Lord of the Rings FanFiction

Title: Tuuman verran tietoa
Author: Leidahan se
Genre: Draama/romance
Rating: G
Pairing: Jossakin kohtaa Faramir/Éowyn
Disclaimer: Faramir läheisineen tietysti Tolkienin omaisuutta, minä vain lainaan ja rahaa tällä ei tehdä.
Summary: Merkittäviä kohtia Faramirin elämästä... Tai sitten ei.

A/N: Raapaleita, joten jokainen yksilö sisältää sen sata sanaa, jos otsikkoa ei lasketa. Tämä oli mielenkiintoinen, mutta ei mikään helppo projekti, koska minä olen tottunut sanomaan asioita aika pitkästi, eikä se tässä tietenkään ollut mahdollista. Jos käytettävissä on sata sanaa, ei niistä viittäkymmentä voi tuhlata säätilan kuvailuun. Minä en tiedä, että saako näistä minun lisäkseni kukaan mitään ajatusta irti, mutta jos saa, niin ilahtuisin suunnattomasti, jos heittäisitte kommentilla. Tai jollei saa, niin saa senkin tietysti mainita.


Tuuman verran tietoa

Boromir hiipi ulko-ovea kohti vihreässä viitassaan, kunnes näki minut. Sitten hän lopetti hiipimisen ja koetti teeskennellä, että oli koko ajan kävellyt aivan tavallisesti, eikä suinkaan harpannut neljänneksi alimman, narisevan portaan yli tai piiloutunut kulman taakse odottamaan, että vatia kantanut palvelustyttö oli kiirehtinyt tiehensä.
”Hei Faramir, tiedätkö mitä tarkoittaa, kun ollaan veljet?”
Pudistan päätäni huultani pureskellen. Minun silmissäsi joku, joka yltää nostamaan noppapelin leikkihuoneen ylähyllyltä, on minua rajattomasti suurempi ja älykkäämpi. Myöhemmin minä opin, että viisaus ei kerry tuumien mukana ja pienemmät voivat aina kiivetä tuolille.
”Sitä että sinä et kerro isälle, minne minä menen.”
Illalla saan Boromirilta hänen mustan leikkihevosensa.



Ikuisesti sirpaleina

Minulla on vain muistojen sirpaleita, jotka ajan kuluessa haalistuvat kuin riimut pergamentilla, vaikka yritän suojella niitä kuten kallisarvoisia kirjojani. Säilytän huolellisesti, en anna niiden kastua (kyynelistä) ja kohtelen kuin haurasta lasia. Pehmeiden käsien hellä kosketus, pätkä kehtolaulua, kutittavat hiukset ja merenharmaat silmät. Isältä ja Boromirilta saan lisää: sininen leninki, jonka helmaa kiertää vihreä kirjonta, hento päättäväisyys äänessä, hiuspörröä silittämään kohonneet kädet, nauru, joka jää kaikumaan korviin.
Minä teen parhaani kootakseni kuvan, mutta sirpaleet ovat rosoisia ja niiden väliin jää aukkoja. Rikkinäisestä ei koskaan tule aivan ehjää. Ja minä olen kateellinen, koska Boromir muistaa.
Minun on aina ollut vaikea sanoa äiti.


Sydänveri

Jos alkaa ajatella komentamiaan sotilaita jonakin muuna kuin aviomiehinä, isinä ja veljinä, ei enää taistele Gondorin kansan puolesta. Jos vaihtaa nimet lukumääriin ja ihmisyyden logiikkaan, on tiellä, joka vie perikatoon; jollei sotilaita niin ainakin heidän päällikkönsä. Katseeni lipuu miehestä toiseen ja näen itseni heidän kasvoiltaan. Päättäväisyyttä, ylpeyttä, rohkeutta. Pelkoa.
He luulevat, etten minä pelkää mitään, mutta en minä ole auringonvalon vangiksi jäänyt peikko – kiveä sisältä. Minun sydämeni hyrskyää ja suonissani virtaa esi-isien veren lisäksi hätä heidän puolestaan. Minä käsken hontelon nuorukaisen olla varovainen ja hän kumartaa päätään. ”Kyllä, päällikkö.”
Mutta siitä ei ole apua, sillä hänellä ei ole silmiä selässään.



