Matkan lopussa (PG-13)

[Sparks]

Title: Matkan lopussa
Author: Sparks
Pairing: Valitkaa mieleisenne ^^ Tähän sopisi monetkin hahmot.
Rating: PG-13
Genre: AU
Warnings: Kuolema
Summary: Mitä kuoleva näkee sillä hetkellä, kun kaikki on lopussa?
Disclaimer: Hahmot ovat kunnioitetun JRR Tolkienin, tarina on minun.

A/N: Ohjelmassa seuraa Kootut Selitykset. En osaa enää kirjoittaa kunnolla LotRia, mutta koska halusin kuitenkin kovasti osallistua tähän, niin lopputuloksena oli sitten "valitse itse parituksesi" -tyylinen ficci. Saamani kappale oli Moonsorrow – Matkan lopussa. Kiitos lyriikoiden lähettäjälle ja Newralle joka arpoi ne minulle, oli kiva tehdä tällainen melkeinpä ajatusvirtaficci.

Palautetta: kyllä kiitos ^^


***

Näitä lyriikoita voi siis maistella tämän tarinan pohjana ^^

Painavi mieleni
kuin kaikki maa.
Vaipuu jo eloni
sammalten taa.

Ikihonkain siimekseen
yksin nyt jään.
Menneet on linnut sen,
lehvät vain nään.

Sulkeutuu maailma kerran
ihmisen eestä.
Laulunsa viimeinen
taivaisiin soi.

Syömmeni kyyneleet
kuin kastetta ois.
Mukana tuulen
ne kulkeutuu pois.

Sulkeutuu maailma kerran
ihmisen eestä.
Laulunsa viimeinen
taivaisiin soi.

***


Mitä kuoleva näkee sillä hetkellä, kun kaikki on lopussa?

En voi vastata tähän kysymykseen kuin omasta puolestani. Voin kertoa vain siitä mitä minä näin, siitä mitä tunsin ja siitä mitä kaduin ja odotin. Ehkä kaikki on erilaista niille, jotka kokevat luonnollisen kuoleman kypsässä iässä, omalla vuoteellaan maaten, parhaassa tapauksessa rakkaidensa ympäröimänä. Jos kuolemaan valmistautumiseen annetaan aikaa, sitä varmasti on valmiimpi sitten kuin itse hetki koittaa – tai näin minä ainakin sen järkeilisin.

Toisaalta, onhan sekin mahdollista, ettei kuolemaan ole koskaan valmis. Tulipa se milloin tahansa, aina on joko liian aikaista tai liian myöhäistä, koskaan ei ole hyvä. Se on kummaa, miten huonosti me osaamme elää kuoleman kanssa. Miten asiaa, joka on varminta tässä maailmassa, voi olla niin vaikea käsitellä?

Nyt eksyin aiheesta. Minun oli tarkoitus kertoa omasta kuolemastani.

Se tuli yllättäen.

Aina, kun soturi lähtee matkalle, jonka varrella on odotettavissa kohtaamisia vihollisten kanssa, soturi on myös valmistautunut siihen mahdollisuuteen ettei hän koskaan palaa matkaltaan takaisin. Tästäkin huolimatta on helppo sortua harhakuvitelmiin: minä olen hyvä, parempi jouseni kanssa kuin yksikään viholliseni, eivät ne minuun osu ja jos osuvatkin, niin eivät ainakaan kuolettavasti. Omahyväisen hymynkareen viipyillessä suunpielissä kuluivat minunkin viimeiset minuuttini. Olin voittamaton -

- kunnes minuun osui.

Nuoli lensi kuin tyhjästä. Minulla oli juuri silloin kiire parin, minua paljon lähempänä olleen vihollisen kanssa: kuolemani alkuun tarvittiin vain pieni huomion herpaantuminen, jota kohtalo ei antanut minulle anteeksi. Nuoli osui keskelle rintakehääni. Ensin en tuntenut kipua, en kylmyyttä, en mitään niistä tunteista, jotka seurasivat myöhemmin: olin ainoastaan tyrmistynyt. Miten tämä oli mahdollista? Nuoli minun vartalossani, ja vieläpä niin kovin vaarallisella paikalla. Ei tämä voinut olla totta.

Tyrmistys hälveni vasta, kun kehoni tuli tietoiseksi siihen tunkeutuneesta vieraasta metalliesineestä. Kipu. Voimattomuus. Käteni hakeutui automaattisesti kohti haavaa. Silmäni katsoivat kaukaisuuteen ja näkivät leveän, terävähampaisen hymyn, ja silloin tiesin, kuka tulisi kantamaan kuolemastani vastuun.

Kyllä, tiesin kuolevani. Jostain kumman syystä tiesin sen heti.

Vaikka nuoli oli osunut rintaani, antoivat jalkani ensimmäisenä periksi. Putosin polvilleni, sitten hitaasti kyljelleni ja edelleen selälleni. Nyt silmäni katsoivat kohti taivasta ja yläpuolellani kaartuvia puiden lehtiä, avonaisina mutta kuitenkaan mitään näkemättä. Taivaan ja puidenlehvien sijaan silmäni katsoivat jonnekin syvälle sisälleni.

