Tuuman verran tietoa (Faramir-raapaleita, G)
Lähetetty: Ma Marras 05, 2007 12:20 pm
Title: Tuuman verran tietoa
Author: Leidahan se
Genre: Draama/romance
Rating: G
Pairing: Jossakin kohtaa Faramir/Éowyn
Disclaimer: Faramir läheisineen tietysti Tolkienin omaisuutta, minä vain lainaan ja rahaa tällä ei tehdä.
Summary: Merkittäviä kohtia Faramirin elämästä... Tai sitten ei.
A/N: Raapaleita, joten jokainen yksilö sisältää sen sata sanaa, jos otsikkoa ei lasketa. Tämä oli mielenkiintoinen, mutta ei mikään helppo projekti, koska minä olen tottunut sanomaan asioita aika pitkästi, eikä se tässä tietenkään ollut mahdollista. Jos käytettävissä on sata sanaa, ei niistä viittäkymmentä voi tuhlata säätilan kuvailuun. Minä en tiedä, että saako näistä minun lisäkseni kukaan mitään ajatusta irti, mutta jos saa, niin ilahtuisin suunnattomasti, jos heittäisitte kommentilla. Tai jollei saa, niin saa senkin tietysti mainita.
Tuuman verran tietoa
Boromir hiipi ulko-ovea kohti vihreässä viitassaan, kunnes näki minut. Sitten hän lopetti hiipimisen ja koetti teeskennellä, että oli koko ajan kävellyt aivan tavallisesti, eikä suinkaan harpannut neljänneksi alimman, narisevan portaan yli tai piiloutunut kulman taakse odottamaan, että vatia kantanut palvelustyttö oli kiirehtinyt tiehensä.
”Hei Faramir, tiedätkö mitä tarkoittaa, kun ollaan veljet?”
Pudistan päätäni huultani pureskellen. Minun silmissäsi joku, joka yltää nostamaan noppapelin leikkihuoneen ylähyllyltä, on minua rajattomasti suurempi ja älykkäämpi. Myöhemmin minä opin, että viisaus ei kerry tuumien mukana ja pienemmät voivat aina kiivetä tuolille.
”Sitä että sinä et kerro isälle, minne minä menen.”
Illalla saan Boromirilta hänen mustan leikkihevosensa.
Ikuisesti sirpaleina
Minulla on vain muistojen sirpaleita, jotka ajan kuluessa haalistuvat kuin riimut pergamentilla, vaikka yritän suojella niitä kuten kallisarvoisia kirjojani. Säilytän huolellisesti, en anna niiden kastua (kyynelistä) ja kohtelen kuin haurasta lasia. Pehmeiden käsien hellä kosketus, pätkä kehtolaulua, kutittavat hiukset ja merenharmaat silmät. Isältä ja Boromirilta saan lisää: sininen leninki, jonka helmaa kiertää vihreä kirjonta, hento päättäväisyys äänessä, hiuspörröä silittämään kohonneet kädet, nauru, joka jää kaikumaan korviin.
Minä teen parhaani kootakseni kuvan, mutta sirpaleet ovat rosoisia ja niiden väliin jää aukkoja. Rikkinäisestä ei koskaan tule aivan ehjää. Ja minä olen kateellinen, koska Boromir muistaa.
Minun on aina ollut vaikea sanoa äiti.
Sydänveri
Jos alkaa ajatella komentamiaan sotilaita jonakin muuna kuin aviomiehinä, isinä ja veljinä, ei enää taistele Gondorin kansan puolesta. Jos vaihtaa nimet lukumääriin ja ihmisyyden logiikkaan, on tiellä, joka vie perikatoon; jollei sotilaita niin ainakin heidän päällikkönsä. Katseeni lipuu miehestä toiseen ja näen itseni heidän kasvoiltaan. Päättäväisyyttä, ylpeyttä, rohkeutta. Pelkoa.
He luulevat, etten minä pelkää mitään, mutta en minä ole auringonvalon vangiksi jäänyt peikko – kiveä sisältä. Minun sydämeni hyrskyää ja suonissani virtaa esi-isien veren lisäksi hätä heidän puolestaan. Minä käsken hontelon nuorukaisen olla varovainen ja hän kumartaa päätään. ”Kyllä, päällikkö.”
Mutta siitä ei ole apua, sillä hänellä ei ole silmiä selässään.
Lieassa
”Minä teen niin kuin tahdotte, isä”, minä sanoin, mutta hän kuuli: ”Minä teen niin kuin oikeaksi katson” ja silloin hän kai alkoi epäillä, etteivät hänen oikeansa ja minun oikeani välttämättä kohdanneet.