Lieassa

”Minä teen niin kuin tahdotte, isä”, minä sanoin, mutta hän kuuli: ”Minä teen niin kuin oikeaksi katson” ja silloin hän kai alkoi epäillä, etteivät hänen oikeansa ja minun oikeani välttämättä kohdanneet.
Minä olin kasvanut ajattelemaan, että isä oli aina oikeassa, mutta kumpi meistä oli oikeassa minusta? Isä uskoi olevansa. Kun Faramir painaa katseensa maahan, hän ei ole nöyrä, vaan peittää pilkallisen ilmeensä. Faramir tekee niin kuin käsketään vain, jos se on hänenkin mielestään paras ratkaisu. Ja minä yritin niin uutterasti todistaa, että hän oli väärässä, ettemme lopulta olleet kumpikaan tyytyväisiä.
Emmehän me ikinä pääsisi määränpäähämme, jos hevosemmekin osaisivat ajatella itse.


Ei nimestä miestä…

Käskynhaltijan ja kaupungin valtiaan poika. Sotilas ja päällikkö. Gondorin kansan suojelija. Keski-Maan rohkeimman miehen veli. Myöhemmin Ithilienin prinssi ja käskynhaltija itsekin. Kuninkaan käskyläinen. Niin, sekä aviomies ja isä.
En osannut kuvata itseäni yhdellä sanalla, en ennen Éowynia. ”Voi Faramir, sinä olet vain sinä”, hän sanoi ja lisäsi: ”Herrani”, hymyillen ilkikurisesti arvonimen kohdalla. Minä tein parhaani unohtaakseni tuon latistavan ilmauksen ’vain’ ja mietin, että kuinka kauan täytyy elää ymmärtääkseen yksinkertaisimmat asiat ja miksi on niin helppo tähyillä kauas, mutta vaikea katsoa lähelle.
Éowynilla on taito pitää jalkani maanpinnalla tai kiskoa ne ylös, jos näyttää siltä, että ne vajoavat liian syvälle suohon.


Luovutusvoitto

Paukutettuani viitisen vuotta päätäni seinään, minä viimein ymmärsin, että joitakin väittelyitä minä en yksinkertaisesti voi voittaa. Saatoin saada viimeisen sanan, mutta lopulta se olin aina minä, joka päätyi pyytämään anteeksi. Èowyn on ainut tuntemani henkilö, joka osaa voittaa luovuttamalla. ”Hyvä on, tehkäämme niin kuin sinä haluat, Faramir”, hän sanoi äänellä, joka vastasi viileydeltään talviyötä, ja minä nostin turhautuneena käteni ilmaan. En osannut iloita voitosta, jos vastustaja avasi portit minun marssia sisään ja soitti fanfaaria vieressä. Minä annoin periksi ja Éowyn iloitsi siitä, että me olimme molemmat tyytyväisiä.
Me emme riidelleet kaapin paikasta, mutta Éowynin äidiltä perityn kukkamaljakon sijoittamisesta syntyi erimielisyyksiä.

Ihania!

Olit saanut näihinkin tunteet esille ja pintaan niin kuin muissakin ficeissäsi, hymyilin ja olin surullinen vuoron perään. Pidin oikein paljon. Ja nyt, jos sallit, lainailen vähän.

Myöhemmin minä opin, että viisaus ei kerry tuumien mukana ja pienemmät voivat aina kiivetä tuolille. Ihana, siinä oli jotain yhtä aikaa niin lapsenomaista ja kuintenkin viisasta. Ei koko katso luonnetta (tai luonne kokoa), sen olemme nähneet jo hobiteistakin!

Emmehän me ikinä pääsisi määränpäähämme, jos hevosemmekin osaisivat ajatella itse. Tottahan tuo, paitsi että hevoset osaavat ajatella... Olit saanut tuohon pätkään hyvin Faramirin ajatukset isästään ja Denethorin käytöksen. En käsitä vieläkään miten se mies voi olla niin tyly poikaansa kohtaan.

Taidan pitää lopetuksista eniten, sillä myös "Ei nimestä miestä"-raapaleen paras lause oli ehdottomasti loppu. *hymy* Éowyn on sellainen, että tuon voi hyvin kuvitella todeksi. Ja tuo kertoo myös siitäm iten riippuvaisia ne kaksi loppujen lopuksi toisistaan ovatkaan.

