Kosto (LW, PG-13, Aredhel/Eöl)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Kosto (LW, PG-13, Aredhel/Eöl)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Title: Kosto
Author: Mithrellas
Rating: PG-13
Genre: drama
Pairings: Aredhel/Eöl, (viitattu Aredhel/Celegorm)
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Summary: Aredhelin elämä muuttuu hänen eksyessään Nan Elmothin metsään. Toisin sanottuna tämä on Aredhelin ja Eölin tarina Aredhelin näkökulmasta. En suosittelisi tätä Eöl-faneille. ;) Osittain AU.

A/N: Ficcini Lyric's Wheeliin. Sanat ovat Maj Karman Kauniit Kuvat -yhtyeen kappaleesta nimeltä Kielto, kiitokset ne lähettäneelle. Kappale on minulle aivan vieras, mutta sanat inspiroivat kirjoittamaan tällaisen jutun. En ole ennen kirjoittanut Silmarillionista, joten tämä oli hieman vaikeaa, ja tässä esiintyy paljon Silmarillionissa kerrotun toistoa, mutta luulisin tämän toisaalta olevan sellainen, jonka Silman heikosti tuntevatkin pystyvät joten kuten käsittämään.


Kosto

Oksa raapaisi poskeeni syvän naarmun, ja sadattelin ääneen. Metsikkö kävi koko ajan tiheämmäksi, vaikka olin hetki sitten tehnyt täyskäännöksen. Kuinka oli mahdollista, että se mustikanvarpujen reunustama polku, jota olin juuri ratsastanut kaikessa rauhassa, oli äkkiä kadonnut jättimäisten saniaispensaiden alle ja tiheä pajukko ojensi oksiaan polun yli kuin tarkoituksella estäen kulkuni pois metsästä?

Aloin katua, että olin poistunut Celegormin ja Curufinin talosta ilman saattajia. En kai ollut osannut odottaa minkäänlaista vaaraa, sillä enhän ollut niitä neitoja, jotka kirahtelivat ja pyörtyilivät lukkeja tai rottia nähdessään. Olin Amanissakin vaellellut paljon yksikseni tai yhdessä Celegormin ja muiden Fëanorin poikien kanssa, eikä mitään pahaa ollut koskaan tapahtunut. Oliko veljeni Turgon siis tehnyt viisaasti yrittäessään estää lähtöni Gondolinista? Olisiko minun sittenkin ollut parempi jäädä kaupunkiin, asettua aloilleni, ja hyväksyä että ajat, jolloin sain kulkea vapaana auringon alla olivat iäksi ohi?

Ei, en olisi voinut jäädä kaupunkiin, siitä jos mistä olin varma. Yksikin uusi vuodenkierto muurien takana olisi riuduttanut minut pelkäksi varjoksi entisestä itsestäni ja saanut sieluni halajamaan erkanemista ruumiistani. Sydämeni oli aina ollut liian levoton kangaspuiden ääressä istumiseen, harpun näppäilyyn ja joutavanpäiväiseen lörpöttelyyn sukuni muiden neitojen kanssa. Enemmän kuin mitään muuta halusin päästä tutkimaan Ardan nummia ja laaksoja, ja tapaamaan jälleen rakkaan ystäväni Celegormin, jonka olin viimeksi nähnyt Aramanissa heimomme jättäessä Siunatun Valtakunnan vainiot taakseen. Celegorm oli noussut yön hämäryydessä Keski-Maahan purjehtivaan laivaan ja luvannut, että alukset tulisivat pian takaisin noutamaan minua ja sukulaisiani. Yksikään laiva ei kuitenkaan ollut palannut, vaan sen sijaan olimme saaneet katsella, kuinka ne katosivat liekkien nieluun jossakin kaukana vastarannalla. Tiesin kuitenkin, ettei se ollut ollut Celegormin syytä. Hän ei ollut voinut uhmata isäänsä Fëanoria, jos tämä oli kieltäytynyt lähettämästä laivoja takaisin meitä Fingolfinin seuraajia varten. Ei ollut Celegormin syytä, että olimme joutuneet vaeltamaan Keski-Maahan toista reittiä, ja kälyni Elenwë ja moni muu meistä oli jäätynyt elävältä Helcaraxën hyytävissä viimoissa.

