvavansa voimiltaan itsensä Helmin veroiseksi."
"Niin", vastasi poika ja tuijotti Faramiria sama tuikea katse silmissään. "Minusta olisi hauska tappaa yhdellä nyrkiniskulla."
Théoden naurahti ja pörrötti pojan tukkaa. Sitten lapset kirmasivat jälleen leikkeihinsä.
"Orporaukat", huokaisi kuningas. "Heidän äitinsä - minun sisarparkani - kuoli kesän korvilla, vain muutama kuukausi miehensä jälkeen. Otin lapset luokseni omaksi pojakseni ja tyttärekseni - Théodwyn toivoi sitä ennen kuolemaansa, ja mielelläni minä niin teinkin. Lapsia tämä kartano on kaivannut jo pitkään", kuningas sanoi ja hiljeni, kukaties muistellen omaa vaimoaan, joka ei koskaan noussut lapsivuoteeltaan.
Faramir olisi mielellään kuunnellut Théodenin tarinointia vaikka koko loppupäivän, mutta vilustuminen sai hänet väsymään nopeasti. Kuningas ohjasi Faramirin istumaan suuren takan ääreen asetettuun pehmoiseen nojatuoliin. Talousmatami Guthild toi hänelle huovan ja kupillisen kuumaa ja kitkerää yrttiteetä. "Ruhtinaan ei pidä rasittaa itseään", matami totesi, hieman moittiva sävy äänessään. "Ja hän juo kaiken teen kiltisti loppuun, koska se tekee hänelle hyvää."
Faramir ei tohtinut vastustaa topakkaa matamia, ja joi kuuliaisesti karvaan juomansa. Hän katseli takassa lepattavia iloisia liekkejä ja nautti niistä huokuvasta lämmöstä. Denethor-isän mielestä lämmin teki veltoksi, ja siksi hän antoi sytyttää kotilinnan takat vasta kun hengityksestä purkautuva höyry alkoi haitata asiakirjojen pienellä kirjoitettujen kohtien lukemista. Ehkä isä on oikeassa, mietti Faramir, sillä tunsi pian raukean väsymyksen leviävän jäseniinsä ja silmäluomiensa painuvan väkisin kiinni.
Faramir havahtui outoon tunteeseen - kuin joku olisi tuijottanut häntä. Hän katsahti sivuilleen, ja näki vaaleatukkaisen pojannaskalin, kuninkaan sisaren pojan, seisovan hänen tuolinsa vieressä, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja otsa rypyssä.
"Niin?" Faramir kysyi hieraistessaan unen pois silmistään.
"Sinä satutit minun sisartani", ilmoitti Éomer.
Pikkusisar seisoi veljensä selän takana, vilkuillen vierasta aran näköisenä.
"Mitä? Kuinka niin?" Faramir hämmästeli, siirtäen katseensa tytöstä poikaan ja takaisin.
"Sitä vedit häntä letistä tänään aamulla. Se oli pahasti tehty. On tosi rumaa vetää tyttöjä letistä. Ja sinä olet sitä paitsi liian iso tekemään sellaista."
"No, enhän minä tarkoituksella", Faramir puolustautui. "Luulin että olin kotonani, ja että veljeni oli tullut härnäämään minua."
"Siitä huolimatta se oli väärin, ja sinä saat maksaa siitä hyvästä", Éomer ilmoitti päättäväisesti. "Sinun on taisteltava minun kanssani."
"Taisteltava?" Faramir hämmästeli pojan rohkeaa uhoa.
"Niin, niin. Minulla on miekka. Se on ihan oikea eikä mikään puumiekka. Se kuului ennen minun isälleni ja sen nimi on Güthwine."
"Vai sillä tavalla", Faramir nyökytteli mietteliäästi ja hieroi leukaansa, ikään kuin olisi harkinnut vakavissaan ottaako pojan kaksintaisteluhaaste vastaan vai jättääkö väliin. "Kuulehan, Éomer", hän sanoi viimein, pakottaen ilmeensä tyyneksi ja vakavaksi. "Mitä jos minä vain pyytäisin anteeksi sisareltasi? Meidän taistelumme ei olisi kovin reilu, eihän? Minä olen sairas mies, ja sinun kaltaisesi salskea soturi saisi varmasti iskettyä minut maahan ennen kuin ehtisin miekkaani kohottaa."
"Niin, niin minä kyllä vähän ajattelinkin", Éomer tuumasi heti ja hänen ilmeensä rentoutui silmin nähden. "Ei ole reilua taistella sairasta ja heikkoa vastaan ja minä olen reilu soturi. Minä hyväksyn anteeksipyynnön tällä kertaa." Sitten poika kääntyi, tarttui sisareensa ja työnsi tämän Faramirin eteen. Tyttö tuijotti muukalaista silmät suurina.
"Pyydä nyt anteeksi sisareltani Éowyniltä", komensi Éomer.
