Vanki (G)

[Husky]

Disclaimer: Joo eipä ole omia hahmoja.
Title: Vanki
Author: Husky
Genre: draama (kai… lähinnä…)
Rating: G
Summary: Aragorn kuskaamassa vankia. Enempää ei voi kertoa paljastamatta saman tien kaikkea. Arvasitte kumminkin?
A/N: Tää on tällainen ”hetken tuokiokuva”.


VANKI

Risukosta lehahti lentoon kulorastas, kaarsi pari kertaa samoojan pään yläpuolella ja säksätti paheksuvasti rauhansa häiritsijälle. Sitten se pyrähti takaisin piiloonsa ja oli taas hiljaista. Aragorn hymähti rahtusen huvittuneena, poimi maasta vielä pari risua muutenkin jo kukkuraiseen sylykseensä ja tarpoi takaisin pienelle aukiolle, jolle oli perustanut leirinsä ainakin seuraavaksi yöksi, mahdollisesti seuraavaksikin, mikäli enteet pitäisivät paikkansa ja sää yltyisi myrskyisäksi. Oksanpudokkaista hän oli rakentanut mainion laavun, ja sytytettyään nuotion sen eteen hän nojasi puunrunkoon, potkaisi raskaat saappaat jaloistaan, oikaisi jalkansa ja huoahti.

Vanki makasi viiden sylen päässä tulesta. Aragorn tiesi riittävästi tästä otuksesta ollakseen aliarvioimatta sen vaarallisuutta. Aiemmin se oli tonkinut maata etsien toukkia ruoakseen. Nyt se oli kiertynyt lepäämään kuin koira puun juurelle, mutta se ei nukkunut, ei, sen silmät vilkkuivat pahansuovasti luisevien käsivarsien suojista. Vaikka se olikin kahlittu, sille ei kannattanut kääntää selkäänsä, eikä uinahtaa köydenkantaman päähän, jos tahtoi vielä nähdä seuraavan päivänkoiton. Nukkuakin saattoi vain yhdellä silmällä kerrallaan.

Hän muisti elävästi, kuinka oli kurjan lammikon reunalla sorsaa metsästäessään törmännyt outoihin jälkiin, jotka eivät kuuluneet örkeille eivätkä millekään saaliseläimelle. Saaliille kylläkin. Ne olivat paljaiden latuskajalkojen jäljet, ja jalkojen omistajalla oli roiskeista päätellen ollut kiire jättää musta maa ja koko Anduinin itäpuoli taakseen. Monta päivää vaivannut nälkäkin unohtui, kun hän yhtäkkiä tiesi vuosia jatkuneen etsinnän olevan lähempänä loppuaan kuin koskaan aiemmin. Niinpä hän antoi noiden epämääräisesti kiertelevien jälkien johdattaa itseään – monesti luullen jo päässeensä tuntumaan, mutta aina todeten saaliin livahtaneen viime hetkellä, toivon noruessa sydämestä kuin Kalmansoiden muta sormien lomasta kerta toisensa jälkeen.

Ja sieltä hän sen sitten lopulta yhytti – Kalmansoilta. Se kyykki kivellä ja tuijotti mustaan veteen – Eru yksin tietää mitä se sieltä virvatulien keskeltä saalisti, kalaa vai jotain pahempaa. Hän oli päässyt yllättämään sen, eikä sen vangitseminen ollut tuottanut vaikeuksia. Tosin hänen suuremmasta voimastaan huolimatta se oli päässyt puremaan häntä. Hänen kädessään oli liki kolmen viikon jälkeen edelleen hampaanjäljet ja märkivä haava, joka tykytti ilkeästi öisin.

