Katkeruus 2. luku (WIP, PG)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Lumisusi
Satutäti
Viestit: 1114
Liittynyt: Su Huhti 09, 2006 8:27 pm
Paikkakunta: Mustalaishaltioiden matkassa

Katkeruus 2. luku (WIP, PG)

Viesti Kirjoittaja Lumisusi » Ke Loka 29, 2008 9:31 pm

Title: Katkeruus
Author: Lumisusi
Beta: Ash Soul
Genre: Drama
Rating: PG näin ensi alkuun.
Warnings: Katsotaan miten etenee

Disclaimer: Keskimaa ja tietyt haltiat kuuluvat Tolkien-sedälle, osa haltioista taas on minun omiani. En käytä Tolkienin haltioita tai maailmaa varainhankintatarkoituksessa, vaan tämä on kirjoitettu puhtaasti omaksi ja muiden viihdykeeksi.

Summary: Luinil-haltian tarina.
___________________________________________________________

Prologi

Kaunis käyräteräinen tikari lojui pöydällä. Vaaleat, kaunismuotoiset kädet naputtelivat pöydän mahonkista pintaa vain pienen matkan päässä tikarin nahalla sidotusta kädensijasta. Pöydän vierelle vedetyssä tuolissa istuvan haltian ilme oli tuima hänen käsiensä jatkaessa malttamatonta liikettään. Nuo jäätävät, mitään näkemättömät silmät tuijottivat liekkien iloista leikkiä synkkinä ja vaarallisina, kuin kuolemaa luvaten. Sormet, niin kauniit ja sirot, siirtyivät sivelemään tikarin etsattua terää. Sen kauniit köynnöskuviot, joiden sekaan oli upotettu haltioiden cirth-kirjaimia tikarin omistajan kertomiseksi ja sen kaartuvaan terään leikatun veriuran. Kaiken nuo hoikat sormet huomasivat.

Tulen hehku sytytti tuon haltian hiukset tuliseen hehkuun. Kaartuvat kiharat reunustivat noita kapeita kasvoja, osan karatessa myös silmien eteen. Mutta kuitenkaan ei tuo haltia sipaissut niitä pois, kuten kuka tahansa näkevä tekisi. Nuo kuolleet, mutta yhä jäisen siniset silmät tuijottivat mitään näkemättä eteensä, tuijottaen iäisesti pimeyteen ja tyhjyyteen. Kirkkainkin valo jäi näkemättä noilta sokeilta silmiltä, kauneinkin kukka, jota maa päällään kantaa… Se oli tuomittu jäämään huomiotta tuon haltian istuessa tuolissaan tulen ääressä.

Hitaasti, kuin vuorten ylle nouseva kuu, tuo haltia nousi tuolistaan ojentaen kätensä tuolin toiselle puolelle, nostaen sitten sieltä puisen kävelykepin tuekseen. Kerran nuo jäntevät käsivarret olivat pidelleet miekkaa, heiluttaneet keihästä hyvyyden puolesta. Nyt ainoa minkä nostamiseen ne kelpasivat oli pelkästään tuo kävelykeppi. Kävelykeppi, joka oli sokean ainoa toivo päästä liikkumaan itsenäisesti, ilman saattajaa. Katkera ilme kohosi noille kerran niin komeille kasvoille. Nyt niitä juovittivat katkeruuden, vihan ja surun juonteet.

Hiljainen koputus herätti tuon haltian ajatuksistaan ja hän kääntyi huoneensa oven suuntaan, suunnaten epäröimättä katseensa tulijaan, joka astui sisään luvan saatuaan.
”Luinil, kuningas toivoo sinun laulavan hänelle. Tänä iltana.” Sisään astuneen haltian ääni on innostunut.
”Lindir, tiedät, että en halua laulaa hänelle.” Sokean haltian ääni on matalasointuinen ja miellyttävä kuunnella. Mutta harvoin sitä kuultiin laulamassa iloisia lauluja, sillä se sointui vakaviin lauluihin, surumielisiin balladeihin useammin kuin kepeisiin rakkauslauluihin.
”Miksi et? Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun hän pyytää sinua laulamaa, ja sinä olet kieltäytynyt joka kerran. On kunnia päästä laulamaan kuninkaalle. Miksi sinä vihoittelet kuninkaallemme? ”
”En voi antaa hänelle anteeksi, Lindir. Hän aiheutti sokeuteni, hän lähetti minut sille kirotulle retkelle… Ja hän tietää sen itsekin. Hän häpeää, Lindir. Kuninkaamme häpeää.”
~*~*~
Viimeksi muokannut Lumisusi, To Marras 06, 2008 10:38 am. Yhteensä muokattu 3 kertaa.
O Elbereth! Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas.