Olin toivonut Celegormin pelastavan minut siltä pohjattomalta ikävyydeltä, jonka syvyyksiin olin Gondolinissa riutuessani uhannut vajota. En ole varma, mitä häneltä odotin, mutta tiesin, että hänen tapaamisensa toisi elämääni kaipaamaani jännitystä, niin kuin se oli aina tehnyt Amanissakin. Matkalla hänen luokseen saattueeni oli kuitenkin eksynyt seurastani Nan Dungorthebissä, ja kun viimein monien vaikeuksien jälkeen löysin Celegormin talon, ei hän suureksi pettymyksekseni ollutkaan kotona. Asuin siellä aikani kunniavieraana, mutta lopulta kyllästyin odottamaan, ja päätin lähteä tutkimaan lähitienoita omin neuvoin.

Mikä tämä sietämätön korpi oli, johon olin epäonnekseni erehtynyt astumaan? Metsässä oli synkkää kuin keskiyöllä, vaikka olisin voinut vannoa aamun olleen vasta sarastamassa, kun jätin aukeat maat. Vasta nyt kun eteneminen oli käymässä miltei mahdottomaksi, tulin kiinnittäneeksi huomiota metsän luonnottomaan hiljaisuuteen: ei lintujen laulua, ei tuulen suhinaa latvustoissa eikä metsänelävien kahahduksia pensaikoissa. Jopa ratsuni kavioiden tömähdykset maata vasten tuntuivat vaimenevan kuulumattomiin.

Minun oli pakko kääntyä ja lähteä seuraamaan syvemmälle metsään kulkevaa polkua. Se huolestutti minua, sillä en olisi halunnut viettää paikassa koko päivää saati tulevaa yötä. En pelännyt kohtaavani hirviöitä, vaan olin harmissani siitä, että jouduin haaskaamaan aikaani paikassa, josta en takuulla löytäisi Celegormia. Kun polku viimein haarautui, yritin tähyillä ylös nähdäkseni auringon ja voidakseni arvioida, kumpaan suuntaan minun tulisi kulkea päästäkseni pois, mutta valtavat männyt levittivät oksansa yläpuolellani niin tuuheina, etten saattanut nähdä kuin kaistaleen sinistä taivasta. Huokaisin, ja käännyin oikealle vaistooni luottaen.

Viimein huomasin metsän harvenevan ja pienen talon paljastuvan paksujen runkojen takaa. Laskeuduin ilahtuneena alas ratsuni selästä, ja tervehdin isäntää, joka oli kuullut tuloni ja saapunut ovelle ottamaan minua vastaan.
"Ollos tervehditty, Valkea Neito", lausui mies kumartaen syvään. Vastasin tervehdykseen kohteliaasti ja annoin hänen suudella kättäni, vaikka miehen olemuksessa oli jotakin, josta en pitänyt. Tämä oli haltiaksi erikoisen näköinen. Mies käveli kyyryssä kuin vaivainen, ja hänen silmänsä olivat mustat kuin hiili, ja ihonsa harmaankalpea kuin sellaisella, joka on nähnyt auringon viimeksi niin kauan sitten, että on unohtanut miltä sen säteet tuntuivat kasvoilla. Mies esitteli itsensä Eöliksi, ja kutsui minut taloonsa nauttimaan illallista. En ollut nälkäinen, mutta seurasin häntä sisään, uskoen hänen kertovan reitin ulos metsästä illallisen aikana.

Erehdyin. Sen sijaan että Eöl olisi aterioituamme saatellut minut ulos ja toivottanut turvallista kotimatkaa, hän lähestyi minua outo kiilto silmissään. Ennen kuin tajusinkaan, oli hän tarttunut lujasti käsivarsiini ja painanut minut itseään vasten, niin ettei minulle enää jäänyt epäselväksi, mitä hän todellisuudessa minusta halusi. Yritin kamppailla vastaan, lyödä ja raapia, mutta se tuntui vain voimistavan hänen kiihkoaan. Hän nauroi ja veti vyöstään miekan ja käänteli sen säkenöivän mustaa terää silmieni edessä. "Tässä on Anguirel", hän sanoi matalalla, käheällä äänellään. "Se on tehty galvornista, jota ei murra mikään terä eikä kärki. Ja kaikkein vähiten se piittaa pikkuisten haltianaikkosten kiukuttelusta ja vikinästä." Lopulta en voinut muuta kuin antautua hänelle, ja sinetöidä sillä kohtaloni: minusta oli tuleva Eöl Pimentohaltian vaimo.