"Anteeksi, pikkuinen", sanoi Faramir hymyillen. "Minä lupaan, etten enää koskaan vedä sinua letistä." Faramir ojensi kättään taputtaakseen tytön päätä, mutta Éomer kivahti: "Etkä koske häneen enää muutenkaan!"
Faramir veti kätensä pois ja hymyili tytölle. "En tietenkään. Minä vannon kautta esi-isieni kunnian, etten koskaan enää koske sinuun, Éowyn, en hyvässä enkä pahassa."
"Setä on kovin kiltti", sanoi Éowyn ja niiasi.
"Ja muistakin pitää lupauksesi", Éomer tokaisi vielä ennen kuin lapset kävelivät pois.
* * *
Et voi olla tosissasi! Sinähän käyttäydyt melkein kuin pelkäisit veljeäni. Miksi ihmeessä? Hänhän on niin kiltti ja hyväntahtoinen.
Éowynin sanat kaikuivat Faramirin korvissa, kun hän asteli kohti kotikaupunkinsa hevostalleja. Hän ei ollut niinkään varma Éomerin hyväluontoisuudesta, mutta hoidettava tämä asia oli. Éomer oli Éowynin lähin miespuolinen sukulainen, ja isoveljenä vastuussa sisarestaan. Éomerin, Rohanin tuoreen kuninkaan, suostumus merkitsi paljon.
Éomer seisoi tallissa ja harjasi harmaa-valkeaa ratsuaan. Hän ei ilmeisesti oikein luottanut Minas Tirithin tallirenkien kykyihin hevosten käsittelyssä, ja kävi siksi ehtimiseen tarkistamassa, että urhealla ystävällä oli pilttuussaan kaikki hyvin. Mies kuitenkin lopetti puuhansa ja kääntyi katsomaan Faramiria tämän lähestyessä.
"Niin?" Éomer kysyi niin kärkkäästi, että Faramirin sydän alkoi tykyttää, ikään kuin olisi ollut mikäkin arka ja tottelematon pikkupoika joutumassa naapurinisännän puhutteluun käytyään varkaissa tämän omenatarhassa.
"Päivää", Faramir aloitti. "Minä... niin tuota. Siinäpä kaunis hevonen."
"Tulijalka on komea ratsu", Éomer korjasi. "Ei saanut naarmuakaan taisteluissa, eikä heittänyt selästään tiukimmassakaan tilanteessa. Tässä on uljas ja uskollinen ystävä."
"Niin... Rohirrimin hevoset ovat kuuluja uljaudestaan, ja sen tämäkin sota moneen kertaan todisti."
"No, ruhtinas ei varmaankaan tullut tänne pelkästään kehuakseen minun hevostani. Mikä hänen asiansa mahtaa olla?" Éomer penäsi.
Faramir selvitti kurkkuaan. Hän päätti kertoa asiansa mahdollisimman lyhyesti ja nopeasti, niin sillähän siitä päästäisin. Sitten tarvitsisi vain suojautua mahdollisilta nyrkiniskuilta. Faramir ei epäillyt hetkeäkään, etteikö nuoren kuninkaan nyrkki purisi yhtä kipeästi kuin Helm Vasarakouran aikoinaan, eikä Faramir halunnut kohdata poloisen Frecan kohtaloa, niin julkeasti kuin Rohanin neitoa havittelikin.
"Niin, minä tuota, olen harkinnut, tai oikeastaan olen jo kysynytkin, ja Éowyn vastasi, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan", aloitti Faramir varmasti, "joten nyt sitten olen tässä, koska arvoisa kuningas on sisarensa lähin jäljellä oleva miespuolinen sukulainen, ja täten vastuussa neidon hyvinvoinnista, ja hänen suostumuksensa merkitsee meille sen vuoksi hyvin paljon."
Éomer tuijotti Faramiria ilmeettömänä, ikään kuin odottaen tämän jatkavan, mutta kun mitään ei tapahtunut, tämä kohotti kulmiaan ja kysyi: "Suostumus mihin?"
Faramir lehahti punaiseksi. "Öh, no avioliittoon tietenkin...", hän mumisi.
Éomer ei sanonut mitään, vaan kääntyi taas hevosensa puoleen ja suki harjallaan tämän kiiltelevän sileää turkkia. Faramir seisoi vieressä odottaen kauhulla, mitä tuleman pitäisi. Viimein Markin mies kääntyi taas katsomaan Gondorin nuorta käskynhaltijaa ja tokaisi: "No, en minä aio asettua sisareni onnen esteeksi. Hän on kovin muuttunut viime päivien aikana, ja uskon sen olevan ruhtinaan ansiota. Mutta en minä hänestä aivan ilmaiseksi luovu."
"Mitä kuningas mahtaa tarkoittaa?"
"Ihan näin meidän kesken - minun ja Dol Amrothin suuriruhtinaan tyttären välille on kehittynyt yhteisymmärrys. Ruhtinas Faramir saa taivutella tytön isän suostumaan meidän avioliittoomme - ukko kun ei katsokaas mielellään luopuisi nuorimmaisestaan, joka on hänen ainoa tyttärensä."
