Turvapaikka (draama, G/PG)
Lähetetty: To Tammi 31, 2008 12:52 am
Title: Turvapaikka
Author: Fanyare
Rating: G/PG
Genre: Draama
Pairing: Pikemminkin hiljainen ihailu. Epäsuorista epäsuorin Gimli/Legolas.
Disclaimer: Hahmot ovat Tolkienin ja kappale In the yard (behind the church) Eels-yhtyeen.
A/N: Lyrics wheelin ansiota tämäkin. Oli suuri harppaus saada itsensä RPS:n maailmasta taas Keski-maahan, mutta mukavaa vaihteluahan tämä vain oli ^^
---
Olen kuullut paljon luonnehdintoja haltioista, eikä monikaan niistä poikkea toisesta. Olen saanut lukemattomaan otteeseen kuulla, kuinka kaunispiirteisiä he ovat, kuinka heidän kevyet jalkansa eivät jätä jälkiä lumeen ja kuinka mikään ei ole heidän ääntään pehmeämpää. Jokaisessa kertomuksessa haltiat ovat uskomaton kansa, joka ei vanhene vaan kaunistuu ja viisastuu päivä päivältä, sulautuu ympäristöönsä kuin vaikuttava paljon nähnyt puu. Vaikka minulla ei ole pienintäkään halua kumota näitä väitteitä, on minun sanottava, että liian harva korostaa haltioiden herkkyyttä ja tunnemaailmaa. Liian harva on kertonut, että kun vuodet päättävät kasaantua haltian hennoille olkapäille, ne kaatavat hänet.
Hän seisoo ylväästi kallion korkeimmalla kohdalla, varjostaen kädellään silmiään sokaisevalta auringonvalolta. Hänen kultaiset hiuksensa leijuvat voimakkaan tuulen alla, ja hänen olemuksensa on rauhallisen vakaa.
Legolas siristää silmiään ja pudistaa päätään. Hänen tummat silmänsä täyttyvät surumielisyydellä, ja hän pudistaa huokaisten kaunista päätään.
"He ovat kaikki menneet."
Sormuksen sodan jälkeen hänen katseensa muuttui. Se avartui etsimään jotain kaukaisempaa ja lopullisempaa, näkymätöntä pistettä, jollaisen vain haltian silmät saattoivat löytää. Se etsi ja etsi, ja pystyin lukemaan huonosti piilotetun epätoivon hänen silmistään. Kaikessa kauneudessaan ja arvovaltaisuudessaan hänkin oli vain lapsenomainen sielu, joka halusi löytää jotain ainutlaatuista, löytää turvapaikan.
Olisin voinut rakentaa hänelle sellaisen koska tahansa. Täyttää sen perhosilla, linnuilla ja elämällä, varmistaa että sen jokainen puutarha loistaisi vähintään yhtä kauniisti kuin hänen ihonsa pilkkopimeällä.
Hänen katseensa on tiukasti jumittunut taivaalle, ja etsivä epätoivo viiltää hänen kasvojaan hetki hetkeltä syvemmin. Hän huokaisee, ei fyysisesti, vaan sisimmässään. Minä olen tuntenut hänen sielunsa huokaukset Morian kaivoksista asti, enkä voi vieläkään olla ihmettelemättä niiden voimakasta tunnelatausta, joka jättää jälkensä jokaiseen kuulijaansa. Tämä on hänen pisin huokauksensa koskaan. Se on niin voimakkaasti tunnelatautunut ja surua hehkuva, että pelkästään sen kuuleminen polttaa minuun arven.
Paitsi että vuodet olivat siirtäneet oman painonsa hänen ruumiiseensa, olivat ne myös valkaisseet hänen kasvonsa. Hänen askeleensa horjuivat, hänen kätensä tärisivät ja hohtava kauneus hänen ihollaan oli luopunut sädekehästään. Hän oli heikko kuva entisestä, harmaa paperinen muotokuva jonka saattoi repiä palasiksi milloin tahansa. Hänen kalpeutensa ei ollut haltioiden kalpeutta, ei. Se oli niiden ihmisten kalpeutta, jotka heräävät yöllä viisi kertaa painajaisiinsa tai omaan huutoonsa, pelkoonsa siitä että lukuisissa taisteluissa tapetut viholliset palaavat kuristamaan hänet. Se oli niiden ihmisten kalpeutta, joilla ei ole toivoa eikä uskoa huomiseen, luovuttajien ja kärsineiden kalpeutta. Kun sellainen valkoisuus saavuttaa haltian kasvot, on jokin vialla.