Aluksi yritin paeta, mutta Eöl oli varautunut siihen. Hän pysytteli kotona eikä vieraillut kääpiöystäviensä luona. Aika ajoin hän otti Anguirelin vyöltään ja esitteli sitä minulle, muistuttaen että miekka pysyisi ystävällisenä niin kauan kuin minä seisoisin kuuliaisena mieheni rinnalla. Eöl väitti olevansa pelastajani, ja että minun pitäisi olla hänelle siitä hyvästä ikuisesti kiitollinen. Hän sanoi metsän olevan täynnä vaaroja, jotka olisivat koituneet kohtalokseni, ellei hän olisi loihtinut minulle turvallista tietä talolleen. En uskonut häntä. Olin varma, että hän oli noitunut metsän vain saadakseen minut houkuteltua luokseen ja pakottaakseen minut vaimokseen.

Eöl vihasi noldoja, Fëanorin poikia erityisesti. Hän tunsi heidät, ja pelkäsi minun karkaavan heidän luokseen tai heidän tunkeutuvan Nan Elmothiin minua pelastamaan. Hänen pelkonsa ei ollut vailla perusteita, sillä luotin, tai ainakin halusin luottaa siihen, että Celegorm kotiin palattuaan lähtisi heti etsimään minua ja noutaisi minut pois Pimentohaltian synkästä talosta. Ajatus Celegormin auringonpaisteessa säkenöivistä hiuksista ja nauravista silmistä toi valoa päiviini, ja pakotin itseni ajattelemaan hänen kauniita kasvojaan, kun Eöl öisin kömpi vuoteeseemme ja kierähti päälleni tyydytystä hakien.

Yhä uudestaan Eöl tuli luokseni ja vaati tietää, olinko hänelle uskollinen, vai kätkinkö sydämeeni valheita ja petollisia suunnitelmia. Katsoin viisaimmaksi vastata, että elin vain häntä varten, enkä haaveillut enää paosta. Pysyttelin hänen näköpiirissään, ja kuljin hänen rinnallaan, kun hän vaelsi öisin kuun ja tähtien alla. Ymmärsin päivä päivältä paremmin, ettei mikään hätiköity pako voisi onnistua. Minun täytyisi ensin voittaa hänen luottamuksensa ja iskeä vasta sitten, kun hän ei enää osaisi sitä odottaa.

Tulin raskaaksi ja synnytin pojan, jolle annoin nimeksi noldorin kielellä Lómion, Hämärän Lapsi. Eöl ei aluksi piitannut pojasta, joten minä saatoin olla rauhassa lapseni kanssa. Täytin hänen pienen mielensä tarinoilla paremmasta ja kauniimmasta maailmasta, kerroin hänelle auringonsäteissä kimaltavista kastepisaroista, värikkäistä kukista, sateenkaarista ja päiväperhosista, joita hän ei tässä yön ja hämärän valtakunnassa saattanut nähdä. Pojan ollessa yhdeksän ikäinen Eöl antoi hänelle nimeksi Maeglin, Terävä Katse, mutta minulle hän on aina oleva Lómion. Eöl alkoi opettaa pojalle sepäntaitojaan, ja vaikka tämä vietti pitkät tovit isänsä seurassa ja vaikka tämä oli luonnoltaan kuten isänsä, synkkä ja hiljainen, oli hän silti enemmän äitinsä kuin isänsä poika. Hän ei koskaan kyllästynyt istumaan rinnallani ja kuuntelemaan tarinoitani Valon Maailmasta ja noldorin uljaudesta.

Vartuttuaan Lómion alkoi pyydellä, että veisin hänet Gondoliniin, Salattuun Valtakuntaan. Hän oli ihastunut kertomuksiini, ja halusi kiihkeästi nähdä tämän ihmeellisen kauniin kaupungin ja siellä asuvat sukulaisensa, erityisesti serkkunsa Idrilin. Minustakin alkoi tuntua, että aika oli kypsä. Perhe-elämän haasteet olivat ajaneet Eölin viettämään viinin ja oluen kyllästämiä iltoja kääpiöystäviensä seurassa yhä useammin, eikä mies koskaan palannut pidoista kotiin ennen aamunkoittoa. Hän oli vuosien varrella tottunut läsnäolooni, eikä osannut aavistaa, että olin vaivihkaa tutkinut metsää yhdessä Lómionin kanssa, ja lopulta onnistunut päättelemään reitin vapauteen. Niinpä eräänä iltana, kun hän oli jälleen poissa, päätin lähteä poikani kanssa.

