Author: Leida
Genre: Draama
Rating: G
Disclaimer: Tolkienin kaikki, enkä ansaitse rahaa raapustuksellani.
Summary: Faramir muistelee veljeään ja kesä tekee tuloaan.
A/N: Tämän sähellyksen voi pistää minun kesähuumani syyksi.
Kaikenlaisesta palautteesta tulisin hurjan iloiseksi.Kesän korvilla
Kevään sateiden jäljiltä voimakkaana virtaava vuoripuro solisi alas rinnettä ja heitteli viileitä pisaroitaan tummahiuksisen miehen kasvoille, joka oli kumartunut sammuttamaan janoaan sen törmälle. Juotuaan kyllikseen mies kalasti kourallisen kirpeää vettä ja valeli sillä kasvojaan, jotka ripeä kävely oli saanut punertamaan. Hän oikaisi itsensä maahan puron vierelle ja antoi katseensa levätä ympärillään kukkivassa luonnossa, joka auringon voimasta ilahtuneena teki tietään kesää kohti.
Kesä tulisi pian, sen saattoi nähdä hennon vihreistä ruohonkorsista ja puiden tuoreista silmuista sekä kuulla satojen lintujen hilpeästä kilpalaulannasta. Silmänsä sulkiessaan kesän saapumisen saattoi haistaa varhaisten kukkien levittämänä tuoksuna ja tuntea raikkaana tuulahduksena, jota keskikesän helteet eivät vielä olleet tukahduttaneet. Kaikki se oli niin kaunista ja uutta ja silti jollakin tapaa jatkuvaa, että se sai surumielisen hymyn nousemaan Faramirin kasvoille. Luonnon luodessa uutta elämää oli toisinaan vaikea ymmärtää, että kaikki rakkaat ihmiset eivät heräisi siitä iloitsemaan.
Faramir seuraili katseellaan puron kepeää kiemurtelua ja hänen ajatuksensa lipuivat menneisiin aikoihin, jo elettyihin päiviin. Virtaava vesi toi aina hänen mieleensä Boromirin. Veljen, jonka hän oli viimeisen kerran nähnyt ajelehtimassa pienessä, harmaassa haltiaveneessä Anduinin kuohuissa. Faramir muisti edelleen sen värisyttävän tunteen, joka hänet oli vallannut, kun korkeanokkainen vene oli hiljaa lipunut hänen lähelleen, ja hän oli kuin näkymättömän voiman vetämänä kahlannut lähemmäksi ja katsonut suoraan kuolleen veljensä kasvoihin.
Myöhemmin Faramir ei ollut varma, oliko Boromiria kantanut vene todella ohittanut hänet vai oliko se kaikki ollut vain näkyä, mutta sitä hän ei epäillyt, etteikö se olisi kertonut totuutta. Boromir oli todellakin kuollut, hän tunsi sen sydämessään. Suru painoi hänen päänsä kumaraan, kun hän veneen kadottua kahlasi takaisin rantaan ja istui väristen tuijottamassa Anduinin pärskeitä. Silloin hän ei ajatellut sitä taakkaa, jonka Boromirin kuolema nostaisi hänen hartioilleen, vaan hänen mieleensä nousivat veljen rakkaat kasvot, jotka olivat kääntyneet tälle niin tuttuun itsevarmaan virnistykseen.
Myöhemmin Faramir saattoi iloita siitä, että Boromir oli kuollut kuin soturi, suuressa kunniassa ja vienyt monta vihollista mukanaan, mutta tuona yönä hänen istuessaan joen rannalla, hän ajatteli vain omaa menetystään. Hän ajatteli sitä Boromiria, joka oli töninyt häntä kiusoittelevasti olkapäähän ja kieltänyt häntä puhumasta typeryyksiä, niin iloinen ilme kasvoillaan, ettei Faramir ollut tohtinut loukkaantua. Boromiria, joka oli estänyt häntä vaipumasta epätoivoon ja auttanut häntä kohtaamaan taistelun toisensa jälkeen.
Faramir hymyili nähdessään kirkkaanvärisen linnun lennähtävän puron töyräälle, kohtaan, jossa vesi lipui rauhaisasti, ja kylpevän siinä höyheniään pörhistellen. Hänen ajatuksensa saivat valoisamman suunnan, kun hän katseli elämästään nauttivaa sirkuttajaa. Olihan Boromirinkin elämässä ollut auringonpaisteen täyttämiä kevätpäiviä, jotka kantoivat muassaan lupausta kesästä.
***
Faramir kääntää varovaisesti haurasta kirjan sivua, jottei se repeäisi. Hän kuljettaa sormeaan lukemallaan rivillä ja kumartuu tihrustamaan epäselvää sanaa, kun kuulee ovenpamahduksen takaansa. Boromir, hän tietää katsomattakin. Veli ei ikinä vaivaudu koputtamaan.
”Faramir”, Boromirin ääni kovenee tavu tavulta.
”Mitä?” Faramir työntää kirjan kauemmas, niin että sen sisältä leijailee pölypilvi. Lukemisesta ei kuitenkaan tule enää mitään.
