Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 23.1.10 VALMIS

[Mithrellas]

Title: Tiellä tähtiin (FF10-haaste)
Author: Mithrellas
Rating: PG/PG13
Genre: drama/romance
Warnings: Tässä kuolee ihmisiä.
Pairings: Ette kai te kuvittele, että paljastaisin ne jo tässä!!
Disclaimer: Maailma ja osa hahmoista ja juonesta kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Summary: Jo vuosisatojen ajan ovat itseään Kuninkaan Miehiksi kutsuvat kapinalliset kasvattaneet kannatustaan Númenorissa, ja vanhoja perinteitä vaalivat Haltiamielet joutuneet yhä pahemmin alakynteen. Murheet ovat vanhentaneet kuningas Tar-Palantirin ennen aikojaan ja tämän yritykset palauttaa Númenor takaisin hyviin aikoihin, jolloin ystävyys haltioiden kanssa kukoisti ja valaria kunnioitettiin, ovat osoittautumassa turhiksi. Nuori Haltiamieli, Isildur Elendilin poika, on kuitenkin juuri saapunut Armenelosiin, vakaana aikomuksenaan pelastaa Númenor.
Feedback: Otan mielelläni vastaan kaikenlaisen palautteen.

A/N: Tässä F10-haasteeseen kuuluva jatkoficcini aiheesta "Númenor". Tässä on 16 lukua, eli seitsemän ylimääräistä tuota FF10-haastetta ajatellen, mutta eipä kukaan sen takia varmaan yöuniaan menetä. Olen käyttänyt FF10-haasteeseen ne luvut, joihin olen saanut jotenkin sopimaan jonkun niistä haastesanoista. Pääasiallisina lähteinä tässä ficissä ovat olleet Akallabêth Silmarillionin lopusta sekä jossain määrin Keskeneräisten tarujen kirja ja englanninkielinen Wikipedia. Taustatyötä olisi varmasti voinut tehdä enemmänkin, ja olen varma että tässä on joitakin ratkaisuja, jotka saisivat Tolkienin pyörimään haudassaan, jos hän vain ymmärtäisi suomea, mutta eihän tämä muuten olisikaan sopiva ficci Loftikseen. Isildurin lisäksi tapahtumia seurataan palveluspoika Axanturin ja hovineito Nimlothin näkökulmista.

Ficin lukeminen ei vaadi esitietoja Númenorista. Tässä alussa on kuitenkin hieman johdatusta aiheeseen suoraan Tolkienin kynästä.


* * *

Siinä suuressa Taistelussa jossa Morgoth kukistettiin ja Thangorodrim hävitettiin, ihmisten suvusta vain edain taistelivat valarin rinnalla, muut taistelivat Morgothin puolella. - - - Ja edainin asuttavaksi tehtiin maa joka ei kuulunut Keski-Maahan eikä Valinoriin, sillä sen erotti kummastakin aava meri; mutta se oli lähempänä Valinoria.
- - -
Niin kirkas oli Rothinzil että aamullakin ihmiset näkivät sen loistavan lännessä, ja pilvettömässä yössä se loisti yksin, sillä mikään toinen tähti ei kestänyt sen rinnalla. Ja sitä kohti edain suuntasivat ja näkivät viimein monien meren peninkulmien jälkeen maan joka oli heille valmistettu, Andorin, Lahjamaan, joka hohti kultaisessa udussa. Ja he nousivat maihin ja havaitsivat maan kauniiksi ja hedelmälliseksi, ja he iloitsivat. Ja he antoivat maalle nimeksi Elenna, Tie Tähteen; mutta he kutsuivat sitä myös nimellä Anadûnê, Westernesse, Lännen Maa, suurhaltiakielellä Númenórë.
- - -
Mutta Valinorin Valtiaat kielsivät että he eivät saaneet purjehtia niin kauas länteen että Númenorin rannat jäivät näkyvistä; ja pitkään dúnedain tyytyivät siihen, vaikka he eivät täysin käsittäneet tämän pannan tarkoitusta.
- - -
Ja he sanoivat toisilleen: "Miksi Lännen Valtiaat saavat elää loputtomassa rauhassa ja meidän täytyy kuolla ja lähteä tuntemattomaan, jättää kotimme ja kaikki kättemme työt? Eivät eldar kuole, eivät edes ne jotka ovat kapinoineet Valtiaita vastaan. Ja kun me olemme kerta meren herroja, eikä ole vettä niin myrskyistä tai aavaa että meidän laivamme eivät sitä ylittäisi, miksi emme menisi Avallónëen tervehtimään ystäviämme?"
- - -
Ja Tar-Ancalimonista, Atanamirin pojasta tuli kuningas, ja hän oli niin kuin isänsä; ja hänen aikanaan Númenorin kansa jakautua kahtia. Toinen puoli oli suurempi ja sitä kutsuttiin nimellä Kuninkaan Miehet, ja nämä kävivät ylpeiksi ja vieraantuivat eldarista ja valarista. Ja toinen osa oli pienempi ja sitä kutsuttiin nimellä elendili, Haltiamielet; ja vaikka nämä kyllä pysyivät uskollisina kuninkaalle ja Elrosin huoneelle, tahtoivat he säilyttää ystävyyden eldarin kanssa ja kuulivat Lännen Valtiaitten neuvoja. Mutta eivät hekään jotka kutsuivat itseään Uskollisiksi kokonaan välttäneet kansansa vitsausta, ja kuoleman ajatus vaivasi heitäkin.
- - -
Gimilzôr otti Inzilbêthin vaimokseen vaikka tämä ei olisi sitä tahtonut, sillä neito kuului sydämessään Uskollisiin äitinsä kasvatuksen mukaisesti; mutta kuninkaat ja kuninkaitten pojat olivat käyneet ylpeiksi eikä heidän tahtoaan sopinut vastustaa. Ar-Gimilzôrin ja hänen kuningattarensa välillä ei ollut rakkautta, eikä heidän poikiensa kesken. Inziladûn oli vanhempi, ja hän oli mieleltään ja ruumiiltaan äitinsä kaltainen; mutta nuorempi Gimilkhâd tuli isäänsä, ja oli jos mahdollista tätäkin ylpeämpi ja omapäisempi. - - - Mutta kun Inziladûn otti vastaan valtikan, omaksui hän itselleen haltiakielisen nimen joka oli Tar-Palantir, ja nimi johtui siitä että hän oli niin silmiltään kuin mielestään kaukonäköinen, ja nekin jotka vihasivat häntä pelkäsivät hänen sanojaan koska hän näki mikä oli oikein.

J.R.R. Tolkien: Akallabêth

* * *


TIELLÄ TÄHTIIN


Luku 1 (Liian vähän)


ISILDUR

Kuninkaan huolten uurtamat kasvot syttyvät hetkeksi hymyyn, kun hän tunnistaa minut.

"Tietenkin! Olet ruhtinas Amandilin poika", hän toteaa. "Hän sanoikin... tai luulen hänen sanoneen, mikäli oikein muistan, että hänen poikansa haluaa palvelukseeni."

Mieleni tekisi melkein nyökätä, sillä en tahtoisi tuottaa vanhukselle pettymystä, mutta isä on opettanut minut rehelliseksi. "Olen Isildur, Amandilin pojan Elendilin poika."

"No niin tietenkin! Olet niin nuori. Tietysti. Aika se vain rientää. Tuntuu kuin siitä olisi vain hetki, kun lähetin ruhtinas Amandilille kymmenen pullollista Lounaismaan viinitarhojen parahinta vuosikertaa esikoispojan syntymän kunniaksi. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa, onhan siitä aikaa. Enhän ollut silloin vielä kuningaskaan. Isäni hirmustui silmittömästi huomatessaan vuosikertaviiniensä huvenneen niin äkkiarvaamatta. Olisin kenties selvinnyt koko jupakasta kuin Sauron Thangorodrimista ellei pahanilkinen veljeni olisi saanut vihiä asiasta. Sen vuoksi minä sen niin hyvin muistankin. Se oli yksi niistä monista kerroista, jolloin isäni uhkasi tehdä minusta perinnöttömän." Vanhus huokaa ja hymähtää hieman surumielisesti.

Äkillinen viha leimahtaa sisälläni. Gimilkhâd. Isänsä suosikkipoika, mutta toisena syntynyt, niin ettei hän koskaan voinut periä valtikkaa. Miten paljon murhetta hän onkaan kateuksissaan tuottanut veljelleen! Minä kostan vielä kuninkaani puolesta.

"Veljeni on jo vanha mies", sanoo Tar-Palantir, kuin vastauksena tunteilleni. "Hän ei kiusaa minua enää. Mutta hänen poikansa...", hän pudistaa päätään. "Valitettavasti olen joutunut katsomaan, kuinka väärälleen kasvaneesta puusta on versonut hyvin isänsä muotoinen vesa, ellei vielä vähän kierompikin, ja tuskin näen hänessä ollenkaan sitä tervehdyttävää mahlaa, joka virtasi minussa ja äidissäni, ja jonka näen virtaavan myös sinun suonissasi, Amandilin pojanpoika."

"Teen, mitä ikinä haluatte minun tekevän", sanon kiivaasti. Jos kuningas haluaa, että minä murhaan sen pahalaisen, minä teen sen. Isä on opettanut minut kunnioittamaan elämää sen kaikissa muodoissaan, mutta en löydä kunnioitusta sydämestäni, kun ajattelen sitä viheliäistä sakkia, joka kutsuu itseään "Kuninkaan Miehiksi", mutta joka oikeasti palvelee kapinallisjohtajaa, kuningas Tar-Palantirin veljeä Gimilkhâdia.

Tar-Palantir huokaa syvään ja murheellisesti. "En tiedä... Olen yrittänyt kaikkea. Olen yrittänyt puhua pojalle, mutta tämän sydän on suljettu. Hän ei anna minkään aidon, hyvän ja kauniin murtaa tietään sinne. Vaikka minä tiedän, ettei hän ole kokonaan turmeltunut. Hänessä täytyy olla hyvääkin, eikä ehkä ole liian myöhäistä, niin kuin sinun isoisäsi minua aina jaksaa muistuttaa. Calion on vielä nuori. Toivoisin, että voisin saada hänet käsittämään. Istu, Amandilin pojanpoika. Meidän täytyy puhua." Kuningas viittaa kohti valkoisella nahalla verhoiltua nojatuolia, jollaisella hän itsekin istuu. Asettaudun sille kuuliaisesti toivoen, etteivät vauhdikkaassa ratsastuksessa rapautuneet housuni sotke sitä, sillä se näyttää kalliilta. Kaikki Armenelosin kuninkaan saleissa on niin loisteliasta, että vaikka olen tottunut kotonani yltäkylläisyyteen, en voi olla ihmettelemättä palatsin rikkauksia. Kulta ja hopea toimittavat täällä samaa virkaa, kuin puu ja savi köyhemmissä tuvissa, ja ellen aivan erehdy, ovat nuo muinaisia kuninkaita esittävät veistokset mithriliä, jota louhitaan Pohjoismaan kaivoksissa. Mithrilin sanotaan olevan vahvempaa kuin teräs. Ihmettelen, kuinka kukaan on saanut valmistettua siitä patsaita ja koruja.

Meillä kotona on yksi esine, joka on valmistettu mithrilistä. Sen nimi on Elendilmir, ja siinä mithriliä on oikeastaan vain nauha, jolla se kiinnitetään otsalle. Itse kivi on haltiakristallia, vielä mithriliäkin arvokkaampaa. Sain koskettaa sitä ensimmäisen kerran vasta saavutettuani täysi-ikäisyyden, neljännesvuosisadan virstanpylvään. Se ei tuntunut mitenkään erityiseltä, mutta isäni mieliksi ylistin sitä vuolaasti. Turhaan, sillä hän huomasi, etten todella tarkoittanut mitä sanoin, ja sitten hän piti minulle luennon jalokiven alkuperästä, mikä oli jokseenkin hyödytöntä, sillä kukaan meistä ei tiedä, mistä esiäitimme Silmariën sen aikanaan sai. Anárion on tosin vakuuttunut, että Silmariënilla oli salainen haltiarakas, joka toi sen hänelle Tol Eressëasta, mutta äidin mielestä sellaisen asian ajatteleminen omasta esiäidistä on hyvin sopimatonta.

"Olen huolissani, Amandilin pojanpoika", toteaa kuningas ja minä havahdun ajatuksistani. Kuninkaan huolestuneisuuden näkee jokainen, joka häneen vain katsahtaakin. Tar-Palantir näyttääkin jo niin vanhalta, etten ikinä uskoisi hänen olevan seitsemän vuosikymmentä isoisääni nuorempi, sillä tämä on vielä olemukseltaan nuorekas eikä harmaata ole päässyt hänen hiuksiinsa kuin muutaman hassun suortuvan verran, ja nekin näkyvät vain auringonpaisteessa. Toisin on kuninkaan laita. Hänen tukkansa on jo kokonaan hopealla silattu.

Palveluspoika kaataa hopeapikarilliset piripintaan. "Kiitos, Axantur", lausuu kuningas ja poika poistuu, jättäen meidät kahden. "Olen huolissani tyttärestäni. Olen nähnyt, miten Calion katsoo häntä, enkä voi hyväksyä sitä, sillä hän on tyttäreni serkku eikä muutenkaan sopiva puoliso hänelle. Haluan, että tyttäreni päätyy hyviin naimisiin. En kuitenkaan tahdo naittaa häntä vastentahtoisesti, en edes sellaiselle miehelle, joka omasta mielestäni olisi hänelle hyvä puoliso. Haluaisin hänen rakastuvan, mutta hän on niin viileä ja taipumaton. Niin monet tanssiaiset, eikä hänen sydämensä ole kääntynyt kenenkään nuorukaisen puoleen. Pelkään, että hänelle käy huonosti, ellei hänen sydämensä pian tee valintaansa."

Siemaisen mansikkaisen makeaa, mietoa viiniä ja toivon, ettei minun olisi tarvinnut kuunnella tällaista huolenaihetta. Kuvittelin kuninkaan toivovan, että kapina kukistettaisiin, että Pharazôn surmattaisiin ja että Númenorin valta palautettaisiin jälleen Uskollisille, että kansa alkaisi taas kunnioittaa niitä asioita, joita kaukaiset esi-isämme kunnioittivat. Kiipeäisivät Meneltarmalle, kiittäisivät Erua ja valaria kaikesta, minkä nämä ovat meille antaneet, ja uudistaisivat ystävyytensä Lännen haltioiden kanssa. Mutta vanha kuningas on vain huolissaan tyttärestään. Ei kai hän odota, että minä nain hänen tyttärensä? Ottaisinhan minä Mírielin, ottaisin erikseen pyytämättäkin, kauneimman naisen, joka maassamme on koskaan elänyt, mutta minä olen pelkkä koltiainen Mírielin rinnalla. Hän katsoisi minuun kuin lapseen.

"Jos haluatte päästä eroon Pharazônista --", aloitan, mutta kuningas nostaa kätensä vaitiolon merkiksi.

"Olet hyvin kiivas, Amandilin pojanpoika", hän lausahtaa. "Ja intomielinen. Se ei ole pahitteeksi, sillä luulen, että Númenorin miehet tulevat vielä tarvitsemaan näitä ominaisuuksia. Mutta en halua ajaa maatani täysimittaiseen sisällissotaan. Haluan varmistua siitä, että linjani on turvattu. Pelkään jättää valtikkani tyttärelleni. Maallamme on ollut vahvoja hallitsevia kuningattaria ennenkin, ja uskon Mírielistäkin tulevan sellaisen, sillä hän on viisas ja harkitsevainen, mutta ajat eivät ole otolliset naispuoliselle valtiaalle, ellei hänellä ole vahvaa puolisoa tukenaan."

"Pelkäätte, että kapinalliset kaappaavat vallan tyttäreltänne. Siispä meidän täytyy kukistaa kapina, ennen kuin tyttärestänne tulee kuningatar."

"Onko mielessäsi sitten tapa, jolla voisimme kukistaa kapinan ilman verenvuodatusta? Sanoinhan jo, etten halua sisällissotaa. Meitä Uskollisia on aivan liian vähän, jotta meistä olisi vastusta Kuninkaan Miehille. Ei, Amandilin pojanpoika. Se, mitä me tarvitsemme, on vahva puoliso Mírielille. Sellainen, joka voi tukea häntä kuningattaren tehtävässä, mutta joka ei pyri anastamaan valtaa häneltä. Miehen täytyy olla Haltiamieli ja vaalia perinteitä. Hänen pitää yhdessä tyttäreni kanssa jatkaa siitä, mihin minä jään: olla esimerkkinä kansalle."

"Mitä haluatte minun tekevän?"

"Etsi Míriellille puoliso. Käytä harkintaasi. Uskollinen tuntee Uskollisen."

Pudistan päätäni kiivaasti. "Ei, tuollaisen tehtävän takia en tullut Armenelosiin. Halusin liittyä kaartiinne. Halusin auttaa kapinan kukistamisessa. Voin opettaa nuorukaisia, Uskollisten poikia, joilla on vain vähän kokemusta aseista. Isäni on opettanut minua, ja hän on taitava miekkailija ja ratsumies eikä kukaan ammu jousella yhtä tarkasti kuin hän. Mutta minä olen melkein yhtä hyvä, ja minä osaisin opettaa toisille taitojani."

"Ymmärrän toki, mitä haluaisit, Amandilin pojanpoika. Mutta asiat on asetettava tärkeysjärjestykseen. Tämä on ensimmäinen tehtävä, jonka saat minulta... Isildurko oli nimesi? Etsi tyttärelleni puoliso. Oletko ymmärtänyt?"

Nyökkään jäykästi. "Entä jos epäonnistun?"

Vanhus hymyilee väsyneesti. "En minä sinua rankaise. Tiedän, että tehtävä on vaativa. Toivon vain, että teet parhaasi."

Nyökkään uudelleen. Olen sanoinkuvaamattoman pettynyt. Odotin tältä tapaamiselta paljon enemmän. Kuningas on höpsähtänyt vanhuuttaan. Anárion nauraa itsensä kuoliaaksi, kun kuulee vastuullisesta toimestani kuninkaallisessa kaartissa. Tunnen kuinka poskeni punehtuvat häpeästä ja suuttumuksesta, mutta kuningas on jo kääntänyt katseensa palveluspojan puoleen. Hyvästelen kuninkaan, en erityisen kohteliaasti, ja tempaisen huoneen oven auki ennen kuin palvelija ehtii avata sen puolestani. Tämänkö takia minä jätin kotini? Etsiäkseni puolison nirppanokkaiselle prinsessalle, kuin jokin hyvää tarkoittava, mutta tungetteleva sukulaisrouva? Miten minä sen teen? Kutsunko kaikki kaartilaiset haastatteluun, ja valitsen heistä kymmenen mielestäni soveliainta sulhaskandidaattia? Entä sitten kun arvon neito on nyrpistänyt hienostunutta nenäänsä heistä jokaiselle? Sietämätöntä. Miksi ikinä jätinkään Andúniën?

Númenorin ruhtinailla on aikojen alusta lähtien ollut tapana lähettää vanhin poikansa joksikin aikaa kuninkaan hoviin sen jälkeen, kun tämä on tullut täysi-ikäiseksi. Siellä pojan on tarkoitus oppia hovin tapoja, tutustua vaikutusvaltaisiin ihmisiin ja käydä kuuntelemassa neuvonpitoja, joskaan hänen ei odoteta osallistuvan päätöksentekoon. Silloin tällöin saattaa kuningas antaa nuorelle ruhtinaalle jonkinlaisen pienen tehtävän, jonka onnistunut suorittaminen on eduksi pojan maineelle ja suosiolle kuninkaan silmissä.

Olen odottanut tätä tilaisuutta pikkupojasta asti, kuvitellen, että voisin oikeasti muuttaa asioita täällä oloni aikana. Ainakin kuvittelin, että täällä olisi hauskaa, ja etten joutuisi heti ensi töikseni tekemään jotakin sellaista, mitä inhoan.