Ehkä osa minusta toivoi, että pakomme auttaisi Eöliä ymmärtämään, että hän oli kohdellut minua kaltoin, ja ettei vangitsemalla saanut rakkautta ja luottamusta. Toiveeni osoittautui kuitenkin turhaksi. Hän lähti perääni heti huomattuaan katoamisemme, ja oli vain Celegormin ja Curufinin ansiota, ettei hän saanut meitä kiinni jo kotimetsänsä rajalla. Veljekset olivat nyt palanneet kotiinsa, ja ottivat Eölin kuulusteltavakseen, ja minä jatkoin matkaani Lómionin kanssa. Emme silti olleet riittävän nopeita. Eöl näki meidän astuvan Gondoliniin nousevalle Salaiselle Tielle, ja joutui vartijoiden vangiksi yrittäessään seurata meitä.

Veljeni kuningas Turgon otti minut ja poikani lämmöllä vastaan, ja olisi ollut armollinen Eölillekin, jos tämän ylpeä ja synkkä mieli olisi ollut armolle avoin. Sen sijaan Eöl antautui vihansa valtaan, väittäen että minä ja Lómion olivat hänen omaisuuttaan, ja että vaikka Turgonilla joku oikeus minuun olisi, niin ainakin poikansa hän veisi mukanaan. Veljeni ei luonnollisesti aikonut päästää Eöliä pois kaupungista, sillä lain mukaan Salattuun Valtakuntaan astuneilla muukalaisilla oli vain kaksi vaihtoehtoa: jäädä iäksi kaupunkiin tai kuolla. Eöl ei halunnut taipua kumpaankaan kohtaloon, ja ennen kuin kukaan ehti estää, oli hän ottanut keihään kaapunsa kätköistä ja viskannut sen poikaansa kohti. Äidin vaisto sai minut heittäytymään aseen eteen juuri ajoissa, ja se osui olkapäähäni, mutta mikä tärkeintä, poikani henki säästyi.

Vihani Eöliä kohtaan kuohui yli äyräidensä. Olin tiennyt hänen olevan vaarallinen vihastuessaan, mutta en silti saattanut uskoa, että hän oli yrittänyt surmata lapseni, hänen lapsensa, vain kostaakseen minulle karkuruuteni, sen etten ollut suostunut alistumaan kaikessa hänen tahtonsa alle. Tiesin, etten saisi rauhaa ennen kuin olisin nähnyt Eölin kuolevan. Mietin asiaa yksinäisyydessä, ja illan hämärryttyä tein päätökseni: päätin lavastaa kuolemani uskollisimman palvelijattareni avulla. Tiesin, että vain kuolemani saisi veljeni langettamaan Eölille hänen ansaitsemansa rangaistuksen. Palvelijatar väitti keihäässä olleen myrkkyä, ja että sieluni oli erkaantunut sairastuneesta ruumiistani, sillä välin kun verhouduin vanhaan harmaaseen kolttuun ja piilouduin palvelijattareni asuntoon.

Niin sanotulla kuolemallani oli toivottu vaikutus. Seuraavana päivänä saatoin seurata nurkan takaa, valepukuuni kätkeytyneenä, kuinka hurjasti vastaan rimpuileva ja armoa aneleva mieheni syöstiin alas korkealta kalliolta. Hänen kuolonkarjaisunsa kaikui korvissani suloisempana kuin mikään musiikki, mitä haltiat ovat kuunaan harpuistaan loihtineet, ja sydämeni oli viimein tyyni.

En voinut jäädä kaupunkiin. Paljastuessani olisin pian seurannut miestäni rotkon pohjalle, sillä minun olisi katsottu juonittelullani aiheuttaneen haltian kuoleman, eikä suvunsurmaa, edes katalan sellaisen, katsottu heimossani suopeasti. En olisi halunnut jättää Lómionia, mutta uskoin hänen tulevaisuutensa olevan valoisampi Gondolinissa kuin kanssani pakolaisena. Ennen lähtöäni hän katsoi minuun uskollisin silmin ja lupasi vaalia salaisuuttani loppuun asti valppaammin kuin yhtäkään toista.