Tiedättekö sen jutun, jonka mukaan oman elämänsä näkee kuvien ja mielikuvien sarjana juuri ennen kuolemaa? Voin kertoa teille jotain: se ei ole mikään vitsi.

Minun kuvasarjani alkoi lapsuudesta. Ei niinkään henkilöistä, vaan maisemista. Paljon komeimmista puista kuin niistä, joiden keskellä nyt makasin; ja paljon kirkkaammasta taivaasta kuin siitä, joka nyt kaartui yläpuolellani. Koin uudelleen useita onnistumisen hetkiä elämäni varrelta – sen, miten minusta ensimmäistä kertaa todella oltiin ylpeitä, ja sen, miten minulle pian muodostui tavaksi olla kaikkia eteeni nousseita esteitä vahvempi. Sen hetken loistin voimakkaampana kuin mikään muu.

Kuvasarja päättyi tilanteeseen, jonka olin elänyt vain muutamaa sekuntia aiemmin: siihen, kuinka kaaduin nuoli rinnassani maahan.

Ymmärsin, että kaikki oli rajallista ja että kaikella oli aikansa. Minun rajani olivat juuri tulleet vastaan. Vihdoin oli tullut jonkun muun vuoro olla astetta minua vahvempi, astetta nopeampi ja voimakkaampi. Se oli osa elämän luonnollista kiertokulkua.

Jos olisin ollut eläessäni heikompi, olisiko minulle annettu mahdollisuus olla kuoleman lähestyessä vahvempi? Tätä minä tosissani mietin siinä maatessani samalla, kun kylmyys ja väsymys valtasivat kehoni. Olinko elänyt liian suurella liekillä, olisiko minun kuulunut olla säästeliäämpi?

Ehdin katua vain hetken. Elämäni oli ollut niin hyvä, että venytetty kuolema tuskin olisi tehnyt siitä yhtään parempaa.

Annoin periksi väsymykselle ja suljin silmäni. Näin edessäni hymyilevät kasvosi, ja luulen, että hymyilin sillä hetkellä itsekin (en tiedä, se saattoi olla myös verenhukasta johtuvaa harhaa, en ole aivan varma). Olisin halunnut pyytää sinulta anteeksi – antaa nyt tapattaa itsensä tällä tavoin, ei tämä ollut laisinkaan minunlaistani. Mutta ehkä sinä kuitenkin ymmärsit? Olit aina ollut minua viisaampi.

Kylmyys väistyi raukeuden tieltä. Kipua ei enää ollut. Olit edelleen päällimmäisenä ajatuksissani ja mielessäni, enkä halunnut päästää sinusta irti. En päästänytkään. Pidin sinusta kiinni viimeiseen asti. Kun viimeisen matkani viimeinen vaihe alkoi, näin sinut edelleen hyvin kirkkaana, ja sinä hymyilit yhä.

Odotan sinua.

Ja sitten minä kuolin.


^ Fin

[Fuu]

Sinä senkin perhana, tämä yhdistettynä kaikkiin muihin keskusteluihin asiaa liipaten ja siihen, että istuksin tässä taas yksikseni, ei todellakaan tee hyvää. *rutistus*
(Tuli itse asiassa mieleen että siinä suhteessa, ettet ole aikoihin kirjoittanut tai osannut kirjoittaa kunnolla LotR:ia, tämä on ovelan universaali: periaatteessa voisi mennä johonkin muuhunkin tarinaan. LotR:iin ainakin ehdottomasti, mutta muuallekin. ^^)

Kauniisti kirjoitettu, en voi muuta sanoa. No eihän sitä tiedä, mitä oikeasti näkee kuolemansa hetkellä, niin tämä oli uskottava. Ja sitten se ylimielisyys siitä, miten "mää en kuitenkaan kuole kun olen parempi"... Totta kai.
Äh, mitä tällaisesta nyt osaa sanoa... Muuta kuin että tarvitsen tunnenenäni kanssa räkärättiä. ^^<3
(lyriikatkin oli kauniit, molemmissa oli samaa tunnelmaa ja tuon kohtauksen taustalle voisi Moonsorrow:n melkein kuvitellakin *naur*)

[Haltsu]

No joo. Minultahan noi lyriikat oli peräisin. Ja sanotaan vaikka, että kannatti pistää juuri nuo. Tuo biisi oli sellainen, että halusin kirjoittaa, mutta en saanut itsestäni mitään irti. Ja tämä pätkä on juuri sellainen, minkä olisin halunnut saada tehtyä. Tunnelma on juuri sitä, mitä hainkin: rauhallinen ja ikävöivä. Itse näin näistä sanoista Boromirin alkujaan, mutta nyt tosiaan näen niin monta muutakin.

Äh, on niin vaikea sanoa tästä mitään, jäi vaan niin tuo tunnelma päälle. Tämä herättää tunteita ja se on ficissä hyvin tärkeä elementti.

Yllättäen hyvin laadukas ficci, tyylillisesti ja kieliopillisesti, hyvin selkeä jaottelu, lyhyet kappaleet. Hetken kuvia.