Rynnistän huoneeseen, joka osoitettiin minulle viikko sitten, kun saavuin palatsiin. Vietin täällä mukavan viikon, odottaen kuninkaan audienssia, kuvitellen saavani tärkeän tehtävän, jonka onnistunut suorittaminen kenties vielä siivittäisi minut Númenorin armeijan ylimmän komentajan virkaan ja sitä kautta mahdollisuuteen rakentaa Uskollisten armeija, joka kukistaisi viheliäiset Kuninkaan Miehet. Toisin kuin niin monet muut nuoret urhot, minä en tahdo mennä Keski-Maahan valloitusretkille tai siirtokuntia perustamaan. Minä haluan parantaa oman maani asioita ja elää täällä rauhassa. Kuinka leukailinkaan muutamille Kuninkaan Miehille istuessani iltaa heidän kanssaan eräässä majatalossa muutama päivä sitten, vihjaillen, että ajat tulisivat vielä muuttumaan meidän rakkaalla saarellamme. Moni katseli minua alta kulmain, ja epäilemättä viiletti kertomaan päällikölleen Pharazônille, että Andúniëstä on saapunut rettelöitsijä, mutta se ei pelottanut minua lainkaan, sillä onhan minulla miekkani, jota osaan käyttää lähes yhtä hyvin kuin isäni omaansa, kuun ja auringon valoa hohtavaa Narsilia, ja kenties jonakin päivänä vielä paremmin. Minulle on turha kenenkään uhitella.

Pengon mustepullon ja kirjoitusvälineeni matka-arkkuni pohjalta, nappaan hyllyltä ylimääräisen paperinpalan ja isken ne kaikki raivokkaasti ikkunan alle asetetulle kirjoituspöydälle. Mustepullo kaatuu ja on vähällä vieriä lattialle, mutta saan sen kiinni viime hetkellä. Kautta Glaurungin, ovatko kaikki tänään minua vastaan? Ja mitä Turambarin nimeen minä kirjoitan kotiväelle? En halua Anárionin saavan tietää tehtävääni – hän vain nauraisi kylkensä kipeiksi, niin kovasti minä ylpeilin ennen lähtöäni. Koska opin pitämään suuni kiinni? Isoisäni sanoo, että minun tulisi oppia vaatimattomuutta, olla enemmän sellainen kuin veljeni, joka on aina hillitty ja harkitseva. Mutta kuinka minä voisin? Syntymästäni asti olen tiennyt, että minusta tulee jonakin päivänä jotain suurta, ehkä jopa kuningas, sillä uskon vakaasti, että Númenorin valta tulee vielä siirtymään Andúniën ruhtinaille, koska alkuperäinen linja on turmeltunut ja pilalla, ellei sitten Míriel onnistu jatkamaan isänsä työtä ja palauttamaan sitä lopullisesti takaisin hyveellisyyteen, mutta ei, en jaksa uskoa siihen, sillä kuten kaikki tietävät, se nainen on kylmä ja tunteeton eikä koskaan löydä kunnollista miestä itselleen. Paitsi ehkä sitten, jos minä nain hänet. Minä en välitä, vaikka nainen olisi tunteeton, sillä minulle on tärkeintä, että voin rauhassa valmistella Uskollisten Armeijaani, ja käsivarressa roikkuva, alituiseen itkeskelevä vaimo olisi siinä työssä vain rasitteeksi.

Hetken pohdittuani asiaa tunnen itseni rauhallisemmaksi, ja päätän kirjoittaa isälleni ongelmastani. Päätän kysyä, olisiko hänestä viisasta, että ottaisin Mírielin puolisokseni. Onhan se toki epätavallista, että yhden neljättä ikäinen nuorukainen ottaa täysikasvuisen, yli satavuotiaan naisen vaimokseen, mutta se ratkaisisi niin monta asiaa. En tietenkään tiedä, mitä mieltä Míriel minusta on, mutta jos vähäinen ikäni unohdetaan, ei minussa pitäisi olla mitään vikaa. Olen pisimpiä, ehkä pisin mies tässä maassa isäni jälkeen, olen vahva kuin härkä, minussa virtaa kuninkaallinen veri ja olen perivä Andúniën ruhtinaan arvonimen jonakin päivänä. Kaikin puolin olen varmasti paras vaihtoehto Mírielin puolisoksi, ja hänenkin pitää se käsittää, ellei sitten veljeni voisi luonteeltaan sopia aviomiehen rooliin vielä minuakin paremmin, sillä hän on lempeä ja pitää lapsista, mutta hän ei ole vielä edes täysi-ikäinen, ja tässä asiassa neljä vuotta on liian pitkä aika odottaa.


AXANTUR

Oveen koputtaminen ei ole niin helppoa ja yksinkertaista, kuin voisi luulla. Liian kovaääninen koputus luo tylyn ja vaativan vaikutelman, joka sopii huonosti palvelijan asemassa olevalle henkilölle, liian hentoinen taas kielii epävarmuudesta ja alentuvuudesta, mikä ei myöskään sovi arvonsa tuntevalla palvelijalle, puhumattakaan siitä että hiljainen kopautus jää helposti kuulematta. Yritän siis koputtaa oveen napakasti, mutta ystävällisesti. En tiedä, miksi hermoilen näin. Tai tiedän, mutta en tahdo ajatella sitä. Minähän olen palvelija ja minun tulisi suhtautua kaikkiin linnan arvovaltaisiin vieraisiin samanlaisella kunnioituksella, eikä arvostaa yhtä enemmän kuin toisia. En vain voi sille mitään, että Isildur Elendilin poika teki minuun vaikutuksen jo ensisilmäyksellä. Tämä on ilmiselvästi Beörin huonetta, pitkä, tumma ja harteikas, varmaankin lainannut ulkomuotonsa ja kukaties rohkeutensakin tarujen Bereniltä. Koko tämän olemus henkii itsevarmuutta ja innokkuutta. Mietin, millaista olisi olla hän. En kuitenkaan kadehdi häntä. Hän on kaiken sellaisen yläpuolella. Tiedän, ettei minusta ikinä voisi tulla hänen kaltaistaan, olenhan syntyjäni vain köyhä maalaispoika. Ahkeralla työnteolla ja hitusella viekkautta voin kuitenkin järjestää itselleni varsin mukavan elämän.

Hän avaa oven lennokkaasti. "Kas tässä, poika", hän hihkaisee ja iskee kirjeen kouraani. "Toimita se viipymättä ratsulähetille!" Sitten hän jo paiskaa oven kiinni nenäni edestä, ilman että ehdin edes vastata "kyllä, herra". No, miksipä hänen kaltaisensa suuruus alentuisi haaskaamaan aikaansa katsahtamalla kaltaiseeni vähäarvoiseen palveluspoikaan. Poikaan. Minua kutsutaan yhtä pojaksi, vaikka saavutin täysi-ikäisyyden jo keväällä. Tiedän hyvin, ettei miehuus paista olemuksestani samalla tavalla kuin Isildurin olemuksesta. Näytän hiirulaiselta, kalpealta ja vajavaiselta. En ole kelvannut edes kirjuriksi kuninkaalle, vaikka olen saanut siinä taidossa opetusta ja minulla on kaunis käsiala. "Aikanaan", hän on sanonut hajamielisesti, kun olen kysynyt asiasta. Hänellä on jo kirjuri, yhtä vanha kuin hän itsekin, ja näiden kahden vanhuksen välillä vallitsee epäilemättä sellainen luottamus ja yhteisymmärrys, että he osaavat lukea toistensa ajatukset ilman sanoja, sillä ainakaan minä en ole kuullut heidän vaihtavan sellaisia, ja varmasti kyky lukea kuninkaan ajatuksia on hyödyksi kirjurin työssä.

Sinetöidyn kirjeen avaaminen ilman, että vastaanottaja tulee sitä huomaamaan, on taito, jonka oppii vasta monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Onneksi kirjeet voi aina hävittää ja väittää lähetin kadottaneen ne ennen perille saapumista. Varovaisen veitsen käyttelyn jälkeen kirje lopulta avautuu turvallisesti, ilman että Andúniën ruhtinashuoneen kaunis, meren aaltoihin laskevaa aurinkoa kuvaava sinetti olisi kärsinyt vahinkoa.

Riennän toisen herrani luo. Hänen huoneensa ei sijaitse palatsissa, vaan suuressa talossa Kuninkaankadun päässä. Siellä asuu Pharazôn Kultainen, kuninkaan nuoremman veljen Gimilkhâdin poika, erittäin pidetty mies, nuori, voimakas, ja kaunis kasvoiltaan. En tietenkään voi jolkotella hänen taloonsa katua pitkin, vaan pujahdan ensin palatsin puutarhan läpi, sitten yli muurin murattiköynnöstä apuna käyttäen, sitten hevostallien ja sotilaiden rakennusten takaa, kunnes saavun viimein Pharazônin valkoisen talon takapihalle. Pujahdan sisään pienestä palvelusväen ovesta, joka on aina auki. Kirje on ollut koko ajan turvallisesti paitani sisällä, ja toivon, ettei se ole rypistynyt. Kohta koputan herrani ovelle, yrittäen tavoittaa eleeseen samankaltaista ystävällistä varmuutta kuin hetkeä aiemmin ruhtinas Isildurin ovella. Kukaan ei kuitenkaan tule avaamaan. Epäröin hetken. En voi jäädä seisomaan tähän pitkäksi aikaa, sillä kukaan ei saa nähdä minua, ei yksikään palvelija tai satunnainen vierailija, joten koetan kahvaa ja huomaan oven olevan auki. Livahdan sisään ja olen kompastua lihavaan, keltaiseen kissaan, joka loikoilee pehmeän maton päällä, kohdassa jota ikkunasta lankeavat auringonsäteet lämmittävät tähän aikaan päivästä.

Tajuan saman tien, ettei herrani ole yksin. Hänen seurassaan on ystävätär. Kauhistun ja peräydyn ovea kohti, mutta hän nousee istumaan valtavalla, purppuraisin silkkilakanoin verhotulla vuoteellaan, sukien samalla kultaisia kiharoitaan. Hän käskee minua ojentamaan kirjeen hänelle. Yritän olla tuijottamatta hänen ja hänen ystävättärensä paljaita vartaloita. Pharazôn ottaa kirjeen ja silmäilee sen läpi. Hänen kulmansa ovat koholla ja lopulta hän puhkeaa häijyyn nauruun.

"Andúniën ruhtinashuoneen vesa on siis typerys, kuten arvelinkin", hän tokaisee. "Atarinya, olisiko Teistä hyvä ajatus, jos minä menisin naimisiin ruhtinatar Mírielin kanssa? Hän onkin siis tullut tänne etsimään vaimoa eikä yrittämään vastavallankumoista." Pharazôn nauraa uudelleen kimeätä nauruaan ja pudistaa päätään. "No, myönnettäköön, että niin huvittava kuin hänen aikeensa onkin, en ole siitä mielissäni. Inziladûn on höperö vanha ukko, ja saattaisi hyvinkin antaa tyttärensä rakkaan ystävänsä, ruhtinas Amandilin pojanpojalle, vaikka tämä onkin pelkkä olemattomia pyrstösulkiaan pörhistelevä kukonpoika. Asialle pitää tehdä jotain. Mietin sitä huomenna."

Kohotan katseeni ja ojennan käteni saadakseni kirjeen takaisin, mutta Pharazôn rypistää sen silmänräpäyksessä palloksi ja viskaa lattialle. Syöksähdän ajattelemattomasti sen perään, mutta lattialla lekotellut katti on samoissa aikeissa. Nappaan kirjeen otuksen käpälistä ja saan palkakseni vihaisen sähähdyksen ja kolme verestävää naarmua kämmenselkääni.

"Lakkaa kiusaamasta kissaparkaani!" ärähtää Pharazôn vuoteestaan. "Anna paperitollo hänelle heti takaisin. Hän on ikävystynyt ja kaipaa virikkeitä."

Tottelen herraani ja peräydyn huoneesta kumarrellen ja anteeksi pyydellen. Kun olen päässyt hänen talostaan ja kiirehdin taas pusikoiden lomassa kohti palatsia, mielessäni käy, miksi edes palvelen tuota ylimielistä elostelijaa. Kiitosta en ole hänen suustaan koskaan kuullut. Mutta hän on luvannut niin paljon. Hän on luvannut, että minusta tulee hänen kirjurinsa, jos hoidan hänen antamansa tehtävät kunnolla. Lisäksi hän on luvannut, että saan valita yhden hovineidoista puolisokseni, ja saan asua komeassa talossa Kuninkaankadulla. Vain jonkin aikaa ikäviä pieniä tehtäviä, mutta sitten nämä kaikki ihanat asiat ovat minun. Miten olisin voinut kieltäytyä?


NIMLOTH

"Onko se totta? Onko Lôminzilkin jättänyt meidät?"

Nyökkään. "Pharazôn pyysi, tai pikemminkin otti hänet ystävättärekseen tänä aamuna."

Valtiatar pudistaa päätään. "Minä pidin hänestä. Hän ei siis lähtenyt omasta tahdostaan?"

"Ei, mutta emme voineet tehdä mitään. Tiedättehän, että Pharazôn antaa sotilailleen kaikki ne naiset, jotka eivät miellytä häntä tai jotka jotenkin muuten käyvät hänen hermoilleen, ja jos olisimme alkaneet kiistellä hänen kanssaan, tuskin olisimme saaneet jäädä linnaan."

Míriel huokaa. "Voisimmepa tehdä jotain."

"Valtiattareni? Eikö isänne kuningas voisi hillitä veljenpoikansa käytöstä? Eikö hän voi määrätä rangaistusta kaikille, jotka ottavat naisen ystävättärekseen ilman tämän suostumusta ja ilman aikomusta solmia avioliitto tämän kanssa?"

"Voisi, mutta hänellä on niin paljon muita huolia. Jos sellainen määräys annettaisiin, aiheuttaisi se levottomuuksia. Sotilaat alkaisivat riehua ja särkeä paikkoja. He ovat sellaisia nykyään, eivät kunnioita mitään, ja kaikkein vähiten naisia. Isäni ei jaksaisi uusia mellakoita nyt. Mutta älä ole huolissasi, Nimloth. Kun minusta tulee kuningatar, minä teen juuri niin kuin pyysit. Kenenkään naisen ei sen jälkeen tarvitse suostua ystävättäreksi tai vaimoksi vastoin tahtoaan."

Hymyilen ja kumarrun ristipistotyöni pariin. Siitä tulee joutsen. Lähetän tämän isälleni Lounaismaahan, jos valtiattareni sallii.

[Leida]

Vihdoin! Olen aika innoissani juuri nyt. Enkä ehkä kuole harmista, vaikka lukuja onkin aiottua enemmän.

Tykkäsin kovasti, selvä se. Siitä on aikaa, kun olen lukenut Silmarillionin ja se on päässäni enää muutamana sekavana ajatuksenpoikasena, mutta tämä tosiaan oli kirjoitettu niin, ettei tämä huonosta Númenorin tuntemuksesta huolimatta tuntunut sekavalta. Tosin alun lainaukset olivat hyväksi avuksi. Uskon ymmärtäneeni muuten, että kuka oli sukua kellekin, mutta kuka siis oli Calion, jonka kuningas mainitsee tuossa alussa? Onko se toinen nimi Pharazônille?

Alkaa olla turhaa sanoa, että teksti on hienoa ja sujuvaa, koska ei kai siitä ole mitään epäilystä, mutta sanotaan nyt vielä kuitenkin. Tämä tuntuu jotenkin vakavammalta ja arvokkaammalta kuin aikaisemmat kirjoittamasi tekstit. Luulen, että se johtuu aika paljon siitä, ettei tässä ole kolmannen persoonan vähän ivallista kertojaa, jonka olen oppinut liittämään kauhean vahvasti sinun tyyliisi. Rakastan sitä sinun rivien välistä huumoria viljelevää kertojaasi, mutta tämä tyyli on myös mielenkiintoinen. Erilainen on hyvää vaihtelua.

Hahmot olivat ihania. Isildur oli todella hieno hahmo jo ensimmäisen luvun perusteella. Minulla on melkoisen kapea kuva Isildurista ja odotan innolla, että tämä ficci laajentaa sitä. Niin teki kyllä jo yksistään tämä ensimmäinen luku. Isildurissa oli hienoa ylpeyttä ja tietoa omasta asemastaan ja kyvyistään ilman, että se menee ärsyttävyyden puolelle. Se käy ilmi hänen koko asenteestaan, mutta erityisesti mieleeni jäi, kun hän sanoo kuninkaalle, että hänen isänsä on parempi ampumaan jousella kuin kukaan toinen, mutta että hän on itse melkein yhtä hyvä. Kyllä, pidin Isildurista oikein kovasti jo yhden luvun perusteella.

Axantur oli oikein hyvä hahmo myös. En oikein tiedä, ketä se minusta muistuttaa.. no ei, vitsi vitsi. Ihan todella tykkäsin siitä kovasti, tykästyin siihen heti tuossa, kun se mietiskelee sitä oveen koputtamisen monimutkaisuutta (hauska kohta!) ja oli jotenkin ihanaa, miten paljon se arvosti Isilduria – vaikka kiirehtikin sitten pettämään tämän. Nimlothista on paha sanoa vielä mitään, mutta lupaavalta hänkin vaikuttaa.

Mielenkiintoista kuningashuoneen politiikkaa, tämä ficci tosiaan herätti heti kiinnostuksen. Jatkoa odotan.

[Mithrellas]

Kiitos, Leida. Minä päätinkin vastata nyt heti kun on ylimääräistä aikaa. Hyvä juttu, jos tämä ei tuntunut liian vaikeaselkoiselta. Minä olin vähän kahden vaiheilla sen suhteen, että kuinka paljon minun pitäisi johdatella aiheeseen ja selittää asioita, koska en todellakaan oleta, että ihmiset täällä tuntisivat Númenoria erityisen hyvin. Nuo Silmasta varastetut lainaukset nappasin tuohon ihan viime hetkillä, hyvä jos niistä oli apua.

Calion on todellakin Pharazônin haltiakielinen nimi. Minä ajattelin, että tuo Tar-Palantir voisi käyttää veljenpojastaan haltiakielistä nimeä, siinä missä veljenpoika sitten käyttää sedästään adûnaicin kielistä nimeä Inziladûn. Kuninkaan Miehethän eivät haltiakieltä hyväksy. (Tosin huomasin juuri että Tar-Palantirin puheeseen oli eksynyt yksi Pharazôn, mutta kävin korjaamassa sen.) Olen ollut vähän pulassa noiden nimien kanssa, koska oikeastaan näillä kaikilla hahmoilla pitäisi olla myös adûnaicin kieliset nimet, mutta vähän vaikea lähteä kääntämään, kun ei tuo adûnaic ole ihan hallussa. Mutta niin, ajattelin että Calion saa nyt olla siellä, vaikka se varmasti hämmentää lukijaa. Kyllä se sitten ajan mittaan käy selväksi, että Pharazônia kuningas tarkoitti. Tässä kun kirjoittaa 1. persoonassa, ei niin kauheasti pysty asioita selittämään niin että se kuulostaisi luontevalta.

Ja tästä tuli kyllä varsin erityylinen juttu kuin aiempani. Olen ehkä sen takia suhtautunut tähän vähän ristiriitaisin tuntein. Minusta on hauska huvitella hahmoilla ja laittaa heidät tekemään kaikkea omituista, mutta tässähän se nyt ei oikein onnistu, kun hahmot eivät tietysti itse näe mitään omituista tekemisissään. Kiva jos pidit Isildurista. Mietin tuossa, että onko hänen egonsa liiankin suuri, jotta hänestä voisi pitää, mutta hyvä siis jos ei vaikuttanut ärsyttävän itserakkaalta. Juu, ja Axanturia lähdin kirjoittamaan ihan viattomasti ilman että hänestä piti tulla kenenkään kaltainen, mutta noin siinä sitten kävi... Nimloth ei tässä luvussa vielä päässyt oikein ääneen, mutta hänestä enemmän sitten myöhemmin.

[Andune]

Voi, tätä olenkin jo jonkin aikaa mielenkiinnolla odottanut, hyvä siis että olet päättänyt laittaa lukuja tänne.

Isildurin käytös kieltämättä jotenkin huvitti minua. Innokas nuorukainen joka on kaikille jo mahtaillut lähdöstään kuninkaan luo. Täytyy myöntää, ettei minulla ole oikein koskaan ollut selvää mielikuvaa Isildurin luonteesta (mitä nyt tämä teki typeriä asioita ottaessaan sormuksen itselleen). Mutta senkin takia olen innokas lukemaan tätä ficciä ja näkemään millaisen Isildurin sinä olet luonut.

Itsekin haluaisin kokeilla joskus tuota minä-kertojaa. Se oli mukava yllätys. Myös näkökulmien vaihtuminen on mielestäni hyvä ratkaisu, ja tietysti varmasti helpoinkin, tässä luulisi hahmoja riittävän. Asiat jäävät suppeaksi jos kaikki kerrotaan vain Isildurin näkökulmasta.

Ensiksi ihmettelin hieman palveluspojan hahmoa, mutta selvisihän hänenkin roolinsa sitten tässä kaikessa. Pharazôn on juuri sellainen kuin kuvittelinkin, välinpitämätön ja epämiellyttävä.