Samooja huokasi. Kalmansoilta Thranduilin valtakuntaan oli hyvinkin melkein kuusisataa virstaa matkaa, ja tällä vauhdilla siihen kuluisi pieni ikuisuus. Entisaikojen sotien rampauttamassa autiomaassa oli ollut muutoinkin vaikeaa edetä, ja tämä olento ei ainakaan helpottanut taivalta – se sihisi itsekseen, se tempoili köydessään sinne tänne, se käpertyi kerälle uikuttamaan ja kieltäytyi liikkumasta auringon paistaessa, se haisi pahalta. Jos hän olisi tätä metsästystä Gandalfille ehdottaessaan tiennyt, miten vastenmielinen tehtävä tästä sukeutuisi, hän olisi mahdollisesti miettinyt kahdesti. Onneksi Erämaa oli jo ylitetty, ja matkaa sai tehdä lehvien viileässä varjossa – vaikka metsää varjostivat synkemmätkin voimat kuin puiden latvukset.

Kosteat kalikat saivat nuotion savuttamaan. Onneksi tuuli kävi laavusta poispäin. Huomenna hän heittäisi kaiken hentomielisyyden ja pakottaisi otuksen marssimaan täydet päivämatkat kohti salohaltioiden asuinsijoja.

[Mithrellas]

Hei ja kiva että laitoit tämän näytille! Minä olen jo pitkään kaivannut tänne draamapuolelle jotain uutta luettavaa. (En tosin tykkää tästä osaston uudesta Mordor-nimestä, koska täällä on kuitenkin paljon myös sellaisia suloisia ja leppoisia "koko perheen" ficcejä, ja tosi vähän mitään murha & kidutus horroria...)

Tällaisia jotakin kirjassa mainittua pikkuasiaa valottavia juttuja on aina mukava lukea. Minullakin on joskus mielessä käynyt, että mitenkähän tuo Aragornin matka Klonkun kanssa mahtoikaan sujua, että oliko rattoisaakin, ehkä hupaisia pikku arvoitusleikkejä silloin tällöin nuotion äärellä, tai jotain? Että siinä mielessä olisin jaksanut lukea enemmänkin tästä aiheesta.

Hänen kädessään oli liki kolmen viikon jälkeen edelleen hampaanjäljet ja märkivä haava, joka tykytti ilkeästi öisin.

Aragornin parantava kosketus toimii sitten ilmeisesti vain muita parannettaessa? Oliko tämä purema muuten ihan canonia (siis kirjaan perustuvaa)? Minulla on jotenkin sellainen mielikuva, että Aragorn olisi voinut valitella noita Klonkun teräviä hampaita jossain vaiheessa, mutta saattaa olla omaa mielikuvitustanikin.

Kuvailua oli tässä minun makuuni sopivasti, ja sanavalinnat mukavan vanhanaikaisia. Toivottavasti kirjoitat pian lisää tämän tyyppisiä juttuja (ja pidempiäkin), näitä on kiva lukea.

[Husky]

Kiitos Mithrellas!

Tuo pureminen oli juttu joka mun piti itsekin tarkistaa kirjasta kirjoittaessani. Elrondin neuvonpidossa Aragorn toteaa: "se tuskin rakastanee minua milloinkaan, sillä se puri minua enkä minä osannut olla helläkätinen." -> jälkimmäiseen perustuu myös se, että Aragorn aikoo pakottaa vankinsa kulkemaan pidempiä päivämatkoja.

[Nerwen]

Mukava pikkuficci, pidin oikein kovin.

On sitä tullut mietittyä, miten tuo matka sujui, ja tämä olisi hyvin voinut olla pidempikin. Ensimmäinen ficci, jonka aiheesta luen, ja mielestäni on ihme ettei tästä ole kirjoitettu. Aihevalinta oli siis hyvä...

Kuvailua oli mukavasti ja tämä oli luonteva. Aragorn oli oma itsensä. Tämä oli myös omalla tavallaan tunnelmallinen, alusta pidin oikein paljon. Ensimmäinen kappale oli ihana.

En osaa sanoa mitään järkevää.

[Leida]

Oi, ihana tuokiokuva todellakin.

