Onnesta Katkeruuteen (Fëanor/Nerdanel, Fëanor/OFC; R)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Onnesta Katkeruuteen (Fëanor/Nerdanel, Fëanor/OFC; R)

Viesti Kirjoittaja Silidir » Ma Huhti 09, 2007 6:44 pm

Title: Onnesta Katkeruuteen
Author: Silîdir
Genre:Drama, romance
Pairing: Fëanor/Nerdanel (Fëanor/Firin OFC)
Rating: R
Beta: Lumisusi, kunnia hänelle, jäljellä olevat virheet kuuluvat minulle.
Warnings: pieniä mainintoja slashistä
Disclaimer: Eivät ole minun, valitettavasti. Firiniä lukuun ottamatta.
Summary: Fëanorin perhe-elämää Valinorissa. Perheen sisäisiä salaisuuksia, toiveita ja murheita.
Feedback: kyllä kiitos!

A/N: Toivon mukaan tämä on oikealla osastolla, ainakin nuo mahdolliset jatko-osat kuuluuvat tänne. Fëanor on yksi minun suosikkihahmojani Silmarillionissa, ja vaikka hänen maineensa on mikä on, minä en usko että hän olisi aivan niin pahis. Tämä on siis vain yksi mahdollinen näkökanta Fëanoriin, joten en katso hänen olevan OOC. Pohdin myös sitä, miksi monesti annetaan ymmärtää Maedhrosin ja Amrodin ja Amrosin olevan punahiuksisia...



ONNESTA KATKERUUTEEN



”Miten tämä on mahdollista?”, Nerdanel sihahti raivoissaan. Suuri huone oli autio kolmea haltiaa lukuun ottamatta. Fëanor huokaisi ristien kätensä rinnalleen ja tuijotti ikkunasta ulos. Mikä olikaan riivannut hänet nuoren palvelijan helmoihin? Ruhtinas kääntyi ja laski katseensa lattialla polvillaan olevaa pelokasta palvelijatarta kohti. Nuori haltia oli saapunut hänen huoneensa palvelukseen vasta kuukausia sitten ja nyt rukoili itsensä ja kantamansa lapsen hengen puolesta.

Nerdanel astui puolisonsa eteen. Hänen sielunsa huusi raivosta, mutta kunnioitus uutta elämää kohtaan oli juurtunut syvään, elämää, jota hän ei pystynyt puolisolleen kantamaan. Fëanor ei hyljeksinyt vaimoaan, vaan rakasti tätä enemmän kuin mitään muuta. He luottivat toisiinsa ja Valarin siunaukseen, joka nyt oli osoittautunut virheelliseksi.

”Vaimoni, olen niin pahoillani”, Fëanor avasi kätensä ja otti vaimonsa syliinsä, suudellen tämän hiuksia. ”En tiedä, miksi näin tapahtui, mutta emme voi enää muuttaa tapahtunutta.”

”Rakas puolisoni. Tarvitsen aikaa hyväksyä tämän… Pyydän sinua, anna minun mennä huoneistooni miettimään”, Nerdanel kohotti katseensa ja hymyili surullisesti. Molemmat unohtivat palvelijan läsnäolon ja näkivät vain toisensa, sen luottamuksen ja yhteyden, johon he olivat sitoutuneet vihkivalassaan. Fëanor sipaisi mietteliäänä vaimonsa hiuksia.

”Teet kuten sinusta tuntuu parhaimmalta”, hän vastasi viimein, laskien viimein irti vaimostaan. He katselivat toisiaan hetken aikaa ja Nerdanel painoi kunnioittavasti päänsä Finwën esikoiselle, omalle puolisolleen, ja kääntyi poistuen ääneti huoneesta. Palvelijatar vilkaisi pelokkaasti ruhtinattaren perään ja loi viimein katseen itse ruhtinaaseen. Fëanor huokaisi ja kääntyi neidon puoleen tutkien katseellaan tämän olemusta.

Palvelijattaren vihreät silmät ja punaiset hiukset olivat kiinnittäneet Fëanorin huomion juhlien aikana. Aika Valinorissa kului hitaasti, ei ollut vuodenaikoja, ei hankalaa elämää. Haltiat olivat kehittäneet oman ajanlaskunsa, joka perustui juhlallisuuksiin. Säännöllisin väliajoin pidettiin juhlat, joiden teema määräsi aina kuluvan jakson ajatuksen, jonka johtohahmona oli Vala. Viimeksi he olivat juhlineet Yavannan vuoksi, ja pieni hymynkare nousi ruhtinaan kasvoille. Kenties tämä oli Valarin johdatusta. Hän kyykistyi palvelijattaren eteen ja nosti tämän leukaa sormillaan.

Pelokkaat vihreät silmät katsoivat Fëanorin silmiin.

~*~

Kaksi kuukautta aikaisemmin…

Yavannan juhlat olivat aina olleet yksi suosituimmista. Silloin kaikki toisiinsa sidotut olivat vapaita sitoumuksistaan, ja jokainen haltia sai etsiä luvallisesti seuraa kenestä vain. Sinä yönä ei ollut ruhtinaita ja alaisia, ei maatyöläisiä eikä sotilaita. Oli vain haltioita, jotka etsivät toisiaan. Noldor ruhtinaat olivat pukeutuneet tavanomaisiin tunikoihin ja väljiin housuihin, ja katselivat laajan niityn reunalla riemukasta juhlintaa. Oli tanssia ja laulua ja kauniit sävelet nousivat korkealle taivaalle, luvaten ylistystä hedelmällisyyden valalle. Fëanor siemaisi viiniään, tuntiessaan vaimonsa kosketuksen kyynärpäässään. Ruhtinas nyökkäsi äänettömästi ja Nerdanel hävisi pian näkyvistä tanssivien haltioiden joukkoon.

Jokin kiinnitti Fëanorin huomion. Hän siristi silmiään ja katseli nuorten haltioiden joukkoa, joiden kirkas nauru kantautui ruhtinaiden korviin selvästi. Koskaan ei Fëanor ollut pitänyt nuoruutta etuna, hän arvosti iän tuomaa varmuutta ja vahvuutta. Ehkä se oli vain tämä yö ja taianomainen ilma, joka sai hänen ajatuksensa lipumaan noiden haltioiden suuntaan. He olivat kaikki palvelijoita, osa hänen omasta linnastaan, osa hänen isänsä linnasta. Ja sitten se tapahtui. Hiljaisin noista nuorista haltioista nosti katseensa ja kohtasi Fëanorin katseen.

Hetkeksi Fëanor tunsi äänen vaikenevan heidän ympärillään, ennen kuin tanssivat haltiat katkaisivat hänen näköyhteytensä. Kuka neito oli, ja miksi hän tunsi näin? Fëanor laski lasinsa käsistään ja tavoitti vaimonsa keskustelemassa jonkun vaaleahiuksisen haltiamiehen kanssa. Ei hän tuntenut mustasukkaisuutta, ei tänä yönä… Fëanor nyökkäsi veljilleen ja isälleen ja asteli hitaasti juhla-alueen reunoja pitkin, hakien katseellaan noita uskomattoman eläviä, tummanvihreitä silmiä. Hän hillitsi ajatuksensa ja jatkoi etsimistään.

Nuori neito säpsähti tuntiessaan käden olkapäällään, ja käännähti äkisti. Kiukkuiset sanat juuttuivat kurkkuun, hänen katsoessa itse Fëanoria silmiin. Haltiat heidän ympärillään vaihtoivat kummastuneita katseita, jotka vaihtuivat pian hymyiksi ja kiusoitteleviksi eleiksi. Fëanorin huulet kääntyivät pieneen hymyyn ja hän ojensi kättään, kutsuen neidon tanssimaan kanssaan. Varoen nuori neito astui Fëanorin kanssa tanssijoiden joukkoon ja oli pian ruhtinaan tiukassa otteessa, Fëanorin johdattaessa hänet tanssit syövereihin.

Rumpujen kuuma rytmi ja huilujen leikkisät soinnut kantautuivat heidän korviinsa, ruokkien heidän kiihkoaan. Tämä yönä kaikki oli sallittua. Siksi Fëanor johdatti punahiuksisen haltianeidon syrjäiselle kedolle. Lempein kosketuksin hän riisui neidon vaatteet ja suuteli rakastavasti paljastuvaa ihoa. Nuori neito voihki hiljaisella äänellä, hellien Fëanorin hiuksia pehmeillä sormillaan. Tokihan hän tiesi kuka hänen rakastajansa oli, mutta tämä yönä ei kyselty mitään.

~*~

”Kerää tavarasi, lähdet ranta-asunnollemme”, Fëanor sanoi viimein ja nousi. Neito nousi pää painuksissa ja otti hameensa sivuista kiinni, niiaten kohteliaasti. Fëanorin katse lipui solakkaa vartaloa pitkin, joka ei vielä paljastanut mitään. Mutta pelkkä tieto siitä, mitä palvelijattaren vartalo kätki sisälleen, sai Fëanorin ajatukset toisaalle. Hitaasti neito perääntyi ja viimein hän poistui huoneesta pakkaamaan tavaroitaan, jättäen Fëanorin ajatuksiinsa.

Hän tahtoi perillisen. Oli tahtonut jo kauan, mutta Nerdanel näytti olevan lapseton. Heidän pettymyksensä oli ollut yhteinen ja vaikka he kantoivat itsensä ruhtinaallisella ryhdillä, oli tieto aina heidän sieluissaan. Fëanor sipaisi hiuksiaan raskaasti huokaisten. Valarin ivaa, hän ajatteli katkeruuden nostaessa päätään. Nuori palvelijatar kantoi lasta, jonka hän tahtoi... Äkkiä ajatus nousi Fëanorin päähän. Ehkäpä kaikki ei olisi vielä menetetty.

Fëanor kiiruhti kohti vaimonsa huoneita ja astui sisään vasta kuullessaan vaimonsa äänen. Nerdanel oli yllättynyt, mutta painoi päänsä puolisonsa edessä. Harvoin tämä astui näihin tiloihin, nämä olivat suunniteltu Nerdanelin tahdon mukaisesti. Ruhtinas hymyili lempeästi vaimolleen, istuutuen samalla suureen nojatuoliin.

”Tämä on suuri asia, Nerdanel”, hän sanoi.