Nyt yhtäkkiä mieleeni ei tule, että olisin lukenut Nimlothin hahmosta. Onko hän sinun kehittelemäsi? Tosin minulla on jo omat arvailuni hänenkin suhteensa Naisten puheenaihe alkoi kyllä hieman ahdistaa, sinänsä tosin osoittaa hyvin miten asiat Númenorissa ovat.

Jatkoa!

[Nerwen]

Huomasin tämän jo eilen, mutta en ehtinyt silloin lukea. Onneksi on sellanien asai kuin hyppytunti, pääsin tämän odotetun kimppuun nyt.

Ja näin ohimenevänä huomautuksena, kyllähän Tolkien suomea ainakin jotenkin osasi, kun luki Kalevalan alkuperäiskielellä ja otti vaikutteita omiin kieliinsä jne.

Mutta juu, asiaankin voisi mennä. Nuo alun lainaukset olivat ihan hyvä juttu, siitä on taas ikuisuus kun luin Silman viimeksi (kertaus ei olisi pahitteeksi taas jossain vaiheessa). Tämä oli todella mielenkiintoinen alku, ja tuo minäkertoja tuntuu jotenkin kuuluvan tähän, tavallaan pääsee lähemmäs hahmoja ja näin. Isildur tuntui jo ekan luvun jälkeen hienolta hahmolta ja haluan lukea hänestä lisää. Leidan kuvausta komppaan, se meni aivan nappiin. Minun tuli hymyiltyä itsensä kipeäksi nauravalle Anárionille; jotenkin tuntuu, että se olisi Isildurille pahin mahdollinen tilanne... Hänen tehtävänsä kyllä voi kuvitella varsin turhauttavaksi, kun miettii, minkä odotusten kanssa hän kuninkaan luokse lähti. Ja muutenkin, kun miettii, kuka ja erityisesti mikä (nuori mies) hän on, niin... Voi raukkaa.

Ja minä tykkäsin ihan älyttömästi tuosta Axanturin koputusfilosofiasta. Jotenkin niin hieno yksityiskohta. axantur mutuen, pikku kaksoisvakooja. Ja Pharazôn pistyi heti inhotusreaktion päälle, hyi olkoon. Hänestä ei voi sanoa mitään muuta kuin yök. Eivät ne Númenorin ihmiset välttämättä niin jaloja olleetkaan, varsinkaan kun miettii naisten puhelua tuossa lopussa. Voi voi.

Mielenkiintoinen tämä oli, ehdottomasti, ja jatkoa on hyvä odottaa. Ihanaa, että tänne tulee taas enemmän tekstiä!

[Mithrellas]

Kiitos kommenteista myös teille, Andune ja Nerwen!

Andune: Kiva kuulla että olet odottanut tätä juttua. Eipä minullakaan Isildurista mitään selkeää mielikuvaa ollut ennen tätä... Tolkien oli kuvaillut Isildurin luonnetta ainoastaan sanoilla "ylpeä ja aikaansaava", joten tuon pohjalta minä olen sitten lähtenyt häntä kehittämään. Pitäen mielessä myös sen, että Isildur kirosi ne yhdet tyypit Kuolleiden Kulkuteille, eli hänellä on taipumusta myös suuttua (= kiivas luonne). Useampi näkökulma tosiaan tuo vaihtelua juttuun. Ilman Axanturia tässä ei voisi olla oikein mitään noista pahiksista, joten tarina olisi paljon rajoittuneempi. Nimloth on tosiaan oma hahmoni. Tuon Nimlothin piti olla väliaikainen nimi, mutta sitten totuin siihen niin, etten osannut sitä enää muuttaa. Nimlothan siis on sen Valkoisen Puun nimi, joka kasvoi Armenelosin kuninkaan linnan edustalla ja sen niminen haltiakin on ollut Tolkienin kirjoituksissa.

Nerwen: Voi kauhistus, olet oikeassa, Tolkien todellakin osasi suomea... Minä olen aina puolustanut TSH-ficcaamistani sillä, ettei Tolkien olisi kuitenkaan ymmärtänyt siitä mitään, mutta nyt... voi voi, en voi enää puolustaa ficcaamistani mitenkään... Mutta kiva kuulla siis, jos Isildur kolahti sinuunkin. Minustakin on tuntunut välillä kurjalta ajatella, millainen kohtalo Isilduria odottaa sitten Keski-Maassa. Hän on tässä niin autuaan tietämätön siitä kaikesta. Heh, eivätkö kaikki aina mieti, miten oveen pitäisi koputtaa? Minusta se on yllättävän vaikeaa... Ja Kuninkaan Miehistä on todellakin jalous kaukana, ainakin tässä ficissä. Pharazônista minä oikeastaan pidän, koska on hauskaa kirjoittaa tuontapaisista tyypeistä.

Sitten taitaa olla seuraavan luvun aika. Tämä ei nyt sitten kuulu haasteeseen, vaikka olisi sitä varmaan jonkun sanan voinut tähänkin iskeä, mutta olkoon nyt näin. En oikein jaksanut käydä läpi tätä lukua, joten siinä saattaa olla virheitä.

Tiedoksenne: Anadûnê = Númenor adûnaiciksi.


Luku 2

ISILDUR

Viikkoni Armenelosissa ovat opettaneet, että harva ruhtinaan poika on täällä opiskellakseen hovitapoja tai ollakseen edes hiukan hyödyksi kuninkaalle. Juominkeja, naisia, tappelemista ja laiskottelua, sellaista näyttää olevan nykypäivän númenorilaisen nuorukaisen elämä. Olen vähän järkyttynyt näkemästäni, vaikka tiesinkin, että meno Armenelosissa on toisinaan riehakasta. En vain saata uskoa, miten vähän kaltaiseni nuoret miehet ovat kiinnostuneita asioista, jotka ovat oikeasti tärkeitä. He eivät välitä vähääkään vanhoista tavoista, ovat tuskin kuulleetkaan Avallónën Tornista, jonka huipun kimalluksen voi nähdä Meneltarman huipulta, eivätkä he taida tietää sitäkään, mikä on Valarin Panna. Heidän mielestään on hyvä, että perustamme siirtokuntia Keski-Maahan ja keräämme sen köyhiltä ihmisiltä veroja. Kuolemaa he sen sijaan pitävät kirouksena, sanoen että meidän pitäisi kaikin keinoin yrittää kehittää ikuisen nuoruuden eliksiiri, jotta emme joutuisi koskaan ottamaan sitä viimeistä askeltamme.

Sain vihdoin vastauksen kirjeeseeni, mutta pettymyksekseni isäni ei ottanut ollenkaan kantaa kysymykseeni. Sen sijaan hän tiedusteli, että olenhan varmasti kunnossa, kun minusta ei ole kuulunut mitään sitten kotoa lähtöni. Lähettämäni kirje on siis kadonnut matkalla. Sietämätöntä. En rakasta kirjeiden raapustelua ja vieläkin enemmän minua vihastuttaa se, että joudun nyt selittämään tilanteeni isälleni uudelleen. En mielelläni muistele kuninkaaltani saamaani tehtävää. Olen jo melkein kyennyt unohtamaan sen, sillä Armenelosin hyörinä tarjoaa jatkuvasti uutta ajateltavaa. Niin, pelkäänpä että olen muutaman viikon aikana ehtinyt saada niskaani koko joukon vihamiehiä uusien ystävien sijaan.

Lasken isäni kirjeen pöydälle ja kumarrun etsimään paperia matka-arkustani. Huomaan, että arkkuni on ajautunut melkoiseen sekasortoon täällä oloni aikana, ja päätän, että nyt on mitä sopivin hetki järjestää sen sisältö uudestaan. Olen aina pitänyt järjestelystä: lapsena minulla oli hieno perhoskokoelma, ja olin hyvinkin etevä järjestelemään siivekkäitä niiden lajin mukaisiin ryhmiin, kunnes pikkuveljeni kasvoi ja huomasi puuhasteluni ja pakotti minut oitis lopettamaan moisen eläinrääkkäyksen ja järjestämään perhospoloille kunnialliset hautajaiset. Luovuin harrastuksestani kyllästyttyäni kuuntelemaan veljeni parkua, mutta hautajaiset Anárion sai pitää isoäidin kanssa kahdestaan.

Lopulta kun olen järjestänyt arkkuni, kirjoituspöytäni sekä oikonut vuodevaatteet niin suoriksi, ettei isoäidilläkään pitäisi olla niistä valittamista, asetun huokaisten kirjepaperin, kynän ja mustepullon ääreen. Tulen ajatelleeksi, että kaupungilla on luultavasti tavallista rauhallisempaa tänä iltana, sillä Pharazônin syntypäivää juhlitaan parhaillaan suurin menoin Viherkummulla ja hän on kutsunut sinne kaikki Kuninkaan Miehet. Kenties onnistuisin viimein löytämään jonkun Haltiamielen, joka voisi avustaa minua pyrkimyksissäni. Nousen ylös tuolilta, avaan oven ja astun ulos huoneestani ennen kuin ehdin katua päätöstäni.

Läntinen taivas hohtaa vielä purppuraisena Vardan sytyttäessä valojaan itään. Öinen Armenelos hurmaa tunnelmallaan nyt, kun roskasakki on tiessään. Lukuisat kukkaistutukset levittävät hentoa tuoksuaan, ja yösirkkojen soitto kuuluu selvästi, kun se ei sekoitu viinituvista kantautuvaan mekkalointiin. Keskellä linnan etupihaa kasvaa yksinäinen puu, Nimloth, Valkoinen Puu, Valinorin Kahden Puun jälkeläinen. Se ei kuki nyt, vaan kantaa vihreitä raakileita. Siitä huolimatta se on niin kaunis ja ihmeellinen, että päätän pysähtyä katselemaan sitä hetkeksi nyt kun piha on kerrankin hiljainen eikä minun tarvitse selitellä tekemisiäni lukuisille vartijoille.

Vasta nyt huomaan kaksi hahmoa puun juurella. Toinen heistä kaataa vettä suuresta kannusta puun juureen, toisen seistessä paikallaan hartaanlaisessa asennossa, suoraryhtisenä kädet ristissä. Toisella naisista on hohtavan vaaleat hiukset ja toisella tummemmat. Tunnistan vaaleahiuksisen. Siinä on ruhtinatar Míriel, siitä ei ole epäilystäkään. En ole keskustellut hänen kanssaan vielä kertaakaan täällä oloni aikana, vaikka olemmekin istuneet toisinaan saman illallispöydän ääressä. Harkitsen hetken, lähtisinkö tieheni mitään sanomatta, mutta he ovat jo huomanneet minut. Äkkiä en tiedä, mitä sanoa. Aikeeni naida Míriel palautuu mieleeni kiusallisen selvänä, ja sen suunnaton typeryys saa minut melkein punastumaan, vaikkei minulla olekaan taipumusta ujostella. Mikä onni, että se kirje, jossa esittelin aikeeni isälleni, joutui kadoksiin. Kenties se on osoitus siitä, että valar suhtautuvat suopeasti kaltaisteni hyvää tarkoittavien, mutta typerien nuorten miesten erheisiin ja ohjaavat heitä tällä tavoin hellästi järkevämmille poluille.

Tervehdin ja kumarran syvään. Naiset niiaavat ja Míriel esittelee seuralaisensa hovineidokseen Nimlothiksi. Tilanne vaatii minua vertaamaan naista vieressämme kasvavaan puuhun ja yritän kömpelöllä tavalla vakuutella, että puun kauneus kalpenee neidon seistessä sen rinnalla, mikä on tietysti täyttä pötyä, sillä miten mikään Númenorissa voisi olla Valkoisen Puun, valarin lahjan, veroista? Naiset katselevat minua kohteliaan kiinnostuneina mutta etäisen ylväs ilme kasvoillaan.

En voi lähteä aivan vielä, joten puhun jotakin illan kauneudesta ja rauhallisuudesta. Neidot myöntelevät, että näin todellakin on, ja sitten totean, että Puu näyttää kantavan tänä vuonna paljon hedelmää.

"Kenties se on hyvä enne", toteaa Míriel. "Isäni kuningas Tar-Palantir on ennustanut, että kun Valkoinen Puu kuihtuu, sammuu myös kuninkaiden suku."

Nyökyttelen innokkaasti, sillä onhan imartelevaa että kuninkaan perijä äityy noin runsassanaiseksi seurassani. Tunnen ennustuksen hyvin, vaikka en voikaan käsittää, miten puun ja ihmissuvun kohtalo voisi olla sillä tavalla yhteen kietoutunut. "Vannon, ettei kuninkaiden suku tule koskaan sammumaan, mikäli asia minusta riippuu", sanon ylpeästi ja tajuan samassa, että lausahdus saa minut kuulostamaan aivan siitossonnilta, joka aikoo oitis hedelmöittää kaikki kuninkaan suvun naispuoliset perilliset. Häkellyn ja yritän selittää, mitä tarkoitan. "Olen siis aina valmis palvelemaan kuningasta ja teitä, armollinen neiti, kaikin mahdollisin tavoin, jotta kuninkaalla riittäisi uskollisia perillisiä." Se kuulostaa vielä pahemmalta. Nolostun ja hätäännyn. Vannon kaikkien sukuni perintökalleuksien kautta, että ajattelin koko ajan vain kapinan kukistamista, en muuta. Tästä isoisä aina varoittaa, että minun pitäisi ajatella ensin ja puhua vasta sitten. En ole koskaan mahtanut mitään kielelleni, joka laulaa ajatukseni esiin ennen kuin kuin järki ehtii muokata ne säädylliseen muotoon.

Ruhtinatar hymyilee kohteliaasti. Sanat juuttuvat kurkkuuni, valarin kiitos, sillä olen jo tarpeeksi pahassa pulassa. Katsahdan Nimloth-neitoon, ja näen tämän hymyilevän vienosti, ei sillä tavalla kuin ruhtinatar, vaan kuin neito, joka yrittää peitellä huvittuneisuuttaan yksinkertaisen miehen edessä. Tunnen punastuvani, ja toivon että pimeys riittää kätkemään sen naisten silmiltä. Käännyn katsomaan Puuta, ikään kuin arvioiden sitä ja totean: "Todellakin. Paljon hedelmää on tulossa." Katson, että minun on nyt sopiva lähteä, käännyn naisten puoleen hyvästelläkseni heidät, mutta Morgoth on varmaan noitunut kieleni, sillä kuulen suustani sanat: "Hedelmällistä illanjatkoa!" Tajuttuani mitä sanoin alan yskiä raivoisasti, ikään kuin voisin sillä tavoin niellä sanani takaisin, ja sitten käännyn ja pakenen juoksujalkaa kuin kaksitoistavuotias omenavaras. Olen varma, että kuulen tirskuntaa takanani.


AXANTUR

En pidä siitä, että Andúniën perijä rupattelee ruhtinattaren ja valittuni kanssa keskellä Linnanaukiota ilman että vartijoita näkyy lähimaillakaan. Sotilaat ovat kaikki Pharazônin juhlissa, jonne minua ei kutsuttu. En ole pahoillani vaikka jään ilonpidosta paitsi. Olenhan pelkkä palveluspoika, jonka on lisäksi tarkoitus esiintyä Haltiamielenä, vaikka luulenkin, ettei kukaan olisi huomannut poissaoloani linnasta. Ymmärrän kuitenkin, että herrani halusi jonkun jäävän pitämään Isilduria silmällä. Hän oli varma, että tämä mies yrittää käyttää illan ja yön hyödykseen, kuljeksia pitkin kaupunkia ja värvätä miehiä puolelleen. Minun on yritettävä estää hänen aikeensa, vaikken tiedäkään, miten voin sen tehdä, mutta olen päättänyt luottaa nopeaan älyyni sitten kun sen aika on.

En pääse niin lähelle, että voisin kuulla, mitä Isildur puhuu naisille. He kuitenkin hymyilevät. Pharazôn ei tule pitämään tästä. Hän tietää, mitä tuo nuori pyrkyri aikoo. Herrani haluaa pitää ruhtinatar Mírielin erossa Isildurista.

Olen huolissani myös valittuni puolesta. Isildur on pitkä, komea mies ja hän tulee arvovaltaisesta suvusta. Pelkään Nimlothin olevan Haltiamieli. Olen saanut selville, että hänen isänsä, Lounaismaassa asuva arvostettu viinitarhuri, on sellainen, ja tällaiset vakaumukset siirtyvät yleensä vanhemmilta lapsille. No, eivät kenties aina, sillä minunkin vanhempani ovat Haltiamieliä ja kannattavat edelleen vanhaa kuningasta, eivätkä näe kuinka tämän toimet estävät koko ajan Anadûnêa rikastumasta. Tar-Palantír ei halua meidän valloittavan uusia maita Keski-Maasta, hän ei hyväksy puiden kaatamista ja hienojen laivojen rakentamista, emme saisi pyrkiä keksimään keinoja parantaaksemme sairauksia, ennen kaikkea vanhuutta, tuota vääjäämätöntä mutta katalaa vitsausta, jonka valarin ylpeys ja itsekkyys on osaksemme langettanut. Ar-Inziladûn haluaa vain muistella menneitä, vaalia ikivanhoja perinteitä niin kuin Meneltarmalle nousemista kolmesti vuodessa Erua kiittämään. Hänestä elämän tarkoitus on kuoleminen, koska kuolema on Erun lahja ihmisille. Kuinka sellainen ajattelu voi auttaa meitä parantamaan elämäämme? En ymmärrä sitä. Ja entä jos Nimloth ajattelee samoin? Pelkään menettäväni hänet ennen kuin olen ehtinyt edes koskettaa häntä. Haluan puhua hänelle, haluan saada hänet ymmärtämään, ettei ole muuta elämää kuin se, jota nyt elämme ja siksi meidän pitää tehdä siitä niin hyvä kuin mahdollista, keinoja kaihtamatta. Mistä tiedämme, mitä Eru on suunnitellut varallemme, sitten kun kuolemme? Mistä tiedämme, että tällainen Eru edes on olemassa? Kenties valar keksivät hänet, jotta voisivat varata kauniin Amanin maan ja ikuisen elämän yksistään itselleen ja suosikeilleen haltioille.

Vihdoin Isildur jättää heidät rauhaan. Mieleni tekisi mennä kyselemään naisilta, mistä he puhuivat, mutta en voi tehdä sitä. Olen vain palveluspoika, paljon ruhtinattaren ja hänen rakkaimman hovineitonsa alapuolella. Minun ei sovi puhutella heitä, elleivät he ensin puhuttele minua. Isildur on juuri sellainen mies, johon Nimlothin kaltainen nainen voisi ihastua, ellei joku puhu tälle järkeä ennen sitä. En vain tiedä, mitä ikinä voisin sanoa Nimlothille. Toivon, että Pharazôn voisi pian antaa minulle palkintoni, vaikka tiedänkin, ettei hän tee sitä ennen kuin olen saanut jotain todella merkittävää aikaiseksi. Sen vuoksi minun on seurattava Isilduria, vaikka mieleni tekisikin jäädä tarkkailemaan valittuani.


NIMLOTH

Hymyilen vielä palatessamme ruhtinattaren huoneeseen. Isildur – no, mitä voisin hänestä sanoa? Hän on sellainen mies, josta on vaikea olla pitämättä. Sanoo, mitä ajattelee. En tosin usko hänen tarkoittaneen sitä, mitä hän sanoi verratessaan minua Valkoiseen Puuhun, se oli vain kohteliaisuus joita hänen kaltaisensa miehet on opetettu lausumaan naisille. Se kuitenkin kertoi enemmän sivistyneisyydestä ja hyvätapaisuudesta kuin epärehellisyydestä. Silti ruhtinattaren hymyssä on jotakin kireää. Uskaltaudun tiedustelemaan, mahtoiko uuden tuttavuutemme kerkeä kieli loukata häntä. Míriel pudistaa päätään ja hänen hymyynsä sekoittuu surumielisyyttä.

"Hän vain muistuttaa liiaksi äitiään."

"Niinkö? Eikö Andúnien armollinen nuorempi ruhtinatar miellytä teitä?"

"Olet liian utelias, Nimloth. En välitä puhua asiasta."

Nyt uteliaisuuteni vasta herääkin. Ruhtinatar on usein sulkeutunut ja vaitelias, mutta tiedän, että sisimmässään hän kuitenkin haluaa jakaa tunteensa ja ajatuksensa sellaisen kanssa, johon voi luottaa. Toivon ja luulen, että olen viimein saavuttanut tämän aseman, joten uskallan rohkaista häntä puhumaan.

