Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Title: Taistelu
Author: Leida
Genre: Draama
Rating: Hmm, jotenkin hankala luokitella, mutta olkoon PG
Pairing: Hiukan Gríma/Éowyn, jos sen haluaa nähdä.
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille minun sanailuani lukuunottamatta ja rahaa tällä ei tehdä
Summary: Kenties Gríma ja Éomer kävivät sotaa, mutta Gríma ei koskaan olisi tarttunut miekkaan eikä Éomer ymmärtänyt näkymättömiä hämähäkinverkkoja.

A/N: Ensimmäinen yritykseni sukeltaa Gríman mieleen eli FF10-ficci sanasta viholliset. Tarkoitus ei ole saada aikaan mitenkään yhtenäistä ficcisarjaa Grímasta, vaan enemmänkin oppia käsittelemään hahmoa, joten Gríma tuskin on kaikissa ficeissä samanlainen. Tai en minä vielä tiedä, katsotaan kuinka käy. Olisin äärettömän kiitollinen kommenteista!

Taistelu

Näin hänet ensimmäisen kerran sinä päivänä, kun minä ja Éowyn saavuimme Meduseldiin. Inhosin häntä ensinäkemältä. Raskaat, riippuvat silmäluomet, joiden raoista näkyivät liian tarkat ja ovelat silmät. Musta, sotkuinen tukka ja niin kalpeat kasvot, että hänen olisi voinut luulla pelkäävän aurinkoa. En ikinä ymmärtänyt, että kuinka hänestä tuli niin tärkeä. Aluksi minusta tuntui siltä, että hän vain hiippaili varjoissa kuin rotta, mutta vuosien kuluessa hän alkoi astella kartanon käytävillä yhä ylpeämmin. Eikä hänellä ollut mitään syytä olla ylpeä.

”Mihin me oikeastaan tarvitsemme Grímaa?” kysyin eräänä iltana enoltani monta vuotta myöhemmin. Hän istui tuleen tuijottaen huolen rypyt otsallaan, mutta käännähti katsomaan minua pistävästi. ”Kuinka niin?” hän kysyi ja äänensävyn olisi pitänyt varoittaa minua.

”Tarkoitan vain, että onhan muitakin neuvonantajia. Eikä Grímasta ole paljonkaan hyötyä”, sopertelin ja tiesin itsekin hukanneeni ajatukseni punaisen langan.

”Vai ei hyötyä?” eno jyrähti, ja pakottauduin katsomaan hänen silmiinsä. Ne olivat hyvin tummat, kuten aina hänen kiihtyessään. ”Voin vakuuttaa sinulle, että Gríma on kaukana hyödyttömästä. Sinä et vain näe kaikkea sitä, mitä hän saa aikaan. Näinkö rohkeasti sinä Éomer lajittelet tämän maan palvelijoita? Tuo on hyödytön, hän saa mennä. Minun ikävuosilleni ja kokemukselleni et pane paljoakaan painoarvoa.”

”En tietenkään tarkoittanut sitä niin”, väitin vastaan. Purin huultani, puhuin sitten välttämättömät sanat: ”Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut kyseenalaistaa teidän kokemustanne.” Hän murahti ja katsoi minua edelleen tiukasti ja sillä hetkellä minusta tuntui pelottavasti siltä, että minua katsoi kuninkaani eikä suinkaan enoni. Mietin jo, että olisiko minun pitänyt tehdä jotakin suurellista, polvistua hänen eteensä, mutta sitten hänen piirteensä silisivät ja hän lähes naurahti. ”Mene nukkumaan, Éomer”, hän sanoi. ”Huomenaamuna on noustava kilpaa auringon kanssa.” Minä nousin, kumarsin hieman kömpelösti ja lähdin. Gríma tuli vastaan käytävässä ja hymyili pilkallisesti. Minun teki mieleni karata hänen kimppuunsa, noin vain yhtäkkiä, ja jostakin syystä olin varma, että hän tiesi sen, sillä hänen hymynsä leveni.

**

Éomer on suorastaan hellyyttävän helposti luettavissa. Kaikki hänen tunteensa piirtyvät hänen kasvoilleen. Tiedän, että sotilaat pitävät hänestä sen vuoksi, ettei hänen koskaan tiedetä teeskentelevän. Minun silmissäni se on yksinkertaisen miehen merkki.

Oli helposti nähtävissä, ettei Éomer pitänyt minusta, varsinkaan kun vaikutusvaltani kasvoi. Se sopi minulle hyvin. Hymyilin aina huolellisen tarkasti Éomerille, pidin huolta siitä, että kysyin hänen mielipidettään, käyttäydyin kaikin tavoin mahdollisimman huomaavaisesti. Hän tiesi minun teeskentelevän, olin varma siitä, mutta kukaan muu ei tiennyt, mikä oli tärkeää.