Legolas ei jaksanut enää, hän oli menettänyt kaiken toivonsa elämää kohtaan. Hän oli kyllästynyt kuulemaan ystäviensä äänien kaiut puista, hän oli kyllästynyt vaeltamaan tyhjissä metsissä ja kyllästynyt siihen, että Keski-maalla ei ollut hänelle enää mitään tarjottavaa.
Astun tasan kahdella askeleella Legolasin viereen, mutta hän ei nosta katsettaan minuun. Hän huokaa uudestaan, tällä kertaa niin syvään, että saatan lukea siihen kirjoitetun tuskan ja ikävän. Minua sattuu katsoa häntä niin, sattuu katsoa kuinka hän vetää henkeä ilmasta, joka ei täytä hänen keuhkojaan.
"Minä en voi enää hengittää täällä, Gimli."
Nostan katseeni häneen enkä voi kuin nyökätä.
"Tiedän."
Hän räpäyttää silmiään ja laskee katseensa minuun, hymyillen surullisesti.
Sana 'kiitos' heijastuu suoraan hänen silmistään.
Meri kallion alapuolella pauhaa voimakkaana ja kauniina. Legolas tuijottaa sitä kuin rakastajaansa.
"Tiedätkö miltä Kuolemattomat maat näyttävät, Gimli?"
Pudistan päätäni. Hänen kasvoilleen taipuu rakastava hymy.
"Ne ovat täynnä perhosia, lintuja ja elämää."
Legolas rakentaa laivaa eikä ole väsynyt kertaakaan tehdessään sitä. Hänen kalpea ja rikkinäinen kehonsa on kaikessa heikkoudessaan valmis rakentamaan toivoa, rakentamaan sillan epätoivon ja elämän välille. Minä katselin häntä ihaillen, ihmettelin sitä niin hennosta olennosta sinkoavaa voimaa.
Odotan sitä hetkeä, kun väri palaa hänen kasvoilleen. Odotan niitä aamuja, joina hänen sulava hahmonsa tähystää horisonttiin oranssin auringonnousun kehystämänä, ja odotan sitä, kun hän hymyilee ja toivottaa minulle hyvää huomenta. Mietin, kuinka kauniilta Legolas tulee näyttämään uuden valon ilmestyessä hänen silmiinsä, ja pohdin tuleeko sydämeni enää kestämään sen loistoa.
Paikka, jonka vuoksi hän nitoo lautoja veneen muotoon, saattaa olla täynnä perhosia, lintuja ja elämää. Siitä huolimatta minä näen Kuolemattomat maat joka ikinen päivä hänen kasvoillaan, olivatpa ne surun runtelemat tai onnea hehkuvat.
in the yard, behind the church where
butterflies and blackbirds perch on
gray stones as the garden's growing dim
we will lay down on the ground and
put our cheeks against the dirt down
where it no longer matters
where you've been
---
A/N: En lainannut koko laulun sanoja, koska ne eivät loppujen lopuksi kaikilta osilta sopineet ficin ideaan - olisinhan minä voinut muuttaa ficin idean, mutta aika alkoi käydä niin vähiin, etten jaksanut enää ryhtyä siihen. Tällainen tästä sitten tuli, aika lailla kiireellä kirjoitettu tunnelmapätkä, enkä todellakaan tiedä pidänkö tästä. Jos olisin alkanut kirjoittaa tätä ajoissa, minulla olisi ollut enemmän aikaa miettiä siirtojani ja tämän ficin kokonaisuutta, mistä johtuu se, että tämä jää hiukan avoimeksi.
Osaston kanssa oli myös pieni ongelma, mutta aihepiirinsä vuoksi tämä päätyi draama-osastolle. Gimlin tunteet Legolasia kohtaan eivät oikeastaan välttämättä ole edes slashastavia vaan pikemminkin yksipuolista ihailua.
