Harmaahaukka (Gríma, PG-13)
Lähetetty: To Kesä 25, 2009 7:50 pm
Title: Harmaahaukka
Author: Leida
Genre: Draama
Rating: Varmuuden vuoksi PG-13, vähän väkivaltaa
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille minun sanailuani lukuunottamatta ja rahaa tällä ei tehdä
Summary: Harmaissa taloissa syntyy mustia mieliä.
A/N: Toinen FF10-ficci ja sana on alku. Gríman väkivaltainen lapsuus kuulostaa siltä kuin se voisi hyvinkin olla klisee (jos olisin lukenut Grímasta ficcejä niin ehkä tietäisin), mutta kun se natsaa niin hyvin Kärmeksen elämään. Ja perheväkivaltaa oli muuten hirveän vaikea kirjoittaa. Rakastan edelleen kommentteja.
Harmaahaukka
Mökissä on harmaa katto, harmaat seinät ja siellä eletään harmaata elämää. Vaimolla on ennen aikojaan harmaantuneet hiukset ja miehellä väsymyksestä tuhkanväriset kasvot. Pojan tukka on hätkähdyttävän musta. Hän on pieni ja hintelä. Liian heiveröinen selviytyäkseen raskaista töistä, mutta onneksi hän myös syö vähän. Hänellä on ohut, piipittävä ääni, mutta sitä ei kuule usein. Kukaan ei juuri puhu. Mies mörähtää välillä jotakin (säästä, töistä, ruoasta), ääni on niin karhea, ettei se tahdo nousta kurkkua ylemmäs, ja vaimo vastaa nyökkäämällä.
Poika yrittää pysytellä poissa tieltä. Kun hän istuu uunin vieressä (siinä on lämmin) ja painaa päänsä nokeentunutta seinää vasten, häntä tuskin huomaa. Kalpeat kasvot ovat lian peitossa ja paljaat varpaansa hän on peittänyt paidanhelmalla. Voisi luulla, että hän nukkuu. Mutta hän ei nuku. Hän ajattelee.
Hän katsoo naista, jonka ryppyiset posket palavat punaisina, kun tämä vaivalloisesti kyykistyy ja lisää viimeisen puun uuniin. Hän katsoo miestä, joka rapsuttaa parransänkeään ja jatkaa puukon terottamista. Hän halveksii heitä kumpaakin. Hän vihaa heidän ulkonäköään, tylsää ilmettään, kömpelöitä liikkeitään ja typeriä puheitaan. Hän vihaa sitä, että he tyytyvät tähän, ettei heillä ole kunnianhimoa, suunnitelmia eikä halua tehdä muutosta.
Hän ei anna halveksunnan näkyä. Hän nyökkäilee, tottelee ja on hiljaa, mutta mielessään hän vastaa heille. Hän tarttuu heidän jokaiseen virheeseensä, nokkii heidän jokaista heikkouttaan kuin korppikotkat kuolevaa eläintä. Hän on julma, purevan ivallinen ja ylpeä. Hän on niin paljon heitä älykkäämpi. Mitään siitä ei näy hänen kasvoiltaan
Kun hän avaa ulko-oven, mökin kuluneenharmaaseen lattiaan piirtyy auringonsäde. Hän sulkee oven perässään. Ulkona on valoisaa ja lämmintä. Tuuli puhaltelee poutapilviä taivaalla. Hän luikkii nopeasti varjoihin, katoaa, jottei kukaan huutaisi häntä takaisin.
Hän kävelee kauan. Yöllinen rankkasade on kastellut niityt ja muta tursuaa hänen varpaidensa välistä. Viimeiselle kukkulalle hän nousee juoksujalkaa ja pysähtyy halavan varjoon. Hän varjostaa kädellä silmiään.
Kultainen kartano loistaa häikäisevän kirkkaana. Näin kaukaa hän erottaa vain massiivisen rakennuksen, ei yksityiskohtia. Hän seisoo ja katselee sitä. Ja ajattelee. Hänellä on aikaa. Jonakin päivänä hän kävelee perille saakka. Jonakin päivänä hän tekee jotakin suurta.
”Missä olet ollut?” Miehen suuret karheat kädet puristuvat nyrkkiin, kun poika pujahtaa sisään ovesta. Poika katsoo luimistellen paksujen silmäluomiensa alta, yrittää lukea miehen ilmeen, mutta silmät eivät ole vielä tottuneet mökin hämärään.
”Kalassa”, hän sanoo. Hän on hyvä valehtelemaan. Hän on harjoitellut. Aina siitä ei silti ole apua.