”Pelkään, että ymmärrän oikein. Tahdot pitää lapsen itselläsi”, Nerdanel mutisi pää painuksissa. Hän istui oman kampauspöytänsä ääreen, selvitellen hiuksiaan pehmeällä harjalla.

”Tiedät, että rakastan sinua, hän ei merkitse minulle mitään”, Fëanor huokaisi ja mietti tarkoin miten selittäisi asian vaimolleen. ”Mutta lukuisista yrityksistämme huolimatta, et ole päässyt siunattuun tilaan…” Hän sanoi leikkisästi. Nerdanelin mustat hiukset valuivat vapaasti pitkin naisen selkää, ylettyen vyötärön alapuolelle asti. Kaunis, kermanvalkea hame välkähteli auringon säteiden osuessa tuhansiin pieniin helmikuvioihin. Hitaasti Fëanor nousi ja lähestyi vaimoaan kasaten tämän hiukset käsiinsä, ihaillen yhä uudelleen niiden silkkisenpehmeää tuntumaa.

”Mitä on mielessäsi, puolisoni?” Nerdanel kuiskasi katsoen peilin kautta tummaa haltiaa. Hän muisti hyvin, miksi oli ihastunut Fëanoriin. Kuka olisi voinut vastustaa noita eläviä silmiä, joiden värisävy vaihteli mielialan mukaan? Fëanor oli isänsä Finwën tapaan pitkä, mutta hän oli lihaksikkaampi kuin monet, kiitos pajassa vietettyjen vuosien. Mustat hiukset, joiden seassa oli punertavia juovia, olivat usein tiukalla palmikolla, mutta usein haltian kasvojen sivuilla heilahteli muutama karannut suortuva. Nerdanel nielaisi katkeruuden kyyneleensä ja painoi päänsä.

”Toivoisin, että hyväksyisit lapsen omaksesi, minun esikoisekseni”, Fëanor kuiskasi suudellen vaimonsa kalpeaa kaulaa lempeästi.

”Entä jos tulen raskaaksi? Mikä on minun lasteni asema?” Nerdanelin ääni värähti.

”Esikoisen asema on pysyvä… mutta jokainen lapsi on tervetullut sukuuni”, ruhtinaan kädet sipaisivat Nerdanelin hiuksia. ”Se on sinun päätettävissäsi.”

Nainen nyökkäsi. Kyyneleet vierähtivät hänen poskilleen, sillä hän tiesi suostuvansa. Vaikka se olisi vain näytelmää, hän tekisi sen – puhtaasta rakkaudesta. Fëanor näki muutoksen vaimonsa kasvoilla ja hymyili rakastavasti. Hän painoi suudelman tämän olkapäälle ja vetäytyi huoneesta, jättäen Nerdanelin omaan rauhaansa. Haltianainen vaipui käsiensä päälle ja itki, kiroten mielessään Valarin epäoikeudenmukaisuuden, jonka vuoksi hän oli jäänyt hedelmättömäksi. Hän tunsi olevansa mitätön tuon palvelijattaren rinnalla, jonka kantoi sisällään Fëanorille kallisarvoista lasta. Viimein Nerdanel kuitenkin nousi ja pyyhki kasvonsa. Fëanor rakasti häntä, ei palvelijatarta.

Mutta epävarmuus jäi syvälle hänen sieluunsa.

~*~

Fëanor kutsui perheensä kokoon ja johdatti vaimonsa tämän omalle paikalle suuren pöydän päähän, oman istuimensa viereen. Suuri oli ilo lähestyvästä perhetapahtumasta, eikä kukaan huomannut Nerdanelin kasvoilla viivähtävää surua. Ruhtinaspari sai paljon onnentoivotuksia ja neuvoja, vaikkakin Nerdanel pysyi etäisenä. Hän tunsi miehensä rinnallaan, mutta ei tahtonut kohdata tämän katsetta. Fëanor antoi vaimonsa olla, ja moni tämän oudoista eleistä meni alkaneen raskauden syyksi, eikä kumpikaan oikaissut asiaa. Salaisuuden oli pysyttävä.

Nerdanel matkusti muutaman kuukauden kuluttua ranta-asunnon rauhaan, mukanaan vain kaksi luotetuinta avustajaansa sekä iäkäs parantaja, jonka tehtävänä oli saattaa Fëanorin esikoinen tähän maailmaan. Ruhtinatar asettui hiljaisuuteen, kulkien aution talon käytävillä ja laskien päiviä siihen kun pystyisi taas palaamaan puolisonsa rinnalle. Tämä talo oli aina lähes tyhjä, koska Fëanor pakeni tänne aina kun hänen tulinen temperamenttinsa oli ottamassa vallan. Tummat seinät olivat täynnä kuvia, pääsääntöisesti Fëanorin itsensä tekemiä, ja niistä välittyi suoraan se kaipuu täydellisyyden perään, joka oli Fëanorin elämän suunta. Nerdanel huokaisi pysähtyen kirjastohuoneen ovelle ja astui sisään avaraan tilaan.

Hänen katseensa pysähtyi toiseen yksinäiseen hahmoon. Punahiuksinen palvelijatar loi säikähtäneen katseen Nerdaneliin ja kumarsi. Hänen pyöristynyt vatsansa teki hänen liikkeensä kömpelöiksi ja hieman hitaiksikin, ja Nerdanel huomasi miettivänsä kuinka epämukavaa raskaus olikaan. Ruhtinatar nyökkäsi tuolia kohden ja palvelijatar istuutui.

”En ole koskaan kysynyt nimeäsi”, Nerdanel aloitti, istuutuen itse toiselle tuolille. ”Mutta asioiden ollessa näin, kerro minulle.”

”Valtiattareni, minua kutsutaan nimellä Firin”, nuori neito mutisi, sivellen tiedostamattomasti vatsaansa. Nerdanel nielaisi ja käänsi katseensa sivuun, peittäen epämääräisen kaipuun silmissään. Firin ehti nähdä sen ja vaivautuneena hän nousi lähteäkseen pois huoneesta, kun Nerdanelin ääni kantautui käskevänä hänen korviinsa.

”Jää.”

”Valtiattareni…”

”Olet sidottu salaisuuksien verkkoon Firin, ja koska olemme täällä vankina kauneuden keskellä, toivoisin, että voisimme edes tuntea toisemme”, Nerdanel hymyili varoen, katsellen koko ikänsä palvelijana toimineen neidon kasvoja. Firin oli siropiirteinen ja pienikokoinen, mutta Nerdanel saattoi nähdä, mikä oli vetänyt Fëanorin makaamaan tämän kanssa. He istuivat hiljaisuudessa, kunnes Firin henkäisi syvään.

”Minä en tahdo tulla väliinne, en millään muotoa, en tiedä miksi tämä kävi…” hän vapisi ja tunsi kuumien kyyneleiden vierivän poskelleen.

”Lapset ovat Valarin lahja, eikä minua ole siunattu sellaisella”, Nerdanel sanoi katkeruutta äänessään.

”Olen pahoillani…”

”Me emme voi muuttaa menneisyyttä, Firin. Mutta voimme muokata tulevaisuutta”, ruhtinattaren ääni haipui huoneen hämärtyneeseen ilmaan. Firin puri huultaan, mutta vavahdukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän pelkäsi. Voi, kuinka hän pelkäsikään! Hän ei edes huomannut Nerdanelin nousseen ja astuneen hänen viereensä, ei aluksi tuntenut lempeää kosketusta olkapäällään. Viimein nuori neito heittäytyi nyyhkyttäen valtiattarensa avoimeen syliin, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi.

Nerdanel tunsi sääliä palvelijatartaan kohtaan. Hän ymmärsi kuinka ahdistava tilanne oli tälle, ja kuinka kauheaa oli salata näin suuri asia. Nuori haltia ei ikinä voisi katsoa omaa lastaan silmiin ja sanoa olevansa tämän äiti. Eikä hän voisi jättää Fëanorin taloutta, vaikka tahtoisikin. Nerdanel sulki silmänsä ja hyräili lempeää sävelmää, jonka muisti lapsuudestaan. Salaisuudet olivat pahasta, ja ruhtinatar katui jo suostumustaan tähän. Tilanne oli kuitenkin jo peruuttamaton, koko suku oletti hänen odottavan lasta. Firinin olkapäät lakkasivat vähitellen vavahtelemasta, ja hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

”Et ole yksin, Firin, me jokainen tulemme kantamaan taakkamme tämän salaisuuden alla…” Nerdanel kuiskasi ja nosti Firin kasvot itseään kohden. Tummanvihreissä silmissä oli epäröintiä, mutta Nerdanel painoi suudelman hänen otsalleen ja hymyili lempeästi. Firin pyyhki kasvonsa ja nousi vaivalloisesti ylös. Samalla hetkellä vauva potkaisi ja hetken ajatuksesta Firin otti Nerdanelin käden ja painoi sen vatsalleen. Ruhtinattaren silmät laajenivat hänen tuntiessaan liikkeen kätensä alla. Lapsi oli todellinen, liikkuva olento. Nerdanel onnistui hymyilemään ja nyökkäsi hitaasti vetäessään käden pois.

Lapsi, joka oli hänen aviomiehensä verta ja lihaa. Nerdanel ruokki ajatusta syvällä sisällään heidän kävellessään huoneistojaan kohden. Lapsi, joka oli häneltä kielletty. Mielessään haltianainen näki kuinka kauniita lapsia hänen ja Fëanorin jälkikasvu olisikaan ollut. Hän hätkähti ymmärtäessään, että lohduttautui sillä ajatuksella, että Firin ei koskaan saisi olla äiti. Naiset erkanivat kumpikin omaan huoneistoonsa sanomatta sanaakaan.

~*~

Synnytyksen viimein käynnistyessä Nerdanel oli kahden vaiheilla, mutta päätti Firinin pelokkaan ilmeen nähtyään jäädä tämän seuraksi. Ja niin, tuntien tuskien jälkeen, parantaja laski Nerdanelin syliin vastasyntyneen poikalapsen, jonka vielä kostea, tumma tukka liimautui kiinni päälakeen. Nerdanel henkäisi kohdatessaan sinisten, unisten silmien katseen ja hukkui hetkeksi siihen lämpimään tunteeseen, jonka vauva hänessä herätti. Firin makasi väsyneenä sängyllä, parantajan vielä tarkastaessa häntä.