”Mennään miekkailemaan.”
”Se on niin tylsää, kun sinä voitat aina.”
”Äh, ei voittaminen ole tärkeää, Faramir”, sanoo Boromir, jolle voittaminen on aina ja kaikessa ykkösasia. ”Tulisit nyt. Oletko edes käynyt ulkona tänään? Siellä on melkein yhtä lämmintä kuin kesällä.”
Faramir katsahtaa ikkunasta pilkahtelevaan aurinkoon ja sen jälkeen tarmosta kihisevään veljeensä. ”Mennään sitten”, hän sanoo.
He pinkovat peräkanaa läpi linnan pitkien käytävien. Niiden, jotka on kuin tehty kilpajuoksuja varten ja joissa Faramir jää aina kakkoseksi. Niin käy tälläkin kertaa, mutta tänään se ei haittaa. Juoksukilpailut ovat sadepäivien ajanvietettä, nyt heitä houkuttaa enemmän kapeista ikkunoista siivilöityvä auringonvalo.
Boromir varmana siitä, että saisi Faramirin suostumaan otteluun, on kaivanut miekat esille jo aikaisemmin. ”Ota kiinni.” Hän heittää toisen harjoitusmiekoista Faramirille, joka kiertää kätensä sen ympärille ja heilauttaa sitä Boromiria kohtia. Puumiekat kalahtelevat toisiaan vasten ja Faramir saa puolustauduttua veljeään vastaan vain pyörimällä ketterästi kuin orava. Sitten Boromir yhtäkkiä horjahtaa ja Faramir kiepauttaa miekkaansa lähes pudottaen sen, mutta onnistuukin läimäisemään sen Boromirin miekkaan niin, että se sinkoutuu kolisten maahan. He katselevat molemmat hämmästyksissään maassa lojuvaa puunkappaletta ja Faramirin on vilkaistava kättään uskoakseen puristavansa edelleen omaa miekkaansa kädessään.
”Sinustahan alkaa olla vastusta, pikkuveli”, sanoo Boromir viimein ja poimii todistuskappaleen maasta. ”Uudestaan”, hän lisää kasvoillaan sellainen ilme, ettei Faramir usko seuraavan erän päättyvän omaan voittoonsa. Mutta sekään ei haittaa, sillä tuon päivän Faramir muistaa aina. Se on päivä, jolloin hän voitti Boromirin.
***
Faramir katseli siniselle taivaalle sitä oikeastaan näkemättä, sillä hänen ajatuksensa olivat palanneet menneisiin, niihin keväisiin, jolloin hänen veljensäkin oli nähnyt luonnon puhkeavan kukkaan. Myös Boromir oli elänyt aikoja, jolloin hän saattoi vain iloita lämpimästi paistavasta auringosta. Aikoja, jolloin sodan varjot eivät olleet vielä hiipineet hänen otsalleen. Lapsuudenkesinä he olivat juosseet kilpaa niin ulkona kuin linnan käytävilläkin, kiipeilleet uhkarohkeasti puihin ja keränneet kukkia. Boromir siksi, että saattoi kilvoitella siitä, kumpi löysi enemmän erilaisia ja Faramir siksi, koska ne olivat niin kauniita ja eläviä.
Faramir muisti päiviä, jolloin aurinko oli paistanut erityisen kirkkaasti ja lämpimästi ja hän oli suostunut Boromirin ehdotuksiin karata oppitunnilta ja syöksyä ulkoilmaan. Boromir ei koskaan vaivannut päätään seurauksilla heidän kuluttaessaan väärinansaittua vapauttaan, mutta Faramir ei voinut olla murehtimatta ilmettä, joka isän kasvoille nousisi, kun he illalla palaisivat kotiin. Silti sekin murhe häipyi vain pieneksi takaraivossa naputtavaksi ääneksi, kun hän pinkoi pidemmän ja kestävämmän Boromirin perässä, minkä jaloistaan irti sai.
Mutta Faramir kasvoi ja niin teki Boromirkin, ja maailma heidän ympärillään koveni. Keväät menettivät merkitystään. Ne toivat ihmisille valoa, mutteivät juurikaan iloa. Maasta versovat hennot kukanvarret tallautuivat kuoliaiksi örkkien jaloissa, eikä lintujen liverrys lohduttanut niitä, jotka makasivat Parannusten tarhassa vakavasti haavoittuneina. Kesän kuumuudessa Faramir tunsi aina tukahtuvansa taistelun rumuuteen.
Faramir ja Boromir eivät enää miekkailleet keskenään virne kasvoillaan linnan pihalla. Vastustajat olivat vaihtuneet armottomampiin ja miekat puusta teräkseen. Se ei ollut enää peliä, mutta kun Faramir ajatteli veljeään taistelussa, hän mietti, ymmärsikö Boromir sitä koskaan.
***
”Kohta on kesä”, sanoo Boromir vain jotakin sanoakseen, kun he tuijottavat hämärään ja odottavat örkkejä, joiden pitäisi tiedustelijoiden mukaan kulkea tätä tietä. Miehet heidän takanaan ovat hiljaa, mutta jännitys kohoaa huuruina heidän yläpuolelleen.