Vuoden Beta 2007, Vuoden Tolkienisti 2008 & 2009, Vuoden Valvoja 2010 & 2014

Avatar
sprig
Puolituinen
Viestit: 265
Liittynyt: Su Joulu 09, 2007 6:31 pm

Viesti Kirjoittaja sprig » To Loka 30, 2008 5:20 pm

Jee, uusi haltiaficci!

Alku on oikein lupaava, lupaan lukea ykkösluvun sitten kun se ilmestyy. Kuvailet kaikkea kauniisti.

Toivon hartaasti, että tästä kehittyy jotain slashahtavaa. :D

Vähän vain jäin miettimään tuota etsausta, mikäli oikein muistan kuviksen grafiikan kurssilta, se on metalligrafiikkaa, jossa syövytetään kuvioita siihen metallilaattaan... Että onnistuuko sen tekeminen kolmiulotteiseen kappaleeseen? Voihan etsaus tarkoittaa jotain muutakin, en tiedä.
EpäLotR-ficcaaja 2009
Runoilija 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Marras 01, 2008 4:31 pm

Mielenkiintoinen ja kaunis aloitus, ja uusi ficci, mikäs sen hienompaa!

Tosiaan, mielenkiintoni heräsi täysin. En paljon ole haltioista lukenut, mutta ehkä tämä tekee poikkeuksen, kuka tietää. Sokea laulajahaltia on mielenkiintoinen hahmo, ja haluan tietää mihin tämä tästä lähtee.

Kuvailit kauniisti kaikkea, kuten sprig osuvasti totesi. Pystyin näkemään kaiken selkeääkin selkeämmin. Varsinkin toinen kappale oli ihana...

Suhteellisen lyhyt prologi, joten tuli nyt lyhyt kommenttikin. :roll: Mutta jatkoa odotan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Lumisusi
Satutäti
Viestit: 1114
Liittynyt: Su Huhti 09, 2006 8:27 pm
Paikkakunta: Mustalaishaltioiden matkassa

Viesti Kirjoittaja Lumisusi » La Marras 01, 2008 6:24 pm

Alunperin olin ajatellut julkaista tämän vasta huomenna, mutta tulin toisiin ajatuksiin... Sprig ja Nerwen, kiitos kommenteistanne. ^^

Sprig, etsaus on tosiaan hapolla kuvion pakottamista metalliin, mutta se on alunperin aseseppien kehittämä koristelutapa, eli käytetty juuri aseisiin ja lisäksi haarniskoihin, jos en aivan väärin muista.

Nerwen, jos sain kiinnostuksesi heräämään haltioita kohtaan, niin mikäs sen parempaa. :D

Mutta, jotta en kiusaisi teitä tämän kauempaa, niin tässä tulee ensimmäinen luku. Se ei ole niin pitkä kuin mitä haluaisin, mutta se jotenkin jäi tuohon. Mutta katsotaan, ehkä tätä on helpompi kirjoittaa lyhyissä pätkissä.
_____________________________________________________________

1.
Lindon, haltioiden Korkean Kuninkaan kaupunki oli kauneimmillaan keväällä, kun puiden lehdet aukesivat hentoon vihreäänsä. Kaupungin lukuisista puutarhoista kantautui hedelmäpuiden tuhansien kukkien vieno tuoksu ja haltialasten riemastunut nauru, kun he leikkivät ja juoksivat nurmikoilla. Valkoiset muurit hohtivat kevätauringossa ja kuninkaan palatsin korkeat tornit kohosivat siniselle taivaalle. Niiden huipussa olevat kirkasväriset liput liehuivat tuulessa.

Erään muurin harjalla istui täysi-ikäisyyttään tavoitteleva haltianuorukainen. Tuuli leikitteli nuorukaisen punaisilla hiuksilla, jotka olivat harvinaisuus haltioiden joukossa. Vain muutamalla haltialla tiedettiin olevan tuollaiset hehkuvat, tulenväriset hiukset. Fëanorin poikien väriksi sitä sanottiin, eikä punaisia hiuksia aina katsottu hyvällä.
Siniset silmät loistivat innosta nuoren haltiamiehen selittäessä muurin luokse kerääntyneille lapsille, kuinka hänestä tulisi kerran kuninkaan joukkojen komentaja. Innostuneen kertomuksen katkaisi heleä nauru.