Éomer ei osannut vastata luonnollisesti ystävyyteeni. Hän yritti, mutta hänen vastahakoisuutensa oli silmiinpistävää. Muutkin huomasivat sen. Niinpä kun aloin levittää huhua siitä, kuinka Éomer oli kateellinen minulle ja pelkäsi minun anastavan paikkansa kuninkaan silmissä, se levisi otolliseen maaperään. Se oli oikeastaan naurettavan helppoa. Ei tarvittu kuin muutama syvä huoahdus oikeassa paikassa, oikeiden ihmisten edessä. Muka itsekseen lausuttu ”en käsitä mitä olen tehnyt hänelle” kun Éomer oli paiskannut oven vähän liian kovaa kiinni edestäni, ja syöttini oli napattu. Pian oli yleisesti tiedossa, että Éomer ei pidä Grímasta, koska tämä on liian lähellä kuningasta. Se oli oikeastaan luonnollista. Theodred oli kuninkaan poika, tämän ei tarvinnut kamppailla suosiosta kenenkään kanssa, mutta Éomer oli vain sisarenpoika.

Éomer ei pitänyt sanoja tehokkaina taisteluvälineinä ja se oli hänen virheensä.

**

Tiesin hänen katselevan Éowynia. Minä vain tiesin sen. Olisin halunnut katkaista sen luihun hiiviskelijän niskat siitä hyvästä, että hän edes tohti katsahtaa sisareeni päin. Katselivat Éowynia toki monet muutkin ja mikseivät olisi katselleet. Hän oli kaunis: pehmeät vaaleat hiukset kuin pellavaa ja liikkeissä vaistomaista suloa. Siihen aikaan suru ei ollut piirtynyt hänen silmiinsä, vaan ne loistivat kirkkaina. Hän ansaitsi jokaisen ihailevan katseen jonka sai. Mutta Gríman katseessa oli jotakin muuta. Siinä oli ahneutta, omistushalua, himoa. Jotakin alkukantaista, jolle minulla ei ollut nimeä, mutta joka sai minut lähes vapisemaan raivosta. Vannoin, että jos hän joskus edes koskettaisi sisartani, hän saisi vastata siitä minulle.

**

Olen aina ollut ylpeä siitä, että osaan hallita tunteeni ja kieleni. Tiedän, mitä kasvoillani näkyy ja mitä sanoja suuni puhuu. Tiedän niiden sanojen vaikutukset ja sen, kuinka voin vaikuttaa miehen mieleen. Mutta Éowynin suhteen kontrollini petti.

Minä halusin hänet. Häntä. Halusin hänen rakastavan minua ja halusin rakastaa häntä. Yhtenä päivänä halusin olla hänelle hellä, kuiskia romanttisia ajatuksia hänen korvaansa ja nähdä hymyn leviävän hänen nuorille, kauniille kasvoilleen. Seuraavana päivänä halusin omistaa hänet, pyyhkiä hänen kasvoiltaan sen ylpeän ilmeen, joka oli hänen tunnusmerkkinsä. Halusin runnoa hänet seinää vasten, ottaa hänet siinä niin, että hän huutaisi apua.

Ja halusin peittää sen kaiken muilta, mutta Éomerin suhteen en onnistunut. Hän tarkkaili minua kuin haukka. Valmiina iskemään kyntensä minuun sinä hetkenä, kun tekisin virheen. Hänen oli turha kertoa kenellekään, eihän mitään ollut tapahtunut. Sitäpaitsi levittämäni huhut olivat tehneet tehtävänsä: Éomerin ei ollut helppo puhua minua vastaan.

Éowynin tähden minä lankesin Sarumanin ansaan. Liian myöhään ymmärsin, ettei Saruman välittänyt kuin itsestään ja omista suunnitelmistaan. Minä olin hänelle vain pelinappula, jonka saattoi sysätä syrjään käytettynä.

**

Kärsimme kaikki katsellessamme, kuinka kuninkaamme vajosi Gríman pauloihin. Se tapahtui niin vaivihkaa, ettei kukaan osannut tehdä mitään enkä tiedä, mitä kukaan olisi voinut edes tehdä. Gríma oli suojannut itsensä tehokkaasti ja käytti kuningasta kilpenä meitä vastaan. Kukaan ei pitänyt Grímasta, siitä pahansuovasta Kärmekielestä puhuttiin, kun hän ei ollut paikalla.

Kerran oltuani pitkään poissa miesteni kanssa, tulin illansuussa Meduseldiin ja pyysin ilmoittamaan kuninkaalle, että olin saapunut. Oletin tietysti pääseväni hänen puheilleen, mutta minulle tuotiin sana, että kuningas oli liian väsynyt ottaakseen minua vastaan enää sinä iltana. En ollut ymmärtää sitä, olin lopen uupunut ja olin jo matkalla kohti kuninkaan huonetta, kun lähetti toisti sanansa päättäväisesti, mutta jotenkin surullisesti. Pysähdyin ja hetken aprikoin, että mitä tehdä, mutta sitten päätin, että minulla oli oikeus käydä katsomassa enoani. Lähetti jäi tuijottamaan perääni. Hän saattoi huutaa jotakin, en vaivautunut kuuntelemaan.

