Olen pahoillani (FF10-haaste)

[Temerice]

Title: 02. Loppu: Olen pahoillani
Author: Temerice
Rating: PG-13, mutta muistakaa edelleen huono arviointikykyni
Genre: Angst
Disclaimer: Hahmot eivät kuulu minulle, en saa tästä rahaa vaikka haluaisinkin.

Summary: Boromirin viimeiset hetken Anduinin rannalla.
Feedback: Palautetta ja rakentavaa kritiikkiä peliin vain!
A/N: Boromir kiinnostaa minua hahmona kovasti ja olen pitkään suunnitellut ficciä hänen viimeisistä hetkistään. Nyt sain sen viimein aikaiseksi~

~

Istun selkä vasten suurta puunrunkoa ja katselen suurta Anduinia. Sen vesi solisee pehmeästi, aurinko paistaa ja puut ympärilläni viheriöivät. Tämä voisi olla mitä rauhoittavin hetki, jollei... Raastava kipu ravistelee ruumistani. Rinnassani törröttää nuolia, jotka ovat uponneet syvälle, niin syvälle. Veri on kuorruttanut ennen niin kauniin tunikani, veri on sotkenut kasvoni, verta tihkuu suljettujen huulieni välistä. Jopa näkökenttieni laidalla leijuu punaista utua. Vedän syvään henkeä, vaikka se koskee. Tahdon nauttia niistä hengenvedoista, jotka saan vielä tässä maailmassa vetää. Tahdon haistaa metsän ilman ympärilläni, ketokukat, jotka kasvavat jalkojeni juuressa, ruohon makean tuoksun. Mutta tavoitan ilmasta vain veren rautaisen hajun. Inhoan sitä.

Olen tottunut kipuun. Ties kuinka monesti olen taistelussa saanut miekasta. Olen esitellyt sota-arpiani mielelläni. Olin sanonut, että mieluiten kuolisin taistelussa, uljaasti ja loppuun saakka omilla jaloillani seisten. En silloin ollut tullut ajatelleeksi, että saisin kenties maata ikuisuudelta tuntuvan ajan paikoillani ja tuntea, kuinka elämäni hiipui pois. En silloin ollut tiennyt, miten kovaa tuskaa voi aiheuttaa vain muutama nuoli, jotka ovat työntyneet lihaani ja rikkoneet jotakin sisältäni. En myöskään silloin tiennyt, mitä tuskaa saattoi aiheuttaa se tieto, että minun epäonnistumiseni takia niitä, joita minä olen oppinut pitämään ystävinäni ja matkakumppaneinani, joita minä olen luvannut suojelevani, odotti nyt päiväkausien painajaismainen kidutus ja hidas ja tuskallinen kuolema. Suru kumpuaa syvältä sisimmästäni, puristaa sydäntäni ja pakottaa minut sulkemaan silmäni.
Olen pahoillani.

Nostan kättäni vaivalloisesti ja pyyhin rannesuojaani. Lika- ja verikerroksen alta saattaa erottaa Valkoisen Puun kuvan. En tulisi enää koskaan näkemään Minas Tirithia, kaupunkia, jota minä rakastan. Vaikka ajatukseni tuntuvat jo sumeilta, mieleeni piirtyy kristallinkirkkaana kuva kaupungistani. Kaikkein ylimmällä tasolla saatan erottaa kaksi pientä hahmoa. Toinen on toista hieman kumarampi ja hänen hiuksensa ovat harmaantuneet, mutta uljaana hän seisoo nuoremman vieressä. Molemmat katsovat luoteeseen. Nuorempi mies vilkaisee toista ja sanoo jotakin. Hänen korpinmustat hiuksensa liehuvat tuulessa. Tunnen kuumien kyynelten valuvan poskilleni ja sekoittuvan vereen.

Faramir, rakas veljeni. Saatko koskaan tietää, miten taistelin Suuren Anduinin rannalla? Kuulitko, miten puhalsin torveeni, kutsuin apua, joka ei koskaan saapunut? Kertooko kukaan koskaan sinulle, että veljesi taisteli ja epäonnistui? Puristan käteni nyrkkiin ja tunnen kynsieni pureutuvan kämmeniini. Olin suojellut puolituisia ja epäonnistunut surkeasti. Vihaan niitä sanoja. Epäonnistunut. Surkeasti. Annoin henkeni ja ne kymmenesti kirotut, saastaiset örkit olivat vain pyydystäneet hobitit ja vieneet heidät mukanaan. Rukoilen, että Merri ja Pippin ovat hengissä ja että Aragorn kykenee vielä heidät löytämään.
Olen pahoillani.