”Kalassa? Eikä sintin sinttiä tuomisena. Kun töitä on tekemättä”, mies murahtaa. Kylmät väreet juoksevat ylös pojan selkää. Hän yrittää pujahtaa miehen ohi, mutta tämän sormet puristuvat hänen käsivartensa ympärille kuin rautaiset pihdit. Poika riuhtaisee kerran, ollakseen varma, että miehen ote pitää.
”Laiska lurjus.” Murahdusta seuraa nyrkinisku. Poika putoaa polvilleen likaiselle lattialle. Hän lyö nenänsä lattialautaan. Suussa maistuu veri. Hän painaa kädet kasvoilleen.
Seuraava lyönti iskeytyy terävästi selkään. Mies on löytänyt jotain kättä pidempää. Poika syleilee lattialautoja. Hän hengittää katkonaisesti nenän kautta. Iskuja satelee, hän ei liikahdakaan. Mies ähisee.
Pienen ikuisuuden jälkeen mies vetäisee oven auki niin voimakkaasti, että saranat valittavat. Hän lyö sen kiinni perässään, tärähdys juoksee pojan hennon ruumiin yli. Poika kyyhöttää lattialla kuin pelästynyt eläin. Viimein hän kohottautuu varovasti istumaan. Hän pyyhkii kasvojaan paidanhelmaan. Kyyneliä ja verta sekaisin. Hän katsoo hämärän läpi mökin perälle.
Nainen laittaa kutimen ja harmaan lankakerän syrjään ja nousee kohentamaan tulta. ”Kattilassa on ruokaa”, hän sanoo.
**
Nuori mies voisi polttaa mökin lähtiessään. Perustuksillaan tutiseva tönö leimuaisi hetken kuin merkkituli ja hiipuisi sitten kyteväksi mustaksi hiillokseksi. Mies ja nainen parvella eivät koskaan saisi tietää, että miksi heillä kerrankin on nukkuessaan lämmin keskellä synkkää syksyä. Hän voisi päättää heidän surkeat elämänsä samalla kuin aloittaa omansa. Hän on pohtinut sitä paljon.
Ja silti hän lähtee salaa yön selkään. Hän hiipii hämärän tuvan läpi varovasti ja hänen sydämensä lyö, lyö, lyö. Korvissa kohisee. Hänen kämmenensä hikoavat, askeleensa ovat epävarmat. Pienellä mökillä ei ole koskaan ennen ollut näin paljon pituutta.
Ulkona nuorukainen vetää sisäänsä hyytävää yöilmaa. Hän riiputtaa nyyttiä kädessään. Se on kevyt; hänen aikaisemmalla elämällään ei ole ollut paljon painoarvoa. Hän kääntyy lähteäkseen – ja kuulee raskaita askelia takaansa. Hän pyörähtää ympäri, nyytti valahtaa maahan. Pelko valuu päästä jalkoihin saakka.
”Mitä kirottua sinä teet täällä?” Miehen murahduksessa kaikuu menneiden vuosien kipeän todellinen uhka.
Nuorukaisen taskussa on puukko. Hänellä ei ole valtaa omiin käsiinsä sen vertaa, että hän saisi sormensa sen ympärille. Mutta hän on salannut ainoan oikean aseensa pitkään. Tämä on se hetki, kun hän voi vetää sen esiin. Hän voi iskeä myrkyllä ladatuilla sanoilla niin, etteivät haavat koskaan parannu.
”Minä vihaan sinua. Vihaan sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä halveksin sinua koko sieluni pohjasta. Sinä olet typerä. Niin typerä, ettet tajua kuinka typerä olet. Suurin onnettomuus tässä maailmassa on se, että olen sinun poikasi. Kantaisin mieluummin mitä tahansa muuta nimeä kuin sinun. Häpeän sitä niin kauan kuin eläin. Jonakin päivänä minä olen jotakin suurta, etkä sinä edelleenkään ole mitään. Jonakin päivänä minä nauran haudallasi.”
Hän ei huuda. Hän tähtää sanat tarkasti kuin nuolet, iskee ne kohteeseensa horjumattomalla päättäväisyydellä. Sanat ovat hänen ystäviään, ne ovat kulkeneet hänen ajatuksissaan monien vuosien ajan.
Mies tuijottaa. Nuorukainen ei näe hänen kasvojensa ilmettä yössä. Hän kääntää selkänsä miehelle, nostaa nyyttinsä maasta ja lähtee. Hän kävelee pois, vaikka jalat tahtoisivat juosta.