”Lakkaa uneksimasta, Luinil. Sinusta tulee korkeintaan tavallinen sotamies, ellet lennä koulutuksesta jo ennen sitä.”

Harmistunut ilme ja punastus kohosivat nuorukaisen kasvoille hänen kääntyessään äänen suuntaan.

”Ole hiljaa, Lothluinë. Minä läpäisen koulutukseni ja minusta tulee vielä upseeri. Vielä sinä näet!”

Luiniliksi nimetty nuorukainen hyppäsi alas muurilta ja marssi äkäisesti siskonsa eteen. Hän suorastaan puhisi harmista.

”Minä näytän sinulle. Aivan varmasti näytän.”

Mustahiuksinen neito nauroi veljelleen.

”Siitä vain. Mutta sillä aikaa, äiti käski sinun tuoda Lomionin sisälle.”

Luinil tuhahti ja nosti pikkuveljensä syliinsä. Pikkuinen nauroi innoissaan, viisivuotias Lomion palvoi isoveljeään eikä tiennyt parempaa kuin tämän sylissä istuminen ja tämän laulun kuunteleminen.

Sisällä Laurëluin hymyili kuullessaan poikansa kipakan vastauksen siskonsa kiusoitteluun. Nuorukainen oli tullut isäänsä. Eikä vain luonteeltaan. Kasvoiltaan nuorukainen oli kuin isänsä kuva. Vain tämän tulipunaiset hiukset erottivat Luinilin isästään. Morthalion oli voimakasrakenteinen haltia, soturi ammatiltaan. Hänen hiuksensa olivat mustat kuin sysiyö ja silmänsä kirkkaat ja siniset. Vartaloltaan Luinil oli vielä isäänsä hennompi, mutta Laurëluin tiesi, että tämän kasvaessa ja harjoitellessa soturin taitoja tästä kasvaisi isänsä veroinen. Tätä ajatellessaan Laurëluin tunsi kuinka suru nousi hänen sieluunsa. Hän toivoi, että hänen poikansa hylkäisi toiveensa soturin urasta. Laurëluin tiesi kuitenkin, että hän ei sanoisi toiveistaan mitään pojalleen. Yhtä hyvin hän tiesi, että vaikenisi toiveestaan miehensä edessä.

Luinil kantoi veljensä sisälle pysähtyen hetkeksi isänsä työhuoneen ovelle. Huone oli sotilaallisessa järjestyksessä, mutta Morthalion oli muualla. Hiljaisena pojat astuivat huoneeseen, Lomion piti veljeään tiukasti kädestä. Luinil katseli kunnioittavasti ympärilleen, oli harvinaista päästä tuohon kiellettyyn tilaan. Morthalion oli sulkeutunut haltia, upseeri kuninkaan armeijassa. Samoin oli ollut Morthalionin isä Morfin. Morthalion oli parhaillaan partiomassa kaupungin ympäristössä ja siksi pojat uskaltautuivat sisemmäs huoneeseen. Luinil siveli kunnioittavasti isänsä työpöydän tummaa pintaa, nosti varovasti sen kulmalle jätettyä kirjaa ja pysähtyi sitten hengähtäen syvään. Nuorukaisen silmiin oli sattunut takan päälle ripustettu muinainen miekka.

”Valar…” Luinil nosti miekan varovasti alas telineeltään ja siveli kunnioittavasti sen kiiltävää ja vaarallisen terävää terää.

”Lomion, tiedätkö sinä mikä tämä on?” Pieni mustahiuksinen haltialapsi pudisti päätään peukalo suussa. ”Tämä on Amanissa taottu terä. Tämän miekan toi kotiin Daefin, sinun isoisoisäsi. Hän taisteli Fëanorin joukkoja vastaan kauan sitten.”

Jossain kolahti ja Luinil melkein tiputti miekan varpailleen säikähtäessään tuota yhtäkkistä ääntä. Hätäisesti hän laittoi miekan paikalleen telineeseen ja nosti veljensä jälleen syliinsä.

”Tule, emme saisi olla täällä. Isä voi suuttua.”

Pojat riensivät ulos huoneesta, mutta törmäsivät esteeseen heti sen ulkopuolella. Luinilin huulilta karkasi tukahtunut huudahdus hänen säikähtäessään, että heidän isänsä oli tullut kotiin.