Minä mietin ennen kuin rupesin lukemaan, että mikähän vanki sillä Aragornilla mahtaa olla ja sitten välähti, että Klonkkupa tietenkin. Ja Klonkuksihan se sitten osoittautui. Minä pidin ihan mahdottomasti. Olet hienosti vanginnut tunnelman tähän ficciin ja kuvailu on taidokasta läpi tekstin. Minä pidän yleensäkin luonnon kuvailusta ja tässä se on vielä erityisen elävää. Minä näen aivan silmieni edessä Aragornin nojailemassa puuhun piippu suussa ja tuijottamassa toisella silmällä nuotiota, toisella kerälle käpertynyttä Klonkkua. Kielenkäyttösi on jotenkin niin rikkaan tuntuista, että sen huomaa hyvin näinkin lyhyestä tekstistä. Minä pidin siitä miten ficin kieli oli tietyllä tavalla vanhanaikaista, mutta ei silti mahtipontista, vaan antoi sellaisen arkisen kuvan.

Käytit muutamaa ihanaa vertausta. Minä ihastuin ertyisesti tähän: Niinpä hän antoi noiden epämääräisesti kiertelevien jälkien johdattaa itseään – monesti luullen jo päässeensä tuntumaan, mutta aina todeten saaliin livahtaneen viime hetkellä, toivon noruessa sydämestä kuin Kalmansoiden muta sormien lomasta kerta toisensa jälkeen. Osuvasti sanottu. ^^ Aragorn vastasi hyvin minun mielikuvaani Aragornista. Samoin pidin noista Klonkun kuvailuista kovasti, erityisesti siitä, miten se oli käpertynyt kuin koira kerälle puun juurelle.

Sinun tekstisi on niin sujuvaa, että harmi, että tämä oli näin lyhyt, minä olisin mielelläni lukenut paljon pidemmänkin jutun. Toisaalta tämä teksti tuntuu näinkin sanovan kaiken tarpeellisen, joten sinänsä se ei kaipaa lisää pituutta. Tykkäsin kovasti, ei sinulla sattuisi olemaan lisää samanlaisia kirjoituspöydän laatikossa?

[Husky]

Voi kiitos molemmille *vähän hämillään*

Juttu oli tosiaan aika lyhyt. Mulle sinänsä aika harvinaista, sillä (liian) usein tekstini tuppaavat olemaan melkeinpä puolikkaan romaanin mittaisia. Olen viime aikoina yrittänyt mm. blogissa ja muissa kirjallisissa tuotoksissani pyrkiä vähän pelkistetympään ilmaisuun ja opetella luottamaan siihen, ettei lukijalle tarvitse vääntää kaikkea rautalangasta eikä kaikkea selittää kivikaudesta lähtien. Mukavaa jos olen siinä onnistunut Raapaleisiin tästä on tosin vielä matkaa...

ei sinulla sattuisi olemaan lisää samanlaisia kirjoituspöydän laatikossa?

Eipä satu olemaan valmiina... päässä ideoiden tasolla kylläkin parikin juttua. Kunhan lomat on lusittu ja ehtii tehdä muutakin kuin olla ulkona (raitisilmamyrkytyshän tässä alkaa jo uhata!) niin koitan saada ne sanoiksi asti. Ja aktivoitua muutenkin... ei näillä keleillä jaksa oikein orientoitua.

[Fuu]

Hoh, mukava lukea pitkästä aikaa tällaisia tekstejä. ^^
Meillehän on ilmestynyt tänne lahjakas kirjoittaja, meinaan pidin paljon kuvailustasi ja tyylistäsi. Kuten Mithrellas tuolla sanoi, jotkut sanavalinnat ovat kivan vanhanaikaisia, muttet kuitenkaan yritä matkia Tolkienia tai ketään muutakaan sillä... Sanoisin ettö suoraviivaista, mutta kuitenkin kuvailevaa tekstiä. Pidän.
Ja itse juonesta: aivan mahtavasti muun TSH-tekstin sekaan ujutettu hetken kuvaus. Tuskin kovin moni on kirjoitellut sen enempää tarinoita näistä Aragornin matkojen pienistä hetkistä, mutta minusta elävöität hienosti sellaista uupunutta samoojaa, joka on joutunut vastenmielisen tehtävänannon täyttäjäksi. ^^

se sihisi itsekseen, se tempoili köydessään sinne tänne, se käpertyi kerälle uikuttamaan ja kieltäytyi liikkumasta auringon paistaessa, se haisi pahalta

Lempikohtani :D

Hmm, yhteenvetona sanoisin että pidin kovasti, sopivan mittainen lukeakin. ^^ Kiitos.