Rinnassani tuntuu raskas paino, mutta ei örkkien nuolien vuoksi. Tiedän, että kaikki tekemäni virheet muistuttavat nyt olemassaolostaan. Kipeät muistot kirvelevät mieltäni ja vaikertavat; Minun olisi pitänyt tehdä toisin. Minun olisi pitänyt toimia toisin niinä monina kertoina, kun isä sätti Faramiria ja minä vain seisoin vieressä. Minun olisi pitänyt toimia toisin silloin, kun ratsastin pois Minas Tirithista taakseni katsomatta, vaikka tunsin Faramirin pettyneen ja huolestuneen katseen selässäni. Minun olisi pitänyt toimia toisin Sormuksen kanssa. On miltei ironista, että siitä on vain joitakin tunteja. Minun ei olisi pitänyt tavoitella Sormusta. Minun ei olisi pitänyt vaarantaa tehtävää, joka lepää veitsenterällä. Tiedän nyt, etten olisi pystynyt hallitsemaan Sormusta. Nyt on tosin jo liian myöhäistä.
Olen pahoillani.

Suljen silmäni jälleen ja henkäisen syvään, kuin vakuuttaakseni itselleni, etten ole vielä kuollut. Jokainen hengenvetoni on rohiseva ja katkonainen. Minun tekee pahaa kuunnella sitä.

Kuulen rasahduksen ja avaan silmäni. Näen Aragornin ryntäävän metsän siimeksestä kasvoillaan hätää ja kärsimystä. Hymyilen voimattomasti, kun Aragorn polvistuu eteeni ja tarttuu käteeni. Hän ei pysty pelastamaan minua enää ja hän tietää sen. Hän painaa päänsä ja hänen kyyneleensä tipahtelevat repaleiselle rinnalleni. Nostan vapaan käteni hänen olkapäälleen, kerron ettei hänen tarvitse surra minun puolestani. Aragorn vapisee surusta ja puristaa kättäni. En näe häntä enää kovin selvästi, sillä punainen sumu on ottanut vallan silmissäni. Jollain tavalla olen onnellinen siitä, että saan kuolla tällä tavoin. Kuolin puolustaessani ystäviäni. Taistelin urheasti. Ja kaikkien näiden monien vuosien jälkeen tiedän tapaavani äitini taas. Poskelleni vierähtää viimeinen yksinäinen kyynel.

Hyytävä kylmyys leviää haavoistani. Puristan Aragornin kättä lujasti ja haukon henkeä. Kuoleman jäätävät sormet tavoittavat sydämeni eivätkä silmäni enää näe.

Olen pahoillani.

[Nerwen]

Hui.

Tämä oli todella vaikuttavaa tekstiä, jotenkin sanaton olo nyt... Varsinkin, kun luin juuri tänään tuon Boromirin lähdön. Minun kyynelkanavani aukeavat hitaasti kun vasta nyt alkaa tuntua siltä että sniif.

Tämä oli todella hieno fic, tunnelma oli tiheä ja kuva Boromirista makaamassa paikoillaan näkyi koko ajan selkeänä. Ihmeen paljon asiaa saa mahdutettua suhteellisen lyhyeen tekstiin, kuten mahtuu paljon ajatuksia pieneen hetkeenkin. Tässä ei ollut mitään liikaa, kaikki oli todentuntuista ja riipaisevaa, tuo kursivoitu olen pahoillani, joka putkahteli väliin, oli hieno, ja juuri sopivasti toistettu. Se ei ollut siellä liian montaa kertaa. Tuota tunnelmaa täytyy edelleen ihmetellä, se oli niin tiivis ja jotenkin läsnä. Välillä tuntui siltä, että omakin hengittäminen oli vaikeaa.

Boromirin ajatus äidistä oli aivan ihana (ehkä se liikutti siksi, että olen itse kirjoittanut Finduilasista), ja kohta minä alan ihan oikeasti itkeä...

Tämä oli upea, tiivistunnelmainen ja melkein kyyneliin vievä ficci, pidin oikein paljon. Hienoa työtä, en osaa sano enää mitään muuta kuin kiitos. Odotan innolla seuraavia ficcejäsi, kun kahden jo lukemani taso on ollut näin korkea.

Kiitos tästä vielä.

[Mithrellas]

Hienoa saada uusi ficci sinulta. Tämä oli todella vaikuttava, kuten Nerwen sanoi. Tuo minämuoto ja preesensin käyttö saivat todella eläytymään Boromirin tuskaan. Saatoin melkein itse tuntea nuo nuolet törröttämässä rinnassa, auts. Miten hirveää on maata tuolla tavalla tuskissaan kuolemaa odottaen! Ja samalla oli myös surullista, että Boromir käytti nuo viimeiset hetkensä virheidensä katumiseen ja anteeksipyytämiseen, koska olisihan se ollut kivempi, jos hän olisi voinut olla ylpeä tekemisistään tuolla hetkellä ja kuolla rauhassa. Mutta minusta tuo miten olit sen kirjoittanut sopi kyllä erittäin hyvin Boromirille. (Ja se itse asiassa oli kirjan mukaista. Piti ihan tarkistaa, että mitä siinä sanottiin, kun en ole aikoihin lukenut.)

Minusta on myös mukavaa, että olit sisällyttänyt Denethorin ja Faramirin tähän, sillä hehän taisivat kirjankin mukaan kuulla sen Boromirin torvensoiton. Ja olit kuvannut tuon Aragornin rientämisen paikalle jotenkin ihanasti, minun kävi häntäkin niin sääliksi. Jos tarkoituksesi oli herättää lukijoissa tunteita, niin siinä kyllä onnistuit.