”Rauhassa!” Kajahti sointuva ääni. ”En minä teitä aio syödä”, jatkoi tuo sama ääni naurahtaen.

”Linhir-eno! Säikäytitte minut”, nuorukaisen äänessä soi moite.

”Anteeksi. Olin tuomassa äidillesi uusia yrttejä ja huomasin jonkun isänne työhuoneessa. Bardina olin utelias, halusin nähdä kuka juonittelee suuren Morthallionin kanssa.” Vaalea haltia hymyili kauniisti, mutta tämän hymy ei ulottunut silmiin asti. Laurëluinin veli ja Morthallion eivät tulleet toimeen. ”Ja etsin myös sinua. Oletko valmis oppitunneillesi?”

”Oppitunneille? Mistä puhutte, eno?” Luinilin ääni on kohtelias, mutta kylmä. ”Minä en aio bardiksi, enkä tiedä mitä te voitte minulle opettaa.”

”Paljonkin, lapsi. Bardit muistavat historian kulun. Ja tuntemalla historian, kansansa menneisyyden, sukunsa menneen, oppii tuntemaan myös itsensä”, Linhirin ääni kantoi käytävän päästä toiseen houkutellen paikalle muitakin. ”Sinulla, lapsi, on bardin sielu.” Vaalean bardin ääni madaltuu ja lämpenee samalla kun hymy viimein syttyy hänen silmiinsä. ”Voi Luinil…” Linhir polvistui sisarenpoikansa eteen. ”Sinä ymmärrät kyllä aikanaan. Mutta sinun äitisi on pyytänyt, että minä opettaisin sinua, ennen kuin lähdet…” Bardin ääni hiljenee, sillä Linhir oli samaa mieltä siskonsa kanssa. Pojasta voisi tulla kelvollinen sotilas, mutta bardina tämä voisi olla omaa luokkaansa. Jos seuraisi oikeaa polkua. ”Kai sinä tulet, äitisi tähden?” Harmaat silmät katsovat vakaasti sinisiin, kunnes Luinil nyökkää.

”Kyllä eno. Minä tulen, äitini tähden…”

Laurëluin nojautui surullisesti hymyillen seinään kuullessaan poikansa hiljaisen vastauksen.
_____________________________________________________________

Tässä tämä ensimmäinen luku. Pieni kirjoittaja ilahtuisi kommenteista.
O Elbereth! Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas.


Vuoden Beta 2007, Vuoden Tolkienisti 2008 & 2009, Vuoden Valvoja 2010 & 2014

Avatar
sprig
Puolituinen
Viestit: 265
Liittynyt: Su Joulu 09, 2007 6:31 pm

Viesti Kirjoittaja sprig » Su Marras 02, 2008 1:02 am

Oikein hienoa. (Mitäs muuta keksisin? ^^)

Ei ihan oikeasti, en keksi nyt mitään järkevää kommentoitavaa, kello on ihan liian paljon. Tai siis vähän.

Luinil vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä. Ekan luvun jälkeen on vielä vähän vaikea sanoa mitään yhtään mistään, mutta olen edelleen kiinnostunut lukemaan jatkoa.
EpäLotR-ficcaaja 2009
Runoilija 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » Su Marras 02, 2008 6:05 pm

Sai hymyn huulille, vaikka lopulta tulikin surku kun tietää, miten Luinilille tulee käymään.

Ihanan rauhallinen ja leppoisa arjen kuvaus, ja hahmosi ovat heti ensivaikutelmaltaan luonteikkaita ja todellisia. Pystyn paremmin kuin hyvin kuvittelemaan Laurëluinin pelon. Sen enempää en vielä hahmoista pystykään sanomaan.

Tässä oli sama kaunis sävy, mikä löytyi prologistakin, ja kuvailusi ovat edelleen kauniita. Lukiessa tulee jotenkin haltiamainen olo, tai siis.. No, se jotenkin huokuu tekstistä, että siinä kerrotaan haltioista. Minä itse en kykenisi samaan tuon tunnelman suhteen, olen liian ihminen. :roll: Siispä tätä on mielenkiintoista lukea.