Viimeinen taisi nousta suosikikseni. Minä pidin erityisesti juuri kielikuvista. En osannut iloita voitosta, jos vastustaja avasi portit minun marssia sisään ja soitti fanfaaria vieressä. Juuh, tuo on kyllä ihan totta (ja sitä paitsi sinä näkyy olevan virhe. Miten tajusin tuon vasta, kun olin sen lainannut? yleensä minä olen se nipottaja. mutta tässä päasia onkin ajatus.), ei voitossa ole mitään iloa, jos toinenkin osapuoli siitä iloitsee... Silloinhan koko riita on ihan turha, eikö? Ja loppu oli tässäkin ihan paras.

Kuten jo totesin tuolla ensimmäiseksi, niin viimeiseksi myös. Ihania.

Olet sitten kaikessa hiljaisuudessa ehtinyt kirjoitella tällaisiakin. Ihania, täytyy sanoa, ja täynnä niin syvällisiä ajatuksia, että oli oikeasti pysähdyttävä pohtimaan niitä hetkeksi. Pidin erityisesti siitä, miten jokainen näistä päättyi tuollaiseen toteavaan virkkeeseen... Eli näissä kaikissa tuntui olevan samantapainen rytmi, ja siinä mielessä nämä muodostivat toimivan kokonaisuuden.

Tuuman verran tietoa: Jaaha, mihinkähän se Boromir oli livistämässä? Tuskin sentään naisia tapaamaan, kun Faramirkin vaikutti niin pikkuiselta. Ihana katsaus veljesten lapsuuteen.

Ikuisesti sirpaleina: Tämä oli ehkä minun suosikkini kaikista, jos näitä nyt voi järjestykseen asettaa. Se, miten paljon Faramir muistaa äidistään on minusta aina ollut mielenkiintoinen asia pohdittavaksi. Pidän tuosta ajatuksesta, että hän yrittää koostaa mielikuvaa äidistä pienten tiedon sirpaleiden perusteella. Myös otsikko oli kaunis. Ainoa mitä jäin miettimään oli tuo ilmaus "riimut pergamentilla". Minun mielikuvieni mukaan riimuja kaiverrettiin kiveen tai puuhun, eikä kirjoitettu pergamentille, vaikka saatan kyllä olla väärässäkin kun ei tuo historia ole ihan hallussa.

Sydänveri: Tämä oli Faramiria aivan omimmillaan, tuollaisena rohkeana mutta tuntevana sotapäällikkönä. Sen verran huomautan tästä, että auringon valoon jäänyt peikko on minun käsitykseni mukaan kiveä ihan kokonaan, eikä vain sisältä, niin kuin tuo Faramirin vertaus itseensä antoi ymmärtää (No, ymmärrän kyllä idean, mutta pitipähän nillittää.)

Lieassa: Hmm. Tätä oli ehkä vähän hankala hahmottaa. Tuntui, että Faramir yhtäältä tunsi olevansa isänsä lieassa (haluamatta sitä), mutta toisaalta hän taas tuntui toivovan, että isä pitäisi häntä tottelevaisena ja uskollisena poikana. Siis oliko hän sitten oikeasti uskollinen isälleen vai yrittikö hän vain esittää sellaista? Se on sellainen kysymys, mitä itse usein mietin.

Ei nimestä miestä...: Minusta tässä oli hyvänä ajatuksena tuo Faramirin eri roolien läpi käyminen. Siinä mielessä tämä olisi minusta voinut olla viimeisenä, tavallaan yhteenvetona muista raapaleista: eli Faramir pikkuveljenä, äidin poikana, sotapäällikkönä, isän poikana/neuvonantajana ja aviomiehenä. (Olisin oikeastaan kaivannut jotain Faramirista ja Elessarista - olisi sitten saanut sen käskynhaltijuudenkin mukaan.) Tämä raapale oikeastaan vaati minulta aika paljon pohdintaa, että ymmärsin mistä oli kyse. Voin kuvitella, että Faramirin kaltaisen ihmisen on vaikea kaikkien eri puolilta tulevien paineiden lomassa käsittää, kuka hän oikeastaan on. Tuo että Éowyn saa pidettyä hänen jalkansa maassa ja toisaalta estettyä Faramirin itsetuntoa vajoamasta liian alas oli tosi mukava oivallus, ja vastaa omaa käsitystäni heidän suhteestaan.