[Husky]

uupunutta samoojaa, joka on joutunut vastenmielisen tehtävänannon täyttäjäksi. ^^

Tämä oli juuri päämääräni. Jos se välittyy tekstistä myös lukijoille, olen enemmän kuin iloinen.

Hmm, yhteenvetona sanoisin että pidin kovasti, sopivan mittainen lukeakin. ^^ Kiitos.

Kiitos itsellesi. Mukavaa jos viihdytti hetken

[Paju]

Minä pidin tämän tekstin lyhyydestä. Ehkä siksi, että se oli siten helmpompi lukea - vaikkakaan ei mitenkään kirjallisesti vähäarvoisempi kuin pidemmät tekstit, ei toki. Ujutit mielestäni hyvin tämän kohtauksen Kirjan (kyllä, se on isolla K:lla) kohtausten väliin ja tavallaan raotit verhoa kulissien (alkup. tekstin) taakse.

Leida jo mainitsikin nuo ihanat vertaukset. Minäkin pidin niistä, siitä, että olit vaivautunut keksimään omiasi etkä vain käyttämään niitä vanhoja ja kuluneita. Tekstisi oli muutenkin todella sujuvaa ja rauhallista huolimatta normaalista poikkeavista lauserakenteista. Mutta kuka sitä mielenkiintoista tekstiä voisikaan kirjoittaa, jos täysin pitäytyisi suomen kielioppisääntöihin?

Ainoa asia, mikä minua tässä häiritsi, oli lievä toisto tuossa ensimmäisessä kappaleessa:

jolle oli perustanut leirinsä ainakin seuraavaksi yöksi, mahdollisesti seuraavaksikin, mikäli enteet pitäisivät paikkansa -- hän nojasi puunrunkoon, potkaisi raskaat saappaat jaloistaan, oikaisi jalkansa ja huoahti.

Mielestäni tuossa voisi ehkä ennemmin käyttää "mahdolliseksi sitä seuraavaksikin", se kuulostaisi hiukan sujuvammalta (ehkä olet niin tarkoittanutkin?). Samoin toisesta kohtaa voisi yrittää pudottaa pois toiset jalat. :)

Kokonaisuutena tämä oli ehjä, ei turhan koristeellinen eikä tuntunut siltä, että jäi kesken. Miusta Aragornin turhautuneisuus tuli hyvin esille siinä, miten kuvailit hänen ajatuksiaan ja jäljellä olevan matkan pituutta. Tykkäisin nähdä sinulta pitempääkin tekstiä. ^^

[Husky]

Onpas kulunut tovi siitä kun täällä viimeksi kävin. Pari ideaa pyörii päässä, eivätköhän ne jossain vaiheessa löydä itsensä kirjoitettuunkin muotoon. Koitan vähän aktivoitua muutenkin... (öö tämän sanoin jo 2 kk sitten, toistanko itseäni )

Pajulle:

Ainoa asia, mikä minua tässä häiritsi, oli lievä toisto tuossa ensimmäisessä kappaleessa:

jolle oli perustanut leirinsä ainakin seuraavaksi yöksi, mahdollisesti seuraavaksikin, mikäli enteet pitäisivät paikkansa -- hän nojasi puunrunkoon, potkaisi raskaat saappaat jaloistaan, oikaisi jalkansa ja huoahti.

--- Samoin toisesta kohtaa voisi yrittää pudottaa pois toiset jalat.

*reps* Kiitos tästä Jollekin on iskenyt lievä sana- tai toistosokeus tässä kohden. Tuo eka lause on tosiaan vähän tönkkö. Ja nuo liiat jalat... ne häiritsivät itseänikin jossain vaiheessa, mutta sitten ne vaan jotenkin jäivät siihen. Luultavasti en jaksanut keksiä järkevää kiertoilmaisua ("oikaisi koipensa" ei oikein sopinut ).