Kiitos, että kirjoitit tämän. Ja kiitos Newralle, että biisi meni näinkin hyvään osoitteeseen.

<3

PS. Jos et omista tuota biisiä, niin voin lähettää joskus. Sitä ei oikein pysty kuuntelemaan kuivin silmin muutenkaan...

[Sparks]

No aww, kiitos molemmille ^^

Tosiaan Haltsu, minulla ei ole kunniaa omistaa tätä kyseistä kappaletta, joten voisitpa lähettääkin. Kyyneleitä aiheuttavaa musiikkia ei ole koskaan liikaa...

Eikä muuten ihme jos sinulla oli pää täynnä Boromir-mielikuvia, nuo "ikihonkain siimekseen yksin nyt jään" ja "sulkeutuu maailma ihmisen eestä" itse asiassa ovat hyvinkin paljon Boromiria, kun nyt oikein asiaa ajattelen. Mutta olipahan ihan hauska tehdä ensimmäistä kertaa sellainen ficci jonka paritusta saa jokainen itse haaveilla. Itse asiassa en tätä tehdessä oikein itsekään osannut päättää, keistä kirjoitin xP

*hymyilee palautteelle ja niistää Fuun nenän*
Jospa tästä saisi pakastimen sulattaminenkin tänään lisää potkua.

[Miaplacidus]

Olipa haikeaa. Tykkäsin erityisesti siitä, että tämä oli kertova -- ei katkera. Siitä, että tämä kyseinen henkilö on elänyt hyvän elämän, vaikka sitä välillä epäilikin. Pistin myös tuon kappaleen soimaan taustalle, se on itkettävän ihana. Sopii hyvin tähän. (Ja pakko huomauttaa lyriikoista: minä oikeasti tykkään noista riimityksistä. Aww.)

Elämäni oli ollut niin hyvä, että venytetty kuolema tuskin olisi tehnyt siitä yhtään parempaa.

Siinäpä loistava elämänohje. Itsekin haluan sitten joskus kuolla nopeasti, en hiipua hitaasti pois. Siitäkin pidin, että kuoleman vaikeutta pohdittiin. Se on kuitenkin niin tavallinen asia, eikä sen pitäisi olla niin vaikea.

Ja tuo loppu. Rakastuin.

Ja sitten minä kuolin.

[Nerwen]

Voi, tämä oli kaunis. Haikea, mutta kaunis.

Kuolema oli kuvattu upeasti ja sitä ajateltu hienolla tavalla. Tämä lause on niin totta: Miten asiaa, joka on varminta tässä maailmassa, voi olla niin vaikea käsitellä? En voi sanoa muuta kuin että olen ihan samaa mieltä tuon lauseen kanssa.

Nuo lyhyet kappaleet tekivät hienon tunnelman. En nyt viitsi lainata, muuten niitä tulisi liikaa, mutta ne tekivät säväyksen ja loivat osansa tunnelmaan. Tässä oli uskomaton tunnelma, kaikki ajatukset todellisia.

Ja tuo loppu, aww. Kaunis, eikä liian pitkitetty, siinä oli kaikki eikä mitään liikaa. Joskus tuollaisissa kohdissa jää jummaamaan paikalleen liikaa, tämä ei todellakaan niin tehnyt.

Toistan vielä, että tämä oli kaunis.

[Sparks]

Oiiii! *punastui innosta* Ihania kommentteja, kullat rakkaat, suuri kiitos <3

Kuolema oli kuvattu upeasti ja sitä ajateltu hienolla tavalla. Tämä lause on niin totta: Miten asiaa, joka on varminta tässä maailmassa, voi olla niin vaikea käsitellä? En voi sanoa muuta kuin että olen ihan samaa mieltä tuon lauseen kanssa.

Sekä Miaplacidus että Nerwen tarttuivat tuohon, joten minun on ihan pakko kommentoida sitä vielä hieman lisää. En tiedä, jostain syystä omissa ajatuksissani ja havainnoissani on viime aikoina korostunut se, miten vieraantuneita nykyaikana ollaan kuolemasta - sitä ei vaan millään voitaisi hyväksyä, vaikka kuten sanottua, se on melkeinpä se ainoa asia joka varmasti jokaisen kohdalla joskus koittaa. Ehkä samaan vieraantumiseen liittyy se miten pelottavana kuolema koetaan - hyvänä esimerkkinä se YLElle tulossa oleva sarja jossa kuolevat kertovat elämästään ja olemisestaan, en voi ymmärtää miksi siitä nousi niin karmea haloo. Jos se on tehty dokumenttityyliin ja näiden ihmisten omilla ehdoilla, niin MIKÄ siinä on niin pahaa? Onko se vaan sitä ettei kuolemaan enää osata suhtautua eikä sitä siksi halua nähdä omissa TV-ruuduissakaan muuta kuin sarjoissa, joissa se ei ole todellista...

[QKärmes]

*nyyhkii ja niiskuttaa toimistolla* <------ toi kertoo aika hyvin kokemuksen