Luovutusvoitto: Tämä oli hauska, ja vastaa myös hyvin minun käsityksiäni. Éowyn on taitava manipuloimaan miesparkaansa. Viimeisen lauseen kohdalla ihmettelin, että mikä siinä kukkamaljakon paikassa Faramirille niin tärkeää on, mutta sitten hoksasin, ettet varmaan tarkoittanut sitä ihan noin konkreettisesti, vaan että heidän riitansa koskivat yleensä aika vähäpätöisiä asioita.

Kiitos näistä.

Tuuman verran tietoa
Oi, tämä on niin hellyttävä ja suloinen. Faramir tosiaan kunnioitti ja ihaili isoveljensä suuruuttaa (ette sitten saa kehitellä pervouksianne :D). Tosi ihana, näistä kuudesta paras <3.
Illalla saan Boromirilta hänen mustan leikkihevosensa.

Ikuisesti sirpaleina
Niin kaunista. Pikku Faramir parkaa :(
Eihän tässä voi muuta kuin itkeä pillittää.
Ja minä olen kateellinen, koska Boromir muistaa.

Sydänveri
Tämä pätkä on kiva mm. siksi, että lukijalla jää hieman lopussa itselleenkin tulkitsemisen varaa.
Päättäväisyyttä, ylpeyttä, rohkeutta. Pelkoa.

Lieassa
Faramirin ja Denethorin kylmä suhde tulee tässä hyvin esille. Voi, Faramir, kuinka sinua hyljeksitäänkään.

Ei nimestä miestä...
Kertoo paljon Faramirin ja Éowynin rakkaudesta toisiaan kohtaan. Viimeinen lause oli myös ihana.
Keski-Maan rohkeimman miehen veli.

Luovutusvoitto
Hauska lopetus näillä ihanille raapaleille. Osaan kuvitella parin mainiosti juuri tuollaisena :D


Kiitos, nämä olivat tosi ihania ja kivoja :)

Kiitoksia kovasti kommenteista! Oli tosiaan kiva nähdä, että mitä teille tuli mieleen näistä. Ja minusta oli mielenkiintoista huomata, että kaikilla oli eri suosikki näiden raapaleiden joukossa.

Nerwen: Kiitoksia. Oli tosi hienoa kuulla, että olen sinusta saanut tunteet esiin näissä raapaleissa. Vaikka näitä onkin pyöritelty ympäri melkoisesti, niin minä yritin saada näistä myös jotakin muuta kuin pelkkää sanoilla leikkimistä. Totta, hevoset osaavat ajatella (ja koirat... Minä olen koiraihmisiä ), mutta ne eivät osaa punnita päätöksiään samalla tavalla kuin ihmiset ja jotakin sellaista tuon lauseen on tarkoitus osoittaa. Mistä sinä löysit virheen tuosta viimeisestä raapaleesta? Minä yritin lukea tuota lainausta sillä silmällä, mutta en minä löydä siitä virhettä.

Mithrellas: Kiitoksia. Minä pyrinkin vähän siihen, että näissä olisi jotakin tulkittavaa ja suurin osa raapaleista on lähtenyt rakentumaan siitä viimeisestä lauseesta. Aika jännä ajatus tuo, minkä mukaan sinä olisit nämä järjestänyt. Totta, se olisi voinut toimia noinkin, nyt nämä ovat jollakin tavalla aikajärjestyksessä. Toisaalta, tuo Elessar ei oikein inspiroinut onnistuneen raapaleen vertaa, kyllä minä sitäkin mietin (niin kuin mietin Gandalfia ja Elboroniakin, mutta nämä kuusi nyt päätyivät tänne asti). Riimut olivat tosi pitkään kirjaimia, minä vaihdoin sen jossakin vaiheessa, koska se kuulosti sanana sointuvammalta, mutta voihan se tosiaan olla, ettei niitä kauheasti merkkailtu pergamentille. Ja joo, kyllä aurinkoon jääneet peikot ovat kiveä kokonaan, mutta silloin ne ovat luonnollisesti kiveä myös sisältä, joten kyllä tuosta lauseesta saa kai idean selville. Oli tosi mukava lukea sinun ajatuksiasi näistä, mutta minä en taida ruveta ratkaisujani sen kummemmin selvittelemään, sehän on se oikea tulkinta, jonka lukija saa näistä irti.