Éowyn tuli vastaan juuri, kun olin kuninkaan huoneen ovella. ”Voi Éomer”, hän huudahti, ”kuulin, että olit saapunut.” Syleilin sisartani, tunsin hänen lysähtävän olkapäätäni vasten kuin hän olisi saanut hetkeksi luovuttaa taakkansa minulle. Pian hän kuitenkin suoristautui, näin hentojen olkapäiden pingottuvan.
”Sinä olit hänen luonaan, Éowyn, miksi hän ei halua nähdä minua?”
Éowyn lakkasi hymyilemästä. ”Hän ei voi hyvin”, hän sanoi lyhyesti. Mutta hän ei estänyt minua avaamasta ovea ja astumasta sisään.

Kuningas Théoden näytti siltä kuin olisi vanhentunut vuosia. Hänen silmänsä olivat sameat, asentonsa kyyry kuin hänellä olisi ollut kyttyrä selässään ja minua ällötti nähdä likatahra hänen suupielessään. Gríma istui hänen vierellään, taikinanvalkoiset kasvot maireina. ”Etkö ymmärtänyt, Éomer, ettei kuningas ota vastaan enää tänään.” Avasin suuni vastatakseni Grímalle purevaan sävyyn, mutta taltutin itseni suurella ponnistuksella. Gríma seurasi liikkeitäni, minusta oli aina tuntunut siltä, että hän luki minua liian tarkkaan. Kävimme jatkuvaa sotaa, mutta taistelukenttä ei ollut minulle tuttu. Purin huultani ja muistutin itselleni, että ulkona oli oikeitakin taisteluja huolehdittavana.

Repäisin katseeni irti Grímasta ja yritin tavoittaa enoni silmät, mutta en onnistunut. Puhuin silti. ”Herrani?”
Théoden katsoi minuun, mutta en nähnyt enoani hänen silmissään. Aivan kuin hän olisi käpertynyt niin syvälle itseensä, etten pystynyt löytämään häntä tai sitten sitä Théodenia, jonka olin tuntenut ei ollut enää olemassa. ”Mene nukkumaan Éomer”, hän sanoi, ”puhumme kunnolla huomenna.”

Sitä huomista ei koskaan tullut. Parin päivän päästä minä lähdin jälleen.

**

Vihdoinkin minulla oli valtaa. Vihdoinkin olin tärkeä. Vihdoinkin saatoin kävellä avoimen ivallisesti hymyillen Meduseldin käytävillä ja tietää, ettei kukaan kajoaisi minuun. Kukaan ei uskaltanut.

Kuningas oli väsynyt. Hyvin väsynyt. ”Teidän on vaalittava terveyttänne, herrani”, sanoin hänelle monta kertaa ja voimastani kertoo hyvin paljon se, että hän usein nyökkäsi voimattoman näköisenä. Juurrutin kaiken kalvavan väsymyksen hänen luihinsa, epätoivon hänen mieleensä ja mitä pidemmälle aika kului sitä vähemmän minun tarvitsi manipuloida ja sitä enemmän saatoin avoimesti tehdä, kuten halusin. Ja kaikkeen minulla oli kuninkaan lupa.

Vain Théodredin suhteen olin varuillani, mutta hän oli paljon poissa ja tullessaan Kultaiseen kartanoon hänenkin täytyi uskoa Théodenin heikkenemiseen, sillä hän näki sen omilla silmillään. Pahoittelin hänen kovaa osaansa, kerroin huolehtivani hänen isästään ja hän nyökkäsi vastentahtoisesti.

Éomer suhtautui siihen kuin kuolemantuomioon.

**

”Meidän täytyy tehdä jotakin, Théodred.” Ääneni oli poikamaisen kiihkeä ja hengästynyt – olin juossut tavoittaakseni Théodredin ennen kuin hän ehti lähteä. Théodred rypisti kulmiaan ja katsoi minua hevosensa selän yli. Hevonen nosteli kärsimättömänä kavioitaan.

”Tehdä jotakin mille?” hän kysyi, vaikka hänen täytyi tietää, mistä minä puhuin.
”Sinun isällesi.”
”Hän on kuningas, Éomer.” Théodredin suu oli tiukka viiva. ”Hän on sinun herrasi.”
”Tiedän, mutta – ”
”Hän on minunkin herrani”, Théodred puhui hiljaisella äänellä, hän vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuunnellut keskusteluamme. ”Hänen sanansa on yhä laki.”
”En kiistä sitä, mutta – ” En enää tiennyt, kuinka jatkaa. Se, mitä yritin sanoa, oli selvänä sydämessäni, mutta en saanut sitä huulilleni asti. Kohotin käteni ja silitin Théodredin hevosen lämmintä, vahvalihaksista kaulaa.

”Minun sydäntäni särkee nähdä, millainen hänestä on tullut”, Théodred sanoi edelleen hiljaa ja näin, että hän ymmärsi, mitä tunsin. ”Toivon hartaasti, että hänen tilansa vielä kohentuu, mutta tuskin tohdin uskoa siihen. Hän on jo vanha mies. Mutta – ”
”Hän on edelleen kuningas.”
”Täsmälleen.” Théodred nyökkäsi hitaasti.