Löysin viimein turvapaikan idän kaukaisilta erämailta, ja jatkoin elämääni muiden kadonneiksi tai kuolleiksi luultujen haltioiden joukossa, salaisessa maassa, jonka sijaintia en voi enkä halua paljastaa. En nähnyt enää koskaan Celegormia, mutta en ollut siitä pahoillani. Kuulin hänen havitelleen Lúthienia, Thingolin tytärtä vaimokseen, sillä aikaa kun minä riuduin Eölin vankina, odottaen turhaan Celegormista pelastajaani. Sittemmin hän sai surmansa Lúthienin pojan Diorin kädestä, kuten hänen palvelijoidensa metsään hylkäämät, mutta maahamme monien vaiheiden jälkeen viimein selviytyneet Diorin kaksospojat tiesivät minulle kertoa. Olen ylpeä siitä, etten koskaan sortunut kertomaan julmalle Celegormille tunteistani, sillä ymmärrän nyt, ettei hän ansainnut rakkauttani yhtään Eöliä enempää. En kuitenkaan ole onneton tai katkera kaikesta siitä kurjuudesta, jonka he minun harteilleni eläessään sysäsivät. He ovat kumpikin nyt kohdanneet loppunsa, ja ajatus siitä, että he tekivät sen tuskasta ulvoen, saa minut yhä hymyilemään.

Loppu


Maj Karman Kauniit Kuvat - Kielto

Olenko pysynyt uskollisena?

Mies halusi valaista naisensa
sisimmän ja solmi sanoihin
valan jonka ujutti naiseensa
kuiskaamalla
"Oletko pysynyt uskollisena?
Oletko pysynyt uskollisena?"

Vastatessaan nainen sokaisi miehen
"En."

Nainen halusi auttaa miestänsä
muuten kehää se kiertäisi ikänsä
veti tunteella kehän spiraaliksi
jonka keskustaan mies katosi

Oliko miehessä hurraamista?
Oliko miehessä hurraamista?
Huonosti kohteli naistaan
Tajusiko ikinä?

Ei
Viimeksi muokannut Mithrellas, La Helmi 02, 2008 4:15 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Vou.

Ja sitten pitäisi keksiä jotain sanottavaa. Ensinnäkin jopa minä pysyin mukana, vaikka en paljon mitään Silmasta muistakaan. :wink: Se oli hyvä juttu, ja lopulta jopa muistin, kenestä oikeasti olikaan kyse.

Kuvasit tuota metsää kauniisti tämän alussa. Se, miten Aredhel luotti vieraan miehen neuvovan tien, oli jotenkin katkeraa, kun ajatteli sitä, miten hänen kävi. Tuollainen on kamalaa. En tämän jälkeen ihmettele yhtään sitä, miksi Aredhel lähti. Kukaan ei halua olla kahleissa tuolla tavoin, ja olit saanut hienosti nuo Aredhelin ajatukset esille.

Hienosti nuo ajatukset kulkivat läpi koko ficin ja ne tuntuivat uskottavilta. Muuten en osaa tätä ficciä kommentoidakaan. :roll: Lopetus oli, varsinkin viimeinen lause, jotenkin.. vaikuttava. Niin, vaikuttava se sana on. Pakko lainata viimeinen lause.
He ovat kumpikin nyt kohdanneet loppunsa, ja ajatus siitä, että he tekivät sen tuskasta ulvoen, saa minut hymyilemään.
Tuo vain... se oli hieno lauseena ja ajatuksena erikoinen, vaan silti todellinen.

Typerä kommentti, anteeksi, mutta en voi sille mitään. :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Darial Kuznetsova
Samooja
Viestit: 436
Liittynyt: Pe Marras 09, 2007 5:25 pm
Paikkakunta: Kemi
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Darial Kuznetsova »

Pidin tästä, jotenkin syvensi omaa käsitystäni tapahtuneesta. Oli aika, höö, mielenkiintoinen loppu. Se että *käy tarkistamassa nimen* Aredhel lavasti oman kuolemansa etc. Nyt ei irtoa järkeä kommentteihin, hiippailen takaisin mistä lähdinkin. *kumarrus ja liukenemus*
Jos oli nimi niin kuka sitä muistaa, jos oli kasvot niin ne helppo oli unohtaa.
Jos oli sydän niin se helppo oli poistaa ja pyörät pyörii, päivät itseään toistaa...