Minä olin kasvanut ajattelemaan, että isä oli aina oikeassa, mutta kumpi meistä oli oikeassa minusta? Isä uskoi olevansa. Kun Faramir painaa katseensa maahan, hän ei ole nöyrä, vaan peittää pilkallisen ilmeensä. Faramir tekee niin kuin käsketään vain, jos se on hänenkin mielestään paras ratkaisu. Ja minä yritin niin uutterasti todistaa, että hän oli väärässä, ettemme lopulta olleet kumpikaan tyytyväisiä.
Emmehän me ikinä pääsisi määränpäähämme, jos hevosemmekin osaisivat ajatella itse.
Ei nimestä miestä…
Käskynhaltijan ja kaupungin valtiaan poika. Sotilas ja päällikkö. Gondorin kansan suojelija. Keski-Maan rohkeimman miehen veli. Myöhemmin Ithilienin prinssi ja käskynhaltija itsekin. Kuninkaan käskyläinen. Niin, sekä aviomies ja isä.
En osannut kuvata itseäni yhdellä sanalla, en ennen Éowynia. ”Voi Faramir, sinä olet vain sinä”, hän sanoi ja lisäsi: ”Herrani”, hymyillen ilkikurisesti arvonimen kohdalla. Minä tein parhaani unohtaakseni tuon latistavan ilmauksen ’vain’ ja mietin, että kuinka kauan täytyy elää ymmärtääkseen yksinkertaisimmat asiat ja miksi on niin helppo tähyillä kauas, mutta vaikea katsoa lähelle.
Éowynilla on taito pitää jalkani maanpinnalla tai kiskoa ne ylös, jos näyttää siltä, että ne vajoavat liian syvälle suohon.
Luovutusvoitto
Paukutettuani viitisen vuotta päätäni seinään, minä viimein ymmärsin, että joitakin väittelyitä minä en yksinkertaisesti voi voittaa. Saatoin saada viimeisen sanan, mutta lopulta se olin aina minä, joka päätyi pyytämään anteeksi. Èowyn on ainut tuntemani henkilö, joka osaa voittaa luovuttamalla. ”Hyvä on, tehkäämme niin kuin sinä haluat, Faramir”, hän sanoi äänellä, joka vastasi viileydeltään talviyötä, ja minä nostin turhautuneena käteni ilmaan. En osannut iloita voitosta, jos vastustaja avasi portit minun marssia sisään ja soitti fanfaaria vieressä. Minä annoin periksi ja Éowyn iloitsi siitä, että me olimme molemmat tyytyväisiä.
Me emme riidelleet kaapin paikasta, mutta Éowynin äidiltä perityn kukkamaljakon sijoittamisesta syntyi erimielisyyksiä.
Author: Leidahan se
Genre: Draama/romance
Rating: G
Pairing: Jossakin kohtaa Faramir/Éowyn
Disclaimer: Faramir läheisineen tietysti Tolkienin omaisuutta, minä vain lainaan ja rahaa tällä ei tehdä.
Summary: Merkittäviä kohtia Faramirin elämästä... Tai sitten ei.
A/N: Raapaleita, joten jokainen yksilö sisältää sen sata sanaa, jos otsikkoa ei lasketa. Tämä oli mielenkiintoinen, mutta ei mikään helppo projekti, koska minä olen tottunut sanomaan asioita aika pitkästi, eikä se tässä tietenkään ollut mahdollista. Jos käytettävissä on sata sanaa, ei niistä viittäkymmentä voi tuhlata säätilan kuvailuun. Minä en tiedä, että saako näistä minun lisäkseni kukaan mitään ajatusta irti, mutta jos saa, niin ilahtuisin suunnattomasti, jos heittäisitte kommentilla. Tai jollei saa, niin saa senkin tietysti mainita.
Tuuman verran tietoa
Boromir hiipi ulko-ovea kohti vihreässä viitassaan, kunnes näki minut. Sitten hän lopetti hiipimisen ja koetti teeskennellä, että oli koko ajan kävellyt aivan tavallisesti, eikä suinkaan harpannut neljänneksi alimman, narisevan portaan yli tai piiloutunut kulman taakse odottamaan, että vatia kantanut palvelustyttö oli kiirehtinyt tiehensä.
”Hei Faramir, tiedätkö mitä tarkoittaa, kun ollaan veljet?”
Pudistan päätäni huultani pureskellen. Minun silmissäsi joku, joka yltää nostamaan noppapelin leikkihuoneen ylähyllyltä, on minua rajattomasti suurempi ja älykkäämpi. Myöhemmin minä opin, että viisaus ei kerry tuumien mukana ja pienemmät voivat aina kiivetä tuolille.
”Sitä että sinä et kerro isälle, minne minä menen.”
Illalla saan Boromirilta hänen mustan leikkihevosensa.