Minäkin nyökkäsin. En sanonut sanaakaan Grímasta, vaikka se oli alunperin ollut tarkoitukseni. Näin yhtäkkiä selvästi, mitä Théodred vastaisi. Kuningas halusi pitää Gríman vierellään, hän kertoisi minulle, se oli kuninkaan päätös. Se oli totuus. En voinut sanoa, että pelkäsin Gríman olevan myrkkyä Théodenille. Théodred oli nähnyt kaiken sen, minkä minäkin. Hän ei tarvinnut minua lausumaan totuuksia ääneen. Katsoin hänen ratsastavan tiehensä ja mietin, että kävivätkö rakkaus ja uskollisuus taistelua hänenkin sydämessään.


**

Olin Sarumanille arvokas, kuten hän usein sanoi. Olin työskennellyt väsymättä hänen hyväkseen ja se oli vaatinut jatkuvaa varuillaanoloa. Yksi huolimaton sana olisi voinut pilata kaiken, mitä olin vuosien saatossa rakentanut. Toin uutisia, vein hänen ohjeensa mukanani ja toteutin ne taitavasti. Minä en tehnyt virheitä. Oli Sarumanin syytä, että se pahanilmanlintu tuli epäilyksineen hoviin ja teki työni vaikeammaksi. Sanat ovat valtaa on sanonta, jota rohanilaiset eivät juuri viljele, mutta jonka Gandalf Pahanilmanlintu tunsi hyvin.

Gandalfin tulon ja onneksi pikaisen lähdön jälkeen olin kadottanut osan siitä vallasta, joka minulla oli hovin väkeen. Tasapainoilin veitsen terällä, mutta tein silti parhaani jouduttaakseni Sarumanin valtaa. Tiesin, että isoja asioita oli tekeillä ja toivoin voivani käydä viivytystaistelua siihen saakka, kunnes minun panostani ei enää tarvittaisi ja voisin lunastaa palkintoni.

Se houkutti minua päivä päivältä enemmän, jos mahdollista.

**

Siinä vaiheessa vihasin Grímaa jo sydämeni pohjasta ja jollakin tavalla Éowynin uhkaaminen oli vain viimeinen pisara jo muutenkin ääriään myöten täynnä olevaan maljaan. En muista yhtään, kuinka taitoin matkan ovelta salin perälle, mutta seuraavassa hetkessä huomasin puristavani Grímaa kurkusta. Éowyn oli perääntynyt kauemmas, hänen suunsa oli järkytyksestä raollaan ja yksi vaalea hiuskihara oli liimautunut otsaan.

”Minä vannoin, että tapan sinut, jos koskaan kosket sisareeni”, sähisin Grímalle. Ravistin häntä ja silloin hän sai huudettua apua. Yksi ainut särisevä huuto (vihasin hänen ääntänsäkin), mutta se oli riittävästi. Kun minun käsiini tartuttiin ja Gríma pääsi vapaaksi, hän hieroi kaulaansa, mutta hymyili silti. Hän uskoi voittaneensa. Vihdoin hän saattoi toimittaa minut pois tieltä.

Éowyn tuli illalla. Olin odottanut häntä, pakottautunut istumaan aloillani, vaikka mieleni teki ravata edestakaisin ahtaassa vankilassani. Hänet nähdessäni ponnahdin kuitenkin istumaan.

”Mikset kertonut minulle, että hän on ahdistellut sinua?” Ääneni oli turhautumisesta voimakas. Éowyn ei vastannut, hän vain katseli minua kylmästi. Vartija tuijotti syyllisen näköisenä seinää. Olin tuntenut hänet viisitoistavuotiaasti asti. Olin vetänyt hänet kerran turvaan miekan tieltä.

Katsoin taas Éowynia. ”Mistä sinä olet vihainen, Éowyn? Minä ajattelin vain sinua, halusin suojella sinua.” Kun puhuin sanat, en ollut enää varma siitä, että ne olivat totta. Olin halunnut suojella Éowynia, mutta Gríma oli pitkään ollut vihani kohden kaikilla muillakin tavoilla. Luulen, että Éowyn tiesi sen.

”Ja minä olen kyllästynyt siihen, että kaikki taistelevat minun taisteluni puolestani”, Éowyn ärähti ja heilautti ylpeästi päätään. En ymmärrä, kuinka samat ominaisuudet hänessä saavat minut sekä ärsyyntymään häneen että tuntemaan sydämen pakahduttavaa ylpeyttä.
”Mikset voinut ajatella, Éomer?” hän jatkoi. ”Mitä hyötyä sinusta on istumassa vankina, kun maamme joutuu yhä suurempaan ahdinkoon ja kuningas tarvitsee sinua, enemmän kuin hän ymmärtääkään?”

Minulla ei ollut vastausta. Saatoin vain tuijottaa sisartani mykkänä. Hänen silmänsä olivat ahdistuneet, enkä voinut kestää sitä. Halusin vakuuttaa hänelle, että kaikki tulisi menemään hyvin, mutta sanat olivat niin tyhjiä, että ne kuivuivat jo kielelleni.