Ruhtinatar hymyili ja laski kaihoten vauvan äitinsä viereen, tietäen, ettei hänellä ollut mahdollisuutta ruokkia uutta elämää. He olivat yhdessä päätyneet siihen, että Firin seuraisi Nerdanelia, toimien imettäjänä ja lastenhoitajana. Fëanor ei luultavasti pitäisi ajatuksesta, mutta muutamien kuukausien aikana, Nerdanel ja Firin olivat oppineet tuntemaan toisensa, ja oppineet kunnioittamaan toisiaan. Ja nyt heitä yhdisti myös lapsi. Fëanorin, Nerdanelin aviomiehen, siittämä ja Firinin kantama ja synnyttämä.

Mutta Firin ei nähnyt Nerdanelin sielua riivaavaa mustasukkaisuutta. Nuori äiti oli vain onnellinen siitä ajasta, jonka sai olla lapsensa kanssa, tajuamatta sitä tosiasiaa, että Nerdanel vahti hänen jokaista sanaansakin. Ja huomautti lempeästi aina kun Firin ylitti rajansa. Se kuului sopimukseen, ja Firin tiesi sen, mutta hän ei voinut estää itseään rakastamasta vauvaansa.

Nerdanel lähetti viestin aviomiehelleen, tiedon esikoisen syntymästä, ja vain pari päivää sen jälkeen Fëanor ratsasti ranta-asunnolleen. Firin antoi lapsen Nerdanelin syliin ja tämä astui rohkeasti esiin, suudellen puolisoaan. Fëanor hymyili rakastavasti vaimolleen ja laski katseensa kohdaten tarkkaavaiset siniset silmät. Hän saattoi nähdä pojan ohimoilla hentona kasvavan punertavan tukan, mutta se ei häntä häirinnyt. Lapsesta huokui voima ja Fëanor tiesi, että tämä olisi esikoisen arvonimen arvoinen, määrätty suuriin tekoihin.

”Puolisoni, en ole nimennyt häntä”, Nerdanel sanoi antaen lapsen Fëanorin käsivarsille. Ruhtinas nielaisi ja katsoi pikaisesti kohti Firiniä ja viimein vaimoaan.

”Hänen nimensä on Maedhros”, ruhtinas Fëanor sanoi ja suuteli lastaan kevyesti otsalle, pyytäen siunausta Valarilta.

~*~

Maedhros oli varsin tyytyväinen lapsi. Hänet esiteltiin virallisesti suvulle vasta muutaman kuukauden ikäisenä, vaikkakin Finwë oli saapunut katsomaan lastenlastaan pian tämän kotiutumisen jälkeen. Hän oli hieman yllättynyt vauvan erikoisesta hiusten väristä ja luonut kysyvän katseen poikaansa. Tämän katse ei paljastanut mitään, eikä Finwë tahtonut lähteä tutkimaan Fëanorin salaisuuksia. Jos tämä tahtoi tunnustaa lapsen omakseen, se oli Fëanorin oma asia. Maedhros kantoi isänsä piirteitä ja Finwë hymyili.

Lapset olivat suuri lahja haltioille, eikä Maedhrosilta puuttunut mitään. Hän sai vanhempiensa täyden huomion ja hänet kasvatettiin hellästi ruhtinaan esikoispojaksi. Fëanor rakasti poikaansa syvästi, mutta suri nähdessään tämän kiinnostuvan enemmän miekkailusta, kuin miekkojen tekemisestä. Käsityöläisen lapsesta oli tuleva sotilas, ja se sai Fëanorin vaipumaan synkkyyteen. Hän olisi tahtonut itselleen seuraajan, jolle opettaa omat tietonsa ja taitonsa. Mutta hän ei pakottanut poikaansa kanssaan pajaan. Satunnaisesti he kuitenkin keskustelivat jalokivistä ja miekkojen takomisesta, ja sekin riitti kohottamaan Fëanorin mielialaa. Maedhros kasvoi hoikaksi nuorukaiseksi ja vieraili usein ystäviensä luona, ollen sosiaalisempi ja avoimempi kuin isänsä. Nerdanel puolestaan hymyili nuorukaisen surumielisesti innolle ja lipui varjoihin Firinin, palvelijattarensa kanssa.

Rajut myrskyt raastoivat raivokkaasti Valinorin maata, kuitenkaan kastelematta maata juuri ollenkaan. Tulva-joet vyöryivät maiden yli ja haltiat vetäytyivät suojaan Valarin raivolta. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut, miksi Valar oli suuttunut, mutta tätä raivoa vastaan ei käynyt taisteleminen. Fëanor viipyi pitkään linnansa korkeassa tornissa, katsellen viittaansa kietoutuneena tyhjän huoneen ikkunasta ulos, kohti merta ja sen takaisia maita. Hänen sielunsa raivosi yhtälailla, sillä Valar oli istuttanut suurimman haltiaruhtinaan sydämeen pienen ajatuksen, joka pelotti jopa tätä itseäänkin.

Olisiko mahdollista luoda jotain niin täydellistä, niin kirkasta ja niin hohtavaa? Olisiko mahdollista kahlita kahden Puun valo?

Nerdanel nousi äänettömästi torniin. Hän oli vetänyt yöpukunsa päälle vain ohuen, tumman aamutakin ja Fëanor veti syvään henkeä nähdessään vaimonsa ovensuussa. He olivat vieraantuneet toisilleen Maedhrosin syntymän jälkeen, mutta nyt he katsoivat kiihkeästi toisiaan. Myrskyn raivon lailla Fëanor astui eteenpäin ja veti vaimonsa syliinsä, suudellen tätä kiihkeästi. Nerdanel voihkaisi hiljaisesti Fëanorin käsien löytäessä tiensä hänen iholleen, kosketellen ja kiusoitellen. Fëanor loi nopean katseen ympärilleen, mutta huoneessa ei ollut mitään, ei edes yksittäistä tuolia. Nerdanel hymyili ja tarttui puolisonsa käteen, vetäen tämän mukanaan halki autioituneiden käytävien, heidän omaan makuuhuoneeseensa.

Vaatteet tippuivat lattialle, huulet vaelsivat herkällä iholla ja kädet koskettelivat värisevää vartaloa. Nerdanel parahti äänekkäästi Fëanorin ottaessa hänet voimakkaasti omakseen, mutta huolehtien hänen mukavuudestaan. Ja sinä yönä Nerdanelin salaisin toive täyttyi.

Uusi elämä sai alkunsa hänen sisällään.

~*~

Firin huomioi ensimmäisenä valtiattarensa väsyneen olemuksen ja elottomat hiukset. Hän harjasi mustia suortuvia epäuskoisena levittäen niihin samalla hoitavaa öljyä. Hän vaikeni kuitenkin, tietäen asian olevan Nerdanelin arka paikka. Mutta pitkään ei ruhtinatar pystynyt olemaan huomaamatta, että jokin oli vialla. Viimein Fëanor sai hänet menemään parantajalle, ja suureksi yllätyksekseen parantaja ymmärsi ruhtinattaren odottavan lasta. Asia oli suuri uutinen, mutta koska hän oli tietoinen myös Maedhrosin alkuperästä, hän alkoi pelätä pahinta.

”Mikä vaimossani on vialla”, Fëanor kysyi katsellen parantajaa, joka oli kalvennut.

”Hän on… Valtiaani, valtiatar Nerdanel odottaa lasta”, iäkäs parantaja painoi päänsä ja odotti pahinta. Mutta Fëanor vain katsoi häntä. Haltia ei ymmärtänyt, miksi juuri nyt? Nerdanel oli yhtälailla hämmästynyt ja laski kätensä alavatsalleen. Hetken aikaa Nerdanel oli kahden vaiheilla, hän ei tiennyt olisiko iloinnut vai itkenyt, lapsi oli heidän esikoisensa, mutta ei koskaan voisi tulla tunnetuksi heidän esikoisenaan.

Maedhros astui sisään levottomana ja kiiruhti äitinsä luokse epäröiden, huomaten tämän etäisen katseen.

”Äitini, kuulin juuri, että olet kipeä?” nuorukainen kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, tietämättä oliko edes tervetullut. Nerdanel katsoi Fëanorin esikoisen silmiin ja avasi kätensä, kutsuen pojan syliinsä. Hän silitti punaisia hiuksia lempeästi.

”Rakas lapseni… ”, Nerdanelin poskille vierähtivät kyyneleet. ”Sinusta tulee isoveli.”

”Mitä?” Maedhros katsoi isäänsä, hakien tältä tukea itselleen.

”Äitisi odottaa lasta, sinä tulet saamaan pikkusiskon tai pikkuveljen, Maedhros”, Fëanor kuiskasi ja istuutui Maedhrosin vierelle. Hän pyyhkäisi poikansa poskea, katsoen kuitenkin vaimonsa silmiin äänetön kiitos silmissään. Nuorukaisen silmät laajenivat hänen tajutessaan, mitä hänen vanhempansa tarkoittivat.

”Oh” hän onnistui sanomaan ja vetäytyi hieman kauemmaksi. ”Um, se on … hienoa kuulla.” Maedhros mutisi tietämättä mihin silmänsä suuntaisi. Hän oli kokenut epämääräisiä muutoksia itsessään ja oli alkanut viimein ymmärtää monia asioita. Fëanor sääli poikaansa ja nousi suudellen vaimoaan otsalle. Seuraavaksi ruhtinas johdatti Maedhrosin mukanaan omaan työhuoneeseensa, joka oli yhtä moitteettoman siisti kuin muukin linna. Vain pienet asiat toivat ilmi huoneen omistajan persoonaa, pari pajatyökalua sivupöydällä ja kasa taitavasti hiottuja jalokiviä pöydällä olevassa kulhossa.

Maedhros kuunteli isänsä pehmeää ääntä posket punottaen. Fëanor oli rakastava isä esikoistaan kohtaan, mutta nuorukainen ei osannut suhtautua tähän tilanteeseen. Eikä siihen, että hän kuuli nyt ensimmäistä kertaa isänsä suusta, mitä tapahtui kahden toisiaan rakastavan haltian välillä. Hän ei vain osannut kuvitella vanhempiaan siihen kuvaan, jonka Fëanor hänen silmiensä eteen maalasi. Viimein Fëanor hiljeni.