Ikuisesti sirpaleina
Minulla on vain muistojen sirpaleita, jotka ajan kuluessa haalistuvat kuin riimut pergamentilla, vaikka yritän suojella niitä kuten kallisarvoisia kirjojani. Säilytän huolellisesti, en anna niiden kastua (kyynelistä) ja kohtelen kuin haurasta lasia. Pehmeiden käsien hellä kosketus, pätkä kehtolaulua, kutittavat hiukset ja merenharmaat silmät. Isältä ja Boromirilta saan lisää: sininen leninki, jonka helmaa kiertää vihreä kirjonta, hento päättäväisyys äänessä, hiuspörröä silittämään kohonneet kädet, nauru, joka jää kaikumaan korviin.
Minä teen parhaani kootakseni kuvan, mutta sirpaleet ovat rosoisia ja niiden väliin jää aukkoja. Rikkinäisestä ei koskaan tule aivan ehjää. Ja minä olen kateellinen, koska Boromir muistaa.
Minun on aina ollut vaikea sanoa äiti.
Sydänveri
Jos alkaa ajatella komentamiaan sotilaita jonakin muuna kuin aviomiehinä, isinä ja veljinä, ei enää taistele Gondorin kansan puolesta. Jos vaihtaa nimet lukumääriin ja ihmisyyden logiikkaan, on tiellä, joka vie perikatoon; jollei sotilaita niin ainakin heidän päällikkönsä. Katseeni lipuu miehestä toiseen ja näen itseni heidän kasvoiltaan. Päättäväisyyttä, ylpeyttä, rohkeutta. Pelkoa.
He luulevat, etten minä pelkää mitään, mutta en minä ole auringonvalon vangiksi jäänyt peikko – kiveä sisältä. Minun sydämeni hyrskyää ja suonissani virtaa esi-isien veren lisäksi hätä heidän puolestaan. Minä käsken hontelon nuorukaisen olla varovainen ja hän kumartaa päätään. ”Kyllä, päällikkö.”
Mutta siitä ei ole apua, sillä hänellä ei ole silmiä selässään.
Lieassa
”Minä teen niin kuin tahdotte, isä”, minä sanoin, mutta hän kuuli: ”Minä teen niin kuin oikeaksi katson” ja silloin hän kai alkoi epäillä, etteivät hänen oikeansa ja minun oikeani välttämättä kohdanneet.
Minä olin kasvanut ajattelemaan, että isä oli aina oikeassa, mutta kumpi meistä oli oikeassa minusta? Isä uskoi olevansa. Kun Faramir painaa katseensa maahan, hän ei ole nöyrä, vaan peittää pilkallisen ilmeensä. Faramir tekee niin kuin käsketään vain, jos se on hänenkin mielestään paras ratkaisu. Ja minä yritin niin uutterasti todistaa, että hän oli väärässä, ettemme lopulta olleet kumpikaan tyytyväisiä.
Emmehän me ikinä pääsisi määränpäähämme, jos hevosemmekin osaisivat ajatella itse.
Ei nimestä miestä…
Käskynhaltijan ja kaupungin valtiaan poika. Sotilas ja päällikkö. Gondorin kansan suojelija. Keski-Maan rohkeimman miehen veli. Myöhemmin Ithilienin prinssi ja käskynhaltija itsekin. Kuninkaan käskyläinen. Niin, sekä aviomies ja isä.
En osannut kuvata itseäni yhdellä sanalla, en ennen Éowynia. ”Voi Faramir, sinä olet vain sinä”, hän sanoi ja lisäsi: ”Herrani”, hymyillen ilkikurisesti arvonimen kohdalla. Minä tein parhaani unohtaakseni tuon latistavan ilmauksen ’vain’ ja mietin, että kuinka kauan täytyy elää ymmärtääkseen yksinkertaisimmat asiat ja miksi on niin helppo tähyillä kauas, mutta vaikea katsoa lähelle.
Éowynilla on taito pitää jalkani maanpinnalla tai kiskoa ne ylös, jos näyttää siltä, että ne vajoavat liian syvälle suohon.
Luovutusvoitto
Paukutettuani viitisen vuotta päätäni seinään, minä viimein ymmärsin, että joitakin väittelyitä minä en yksinkertaisesti voi voittaa. Saatoin saada viimeisen sanan, mutta lopulta se olin aina minä, joka päätyi pyytämään anteeksi. Èowyn on ainut tuntemani henkilö, joka osaa voittaa luovuttamalla. ”Hyvä on, tehkäämme niin kuin sinä haluat, Faramir”, hän sanoi äänellä, joka vastasi viileydeltään talviyötä, ja minä nostin turhautuneena käteni ilmaan. En osannut iloita voitosta, jos vastustaja avasi portit minun marssia sisään ja soitti fanfaaria vieressä. Minä annoin periksi ja Éowyn iloitsi siitä, että me olimme molemmat tyytyväisiä.
Me emme riidelleet kaapin paikasta, mutta Éowynin äidiltä perityn kukkamaljakon sijoittamisesta syntyi erimielisyyksiä.