**

Kaikki oli jo lähes valmista, Rohan lepäsi kämmenelläni, kun se pahanilmanlintu saapui. Heti kun näin hänen sauvansa – ei, jo silloin, kun näin hänen silmänsä, minä tiesin sydämessäni, että kaikki oli lopussa. Siitä eteenpäin pelasin vain viivyttääkseni väistämätöntä. Minulle oli viimein jaettu kortit joilla ei voinut voittaa. Saattoi vain hävitä, tavalla tai toisella.

Ja minä vihasin Théodenia siitä, että hän osoitti armeliaisuutta ja jätti minut henkiin.

**

Luulin tuntevani iloa, kun sain tietää, että Gríma oli kuollut. En kuitenkaan tuntenut, vain säälin sekaista helpotusta ajelehti mielessäni. Istuin kullatulla tuolillani, en tiedä miksi, sillä sitä tuskin voi kutsua mukavaksi istumapaikaksi ja oli jo myöhä, mutta se tuntui sopivalta. En halunnut viedä näitä ajatuksia omaan makuukamariini. Katsoin askelmia jalkojeni juuressa ja muistin ne lukemattomat kerran, kun olin nähnyt Gríman istuvan siinä. Ajattelin käppyrää ukkoa, joka ei enää koskaan avaisi raskasluomisiä silmiään ja ensimmäistä kertaa elämässäni pysähdyin miettimään, että mistä hän oli tullut ja mikä hänestä oli tehnyt sellaisen kuin hän oli.

En ollut varma halusinko vastauksia.

**

Sillä hetkellä, kun syöksyin Sarumanin kimppuun ja kävin kiinni hänen kurkkuunsa, tunsin tekeväni enemmän oikein kuin koskaan aikaisemmin. Se oli ainut kerta elämässäni, kun päästin kaikki tunteeni vapaaksi. En pidätellyt mitään, kun annoin sen silmittömän raivon ja turhautumisen, pelon ja suuttumuksen ja syyllisyyden (jota en ollut tiennyt tuntevani) päästä ulos ja ohjata liikkeitäni. Se oli alkukantaista vihaa, joka oli kiehunut minussa monien pitkien vuosien ajan. Se oli kaikki elämäni vääryys ja epäoikeudenmukaisuus, ja sen pienen hetken ajan tunsin selvästi, että jokin oli mennyt kammottavasti väärin. Päätin elää loppuelämäni paremmin.

Se kesti vain nuolenkantaman ajan.
Viimeksi muokannut Leida, Ma Kesä 15, 2009 9:38 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi... *sanaton*

Tämä oli upea. Sanalla sanottuna upea. Jos vain vielä keksisin jotain, miten selittää sitä...

Noh, Éomer oli aivan ihana. En tiedä, minkä takia, mutta oli kuitenkin. Kuvasit häntä erinomaisen hyvin, ja sitä, mitä hän tunsi Grímaa, ja Éowynia, kohtaan.

Ja jos mennään aiheeseen, eli Grímaan, niin tämä todella valotti hänen historiaansa. Mieleen tuli se "hän oli kerran Rohanin mies" vain miten se nyt ikinä menikään, kun luin tätä. Hän jotenkin vain jäi Sarumanin valheiden alle uskoessaan niitä. Ei hän alussakaan tämän mukaan kovin hieno ihminen ollut, mutta pahempi hänestä tuli. Erityisesti se kohta Éowynista, se, miten Gríma ajatteli, oli hieno. Siinä näkyi sen miehen heikkous kaikessa suuruudessaan.

Tässä oli paljon ihania lauseita, jotka voisi lainata, mutta tyydyn yhteen, mikä mielestäni oli koko ficin paras. ”Ja minä olen kyllästynyt siihen, että kaikki taistelevat minun taisteluni puolestani”, Éowyn ärähti ja heilautti ylpeästi päätään. Tuo on vain niin täydellinen Éowyn, juuri noin hän sanoisi. Ihan täydellinen lause hänen suuhunsa, sitä jää vain miettimään, miten olet voinut keksiä sen.

Tunnelma oli myös tosi vahva koko ajan, jotenkin kovin tummasävyinen ja tavallaan kiihkeäkin. En osaa selittää, mutta pidin siitä valtavasti, se piti otteessaan ja sai jotenkin näkemään kuvatut paikat sellaisina varjoisina ja hiukan uhkaavina. Tai ainakin minä näin ne niin.

Tuo lopetuskin oli aivan uskomaton. Viimeinen lause noin yksinään oli juuri sellainen lopetus, mikä tälle kuului. Nuo yksinäiset lauseet luovat ihmeellisesti tunnelmaa.

Tämä oli upea, kuvasit hahmoja uudella, hienolla tavalla ja minä lumouduin. :wink:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014

Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Vau, hienoa tekstiä. Aluksi kesti tosin hieman tottua siihen, että tässä vuoroteltiin Gríman ja Éomerin välillä, mutta pian se seikka ei enää häirinnyt.

Sinä todellakin tunnuit olevan näiden kahden miehen päiden sisällä. Sitä olen muuten aina ihmetellyt, eikö Théodred milloinkaan puuttunut asiaan, vaikka näki millainen vaikutus Grímalla oli isäänsä? Toisaalta, hän jää Tarussa aika sivulliseksi, mutta silti.