”Isä, toivon etten tuota sinulle pettymystä”, Maedhros kuiskasi, näperrellen samalla tunikansa reunaan applikoituja kuvioita.

”Et voisi tuottaa, en tuomitse sinua”, Fëanor vastasi. Hän katseli poikaansa ja tajusi äkkiä, ettei tämä katsellut nuoria neitoja vaan pikemminkin poikia. Puna Maedhrosin kasvoilla syveni hänen isänsä läpitunkevan katseen alla.

”Isäni…”

”Anna minun ajatella hetki”, Fëanor sanoi. Maedhros istui tuolillaan pää painuksissa, uskaltamatta kohdata isänsä katsetta. ”En tiedä, miten auttaa sinua”, ruhtinas sanoi viimein. Hän katseli miettivänä ympärilleen. ”Tiedä, etten edelleenkään katso sinua pahalla, kaltaisiasi on olemassa, mutta harvassa. Pelkään, etten pysty opastamaan sinua valitsemallasi tiellä.”

”En valinnut niin”, Maedhros mutisi. Fëanor hymyili ja nojautui taaksepäin. Fingolfin oli puhunut esikoisestaan Fingonista, joka oli myös poikkeuksellinen. Totta, Maedhros ja Fingon olivat sukua, mutta silloin asia pysyisi perheen sisäisenä.

”Maedhros, olet aina minun poikani, muista se”, Ruhtinas nousi ja asteli poikansa eteen. ”Kaikki järjestyy kyllä…” Maedhros nyökkäsi ja nousi, poistuen hämmentyneenä omaan huoneeseensa. Fëanor katsoi poikansa perään ajatuksiinsa vaipuneena, ennen kuin palasi vaimonsa luokse.

Nerdanel iloitsi uudesta elämästä suuresti, ja hän nautti ylenmääräisestä huomiosta, jonka Fëanor hänelle soi. Raskauden tuomat muutokset haltianaisen vartalossa saivat Nerdanelin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Fëanor oli kuullut mielialanvaihteluista puhuessaan parantajan kanssa, mutta Nerdanel vei sen äärimmäisyyksiin. Ruhtinatar vihasi kasvavaa vartaloaan, mutta nautti siitä huomiosta, jonka sen avulla sai. Vasta Fëanorin käskystä Nerdanel luopui vartalonmyötäisistä, tiukoista mekoistaan, joita oli käyttänyt mahdollisimman pitkään.

Väljään mekkoon pukeutunut haltianainen makasi ajatuksiinsa vaipuneena sängyllään. Huoneessa oli tukahduttavan kuuma, eikä ylimääräinen massa auttanut asiaa yhtään. Hän kiepahti kyljelleen ja kuuli oven käyvän. Fëanorin melkein äänettömät askeleet kantoivat haltian sängyn vierelle ja viimein istumaan. Nerdanel odotti miehensä aloittavan puheensa, mutta sen sijaan tämä vain pujahti peittojen alle.

”Et …” Nerdanel aloitti itku kurkussa, mutta Fëanor keskeytti hänet.

”Lopeta. Sinä tiedät, ettei se ole totta… ” ruhtinas sanoi, kääntyen vaimonsa puoleen. Hän siveli hellästi tämän olkapäätä. ”Et vain ole oma itsesi, rakkaani.”

”Sinun vikasi”, nainen vastasi mutisten ja pyyhkäisi kyyneleet kämmenellään pois.

”Osittain”, Fëanor kuiskasi ja painoi hellän suudelman vaimonsa olkapäälle. Nerdanel antoi miehensä pitää päänsä, ja henkäisi syvään Fëanorin helliessä hänen muodottomaksi paisunutta vartaloaan. Hän voihkaisi äänekkäästi, punastuen nolostuneena heti perään. Ei hänen pitäisi tehdä näin ollessaan raskaana, mutta Fëanor ei armahtanut häntä. Hän rakasti vaimoaan pyyteettömästi, koskettaen tämän vatsaa ihmettelevä katse silmissään. Fëanor oli suurin ja taitavin käsityöläinen Valinorissa, mutta hänenkään taitonsa eivät riittäneet antamaan elämää.

~*~

Eräänä kauniina päivänä Nerdanel ja Fëanor istuivat nurmikolle levitetyn liinan päällä ja katselivat hymyillen kuinka Turgon, Fingolfinin toinen lapsi ja Finrod, Finarfinin esikoinen, leikkivät yhdessä Maedhrosin kanssa. Tämän punaiset hiukset hohtivat auringon valossa ja vanhemmat haltiat hymyilivät nuorukaisen kärsivällisyydelle. Turgon ja Finrod yrittivät saada solakkaa nuorukaista kiinni, ja helisevä nauru kohosi kirkkaalle taivaalle. Nerdanel paransi asentoaan, hänen solakka vartalonsa oli antanut myöten raskauden edetessä. Fëanor painoi vaimonsa itseään vasten ja huokaisi.

”Fingolfin, missä Fingon on?” Fëanor kysyi varovasti. Hänen velipuolensa kohotti kulmiaan kysyvänä, tajuten, ettei Fëanor kysynyt asiaa turhan tähden.

”Hän jäi linnaamme, harjoittelemaan miekkailua”, Fingolfin vastasi. Fëanor nyökkäsi etsien sanoja mielestään. Fingolfin katsoi velipuoltaan tarkasti, ennen kuin etsi silmiinsä Maedhrosin, joka juuri sillä hetkellä joutui kahden lapsen kaatamaksi. Fëanor näki ymmärryksen nousevan Fingolfinin silmiin. Hetkeen kukaan ei puhunut, mutta jokainen ymmärsi mahdollisuudet. Hitaasti Fingolfin nyökkäsi omasta puolestaan.

”Mitä teemme?” Hän kysyi viimein.

”Maedhros on siinä iässä, että kokee minun läsnäoloni ja tietoisuuteni asiasta kiusalliseksi”, Fëanor huokaisi. ”Jos sinulle vain käy, lähetän hänet sinun linnaasi taistelukoulutukseen?”

”En tiedä onko se hyvä idea, Fingon ei luultavasti tee isänsä silmien alla mitään”, Finarfin sanoi hieman kauempaa. ”Laittakaa molemmat minun mailleni, järjestän heille riittävästi yksityisyyttä.” Fëanor ja Fingolfin nyökkäsivät. Nerdanel hymyili. Tilanne oli erinomainen hänen kannaltaan. Vauva liikahti hänen sisällään ja nainen painoi kätensä vatsalleen. Fëanor käänsi huomionsa vaimoonsa ja laski kätensä tämän käden päälle.

~*~

Pihamaa oli hiljainen, vaikka paikalla olikin paljon väkeä. Maedhrosin lähtö muualle koulutukseen oli suuri asia ja Fëanor itse talutti mustan hevosen poikansa viereen. Sen kiiltävään harjaan oli punottu punertavia nauhoja, joiden väri vastasi Maedhrosin hiuksien tummaa kuparia. Maedhros kumarsi kevyesti isälleen ja silitti ratsunsa kaulaa luoden katseen äitiinsä. Koko edellisen viikon Nerdanel oli karttanut esikoistaan ja pyrkinyt kaikin keinoin tekemään tämän lähdöstä nopeamman. Eikä Maedhros ymmärtänyt sitä. Hän hätkähti Fëanorin laskiessa hänen käsiinsä siron ja kauniin miekan.

”Se on taottu sinulle, poikani”, Fëanor sanoi hiljaisella äänellä. Tämä hetki oli heidän yhteinen, kahdenkeskinen aika, ja vaikka heidän ympärillään olikin lähes koko linnan väki, Ei kukaan kuullut sanoja, jotka vaihdettiin isän ja pojan välillä.

”Kiitän. Yritän parhaani ja kunnioitan tätä miekkaa”, Maedhros mutisi ja käänsi huomionsa hevoseen. Fëanor huokaisi ja tarkasti satulan kiinnityksen kuiskatessaan hiljaisella äänellä.

”Älä syytä häntä, tuleva sisaruksesi tekee hänen olonsa vaikeaksi… Olet minun lapseni, ja rakastan sinua koko sydämestäni. Älä kuvittele, että lähetän sinut pois vaimoni takia.” Maedhros painoi päänsä. Hänen onnistui hymyillä pienesti.

”En syytä ketään, olisin…”

”Tahtonut pysyä kotona. Tiedän sen, mutta näin on parempi”, Fëanor nyökkäsi ja laski kätensä poikansa olkapäälle. Ruhtinas näki kuinka epämukavaksi Maedhros tunsi olonsa ja puristi tämän olkapäätä lohduttavasti. Maedhros nousi ratsaille ja hymyili isälleen. Hän ohjasti ratsunsa ulos portista, miettien Fëanorin sanoja. Jokin niissä kaivoi nuorukaisen mieltä. Hän ei katsonut taakseen, vaan hoputti mustan hevosen laukkaan, suunnaten kohti Finarfinin asumusta.

Fëanor seisoi pihamaalla ajatuksiinsa vaipuneena Nerdanelin astuessa viimein hänen viereensä. Ruhtinas ehti nähdä tyytyväisen hymyn vaimonsa huulilla, ennen kuin tämä kasasi jälleen itsensä. Koskaan ei Fëanor ollut epäillyt vaimoaan, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Ruhtinaan katse lipui Firiniin, jonka silmissä kimaltelivat kyyneleet. Nuori palvelijatar oli ilmeisen tietämätön Nerdanelin ajatuksista, eikä ymmärtänyt ruhtinattaren riemuitsevan Maedhrosin lähdöstä. Haltiat poistuivat pian omiin töihinsä, ja Fëanor johdatti Nerdanelin sisälle, toivoen tämän hallitsevan itsensä paremmin jatkossa. Salaisuus Maedhrosin syntymän takana oli pysyttävä, muuten Fëanorin huone vaipuisi tuomion alle.