Yhdessä kohdassa aikamuodot taisivat mennä sekaisin (tosin tajusin sen vasta tässä, kun selasin lukua kommenttia kirjoittaessani, että ei tuo haitannut lukemista). Tuossa loppukappaleessa, missä Linhir puhuu Luinilille, onkin yhtäkkiä preesens. Mutta jos se on tarkoitettua, se sopii tunnelmaan mainiosti. Jotenkin sähköistää tuon hetken.

Innolla odotan jatkoa. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

QKärmes
Samooja
Viestit: 446
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 6:52 pm
Paikkakunta: Pimeässä nurkassa pyyhkimässä kyyneliään
Viesti:

Viesti Kirjoittaja QKärmes » Ke Marras 05, 2008 6:27 am

Olin lukenut tämän jo kuukausia sitten, edelleenkin pidän vaikka uudemman kerran luinkin. tämä on jotenkin 'erilainen' ja siksi mielyttävä, vaikka aihe onkin ankea.
Kuva
Ficcejä 33+ kpl
Typotar-08

Avatar
Nuokkutar
Örkki
Viestit: 49
Liittynyt: To Syys 11, 2008 6:23 pm
Paikkakunta: "Paikkkunta? Öh... Hei tyypit? Missä me ollaan?"

Viesti Kirjoittaja Nuokkutar » Ke Marras 05, 2008 4:01 pm

Tämä on mielenkiintoinen. Oikeasti. Luen mielelläni jatkoa, kun sellaista saat aikaiseksi. ;) Kuten jo aiemmin tuli esille, osaat todellakin kuvailla hienosti ja ideakin on todella hyvä. Kirjoitusvirheitä en bongannut.
Minun ongelmani: En osaa kirjoittaa palautetta. ^^'

Avatar
Lumisusi
Satutäti
Viestit: 1114
Liittynyt: Su Huhti 09, 2006 8:27 pm
Paikkakunta: Mustalaishaltioiden matkassa

Viesti Kirjoittaja Lumisusi » Ke Marras 05, 2008 10:13 pm

Jei, lisää lukijoita. Kiitos teille kaikille! *halii ne*

Nerwen: Se preesens siellä puheessa on tarkoituksenmukainen, koska puhe on kuitenkin siihen tilanteeseen liittyvää ja tuntuu vähän omituiselta käyttää imperfektiä tai perfektiä puheessa joka on osoitettu sille henkilölle siinä tilanteessa. Joten tuollaisia taitaa tulla myöhemminkin, pahoin pelkään. Tai, noh, riippunee betastakin. :D
____________________________________________________________

A/N: Tässä tulee sitten se toinen luku. Tämäkin taitaa olla vielä aika pitkälti hahmojen esittelyä ja muuta sellaista, mitä tarinoiden alku tuppaa valitettavasti usein olemaan. Mutta ehkä vähitellen pääsemme etenemään tarinassa. ^^ Tai se taitaa riippua ihan siitä, ketkä hahmot haluavat tunkea mukaan tarinaan...


2.
Hoikat sormet puristivat sulkakynän vartta Luinilin jäljentäessä tunnollisesti enonsa lukemaa kertomusta. Nuorukaista väsytti, hän ei ollut tottunut tällaiseen pitkäpiimäiseen työhön. Kuin varkain hän vilkaisi valkoiseen kaapuun pukeutunutta haltiaa ja piilotti sitten haukotuksensa kätensä suojaan. Harmi täytti nuoren haltian mielen, hän olisi paljon mieluummin ollut ulkona miekkailuharjoituksissa kuin istunut enonsa työhuoneessa oppimassa historiaa. Huokaisten hän kuitenkin painoi jälleen päänsä pergamenttinsa ylle ja jatkoi tunnontarkkaa työtään. Kirjain toisensa jälkeen piirtyi ohuelle nahalle ja vähitellen kertomus eteni.

Yhtäkkiä nuorukainen kuitenkin herkisti kuuloaan, sillä sukukertomuksessa oli tultu kohtaan, joka kiinnosti häntä. Linhir-eno kertoi isoisoisä Daefinin osuudesta taistelussa Fëanorin joukkoja vastaan. Sillä kun useimmat suurista taisteluista käytiin, oli Fëanor jo kauan kulkenut kuoleman polkuja. Mutta vaikka Fëanor oli poissa, ei hänen tekojaan helpolla unohdettaisi.