"Lothíriel-serkkuako kuningas Éomer tarkoittaa? Hänhän on vasta nuori tyttö!"
"Kuten jo sanoin, en minä aivan ilmaiseksi sisarestani luovu. Ja on suostumukselleni vielä toinenkin ehto."
"Ja mikähän se mahtaa olla?" Faramir tiedusteli pahaa aavistellen.
"Ruhtinas ei kenties muista, kuinka hän kerran kauan sitten lupasi, ettei enää koskaan koske sisareeni Éowyniin. Ja Gondorin miesten sanotaan pitävän sanansa."
"Muistan kyllä...", Faramir lausahti huolestuneena. "Mutta... kuinka kuningas kuvittelee... jos hänestä kerran tulee vaimoni... ja jos joskus lapsiakin..."
Rohanin Éomerin suunpielet nykivät tahattomasti hänen kuunnellessaan hölmistynyttä käskynhaltijaa. Lopulta tämä puhkesi raikuvaan nauruun, saaden hevosensa liikehtimään levottomasti. "Minun ehtoni onkin, että ruhtinas Faramir peruu sen lupauksensa, oli sitten muuten kuinka järkähtämätön periaatteiltaan hyvänsä!" Éomer tyrski. "Millaiseksi mieheksi ruhtinas minua oikein mahtaa luulla?"
Faramir tuijotti lankoehdokastaan ensin hämmästyneenä, mutta virnisti lopulta helpottuneena. "Minä luulen, että kuningas Éomer on sittenkin oikein järkevä mies."
Loppu
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: drama/humor
Disclaimer: Keski-Maa hahmoineen kuuluu Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Summary: Faramirin ensimmäinen kohtaaminen Éomerin ja Éowynin kanssa ei suju parhaalla mahdollisella tavalla.
A/N: Kirjoitin tämän jo jokin aikaa sitten, mutta julkaisu taas viivästyi, kun toivoin keksiväni jotain parannusta. Mutta nyt tämä saa mennä, näin pääsiäisvapaiden kunniaksi. Selvennykseksi, että tarina sijoittuu vuoteen 3002, jolloin Théoden oli vielä voimissaan eikä Grímaa ollut näköpiirissä. Ficissä on aika paljon vaikutteita Kaari Utrion kirjoista, esim. tuo, että aikuiset puhuttelevat toisiaan kolmannessa persoonassa.
Kohtalokas kosketus
"Et uskaltaisi herättää sitä."
"Et uskaltaisi sinäkään."
"Uskaltaisinpa. Minä uskallan mitä tahansa. Mutta sinä et, koska olet tyttö, ja tytöt aina pelkäävät kaikenlaista - ampiaisia ja hiiriäkin."
"Minä en pelkää. Minä kyllä uskaltaisin herättää sen. Mutta en halua, kun en edes tiedä kuka se on. Ja matami Guthild kielsi meitä häiritsemästä sitä."
Pellavapäinen poika tuhahti. "Matami Guthild kieltää aina kaiken. Se on hänen työtään. Mutta etkö sinä halua tietää, kuka tuo on? Minä ainakin haluan. Ajattele jos tuo on sellainen kuin se mustatukkainen muukalainen, joka joskus kauan sitten palveli meidän isoisämme armeijassa. Ja sitten kun se on herännyt, se menee ja tappaa kaikki sudet Länsimannusta, ihan yksin ja paljain käsin! Paitsi että minä lähden kyllä mukaan katsomaan sitä."
Pojan silmät loistivat, mutta lettipäisen pikkusisaren suu mutristui ja otsa rypistyi hänen tuumiessaan asiaa. "Jos se on niin vahva, että pystyy painimaan susien kanssa, niin miksi se sitten pyörtyi eilen meidän rappusille? Minusta se ei näytä niin vahvalta."
"Se oli vain väsynyt, kun se oli kulkenut pitkän matkan. Sitten kun se herää, me näemme millainen se oikeasti on. Ja sillä on musta tukka, joten minä luulen, että se on hyvä taistelija. Ei ehkä yhtä hyvä kuin serkku Théodred, mutta kyllä hänestä varmasti on meille hyötyä", poika suunnitteli. "Voi kun se jo heräisi. Kukkokin kiekui jo ajat sitten. Mene herättämään se tai minä haukun sinua pieneksi vikiseväksi arkajalaksi."
"En minä ole arkajalka", pikkutyttö sanoi tomerasti ja kurkisti suuren tuolin takaa sängyllä makaavaa nuorukaista. Entä jos se olisi paha? Purisikohan se? Mustatukkaiset olivat yleensä aika kummallisia ja ehkä vaarallisiakin. Ainakin mustainmaalaiset. Mutta tämä ei ollut mustainmaalainen, Théodred-serkku oli sanonut niin. Vieressä kyyhöttävä veli vilkaisi pikkusiskoaan kärsimättömänä, ja tämä rohkaisi mielensä. Hän oli vikkelä tyttö, ja ehtisi kyllä livahtaa karkuun, jos muukalainen yrittäisi hyökätä.