"Kertokaa! Mitä teillä on Isilduria ja hänen äitiään vastaan? Eikö Isildur ole komea mies? Minä olen aina ihaillut noita pitkiä, mustatukkaisia Länsimaan miehiä, joiden harmaissa silmissä on aina niin terävä ja määrätietoinen katse. He ovat kauniita kuin haltiat, ja kaiken lisäksi he ovat Uskollisia! Ja tarkoitan sitä myös siinä toisessa merkityksessä: he pitävät vain yhtä naista kerrallaan ja useimmiten samaa koko elämänsä ajan."

Míriel hymähtää. "Ei minulla ole mitään Isildurin ulkomuotoa vastaan, ja uskon hänen olevan hyvä myös sisältäpäin. Kenties hänestä on meille apua. Ainakin toivon niin."

Päätään ryhtyä rohkeaksi. "Hänestä saisi hyvän aviomiehen."

"Se on totta. Mene siis ja pyydä häntä, Nimloth rakkaani."

Punastun. Ruhtinatar osaa kostaa liiallisen tungettelevuuden. "Tarkoitin, että teille", minä änkytän, mutta Míriel puhkeaa helisevään nauruun. Ellen olisi niin harmissani, iloitsisin hänen naurustaan, sillä olen saanut kuunnella sitä aivan liian harvoin. Hän vakavoituu kuitenkin pian ja pudistaa päätään. Hän menee ikkunan luo, katsoo ulos taivaalle, Armenelosin hehkun himmentämiin tähtiin. Hän pudistaa päätään mietteissään.

"Ei, Nimloth. Se olisi mahdotonta, vaikka hän ei olisikaan liian nuori. Minä en ikinä voisi naida rakastamani miehen poikaa."

Hätkähdän ja riennän valtiattareni luo. Tartun hänen käteensä, mutta hän ei käännä kasvojaan minua kohti, vaan katselee yhä ulos pimeään. "Rakastatteko te Elendiliä?" minä kysyn, kuulostaen aivan mehukkaita juoruja janoavalle torimyyjälle. "Tarkoitan, että --"

"Niinhän minä sanoin", toteaa Míriel.

"Tietääkö hän?"

Ruhtinatar kohauttaa harteitaan. "Joskus kuvittelen niin. Useimmiten olen varma, että hän on aina ollut tietämätön."

"Ettekö ole kertonut hänelle?"

"En, en toki suoraan. Minä kuvittelin sen olevan tarpeetonta. Nuorempana olin varma, että menisimme jonakin päivänä naimisiin. Hän oli Andúniën perijä, paras kuviteltavissa oleva puoliso, joka koko saareltamme löytyy. Hänen isänsä ruhtinas Amandil on minun isäni paras ystävä ja arvostetuin neuvonantaja. Kuvittelin, että minut ja Elendil oli jo syntymässä tarkoitettu toisillemme. Rakastuin häneen, ja sitten sain kuulla, että hän oli kihlautunut erään rómennalaisen ylimysneidon kanssa."

"En voi ymmärtää, miksi hän teki niin! Kuka tahansa mies olisi valinnut teidät ennemmin kuin jonkun toisen! Te olette Númenorin kaunein nainen."

"Sárawen on hyvin määrätietoinen nainen. Sanotaan hänen aina saaneen haluamansa. En tiedä, kuinka hän sen teki, mutta ymmärtääkseni Elendil oli ollut myyty jo ensimmäisen kohtaamisen jälkeen. Miehet ovat sellaisia. Parhainkin heistä on äkkiä hyvin heikko, kun määrätietoinen nainen iskee terävät kyntensä hänen sydämeensä."

Mírielin sanoista kuultaa katkeruus, mutta en ihmettele sitä. Silitän hänen kämmenselkäänsä, kun en tiedä, mitä sanoa hänen lohdukseen. Rakkaus voi olla joskus julmaa. Tiedän sen, vaikken voikaan sitä itse ymmärtää, sillä en ole koskaan ollut rakastunut.

"En epäile, etteikö Isildur olisi hyvä mies ja kelpo aviokumppani, Nimloth", sanoo valtiattareni ja kääntyy puoleeni. Hän katsoo silmiini. "Hän vain muistuttaa liiaksi äitiään."


ISILDUR

Majatalo näyttää paljon viihtyisämmältä nyt, kun räyhäävät kapinalliset eivät kansoita sen nurkkia. Pöydät ja tuolit ovat tummaa puuta, seinät ja lattia vaaleaa kiveä, ja monen väristä kukkaa kasvavat köynnökset kietoutuvat kattoa tukevien, koristeellisten pylväiden ympärillä. En ole ennen osannut kiinnittää näihin seikkoihin mitään huomiota.

En tunne Armenelosin ihmisiä vieläkään hyvin, lukuun ottamatta niitä kapinallisia, jotka ovat haastaneet riitaa kanssani. Asetun tyhjään pöytään kahden pylvään väliin ja tilaan tarjoilijattarelta oluen, vaikka en olekaan tottunut juomaan sitä. Kotona tarjotaan vain viinejä.

Kapinallisilla on kummallinen tapa juoda niin kauan, että he alkavat räyhätä ja tapella, ja sitten he alkavat antaa ylen ja lopulta nukahtavat niille sijoilleen. Kun näin ensimmäisen kerran tällaista tapahtuvan, huolestuin ja huomautin heistä muutamille, että kenties heidän ei pitäisi juoda niin paljon, kun se nähtävästi tekee heistä ensin typeriä ja sitten kipeitä. Mutta sen sijaan, että he olisivat kiittäneet minua neuvosta, he alkoivat pilkata minua, väittäen että pelkäsin saavani äidiltäni piiskaa, jos joisin niin kuin mies. En käsittänyt tätä ollenkaan, sillä äitini ei ole kaupungissa eikä minun tehnyt muutenkaan mieli juoda paljon, sillä täkäläinen olut on liian kitkerää makuuni. He eivät välittäneet ja sanoivat, etten selvästikään ollut mies vain äidin poika, joten aloin vähitellen suuttua. Siitäkös he riemastuivat ja alkoivat matkia minun puhetapaani, sillä olen kotona tottunut puhumaan sindaria eikä kieleni vielä taivu ääntämään adûnaicin monia z-kirjaimia tarpeeksi terävästi. Katsoin oikeudekseni nimittää heitä moukkamaisiksi barbaareiksi, ja siitä tuohtuneina he haastoivat minut kaksintaisteluun, vaikka heitä oli viisi, ja kun yritin selittää, ettei sellainen kaksintaistelu olisi reilu, he vain mölisivät hurjasti, ja silloin minä sain tarpeekseni ja päätin häipyä paikalta.

Olen vaipunut niin syvälle ajatuksiini, että säpsähdän, kun joku istuu pöytääni vastapäätä minua. Tiedän, että olen nähnyt tuon pojan jossakin, mutta en pysty muistamaan missä.

"Sopiiko Hänen Ylhäisyydelleen, että istun hänen seuraansa?" kysyy nuorukainen.

Olen hämmentynyt, sillä minua ei yleensä kutsuta Hänen Ylhäisyydekseen, mutta nyökkään pojalle. "Mikäpä siinä."

Hänkin tilaa oluen. Yritän yhä muistaa, missä olen nähnyt hänet. On hyvin kiusallista joutua istumaan sellaisen henkilön seurassa, joka tuntee sinut hyvin, mutta joka sinulle on täysin vieras. En kestä vaivautunutta hiljaisuutta välillämme, joten totean jotain ylimalkaista rauhallisesta illasta.

"Niin, kaikki Kuninkaan Miehet ovat ruhtinas Pharazônin juhlissa", toteaa nuorukainen.

"On mukavaa, että ruhtinas järjestää juhlia sotilailleen", totean jäykästi. Toivon, että poika esittelisi itsensä, mutta tämä ilmiselvästi kuvittelee minun tuntevan hänet. Helpotukseni on suuri, kun huomaan tutun hahmon astuvan majataloon. Hän on serkkuni Alindo, jonka tiedän käyvän usein Armenelosissa. Hän näkee minut ja nostaa kätensä iloiseen tervehdykseen.

"Isildur! Mitä kummaa? Isoäitisi saisi kohtauksen nähdessään sinut tällaisessa pahamaineisessa juottolassa!"

"Minusta tämä on viehättävä pikku oluttupa."

"No, myönnettäköön, ettei tämä sentään aivan pahimmasta päästä ole. Tapasin itse asiassa vaimoni tässä nimenomaisessa paikassa."

"Ihanko totta?"

"Kyllä vain, hän oli täällä käymässä veljensä kanssa. Kapinallisia ei ollut silloinkaan paljon liikkeellä. Ja kukas tämä tässä sitten on?" Alindo katsoo uteliaana seuralaiseeni, ja joudun taas kiusalliseen tilanteeseen, kun en osaa esitellä häntä. Onneksi nuorukainen ojentaa kätensä ja kertoo olevansa Axantur Amaldonin poika, linnan palvelusväkeä. Vasta silloin tajuan, että tämä on kuninkaan juoksupoika, jonka toimitettavaksi annoin isälle lähettämäni kirjeen. Outoa, että hän lyöttäytyi seuraani ikään kuin olisi tuttavani tai ainakin vertaiseni.

Alindo pitää huolen siitä, ettei juttu lopu kesken. Hänellä on paljon kerrottavaa kotioloistaan Rómennassa, ja ehkä hän kertoilee vähän liikaakin esikoispoikansa etevyydestä, sillä se alkaa kuulostaa ylpeilyltä minun korviini. Rohkenen väittää vastaan, ja sanon ettei viisivuotias mitenkään voi ampua jousella napakymppiä sadan jalan etäisyydeltä, ja saan Alindon kiivastumaan. Mutta minä tiedän, mistä puhun, sillä minulla on pikkuveli, ja muistan hyvin, ettei hänestä ollut minulle vastusta, kun hän oli viisivuotias. Alindo kiivastuu yhä pahemmin, kun vihjaan, että kenties Alindon pitäisi hioa ampumistaitojaan, jos tulee hävinneeksi viisivuotiaalle.

Pian pöytämme ääreen on kertynyt koko joukko muitakin miehiä kuuntelemaan Alindon tarinoita. Hän alkaa kertoa Keski-Maasta, jonne aikoo purjehtia. Ennen vanhaan númenorilaisilla oli tapana purjehtia Keski-Maahan auttamaan sen villejä ihmisiä, ja opettamaan heille hyödyllisiä taitoja kuten maanviljelystä ja kestävien asumusten rakentamista. Sittemmin alkoivat Kuninkaan Miehet kuitenkin perustaa valtavia siirtokuntia Keski-Maan eteläosiin, ja hallita siellä kuin olisivat sen maan kuninkaita. He keräävät veroja kansalta ja louhivat kultaa, timantteja ja muita kalleuksia, ja palaavat sitten Númenoriin laivojen ruumat kukkuroillaan rikkauksia. Villiparat kai luulevat näitä miehiä jumalikseen ja palvelevat näitä pelokkaina, uskaltamatta edes vaatia palkkaa vaivoistaan. Haltiamielet purjehtivat nykyään vain Keski-Maan pohjoisempiin osiin, Anduin-virtaa ympäröiville vehmaille seudulle, jossa heillä on satama ja linnoituksia, tai sitten vielä pohjoisemmas, haltiakuningas Gil-galadin tai Círdan Laivanrakentajan luo.

Isäni ja isoisäni keskustelevat asiasta usein, sillä hekin ovat käyneet tapaamassa Gil-galadia. He ovat sitä mieltä, ettei meidän pitäisi asuttaa Keski-Maata, sillä meillä on saarellamme kaikki, mitä tarvitsemme, eikä ole oikein levittäytyä muiden kansojen maille vain koska pystymme siihen. Kerron nämä asiat Alindolle, mutta hän sanoo haluavansa vain nähdä maailmaa ja päästä merille, ja minä ymmärrän häntä. Tiedän, että minäkin lähden purjehtimaan jonakin päivänä, sillä se on osa Númenorin miesten elämää, eikä pojasta tule miestä ennen kuin hän on purjehtinut saaremme ympäri ja nähnyt valkean kaupungin hohteen ja Avallonën Tornin kimmellyksen läntisessä horisontissa. Olenhan jo purjehtinutkin lyhyitä matkoja isäni laivassa, ja viimeksi sain olla perämiehenä, mutta sekin aika koittaa, kun minä saan ohjata laivaani kapteenina minne ikinä vain haluan mennä, paitsi en tietenkään liian kauas länteen.

"Sanotaan, että tämä Sauron haluaa valloittaa paitsi Keski-Maan, myös meidän Númenorimme omaksi valtakunnakseen", kertoo Alindo. "Hän vihaa dúnedainia ja on päättänyt tehdä kaikkensa hävittääkseen meidät maan päältä. Hän haluaa että kaikkialla on vain örkkejä, niitä viheliäisen rumia ja sitäkin ilkeämpiä otuksia. Ja tietysti myös peikkoja ja lohikäärmeitä."

"Sopii yrittää!" huudan tuohtuneena. Minun on tosin vaikea kuvitella, että on olemassa joku vielä ilkeämpi kuin Pharazôn. En ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että Sauronilla voisi olla jotain merkitystä minun elämäni kannalta. Hänhän asuu kaukana Keski-Maassa, ja olen aina ajatellut, että on vain ajan kysymys, koska Gil-galad saa hänet kukistettua.

"Mitä aiot tehdä hänelle, Isildur? Se vihollinen ei ole kuolevaista lihaa, niin olen kuullut. Häntä ei voi surmata miekan pistolla."

En tietenkään tiedä vastausta, mitä en kuitenkaan voi suoraan myöntää. "Minä en usko siihen, että Pimeys voisi voittaa. Muistakaa, ettei Morgothkaan kyennyt tuhoamaan koko maailmaa, vaikka sanotaan hänen olleen alkujaan mahtavin valarista. Ja jos tämä vihollinen on, kuten sanotaan, vain Morgothin oppipoika, miten hänkään voisi yltää siihen? Ei, minä olen varma, että on olemassa jokin keino, jolla hänet voidaan nujertaa."

"Jotain tuon kaltaista saattoikin odottaa kuulevansa Amandilin pojanpojan suusta!" naurahtaa Alindo, mutta hänen äänensä ei ole ollenkaan pilkallinen enkä minä loukkaannu.


AXANTUR

Herrani on huonon näköinen maatessaan kippurassa valtavassa, silkein verhotussa katosvuoteessaan. Katse hänen tavallisesti kirkkaissa sinisissä silmissään on sumea ja verestävä. Hän urahtaa kiukkuisesti, kun ojennan listan hänelle, ja heilauttaa sitten kättään merkiksi että voin poistua. Haluan kuitenkin nähdä, mitä mieltä hän on. Olenhan suoriutunut tehtävästäni esimerkillisesti. Minulla on lista nimistä, jotka kuuluvat kapinallisille, vääräuskoisen kuningas Ar-Inziladûnin kannattajille. Tarkemmin sanottuna kyseessä on lista niistä miehistä, jotka eilen illalla kokoontuivat saman pöydän ääreen Kotkanpesässä ja vaihtoivat mielipiteitään Isildurin kanssa. He puhuivat hyvin vähän Pharazônista ja suunnitelmistaan häntä vastaan – eivät oikeastaan yhtään mitään – mutta se ei tietysti tarkoita, etteivätkö he kaikki hautoisi sellaisia ajatuksia sisimmässään.

Pharazôn silmäilee listaa nopeasti ja antaa sen sitten pudota kädestään lattialle. Hän huokaisee ja kääntää kylkeään. Hetken luulen hänen nukahtaneen, mutta sitten hän tokaisee hyvin ärtyneellä äänellä: "Mitä vielä seisot siinä? Ala laputtaa, minä haluan olla rauhassa."

Avaan suuni sanoakseni jotain palkkiostani, mutta huuleni muodostavatkin vain lauseen: "Kyllä, herra. Toivottavasti voitte huomenna paremmin." Hän murahtaa ja minä poistun. En ole pettynyt enkä vihainen. Huomenna, kun hän voi paremmin, kysyn palkkiostani uudestaan.

[Nerwen]

Mielenkiintoista edelleen.

Isildur ja naiset illan hämyssä. Voi ei. Isildur on sitten mainio noine sanavalintoineen. Tällaisen muuten bongasin: siitosonnilta. Pitäisikö tuossa olla toinenkin s keskellä..? Tuollekin hihitin, koska ilman taivutustahan se olisi "siitosonni" ja niin edelleen... Mutta joka tapauksessa, jotenkin Isildur on ihanan inhmilinen ja epävarma (olen liian tottunut siihen kuvaan, missä hän on jonkinmoinen historiallinen sankari tms.). Ja tähän kohtaan on muuten pakko ylistää niitä alun kuvailuja, todella kaunista kieltä. Pidin ihan niistä mahdottomasti.

Axantur huolestuttaa minua aika lailla. Hänestä tulee vielä paljon harmia, ja jonkinlainen kaksoisvakooja hän tuntuu oelvan. Seuraa Isilduria... En tiedä, mutta jotenkin saan hänestä pähääni vain pahoja ajatuksia. Kuvasit hänen kauttaan todella hyvin tuota koko touhua Kuninkaan Miehistä ja Haltiamielistä.

Vai että Míriel on rakastunut Elendiliin? Mielenkiintoista... Minä todella haluan nähdä, mihin tämä kaikki johtaa.

Isildur meni sitten kapakkaan. Aika tilanne tosiaan tuo, kun joku tulee viereen ja "tuntee", kun itsellä ei ole aavistustakaan, kuka se on. Mutta minä oikeasti kauhistuin, kun se oli Axantur (en osannut yhtään ajatella, kuka tuo seuraan tupennut voisi olla). Nyt tuo pikkuvakooja sai aika paljon kaikenlaista selville, ja voi ei. Kuvasit kivasti sitä, miten ylpeä Alindo oli pojastaan, se jousijuttu oli hauska. Ja samalla muistutit taas kaikesta faktasta, kun tuli puhe Keski-Maasta ja Sauronista ja Gil-galadista. Täytyy ihmetellä sitä taustatyön määrää, minkä olet tehnyt.

Ja Axantur sitten luovutti tietonsa...

Tämä on hieno, tunnelmallinen ficci ja haluan ehdottomasti lisää. Jatkoa!

[Andune]

Hmm, sinähän olet laittanut asioita somasti. Míriel rakastunut Elendiliin, Axantur puhuu Nimlothista valittunaan ja Nimloth taas taitaa olla hieman jo Isilduriin päin. Tuli muuten mieleen, että Axantur muistuttaa melkoisesti Grímaa. Samanlainen sopimus, palkkio luvattuna ja tässäkin tapauksessa palkkiona on nainen. Mikä näitä miehiä oikein vaivaa?

No, asiaan. Mírielin paljastus todellakin oli melkoisen yllättävä. On toisaalta aika hauska, miten on mahdollista kehitellä kaikkea tällaista, Tolkien kun ei hirveästi sen tarkemmin näistä ihmissuhteista kertonut.

Nyt minua vain mietityttää, miten mahtaakaan käydä miesten, joiden nimet ovat nyt Pharazônilla.

Äh, nyt ei jotenkin irtoa kunnon palautetta, mutta yritä ymmärtää, oli tekstitaidon koe ja päässä humisee. Jatkoa!

[Leida]

Uusi luku, hienoa.

Samaa mietin kuin Nerwenkin, että tämä ficci on varmasti vaatinut sinulta paljon taustatyötä. Sen kyllä huomaa tästä, että olet vaivautunut etsimään tietoja, en yhtään ihmettele, että välillä on meinannut mennä hermo. Lopputulos on jokatapauksessa hieno – tolkienmainen ja kuitenkin persoonallinen, vaikka tyyli onkin erilainen kuin sinulla ennen. Tosin se tyyli sopii erinomaisesti Numenoriin, sitä tulin ajatelleeksi mitä pidemmälle luin tätä lukua.

Isildurista pidän edelleen todella kovasti. Jotenkin näen tässä sinun Isildurissasi kaikki mahdollisuudet kasvaa siksi Isilduriksi, jonka itse tunnen ja tuntuu uskottavalta, että hän tulee tekemään ne teot, jotka tiedämme hänen tekevän. Ei Isildur minusta missään nimessä ole ärsyttävän itserakas, melkein ennemmin hyvällä tavalla ylpeä. Tai onhan hänessä tietynlaista rehvakkuutta, mutta koska hänellä on myös kunniantuntoa, niin siitä syntyy aika hieno yhdistelmä. Kaikenkaikkiaan hänestä henkii sellaista nuoruuden voimaa – hän ei pelkää laukoa mielipiteitään eikä hankkia vihamiehiä eikä hän pelkää näyttää tietämättömyyttään tai nimitellä miehiä kapakassa. Kai hän on myös varsin ajattelematon, kun itsekin myöntää puhuvansa ensin ja ajattelevansa vasta sitten. Tosin hölmöilyt neitokaisten seurassa toivat hahmoon sopivaa epävarmuutta, löivät sellaisen särön. Summattuna tykkään hahmosta tosi paljon.