”Gríma! Tule takaisin!” mies huutaa. Mikään mahti maailmassa ei saisi nuorukaista kääntämään päätään.
Author: Leida
Genre: Draama
Rating: Varmuuden vuoksi PG-13, vähän väkivaltaa
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille minun sanailuani lukuunottamatta ja rahaa tällä ei tehdä
Summary: Harmaissa taloissa syntyy mustia mieliä.
A/N: Toinen FF10-ficci ja sana on alku. Gríman väkivaltainen lapsuus kuulostaa siltä kuin se voisi hyvinkin olla klisee (jos olisin lukenut Grímasta ficcejä niin ehkä tietäisin), mutta kun se natsaa niin hyvin Kärmeksen elämään. Ja perheväkivaltaa oli muuten hirveän vaikea kirjoittaa. Rakastan edelleen kommentteja.
Harmaahaukka
Mökissä on harmaa katto, harmaat seinät ja siellä eletään harmaata elämää. Vaimolla on ennen aikojaan harmaantuneet hiukset ja miehellä väsymyksestä tuhkanväriset kasvot. Pojan tukka on hätkähdyttävän musta. Hän on pieni ja hintelä. Liian heiveröinen selviytyäkseen raskaista töistä, mutta onneksi hän myös syö vähän. Hänellä on ohut, piipittävä ääni, mutta sitä ei kuule usein. Kukaan ei juuri puhu. Mies mörähtää välillä jotakin (säästä, töistä, ruoasta), ääni on niin karhea, ettei se tahdo nousta kurkkua ylemmäs, ja vaimo vastaa nyökkäämällä.
Poika yrittää pysytellä poissa tieltä. Kun hän istuu uunin vieressä (siinä on lämmin) ja painaa päänsä nokeentunutta seinää vasten, häntä tuskin huomaa. Kalpeat kasvot ovat lian peitossa ja paljaat varpaansa hän on peittänyt paidanhelmalla. Voisi luulla, että hän nukkuu. Mutta hän ei nuku. Hän ajattelee.
Hän katsoo naista, jonka ryppyiset posket palavat punaisina, kun tämä vaivalloisesti kyykistyy ja lisää viimeisen puun uuniin. Hän katsoo miestä, joka rapsuttaa parransänkeään ja jatkaa puukon terottamista. Hän halveksii heitä kumpaakin. Hän vihaa heidän ulkonäköään, tylsää ilmettään, kömpelöitä liikkeitään ja typeriä puheitaan. Hän vihaa sitä, että he tyytyvät tähän, ettei heillä ole kunnianhimoa, suunnitelmia eikä halua tehdä muutosta.
Hän ei anna halveksunnan näkyä. Hän nyökkäilee, tottelee ja on hiljaa, mutta mielessään hän vastaa heille. Hän tarttuu heidän jokaiseen virheeseensä, nokkii heidän jokaista heikkouttaan kuin korppikotkat kuolevaa eläintä. Hän on julma, purevan ivallinen ja ylpeä. Hän on niin paljon heitä älykkäämpi. Mitään siitä ei näy hänen kasvoiltaan
Kun hän avaa ulko-oven, mökin kuluneenharmaaseen lattiaan piirtyy auringonsäde. Hän sulkee oven perässään. Ulkona on valoisaa ja lämmintä. Tuuli puhaltelee poutapilviä taivaalla. Hän luikkii nopeasti varjoihin, katoaa, jottei kukaan huutaisi häntä takaisin.
Hän kävelee kauan. Yöllinen rankkasade on kastellut niityt ja muta tursuaa hänen varpaidensa välistä. Viimeiselle kukkulalle hän nousee juoksujalkaa ja pysähtyy halavan varjoon. Hän varjostaa kädellä silmiään.
Kultainen kartano loistaa häikäisevän kirkkaana. Näin kaukaa hän erottaa vain massiivisen rakennuksen, ei yksityiskohtia. Hän seisoo ja katselee sitä. Ja ajattelee. Hänellä on aikaa. Jonakin päivänä hän kävelee perille saakka. Jonakin päivänä hän tekee jotakin suurta.
”Missä olet ollut?” Miehen suuret karheat kädet puristuvat nyrkkiin, kun poika pujahtaa sisään ovesta. Poika katsoo luimistellen paksujen silmäluomiensa alta, yrittää lukea miehen ilmeen, mutta silmät eivät ole vielä tottuneet mökin hämärään.
”Kalassa”, hän sanoo. Hän on hyvä valehtelemaan. Hän on harjoitellut. Aina siitä ei silti ole apua.