Tyttö nousi ja hiipi niin hiljaa kuin osasi kohti vuodetta, ja pysähtyi sen viereen katselemaan selällään makaavaa nuorta miestä. Niin läheltä katsottuna muukalainen ei oikeastaan näyttänyt kovin pelottavalta, vaan ihan ihmiseltä. Tyttö huomasi, että vieras hengitti vaikeasti - oli kai saanut kylmetystaudin eilisessä rajuilmassa. Sen vaatteet olivat kastuneet aivan märiksi, ja nyt ne oli ripustettu kuivumaan uunin viereen. Tyttö epäröi vielä hetken ja tökkäisi sitten nopeasti nuoren miehen käsivartta sormellaan. Tämä säpsähti ja alkoi liikehtiä levottomasti, ja ennen kuin tyttö huomasikaan, oli vieraan käsi tarrautunut toiseen hänen leteistään. Tyttö kiljaisi kimeästi yrittäessään riuhtoa itseään irti, tuolin takana kyyristellyt veli ulvahti kauhusta ja säntäsi ulos kamarista, samalla kun nuorukainen sängyllä avasi silmänsä ja huomasi, mihin oli puoliunessa erehtynyt tarttumaan. Hän huudahti hämmästyksestä ja päästi lapsen letistä irti. Vapautunut tyttö pinkaisi tiehensä kiljahdellen.
Pyylevä talousmatami tömisteli paikalle luudanvarsi kädessään ja sadatteli lasten perään.
"Kurittomat kakarat, aina pahan teossa!" hän mylvi ja huitoi luudallaan. "Niin monta kertaa kun minä kielsin heitä häiritsemästä vierasta!"
Nuorukainen nousi istumaan vuoteen laidalle ja katseli hämmästellen ympärilleen. Hän ei tunnistanut paikkaa, ei tiennyt keitä lapset olivat olleet ja ronskin näköinen taloudenhoitajatar pelotti häntä.
"Jaahas, vintiöt saivat sitten herran heräämään", matami päivitteli ja kohensi tulta uunissa. "Millainen on herran vointi? Minä tuon lämmintä lientä, jahka kerkeän. Herran vaatteet ovat vielä vähän kosteat, mutta minä pyydän prinssiä lainaamaan omistaan. Olette kutakuinkin samankokoiset, joskin prinssi on harteista leveämpi", nainen totesi silmäillessään nuorukaista.
"Prinssi?" sai nuorukainen kähistyä. Hän värisi vilusta ja veti peittoa paremmin ympärilleen.
"Niin, niin, prinssi Théodred. Herra toki tuntee hänet, eikö tunnekin? Mutta nyt hän käy kyllä takaisin makuulle, minä näen että hän on pahasti kylmettynyt. Kuningas ja prinssi ottavat vastaan sitten aikanaan, ja hän voi kertoa heille asiansa."
Nuorukainen painoi päänsä takaisin tyynylle, ja veti lämpimän untuvapeiton korviinsa. Prinssi Théodred. Hän oli siis löytänyt perille. Tämän helpottavan ajatuksen siivin hän vaipui uudelleen unten maille.
* * *
"Nuori ruhtinas syö vaan kaiken, mitä hänen eteensä kannetaan. Hän näyttää minusta varsin nälkiintyneeltä. Onko Gondorin maassa niin huono satovuosi, että joutuvat käskynhaltijan pojatkin näkemään nälkää?" matami Guthild päivitteli ammentaessaan kattilasta lisää kanalientä pöydän ääressä istuvalle nuorukaiselle.
"No niin, matami jättää ruhtinas Faramirin rauhaan enemmiltä uteluilta ja menee takaisin kyökkiin katsomaan, etteivät piiat polta päivällistä", kehotti pöydän päädyssä istuva kuningas. "Matami toki tietää, että Gondorin miehet ovat aina olleet Rohanin miehiä kapoisempia, joskaan eivät voimiltaan vähäisempiä."
Taloudenhoitaja niiasi pienesti, sillä hänen polvensa eivät syvempään taipuneet, ja tömisteli kohti kyökkiä helmat hulmuten.
Kuningas naurahti ja katsahti nuoreen vieraaseensa. "Utelias muori ja kova juoruamaan. Mutta mahdottoman hyvä talousihminen."
Nuorukainen nyökkäsi ja yski.
