Taipua emme saa, S, Elrond

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Lizlego
Samooja
Viestit: 513
Liittynyt: Ma Tammi 05, 2004 5:05 pm
Paikkakunta: Syntimaa, Pohjoinen Suomi
Viesti:

Taipua emme saa, S, Elrond

Viesti Kirjoittaja Lizlego »

Otsikko: Taipua emme saa
Kirjoittaja: Liz
Lajityyppi: Draama
Paritus: Näh
Ikäraja: S
Yhteenveto: Rivendellissä eletään synkkiä aikoja, mutta toivo ei saa hiipua.
A/N: Halusin vain kirjoittaa jotain Rivendellistä pitkästä aikaa

Kun varjo kasvaa ja uutiset ulkomaailmasta käyvät huolestuttaviksi, Rivendellin iloisuuskin haipuu ja sen laulut käyvät haikeammiksi. Sen haltiat elävät päivästä toiseen odottavissa tunnelmissa. Ennen laakso kaikui iloisista sävelistä, mutta nyt niin käy enää harvoin, ja kuta edemmäs aika kuluu, sitä enemmän ilo vähenee. On kuin aurinko vähitellen laskisi Rivendellissä ja se valmistautuisi askel askeleelta ikuiseen yöhön. Todellisten auringonlaskujen aikaan lauletut säkeet eivät enää kerro huomenen uudesta toivosta vaan enteilevät kadotusta. Jo kauan ovat haltiat Rivendellissä tienneet, että heidän tuli väistyä ja jättää Keski-Maa ihmisille, mutta kun sen aika todella on käsillä, se on vaikeaa. He vaipuvat synkkyyteen Sormuksen uhkan tähden.

Elrond vaeltaa laaksossa rauhattomana. Hän on kiinteä osa sitä, sen puita, kukkia ja vettä ja tuntee sen rauhattomuuden. Sormus on mennyt jo muutama kuukausi sitten ja sen tie on häneltä piilossa, mutta hän viimeisimpien joukossa jaksaa yhä toivoa. Hän yrittää antaa muillekin voimaa, vaikka sydämessään hän tuntee, että toivonkipinä on häviävän pieni. Niin kauan kuin se kuitenkin elää vaikka vain kituenkin, hän ei anna periksi. Ja jos se toivo sammuu, hän taistelee silti. Hän ja toiset haltiaylimykset ja kaikki, jotka Rivendellissä asuvat - niin hän uskoo. Heille se on rakas eivätkä he luovu siitä ja näe sitä lopullisen varjon alla muuta kuin kuolleen ruuminsa yli.

"Jos voisin, laulaisin iloisen laulun", hän sanoo itselleen, sillä hän luulee olevansa yksin ja tietää, että laulu on vahva tie sydämeen ja saa aikaan ihmeitä. Paljon enemmän kuin rohkaisevat sanat.

"Mikset voisi?" ääni kysyy yllättäen, ja Elrond kääntyy nähdäkseen puhujan. Puiden takaa ilmestyy näkyviin Glorfindel, mutta hänen äänensä on Elrondille vieras, soinnittomampi ja synkempi. Glorfindelin Elrond olisi viimeiseksi kuvitellut joutuvan varjon pauloihin. Tämän ääni oli aina helissyt iloisena kuin kulkuset eikä sitä oltu helpolla taltutettu.

"Sydämeni on synkkä", Elrond huokaa ja Glorfindel nyökkää. Tämän silmissä palaa äkkiä kiihkeä tuli, taisteluhenki, jonka nähdessään moni vahvakin vihollinen alkaisi horjua.
"Minun myös. On ollut jo viikkojen ajan, mutta meidän on pidettävä pintamme, sillä jos henkemme murtuu, kaikki toivo hiipuu. Ja meihin toverimme katsovat. Meidän on johdettava."

Elrond tietää sen, minkä hänen toverinsa pukee sanoiksi. Hän on yrittänyt, mutta Glorfindel on oikeassa - hänen on yritettävä vielä lujemmin. Hänen on löydettävä sielustaan kaikki se voima, mikä siellä on. Kaikki se, mikä on tehnyt hänestä sen, mikä hän on. Kaikki se, mikä hänestä on Rivendellin tärkein voima Sormusta vastaan. Se tärkein voima on yhtenäisyys.