Minusta tämän ficin asetelma on vain niin hieno. On niin mielenkiintoista lukea Numeronin politiikasta, tässähän on ikään kuin kaksi puoluetta. Ja olet tuonut ne tosi hienosti esille. Tykkäsin myös noista Axanturin kuolema-pohdinnoista, ne antavat hyvin syytä sille, miksi hän toimii niin kuin toimii. Minäkin jäin Andunen tavoin muuten miettimään, että mitähän vaikutuksia Axanturin keräämällä listalla on. Sain sen käsityksen, että ne olivat ihan sattumalta Isildurin ja serkkunsa pöytään etsiytyneitä ihmisiä, eivätkä mitään salaseuraa, mutta tokihan se on uskottavampaa, että he ovat haltiamieliä, jos kaikki Kuninkaan miehet kerran oli kutsuttu juhliin.

Ihmissuhdekuviot ovat myös mielenkiintoisia. Axantur haluaa siis Nimlothin, joka taas tuntuu pitävän Isilduria suuressa arvossa ja Míriel on siis rakastunut Elendiliin. Huh, siinä oli jo kaikenlaista, erityisesti, kun ottaa huomioon Isildurin tehtävän.

Sitä mietin, että voiko Mírieliä kutsua kuningattareksi, kun tämän isä on kuitenkin vielä elossa. Se luo vähän sellaisen vaikutelman, että hän olisi isänsä vaimo tyttären sijaan. Ehkä voisi käyttää sitä ruhtinatarta tai sitten ihan prinsessaa.

Tämä on kyllä todella hieno ficci, jatkoa odottelen taas innokkaasti.

[Ilona]

Repeilin ihan kympillä Isildur-paran ja arvon neitojen hedelmälliselle kohtaamiselle. ^_^

Kaikkiaan todella sujuvaa tekstiä, ja aiheesta, josta en ainakaan minä ole ennen ficcejä lukenut. Minä-kertojan vaihtelu toimii mielestäni todella hyvin, tuo tekstiin useita näkökulmia, ja jokaisella hahmolla, joiden pään sisään tässä on hypätty, on selkeästi oma tapansa nähdä ja käsitellä ympäröivää maailmaa.

Isildur on tosi hyvin kuvattu - juuri sopivan ylpeä ja kiivas mutta hyväsydäminen ja kunniallinen ja hiukan naiivi (vaikka se on karisemassa aika vauhtia)...

Ääh, nyt ei irtoa mitään kehittävämpää ja pitää ehtiä saksantunnille. Mutta pidän ficistä tähän asti ja jatkoa odotellaan innolla. ^_^

[Mithrellas]

Kiitos paljon kommenteistanne.

Nerwen: Heh joo, ihan hyvä että bongasit tuon kirjoitusvirheen, minä arvasin että tähän jäi jotain kun en jaksanut lukea lukua kunnolla läpi. Noita tuon tyyppisiä virheitä, joita oikoluku ei hoksaa, tuppaa pesiytymään minun juttuihini. Kiva jos sinua miellyttää tuo Isildurin inhimillisyys. Olen kyllä vähän sitä mieltä, että kenestä tahansa saa inhimillisen, jos hänestä kirjoittaa 1. persoonassa, siis vähän liiankin inhimillisen, ja sen takia en esim. Sauronista viitsinyt 1. persoonassa kirjoittaa. Ja Axantur ei tosiaan ole mikään kauhean mukava tyyppi, vaikka minun oli alunperin tarkoitus tehdä herrasta tämän jutun sankari. Mutta olen huomannut, että aina kun yritän tarkoituksella kirjoittaa sankarin, siitä tulee enemmän tai vähemmän langennut sellainen. Hmm, taustatyötä ja taustatyötä... olen yhä sitä mieltä että olisin voinut tehdä sitä enemmänkin, koska ei nuo faktat varmaan niin hyvin osu maaliinsa. Mutta luotan siihen, ettei kukaan fanaattinen Tolkien-spesialisti kuitenkaan eksy tätä lukemaan.

Andune: Joo, asetelmathan tässä ovat mitkä ovat... täytyy varmaan heti todeta ettei kannata kuitenkaan odottaa liikoja tulevilta luvuilta... Tuosta Axanturista tuli ihan samanlainen kuin Grímasta, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitus. Minä aloitin tämän ficin kirjoittamalla hänen poikavuosistaan Émeriëssä, ja silloin kuvittelin hänen tulevaisuutensa ihan erilaiseksi, mutta sitten innostuin enemmän tuosta Isildurista ja Axanturista tuli tuommoinen vähemmän miellyttävä. Tuo Mírielin rakkaus Elendiliin oli kyllä aika kyseenalainen ratkaisu minulta, mutta ajattelin että täytyyhän Mírielillä joku syy olla, miksei hänelle kelpaa kukaan ja tuo Elendil nyt vaan vaikutti sopivalta kohteelta. Luin jostain, että Tolkien oli itse asiassa suunnitellut joskus sellaista, että Míriel olisi ollut rakastunut Amandilin veljeen (siis Elendilin setään), mutta se kuvio jäi sitten kuitenkin pois eikä minuakaan huvittanut tähän mitään Amandilin veljeä kehitellä.

Leida: No, itse asiassa en usko että tämä ficci on kovinkaan tolkienmainen. Luin tuossa juuri äskettäin Aldarionin ja Erendisin tarinan uudestaan enkä kyllä ikinä pystyisi kirjoittamaan yhtä kauniilla ja vanhahtavalla tyylillä kuin JRRT. Tyyli tässä kyllä varmaan poikkeaa aikaisemmista jutuistani, ja se on oikeastaan hyvä koska en halua juuttua kirjoittamaan kaikkea samalla tavalla. Isildurista tosiaan yritin tehdä sellaisen, että sen voisi kuvitella jonakin päivänä vievän sormuksen ja pitävän sen itsellään, mutta välillä tuntuu, että yritin vähän liikaakin tehdä hänestä sellaisen. Tuo äkkipikaisuus ja ajattelemattomuus tulee nimittäin näkymään myöhemmissä luvuissa vähän liikaakin. Ficin asetelmaan kohdistuvat kiitokset voi esittää JRRT:lle sinne jonnekin... mutta täytyy myöntää että päätin kirjoittaa näistä Númenorin loppuvuosista nimenomaan tuon kiinnostavan poliittisen asetelman vuoksi. Se Mírielin kutsuminen kuningattareksi oli ihan puhdas typo, jota en ollut huomannut korjata. Kiitos että mainitsit, siinä todellakin piti lukea ruhtinatar ja kävinkin sen jo korjaamassa.

Ilona: Kiva saada uusia lukijoita. Tuo kohtaus Isildurin ja neitokaisten välillä oli kyllä jotain hieman kummallista (siis en tiedä, minkä ihmeen vuoksi tuonkin kohdan kirjoitin), mutta kiva kuulla, että pidit siitä. Númenoria ei varmaan ficeissä paljon ole käsitelty, ja sen takia minä varmaan siitä halusin kirjoittaakin, kun pääsi vähän tutkimaan oudoksi jäänyttä aihetta ja samalla tietysti toivon, että voin tämän ficin kautta valottaa Númenorin historiaa ja merkitystä niille, jotka eivät sitä tunne. Ja Isildur itse asiassa on melko naiivi. Minulla oli ajatuksena, että hän tavallaan kasvaisi ja kypsyisi tässä ficin aikana, mutta en nyt mene vannomaan että se onnistui.


Okei, kolmas luku. Tähänkään en ole laittanut mitään sanaa. Täytyy kyllä sanoa, että tunnen jotenkin huijaavani, kun en ole kirjoittanut noiden sanojen perusteella niin kuin haasteen ideana oli, mutta se kai tuntui vaan turhan vaikealta tämän tyyppisessä jatkoficissä. Huomaatte myös pian tämän jutun toisen ongelman. Tämä ficci nimittäin käsittää 80 vuoden pituisen aikajakson, joten erilaisia kummallisia aikahyppäyksiä tapahtuu aina silloin tällöin. Ja kohta tulee niistä ensimmäinen. Joten, jos mietitte, mitä sille Axanturin listalle kävi, niin se luultavasti jäi maatumaan sinne jonnekin Pharazônin sängyn alle, tai ainakaan kukaan ei näytä muistavan sitä 15 vuotta myöhemmin.


Luku 3


ISILDUR

Minusta on nyt viimein tullut mies. Olen iloinen, että se tapahtui ennen kuin täytän viidenkymmenen, sillä nykyään nuorukaisten on aikuistuttava varhain. Ajat ovat epävakaat, ja Anárionkin on jo ottanut vaimon, vaikka hän on yhä melkeinpä poikanen. Minun ei onneksi tarvitse vielä ryhtyä perustamaan perhettä. Númenorin ruhtinaat eivät yleensä hanki perillistä ennen kuin ovat sadan vuoden ikäisiä, sillä olisihan kurjaa aikanaan jättää virka pojalle, joka jo itsekin lähestyy elämänsä ehtoota.

Päätin, että on aika ryhtyä mieheksi, sillä en tahtonut enää jäädä ulkopuoliseksi, kun isäni ja isoisäni keskustelevat saaremme kohtalosta. Niinpä otin yhden isoisäni laivoista miehistöineen ja purjehdin Númenorin ympäri, katsoin länteen ja näin – olen kohtuullisen varma, että minä todella näin – valkoisen välähdyksen horisontissa, kun auringon säteet osuivat Avallonën tornin huippuun ja sitä ympäröiviin valkeisiin rakennuksiin. Olimme purjehtineet niin kauas länteen, kuin meillä oli lupa, ja minusta tuntui, että minä näin enemmänkin kuin pelkän tornin ja kaupungin, ehkä vilauksen Valinorin vehreistä rannoista, sillä minulla on tarkat silmät, mutta isoisäni sanoi jälkeenpäin, ettei se ollut mahdollista, sillä haltiasaari Eressëa on Valinorin edessä. Hän on varmaankin oikeassa. Silti kukaan ei voi kiistää nyt, ettenkö olisi mies. Harmikseni pikkuveljeni Anárion lähti omalle purjehdukselleen heti seuraavana vuonna, eikä hän tyytynyt ainoastaan kiertämään saartamme, vaan kävi myös tervehtimässä Gil-galadia Keski-Maassa, ja sen vuoksi jotkut ajattelevat, että hän on nyt enemmän mies kuin minä. Minä en kuitenkaan piittaa siitä, sillä tiedän, että voisin koska tahansa lähteä ja purjehtia Keski-Maahan, mutta en tee sitä, koska se on tarpeetonta eikä minulla ole siihen aikaa. Minulla on yllin kyllin tekemistä kotimaassani.

Olen palannut jälleen Armenelosiin oltuani matkoilla yli kymmenen vuotta. En nimittäin ainoastaan purjehtinut saaremme ympäri, vaan myös ratsastin sen jokaiseen niemeen ja kävin tervehtimässä siellä ruhtinaita ja muita suurmiehiä, jotta he tuntisivat minut ja tietäisivät millaisesta miehestä tulee jonakin päivänä Andúniën ruhtinas. Ikäväkseni minun täytyi todeta, että lähes kaikki heistä ovat nykyään Kuninkaan Miehiä, eivätkä he piitanneet minun puheistani ja jotkut olivat jopa tylyjä minua kohtaan. He vihjailivat, että olen liian nuori voidakseni todella ymmärtää asioita, ja että olen vain kyselemättä omaksunut isoisäni ja isäni vanhoilliset näkemykset. He tähdensivät, että minun pitäisi valita puoleni nopeasti, sillä ajat ovat synkentymässä. Vanhan kuninkaan ei uskota elävän enää kauan, ja kun hän on poissa, asiat tulevat muuttumaan nopeasti. "Miksi?" kysyin minä. "Ruhtinatar Míriel on samanmielinen kuin isänsä. Tuskin hän haluaa muuttaa asioita tultuaan kuningattareksi." Mutta silloin he vaikenivat enkä saanut heiltä vastausta.

Kaikkein kummallisin tapaamistani ruhtinasta oli Lounaismaan vanha Maltasar. Häntä sanotaan vanhaksi Maltasariksi, koska hän oli vanha jo isoisäni ollessa lapsi. Sanotaan, että hän on hyvin viisas tiedemies, ja on keksinyt elämän eliksiirin. Hän ei kuitenkaan suostu kertomaan reseptiään kenellekään eikä edes myymään eliksiiriään, mikä on hyvin kummallista, sillä hän on ahne kuin lohikäärme, ja voisi reseptillään helposti kasvattaa jo nykyisellään käsittämättömän suurta omaisuuttaan. No, minä en piittaa hänen salaisuudestaan. Kaikki Uskolliset tietävät, että on väärin yrittää pidentää elämäänsä ja sillä tavalla halveksia sitä lahjaa, jonka Eru Ilúvatar on viisaudessaan meille antanut.

Päätökseni lähteä Armenelosista ja matkustella tiesi samalla luopumista tehtävästä, jonka kuningas antoi minulle. En kyennyt löytämään puolisoa Mírielille. Itse asiassa hänen hovineitonsa, viehättävä Nimloth, vihjasi minulle jo ennen lähtöäni, ettei minun kannattaisi enää tuoda komeita nuoria miehiä iltapäiväteelle ruhtinattaren huoneisiin ja esitellä heitä muka hyvinä ystävinäni. Nimloth sanoi, että Míriel oli menettänyt sydämensä jo nuoruudessaan jollekin miehelle, jota ei milloinkaan voisi saada. Yritin udella, kuka tämä mies on, ja onko aivan varma, ettei Míriel voisi saada häntä, sillä kenties minä voisin yrittää puhua sille miehelle, mutta en saanut kunnollista vastausta. Anárion varmaan väittäisi, että kyseessä on joku haltia, mutta miten Míriel olisi voinut sellaisen tavata, kun ei haltioita ole käynyt maassamme satoihin vuosiin? No, olkoon mies kuka on. Minä päätin luovuttaa, ja kerroin sen lopulta kuninkaallekin ennen kuin lähdin. Hän ei ollut minulle vihainen ja hän suhtautui minuun edelleen suopeasti, kun palasin takaisin Armenelosiin ja ilmoittauduin olevani jälleen hänen käytettävissään.


NIMLOTH

Tänään sataa ja on kylmää ja harmaata, vaikka on keskikesä. Sellainen on harvinaista. Yleensä saamme sadetta vain silloin, kun luonto on sen tarpeessa, ja kesäisin kuurot ovat aina lempeitä ja lyhytkestoisia. Tänään sade on rummuttanut ikkunalautoja aamusta asti ja linna on pimeä kuin yöllä. Kehotin hetki sitten palvelijoita sytyttämään soihdut saadaksemme valoa käytäville.

Pharazôn on jälleen kotona. Aloin jo tottua hänen poissaoloonsa ja ehdin melkein unohtaa, miten paljon pelkään häntä. Hän on nyt entistäkin suositumpi, sillä hän toi mukanaan paljon rikkauksia valloitusretkeltään Keski-Maasta. Hän kertoi ylpeänä, että Keski-Maan villi-ihmiset pitävät häntä mahtavimpana kaikista jumalistaan ja louhivat hänelle mielellään kultaa ja jalokiviä ilman palkkaa. Pharazônia harmittaa vain se, ettei Keski-Maasta löydy mithriliä, jota hän suuresti rakastaa. Hän oli hyvin antelias jakaessaan ryöstösaalistaan, mutta minä ja valtiattareni kieltäydyimme koruista, joilla hän yritti ostaa suosiomme. Hän raivostui suunnattomasti ja haukkui Mírieliä koppavaksi, kiittämättömäksi nartuksi, joka saisi vielä maksaa ylimielisyydestään. Minua hän ei nimitellyt, mutta hän loi minuun niin häijyn ja halveksivan katseen, että tiedän varoa häntä nyt entistä enemmän.

Valtiattareni istuu nojatuolissa ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei halua tehdä käsitöitä eikä lukea, sillä siihen on liian hämärää, eikä hän halua että sytytän kynttilän, sillä hän ei halua polttaa kynttilöitä kesällä, eikä varsinkaan keskellä päivää. Se loisi talvisen tunnelman, eikä Míriel pidä talvesta. Kuninkaan alakuloisuus on tarttunut häneenkin. Tar-Palantir ei hyväksy veljenpoikansa toimia Keski-Maassa, mutta hänen hyväksyntänsä ei merkitse Pharazônille enää mitään. Pharazônista on isänsä Gimilkhâdin kuoleman jälkeen tullut entistä vallanhimoisempi ja ahneempi.

En halua jättää valtiatartani hetkeksikään yksin, enkä ajattele vain hänen turvallisuuttaan, vaan myös omaani. Moni neito on joutunut Pharazônin yövieraaksi vasten tahtoaan, eikä ole enää sen jälkeen palannut luoksemme. Tiedän, että jotkut ovat onnistuneet pakenemaan, mutta toiset on Pharazôn antanut sotilaidensa leikkikaluiksi. Vain vahvimmat meistä ovat saaneet jäädä rauhaan – tai vähiten viehättävät, jos olen rehellinen itselleni, sillä piirteeni ovat hyvin arkiset. Mírieliin hän ei sentään ole tohtinut kajota tämän kauneudesta huolimatta, sen verran hän sentään vielä pelkää vanhaa kuningasta.

Joku koputtaa ovelle. En haluaisi avata, mutta valtiattareni kehottaa minua tekemään niin. Oven takaa paljastuu vain eräs palvelija, joka kertoo kuninkaan kaipaavan tytärtään. Míriel nousee heti ja minä lähden hänen kanssaan. En tiedä, tarvitseeko ruhtinatar oikeastaan minun läsnäoloani, mutta minä tunnen tarvitsevani häntä. Tuntuu kuin Pharazôn vaanisi meitä jokaisen nurkan takana.

Tar-Palantír näyttää vanhalta ja väsyneeltä valtaistuimellaan. Olivatko hänen hiuksensa noin ohuet ja valkoiset viimeksi hänet nähdessäni? Tuntuu kuin hän olisi ikääntynyt kymmenen vuotta viime viikkojen aikana.

"Yenya. Luulen, että aikani on tullut. On aika ottaa vastaan Ilúvatarin Lahja."

Kuninkaan sanojen ei pitäisi yllättää ketään, mutta silti minä pelästyn. Onko kuningas päättänyt kuolla? Mutta hänhän on ollut vain alakuloinen Pharazônin tekojen vuoksi, ei sairas tai heikko vanhuudesta. Hän on ollut koko ikänsä uskollinen vanhoille perinteille. Hän on kunnioittanut haltioita, kiivennyt Meneltarman huipuille ja hoivannut Valkoista Puuta. Hänen tulisi elää vielä pitkään, yhtä pitkään kuin kaukaiset esi-isänsä, Tar-Minyatur ja tämän jälkeläiset, sillä hän ei ole yhtään vähemmän uskollinen kuin mitä he olivat.

Mírielin ilme tuskin värähtääkään, kun hän kuulee isänsä sanat. Hän astuu isänsä luo ja tarttuu vanhuksen käteen.

"Oletteko varma, atarinya?"

"Olen. Ei aio tarrautua elämäni rippeisiin kuten ajattelematon ja kyltymätön veljeni, joka raahusti viimeiset vuotensa kepin varassa sekavia höpisten, ja kuoli vasta, kun hänen jalkansa pettivät portaikossa. Ei, minä otan lahjan vastaan samanlaisella arvokkuudella kuin esi-isäni. Menen hautaholveille Meneltarman juurelle ja asetun sinne odottamaan aikaani.

Míriel ei sano mitään, nyökkää vain. Ymmärrän nyt, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Aika on tullut, jos kuningas on sitä mieltä. Kuka haluaisi vanhuudenhöperön kuninkaan hallitsevan Tähtimaata? No Pharazônille sellainen varmasti sopisi, kun saisi entistä vapaammat kädet toimia niin kuin haluaa.

"Ojennan valtikkani nyt sinulle, yenya. Luulen, ettet pahastu vaikka teemme sen näin koruttomasti, ilman seremonioita?"

"Tiedätte hyvin, atar, etten ole koskaan välittänyt seremonioista."