"Jaa-a. Vai lähetti vanha Denethor sitten nuoremman poikansa asioilleen", kuningas totesi ja mittaili vierasta katseellaan, ikään kuin arvioidakseen oliko Denethorin päätös ollut kovinkaan järkevä. Poikahan lähettiläs oli enemmän kuin mies, ja vielä aivan yksin matkassa. Tämä ei osannut edes kertoa, kuinka kauan hänen taipaleensa Valkoisten vuorten takaa oli kestänyt, mutta eväänsä raukka oli ehtinyt syödä jo aika päiviä sitten. Myrskykin oli yllättänyt kesken kaiken ja ehtinyt kastella nuorukaisen pahanpäiväisesti ennen kuin tämä oli päässyt hoipertelemaan Kultaisen Kartanon portaille, joille oli lopulta tuupertunut uupumuksensa nujertamana. Pitkään oli kuninkaan väki istunut arvuuttelemassa, kuka poika mahtoi olla, vaikka mustat hiukset ja kalpeat, ylväät kasvot olivat paljastaneet tämän olevan Gondorin miehiä.
"Veli olisi lähtenyt, mutta teloi kätensä taistelussa", nuorukainen selitti. "Minä sanoin isälle, että olen tarpeeksi vanha hoitamaan tehtävän, ja hän antoi minun lähteä, vaikkakin vastahakoisesti."
"Se oli urheasti tehty", kuningas totesi vakavana, eikä Faramir ollut varma, viittasiko Théoden enemmän hänen matkalle lähtöönsä vai Denethorin päätökseen.
Pöydän toisessa päädyssä istuva kuninkaan poika Théodred laski tuopin kädestään. Prinssi oli hiljainen mies, vaalea ja harteikas, kuten kaikki Rohanin miehet. Hän oli katsellut muukalaista mietiskellen, mutta ei ollut virkkanut mitään.
"No niin, minua ja poikaani varmaan houkuttelee tietää, minkälainen asia nuoren ruhtinaan ajoi maahamme", totesi kuningas. "Tarvitseeko Denethor Markin miesten apua taistelussa? Joko on tilanne Gondorissa äitynyt niin huonoksi?"
"Itärajalla on välillä pahoja yhteenottoja. Örkit ovat käyneet yhä röyhkeämmiksi viime vuosien aikana", Faramir kertoi. "Mutta Gondorin puolustusta eivät örkkien veitset ja kirveet pysty puhkomaan, ja Rohanilla on yllin kyllin tekemistä omilla maillaan, niin olen kuullut."
"Totta se on! Rosvoavat vihulaiset kyliä ja polttavat peltoja. Ryöstävät ja tappavat hevosia, varsojakin", ärähti Théodred väliin ja hänen silmiinsä syttyi villi tuli. "Ovat lisääntyneet kuin rotat homeisissa kellareissa viime vuosien aikana ja käyneet ärhäkämmiksi kuin pesänsä menettäneet herhiläiset. Kummaksi on elämä mennyt."
Faramir nyökkäsi. "Vaikeiksi ovat ajat käyneet Gondorin puolellakin. Hevosista meillä on pulaa. Rajalle on kaupungista matkaa, ja nopeammin pääsisimme örkkien kimppuun, jos useammille riittäisi ratsuja. Maksuksi tarjoaisimme aseita - Minas Tirithin asesepät takovat Keski-Maan terävimmät ja purevimmat miekat."
Théoden nyökytteli. "Kuulostaa kohtuulliselta. Aseista meillä on ainainen puute. Vanhat miekat periytyivät isiltä pojille, kunnes putoavat kantajiensa käsistä näiden kaatuessa taistelun melskeisiin. Mielellämme suostumme vaihtokauppaan - eikö näin ole, poikani Théodred? Vai joko ovat nummemme käyneet autioiksi örkkien ryöstöretkien jäljiltä?"
"Hevosia riittää, ja mieluummin me lähetämme niitä Gondoriin kuin jätämme vihulaisten saaliiksi. Aseita me tarvitsemme. Gondorin miekkojen välke auringossa pelottaa örkkejä Markin kavioiden töminän lailla."
Vaikka Faramirin asia saatiin sovittua nopeasti, oli hänen jäätävä Kultaiseen Kartanoon parantelemaan vilustumistaan ennen kuin saattoi lähteä paluumatkalle. Mielellään hän jäikin, sillä Meduseldin kaltaista paikkaa hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Koko kuninkaan palatsi oli vain yksi suuri sali, jonka keskellä oli koroke ja valtaistuin, ja sen takana valtava tammipöytä ruokailua varten, pitkät penkit kummallakin laidalla. Rakennuksen takaosassa oli muutama makuukamari ja kyökki. Kaikki oli niin erilaista kuin kotilinnassa, jossa käytäviä, kierreportaita ja kammioita riitti niin, että Faramir tuskin oli ehtinyt niistä jokaiseen, niin utelias poika kuin olikin. Mutta siinä missä kotona kaikki oli tehty kylmästä valkoisesta kivestä ja marmorista, oli Kultaisessa Kartanossa käytetty puuta ja kangasta, ja se sai suuren ja korkean hallinkin näyttämään lämpöiseltä ja kodikkaalta paikalta.