~*~

Finarfinin linnake

Maedhros kaipasi kotiinsa. Finarfinin linnake oli avara ja puistomainen, ja sen kauneus oli ylitsevuotavaa. Mutta Maedhros tunsi täällä olonsa vieraaksi. Toistaiseksi hän ei ollut tutustunut kehenkään, opettajansakin hän tunsi vain nimeltä. Nuorukainen istui suuren puun juurella, katsellen lampea edessään. Sotilaskoulutus oli hänen haaveensa, mutta se tarjosi liikaa kiusauksia ja liian monta kertaa oli Maedhros unohtunut tuijottamaan kentän puolialastomia sotilaita ja hävinnyt taistelun. Alistuneesti huokaisten hän katsoi sylissään lepäävää sirotekoista miekkaa, jonka hänen isänsä oli takonut.

”Turhan raskas mieli näin kauniina aamuna”, kuului äkkiä ääni nuorukaisen sivulta. Maedhros kiepsahti ympäri ja näki tummahiuksisen haltian seisovan vieressään. Haltia oli jollain lailla tuttu, ehkä se oli jotain noissa tummansinisissä silmissä, tai sitten tavassa, jolla tulija kantoi itseään. Maedhros hymyili anteeksipyytävästi huomatessaan tulijan olkapäällä pyyhkeen, ja tajutessaan tämän pukeutuneen vain väljiin, tummiin housuihin.

”Olin juuri lähtemässä…” Maehdros aloitti, mutta haltian nauru keskeytti hänen puheensa.

”Olet liian vakava noin nuoreksi. Jää toki, sinä olit täällä ensin”, haltia sanoi ja heitti pyyhkeensä maahan. ”Ellet tahdo tehdä seuraa?”

”Uimaan? Sinun kanssasi?” Maedhros karahti punaiseksi luodessaan katseen tummahiuksisen haltian lihaksikkaaseen vartaloon.

Fingon pysähtyi katsomaan serkkuaan. Tokihan hän tiesi kuka tämä oli, kellään muulla ei ollut noin leimuavan punaisia hiuksia. Maedhros oli kasvanut todella kauniiksi haltiaksi, eikä Fingon voinut kuin hymyillä punertuneille poskille. Niin viaton. Äkkiä hän tajusi, ettei Maedhros tunnistanut häntä. Olihan siitä jo kauan, kun hän oli käynyt leikkimässä serkkunsa kanssa.

”Minä olen Fingon. Näen, ettet tunnista minua”, hän sanoi viimein. Maedhros nielaisi ja nyökkäsi pienesti. He seisoivat siinä hetken aikaa, ennen kuin Fingon viimein riisui housunsa ja suuntasi lammelle. Hän ei voinut vetää oikeaa johtopäätöstä. Fingolfin oli hyväksynyt hieman pitkin hampain poikansa tunnustuksen, mutta Maedhros… Fingon tajusi ajattelevansa pidemmälle kuin oli sallittua, ja ravisti päätään karkottaakseen moiset ajatukset päästään. Hän nautti uimisesta, mutta nyt hänen uteliaisuuttaan kiehtoi myös rannalla istuva nuorukainen. Fingon peseytyi nopeasti ja palasi rannalle, istuutuen pehmeälle nurmikolle kuivattelemaan.

”Siitä on kauan. Et ole ilmeisesti muuttunut paljoakaan”, Maedhros vastasi takellellen sanoissaan. Alaston haltia ei helpottanut hänen oloaan, ja nuorukainen taistelu nousevaa kiihkoa vastaan epätoivoisesti. Fingon oli hänen serkkunsa!

”Mutta sinä olet”, Fingon kuiskasi sipaistessa yhden punaisen hiussuortuvan takaisin Maedhrosin korvan taakse. ”Oletko jo saavuttanut täysi-ikäisyyden?”

”…En”, Maedhros tunsi olonsa tukalaksi. Ja Fingon ymmärsi äkkiä. Hän hymyili ymmärtäessään, miksi he kaksi olivat täällä. Hän sipaisi pyyhkeen päälleen, enemmänkin Maedhrosin takia, jolla näytti olevan vaikeuksia keskittyä, kuin itsensä takia.

”Tämä on järjestetty juttu”, Fingon totesi. Hän katseli uteliaana Maedhrosia.

”Mitä tarkoitat?” Nuorukainen kysyi hitaasti, vetäen jalkansa koukkuun eteensä.

”Minusta tuntuu, että sinä tiedät.”

”Tulin tänne oppimaan…”

”Maedhros…”

”…miekkailua, setä Finarfinilla on loistavia opettajia…”

”Maedhros.”

”… ja kun olen oppinut…” Fingon painoi sormensa serkkunsa huulille, hiljentäen viimein tämän. Maedhros oli hermostunut ja nolostunut, hän kaihtoi Fingonin huvittunutta katsetta. Fingon siveli sormellaan Maehdrosin pehmeitä huulia, eikä enää yllättynyt nuorukaisen vetäessä syvään henkeä. Hetkeksi maailma katosi heidän ympäriltään, Fingonin kumartuessa eteenpäin ja suudellessa hellästi serkkunsa huulia, maistaen hunajaisen pehmeän maun.

Fingon vetäytyi hetken kuluttua ja kohtasi Maedhrosin silmien epävarman katseen.

”Minusta tuntuu, että meillä kahdella on paljon keskusteltavaa”, Fingon sanoi viimein.

~*~

Nerdanel säikähti tuntiessaan kivun selässään. Hän pudotti käsistään teekupin ja otti tukea tuolista, Firinin kiiruhtaessa hänen vierelleen. Firin tajusi, että synnytys oli käynnistynyt, ja hän huusi toisia palvelijoita hälyttämään parantajia. Lapsi syntyisi liian aikaisin ja palvelijatar pelkäsi pahinta. Nerdanel vaipui tuskan sekaan ja huusi ilmaan samalla hetkellä kun Fëanor astui kiireesti huoneeseen.

Mustahiuksinen ja sinisilmäinen poikavauva syntyi myöhään yöllä, ja hänet annettiin välittömästi isänsä syliin. Fëanor katsoi veristä ja pienikokoista lastaan ja nielaisi palan kurkustaan. Parantajat tekivät kaikkensa ja viimein Nerdanel nukkui rauhallisesti sängyllä, hiukset paksulla palmikolla. Parantaja kumarsi ruhtinaalle ja otti lapsen, puhdistaakseen hänet ja tutkiakseen, että kaikki olisi hyvin. Fëanor istuutui vaimonsa sängyn viereen ja otti hänen kätensä käsiinsä. Miksi Valar oli suonut heille tämän lahjan, joka oli viedä hänen rakkaansa hengen.

Nerdanel heräsi hitaasti, tuntien olonsa heikoksi ja pahoinvoivaksi. Hänen katseensa kohtasi Fëanorin silmät ja äkkiä haltianainen värähti pahaenteisten väreiden kulkiessa hänen vartalonsa läpi. Hän katsoi ympärilleen etsien lasta, mutta Fëanor ravisti päätään.

”Sinun on levättävä”, hän sanoi matalalla äänellä ja katsoi kehtoa ikkunan luona. ”Maglor on syönyt ja nukkuu.”

”Maglor?” Nerdanel henkäisi. Se oli nimi, jota hän oli salaa toivonut esikoispojalleen. He olivat keskustelleet asiasta satoja vuosia sitten, kun Fëanor oli alkanut kiinnostumaan vaimostaan. Nerdanelin silmäkulmiin kihosivat kyyneleet, hän ei ollut uskonut Fëanorin muistavan niin kaukaista asiaa. Heidän välilleen nousi hiljaisuus, jonka rikkoi vain lintujen laulu ulkona. Vuosia he olivat yrittäneet kaikkensa saavuttaakseen tiiviin yhteyden, ja tämän lähempänä he eivät olleet koskaan olleet.

Firin palasi lastenhoitajan rooliinsa ja pian myös Maedhros palasi kotiin tervehtimään uutta veljeään. Hänellä oli luontainen kyky olla lasten kanssa, eikä Maglor ollut poikkeus. Fëanor kätki hymynsä katsellessaan kuinka Maglor otti tiukan otteen Maedhrosin kasvojen sivuilla olevista palmikoista ja veti. Nerdanel sen sijaan tunsi pienen mustasukkaisuuden vihlaisevan syvällä sydämessään, ja Firin vaistosi sen. Maglorin syntymän jälkeen ruhtinatar oli väsynyt ja haluton.

Nerdanel huokaisi noustessaan tuoliltaan. Hän suuntasi kohti kauniita puutarhoja, jotka ympäröivät Fëanorin tummaa linnaa. Fëanor seurasi vaimoaan ja tavoitti tämän katselemassa yksinkertaista lähdettä, josta pulppusi vettä luonnollisella paineella. Vesi valui iloisesti alaspäin pitkin kauniita, valkoisia kiviä, saavuttaen viimein matalan lammen, jonka lumpeet olivat vallanneet. Nerdanel painoi päänsä.

”Tuntuu, etten ole riittävän hyvä sinulle”, hän mutisi vaimeasti.

”Olet minun rakastettu vaimoni, Nerdanel”, Fëanor vastasi pehmeästi ja kietoi kätensä vaimonsa hoikistuneen vyötärön ympärille. ”Lapset ovat suuri lahja…”

”Lapset?” Nerdanel kääntyi ja katsoi puolisoaan yllättyneenä. ”Tarkoitatko, että…”

”Rakastan katsella heidän leikkimistään, he ovat niin nuoria ja viattomia. Maedhrosissa näen itseni, vuosia sitten, etsimässä tietäni elämässä. Maglorissa näen sinut, hänestä tulee kasvamaan todellinen hurmuri”, Fëanorin huulet koskettivat kevyesti vaimonsa korvankärkeä. Nerdanelin oli hymyiltävä. Fëanor osasi olla halutessaan täysin vastustamaton ja pian Nerdanelin mieli kohosi.

Heidän kahdenkeskisen hetkensä keskeytti riemukas kiljunta, joka liikkui pelon ja innostuksen välillä. He katsoivat sen suuntaan ja näkivät Maedhrosin nostaneen pikkuveljensä olkapäilleen ja juoksevan puistossa. Maglorin sormet olivat kietoutuneet tummanpunaisten suortuvien lomaan ja Nerdanel hymyili nähdessään lapsensa onnellisena. Fëanor laski irti vaimostaan hieman viivyttelevästi, selvästi pahoillaan, että tämä hetki oli rikkoutunut.