Gríma on erittäin mielenkiintoinen hahmo ja tässä tuli jotenkin niin hyvin esille Gríman ja Éomerin erot. Toinen tosiaan on tottunut selvittämään asiat suoraan ja joskus miekanterällä, toinen käyttää sanoja taitavasti apunaan.

Tämä tosiaan antaa aika "pirullisen" kuvan Grímasta. Mutta tuo lopetus oli hieno. Miten hän viimein tuntee tekevänsä oikein ja aloittaa uuden elämän. Viimeinen lause oli upea.

Jahas, tällaisia hajatelmia tällä kertaa. Jään odottamaan seuraavaa Gríma-ficciäsi :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009

Avatar
Celeb
Velho
Viestit: 820
Liittynyt: To Kesä 05, 2008 12:41 pm
Paikkakunta: Rivendell
Viesti:

Re: Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Viesti Kirjoittaja Celeb »

Huippulaatua! Pidin paljon siitä miten kerronnan näkökulma hyppi vaikuttavasti puolelta toiselle. Se antoi enemmän näkökulmaa aiheeseen. Éomer on kaksikosta minulle läheisempi hahmo, mutta jotenkin Grímakin tuli ymmärrettävämmäksi, ihmismäisemmäksi.

Yhden kirjoitusvirheen bongasin (jos nyt pilkkua viilataan):
”Vai ei hyötyä?” eno jyrähti, ja pakottauduin katsomaan hänen silmiiinsä.

Muuten en keksi kritisoitavaa, kiitos tästä!
Kurkkaa ficcilistaustani tai runonurkkaustani.

Vuoden tulokas 2009, Kälätäti 2010 ja Ilopilleri 2014!
Kiitos, ihanaa! <3


Coolin Eksentrinen ja Lievästi Epäröimätön Bandiitti.

NUORI JA VIRIILI 2K17

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Olen samaa mieltä muiden kanssa, tämä oli todella hieno ficci. Tiivisti hyvin tuon Éomerin ja Gríman vastakkainasettelun. Ajattelin tässä vaan, että mistä ihmeestä sinä kirjoitat ne loput yhdeksän Gríma-ficciä, kun tässä jo tuli kaikki minun mielestäni oleellinen. ;)

Sovitaanko, että minä olen se, joka keksi ensimmäisenä, että on mahdollista kirjoittaa 1. persoonassa hahmoa vaihdellen, vaikka julkaisenkin ficcini viimeisenä. ;) Mutta ainakin sinä todistit, että se toimii, ja vielä niin, että näkökulma vaihtuu suht nopeaan tahtiin. Hyvä ratkaisu tällaiseen ficciin, jossa käsitellään kahden ihmisen keskinäistä vihanpitoa.

Olisipa Théoden selittänyt tuossa alussa vähän tarkemmin, missä mielessä Gríma on hyödyllinen, sen sijaan että vain vetosi omaan kokeneisuuteensa niissä asioissa... Tuollainen selitys ei kyllä herättäisi minun luottamustani, eikä varmasti Éomerinkaan.

Gríma oli tässä juuri niin luihu kuin saattoi kuvitella. Tykkäsin tuosta, kuinka hän käännytti muuta hovia Éomeria vastaan. Erittäin älykästä hänen asemassaan. Vaikka Éomer näytti sitten kuitenkin ajattelevan, ettei kukaan muukaan pitänyt Grímasta. Herää kysymys, kumpi oikeastaan oli oikeassa. Totuus varmaan oli jossain noiden näkökulmien välimaastossa.

Erityisen hieno kohta oli tuo, jonka Nerwen jo ehti lainata. Sitä voisi kuvitella sisaren olevan kiitollinen, kun veli on puolustanut häntä ahdistelijaa vastaan, mutta Éowynin kohdalla tuollainen vihastuminen on kyllä paljon todennäköisempi reaktio. Minä en nyt taas muista, minkä vuoksi Éomer oli kirjassa määrätty tyrmään. No, tuo kiinnosti itse asiassa niin paljon, että oli pakko tarkistaa se. "Hän oli kapinoinut käskyjäni vastaan, ja uhannut Grímaa kuolemalla minun omassa salissani." Heh, joo, miksei hän olisi siis voinut uhata Grímaa Éowynin ahdistelun vuoksi.

Tuo loppu tuntui sitten menevän aika nopeasti, kun Éomer olikin äkkiä jo kuningas. Ne siihen johtaneet vaiheet eivät tietysti kauheasti liittyneet Grímaan, niin etten oikein tiedä, miten tuon lopun olisi muuten voinut kirjoittaa. Jäin miettimään tuota loppua, ja Gríman ajatuksia siinä... kun ne tavallaan mieltää Gríman muistelmiksi, niin se on vähän outoa, kun hän on oikeastaan jo kuollut. Kuinka hän saattoi muistella sitä, että se parempi loppuelämä kesti vain nuolenkantaman ajan? Että makasiko hän siinä maassa henkitoreissaan niin pitkään, että hän ehti käydä läpi nuo elämänsä viime vaiheet? Siis pointtini on se, että olisiko preesens sopinut tuohon loppuun paremmin vai olisiko koko ficci pitänyt sitten kirjoittaa preesensissä yhdenmukaisuuden vuoksi.