Faramir kulki pitkin huonetta ihmetellen puisia pylväitä, jotka kannattelivat oljin päällystettyä, ulkoapäin kultahohtoista kattoa, ja niihin kaiverrettuja monen värisiä koristuksia. Välistä hänen katseensa osui lattiaan, jonka jokaiseen kiveen oli kaiverrettu jonkinlainen outo riimu tai kuvio, joiden merkitystä hän saattoi vain arvailla. Itäseinämän valtavista ikkunoista osuva auringonsäde valaisi lattiakivet niin, että näytti kuin jokainen niistä olisi heijastellut omaa väriään.
Valtavat ryijyt peittivät seiniä - Rohanin naiset mahtoivat olla taitavia käsityöihmisiä. Faramir katseli vaatteisiin kudottuja kuvia kiinnostuneena ja välillä hämmästellen. Hän tunnisti hevosen selässä istuvan kultakutrisen nuorukaisen Eorl Nuoreksi, Rohanin ensimmäiseksi kuninkaaksi, joka pelottomana puhalsi torveensa matkallaan Celebrantin taisteluun. Kuninkaiden kuvat kankaissa hän ymmärsi; hänenkin kotonaan oli muotokuvia kuninkaista, tosin kiveen hakattuina ja patsaiksi veistettyinä. Mutta miksi kirjoa hurjistuneen näköinen mies iskemään toista, tummatukkaista miestä päin kasvoja? Ehkä vaate olisi sopinut pahamaineisen oluttuvan seinälle, mutta kuninkaallisessa kartanossa moinen oli outo näky.
Kuningas Théoden ilahtui huomatessaan nuoren vieraansa uteliaan katseen. Hän astui Faramirin viereen ja selitti ylpeänä, kuinka omalaatuisessa seinävaatteessa komeili itse kuningas Helm Vasarakoura antamassa huutia Freca-nimiselle miehelle, joka oli havitellut hänen tytärtään poikansa puolisoksi. Tarinan mukaan isku surmasi miehen siihen paikkaan.
"Mitäs koetti kaapata Rohanin neidon, mokoma vierasmaalainen pikipää", hymähti Théoden sydämellisesti, saaden Faramirin koskettamaan hajamielisesti omia tummanpuhuvia suortuviaan.
Kuninkaan puhuessa pilkistivät kahden lapsen oljenkeltaiset päät pylvään takaa aina silloin, kun nämä kuvittelivat vieraan katselevan jonnekin muualle. Théoden vilkaisi kohti sisarusten piilopaikkaa. "Tulkaahan esiin, lapsikullat, ja tervehtikää korkeaa vierastamme. Nuori ruhtinas on Gondorin käskynhaltijan poika Faramir."
Lapset kävelivät kuuliaisesti vieraan luo, tyttö niiasi ja poika kumarsi.
"Tässä ovat sisareni lapset, Éomer on yhdentoista ja Éowyn seitsemän", esitteli kuningas.
Faramir nyökkäsi lapsille, yrittäen näyttää ystävälliseltä, mutta huomasi ihmeekseen pojan tuijottavan takaisin - vihamielisestikö? Ei kai sentään, hän mahtoi kuvitella koko asian. Mitä täysin tuntemattomalla pojankoltiaisella muka voisi olla häntä vastaan?
"Éomer tässä ihailee suuresti Helm Vasarakouraa", selitti Théoden. "Hän toivoo jonakin päivänä kasvavansa voimiltaan itsensä Helmin veroiseksi."
"Niin", vastasi poika ja tuijotti Faramiria sama tuikea katse silmissään. "Minusta olisi hauska tappaa yhdellä nyrkiniskulla."
Théoden naurahti ja pörrötti pojan tukkaa. Sitten lapset kirmasivat jälleen leikkeihinsä.
"Orporaukat", huokaisi kuningas. "Heidän äitinsä - minun sisarparkani - kuoli kesän korvilla, vain muutama kuukausi miehensä jälkeen. Otin lapset luokseni omaksi pojakseni ja tyttärekseni - Théodwyn toivoi sitä ennen kuolemaansa, ja mielelläni minä niin teinkin. Lapsia tämä kartano on kaivannut jo pitkään", kuningas sanoi ja hiljeni, kukaties muistellen omaa vaimoaan, joka ei koskaan noussut lapsivuoteeltaan.
Faramir olisi mielellään kuunnellut Théodenin tarinointia vaikka koko loppupäivän, mutta vilustuminen sai hänet väsymään nopeasti. Kuningas ohjasi Faramirin istumaan suuren takan ääreen asetettuun pehmoiseen nojatuoliin. Talousmatami Guthild toi hänelle huovan ja kupillisen kuumaa ja kitkerää yrttiteetä. "Ruhtinaan ei pidä rasittaa itseään", matami totesi, hieman moittiva sävy äänessään. "Ja hän juo kaiken teen kiltisti loppuun, koska se tekee hänelle hyvää."