Silvertiggy: Kiitoksia. Kiva että pidit, oli hauska nähdä, että mitkä kohdat sinusta olivat erityisen onnistuneita. Tuossa Sydänveressä minä olin itsekin tyytyväinen tuohon tulkinnanvaraan. Ehkä minä vielä opin kirjoittamaan niin, ettei kaikkea tarvitse sanoa ihan suoraan, vaan voi jättää tilaa myös lukijan mielikuvitukselle.

Siitähän puuttuu ihan selvästi pari sanaa (tai sitten minun koneeni on unohtanut lauseesta jotain). Se voisi kuulua vaikka En osannut iloita voitosta, jos vastustaja avasi portit ja antoi minun marssia sisään ja soitti fanfaaria vieressä. Tai sitten sinulta on jäänyt siitä pilkku, pilkullakin siitä saa järkevän.... Tai sitten olen vain liian yksinkertainen tajutakseni asiaa.

Juuh, tämä oli nyt vähän offia mutta....

Sanoisin, että yksi että-sana oli liikaa Ei nimestä miestä… -katkelmassa, mutta muuten. Koulun lyhennelmät tuottavat tuskaa, joten tuskin ikinä vapaaehtoisesti rupeaisin sataan sanaan sanottavaani pyöristämään (ei sillä, että olisin muutenkaan millään tavalla mitään saanut aikaan, oli rajoituksena sitten sata sivua tai sata sanaa). Ideat olivat todella hienoja, pidin varsinkin noista kolmesta ensimmäisestä ja viimeisestä ja.. No niin, pidin kaikista, mutta suosikki on kyllä ehdottomasti tuosta Sydänveri-raapaleesta.

”Minun silmissäsi joku, joka yltää nostamaan noppapelin leikkihuoneen ylähyllyltä, on minua rajattomasti suurempi ja älykkäämpi. Myöhemmin minä opin, että viisaus ei kerry tuumien mukana ja pienemmät voivat aina kiivetä tuolille.”

Aivan ihana<3 Voin vallan mainiosti kuvitella Faramirin ajattelemaan noin, lähes sanomaankin isoveikalle hitusen myrtynyt ilme naamallaan *aaw* (Ehkä olen ainoa outo, mutta todella, sieluni laulaa tai vastavuroisesti itkee verta, niin ihana<33)

”Minun on aina ollut vaikea sanoa äiti.”

Lopetuksena upea^^

”Käskynhaltijan ja kaupungin valtiaan poika. Sotilas ja päällikkö. Gondorin kansan suojelija. Keski-Maan rohkeimman miehen veli. Myöhemmin Ithilienin prinssi ja käskynhaltija itsekin. Kuninkaan käskyläinen. Niin, sekä aviomies ja isä.”

En voi mitään sille tosiseikalle, että pidän oikein, oikein kovasti juuri tällaisista luetteloista, tulee jotenkin suurellinen olo. Ja silti aina yhtä ihana Eowyn onnistuu tiivistämään kaiken paljon pienempään, paljon koruttomampaan.

Athelas: Kiitos, kommentistasi, you really made my day. Oli siis hienoa huomata, että joku on tämänkin vielä lukenut ja vaivautunut kommentoimaankin. Laskitko sinä sanatkin? Minä olen luottanut wordiin sanojen laskemisessa näiden kohdalla, mutta laskin nyt itsekin tuon Ei nimestä miestä -raapaleesta sanat ja kyllä minä ihan tasan sata sain tulokseksi. En nyt osaa oikein muuta kuin hymyillä. Kiva että pidit ja mukavaa, että nostit esille kohtia, jotka olivat sinusta onnistuneita, se on aina hauska tietää, että mistä kohdista lukija on pitänyt.

Ja Nerwen vielä. En nähtävästi silloin joskus tullut jatkaneeksi tuota virhekeskustelua, en kai viitsinyt postata enää uutta viestiä omaan ficciini. Niin, minä en oikein vieläkään tiedä, että onko tuo oikea rakenne vai ei (ja minusta tuntuu, että minun pitäisi tietää). Se on joka tapauksessa tarkoituksella kirjoitettu noin, joten jos se on virheellinen, niin menköön sitten taiteellisen vapauden piikkiin. Sehän on saman tyylinen kuin esimerkiksi lause: Hän antoi vihollisen tulla ja polttaa, joten antoi-verbin kanssa tuota rakennetta voi kyllä käyttää, mutta olet luultavasti oikeassa, että noin se ei käy, kun minä olen sitä käyttänyt. Kyllä se vähän kummalta vaikuttaa.