Kertomus lumosi nuoren haltian ja mielikuvituksessaan hän ratsasti Fingonin joukoissa isoisoisänsä rinnalla Fëanorin joukkoja vastaan. Mielessään Luinil näki ja kuuli taistelun melskeen sellaisena kuin hän sen kuvitteli. Hän ei nähnyt verta, ei kuullut kuolevien ja haavoittuneiden huutoja. Mielessään nuori haltia näki uljaita voittoja ja pakenevia vihollisia, hän kuuli kuinka kotiin jääneet juhlistivat urheita sotureita kun he palasivat voittoisina kotiinsa. Voi, kuinka vähän nuorukainen tiesikään sodan todellisuudesta!

Linhir, sindarin sukuinen laulaja ja historian muistaja, katseli murheissaan sisarenpoikansa haaveilua. Hän tiesi, miten vähän sodan hurmaama nuorukainen tiesi siitä karmivasta todellisuudesta, joka kohtasi sotilaita jokaisen taistelun jälkeen. Linhir oli myös parantaja, kuten jokainen suvussaan. Hän oli ollut mukana taisteluissa, hoitanut haavoittuneita ja helpottanut kuolevien oloa niiden jälkeen. Huokaisten hän pudisti päätään. Miten kääntää itsepäisen nuoren haltian mieli?

”Luinil,” Linhir aloitti hiljaa. ”Kuuntele, kun laulan sinulle eräästä taistelusta, jossa olin mukana. Taistelin isäsi rinnalla, sillä sisareni oli pyytänyt minua tarkkailemaan kihlattuaan. Minä hoidin isäsi haavoja taistelun jälkeen. Kuule lauluani.”

Surullinen oli se laulu, sillä sen oli kirjoittanut Linhir itse, sen taistelun jälkeen, jolloin Luinilin isä oli miltei kuollut. Laulajan ääni kiiri talon lävitse, houkutellen paikalle palvelusväkeä kuulemaan, kuinka isäntä lauloi muistojaan ääneksi ja tunteeksi. Myös Linhirin poika, nuori Lindir, josta tulisi vielä isäänsä kuuluisampi laulaja, riensi paikalle isänsä äänen kutsumana. Lindir kuitenkin piiloutui oven taakse, sillä hän ujosteli vanhempaa serkkuaan, eikä mielellään näyttäytynyt tälle. Heillä oli niin erilaiset toiveet tulevaisuuden suhteen, ja vain Valar osasi sanoa, kuinka noiden kahden niin erilaisen serkuksen elämät punoutuisivat yhteen elämän kuvakudoksessa.

Luinil kuunteli vakavana enonsa laulua ymmärtämättä sitä täysin. Mitä oli tämä, josta eno lauloi niin surullisesti? Oliko taistelun jälkeinen todellisuus todella näin karua? Päätään ravistaen nuorukainen huokaisi. Ei se voinut olla sellaista. Missä olivat kaikki uljaat teot? Ja vaikka hän tiesi, että isä oli haavoittunut taisteluissa ja miltei kuollutkin, niin miten tämä voisi olla totta?

Laulun kuitenkin katkaisi koputus ovelta. Sen takana seisoi sotilas.

”Suokaa anteeksi, mestari Linhir, mutta Morthalionin vaimo kertoi, että löytäisin Luinilin täältä. Häntä käsketään ilmoittautumaan parakeilla niin nopeasti kuin mahdollista. On tullut aika, että hän astuu koulutukseensa.”

”Kyllä, Luinil on täällä. Kuka pyysi hakemaan häntä?”

”Kapteeni Glorfindel, mestari Linhir.”

”Hyvä on. Voitte viedä Luinilin mukananne. Voisitko viedä kapteeni Glorfindelille sanan, että minä tulen tapaamaan häntä. Olen sitä mieltä, että Luinilin pitäisi jatkaa vielä opintojaan minun kanssani taisteluharjoittelunsa lomassa.

”Kyllä mestari.”

***

Luinil seisoi kultahiuksisen sotilaan edessä. Hänen mielensä epäröi, mutta haltianuorukaisen kasvoille ei ilmestynyt silmin havaittavaa merkkiä mielessä riehuvasta myrskystä. Silti Luinil oli varma, että hänen edessään edestakaisin marssiva kapteeni luki häntä kuin avointa kirjaa.