Faramir ei tohtinut vastustaa topakkaa matamia, ja joi kuuliaisesti karvaan juomansa. Hän katseli takassa lepattavia iloisia liekkejä ja nautti niistä huokuvasta lämmöstä. Denethor-isän mielestä lämmin teki veltoksi, ja siksi hän antoi sytyttää kotilinnan takat vasta kun hengityksestä purkautuva höyry alkoi haitata asiakirjojen pienellä kirjoitettujen kohtien lukemista. Ehkä isä on oikeassa, mietti Faramir, sillä tunsi pian raukean väsymyksen leviävän jäseniinsä ja silmäluomiensa painuvan väkisin kiinni.
Faramir havahtui outoon tunteeseen - kuin joku olisi tuijottanut häntä. Hän katsahti sivuilleen, ja näki vaaleatukkaisen pojannaskalin, kuninkaan sisaren pojan, seisovan hänen tuolinsa vieressä, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja otsa rypyssä.
"Niin?" Faramir kysyi hieraistessaan unen pois silmistään.
"Sinä satutit minun sisartani", ilmoitti Éomer.
Pikkusisar seisoi veljensä selän takana, vilkuillen vierasta aran näköisenä.
"Mitä? Kuinka niin?" Faramir hämmästeli, siirtäen katseensa tytöstä poikaan ja takaisin.
"Sitä vedit häntä letistä tänään aamulla. Se oli pahasti tehty. On tosi rumaa vetää tyttöjä letistä. Ja sinä olet sitä paitsi liian iso tekemään sellaista."
"No, enhän minä tarkoituksella", Faramir puolustautui. "Luulin että olin kotonani, ja että veljeni oli tullut härnäämään minua."
"Siitä huolimatta se oli väärin, ja sinä saat maksaa siitä hyvästä", Éomer ilmoitti päättäväisesti. "Sinun on taisteltava minun kanssani."
"Taisteltava?" Faramir hämmästeli pojan rohkeaa uhoa.
"Niin, niin. Minulla on miekka. Se on ihan oikea eikä mikään puumiekka. Se kuului ennen minun isälleni ja sen nimi on Güthwine."
"Vai sillä tavalla", Faramir nyökytteli mietteliäästi ja hieroi leukaansa, ikään kuin olisi harkinnut vakavissaan ottaako pojan kaksintaisteluhaaste vastaan vai jättääkö väliin. "Kuulehan, Éomer", hän sanoi viimein, pakottaen ilmeensä tyyneksi ja vakavaksi. "Mitä jos minä vain pyytäisin anteeksi sisareltasi? Meidän taistelumme ei olisi kovin reilu, eihän? Minä olen sairas mies, ja sinun kaltaisesi salskea soturi saisi varmasti iskettyä minut maahan ennen kuin ehtisin miekkaani kohottaa."
"Niin, niin minä kyllä vähän ajattelinkin", Éomer tuumasi heti ja hänen ilmeensä rentoutui silmin nähden. "Ei ole reilua taistella sairasta ja heikkoa vastaan ja minä olen reilu soturi. Minä hyväksyn anteeksipyynnön tällä kertaa." Sitten poika kääntyi, tarttui sisareensa ja työnsi tämän Faramirin eteen. Tyttö tuijotti muukalaista silmät suurina.
"Pyydä nyt anteeksi sisareltani Éowyniltä", komensi Éomer.
"Anteeksi, pikkuinen", sanoi Faramir hymyillen. "Minä lupaan, etten enää koskaan vedä sinua letistä." Faramir ojensi kättään taputtaakseen tytön päätä, mutta Éomer kivahti: "Etkä koske häneen enää muutenkaan!"
Faramir veti kätensä pois ja hymyili tytölle. "En tietenkään. Minä vannon kautta esi-isieni kunnian, etten koskaan enää koske sinuun, Éowyn, en hyvässä enkä pahassa."
"Setä on kovin kiltti", sanoi Éowyn ja niiasi.
"Ja muistakin pitää lupauksesi", Éomer tokaisi vielä ennen kuin lapset kävelivät pois.
* * *
Et voi olla tosissasi! Sinähän käyttäydyt melkein kuin pelkäisit veljeäni. Miksi ihmeessä? Hänhän on niin kiltti ja hyväntahtoinen.
Éowynin sanat kaikuivat Faramirin korvissa, kun hän asteli kohti kotikaupunkinsa hevostalleja. Hän ei ollut niinkään varma Éomerin hyväluontoisuudesta, mutta hoidettava tämä asia oli. Éomer oli Éowynin lähin miespuolinen sukulainen, ja isoveljenä vastuussa sisarestaan. Éomerin, Rohanin tuoreen kuninkaan, suostumus merkitsi paljon.
Éomer seisoi tallissa ja harjasi harmaa-valkeaa ratsuaan. Hän ei ilmeisesti oikein luottanut Minas Tirithin tallirenkien kykyihin hevosten käsittelyssä, ja kävi siksi ehtimiseen tarkistamassa, että urhealla ystävällä oli pilttuussaan kaikki hyvin. Mies kuitenkin lopetti puuhansa ja kääntyi katsomaan Faramiria tämän lähestyessä.