"Sen tiedän. Kokoontukoon Neuvosto seitsemän päivän päästä tästä hetkestä ja virallistettakoon asemasi siellä. Minä en siihen kokoontumiseen kuitenkaan enää osallistu. Siirtyköön tähti nyt sinun otsallesi ja valtikka sinun käteesi, rakas yenya, ja kanna niitä ylväänä , mutta älä ylpeänä, sillä liika ylpeys kulkee aina lankeemuksen edellä."

Niin Tar-Palantír luovutti hopeisen valtikkansa tyttärelleen, vain minun, pahaisen seuraneidin ja muuan valpassilmäisen, vakavan palvelijan ollessa todistajina.


AXANTUR

Vanha kuningas on siis saanut elämästään tarpeekseen. Tämä on tärkeä tieto, ja kiirehdin kertomaan siitä herralleni heti saatuani sopivan tilaisuuden livahtaa salista kenenkään huomaamatta.

Onneni kuitenkin pettää. Isildur, tuo pöyhkeilijä, jota joskus nuorempana ihailin, saapastelee käytävällä minua vastaan eikä tietenkään voi olla pysähtymättä ja puhuttelematta minua. Olen kuullut, että joillakin Tar-Minyaturin jälkeläisistä on ennalta näkemisen lahja, ja toisinaan epäilen Isildurilla olevan sellaisen, kaikkein ärsyttävimmässä muodossaan. Hän onnistuu aina tulemaan paikalle silloin, kun häntä vähiten kaivattaisiin.

"Kuulin, että kuningas kutsui tyttärensä luokseen. Olitko valtaistuinsalissa sillä hetkellä?"

"Arvoisa herra tietää, että velvollisuuteni kuninkaan henkilökohtaisena palvelijana on olla aina hänen lähettyvillään, siltä varalta että hän tarvitsee minua." Äänensävyni kuulostaa nokkavammalta kuin oli aikomukseni, ja yritän pehmentää vaikutelmaa kumartamalla syvään.

Isildur nyökyttelee. "Mitä asiaa hänellä oli tyttärelleen?"

"Arvoisa herra tietää varmasti senkin, ettei minulla ole lupa kertoa eteenpäin kuninkaan yksityisiä asioita." Se ei tietysti tarkoita, ettenkö tekisi niin tarpeen vaatiessa, mietin itsekseni ja yritän olla virnistämättä. Valehtelusta on tullut minulle niin helppoa, että oikeastaan pidän siitä.

"Mietin vain... hän on ollut hyvin väsynyt viime aikoina. Olen arvellut hänen pian luovuttavan valtikan tyttärelleen."

"Arvoisan herran lienee parasta keskustella kuninkaan aikeista hänen itsensä kanssa sen sijaan, että yrittää selvittää niitä hänen tietämättömän ja yksinkertaisen palvelijansa kanssa."

"Lienette oikeassa. Minun oli tarkoitus neuvotella hänen kanssaan tänä iltana. Kenties voin ottaa asian puheeksi silloin. Ellei sitten... No, eiköhän minulle kerrota, jos jotain tapahtuu."

Kumarran ja poistun. Onneksi Isildur on hyväuskoinen typerys. Kuninkaan Miehillä ei ole mitään syytä pelätä häntä.


ISILDUR

Axantur on aina ollut hieman eriskummallinen palvelijaksi. Kaikki tuntemani palvelijat ovat innokkaita juoruamaan eikä ole niin mitätöntä uutista, etteikö se kantautuisi näiden korviin. Axantur on toista maata. Näiden Armenelosin vuosieni aikana en ole saanut vaihdettua hänen kanssaan muutamaa lausetta enempää. Ja mitä olen hänestä muiden palvelijoiden kanssa puhunut, ei hän ole kertonut heille itsestään yhtään enempää. Syystä tai toisesta se aiheuttaa minussa levottomuutta.

Mietin parhaillani, kääntyisinkö kannoillani ja keksisinkö jotain tekemistä iltaan asti, kun kuulen Nimlothin äänen edempää käytävästä. Hän puhuu valtiattarelleen, mutta en voi kuulla mitä he sanovat. Heidän puheensa on kuitenkin kiireistä ja askeleensa nopeita. Päätän suunnata kulkuni heidän luokseen.

He kääntyvät läntiselle käytävälle, jonka päästä nousevat portaat etelätorniin, jossa ruhtinattaren kamarit ovat. Saavutan heidät portaiden juuressa.

"Mitä on tapahtunut?" Sitten näen valtikan ruhtinattaren – kuningattaren – kädessä. "Valar meitä varjelkoon!" minä huudahdan kuin isoäitini konsanaan.

"Noinko kovasti arvon herraa huolestuttaa nähdä valtikka naisen kädessä?"

Nimlothin huomautus saa minut nolostumaan. "Eihän toki", mutisen, vaikka todellisuudessa olen huolesta järjiltäni. "Aikooko Tar-Palantír ottaa vastaan Lahjan?" minä henkäisen. "Näin yllättäen?" Ihmettelen sanojani, sillä olinhan juuri hetki sitten sitä mieltä, että se on vain ajan kysymys. En vain olisi uskonut sen ajan koittavan juuri tänään.

"Sellaisen päätöksen isäni on tehnyt, nuori ruhtinas Isildur", lausuu Tar-Míriel.

"Milloin hän lähtee?"

"Olemme juuri menossa valmistautumaan saattuetta varten", toteaa Nimloth.

"Mutta... minun pitää ilmoittaa tästä isoisälleni. Hän haluaa varmasti tulla paikalle!"

"Siihen ei ole aikaa, Isildur", toteaa Tar-Míriel. "Eikä isäni halua paikalle muita kuin minut ja Nimlothin seuralaisekseni."

Nyökkään hämmentyneenä. "Lähden mukaan teidän henkivartijananne. Kai se sopii?"

"Henkivartiokaartin päällikkö ja kymmenen sotilasta lähtevät varmistamaan, että matkamme sujuu rauhallisesti ilman tarpeettomia välikohtauksia."

"No, kenelläkään ei varmasti ole mitään sitä vastaan, jos minäkin liityn seurueeseenne."

"Kuten haluatte", Tar-Míriel lausuu.

En ole varma, aavistinko jo pyyntöäni esittäessäni, että päätyisin myöhemmin sinä iltana seisomaan hautaholvien ulkopuolelle vain Nimloth seuranani, sillä luonnollisesti vain perheenjäsenet saavat mennä holviin sisään jättämään viimeiset jäähyväiset rakkaalleen. Tar-Palantirilla ei ole muita läheisiä verisukulaisia kuin tyttärensä Míriel ja veljenpoikansa Pharazôn, jonka poissaolo tästä tilaisuudesta ei herätä kenessäkään ihmetystä. Kaipa hän on viettänyt taas yön juopotellen ja huvitellen naistensa kanssa, ja herää vasta illan hämärtäessä. Tar-Palantirin puoliso puolestaan kuoli jo vuosikymmeniä sitten pahaan kuumeeseen, mikä oli yllättävää, sillä Númenorin ihmisille on annettu terve ja vahva ruumis emmekä ole sairaita juuri koskaan. Minä vilustuin kerran lapsena, kun olin ollut liian pitkään uimassa kylmässä säässä, enkä pitänyt siitä kokemuksesta ollenkaan. Minut pakotettiin nielemään kanalientä, jota inhoan, eikä äitini antanut minun nousta vuoteesta koko seuraavana päivänä. Se tauti melkein koitui kohtalokseni, sillä olin pitkästyä kuoliaaksi.

Tar-Míriel seuraa isäänsä hautaholviin, ja me katselemme hiljaisuuden vallitessa. Noinko minäkin joskus saattelisin oman isäni hautaan? Minun on vaikea kuvitella sitä hetkeä, sillä isäni on vielä parhaassa iässään ja isoisänikin täysissä ruumiin voimissa, toisin kuin useimmat muut hänen ikäisensä. Uskollisuus perinteille ja Lahjan hyväksyminen takaa sukumme ihmisille pitkän eliniän, ja kuvittelin aina niin olevan Tar-Palantirinkin laita. Ehkä veljen ja veljenpojan aiheuttamat murheet ja huolet mursivat kuninkaan ennen aikojaan. Onneksi on Míriel, joka on yhtä uskollinen kuin isänsä, ja saamme hänestä varmasti hyvän kuningattaren.

Huokaan ja katson Nimlothia. Pidän hänestä valtavasti. Nyt ei vain ole sopiva hetki puhua siitä. Eikä hän kuitenkaan haluaisi jättää kuningatarta, joten turhaan minä edes ajattelen sellaisia asioita. Katselen häntä, hänen lämpimän vaaleanruskeita hiuksiaan ja vihertäviä silmiään. Mietin, onko hän Beörin vai Hadorin huonetta. Suurin osa Númenorin ihmisistä on Hadorin huonetta, vaaleita ja sinisilmäisiä. Länsimaan väestö on kuitenkin enimmäkseen tummaa ja harmaasilmäistä Beörin huonetta, niin kuin minunkin sukuni. Haltiamielet ovat yleensä mustahiuksisia, mutta yritän olla tuomitsematta ketään pelkän ulkomuodon perusteella. Olen joutunut monesti huomaamaan, ettei tummahiuksisuus aina takaa, että mies tai nainen olisi sydämessään Uskollinen. Ulkomuotonsa puolesta Nimloth voisi olla kumpaa huonetta tahansa, mutta sillä ei lopultakaan ole mitään merkitystä, sillä tiedänhän hyvin, että hän on Uskollinen.

Nimloth vilkaisee minuun, viileästi ja ujostelematta. Käännän katseeni pois ja yritän vaikuttaa yhtä tyyneltä. Mietin tietääkö hän, mitä ajattelen hänestä. Oli miten oli, kumpikin vaihtoehto kauhistuttaa minua.

"Olen iloinen, että olette täällä kanssani", sanoo Nimloth aivan yllättäen. Sydämeni hypähtää mielihyvästä kuullessani nämä sanat. "Ettei minun tarvitse seistä täällä yksin noiden sotilaiden kanssa", hän jatkaa.

Ehdin jo unohtaa sotilaat, jotka ovat tulleet turvaamaan saattuetta. Vilkaisen taakseni ja näen joukkion jonkin matkan päässä istuksimassa kivipaasien päällä. Kaksi heistä on alkanut pelata noppaa ja toiset huudahtelevat ja naurahtelevat sivussa, ja yllyttävät tovereitaan korottamaan panoksia. Kiukku leimahtaa sisälläni. Tällaisessa paikassa! Tällaisella hetkellä! Otan jo askeleen heitä kohti, kun tunnen Nimlothin käden laskeutuvan käsivarrelleni. Seisahdun siihen paikkaan. Nimloth ei ole ennen koskettanut minua.

"Älkää. He ovat niin kaukana, etteivät he häiritse, eivät ainakaan, jos ette puutu asiaan. He varmaan tekevät noin vain siksi, että saisivat teidät vimmastumaan ja antamaan heille syyn aloittaa riehuminen."

Tiedän, että hän oikeassa. Kiukkuni tyyntyy, sammuu. Edes äitini ei saa minua rauhoittumaan yhtä nopeasti kuin Nimloth.

[Nerwen]

Tämän ficin tunnelma on jotenkin hämärä. Tai siis, jotenkin näen kaiken sellaisessa oudossa hämärässä, niin kuin juuri sateisena päivänä tai illalla. Tässä luvussa erityisesti, vaikak kyllä aiemmissakin. Ja pidän tästä aika tavalla, tämän tyyli on melko erilainen kuin se, millä ennen olet kirjoittanut, ja kunnioitus vain kasvaa kun luen. Minä en osaisi noin muuttaa omaa tapaani kirjoittaa, sinähän olet siirtynyt siitä vähän pilkettä silmäkulmassa -tyylistä tällaiseen, Númenorin tyyliseen ja tavallaan vanhahtavaan ja arvokkaaseen tapaan kirjoittaa. En usko, että se on pelkästään minäkertojan ansiota. Tykkään kummastakin tavastasi ihan älyttömästi, ja tämä näyttää, että olet todella monipuolinen kirjoittaja.

Hmh, olipas siinä vuodatusta heti alkuun...

Pidin siitä, miten Isildur ajatteli nyt olevansa mies. Hän tosiaan on aika naiivi edelleen, jos yksi merimatka tekee hänen mielestään miehen. Kyllä sen on täytynyt olla mahtava kokemus, ei siinä mitään, mutta kumminkin. Ja taas ikään kuin tekstin välissä kerroit monia valaisevia asioita Númenorin ja Keski-Maan suhteesta ja sellaisesta.

Tuo, missä Tar-Palantír kertoo kuolevansa, on aivan uskomaton kohtaus. Jotenkin... hrr. Kylmiä väreitä, sillä tuo on jotain niin kuninkaallista ja upeaa. Númenorilaisten tapa ootta kuolema vastaan on jotain ihan käsittämätöntä (ainakin nykyihmiselle, joka ajattelee eri tavoin) ja tuo on jotain niin ylimaallista. Tavoitit hetken luonteen tosi hienosti ja henkilöiden suhtautuminen oli myös hieno. Jotenkin se arvokkuus, mikä huokui sekä Tar-Palantírista että Mírielistä, teki vaikutuksen.

Ja tietty Axantur oli paikalla. Inhottavan kaksinaamainen. Ei ole hänen asiansa kertoa kuninkaan asioita, mutta kyllä vaan kertoilee... Hieno hahmo hän tietysti on, ja tuo paljon lisää tähän ficciin, mutta en voi olla inhoamatta hänen käytöstään.

Isildurin "Valar meitä varjelkoon" oli aika hauska. Niin, noinko kamalaa on nähdä valtikka naisella, Nimlothin kysymys oli ihan mahtava. Sellainen olo tuosta reaktiosta tosiaan tuli, vaikka Isildur ei sitä tarkoittanutkaan. Täytyi sen olla aika järkytys yhtäkkiä kuulla, että kuningas on päättänyt lähteä.

Ja sitten seuraava, vai oli tauti olla kohtalokas, kun Isildur oli kuolla tylsyyteen... Voi ei. Miten edes hän voi ajatella noin? Kyllä se tietysti on turhauttavaa, varsinkin, mitä nuorempi on, lojua sairastamassa, mutta että kuolla pitkästymiseen...

Nuo Isildurin ajatukset Nimlothista olivat ihania.

Ne sotilaat raivostuttivat minua vähintään yhtä paljon kuin Isilduria. Kerrassaan törkeää ja kunniatonta! En ihmettele yhtään Isildurin reaktiota ja sitä, että hän halusi ojentaa miehiä. Mutta Nimloth sai hänet rauhoitettua, ja toisaalta olen ihan tyytyväinen, ei olisi ollut hyvä järjestää kohtausta siinä paikassa.

Taisi tulla kirjoitettua melkoinen hehtaarikommentti, mutta asiaa tuntui olevan. Jatkoa odotan jälleen kerran.

[Leida]

Hieno luku.

Minä olen kyllä edelleen vahvasti sitä mieltä, että tämä ficci on tolkienmainen enkä tällä välttämättä viittaa Tolkienia muistuttavaan kirjoitustyyliin, vaan ehkä enemmän tunnelmaan ja tiettyyn vakavuuteen, jopa tosiaan arvokkuuteen, kuten Nerwenkin tuossa aikaisemmin sanoi. Ja kauneuteen, joka ei ole pelkästään ympäristön kuvailussa, vaan myös tapahtumien kuvailussa ja kaikessa yleisemmin. Niin vahva tyyli tämä on myös, että liitän tämän nyt aika vahvasti juuri Numenoriin.

Olen aikaisemmissa luvuissa kiinnittänyt erityisen paljon huomiota Isilduriin ja pitänyt hänen näkökulmiaan kaikkein mielenkiintoisimpina, mutta tässä luvussa pidin erittäin paljon Nimlothin näkökulmasta. Se oli todella kaunis ja kertoi paljon Nimlothin luonteesta sellaisella vähäeleisellä tavalla. Mirielin ja Nimlothin suhde on myös mielenkiintoinen, he tuntuvat ystäviltä. Isildurkin oli tietysti edelleen loistava hahmo ja oikeastaan tykkään siitä tietystä naiiviudesta, joka sen ajatuksista välillä pulpahtelee pinnalle. Tässä luvussa siinä oli kyllä myös enemmän vakauttakin tai sitten se johtui vain luvun tapahtumista.

Olin jo aikaisemmin sitä mieltä, että valta päättää omasta kuolemastaan on surullisenkaunis asia ja olit kuvannut sitä tässä hienosti. Tuntuu lohduttavalta ajatella, että pitkän elämän eläneen miehen ei tarvitse ajautua vanhuudenhöperöksi, vaan hän voi jättää maailman silloin, kun hänestä tuntuu, että aika on oikea. Kuolla arvokkaasti, kuten on elänytkin. Sen voi kuitenkin kenties nähdä kahdesta näkökulmasta Tar-Palantirin tapauksessa - onko se ihailtava päätös vai onko se luovuttamista, kun asiat ympärillä näyttävät liian hankalilta. Mutta yleisesti ottaen siinä on jotakin todella rauhaisaa ja koskettavaa. Se tekee kuolemasta siirtymän eikä jotakin äkkinäistä ja pelottavaa.

Kuninkaan ympärillä olevien suhtautuminen tämän ilmoitukseen tuntuu luonnolliselta. Minä tosin olen saanut Mirielista aika kylmän kuvan eikä tämän tyyneys tuossa tilanteessa sitä mitenkään vähentänyt, mutta tietenkään meillä ei ole Mirielin näkökulmaa, mikä selittää varmasti paljon. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä, että mitä tapahtuu nyt, kun Miriel astuu isänsä paikalle. Tar-Palantirin lähtö antoi kyllä koko luvulle sellaisen alakuloisen sävähdyksen, tunnelma oli helposti aistittavissa.

[Mithrellas]

Kiitokset kommenteista!

Nerwen: No, itse asiassa minä en sanoisi että olen muuttanut tyyliäni... Minähän kirjoittelin aika montakin sellaista vakavasävyistä oneshottia tänne draamaosastolle silloin alkuaikoinani Loftiksessa. Että kyllä tuo tyyli on aina ollut jotenkin taustalla. Mutta tykkään kyllä enemmän kirjoittaa huumorisävytteisesti, kun tällainen vakava draamatyyli jotenkin masentaa minua. Mutta niin, Isildurista. Olen ajatellut että tuo purjehtiminen olisi Númenorissa vähän sellainen miehen mitta... eli ei se ollut pelkästään Isildur joka piti itseään miehenä tuon purjehdusmatkan jälkeen, vaan luulisin että moni muukin on häntä onnitellut tämän eräänlaisen virstanpylvään saavuttamisesta. Juu, númenorilaisten kuolintapa on minusta hieno, miksi jäädä kitumaan kun voi lähteä arvokkaasti. Niin ja Isildur ei osaa olla hetkeäkään paikoillaan, ja siksi hän meinaa aika useinkin ikävystyä kuoliaaksi. Hänellä on nimittäin ADHD ja lapsena se näkyi erityisen selvästi. No, ehkä ei sentään niin vakavana, mutta jos ajattelen häntä lapsena, näen hänet kyllä sellaisena ADHD-vekarana.

Leida: Kiva jos tykkäät tästä tyylistä. Onhan tämä varmasti lähempänä Tolkienin tyyliä kuin monet muut juttuni. Minä vaan jotenkin pelkään, että tällainen on hirveän tylsää luettavaa. Mutta hyvä jos ei ole. Isildur on muuten kautta rantain tässä jutussa jossain määrin naiivi, vaikka tarkoitukseni oli, että hän kypsyisi tämän aikana. Mutta en kyllä tiedä, miksi hänestä tuli sellainen. Kai minä ajattelin, että se olisi hauskaa ja ehkä tavoittelin myös sellaista tiettyä yksinkertaista rehtiyttä häneen vastakohtana tuolle kylmän laskelmoivalle Axanturille. Tar-Palantirin kuoleman voi tosiaan nähdä myös luovuttamiseksi. Tolkien kuvasi häntä jotenkin niin että "väsyi suruihinsa ja kuoli". Minä itse asiassa näin tätä kirjoittaessani Mírielin varsin kylmänä hahmona. Tai sellaisena, että hän on tukahduttanut itsestään ne herkimmät puolensa, koska elämä olisi muuten liian raskasta.