"Meidän toivomme on heissä, mutta heidän toivonsa on meissä", hän sanoo ja etsii muististaan sävelmää, joka ilmaisisi onnellisuutta, ystävyyttä ja rakkautta. Vain niiden säilyminen estäisi heitä muuttumasta vihollistensa kaltaisiksi ja vaipumasta epätoivoon.

Hetken ponnisteltuaan Elrond löytää sen. Hän kaivaa mielensä syövereistä erään laulun, jota laulettiin paljon Rivendellin perustamisen aikoihin. Sen oli säveltäjä oli jäänyt tuntemattomaksi. Haltiat olivat silloin iloinneet löytäessään itselleen kauniin kodin, jota asuttaa kunnes koittaisi aika jättää Keski-Maa. Elrond tapailee laulun sanoja ja sävelmää ensin hiljaisemmin - siitä on kauan aikaa, kun hän on viimeksi laulanut ja se tuntuu aluksi vieraalta. Hänen äänensäkään ei tunnu hänen omaltaan, mutta vähitellen hän tottuu siihen ja tuntee sen saavan koko ajan lisää voimaa. Hän innostuu siitä. Laulu nostattaa hänen mielialaansa ja poistaa synkkyyden. Hänen mielensä kevenee ja rauhoittuu. Taakka putoaa hänen harteiltaan edes hetkeksi, vaikka hän jo silloin tietää sen taas pian palaavan. Hän tuskin edes huomaa sitä, että lopulta hänen iloinen laulunsa raikaa kaikkialla Rivendellissä, ja Glorfindel ja kaikki muutkin yhtyvät siihen asemastaan tai rodustaan riippumatta.

Heidän henkensä ei murru.
Avatar
Fuu
norppa
Viestit: 948
Liittynyt: Ke Helmi 18, 2004 8:12 pm
Paikkakunta: syli

Re: Taipua emme saa, S, Elrond

Viesti Kirjoittaja Fuu »

Tämähän oli varsinainen taisteluhengen nostattaja. ^^ Hirveän kaunis pieni hetki, joka kuitenkin sai paljon aikaan. Se tapa, jolla sie kuvailit Elrondin yhteyttä Rivendelliin oli ihana - ja ainahan mie pidän myös niistä, jotka jaksavat yhä toivoa.
Glorfindelin kommentti oli ihan ansaittu: miksei sitä voisi laulaa iloista laulua, jos se vain antaa voimaa. Jokin tässä oli valtavan kaunista ja mahtavaa, se miten laulu liittää kaikki nuo haltiat ja muut yhteen ja se, miten toivo ei kuole. Viimeinen lause tuntui ikään kuin vain tiivistävän koko jutun, ja oikeastaan jo otsikko herätti huomion tietyllä dramatiikallaan ja tehollaan. Vau, oikea energiapiikki, tämän jälkeen jaksaisi tehdä vaikka mitä. ^^ Kiitoksia!
you spin me right round, baby, right round
like a record, baby, right round round round


Vuoden Ilopilleri 2005-2009, vuoden Humor-ficcaaja 2010. Pörr.

captainfuu.tumblr.com
captainfuu.deviantart.com
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Taipua emme saa, S, Elrond

Viesti Kirjoittaja Andune »

Vau, upeaa tekstiä. Aika hassua, etten ole ennen tullut juuri ajatelleeksi, mitä muuta tapahtui sillä aikaa kun Saattue matkasi kohti määränpäätään. Lähinnä juuri Elrondin ja Rivendellin kannalta. Elrond on muutenkin jäänyt etäiseksi hahmoksi, osaksi siksi että hän ilmestyy tarinaan, katoaa taas ja ehkä tulee takaisin vielä hetkeksi. Pointtina nyt siis lähinnä se, että hieno idea ja mukavaa lukea tällainen ficci nimenomaan kirjoitettuna Elrondin näkökulmasta.

Lähes epätoivoon vaipuminen ja iloisten sävelien unohtaminen tuntuu melkeinpä mahdottomalta ajatukselta kun kyseessä on Elrond. Vaikka en kuvittelekaan Elrondia liihottelemassa kaiket päivät ympäri laaksoa lauleskelemassa, epätoivoon vaipuminen toi kyllä kylmänväreitä. Puolhaltiamme sai inhimillisiä piirteitä, samoin Glorfindel.

Tuo loppu oli hieno. He eivät murru, jaksavat jatkaa eteenpäin, laulavat eivätkä anna synkkyyden ja epätoivon vallata. Kiitos tästä :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Vastaa Viestiin