On tosi kiva saada tänne uusia ficcaajia, varsinkin näin korkeatasoisia ficcejä kirjoittavia kuin sinä. Minäkin jään odottamaan innolla seuraavia hengentuotteitasi.

[Temerice]

Kiitokset molemmille, Nerwen ja Mithrellas! Ihan tässä itsekin liikuttuu *snf*
En oikein tässä tiedä, mitä sanoisi. Kiva että tykkäsitte <3.
Ajattelin, että Boromiria painaisi se, että hän oli vastikään yrittänyt saada Sormuksen Frodolta, ja näin ollen muutkin kurjuudet tunkevat ajatuksiin. Ja en lopultakaan tiedä, mikä oli tarkoitukseni tätä ficciä kirjoittaessa, mutta jos se jotenkin liikuttaa ihmisiä, niin me happy human!

Ah, minäkö korkeatasoinen ficcaaja? *punastelee* Mutta vielä monet kiitokset kehuista!

[Leida]

Voi, tämä oli ihana. Koskettava. Ihanan koskettava. Tykkäsin todella paljon. Se, että Boromir on yksi lempihahmoistani, ei millään tavalla vähentänyt kiinnostusta.

Tempauduin jotenkin kauhean syvälle tekstiin ja Boromirin tunteisiin heti tuossa alun kohdassa, jossa toisteltiin veri-sanaa todella hienosti (onnistunut toisto tehokeinona on minusta jotenkin todella vaikuttavaa) ja siitä eteenpäin suorastaan ahmin tekstiä. Boromirin ajatukset olivat hänelle suuria ja tärkeitä, mutta teksti itsessään oli myös kauhean inhimillistä eikä millään lailla liian mahtipontista. Boromir tuntui Boromirilta ja minämuotoinen preesens-kerronta tuntui juuri sopivalta ratkaisulta. Se toi tähän sellaista intensiivisyyttä, vaikka oikeastaanhan Boromir vain makasi paikallaan ja ajatteli. Liikuttava tämä tosiaan oli ja kuten Mithrellaskin, niin minä liikutin kanssa myös Aragrnin puolesta. Jotenkin sen suru oli kuvattu niin aidosti ja koskettavasti.

Tässä oli monia kielellisiä juttuja, jotka olivat minusta aivan ihania. Heti alussa siis tuo veri-sanan toistaminen ja sitten lause: Jopa näkökenttieni laidalla leijuu punaista utua sai minut viimeistään rakastumaan tähän tekstiin ihan todella. Älyttömän kaunis. Oli pakko maistella sitä. Punainen utu, punainen utu. Epäonnistunut ja surkeasti sanojen toistaminen oli myös hieno kohta ja no, niitä hienoja kohtia oli niin paljon, etten taida enää enempää luetella. Paitsi sen sanon vielä, että se, että Boromirin tekee pahaa kuunnella omia rohisevia hengenvetojaan, se oli myös mielettömän hieno oivallus.

Kuoleman jäätävät sormet tavoittavat sydämeni ja eivätkä silmäni enää näe. Kuoleman jäätävät sormet on tosi hieno ilmaus, mutta loppuvirkkeestä ehkä poistaisin tuon ja-sanan.

Hieno, hieno ficci ja jään kyllä minäkin innolla odottelemaan seuraavia kirjoituksiasi. Kiitos tästä.

[Kishu]

On kyllä kaunista ja vahvatunnelmaista tekstiä. Olen sanaton : D Olen yllättynyt siitä, miten näinkin lyhyeen ja yksinkertaisen aiheen sisältävään tekstiin on saatu noin paljon tunnetta. Tässä kuvailu oli erittäin onnistunutta, harvoin saa lukea näin hyvin kuvailtua tekstiä! Alku oli kerrassaan loistava, ensimmäinen kappale oli oikein koskettava ja sai kyllä ajattelemaan, että tavallista paremmin onnistunut aloitus tekstille.
Mie en oikein osaa sanoa mitään järkevää, mutta tykkäsin kyllä tästä paljonkin!

[Temerice]

Erittäin suuri kiitos ja halaus kaikille kommentoineille! Ihanaa saada näin rohkaisevaa palautetta : D
Itse en tähän nyt keksi minkäänmoista palautetta palautteen antajille, joten saatte tyytyä lyhyeen ja syvässä tyytyväisyydessä kirjoitettuun kehnoon kiitosviestiin :3
Hups, huomasin itsekin vasta nyt tuon "...ja eivätkä silmäni enää näe." -kirjoitusvirheen, mutta korjasin sen. Olin ilmeisesti kirjoittanut siihen aluksi jotain muuta (en tosin enää muista, mitä), pyyhkinyt sen pois ja kirjoittanut jotain muuta. Ja-sana jäi sitten sinne ikävästi :3

Mutta hyvin paljon suuri kiitos, menenkin nyt kirjoittamaan lisää