Okei, varoitan sitten heti alkuun että tämä ja seuraava luku ovat varsin pitkiä. Mietin että olisinko jakanut nämä kaksi kolmeen lukuun, mutta en sitten oikein löytänyt hyvää kohtaa, mistä nämä olisi voinut pätkäistä. Olen yrittänyt jakaa tämän ficin lukuihin siten, että yhdessä luvussa saataisiin aina tietty tilanne päätökseen, enkä niin, että jättäisin luvun johonkin "jännään" paikkaan, koska luulen että tämä on lukijaystävällisempi ratkaisu tällaisessa tilanteessa kun päivitysväli on kuitenkin ainakin viikko. Mutta joo, tässä siis neljäs luku ja sanana on "loppu". Tähänkin on saattanut jäädä virheitä, koska en jaksanut lukea tätä postauksen yhteydessä läpi. Sanokaa jos bongaatte sellaisia, niin käyn sitten korjaamassa.


Luku 4 (Loppu)


ISILDUR

Tähyän hermostuneena Länsitietä tornin ikkunasta. Kunpa lähettämäni poika ymmärtäisi pitää kiirettä. Lähetä lapsi asialle, mene itse perässä, kuten isoäitini tapasi sanoa minun ärtymyksekseni, sillä teinhän kaiken aina juuri niin kuin hän neuvoi. Ei ollut minun vikani, jos hän unohti mainita, että se suuri keksipurkki piti viedä seurusteluhuoneeseen eikä lastenhuoneeseen.

Isoisäni ei saa myöhästyä. Sain tietää vasta tänään puoliltapäivin, että Neuvoston kokoontuukin jo tänä iltana, eikä huomenna. Olen varma, etten ollut tehnyt erehdystä kirjoittaessani asiasta isoisälleni. Minä tiedän, että Mírielin virkaanastujaisten piti olla vasta huomenna, sillä silloin Tar-Palantirin vallasta luopumisesta on kulunut tasan seitsemän päivää. Nyt kaikki kuitenkin väittävät, että minä olen se, joka on ollut koko ajan väärässä.

Perheeni on varmasti lähtenyt matkaan hyvissä ajoin. Isäni kirjoitti heidän olevan täällä Neuvoston kokoontumista edeltävänä päivänä keskipäivän tienoilla. Iltapäivä on nyt kuitenkin jo pitkällä, enkä ole nähnyt heistä vilaustakaan. Isoisäni Amandil kuuluu Neuvostoon, enkä usko, että uuden kuningattaren aseman vahvistavaa kokousta voitaisiin pitää ennen kuin hän on saapunut. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet kovasti Tar-Palantirin kuolemaa seuranneina päivinä, enkä enää tiedä, mitä uskoa. Pharazôn on alkanut käyskennellä linnan käytävillä ikään kuin suunnittelisi paikan ostamista: arvioiden ja mittaillen sitä katseellaan, ja mutisten jotain sellaista kuin "se vihreä silkkisohvani sopisi oivallisesti tähän huoneeseen". Ja se omahyväinen virne hänen kasvoillaan, kun luon murhanhimoisen katseeni häneen! Tämä huone on minun, enkä halua hänen silkkisohviaan tänne. Mutta kun sanoin sen hänelle, hän vain nauroi sitä häijyä, naismaisen kimakkaa nauruaan.

Olen huolissani, enkä tiedä mitä tekisin. Ajattelen vain, että kaikki ratkeaa, kunhan isoisäni saapuu paikalle. Hän järjestää kaiken sellaiseksi, kuin se oli Tar-Palantirin eläessä. En tiedä miten, mutta minä uskon isoisääni. Kunpa hän olisi jo täällä!

Ehkä jotain on tapahtunut. Entä jos Kuninkaan Miehet ovat järjestäneet väijytyksen? He tietävät, että Andúniën ruhtinaalla on vaikutusvaltaa ja ovat varmasti jo pitkään miettineet, miten päästä hänestä eroon. En saata uskoa, että he uskaltaisivat tehdä mitään isoisälleni. Mutta silti. Ajat ovat epävakaat. Tar-Míriel on kokematon hallitsija, ja sitä voidaan käyttää hyödyksi. Hän tarvitsee isoisäni tukea. Muista ruhtinaista ei ole apua, sillä he ovat joko Kuninkaan Miesten puolella tai sitten niin kiinnostuneita elämäneliksiireistä, taikuudesta ja tähtikartoista, etteivät välitä kuka tätä maata hallitsee, jos kukaan. Kaikki he ovat kuitenkin täällä tänään, ikään kuin minä olisin ollut ainoa, jolle oli kerrottu väärä päivä, vaikka kuulin sen itsensä Tar-Mírielin suusta.

Aurinko paistaa lännestä häikäisten silmäni. En pysty katsomaan enää tielle, joten päätän lähteä. Minun on otettava ratsuni Sirdal ja mentävä tallipojan perään etsimään perheenjäseniäni. Onkohan äitinikin mukana? Anárion ja isoäiti ovat kuitenkin varmaan jääneet Andúniëen, sillä isoäiti ei pidä matkustamisesta eikä Anárion halua jättää tuoretta vaimoaan hetkeksikään yksin tämän tilan vuoksi.

Säntään portaat vauhdikkaasti alas, ja olen vähällä taittaa nilkkani loikatessani viimeiset askeleet alas yhdellä hyppäyksellä. Jatkan matkaani käytävää pitkin, kun äkkiä jostain kiviseinien takaa kuuluu valtava rysähdys ja tuskainen parahdus. Pysähdyn. Mitä se mahtoi oikein olla ja pitäisikö minun lähteä selvittämään asiaa? En haluaisi tehdä sitä, mutta jos joku on pulassa, en voi vain kääntää selkääni ja juosta pois, olinpa sitten miten kiireinen hyvänsä. Luulen, että ääni kuului viereisestä kammiosta, jossa säilytetään vanhoja pergamenttikääröjä ja kivitauluja.

Käännyn ja huomaan että kammion ovi on raollaan. Kiiruhdan ottamaan selvää tapahtuneesta. Sisään päästyäni saatan kuulla heikkoa vaikerrusta huoneen takaosasta. Riennän kattoon asti ulottuvien hyllyrivistöjen ohi ja lomitse, ja lopulta näen yhden näistä huteran näköisistä hyllyköistä kaatuneen maahan ja levittäneen koko joukon pergamenttikääröjä pitkin kammion lattiaa. Pergamenttien seasta pilkottaa kappale tummaa kaapua. Joku on jäänyt hyllyn alle.

Hylly on raskas enkä jaksa nostaa sitä kuin jonkin verran irti maasta. En kuule enää mitään ääniä, mutta toivon, että uhri on kunnossa. En osaa edes kuvitella, mitä tekisin jos tämä on loukkaantunut tai jotain vielä pahempaa. En edes tiedä, kuka on linnan parantaja, kun ei minulla koskaan ole ollut asiaa sellaiselle. Järjestän nopeasti kirjoista pienen pinon, jonka varaan asetan hyllyn siksi aikaa, että saan vedettyä miehen sen alta pois. Nyt näen, että se on Inthan, kuningas Tar-Palantirin vanha kirjuri. Hän on veltto ja yltä päältä pölyssä, mutta helpotuksekseni hän on kuitenkin tajuissaan. Hän luo minuun kiitollisen katseen.

"Kuinka voitte? Koskeeko teihin?" minä kyselen sukiessani pölyä pois hänen kaavultaan. En saa selvää vanhuksen vastauksesta ja pyydän häntä toistamaan. Vanhus ei jaksa nousta maasta, ja alan pelätä hänen loukanneen itsensä.

"Luulen... että tämä on ansa", hän kuiskaa ja katsoo minua pelkoa silmissään.

"Ei, ei nyt sentään. Tämän kammion hyllyt vain ovat vaarallisen huteria, kun ajattelee, miten paljon tavaraa niille on lastattu. Tämä oli ikävä onnettomuus. Odottakaa hetki, käyn noutamassa parantajan."

Säntään takaisin ovea kohti odottamatta vanhuksen vastausta. Mietin samalla kuumeisesti, missä parantaja mahtaa asua. Vanhus on säikähtänyt kovasti ja hänellä voi olla murtuneita luita. Hänet on saatava pian parantajien hoiviin.

En saa ovea auki. Joku on käynyt sulkemassa sen sillä välin, kun autoin Inthania, ja se on mennyt lukkoon. Palaan kirjurin luo ja pyydän häneltä avainta. Tämä pudistaa päätään tuskin huomattavasti.

"Ansa... tämä on ansa... Joku otti avaimen kaapuni taskusta. Tunsin sen mutta en nähnyt ketään. Sitten hylly kaatui."

Outoa, kuka haluaisi tehdä niin harmittomalle vanhukselle? Riennän takaisin oven luo ja tönäisen sitä muutaman kerran hartioillani, mutta turhaan. Se on jykevää puuta, ja tiedän, etten saa sitä murretuksi ilman kirvestä tai jotakin muuta työvälinettä. Huokaisen tuskastuneena. Otan taskustani veitsen ja ujutan sen lukkoon. Se ei mene sisään. Lukko on tukittu.

Alan uskoa, että tämä todella on ansa.


AXANTUR

"Hän on siis poissa häiritsemästä suunnitelmiani?"

"Kyllä. Telkesin hänet kirjastokammioon sen vanhan kirjurin kanssa."

"Hyvä. Hoitelen heidät myöhemmin. No, kenties voimme sitten alkaa käydä läpi illan ohjelmaa." Pharazôn selaa muikeasti hymyillen papereita, jotka olen huolellisesti laatinut hänelle viime päivien aikana. "Taitavaa työtä. En tiennytkään, että osaat väärentää nimikirjoituksia näin uskottavasti."

"Olen opiskellut kirjoittamista pitkään."

"Mikä olikaan nimesi?"

"Axantur, teidän korkeutenne."

"Mitä?" Pharazôn tuijottaa minua epäuskoisena. "Oletko sinä Haltiamieli?"

"Enhän toki. Vanhempani olivat. He pitivät haltiakielisistä nimistä."

Pharazôn naurahtaa. "Säälin sinua. Kammottava nimi. Ymmärrät varmasti, ettei minun hovikirjurillani voi olla nimeä, joka sopisi porsaalle. Minun täytyy keksiä sinulle uusi nimi, sillä minulla ei ole aavistustakaan, miten noin vanhanaikainen nimi voisi kääntyä nykykieleksi. Hmm... Azrubêl, merta rakastava, on hyvä nimi. En tunne ketään toista Azrubêliä."

"Mutta herrani. En rakasta merta. En ole edes nähnyt merta kuin kerran lapsena vilaukselta."

"Opit vielä rakastamaan sitä. Kukaties otan sinut matkaan, kun lähden seuraavan kerran Keski-Maahan. No niin, Azrubêl, nämä paperit näyttävät olevan kunnossa. Käy noutamassa Belzagar ja Gimilzagar. On aika siirtyä suunnitelman seuraavaan vaiheeseen."


NIMLOTH

"Minä tiedän, miksi hän tekee näin." Tar-Mírielin silmät hehkuvat vihasta. Hän puristaa kätensä nyrkkiin ja tuijottaa huoneemme ovea, ikään kuin voisi sillä tavoin lävistää sen ja keihästää murhaavaan katseeseensa kaikki ne ihmiset, jotka punovat juoniaan sen taakse kätkeytyvissä käytävissä ja kammioissa. "Hän pelkää ruhtinas Amandilia. Hän ei halua tämän olevan paikalla. Hän suunnittelee jotakin kieroa. Mutta mitä voisin tehdä? En voi paetakaan. Hän vain väittäisi kaikille, että minä jänistin velvollisuuksistani ja ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa valtikka itselleen. Kun enemmistö Neuvostosta on valmiiksi hänen puolellaan eikä Amandil ole paikalla, hänen väitteensä hyväksyttäisiin kyselemättä."

"En ymmärrä, miten hän voi noin vain aikaistaa kokoontumista. Täytyyhän teilläkin olla jotain sanomista siihen."

"Se on kyllä totta. Ei hän voi pakottaa minua astumaan ruhtinaiden eteen ennen kuin Amandil on saapunut. Eihän?" Míriel kääntää katseensa minuun ja näen hänen silmissään jotain, mitä en kuvitellut koskaan niissä näkeväni. Pelkoa.

"Ei hän voisi pakottaa teitä mihinkään. Hän on kuitenkin teidän serkkunne."

Míriel nyökkää hitaasti. "Mutta kun ajattelee, miten paljon pahaa hän on jo tehnyt. Erityisesti hovimme naisille."

Minua alkaa äkkiä karmaista. Pakeneminen tuntuisi houkuttelevalta ratkaisulta, mutta tiedän, ettei Míriel voisi mitenkään tehdä niin. Ja minun on tehtävä niin kuin valtiattareni tekee. En voisi mitenkään pelastaa omaa nahkaani ja jättää häntä yksin pulaan.

"Ehkä Isildur tekee jotain. Hän on sentään vielä hovissa", sanon toiveikkaasti.

"Isildur ei ole Neuvoston jäsen eikä hänellä ole niin paljon iän tai maineen tuomaa arvovaltaa, että ruhtinaat kuuntelisivat hänen puheitaan. Pharazôn halveksii häntä, ja samoin tekevät kaikki Pharazônin kannattajat. Luulen, ettei hänestä ole meille paljon apua."

"Niin... mutta ainakaan hän ei ikinä suostuisi katsomaan sivusta, jos Pharazôn yrittäisi pakottaa teidät tekemään jotain, mitä ette tahdo. Hän tulisi väliin, ja nostaisi mekkalan. Hän onnistuisi ainakin järjestämään viivytyksen."

Míriel hymyilee. "No, sen voisin kyllä uskoa hänestä. Ehkä meillä ei sittenkään ole kovin suurta vaaraa, jos se viivytys auttaa Amandilia ehtimään paikalle."

"Olen varma, ettei Isildur petä meitä."

Joku koputtaa ovelle. Me kumpikin jähmetymme hetkeksi, mutta sitten rohkaistun ja menen avaamaan oven. Kai minä toivoin tapaavani sen takaa Isildurin, mutta pettymyksekseni siellä on Axantur, joka ennen palveli kuningas Tar-Palantiria, mutta joka on nyt käsittämättömän nopeasti kääntänyt kelkkansa ja ryhtynyt Pharazonin kirjuriksi.

"Iltaa, arvon neidit", tervehtii Axantur maireasti, hymyillen paljon röyhkeämmin kuin koskaan Tar-Palantirin eläessä. "Ruhtinas Pharazôn toivoo tapaavansa teidät mitä pikimmiten työhuoneessaan."

"Minkä vuoksi?" rohkenen tiedustella.

"Kaiketi hän haluaa vain käydä hieman läpi illan ohjelmaa."

"En ymmärrä, minkä vuoksi hänen tarvitsisi tehdä sellaista. Ei hänellä ole muuta virkaa siinä kokoontumisessa, kuin istua ja katsoa", sanoo Míriel tylysti. "Poistu heti, Axantur, ja jätä meidät rauhaan."

"Herrani pyysi minua myös mainitsemaan, että mikäli kieltäytyisitte tapaamisesta, hän joutuisi ikävä kyllä muuttamaan ystävällisen pyyntönsä käskyksi, ja käyttämään tarvittaessa voimakeinoja sen täytäntöönpanossa." Axantur viittaa sivulleen ja silloin huomaan kahden Pharazônin luottosotilaan ilmestyneen ovensuuhun. He ovat leveäharteisia ja isopäisiä, kuin kaksi puhisevaa sonnia odottamassa pääsyä kevätlaitumille. Katsahdan hätääntyneenä Mírieliin. Tätä me juuri pelkäsimme. Missä Isildur on silloin, kun häntä tarvittaisiin?

Míriel astelee ulos huoneesta ylpeänä ja pystypäin. Minä en kykene aivan samanlaiseen suoritukseen, vaan seuraan häntä varovasti sipsuttaen, toivoen että Isildur ilmestyisi jostakin kulman takaa ja vaatisi selitystä. Sotilaat kävelevät aivan takanani, vaihtaen rivoja kommentteja keskenään, ja minä inhoan heitä koko ajan enemmän. Tiedän, että heistä toinen on se, joka otti hovineito Lôminzilin vaimokseen vastoin tämän tahtoa. Naisparan elämä on ollut silkkaa kärsimystä siitä lähtien, sillä mies ei välitä hänestä, vaan pakottaa tämän synnyttämään hänelle jatkuvasti uusia poikia, jotta hän voi kouluttaa heistä sotilaita Pharazônin armeijaan. Vaimolleen hän ei koskaan anna mitään, hyvä jos ruokaa sen verran, että tämä pysyy juuri ja juuri hengissä. Toisesta miehestä en tiedä yhtä paljon, mutta pelkään, ettei hänellä ole vaimoa, ja kenties hän juuri nyt miettii, ottaisiko minut, jotta hänelläkin olisi kotona samanlainen orja kuin toverillaan.

Saavumme Pharazônin työhuoneeseen, joka vielä viikko sitten kuului Tar-Palantirille. Ovi lennähtää auki, ja Axantur hoputtaa meidät sisään. Sotilaat jäävät vartioimaan ovea. Pharazôn järjestää kasvoilleen leveimmän ja ilkeimmän hymynsä, kun hän huomaa meidät. Hän nousee leposohvaltaan ja kumartaa Mírielille ylenpalttisen huolellisesti.

"Miten miellyttävää, että Hänen Armonsa haluaa kunnioittaa minua ihastuttavalla seurallaan näin kauniina iltapäivänä", hän lirkuttaa.

"Mitä haluat meistä?" kivahtaa Míriel. Hänen kätensä puristuvat nyrkkiin.

"No? Onko Hänen Armollaan huono päivä, kun hän noin unohtaa tilanteen vaatimat kohteliaisuudet? No, minä en pahastu moisesta pikkuseikasta. Itse asiassa luulen, että Hänen Armonsa piristyy pian, sillä hän saa kohta kuulla, että tästä päivästä on tuleva hänen elämänsä onnellisin."

"Rohkenen epäillä sitä, kun lupaus tulee teidän suustanne", Míriel ärähtää.

Pharazôn huoahtaa, ja kohentaa hieman purppuranväristä, kullalla ja jalokivillä kirjailtua viittaansa ja saman sävyistä paitaansa. "No, tehdään tämä sitten lyhyen kaavan mukaan, kun olette heti alusta noin vastahankaan. Azrubêl, ota paperit esiin ja aseta ne tähän pöydälle."

Axantur ottaa sivupöydältä joitakin papereita ja tuo ne kynän kera Pharazônin kirjoituspöydälle. Hänen huulillaan karehtii pahaenteinen hymy.

"Lupaan, ettei tämä kestä kauan", virnistää Pharazôn. "Hänen Armonsa vain allekirjoittaa nämä paperit, ja kaikki on sillä selvä. Taitava kirjurini on huolehtinut, että ne ovat kaikkien lakien ja asetusten mukaiset."

Míriel ei ota askeltakaan, mutta hänen katseensa huokuu syvää vihaa. "Ja mikäli oikein arvaan, nuo paperit allekirjoittamalla luovutan vallan serkulleni Pharazôn Gimilkhâdin pojalle."

"Voi, mitä Hänen Armonsa oikein kuvittelee! Minäkö koettaisin anastaa häneltä vallan niin tylysti? Arvoisan neidon ei tarvitse pelätä moista. Jos hän katsoo tarkemmin, hän huomaa, että kyse vain avioliitosta, ei suinkaan vallanperimysasioista."

Míriel tuhahtaa. "Olette pyytänyt minua vaimoksenne jo kerran aiemmin, ja saitte kieltävän vastauksen. Mikä saa teidät kuvittelemaan, että olisin nyt suostuvainen?"

"Kenties vaikkapa se, että nyt kun Hänen Armonsa kunnioitettava isä on poissa, on hän ainoa perillinen ennen minua, Pharazôn Gimilkhâdin poikaa." Virne miehen kasvoilla muuttuu entistä häijymmäksi. "Kuten Hänen Armonsa tietää, Armenelos ja erityisesti Kuninkaan Linna saattaa olla hieman vaarallinen paikka näinä aikoina naimattomalle naiselle. Monenlaiset onnettomuudet vaanivat yksinäistä kulkijaa, ja niiden seuraukset voisivat olla hyvin ikäviä, jopa kohtalokkaita. Järkevä nainen turvaa tulevaisuutensa solmimalla edullisen avioliiton."

"Te siis uhkaatte salamurhata minut, jos en suostu vaimoksenne?"

Pharazôn hymähtää. "No, jos teidän on pakko ilmaista se noin barbaarimaisesti, niin kyllä."

"Neuvosto ei tule hyväksymään sopimusta. Olette serkkuni, ja laki kieltää serkkuja menemästä naimisiin."

"Oi voi, älkää huolehtiko tuollaisesta pienestä muotoseikasta. Ette kenties tiedä, että vanha isänne kumosi tuon lain vain hieman ennen kuolemaansa, ja Neuvosto hyväksyi sen. Azrubêl, näytä Hänen Armolleen tuo asiakirja."