Oi, nämä olivat todella kauniita!
Huolimatta näiden lyhyydestä - tai ehkä paremminkin sen ansiosta - sie olit onnistunut vangitsemaan näihin jotain todella... filosofista ja syvämietteistä. Sellaista, että se herättää pohdintaa. On hauska nähdä tällaisia välähdyksiä siitä, millainen Faramir on pinnan alla, millaista on elää isoveljen ja isän varjossa ja päästä lopulta onnellisiin naimisiin ja hyvään loppuun. Lisäksi tuo kappale äidin kaipaamisesta oli todella pysäyttävä, varsinkin se viimeinen lause.

Nämä olivat niin täydellisiä pieniä kokonaisuuksia että voi! Ilo suorastaan lukea. ^^ Kiitos kovasti, laatutyötä.

Mitä, en voi uskoa etten ole kommentoinut näitä. Muistaakseni kuitenkin lukenut. No, aika kirjoittaa pari riviä (toivottavasti kuitenkin enemmänkin)

Nämä olivat kyllä todella hyviä, pidin valtavasti. Kaikiin raapaleisiin oli tiivistettynä yksi pieni osa Faramiria ja sitä mikä hän todella on. Hänen oivalluksensa elämästä, haavansa ja murheensa. En aio kommentoida jokaista raapaletta erikseen, koska toistaisin todennäköisesti vain koko ajan itseäni kertoen kuinka pidin valtavasti, ihana jne. Muutamasta raapaleesta kuitenkin pari sanaa tarkemmin.

Erityisesti kyllä kosketti tuo "Ikuisesti sirpaleina". Se oli jotenkin niin upeasti tiivistetty ja etenkin tuo loppulausahdus. En osaa edes kunnolla selittää. Upeaa.

Ja Luovutusvoitto toi hymyn huulille. Jälleen loistava raapaleen päättävä lause jolle nauroin ääneen. Mistä sinä näitä keksitkin

Oi, kiitoksia kauheasti kommenteista Fuu Hououji ja Andune! En edes huomannut niitä aluksi, kun en osannut ajatella, että joku näitäkin vielä kommentoisi. Piristi kyllä kovasti, hymyilin typerästi lopun iltaa. Jostakin syystä nämä ovat minulle itselleni vielä aika tärkeitä, koska tunnen näissä saaneeni Faramirista paremmin kiinni kuin muissa kirjoituksissani. Mutta hienoa, jos nämä herättivät jonkinlaista pohdintaa ja tuntuivat muultakin kuin sanahelinältä. Kiitoksia siis kovasti.

Nämähän olivat hienoja. Olen iloinen, että avasin tekstin, vaikka otsikko ei sen suurempia tuntemuksia herättänytkään. (Minusta se on mukava ja oikeastaan suloinenkin nyt, kun tiedän, mihin se liittyy, mutta tietyllä tavalla hyvin arkinen.) Halusin kuitenkin nähdä, miten olit saanut Faramirin toteutettua, joten siksi olen nyt tässä.

Rakastan onnistuneiden raapaleiden lukemista. Onnistuneella tarkoitan sitä, että - lyhyydestä huolimatta - tekstistä löytyy se jokin, joka tekee siitä lukemisen arvoisen. Se voi olla jokin yllättävä käänne, ajatus tai tekstin tunnelma. Minusta nämä olivat kaikki aika onnistuneita. Tuo ensimmäinen raapale oli hirmuisen sympaattinen. Hymyilytti Boromirin hiippailu ja veljeyteen vetoaminen.

Kuitenkin suosikikseni nousee ehdottomasti Sydänveri. Ihan vain siksi, että kaikki siinä on jännällä tavalla totta. Kaksi ensimmäistä virkettä olivat kauniisti muotoiltuja. Minä pidin siitä ajatuksesta, miten Faramirkin pelkää yhtä paljon kuin hänen sotilaansa ja miten hän tuntee hätää heidän puolestaan. Vaikka raapaleen loppu oli aika lailla karu, se oli kuitenkin hyvin hieno lopetus.

Leida kirjoitti:Éowynilla on taito pitää jalkani maanpinnalla tai kiskoa ne ylös, jos näyttää siltä, että ne vajoavat liian syvälle suohon.