Luinil ei voinut olla ihailematta tuota sotilasta. Tämän ulkomuoto oli täydellisen sotilaallinen. Hiukset oli kiinnitetty paksulle palmikolle, tämän haarniska kiilteli himmeästi ulkoa tulevassa auringonsäteessä. Kapteenin kasvot kuvastivat Luinilin mielestä sotilaallista ankaruutta ja siniset silmät tarkkailivat ympäristöään valppaasti. Siltikään kapteeni ei tuntunut kiinnittävän Luiniliin minkäänlaista huomiota. Tämä marssi levottomasti edestakaisin työpöytänsä edessä ja tämän otsa kurtistui syville rypyille kapteenin pohtiessa käsillä olevaa ongelmaa. Luinilin takana seisoi hänet hakenut sotilas, joka seisoi hiljaa, kohteliaan kysyvä ilme kasvoillaan. Sotilas odotti, minkä viestin Glorfindel päättäisi lähettää nuorukaisen enolle. Luinilin tulevaisuutta pohdittiin tarkasti.

”Hyvä on,” Glorfindel pysähtyi ja kääntyi kahta muuta haltiaa kohden. ”Eriol, vie viesti mestari Linhirille. Poika saa jatkaa opintojaan hänen ohjauksessaan, on hyvä, että nuoriso tuntee menneensä. Ja Linhir on kertonut minulle, että poika on lupaava bardi.” Pieni hymy ilmestyi pitkän kapteenin kasvoille hänen kertoessaan Linhirin kehuista. Luinilin mieltä eivät kehut kuitenkaan lämmittäneet. Ei hän halunnut bardiksi! Hän halusi olla sotilas, ei mikään naisia naurattava soittoniekka. Luinilin takana sotilas otti asennon ja lähti viemään viestiä Luinilin enolle. Vasta nyt Luinilin mieleen hiipi miete siitä, miten rauhaa rakastava bardi ja kuninkaan joukkojen kapteeni saattoivat tuntea toisensa.

”Ja nyt, nuori Luinil, sinä saat kuulla, mitä päiviisi tulee kuulumaan tästä eteenpäin…” Glorfindel virkkoi punahiuksiselle nuorukaiselle, tarttui tätä olkapäästä ja ohjasi ulos ovestaan pihalle, joka kylpi iltapäivän auringonvalossa. Ulkona lukuisat haltiat harjoittelivat asetaitoja, ketkä miekkaillen, ketkä kamppaillen keskenään keihäiden kanssa. Kauempana jotkut harjoittelivat jousiammuntaa mestareiden valvovan haukankatseen alla. Kuri oli harjoituksissa ankara, mutta nuoret haltiat, tulevat soturit, tiesivät, että kuri saattaisi tulevaisuudessa pelastaa heidän henkensä.

Luinil katseli tätä kaikkea silmät suurina, imien itseensä Glorfindelin jokaisen sanan ja kaikki äänet, värit, hajut ja maut, jotka leijailivat parakkien ja harjoituskenttien liepeillä. Mykistyneenä hän nyökkäili, kun Glorfindel selitti, milloin hän olisi miekkamestareiden opissa ja milloin hän saisi harjoitella jousiammuntaa. Myös Luinilin bardinopinnot oli otettu huomioon hänen ohjelmassaan, vaikka Luinil olikin yrittänyt vastustella. Glorfindelin tuikea katse oli kuitenkin onnistunut muuttamaan vastalauseet ponnettomiksi ja Luinilin hiljenemään nolostuneena.

”Tieto on oleellinen osa haltiain viisautta. Älä ylenkatso sitä, että sinulle tahdotaan suoda tiedon tuomaa viisautta, vaikka et ole ylhäistä sukujuurta, nuori Luinil. Isäsi on upseeri, mutta se ei takaa sinulle tulevaisuutta. Opi siis kaikki mitä voit oppia ja se luo sinulle paremmat lähtökohdat tulevaa ajatellen”

Glorfindelin sanat kaikuivat yhä vastahakoisen nuorukaisen mielessä. Huomaamattaan Luinil huokaisi. Kuinka hän jaksaisi kuunnella Linhir-enon pitkästyttäviä tarinoita päivästä toiseen? Paljon mieluummin hän rasittaisi ruumistaan harjoituskentällä miekkaillen tai harjoitellen ratsastusta tai jousiammuntaa. Luinil mutristi suutaan. Hänen täytyi vastoin tahtoaan myöntää, että hän kyllä nautti lauluharjoituksista. Ja soittaminen, sormien kuljettaminen pitkin luutun tai harpun kieliä tuotti hänelle kyllä nautintoa. Mutta hän ei missään nimessä myöntäisi tätä enolleen tai äidilleen. Eikä etenkään siskolleen, sillä tämä kiusoittelisi häntä siitä ikuisesti. Pelkkä ajatus siskon reaktiosta sai nuorukaisen värähtämään tahtomattaan.