”Kalassa? Eikä sintin sinttiä tuomisena. Kun töitä on tekemättä”, mies murahtaa. Kylmät väreet juoksevat ylös pojan selkää. Hän yrittää pujahtaa miehen ohi, mutta tämän sormet puristuvat hänen käsivartensa ympärille kuin rautaiset pihdit. Poika riuhtaisee kerran, ollakseen varma, että miehen ote pitää.
”Laiska lurjus.” Murahdusta seuraa nyrkinisku. Poika putoaa polvilleen likaiselle lattialle. Hän lyö nenänsä lattialautaan. Suussa maistuu veri. Hän painaa kädet kasvoilleen.
Seuraava lyönti iskeytyy terävästi selkään. Mies on löytänyt jotain kättä pidempää. Poika syleilee lattialautoja. Hän hengittää katkonaisesti nenän kautta. Iskuja satelee, hän ei liikahdakaan. Mies ähisee.
Pienen ikuisuuden jälkeen mies vetäisee oven auki niin voimakkaasti, että saranat valittavat. Hän lyö sen kiinni perässään, tärähdys juoksee pojan hennon ruumiin yli. Poika kyyhöttää lattialla kuin pelästynyt eläin. Viimein hän kohottautuu varovasti istumaan. Hän pyyhkii kasvojaan paidanhelmaan. Kyyneliä ja verta sekaisin. Hän katsoo hämärän läpi mökin perälle.
Nainen laittaa kutimen ja harmaan lankakerän syrjään ja nousee kohentamaan tulta. ”Kattilassa on ruokaa”, hän sanoo.
**
Nuori mies voisi polttaa mökin lähtiessään. Perustuksillaan tutiseva tönö leimuaisi hetken kuin merkkituli ja hiipuisi sitten kyteväksi mustaksi hiillokseksi. Mies ja nainen parvella eivät koskaan saisi tietää, että miksi heillä kerrankin on nukkuessaan lämmin keskellä synkkää syksyä. Hän voisi päättää heidän surkeat elämänsä samalla kuin aloittaa omansa. Hän on pohtinut sitä paljon.
Ja silti hän lähtee salaa yön selkään. Hän hiipii hämärän tuvan läpi varovasti ja hänen sydämensä lyö, lyö, lyö. Korvissa kohisee. Hänen kämmenensä hikoavat, askeleensa ovat epävarmat. Pienellä mökillä ei ole koskaan ennen ollut näin paljon pituutta.
Ulkona nuorukainen vetää sisäänsä hyytävää yöilmaa. Hän riiputtaa nyyttiä kädessään. Se on kevyt; hänen aikaisemmalla elämällään ei ole ollut paljon painoarvoa. Hän kääntyy lähteäkseen – ja kuulee raskaita askelia takaansa. Hän pyörähtää ympäri, nyytti valahtaa maahan. Pelko valuu päästä jalkoihin saakka.
”Mitä kirottua sinä teet täällä?” Miehen murahduksessa kaikuu menneiden vuosien kipeän todellinen uhka.
Nuorukaisen taskussa on puukko. Hänellä ei ole valtaa omiin käsiinsä sen vertaa, että hän saisi sormensa sen ympärille. Mutta hän on salannut ainoan oikean aseensa pitkään. Tämä on se hetki, kun hän voi vetää sen esiin. Hän voi iskeä myrkyllä ladatuilla sanoilla niin, etteivät haavat koskaan parannu.
”Minä vihaan sinua. Vihaan sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä halveksin sinua koko sieluni pohjasta. Sinä olet typerä. Niin typerä, ettet tajua kuinka typerä olet. Suurin onnettomuus tässä maailmassa on se, että olen sinun poikasi. Kantaisin mieluummin mitä tahansa muuta nimeä kuin sinun. Häpeän sitä niin kauan kuin eläin. Jonakin päivänä minä olen jotakin suurta, etkä sinä edelleenkään ole mitään. Jonakin päivänä minä nauran haudallasi.”
Hän ei huuda. Hän tähtää sanat tarkasti kuin nuolet, iskee ne kohteeseensa horjumattomalla päättäväisyydellä. Sanat ovat hänen ystäviään, ne ovat kulkeneet hänen ajatuksissaan monien vuosien ajan.
Mies tuijottaa. Nuorukainen ei näe hänen kasvojensa ilmettä yössä. Hän kääntää selkänsä miehelle, nostaa nyyttinsä maasta ja lähtee. Hän kävelee pois, vaikka jalat tahtoisivat juosta.
”Gríma! Tule takaisin!” mies huutaa. Mikään mahti maailmassa ei saisi nuorukaista kääntämään päätään.