Mutta se siitä. Kiitos.
Author: Fanyare
Rating: G/PG
Genre: Draama
Pairing: Pikemminkin hiljainen ihailu. Epäsuorista epäsuorin Gimli/Legolas.
Disclaimer: Hahmot ovat Tolkienin ja kappale In the yard (behind the church) Eels-yhtyeen.
A/N: Lyrics wheelin ansiota tämäkin. Oli suuri harppaus saada itsensä RPS:n maailmasta taas Keski-maahan, mutta mukavaa vaihteluahan tämä vain oli ^^
---
Olen kuullut paljon luonnehdintoja haltioista, eikä monikaan niistä poikkea toisesta. Olen saanut lukemattomaan otteeseen kuulla, kuinka kaunispiirteisiä he ovat, kuinka heidän kevyet jalkansa eivät jätä jälkiä lumeen ja kuinka mikään ei ole heidän ääntään pehmeämpää. Jokaisessa kertomuksessa haltiat ovat uskomaton kansa, joka ei vanhene vaan kaunistuu ja viisastuu päivä päivältä, sulautuu ympäristöönsä kuin vaikuttava paljon nähnyt puu. Vaikka minulla ei ole pienintäkään halua kumota näitä väitteitä, on minun sanottava, että liian harva korostaa haltioiden herkkyyttä ja tunnemaailmaa. Liian harva on kertonut, että kun vuodet päättävät kasaantua haltian hennoille olkapäille, ne kaatavat hänet.
Hän seisoo ylväästi kallion korkeimmalla kohdalla, varjostaen kädellään silmiään sokaisevalta auringonvalolta. Hänen kultaiset hiuksensa leijuvat voimakkaan tuulen alla, ja hänen olemuksensa on rauhallisen vakaa.
Legolas siristää silmiään ja pudistaa päätään. Hänen tummat silmänsä täyttyvät surumielisyydellä, ja hän pudistaa huokaisten kaunista päätään.
"He ovat kaikki menneet."
Sormuksen sodan jälkeen hänen katseensa muuttui. Se avartui etsimään jotain kaukaisempaa ja lopullisempaa, näkymätöntä pistettä, jollaisen vain haltian silmät saattoivat löytää. Se etsi ja etsi, ja pystyin lukemaan huonosti piilotetun epätoivon hänen silmistään. Kaikessa kauneudessaan ja arvovaltaisuudessaan hänkin oli vain lapsenomainen sielu, joka halusi löytää jotain ainutlaatuista, löytää turvapaikan.
Olisin voinut rakentaa hänelle sellaisen koska tahansa. Täyttää sen perhosilla, linnuilla ja elämällä, varmistaa että sen jokainen puutarha loistaisi vähintään yhtä kauniisti kuin hänen ihonsa pilkkopimeällä.
Hänen katseensa on tiukasti jumittunut taivaalle, ja etsivä epätoivo viiltää hänen kasvojaan hetki hetkeltä syvemmin. Hän huokaisee, ei fyysisesti, vaan sisimmässään. Minä olen tuntenut hänen sielunsa huokaukset Morian kaivoksista asti, enkä voi vieläkään olla ihmettelemättä niiden voimakasta tunnelatausta, joka jättää jälkensä jokaiseen kuulijaansa. Tämä on hänen pisin huokauksensa koskaan. Se on niin voimakkaasti tunnelatautunut ja surua hehkuva, että pelkästään sen kuuleminen polttaa minuun arven.
Paitsi että vuodet olivat siirtäneet oman painonsa hänen ruumiiseensa, olivat ne myös valkaisseet hänen kasvonsa. Hänen askeleensa horjuivat, hänen kätensä tärisivät ja hohtava kauneus hänen ihollaan oli luopunut sädekehästään. Hän oli heikko kuva entisestä, harmaa paperinen muotokuva jonka saattoi repiä palasiksi milloin tahansa. Hänen kalpeutensa ei ollut haltioiden kalpeutta, ei. Se oli niiden ihmisten kalpeutta, jotka heräävät yöllä viisi kertaa painajaisiinsa tai omaan huutoonsa, pelkoonsa siitä että lukuisissa taisteluissa tapetut viholliset palaavat kuristamaan hänet. Se oli niiden ihmisten kalpeutta, joilla ei ole toivoa eikä uskoa huomiseen, luovuttajien ja kärsineiden kalpeutta. Kun sellainen valkoisuus saavuttaa haltian kasvot, on jokin vialla.