"Niin?" Éomer kysyi niin kärkkäästi, että Faramirin sydän alkoi tykyttää, ikään kuin olisi ollut mikäkin arka ja tottelematon pikkupoika joutumassa naapurinisännän puhutteluun käytyään varkaissa tämän omenatarhassa.
"Päivää", Faramir aloitti. "Minä... niin tuota. Siinäpä kaunis hevonen."
"Tulijalka on komea ratsu", Éomer korjasi. "Ei saanut naarmuakaan taisteluissa, eikä heittänyt selästään tiukimmassakaan tilanteessa. Tässä on uljas ja uskollinen ystävä."
"Niin... Rohirrimin hevoset ovat kuuluja uljaudestaan, ja sen tämäkin sota moneen kertaan todisti."
"No, ruhtinas ei varmaankaan tullut tänne pelkästään kehuakseen minun hevostani. Mikä hänen asiansa mahtaa olla?" Éomer penäsi.
Faramir selvitti kurkkuaan. Hän päätti kertoa asiansa mahdollisimman lyhyesti ja nopeasti, niin sillähän siitä päästäisin. Sitten tarvitsisi vain suojautua mahdollisilta nyrkiniskuilta. Faramir ei epäillyt hetkeäkään, etteikö nuoren kuninkaan nyrkki purisi yhtä kipeästi kuin Helm Vasarakouran aikoinaan, eikä Faramir halunnut kohdata poloisen Frecan kohtaloa, niin julkeasti kuin Rohanin neitoa havittelikin.
"Niin, minä tuota, olen harkinnut, tai oikeastaan olen jo kysynytkin, ja Éowyn vastasi, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan", aloitti Faramir varmasti, "joten nyt sitten olen tässä, koska arvoisa kuningas on sisarensa lähin jäljellä oleva miespuolinen sukulainen, ja täten vastuussa neidon hyvinvoinnista, ja hänen suostumuksensa merkitsee meille sen vuoksi hyvin paljon."
Éomer tuijotti Faramiria ilmeettömänä, ikään kuin odottaen tämän jatkavan, mutta kun mitään ei tapahtunut, tämä kohotti kulmiaan ja kysyi: "Suostumus mihin?"
Faramir lehahti punaiseksi. "Öh, no avioliittoon tietenkin...", hän mumisi.
Éomer ei sanonut mitään, vaan kääntyi taas hevosensa puoleen ja suki harjallaan tämän kiiltelevän sileää turkkia. Faramir seisoi vieressä odottaen kauhulla, mitä tuleman pitäisi. Viimein Markin mies kääntyi taas katsomaan Gondorin nuorta käskynhaltijaa ja tokaisi: "No, en minä aio asettua sisareni onnen esteeksi. Hän on kovin muuttunut viime päivien aikana, ja uskon sen olevan ruhtinaan ansiota. Mutta en minä hänestä aivan ilmaiseksi luovu."
"Mitä kuningas mahtaa tarkoittaa?"
"Ihan näin meidän kesken - minun ja Dol Amrothin suuriruhtinaan tyttären välille on kehittynyt yhteisymmärrys. Ruhtinas Faramir saa taivutella tytön isän suostumaan meidän avioliittoomme - ukko kun ei katsokaas mielellään luopuisi nuorimmaisestaan, joka on hänen ainoa tyttärensä."
"Lothíriel-serkkuako kuningas Éomer tarkoittaa? Hänhän on vasta nuori tyttö!"
"Kuten jo sanoin, en minä aivan ilmaiseksi sisarestani luovu. Ja on suostumukselleni vielä toinenkin ehto."
"Ja mikähän se mahtaa olla?" Faramir tiedusteli pahaa aavistellen.
"Ruhtinas ei kenties muista, kuinka hän kerran kauan sitten lupasi, ettei enää koskaan koske sisareeni Éowyniin. Ja Gondorin miesten sanotaan pitävän sanansa."
"Muistan kyllä...", Faramir lausahti huolestuneena. "Mutta... kuinka kuningas kuvittelee... jos hänestä kerran tulee vaimoni... ja jos joskus lapsiakin..."
Rohanin Éomerin suunpielet nykivät tahattomasti hänen kuunnellessaan hölmistynyttä käskynhaltijaa. Lopulta tämä puhkesi raikuvaan nauruun, saaden hevosensa liikehtimään levottomasti. "Minun ehtoni onkin, että ruhtinas Faramir peruu sen lupauksensa, oli sitten muuten kuinka järkähtämätön periaatteiltaan hyvänsä!" Éomer tyrski. "Millaiseksi mieheksi ruhtinas minua oikein mahtaa luulla?"
Faramir tuijotti lankoehdokastaan ensin hämmästyneenä, mutta virnisti lopulta helpottuneena. "Minä luulen, että kuningas Éomer on sittenkin oikein järkevä mies."
Loppu