”En tiedä siunataanko meitä enää, mutta voinemme yrittää”, Fëanor kuiskasi ja johdatti vaimonsa kohti perhettään. Elämä oli siunattua.

~*~

Maglor oli Nerdanelin sydämen rakkain lapsi. Pojan mustat hiukset ja lempeä luonne herättivät jopa Fëanorin sielun ihmettelemään. Maglor rakasti istua muusikkojen luona ja kuunnella heidän soittamistaan iltamyöhään. Ja jälleen Fëanor näki, ettei hänellä olisi seuraajaa, mutta nyt hän osasi jo asennoitua paremmin. Hänen käsissään alkoi muodostua pienikokoinen soitin, jonka sirot kuvioinnit herättivät ihmetystä soittajien keskuudessa. Maglor iloitsi isänsä lahjasta ja lapsen onnellinen hymy riitti Fëanorille todisteeksi.

Nerdanel sen sijaan olisi toivonut Maglorin oppivan muuta. Hän ohjasi pojan kirjastoon ja niin Maglor istui siellä päivät, kuunnellen opettajiaan. Hänen mielensä vaelsi kuitenkin musiikin saralla, mutta Nerdanel ei antanut periksi. Hiljaiset käytävät kantoivat satunnaisesti ruhtinattaren käskevän äänen, jota seurasi hiljainen nyyhkäisy. Maglor tahtoi niin kovin miellyttää vanhempiaan, eikä ymmärtänyt miksi hänen äitinsä vaati enemmän kuin isänsä. Viimein Fëanor puuttui asiaan ja lähetti Maglorin muusikkojen oppiin Finwën luokse.

Ja jälleen Fëanorin linnake vaikeni. Maedhros ja Maglor vierailivat satunnaisesti, mutta lähtivät aina yhtä surullisina pois. Kunnes Fëanorin kirje tavoitti molemmat pojat. Nerdanel oli jälleen siunatussa tilassa ja heidän uusin sisaruksensa syntyisi muutaman kuukauden päästä. Rivien välistä oli luettavissa Fëanorin epäily vaimonsa jaksamisesta ja niin sekä Maedhros että Maglor palasivat kotiinsa.

Kuukausien odottelun jälkeen Nerdanel synnytti jälleen pojan, jonka Fëanor nimesi Celegormiksi. Hän antoi vauvan Firinin hoiviin ja palasi vaimonsa rinnalle. Nerdanelin mustat hiukset olivat hiestä märät ja hänen katseensa melkein pelottavan tyhjä. Hetkeen Fëanor ei sanonut mitään.

”Onko se ohi?” Nerdanel kysyi.

”Hoitaja vei Celegormin nukkumaan”, Fëanor vastasi ja katseli kuinka pieni hymy käväisi Nerdanelin huulilla. ”Hän tuo vauvan syömään…”

”Ei!” Nerdanel käänsi katseensa puolisoonsa ja nosti kätensä rintojensa suojaksi. Fëanor sipaisi vaimonsa hiuksia huolestunut ilme kasvoillaan. ”En tahdo…” tämä kuiskasi särkyneellä äänellä.

”Hys, se on sinun valintasi. En syytä sinua mistään”, Fëanor kuiskasi. Hän nyökkäsi parantajalle, joka oli seisonut sängyn toisella puolella ja lähti sanattomana pois huoneesta. Ruhtinas tiesi parantajan huolehtivan vauvan tarpeista nopeasti ja se antoi hänelle voimaa keskittyä vaimoonsa. Nerdanel oli laihtunut raskauden aikana entisestään, eikä Fëanorilla ollut enää epäilystäkään, miksi tämän oli niin vaikea kantaa lasta.

Celegorm kasvoi lähes kokonaan Firinin hoivissa, etenkin kun Nerdanel huomasi kauhukseen olevansa jälleen raskaana. Hän eristäytyi kokonaan ja kieltäytyi tulemasta aviomiehensä kanssa samaan sänkyyn. Omassa hiljaisuudessaan haltianainen lepäsi ajatuksiensa varjoissa, siinä pelossa, ettei selviäisi enää. Raskaus kulutti hänen vartaloaan ja hänen mieltään siinä määrin, että Fëanor oli lähes helpottunut kuullessaan synnytyksen käynnistyneen etuajassa.

Vaikka se saattaisikin tarkoittaa lapsen kuolemaa.

~*~

Caranthir jäi kaikkien ihmeeksi eloon, mutta hänen hiljaisuutensa sai Fëanorin pelkäämään poikansa olevan jälkeenjäänyt. Nerdanel pysytteli jälleen etäällä lapsestaan, kuin peläten tuhoavansa jotain tärkeää. Hänen kätensä tärisivät joka kerta kun Caranthir laskettiin hänen syliinsä, ja pienikin äännähdys lapsen suusta sai Nerdanelin katsomaan hätäisenä ympärilleen. Fëanor seurasi vaimoaan tarkasti noina päivinä ja suri nähdessään vaimonsa kuihtuvan.

Fëanorin tumma linnake oli nyt täynnä elämää. Maedhros vietti paljon aikaa pikkuveljiensä kanssa ja usein Fëanor istui heidän leikkejään katsomassa. Näytti siltä, että Maedhros oli ainoa joka pystyi hillitsemään Celegormin raivonpurkauksia. Tai ainakin käsittelemään lasta ilman vaikeuksia. Toisaalta, ensimmäistä kertaa Fëanor näki mahdollisuuden seuraajakseen. Celegormin itsepäisyys ja tempperamenttisyys muistuttivat Fëanoria itseään niin paljon, että hän antoi lapselle paljon anteeksi.

Aika kului hitaasti ja viimein Nerdanel palautui lähes normaaliksi. Hän ei edelleenkään tahtonut koskea lapsiinsa, mutta nautti silmin nähden näiden leikeistä. Fëanor toivotti tämän muutoksen tervetulleeksi ja vielä tervetulleemmaksi hän toivotti ensimmäiset lempeät kosketukset. Hitaasti ruhtinaspari kuroi välilleen muodostuneen etäisyyden kiinni, Fëanorin palaessa vaimonsa kosketusten alla. Hän malttoi juuri ja juuri mielensä ja salli Nerdanelin määrätä vauhdin. Niin kiduttavaa kuin se olikin.

Nerdanel antautui viimein aviomiehensä alla, kaivaten tämän pehmeitä huulia omillaan ja taitavia sormia ihollaan. Tässä hän pystyi unohtamaan kaiken tapahtuneen ja palaamaan siihen hetkeen, jolloin he olivat olleet vain kahden. Fëanor kosketti vaimoaan yhtä rakastavasti ja taitavasti, ja pian Nerdanelin huulilta nousi voihkaisu heidän makuuhuoneensa ilmaan.

”Ota minut”, Nerdanel kuiskasi ja tuijotti häkeltyen Fëanorin liekehtiviin silmiin.

”Oletko varma?”

”Olen. Rakasta minua puolisoni”, haltianainen pyysi. Fëanor nyökkäsi. Molemmat painoivat nousevan epävarmuuden taka-alalle ja vain nauttivat toisistaan.

Hetken aikaa kaikki oli hyvin. Kunnes Nerdanel tunsi tutun pahoinvoinnin nostavan päätään ja vetäytyi jälleen kuoreensa.


~*~

” Celegorm, laske irti siitä!” Nerdanel sanoi väsyneesti. Tummatukkainen poika katsoi häneen sotkuisten hiuksiensa lomitse ja mutristi uhmakkaasti huuliaan. Lapsen vieressä itki juuri kävelemään oppinut Caranthir, jonka arvokkain aarre oli pehmolelu. Hän oli saanut se syntyessään isoisältään ja raahasi kulunutta leluaan joka paikkaan. Celegorm piti itsepintaisesti kiinni lelusta kunnes näki isänsä astuvan huoneeseen itkun kutsumana. Pelkkä katse isän kasvoihin sai Celegormin taipumaan, mutta hän viskasi pehmolelun voimalla pikkuveljensä syliin, niin että tämä kellahti selälleen.

Fëanor sulki silmänsä. Hän oli aina toivonut suurta perhettä, ja rakasti lapsiaan, mutta joskus hän toivoi olevansa yksin. Nerdanel oli laihtunut ja hänen kasvoiltaan oli kadonnut vähäinenkin väri. Hänen sylissään makasi Curufin, ja Fëanor tiesi, ettei enää voisi ottaa riskiä vaimonsa kanssa. Ruhtinas kumartui ottamaan Caranthirin syliinsä ja loi Celegormiin varoittavan katseen. Nuori poika tuhahti ja kipaisi ulos huoneesta.

”Miten voit tänään, Nerdanel?” Fëanor kysyi istuutuen sohvalle vaimonsa viereen.

”Oloni on heikko ja väsynyt. Curufin on levoton lapsi, hän ei tahdo rauhoittua nukkumaan…” Nerdanel huokaisi ja painoi päänsä. ”Firin olisi huolehtinut hänestä, mutta tiedän, että hän on myös väsynyt.”

”Näen sinun painuneen tämän taakan alla…” Fëanor huokaisi ja katsoi ikkunan suuntaan. Maglor oli jo palannut soittoniekkojen oppiin, paeten kotinsa painostavaa tunnelmaa. Maedhros oli jälleen lähtenyt käymään serkkunsa luona, eikä Fëanor itse asiassa edes tahtonut tietää kuinka läheisiksi nuo kaksi olivat kasvaneet vuosien saatossa. Caranthir laittoi peukalon suuhunsa ja käpertyi isäänsä vasten, nauttien tästä hetkestä. Kuin huomaamattaan Fëanor pyyhkäisi lempeästi sormen pois lapsensa suusta.

”Pelkään tulevaisuutta, rakkaani”, Nerdanel sanoi äänellä, joka sai Fëanorin katsahtamaan yllättyneenä ylös. Nerdanel oli näiden vuosien aikana muuttunut rajusti siitä naisesta, jonka kanssa Fëanor oli mennyt naimisiin. Eivätkä muutokset koskeneet vain ulkonäköä. Naisen katseessa oli nyt pelkoa ja etäisyyttä, halua piiloutua.