Faramir naurahtaa. Vain Boromir voi puhua jostakin niin tavallisesta kuin tulevasta kesästä, vaikka edessä häämöttää taistelu. ”Niin on”, hän sanoo, sillä hän on haistanut kesän tulon jo muutaman viikon, vaikka ei olekaan jaksanut siitä suuremmin iloita. Sota tekee kaikesta niin likaista ja rumaa. Kuinka Faramir haluaisikaan vaeltaa metsässä ja ihailla kesän merkkejä niin, ettei hänen tarvitsi tähyillä ympärilleen vihollisten varalta. Hän ei muista milloin viimeksi saattoi kävellä luonnossa vain sen rauhasta nauttien. Nyt hänen on aina kannettava huolta siitä, milloin seuraava örkki rysähtää pusikosta hänen niskaansa.
Hän ravistautuu irti ajatuksistaan. ”Boromir”, hän sanoo niin hiljaa, etteivät heidän takanaan seisovat miehet kuule. ”Odotatko sinä enemmän kesää vai tätä taistelua?”
”Vain sinä voit kysyä jotakin tuollaista, Faramir”, Boromir naurahtaa vuorostaan. Hän kääntyy katsomaan Faramiria ja hänen suupielissään leikkii huvittunut välke. Hän on aikeissa sanoa jotakin, kun äkillinen liikahdus kiinnittää hänen huomionsa ja saa hänet tarttumaan miekankahvaansa. Liike on salamanopea, vuosien tottumuksen tulos. Faramirkin tarraa miekkaansa, mutta hän näkee pian, että heitä kohti juoksee heidän oma tiedustelijansa.
”Örkit ovat tulossa, päällikkö Boromir”, viestintuoja huohottaa. Boromir katsahtaa Faramiriin. Äskeisestä virneestä ei ole näkyvissä enää jälkeäkään, mutta taistelun palo hohtaa Boromirin silmissä. Faramir nyökkää vastaan ja Boromir kääntyy järjestämään miehiään. Kun örkit rymistävät heitä kohti raivoavana, löyhkäävänä laumana ja Boromir hyökkää niitä kohti, harmittelee Faramir sitä, ettei veli vastannut hänen kysymykseensä. Mutta kun hän katsoo kiihkoa, jolla Boromir säntää taisteluun, hän tietää, ettei tämän oikeastaan tarvitsekaan.
***
Boromirilta oli kaikki jäänyt kesken. Hän ei ollut elänyt näkemään sodan päättymistä ja Gondorin kukoistuksen päiviä, mutta Faramir tiesi miten veli olisi iloinnut siitä, että hänen suuresti rakastamansa kaupunki oli pelastettu ja kauniimpi kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiset muistivat sodan, se eli edelleen heidän mielissään. Sen muiston häivyttääkseen he tarttuivat kaikkeen kauniiseen ja hyvään, ja niin Gondorista rakennettiin uljaampi päivä päivältä, kuninkaan ja kansalaisten yhteisillä ponnistuksilla.
Mutta mikä olisi Boromirin osa ollut sodanjälkeisessä maailmassa? Boromir, joka oli ollut kansansa tukipylväs, olisi jäänyt toisen miehen varjoon. Faramir oli polvistunut kuninkaan edessä ja painanut päänsä tämän viisautta kunnioittaakseen, mutta olisiko Boromirin luonto sallinut tämän tehdä saman? Entä kuinka veli olisi elänyt maailmassa, jossa urotöille ei enää ollut sijaa? Sillä Boromir sen lisäksi, että halusi suojella kansaansa, tahtoi myös olla sankari.
Ei, Boromirille ei koskaan koittaisi uusi kesä, mutta ne kesät, jotka hänelle oli suotu, oli hän elänyt pilke silmissään ja tuli sydämessään. Ja nyt kesä saapuisi Faramirille yksin. Hän saisi yllättää vaimonsa kukkakimpulla sekä kävellä tämän kanssa paljain varpain kasteisessa heinikossa iltahämärässä. Hän kiinnittäisi poikansa keinun tukevasti oksanhaarukkaan ja opettaisi tätä kyhäämään pillin puusta veistämällä. Ja kaikkea tätä tehdessään hän säilyttäisi sydämessään paikan veljelleen, joka, siitä Faramir oli varma, iloitsi hänen puolestaan. Hymy kohotti Faramirin suupieliä hänen noustessaan seisomaan ja suunnatessaan askeleensa kotia kohti.
LOPPU
(Ja ihanaa, kun pääsee taas lukemaan muitakin kuin itse kirjoittamiaan juttuja Faramirista 
Minusta tosiaan olisi hyvin Boromirmaista yrittää löytää mahdollisimman monta erilaista, etsiä jokin kilpailun aihe tehtävästä kuin tehtävästä. Faramir olisi varmaan kerännyt kukkia mieluiten tädilleen tai jollekin muulle rouvalle. 