Lainasin tämän siksi, että pidän ajatuksesta. En kuitenkaan ole aivan varma, ymmärsinkö, mitä sillä haettiin takaa. Minä ajattelin suohon vajoamisen ehkä masentumisena, passivoitumisena tai jonkinlaisena epätoivoon vaipumisena. Vastakohtana pilvissä kulkemiselle. Minusta on mukavaa, että muotoilit asian tuolla tavoin, että on aivan yhtä todennäköistä, että pilvissä leijalemisen sijasta Faramir saattaakin upota suohon. :)

Eipä minulla muuta. Kiitos lukukokemuksesta!

Ancka, kiitos oikein kovasti! Satuin lukemaan tuon sinun kommenttisi sellaisena päivänä, jolloin kärvistelin writer's blockin kourissa ja olin varma, etten enää saa mitään aikaan, joten otollisempaan kohtaan se ei olisi voinut osua. Piristi ihan kauheasti. Minäkin tykkään lukea onnistuneita raapaleita ja on kiva kuulla, että nämä olivat sinusta ihan suhteellisen onnistuneita. Otsikko ei varmaan tosiaankaan innosta avaamaan tätä topiccia. En muista enää mitä ajattelin, kun nimesin nämä raapaleet noin, mutta nimen keksiminen raapalesarjalle on aika hankalaa eikä otsikoiminen ole kyllä muutenkaan vahvimpia puoliani. Jep, ajattelin varmaankin Faramirista niin, että on ihan yhtä mahdollista, että hän ylpistyy siitä kaikesta vallasta ja arvoasemista, joita hänellä on, kuin myös, että hän tuntee olevansa riittämätön vastamaan kaikkeen siihen, mitä häneltä noiden arvoasemien ja vallan vuoksi odotetaan. Eli ajattelin tosiaan sen suohon vajoamisen jonkinlaisena epätoivoon vaipumisena. Siksi tuo ilmaus. Kiitoksia kommentista!

Hei, Leida! Eksyinpä sitten tännekin alueelle ja hotkaisin raapaleesi. Pelkäänpä, etten osaa kovin tarkasti antaa palautetta. Kerron kuitenkin mielipiteitäni, parannettavaa ehdotukset onkin mainittu aiemmissa muiden kommenteissa, mutta ei tässä mitään niin suuresti paranneltavaa edes ole. Raapaleet on sanamääränsä takia joskus aavistuksen haastavia. Kun on saanut hyvän pätkän kirjoitettua, saattaa huomata että muutama sana menee yli ja pitää muokata. Otsikko on ihan osuva.
Voin kuvitella nuoren Boromirin hiipimässä... Minne lie menossa? Jo ensimmäinen repliikki imaisee lukijan mukaansa. Tuolilause on suloinen. Viimeinen lause tästä raapaleesta sinetöi koko hienon kokonaisuuden.
Ikuisesti sirpaleina on tunnepitoinen ja surumielinen raapale, kuvailu ei ole tönkköä.
Uusi sana minulle Sydänveri raapaleessa on "hyrskyää". Tajuan idean kuitenkin. "...suonissani virtaa esi-isien veren lisäksi hätä heidän puolestaan." Kaikin puolin ihastuttava lause.
Luovutusvoitosta, Éowyn on vahva nainen. Hänen ja Faramirin yhdessäeläminen, Faramirin halu miehenä voittaa väittelyt. Viimeinen lause on tunnelmaa keventävä ja mukava. Faramirin ja Éowynin rakkaus myös mutkien kera..
Sydänveri antaa vahvan kuvan Faramirista! Lieassa herättää ajatuksia.
Voi, olet osannut kirjoittaa todella osuvasti, pohtien, laadukkaasti, hionut raapaleita paljon. Faramir on yksi kestosuosikeistani, joten mielelläni luin kaiken tämän.

Jean-Luc Crétier, kiitos kun kerroit mielipiteitäsi ja annoit palautetta. Vaikka näiden kirjoittamisesta on aikaa, niin palaute merkitsee minulle edelleen paljon. Kiva kun mainitsit jokaisesta raapaleesta jotakin - piti ihan itsekin lukea nämä pitkästä aikaa läpi. Hienoa, jos olen osannut sinusta kirjoittaa osuvasti. Muistan kyllä hioneeni tätä raapalesarjaa varsin paljon. Faramir on yksi minunkin kestosuosikeistani.