Fëanor huokaisi voimatta sanoa oikein mitään. Hän oli uskonut ja toivonut parasta, mutta sekin oli haipunut. Curufin vääntelehti Nerdanelin sylissä ja nainen loi lempeän katseen kuopukseensa. Hän rakasti lapsiaan ja miestään syvästi, mutta liika rasitus kävi hänen voimilleen. Jo pelkkä ajatus Fëanorista vuoteessaan täytti naisen kauhulla ja kiihkolla. Hän tahtoi niin kovin jakaa yhteisiä hetkiä aviomiehensä kanssa, mutta pelko raskaudesta sai Nerdanelin laskemaan katseensa. Fëanor katsoi kuinka Firin astui huoneeseen ja nosti Curufinin syliinsä. Hän vei vauvan toiseen huoneeseen ja palasi hakemaan Caranthiria, joka oli nukahtanut isänsä syliin.

Viimein ruhtinaspari jäi kahden.

”Rakastan sinua syvästi, Fëanáro”, kuiskasi Nerdanel. ”Mutta en voi laskea sinua lähelleni enää. Pelkään liikaa…”

”Hys, rakkaani. Minä ymmärrän. Mutta kaipaan sinun läheisyyttäsi”, Fëanor kosketti vaimonsa kättä, mutta tämä veti sen äkisti pois.

”Olen pahoillani”, Nerdanel mutisi ja nousi kävellen pois huoneesta, jättäen Fëanorin istumaan yksinään sohvalle. Äkkiä ruhtinaan raivo nousi ja hän tarttui lähimpään vaasiin, viskaten sen vasten kiviseinää. Sirpaleet lennähtelivät lattialle ja niiden muodostaman rikkonaisen kuvion päälle laskeutui kukkakimppu. Hetken aikaa Fëanor katseli pientä tuhoa edessään ennen kuin astui ulos huoneesta, suunnaten talleja kohti.

Fëanorin kasvatustyön tuloksena oli syntynyt lähes mustien hevosten joukko, jotka uskollisesti kantoivat valtiaitaan minne nämä tahtoivat. Jokainen kantoi otsallaan valkeaa tähteä, kuin merkkinä siitä ajatuksesta, joka ei jättänyt Fëanoria enää rauhaan. Ruhtinas vihelsi tallien edessä ja hänen oma musta oriinsa ravasi ylpein askelin isäntänsä eteen. Eläin ymmärsi turhautuneen raivon ja kavahti pystyyn, liukuen siitä suoraan laukkaan, joka nieli maileja heidän allaan. Fëanor antoi vahvan eläimen juosta, nauttien vapauden tunteesta sielussaan.

~*~

Nerdanel sipaisi nukkuvan Celegormin kasvoja hämärän huoneen peittäessä hänen omat kuihtuneet piirteensä. Kuinka levollisesti lapsi pystyikään nukkumaan. Hänen piirteensä olivat pehmenneet unen alla, ja Nerdanel painoi kevyen suudelman pehmeälle poskelle ennen poistumistaan. Caranthir nukkui levottomasti omassa huoneessaan, mutta Nerdanel ei kiinnittänyt häneen enää huomiota. Firin, joka oli valvonut Curufinin vierellä, hämmästyi valtiattarensa astuessa huoneeseen. Hän teki kuitenkin tilaa ja Nerdanel nyökkäsi luoden katseen nuorimpaan lapseensa.

Curufin tulisi olemaan kaikista hänen lapsistaan siroin ja samalla kaunein. Ironista oli se, että Curufinin luonne oli kaikkea muuta kuin lempeä. Nerdanel vapisi mielessään myöntäessään ensimmäistä kertaa itselleen, että vihasi lastaan. Vauva oli pilannut kaiken! Mutta silti rakkaus uutta elämää kohtaan velloi syvällä naisen sydämessä. Ristiriitaisuus oli liikaa hänen sielulleen ja hän poistui huoneesta sanomatta enää sanakaan. Firin nielaisi, mutta ei voinut poistua, hän oli ainoa, joka huolehti lapsista.

Maedhros ja Fingon ratsastivat yömyöhällä Fëanorin linnakkeen pihaan. Fingon värähti katsellessaan tummaa linnaa, mutta ei vastustellut ystävänsä äkillistä toivetta. He luovuttivat väsyneet ratsunsa tallipoikien hoiviin ja kiiruhtivat perheelle kuuluvaan kerrokseen. Jo kaukaa Maedhros kuuli Caranthirin hätääntyneen itkun ja löysi veljensä lastenhoitajana toimivan haltianaisen sylistä. Curufin inahteli omassa kehdossaan.

”Missä on äitini?” Maedhros jyrähti ja äkkiä pelokkaat silmäparit tuijottivat häntä. Caranthir juoksi hänen syliinsä ja palvelijatar nousi ottaen Curufinin syliinsä.

”En tiedä, nuori herra. Hän … on ollut kovin masentunut, eikä sanonut minne meni”, Firin vastasi ääni vavahdellen. Fingon peitti hämmästyksensä. Hän tunsi pienen nykäisyn ja kääntyi kohdaten nuoren pojan, jonka sotkuiset hiukset valuivat silmille. Maedhros hymyili ja Fingon tajusi katsovansa Celegormia.

”Missä on isäni”, Maedhros kysyi viimein hiljaisella äänellä. Firin painoi päänsä.

”En tiedä. Valtiattarella ja valtiaalla oli neuvonpito aikaisemmin illalla, ja valtias Fëanor lähti sen jälkeen.

”Ja sinä jäit veljieni kanssa?”

”Tämä on minun tehtäväni”, Firin vastasi yksinkertaisesti, uskaltamatta kohdata Maedhrosin silmiä. Hetken ajan Maedhros mietti, hän ymmärsi olevansa vastuussa kaikesta, kunnes jompikumpi hänen vanhemmistaan palaisi takaisin.

~*~

Fëanor ratsasti vasta myöhään seuraavana iltana linnansa pihamaalle, ja astellessaan perhekerroksen käytävää pitkin, hänen kimppuunsa syöksyi kaksi lasta. Fëanor laskeutui polvilleen ja vaikka hän oli likainen, hän kietoi kätensä Caranthirin ja Celegormin ympärille, sulkien silmänsä. Fëanor kuuli jonkun lähestyvän, mutta yllättyi nähdessään Maedhrosin edessään. Hän nousi ja loi kysyvän katseen esikoiseensa, jonka tumma katse ei paljastanut mitään. Viimein Fëanor käski poikien mennä lastenhoitajan luokse ja veti Maedhrosin työhuoneeseensa.

Hiljaisella äänellä Maedhros kertoi edellisyön tapahtumat, myös sen, mitä lastenhoitaja oli kertonut. Fëanor taisteli itsensä kanssa, etsien syitä siihen, miksi Nerdanel oli lähtenyt. Hänen rakkautensa vaimoaan kohtaan ei ollut riittänyt pitämään masennusta poissa. Nerdanel oli valinnut oman tiensä ja vaikka Fëanor tiesi, että se olisi täynnä tuskaa, ei hän voinut olla katkeroitumasta. Hänellä ei olisi sitä onnea, että saisi surra rauhassa, saada tehdä valintansa itse. Jonkun piti olla vahva, lasten takia. Fëanor huokaisi katsellen Maedhrosin punertavia hiuksia, muistaen äkkiä tämän todellisen äidin.

Ja niin Fëanor astui osaansa, ottaen roolinsa vastaan. Hän hylkäsi kaiken, viettäen aikansa lasten kanssa, antaen näille kaiken huomionsa. Maglor palasi aikanaan kotiin ja yhdessä Maedhrosin kanssa he järjestivät nuorille veljilleen koulutusta. Nerdanel kävi heidän luonaan joka vuosi, ratsastaen aamulla toiveikas katse silmissään pihamaalle, mutta lähtiessä illalla surullisesti pois. Hän ei tuntenut enää poikiaan omikseen. Ja eräänä vuonna hän ei enää palannut.

~*~

Muutama vuosi myöhemmin…

Parantaja katsoi hymyillen nukkuvia kaksosia, joiden päälakea koristi jo pehmeä punertava tukka. Fëanor seisoi hymyillen hänen takanaan, katsellen pikemminkin sängyllä lepäävää hoikkaa hahmoa. Haltianainen oli ollut kuolla vaikean synnytyksen aikana, ja Parantaja oli joutunut leikkaamaan vauvat ulos äitinsä mahasta. Firin ei enää koskaan voisi saada lapsia. Asia, jonka vuoksi Fëanor tunsi olonsa kevyemmäksi kuin vuosiin.

”Valtiaani, oletteko nimenneet heidät?” Parantaja kysyi.

”Kyllä…”, Fëanor laski katseensa kehtoon. ”Heidän nimensä olkoon Amrod ja Amras.”




~FIN~
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Avatar
Haltsu
Holy Writer
Viestit: 846
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:43 pm
Paikkakunta: Angmar

Viesti Kirjoittaja Haltsu » Ma Huhti 09, 2007 7:52 pm

Oi, tämä oli kerrassaan ihana. Kuvailu oli kaunista ja hahmot tuntuivat heti todella läheisiltä.

Tuo useiden raskauksien aiheuttama uupumus ja kuihtuminen on kirjoitettu todella vahvasti. Pientä hihittelyä aiheutti tuolla jossain tuo "Fëanorin helliessä hänen muodottomaksi paisunutta vartaloaan". Auts. :D Etten sanoisi, että jopa hieman inhorealistisesti kirjoitettu joiltain osin. :P

Ja tuo Nerdanelin ja Firinin suhde oli myös aika hienosti toteutettu. Sellaista pakollista luottamusta, mutta myös paljon epäilyä ja mustasukkaisuutta.

Välillä tuntui, että tarina hyppi ajallisesti aika paljonkin ihan muutaman lauseen sisällä, mutta en sitten tiedä oliko se tarkoituksellista.

Joitain kirjoitus- yms. virheitä bongasin, mutta ehkä se ei ole niin kamalan tärkeää. :P

Anygays, tykkäsin tästä todella paljon. <3 (Myönnän, että parissa kohtaa silmänurkat eivät pysyneet ihan kuivina... :P)
Homo hevimetallicus perverticus trollicus

Vuoden 2004 Loftis-hengetär
Vuosien 2005, 2006, 2007, 2008 ja 2009 Tukipilari

Miaplacidus
Puolituinen
Viestit: 307
Liittynyt: La Maalis 03, 2007 12:21 am
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Miaplacidus » Ma Huhti 09, 2007 10:12 pm

Mulla tuli jotenkin hölmistynyt olo kun olin lukenut tämän. Eikä pahasta ollenkaan:) Tämä oli aika pitkä, mutta tarina eteni niin sujuvasti, että sen odotti jatkuvan pidemmällekin.