Legolas ei jaksanut enää, hän oli menettänyt kaiken toivonsa elämää kohtaan. Hän oli kyllästynyt kuulemaan ystäviensä äänien kaiut puista, hän oli kyllästynyt vaeltamaan tyhjissä metsissä ja kyllästynyt siihen, että Keski-maalla ei ollut hänelle enää mitään tarjottavaa.
Astun tasan kahdella askeleella Legolasin viereen, mutta hän ei nosta katsettaan minuun. Hän huokaa uudestaan, tällä kertaa niin syvään, että saatan lukea siihen kirjoitetun tuskan ja ikävän. Minua sattuu katsoa häntä niin, sattuu katsoa kuinka hän vetää henkeä ilmasta, joka ei täytä hänen keuhkojaan.
"Minä en voi enää hengittää täällä, Gimli."
Nostan katseeni häneen enkä voi kuin nyökätä.
"Tiedän."
Hän räpäyttää silmiään ja laskee katseensa minuun, hymyillen surullisesti.
Sana 'kiitos' heijastuu suoraan hänen silmistään.
Meri kallion alapuolella pauhaa voimakkaana ja kauniina. Legolas tuijottaa sitä kuin rakastajaansa.
"Tiedätkö miltä Kuolemattomat maat näyttävät, Gimli?"
Pudistan päätäni. Hänen kasvoilleen taipuu rakastava hymy.
"Ne ovat täynnä perhosia, lintuja ja elämää."
Legolas rakentaa laivaa eikä ole väsynyt kertaakaan tehdessään sitä. Hänen kalpea ja rikkinäinen kehonsa on kaikessa heikkoudessaan valmis rakentamaan toivoa, rakentamaan sillan epätoivon ja elämän välille. Minä katselin häntä ihaillen, ihmettelin sitä niin hennosta olennosta sinkoavaa voimaa.
Odotan sitä hetkeä, kun väri palaa hänen kasvoilleen. Odotan niitä aamuja, joina hänen sulava hahmonsa tähystää horisonttiin oranssin auringonnousun kehystämänä, ja odotan sitä, kun hän hymyilee ja toivottaa minulle hyvää huomenta. Mietin, kuinka kauniilta Legolas tulee näyttämään uuden valon ilmestyessä hänen silmiinsä, ja pohdin tuleeko sydämeni enää kestämään sen loistoa.
Paikka, jonka vuoksi hän nitoo lautoja veneen muotoon, saattaa olla täynnä perhosia, lintuja ja elämää. Siitä huolimatta minä näen Kuolemattomat maat joka ikinen päivä hänen kasvoillaan, olivatpa ne surun runtelemat tai onnea hehkuvat.
in the yard, behind the church where
butterflies and blackbirds perch on
gray stones as the garden's growing dim
we will lay down on the ground and
put our cheeks against the dirt down
where it no longer matters
where you've been
---
A/N: En lainannut koko laulun sanoja, koska ne eivät loppujen lopuksi kaikilta osilta sopineet ficin ideaan - olisinhan minä voinut muuttaa ficin idean, mutta aika alkoi käydä niin vähiin, etten jaksanut enää ryhtyä siihen. Tällainen tästä sitten tuli, aika lailla kiireellä kirjoitettu tunnelmapätkä, enkä todellakaan tiedä pidänkö tästä. Jos olisin alkanut kirjoittaa tätä ajoissa, minulla olisi ollut enemmän aikaa miettiä siirtojani ja tämän ficin kokonaisuutta, mistä johtuu se, että tämä jää hiukan avoimeksi.
Osaston kanssa oli myös pieni ongelma, mutta aihepiirinsä vuoksi tämä päätyi draama-osastolle. Gimlin tunteet Legolasia kohtaan eivät oikeastaan välttämättä ole edes slashastavia vaan pikemminkin yksipuolista ihailua.
Mutta se siitä. Kiitos.