Upea ficci joka tapauksessa. Nyt minä todella haluan kuulla Grímasta lisää. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Voi, kiitoksia kauheasti, kun olette viitsineet jättää kommenttia. Nämä rohkaisivat tosiaan, niin hukassa, kun olen kirjoittamisen kanssa viime aikoina ollut.

Nerwen: Voi, kiitos kovasti. :) Todella hienoa kuulla, että pidit tämän ficin Éomerista. Ajattelin jossain vaiheessa, että toivottavasti hänestä ei tullut Gríman korostamisen kustannuksella liian yksinkertaisen oloinen. En todellakaan näe Éomeria tippaakaan tyhmänä miehenä. Oli myös hienoa kuulla, että koit tunnelman noin. Tässähän on ajallisesti varsin pitkä ajanjakso (Éomerin Meduseldiin muuttamisesta Gríman kuolemaan), joten tunnelmasta olisi voinut helposti tulla väljähtänyt. Hyvä jos niin ei käynyt. Tykkään itsekin tuosta lauseesta, jonka Éowyn sanoo. Se tuli vain mieleeni joskus (lenkillä muistaakseni) ja sitten oli tietysti pakko käyttää sitä jossakin ja tämä ficci osoittautui sitten sopivaksi paikaksi. Ja olen tietysti otettu, jos mielestäsi kuvasin hahmoja uudella tavalla. ;)

Andune: Kiitoksia kovasti. :) Niin, varmaan näkökulman vaihdoksiin tottuminen vie hetken, toivottavasti koko ficci ei ennätä loppua ennen kuin niihin pääsee sisälle. En millään lailla yrittänyt saada näkökulmista samanpituisia, siellä on aika lyhyitä pätkiäkin välissä. Minäkin olen miettinyt (tässä Grímaa pohdiskellessani), että miksei Théodred puuttunut asiaan, hän kuitenkin on Théodenin poika. En ole yhtään tyytyväinen "selitykseen", jonka tässä ficissä annan, mutta en oikein pysty keksimään muutakaan. Éomer ei tosiaankaan ole lahjakas sanojen käyttäjä tässä ficissä. Se korostuu tässä, kaikki keskustelut joihin se rupeaa (Théodenin, Théodredin ja Éowynin kanssa) eivät mene yhtään sillä lailla kuin se on ajatellut. Mutta toisaalta, niinhän ihmisille käy monesti oikeastikin. Kiva että tykkäsit lopetuksesta.

Celeb: Kiitos kovasti. :) Kiva että tykkäsit näkökulmista, jotka minulla oli tähän ficciin ja oli myös hauska kuulla, että Grímakin avautui vähän tämän myötä. Se on oikeastaan aika mielenkiintoinen hahmo. Yksiselitteisissä pahiksissa ei ole mitään mielenkiintoista, mutta Gríma ei missään nimessä ole sellainen. Ja pilkkua saa aina viilata, korjasin tuon virheen, hyvä kun huomautit. ;)

Mithrellas: Kiitoksia kovasti sinullekin. :) Mietin tämän jälkeen itsekin vähän samaa, että mitenkä minä vielä saan aikaan yhdeksän ficciä Grímasta. :) Tämä tietysti kertoi melkein koko Gríman ajasta Kultaisessa kartanossa, mutta oli aika ylimalkainen kuvaus kuitenkin. Keskityn luultavasti seuraavaksi pienempiin ajanjaksoihin ja ehkä asioihinkin. Mitä tulee tuohon näkökulmaan, niin olen minä lukenut useammankin ficin vaihtuvalla minämuotoisella näkökulmalla ja tämäkin on ollut alustavasti työn alla talvesta saakka, mutta sovitaan kaikin mokomin, sama se minulle. Théoden vähän vihastui tuosta Éomerin tavasta esittää Grímaa koskeva asiansa, eikä siksi halunnut ruveta perustelemaan Éomerille mitään. Osaksi sen on tarkoitus kuvastaa sitäkin, miten noista Éomerin keskusteluista ei koskaan tule ihan sitä mitä hän on tarkoittanut.

Luulisin, että hovi piti Grímasta enemmän aluksi, mutta kun tämä sai enemmän ja enemmän valtaa ja rupesi lähes esiintymään kuninkaan suuna (epäviisaine päätöksineen), niin yleinen mielipide kääntyi häntä vastaan. Että kysymys on varmaan myös ajasta, mutta tuskin kukaan vihasi Grímaa samalla lailla kuin Éomer, ei ainakaan minun canonissani. En tosiaan tiedä, että miksi Éomer uhkasi Grímaa kuolemalla, mutta suhtautuminen Éowyniin on tämän ficin punaisia lankoja, joten halusin ehdottomasti sen olevan tuosta syystä ja canon periaatteessa antaa siihen mahdollisuuden. Tämä keskittyy aika vähän siihen, että Gríma teki parhaansa vaikeuttaakseen Rohanin asemaa ja että Éomerhan kapinoi niitä käskyjä vastaan, mutta halusin säilyttää tunnelman yksinkertaistamalla vähän.