Hahmot olivat minusta ainakin IC (ja tykkään Fëanorista:)) hänestä on aivan liian vähän myönteisiä ficcejä). Nerdanelista minulla ei oikein ollut mielikuvaa, joten hänestä ei sen enempää. Kuitenkin (Haltsua lainaten) tuo raskauteen suhtautuminen inhorealistisesti oli hienoa. Nuo toistuvat raskaudet ja lähtö olivatkin tosi uskottavia ("muodottomaksi paisunutta vartaloaan..." imartelevaa?).
”Et voisi tuottaa, en tuomitse sinua”, Fëanor vastasi. Hän katseli poikaansa ja tajusi äkkiä, ettei tämä katsellut nuoria neitoja vaan pikemminkin poikia. Puna Maedhrosin kasvoilla syveni hänen isänsä läpitunkevan katseen alla.
On ne söpöjä:) Sanoinko jo, että pidän Fëanoristasi? *naur* Maedhros/Fingon on aika ihana paritus.

Pikkuisena välihuomautuksena sanoisin, että muutamaan paikkaan olisin kaivannut pilkkuja (esim. "Rakasta minua, puolisoni"), mutta nuo menevät jo aika makuasioiksi.

Yhteenveto: mä tykkäsin kovasti ja niitä mahdollisia jatko-osia odotellessa... :)
Viimeksi muokannut Miaplacidus, La Elo 18, 2007 8:23 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Ihminen muistetaan niistä asioista, joista kukaan ei uskalla sanoa hautajaisissa mitään.

Vuoden Tulokas 2008 - Äww, kiitos <3

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas » Ke Huhti 11, 2007 8:44 pm

Minusta tämä oli tosi mielenkiintoinen. Tuosta Fëanorin poikien punatukkaisuudestahan oli silloin kerran puhetta irkissä. Wikipedia tosin tiesi, että se punatukkaisuus olisi perua Nerdanelin isältä, mutta tällainen ratkaisu oli tietysti paljon luovempi. ;)

Tämä oli minusta ehkä vähän pitkä yhdellä kertaa julkaistavaksi. Taisin lukea tämän kolmessa osassa, mikä nyt vähän hankaloittaa palautteen kirjoittamista kun koko juttu ei ole tuoreessa muistissa.... Minusta tuo loppupuoli tuntui vähän kiireellä kirjoitetulta, niin että useampaan osaan jakaminen olisi voinut olla hyvä ratkaisu. Olisi kyllä mukava lukea noista Fëanorin pojista enemmänkin, kun tuntuu että olet niin hyvin perehtynyt tuohon Fëanoriin ja hänen jälkikasvuunsa. Eli siis minäkin olen kiinnostunut niistä mahdollisista jatko-osista.

Tuo Fëanorin ja Nerdanelin suhde on kyllä aika mielenkiintoinen. Nerdanelin tunteet miestään ja varsinkin poikiaan kohtaan tuntuivat tässä aika ristiriitaisilta. En ihan saanut selkoa, mikä sitä naista rassasi. Vaikeat raskaudet? Imivätkö pojat hänestä elämänenergiaa pois vähän samaan tapaan kuin Fëanor äidistään? Vaikka tietysti jo tuo, ettei Maedhros ollut hänen poikansa, vaikka sitä teeskenneltiinkin, varmasti häiritsi hänen mielenrauhaansa melkoisesti. Ja kyllähän Silmassakin taisi olla jotain näiden kahden välien viilenemisestä ajan mittaan, mutta en nyt muista (äh, no ehkä minä raahaudun hakemaan sen kirjan tuolta yöpöydältä....). Juu, niinhän se oli. Ja minusta on tosiaan hauska lukea tällaisiakin ficcejä, joissa suhteet menevät päin prinkkalaa. Alku oli minusta ehkä koko ficin parasta antia, vaikka toisaalta vähän vierastin noita haltioiden orgioita. Nimittäin seurauksena oli varmaan aika paljon lehtolapsia, minkä luulisi hieman sekavoittavan sukupuita ym.

Mutta joo, siis lyhyesti sanottuna pidin kovasti, vaikka tuo Maedhros/Fingon juttu olikin minusta vähän epäolennainen juonen kannalta. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Silidir
Valarin Lähettiläs
Viestit: 840
Liittynyt: Ti Heinä 11, 2006 1:06 pm
Paikkakunta: Irmon ja Námon syleilyssä

Viesti Kirjoittaja Silidir » Ke Huhti 11, 2007 9:07 pm

jei! Palautetta! *onnellinen*

Haltsu: Kiitosta, ja niistä kirijustusvihereistä voisi kyllä ikäänkuin niinkuin mainita vaikka yksärillä? :wink:

Miaplacidus: hätkähdin ensimmäistä lausettasi, mutta huokaisin helpotuksesta. Fëanorista on liian vähän myönteisiä ficcejä, olet oikeassa.
Olet oikeassa noista pilkuista... Korjaan ne heti kun on aikaa riittämiin.
Kiitos sinulle!

Mithrellas: Juuh, Wikipedia sanoi niin, mutta kuitenkin... :P Jep. Onhan se loppu nopeammin etenevä kuin tuo alkuosa, mutta tietyllä tavalla pelkäsin alkavani toistaa tiettyjä asioita. Varsinkin kun mennään periaatteessa raskaudesta raskauteen. Ajatuksenani oli se, että Nerdanelin lapsettomuuteen oli selvä syy, eli hän ei kestä kovin hyvin raskauksia, ei fyysisesti eikä psyykkisesti. Ja kyllähän olet tuossa lehtolapsiasiassakin oikeassa, mutta ajattelin tavallaan, että tuo Fëanorin tapaus olisi ollut varsin harvinainen...
Elä huoli. Maedhros ja Fingon tule olemaan tässä sen, eh, erikoisemmin esillä... tahtoivat oman ficin. :wink: Ja heidän suhteensa on jo Silman mukaan hieman outo.
Mutta kiitos palautteesta.


Oli tämä ehkä liian pitkä yhdellä kertaa julkaistavaksi, katson miten saan tuota jatkoa syntymään ja pätkin sen lyhyemmiksi pätkiksi.
\o/Huumorificcaaja '08\o/ Slasheristi '09 & '10 @~~ <3<3<3 Elrond&Admin 2014 <3<3<3
-Our rooms. One hour. Bring the honey. I really liked that. And *please* hang up
your tunic.

Piratesse
Vitam Piratae Aligo
Viestit: 781
Liittynyt: Su Marras 06, 2005 11:26 pm
Paikkakunta: Shin-Ra HQ

Viesti Kirjoittaja Piratesse » Pe Huhti 20, 2007 7:32 pm

Minä ainakin ahmin koko homman kerralla ja jäi sellainen olo, että olisin lukenut vielä enemmänkin. Olet onnistunut kyllä muuttamaan perinpohjin mielikuvani Fëanorin suhteen. Kiitos!

Toisekseen, sinulla on selvästi lahjoja tehdä näitä vaihtoehtotodellisuuksia niin, että ne tuntuvat täysin uskottavilta ja järkeenkäyviltä. Sitä vain nyökytteli päätään, että niin. Näinhän se varmaan menikin. juu.

Taisin tästäkin palautella aikaisemmin jotain, mutta nyt ei tule enää mieleen (aivot taisivat jäädä jonnekin työmatkan varrelle.) Öh, mutta tämä piti ihan hirmuisesti!
Vuoden tulokas 2006/ Vuoden Originaalikirjoittaja 2007/2008

Avatar
Lumisusi
Satutäti
Viestit: 1114
Liittynyt: Su Huhti 09, 2006 8:27 pm
Paikkakunta: Mustalaishaltioiden matkassa

Viesti Kirjoittaja Lumisusi » Ma Heinä 09, 2007 1:06 pm

*vetää syvään henkeä* Luin sitten tämän uudestaan. Taas.

Tämä kyllä vetää edelleen sanattomaksi. Tämä kokoaa jotenkin niin hyvin Fëanorin perhesuhteet yhteen sumppuun ja Fëanoria ymmärtää jotenkin niin paljon paremmin tämän luettuaan. Ymmärtää hänen ratkaisujaan sitten myöhemmin. Jostain syystä koin myötätuntoa Nerdanelia kohtaan. Mahtoi ressukalla olla rankkaa. Ja koska haltioiden ruumiinrakenne on erilainen kuin meillä ihmisillä (pitkiä ja kapeita vs. lyhyitä ja pyöreitä), niin on helppo uskoa synnyttämisen olleen heille monta kertaa rankempi operaatio.

Mietin myös ratkaisuasi Firinin suhteen. Ymmärrän miksi jätit hänet sivuun, vaikka käyttämällä häntä enemmän tarinassa olisit saanut aikaiseksi varsin muhevan kolmiodraaman. Mutta se ei ole tämän tarinan tarkoitus. Maedhros oli jotenkin niin suloinen tässä tarinassa, etenkin kun Fëanor kertoi hänelle miesten ja naisten välisistä suhteista (näin sen silmissäni), kun hän kohtasi Fingonin lammella (<3) ja kun hän tuli ja otti vastuun lapsista harteilleen vanhempiensa poissaolon ajaksi. Maedhros oli jotenkin niin... aww. (Ai niin, Maen nimi oli jossain välissä kirjoitettu väärin.)

Enää jäljellä onkin vain hienoinen kysymys siitä, aiotko vielä jatkaa tätä? Jossain vihjailit siihen suuntaan... Mutta muuten en voi kuin onnitella sinua siitä, että olet saanut kirjoitettua upean tarinan ja olet onnistunut käyttämään jälleen erilaista kirjoitustyyliä. Sinun teksteisihi ei voi kyllästyä.
O Elbereth! Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas.


Vuoden Beta 2007, Vuoden Tolkienisti 2008 & 2009, Vuoden Valvoja 2010 & 2014

Vastaa Viestiin