Sydänpuu - Mustaan Uneen (Jani Liimatainen)
Miaplacidus
Puolituinen
Viestit: 307
Liittynyt: La Maalis 03, 2007 12:21 am
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Miaplacidus »

He ovat kumpikin nyt kohdanneet loppunsa, ja ajatus siitä, että he tekivät sen tuskasta ulvoen, saa minut yhä hymyilemään.
Sepä oli vahva loppu. Minusta tässä oli hirveästi tunnetta (ja pitkä ajanjakso) pienessä ficissä. Mukavasti tämä myös pysyi kasassa. Aredhelin kaikki tunteet pysyivät hyvin mukana. Alussa hän tuntui melko naiivilta ja nuorelta. Aluksi hän uskoo Eölistakin vain hyvää, mutta katkeroituu lopulta. Minusta tämä Aredhel muistutti aika paljon KTK:n Erendisiä (jos nyt meni nimi oikein, piti googlettaa...). Sekin on aika katkeraa, että Aredhel luottaa koko "vankeusaikansa" Celegormin apuun, muttei tämä koskaan tule. Ja vaikkei Maeglin ikinä ole ollut suurimpia suosikkejani, tässä varsinkin Aredhelin äidinvaisto lisäsi pisteitä häntä kohtaan. Loppu oli aika raaka verrattuna siihen, miten haltiat yleensä kuvataan, mutta erittäin onnistunut tähän.

Analysoinpas taas vähäsen... Mutta siis luin ja kierolla tavalla pidinkin^^
Ihminen muistetaan niistä asioista, joista kukaan ei uskalla sanoa hautajaisissa mitään.

Vuoden Tulokas 2008 - Äww, kiitos <3
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minuun iski kyllä aivan järjetön nolous, kun olin postannut tämän ficin. Oli pakko käydä vielä seuraavana päivänä vähän korjailemassa joitakin kohtia, mutta ei se kyllä tätä miksikään muuttanut. Koskahan minä opin kirjoittamaan ilman, että yritän selittää muutaman sadan vuoden tapahtumat kaikkine yksityiskohtineen parissa sivussa? :roll: Kiitos kuitenkin, että viitsitte lukea tämän (vaikka minun tekeekin mieli työntää pää tyynyn alle ja unohtaa tekeleen olemassaolo ikuisiksi ajoiksi).

Nerwen: Kiva kuulla, että pysyit mukana. ;) Minua vähän epäilytti, että aukeaako tämä sittenkään Silmaa tuntemattomille, vaikka tuossa alussa niin kehuin. Tuo Aredhelin vihamielisyys Eöliä kohtaan oli tietysti kaikki omaa keksintöäni, Silman mukaan miekkonen oli hänestä varmaan ihan siedettävä, ja hän jopa rukoili armoa miehelleen, kun tätä odotti oikeudenkäynti. Oikeastaan tämä ficci oli kauheaa alkuperäisteoksen väärentämistä, mutta ajattelin että tuo alun AU-merkintä alussa riittäisi selitykseksi, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että olisi sittenkin ollut parempi kirjoittaa jotain enemmän canonia.

Darial: Hui kauhea, vai syvensi käsitystäsi tapahtuneesta, mitä olenkaan mennyt tekemään... Siis tämä ficcihän oli oikeastaan silkkaa AU:ta suurimmaksi osaksi. No, en tiedä tarkoititko ihan tuota, mutta ehdotan silti varmuuden vuoksi, että luet Silmasta sen Maeglin-luvun. ;) Kiitos kommentista joka tapauksessa.