Tarkoitatko, että loppu tuli yhtäkkiä tapahtumien puolesta? Koska ajallisestihan se ei sinänsä tullut yllättäen. Tässä ficissä käsitellään niin pitkä ajanjakso, ettei Gríman vallan menetyksestä tämän kuolemaan ole siinä valossa kovin pitkä aika. Voi kyllä olla, että se tulee aika yllättäen, mutta kun tarkoitus oli käsitellä Gríman ja Éomerin (viha)suhdetta, niin en voinut sitä muutenkaan oikein tehdä. Tuota loppua ja aikamuotoa siinä en olisi osannut noin ajatellakaan, kiva että kiinnitit huomioni siihen. Oliko ongelmana se, että Éomerin näkökulma tulee ensin ja siinä Gríma on jo kuollut ja sitten vasta tulevat Gríman viimeiset ajatukset? Sitähän preesens ei sinänsä korjaisi. Mietin kyllä jossakin kohtaa, että josko aloittaisin Gríman näkökulmalla ja lopettaisin Éomeriin, mutta tämä toimi paremmin näin. Nuo Gríman ajatukset tuossa lopussa ovat niin lyhyet, että minusta hän ehtii kyllä ajatella ne ennen kuolemaansa, mutta en ole sitä kauheasti miettinyt, eikä sillä minulle ole sinänsä merkitystä. Vai oliko sinusta vain tuo viimeinen lause ongelma? Minä ajattelisin sen ehkä ulkopuolisen kertojan sanomaksi. Jaa, en näköjään oikein ymmärtänyt, että mitä ajoit takaa tuolla lopun tyylillä, mutta haluaisin kyllä ymmärtää. ;) Kiitos siis kuitenkin, jaarittelin jo varmasti riittävästi. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No, vähän vastavastakommenttia vielä.... Joo, onhan tuo vaihtuva minä-muoto varmaan ihan tavallinen tapa kirjoittaa ficcejä, itse en vaan sitä ole juuri harrastanut ja olen siitä siksi innoissani... Hmm, tuosta lopusta sitten, niin kai se tuntui tulevan nopeasti sen vuoksi, että siinä välissä oli tapahtunut paljon asioita, joita ei oltu mainittu ficissä (Théodenin kuolema, pikku kahakka Sauronia vastaan ynnä muuta). Mutta kuten jo totesin, ei minulla varsinaisesti mitään parempaa vaihtoehtoakaan ole mielessä. Mieluummin näin, kuin niin että nämä kaikkien tuntemat tapahtumat olisi selitetty juurta jaksain.

Kyllä tuo loppu vaikutti ehdottomasti toimivan paremmin niin, että se loppui Gríman näkökulmaan. Sopivan dramaattinen päätös, siinä missä Éomer pohdiskelemassa valtaistuimellaan olisi ollut vähän lattea lopetus. Mutta lähinnä mietin kai tuota viimeistä lausetta, että tiedostaako ihminen, koska hänen elämänsä päättyy? Että voiko hän tavallaan muistella, että "niin minä kuolin"? Mielsin tuon viimeisen lauseen nimittäin Gríman ajatukseksi, koska se oli hänen kappaleessaan ja kaikki muukin ficissä oli joko Gríman tai Éomerin ajatuksia. Mutta ulkopuolisen ajatuksena se toki toimii, kunhan se vain näkyisi jostain, että se on ulkopuolisen ajatus. Ajattelin kai, että jos ficci olisi ollut preesensissä, niin sitten tuo loppu olisi korostanut sitä kuoleman hetkeä kokemuksena, muiston sijaan. Mutta siinä tapauksessa viimeisen lauseen olisi ehkä kuitenkin pitänyt olla vähän erilainen. (Eräs kirja, joka on kirjoitettu 1. persoonassa, preesensissä ja päättyy tämän henkilön kuolemaan, loppui muistaakseni sanoihin "Minä lennän! Minä lennän!" :D)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Taistelu (Gríma, Éomer, PG)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitos vielä, Mithrellas. :) Niin, tuo viimeinen lause on ehkä vähän ongelmallinen. Tai ei se minulle siis sinänsä ole ongelmallinen, se on mielestäni ihan osuva lopetus, mutta siis se, että onko se mahdollinen ajatus Grímalle vai ei, niin siitä voi tietysti olla montaa mieltä. Kun sanoin, että se on ulkopuolisen kertojan ajatus, niin tarkoitin lähinnä, että jollei se voi olla Gríman ajatus, niin silloin se on kertojan ajatus, ei siis ole mitään tarkoitusta, että se kertoja näkyisi tekstistä yhtään selvemmin tai että sitä kertojaa edes tarvitsisi ajatella sen kummemmin. Jokaisessa tekstissähän on kertoja, se kuinka näkyvä kertoja on toki vaihtelee. Toinen vaihtoehto on tietysti ajatella, että Gríma kertoo tuota ikään kuin kuolemansa jälkeen. Ja ole ihmeessä innokas kirjoittamaan sitä Numenor-juttua, minä olen ainakin innokas lukemaan sitä. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10

Vastaa Viestiin