”Ymmärsitkö, mitä sanoin?” Glorfindel pysähtyi ja pyörähti ympäri katsoen tuikeasti perässään kulkeneeseen nuorukaiseen.

”Kyllä, kapteeni Glorfindel,” kuului Luinilin aavistuksen verran epäröivä vastaus. Glorfindel huokaisi.

”Vielä kerran. Sinä palaat nyt kotiisi ja ilmoittaudut huomenna kersantti Nardolille auringon noustessa. Huomisesta lähtien asut parakeissa muiden uusien koulutettavien kanssa, harjoittelet heidän kanssaan, syöt heidän kanssaan, nukut heidän kanssaan. Olet yksi heistä. Iltapäivästä mestari Linhir saapuu tänne opettamaan sinua ja sinä osallistut hänen oppitunneilleen yhtä innokkaasti kuin miekkailu- tai jousiammuntaharjoituksiin. Ymmärsitkö nyt?”

”Kyllä, kapteeni Glorfindel!”

”Hyvä. Saat poistua.”

”Kyllä, kapteeni Glorfindel.”

___________________________________________________________

Siinähän tämä tällä kertaa. Pieni kirjoittaja ilahtuu edelleen kommenteista. Ne kannustavat kirjoittamaan, kun tietää, että joku lukee tätä. ^^
O Elbereth! Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas.


Vuoden Beta 2007, Vuoden Tolkienisti 2008 & 2009, Vuoden Valvoja 2010 & 2014

Avatar
sprig
Puolituinen
Viestit: 265
Liittynyt: Su Joulu 09, 2007 6:31 pm

Viesti Kirjoittaja sprig » To Marras 06, 2008 3:33 pm

Wihii, tämä oli kiva luku.

Tässä on ihana haltiamainen tunnelma.

En ehkä jaksa kommentoida joka luvun jälkeen (koska olen järkyttävän huono kommentoimaan, joten nämä kommentit ovat vähän mitä ovat) mutta luen tätä silti ahkerasti eteenpäin. :D
EpäLotR-ficcaaja 2009
Runoilija 2010

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Viesti Kirjoittaja Nerwen » La Marras 08, 2008 6:29 pm

Kivaa, se oli jatkunut sillä välin kun minä olin kipeänä :D

Ja siten sprig varasti sen mitä meinasin sanoa. Tästä tuli taas niin haltiamainen olo että... Jotenkin osaat kirjoittaa testin siten, että haltioiden jonkinasteinen "täydellisyys" (niin, en keksinyt parempaakaan termiä) tulee ilmi kaikesta. Tai siis se, miten kuvaat heitä ja kaikki muu saavat mniut näkemään vain todentuntuisia haltioita. Toivottavasti oppisin ymmärtämään heitä tämän lukemisen myötä, koska en ole ikinä osannut samaistua haltioihin kunnolla.

Kuvailusi ja rauhallinen kerronnan tahti tekevät tästä vain enemmän haltiamaisen. Tämä on mielenkiintoinen lukea ja tekee hyvää, on vähän erilaista kuin se, mitä minä muuten luen tai itse kirjoitan.

Nääh, kommentin taso on näköjään surkea, mutta on se kommentti kuitenkin. Jatkoa odotellessa :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Lumisusi
Satutäti
Viestit: 1114
Liittynyt: Su Huhti 09, 2006 8:27 pm
Paikkakunta: Mustalaishaltioiden matkassa

Viesti Kirjoittaja Lumisusi » Ti Marras 11, 2008 4:14 pm

Wehee, kommentteja. Ihanaa! :D Nerwen ja Sprig, kiitos teille molemmille kommenteistanne. *halii ne* Haltiamainen... Oikeasti? :oops:

Niin ja oli minulla oikeastikin jotain sanottavaa. Tämän päivitysvauhti hidastuu hiukan, sillä minulla on edessä tenttikausi jolloin en ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin.

Ja kommata saa edelleen. ;)
O Elbereth! Gilthoniel!
We still remember, we who dwell
In this far land beneath the trees,
Thy starlight on the Western Seas.


Vuoden Beta 2007, Vuoden Tolkienisti 2008 & 2009, Vuoden Valvoja 2010 & 2014

Vastaa Viestiin