Miaplacidus: Kiva että pidit tästä, vaikka kierolla tavalla. ;) Minullakin oli tätä kirjoittaessa aika kiero tai mielipuolinen olo. Se oikeastaan lähti noista lyriikoista, jotka herättivät minussa aika voimakkaan feministisiä tunteita. Loppu oli kyllä varmasti raaka, mutta halusin vain Aredhelin saavan (tai kuvittelevan saaneensa) jonkinlaisen hyvityksen. Oikeastaan minulle on Silmaa lukiessa tullut sellainen fiilis, että aika monet haltiat ovat julmia ja kostonhimoisia, tai ainakin eräät Fëanorin pojat (Eölin lisäksi), ja koska Aredhel oli Fëanorin poikien ystävä, niin ajattelin että ehkä hänkin oli sitten henkisesti vähän samaa sarjaa, mikä sitten tavallaan heijastui tässä tuollaisena kostonhaluna ja tietynlaisena tunteettomuutena. Mukava, kun otit esiin tuo Erendisin, nimittäin kun olin saanut tämän valmiiksi ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa Aldarionista ja Erendisistä, mutta kokonaan uuden ficin kirjoittaminen oli myöhäistä siinä vaiheessa. Tämän ficin Aredhelissa ja Erendisissä kyllä varmasti on samoja piirteitä.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minä olen yrittänyt monta kertaa kommentoida tätä, mutta kun olen saanut lyötyä näppäimistölle sanat hieno ficci, niin on ollut vaikea keksiä, että mitä muuta oikein sanoisin. Luin tämän ficin nyt illan ratoksi uudestaan ja yritän saada muutaman sanan sanottua. Tai ainakin ilmaista lukeneeni. :)

Minäkin pysyin ihan mukavasti kärryillä, vaikka Silman lukemisesta on aikaa ja se alkaa olla minulla aika hämärän peitossa. Itse asiassa tuli tätä ficciä lukiessa sellainen olo, että pitäisi lukea Silma uudestaan, kun vaan olisi aikaa. Mutta sain hyvin kiinni päähenkilön ajatuksista, enkä sekoillut muissakaan henkilöissä. Aika erikoiset lyriikat sinulle olivat siunaantuneet. En ole kyseistä kappaletta koskaan kuullut, mutta noin pelkkien sanojen perusteella minusta ficci sävyltään sopi niihin hienosti. Tai sellaisen samankaltaisen tunnelman olin havaitsevinani sekä lyriikoissa että tekstissä.

Tykkäsin tässä tuosta minämuotoisesta kerronnasta kovasti. Pidän siitä noin yleensäkin ottaen aika paljon, jos se vain on hyvin toteutettu ja tässä ilman muuta oli. Eikä minua häirinnyt se, että tässä oli käsitelty pitkä ajanjakso, vaan pidin siitä tavallaan hiukan toteavasta sävystä, jonka tästä olin löytävinäni (tiedä sitten, että oliko se tarkoituksellinen vain ei, vai kuvittelenko ylipäätänsä omiani.). Samaten pidin kuvailusta kauheasti. Se oli taas sinulle tyypillisen hienoa ja käytit myös ihania sanoja. Ehkä eniten iski tämä Eölin kuvaus: Mies käveli kyyryssä kuin vaivainen, ja hänen silmänsä olivat mustat kuin hiili, ja ihonsa harmaankalpea kuin sellaisella, joka on nähnyt auringon viimeksi niin kauan sitten, että on unohtanut miltä sen säteet tuntuivat kasvoilla. Erityisesti tuo harmaankalpea on minusta ihan kauhean viehättävä sana, vaikken kyllä yhtään tiedä miksi. ;)

Enpä minä taida osata enempää sanoa, paitsi todeta vielä, että tämä oli hieno ficci, enkä ymmärrä ollenkaan, että miksi sinun pitäisi tämän olemassaolo unohtaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Leida. :) Joo, no minä nyt en vain ollut tähän ficciin kovin tyytyväinen. Tuntuu etten osannut tai viitsinyt paneutua aiheeseen yhtä intensiivisesti kuin mitä muihin ficceihini. Ehkä minua ei vaan nämä Silman hahmot niin kauheasti jaksa viehättää, että heidän syvintä olemustaan viitsisi kauheasti lähteä pohtimaan. Joten lopulta minulle jäi tästä ficistä vähän väkisin väännetty vaikutelma. Mutta onhan se tietysti kiva kuulla, että pidit tästä. Minäkin itseasiassa pidän paljon tuosta minä-muotoisesta kerronnasta. Se tuntuu usein helpommalta lukea ja kirjoittaa kuin 3. persoonan kerronta, kun ei tarvitse säätää niin paljon pronominien ja nimien kanssa tehdäkseen selväksi, kuka ajattelee ja tekee mitäkin. Minä kuitenkin käytän sitä ehkä mieluummin naishahmojen kanssa, mieshahmoilla se tuntuu ehkä vähän hassulta, kun ei kuitenkaan voi yhtään tietää, millaista on olla mies. ;)
Vastaa Viestiin