Axantur riiputtaa paperia Mírielin nenän edessä, mutta tämä nappaa sen käsiinsä ja repii sen kahtia, ennen kuin kukaan ehtii estää. "Se oli väärennetty. Luuletteko minua todella niin typeräksi, että uskoisin isäni tekevän tuollaisen päätöksen? Hän ei käynyt vanhuudenhöperöksi ennen kuolemaansa, kuten eräiden toisten isät." Míriel langettaa jälleen jäätävän katseensa Pharazôniin, ja hetkeksi se häivyttääkin omahyväisen virneen tämän huulilta.

"Neuvosto on joka tapauksessa minun puolellani! Saatte nähdä sen tänä iltana, kun julkistan avioliittomme heidän edessään. He tulevat olemaan hyvin ilahtuneita, sillä kuninkaiden suku kaipaa kovasti perillistä."

"Minulta ette sellaista saa! Koko olemuksenne on minulle syvästi vastenmielinen ja mieluummin kuolen, kuin solmin kanssanne avioliiton ja annan teille perillisen!"

"No, onneksi kuninkuus lohduttaa minua surussani", Pharazôn naurahtaa. "Minulle on aivan sama, mitä ajattelette minusta. Jollette suostu tarjoukseeni, kohtaatte loppunne vielä nopeammin. Miten vain, valtikka päätyy minulle. Mutta jos ryhdytte vaimokseni ja annatte minulle perillisen, takaan että saatte hallita saartamme vaikka kuolemaanne asti. Mitään muuta en teiltä toivo, rakas serkku."

Sotilaat hykertelevät oven suussa, ja mairea hymy on suorastaan liimautunut Axanturin kasvoille. Míriel tärisee vihasta ja puristaa käsiään yhä lujasti nyrkkiin. Minäkin tärisen, mutta pelosta. Näin ei voi tapahtua. Pharazôn on anastamassa vallan. Jos Míriel ei suostu avioliittoon, Pharazôn surmauttaa hänet. Jos Míriel suostuu, tiedän, ettei Pharazôn ikinä tyytyisi katsomaan sivusta, kun hänen vaimonsa tekee päätöksiä, väitti hän nyt mitä hyvänsä. Neuvosto varmasti päättäisi ennemmin tai myöhemmin, että todellinen valta kuuluu Pharazônille, sillä nainen on kykenemätön johtamaan sotaretkiä Keski-Maahan ja ties mitä hankkeita Pharazôn nyt suunnitteleekaan.

On vain yksi ratkaisu. Minun täytyy tappaa Pharazôn. Nyt heti. Hänen sotilaansa kyllä surmaavat minut, mutta Míriel saisi pitää valtikan ja se on tärkeintä. Millä minä tapan hänet? Katseeni etsii jotakin terävää huoneesta, mutta en näe muuta kuin kynän pöydällä. Olen kuullut, että joskus sellaisellakin on surmattu. Se pitää vain survaista oikeaan kohtaan. Kunpa tietäisin, mikä se kohta on.

Yhdellä harppauksella olen kirjoituspöydän luona, tartun kynään ja syöksyn Pharazônin kimppuun. Yritän iskeä häntä, mihin tahansa, kasvoihin, kaulaan, mutta kun en osu, otan avuksi kynteni. Hän nostaa kätensä suojakseen, ja ennen kuin ehdin saada minkäänlaisia vaurioita aikaan, tunnen kuinka kovakouraiset, vahvat käsivarret kiertyvät ympärilleni ja vetävät minut irti hänestä. Kiroan Pharazônia sanoilla, joita en tiennyt tuntevanikaan.

"Kas, kas, mikä pikkuinen villikissa", naurahtaa Pharazôn ja pyyhkäisee kasvojaan silkkiliinallaan. Sain aikaan vain yhden mitättömän naarmun hänen poskeensa, mutta Pharazônin kasvot synkistyvät hänen katsahtaessaan nenäliinaansa. Herra rientää nopeasti seinällä riippuvan peilin luo tarkastelemaan vammaansa. "Minun kasvoni!" hän huudahtaa järkyttyneenä. "Katsokaa, hän on tärvellyt kasvoni minun suurena päivänäni! Hän on vuodattanut vertani minun omassa huoneessani! En hyväksy tätä! Belzagar, Gimilzagar, surmatkaa hänet heti!"

"Emmekö saa pitää hieman hauskaa hänen kanssaan ennen sitä?" kysyy Belzagar ja hörähtää. "Tällainen pieni kissapeto tarvitsisi hieman kesytystä, eikö vain Gimilzagar?"

"Ei, ei, ei!" kiljuu Pharazôn ja lyö pöytää nyrkillään. "Kukaan ei saa tärvellä ulkonäköäni ja selvitä siitä hengissä. Surmatkaa hänet välittömästi, mutta varokaa vuodattamasta liikaa verta, sillä en halua nähdä verta työhuoneessani ja auta armias jos sitä pääsee tuolle valkoiselle matolle asti!"

"Arvoisa herra --"

"Surmatkaa hänet heti, että pääsen jatkamaan Mírielin kanssa. Hänestä tulee tänään vaimoni, ellei hän välttämättä halua jakaa seuraneitinsä kohtaloa. Voisin nyt saman tien tuomita heidät kummatkin kuolemaan minun murhani yrittämisestä, eikä kenelläkään tulisi olemaan mitään sanomista siihen, sillä onhan kasvoissani vamma todisteena minuun kohdistuneesta väkivallasta."

"Mutta herra..." Axanturin ääni on hätääntynyt. Yritän rimpuilla irti Belzagarin otteesta, mutta turhaan. Toivon ettei hän puristaisi käsivarttani niin kovaa. "Herra Pharazôn..."

"Ja mitä sinä siinä uikutat?" kivahtaa Pharazôn kirjurilleen. Jos en muuta saanut aikaan, niin ainakin pilasin hänen hyvän tuulensa. Se tuottaa minulle jonkinlaista tyydytystä kuolemani edellä.

"Ettekö muista, mitä lupasitte minulle?"

"Mitä muka? Ja eikö se voi odottaa kunnes olemme lopettaneet?"

"Lupasitte minulle Nimlothin. Hänet", Axantur sanoo ja heilauttaa kättään minua kohti. Hätkähdän pahasti. Tuoko haluaa minut? Mittaan häntä katseellani. Ainakin hän on hintelämpi kuin kumpikaan sotilaista. Hänen kouristaan minun olisi helpompi karata.

"Tuon?" Pharazôn on yhtä yllättynyt kuin minäkin. "Miksi juuri hänet? Luulin sinua järkeväksi mieheksi, Azrubêl. Tiedän tukuittain kauniimpia naisia kuin hänet, ja voisit valita heistä kenet vain."

"Minä... minä haluan vain hänet."

"Älä ole naurettava. Haluat naisen, joka yritti murhata minut ja joka tärveli minun kasvoni kynällä? Kiitos valarille, ettei siinä ollut mustetta, sillä olisin saattanut saada verenmyrkytyksen. Luuletko todellakin, että hyväksyn kirjurikseni miehen, jolla on murhanhimoinen villikissa ystävättärenään?"

"En halua häntä vain ystävättärekseni, vaan vaimokseni. Ja jos ette hyväksy sitä, minä siirryn pois palveluksestanne."

Pharazôn pudistaa epäuskoisena päätään. "Ovatko kaikki tulleet hulluiksi tänään?" Hän pitää hetken tauon, kiristelee hampaitaan ja vetää syvään henkeä. "No hyvä on sitten, en jaksa keskustella tästä asiasta enää yhtään pitempään, sillä meillä on kiire. Azrubêl, jos todella haluat tuon raivotautisen kissapedon omaksesi, niin pidä hyvänäsi. Mutta katsokin, ettei hän pääse liikkumaan tästä lähtien missään omin nokkinensa. Jos minä tai joku sotilaistani tapaa hänet hiiviskelemässä täällä linnassa epäilyttävän näköisenä, hänet ja myös sinut tuomitaan välittömään kuolemaan. Onko selvä, Azrubêl?"

Axantur näyttää kalpealta, mutta nyökkää epävarmasti.

"Hienoa! Ja kenties me voimme nyt viimein edetä sopimuksen allekirjoittamiseen. Míriel, rakas tuleva vaimoni, saan varmasti sinutella sinua tästä lähtien? Ota kynä, ja raapusta sievä puumerkkisi tähän paperiin. Tai odota! Kenties se sujuu joutuisammin, jos Gimilzagar pitää eketiään sinun kaulallasi. Ihan vain varmuuden vuoksi, ettet saisi päähäsi ottaa mallia tuosta villikissaystävästäsi."


ISILDUR

Voi käsiparkojani. Olen hakannut ovea ja huutanut kurkkuni käheäksi, mutta kukaan ei joko kuule tai halua kuulla minua. En tiedä, miten kauan olen ollut vankina. Tuskin montakaan tuntia, mutta se tuntuu päiviltä. Olen vakavissani harkinnut yhden ikkunan särkemistä, vaikka tuskin sekään auttaisi, sillä pudotusta on liikaa, ja ulkoseinä on huolella muurattu, niin etten varmaan löytäisi jalansijaa kivien välistä. Sitä paitsi Inthan ei hyväksy lasin rikkomista, sillä se on satoja vuosia vanhaa värillistä lasia, jollaista kukaan ei nykyään osaa valmistaa. Valitettavasti se on myös niin paksua ja sameaa, ettei kukaan ulkopuolella voi kuulla huutojani tai edes nähdä minua.

Istahdan surkeana huoneen nurkassa nököttävälle puiselle jakkaralle. Täytyyhän jonkun sentään huomata katoamisemme ja lähteä etsimään. En vain uskalla ajatella, miten kauan siinä kestää. En ole huolissani omasta jaksamisestani, vaan vanhuksesta. Hän ei ole puhunut pitkään aikaan ja hänen hengityksensä on käynyt vaivalloiseksi. Pelkään, että hän kuolee ennen kuin kukaan tulee päästämään meidät pois. En halua niin käyvän. En ole koskaan nähnyt kenenkään kuolevan enkä halua joutua kokemaan sitä nyt.

"Amandilin pojanpoika... missä olet?"

Nousen ja siirryn vastahakoisesti vanhuksen luo. Hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat. Hänellä ei ole ulospäin näkyviä vammoja, mutta pelkään hänen luidensa murtuneen ja sisäelimiensä vahingoittuneen.

"Niin? Onko jotain, mitä voin tehdä hyväksenne?"

"Minulla ei ole lapsia eikä läheisiä sukulaisia", hän kuiskaa. "Ja vaikka olisikin, he eivät ole nyt täällä. Kenties te voisitte... olla luonani, kun otan vastaan Lahjan."

"Ei! Tarkoitan, tietysti voin, mutta ei, ette te kuole. Apua tulee varmasti aivan pian. Te paranette."

Näen heikon hymyn kareilevan vanhuksen huulilla. "Ei, en usko. Ja olin jo muutenkin ajatellut kuolla. Elämäni on käynyt merkityksettömäksi kuninkaani mentyä. Olen elänyt pitkään, ja haluan jo tietää, mitä tapahtuu, kun lähdemme pois tämän maailman piiristä. Kenties tapaan siellä jossakin vielä kuninkaani ja kaikki ne muut, jotka lähtivät minua ennen."

"Harkitkaa vielä, mestari Inthan", minä anelen. En tahdo joutua kokemaan tätä, en nyt.

"Olen jo harkinnut. Älkää suotta pelätkö, nuori mies. Tämä ei ole muuta kuin yksi pieni askel. Olen onnellinen, että voin sanoa jollekulle hyvästit ennen kuin otan sen."

Vatsanpohjaani kouristaa. Olen aivan lamaantunut, kun vanhus tarttuu käteeni ja painaa sen rinnalleen.

"Hyvästi, Isildur, Elendilin, Amandilin pojan poika. Kenties minun pitäisi sanoa sinulle jotakin viisasta tällä hetkellä, mutta mieleeni tulevat vain sanat, jotka edeltäjäni sanoi minulle muutamia päiviä ennen kuolemaansa: 'Älä koskaan aliarvioi kirjoitetun sanan mahtia, poikaseni. Se, mitä olemme kirjoittaneet, ja se mitä meistä on kirjoitettu, elää meidän jälkeemmekin ja juuri se tekee meistä kuolemattomia.'"

Ja siinä samassa vanhus sulkee silmänsä ja lakkaa hengittämästä. Hän on poissa kuin kynttilänliekki, jonka äkillinen tuulenvire puhalsi sammuksiin. Sydämeni ei hakkaa enää niin rajusti, mutta huomaan itkeväni. Tällaistako se on? Näinkö minä hyvästelen joskus oman isäni?

Menee pitkään, ennen kuin tohdin päästää irti vanhuksen kädestä. Vasta nyt tulen ajatelleeksi, miten paljon pelkään kuolemaa, vaikka minun pitäisi olla Uskollinen, joka hyväksyy mukisematta Ilúvatarin Lahjan. Minun on aiemmin ollut helppo hyväksyä kuolema, sillä se on ollut minulle vieras ja kaukainen asia, sellainen, joka ei kosketa minua itseäni millään tavalla. Ennen Tar-Palantiria en ollut tuntenut läheisesti ketään, joka olisi kuollut. Isoisäni isä Númendil tosin kuoli, kun olin pieni poika, mutta siitä minä muistan hädin tuskin mitään, vain sen, että se tapahtui hänen pudottuaan hevosen selästä ja etten saanut leikkiä äänekkäästi sinä päivänä.

Enää en tiedä mitä ajatella. Olenko minä todella valmis luopumaan tästä kaikesta jonakin päivänä? Kuka minä olen syyttämään Kuninkaan Miehiä, jotka eivät halua luopua elämästään, jos en itsekään voi hyväksyä sitä? Harhailen edes takaisin hyllyrivien lomassa ja taidan olla hieman sekaisin päästäni. Yritän lopettaa itkemisen, mutta se ei onnistu. Minä en tahdo kuolla. Minä en tahdo että kukaan kuolee. Se on väärin. Miten kukaan voi ajatella, että se on hyvä asia? Ehkä minun pitäisi sittenkin ryhtyä Kuninkaan Mieheksi ja yrittää löytää elämäneliksiirin resepti tai jokin taikakalu, joka takaa kantajalleen ikuisen elämän.

Äkkiä kuulen ääniä käytävästä ja unohdan samassa synkät mietteeni. Minua kutsutaan. Syöksyn ovelle ja huudahdan ilahtuneena tunnistaessani isoisäni äänen. Hän on siis viimein saapunut kaupunkiin!

"Minut on lukittu tänne! Lukko on tukittu jollakin, enkä saa ovea auki!" huudan oven läpi ja hakkaan sitä samalla kaikin voimin.

Jonkin ajan kulutta pääsen ulos, kun joku palvelijoista auttaa työkaluillaan isoisääni hajottamaan lukon. Halaan isoisääni helpottuneena ja vaikka yritän vaikuttaa reippaalta, hän huomaa heti, etten ole kunnossa. Alan selittää lohduttomana, mitä Inthanille on käynyt, että hän on kuollut, ja että minä jouduin katselemaan vierestä. Amandil on kovasti pahoillaan, sillä hän tunsi kuninkaan kirjurin hyvin.

"Tätä voi pitää murhana, jos todella on niin, että joku kaatoi hyllyn hänen päälleen", hän sanoo ja katsoo ruumista murhemielin. "On ikävää, että jouduit katselemaan, kun hän teki kuolemaa. Mutta ehkä tämä ei kuitenkaan ollut pahin mahdollinen ensikosketus tuohon arvoitukseen. Vanha Inthan ei varmasti kokenut kuolemaa niin kurjana, kuin miltä se sinun silmissäsi näytti."

En voi muuta kuin nyökätä vaisusti, sillä niinhän Inthankin minulle vakuutti. En silti osaa oikein hyväksyä sitä. Päätän vaihtaa puheenaihetta.

"Entä isä? Eikö hän tullut?"

"Tuli, mutta me jouduimme vaikeuksiin matkalla", isoisä selittää samalla, kun lähdemme kävelemään kohti Suurta Salia, jossa virkaanastujaiset ovat jo menossa. "Eräät sotilaat pysäyttivät meidät juuri ennen kuin saavuimme Armenelosiin, ja sanoivat, että kaupunki on suljettu Neuvoston kokoontumisen vuoksi, muka jonkinlaisena varotoimenpiteenä. Se oli hyvin eriskummallista, ja sitten sotilaat vielä väittivät, etteivät tunteneet meitä, eivät edes minua, ja että he eivät mitenkään voisi päästää meidänlaisiamme muukalaisia kaupunkiin, olimmepa sitten olevinamme kuinka tärkeitä ihmisiä hyvänsä. Äitisi kimpaantui aika tavalla – niin, hän halusi välttämättä lähteä, koska ei ole tavannut sinua pitkään aikaan – ja vartijat pidättivät hänet ja lähtivät viemään häntä tukikohtaansa kuulusteluja varten. Isäsi lähti hänen mukaansa, ja juuri silloin, kun vartijoiden silmät olivat kääntyneet hetkeksi heidän puoleensa, minä karautin ratsuni hurjaan laukkaan ja pääsin karkuun. He eivät lähteneet perääni. Ajattelivat kai, etteivät saisi minua kuitenkaan kiinni."

Kuuntelin selostusta ihmetellen. "Entä isä ja äiti, missä he ovat nyt?"

"En osaa sanoa. Mutta älä huolehdi, olen varma, että he tulevat tänne pian."

Enempää emme ehdi keskustella, sillä saavumme salin ovelle.

Ja sitten astun keskelle painajaista.

Pharazôn seisoo korokkeella salin päässä, Tar-Míriel rinnallaan. Hän julistaa, että on juuri solminut avioliiton tuoreen kuningattaren kanssa, ja tämän myötä on kuningattaren uusi nimi oleva Ar-Zimraphel. Mikä vielä kauheampaa, Pharazôn pitää kädessään kuninkaan valtikkaa. Arvoisa kuningatar on muka luovuttanut sen hänelle, sillä hän ymmärtää, että tuoreena vaimona hänellä on nyt muita velvollisuuksia, eikä hänen aikansa mitenkään riittäisi Númenorin valtiaan vaativien tehtävien hoitamiseen. Sen vuoksi on Ar-Pharazôn Kultainen Númenorin uusi kuningas, ja hän lupaa palvella kansaansa mitä nöyrimmin ja tehdä kaikkensa lisätäkseen saaremme vaurautta ja pidentääkseen sen kansalaisten elinikää.

Salin väki taputtaa käsiään hurmioituneena ja huutaa kolmesti "kauan eläköön kuningas!" Kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota siihen, että tämä kaikki on laitonta. Vain Lounaismaan vanha Maltasar ei yhdy Neuvoston muiden jäsenten lailla hurraahuutoihin, vaan tuijottaa väsyneen näköisenä jonnekin kaukaisuuteen. Kenties hän on sittenkin Uskollinen sydämessään. Tai todennäköisemmin hän ei vain piittaa tällaisista vähäpätöisistä seurapiiritilaisuuksista, jotka eivät millään tavalla lisää hänen omaa hyvinvointiaan ja rikkauttaan..

Pharazônilla ei ole oikeutta tehdä tällaista. Laki kieltää avioliiton serkusten välillä, ja valtikka kuuluu Tar-Palantirin lapselle Mírielille. Olen raivoissani. "Ei! Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa!" huudan, yrittäen saada ääneni kantamaan mekkalan läpi. "Tämä on laitonta! Pharazôn rikkoo lakia!"

Isoisä tarttuu käsivarteeni. "Isildur, meidän lienee parasta poistua."

"Mitä? Ette voi sallia tämän tapahtuvan, isoisä! Selittäkää neuvostolaisille, että tämä on väärin! Teitä he kuuntelevat!"

Amandil pudistaa päätään. "Pelkään, ettemme voi tehdä enää mitään, inyo. Me tulimme tänne liian myöhään, ja vaikka olisimme tulleet ajoissa, luulen, että olisimme sittenkin jääneet vähemmistöön. Tule, Isildur. Tämä tilaisuus ei ole sellainen, jota meidän tulisi kunnioittaa läsnäolollamme."

"Mutta Tar-Míriel... Hän ei ole suostunut tuohon omasta tahdostaan. Pharazôn on uhkaillut häntä! Hän on pulassa. Katsokaa, miten onnettomalta hän näyttää!" Oikeastaan Míriel näyttää kihisevän raivosta, mutta naisesta ei ole kohteliasta sanoa sellaista.

Isoisä lähestulkoon raahaa minut ulos ovesta takaisin käytävään. Olen niin vihainen, että voisin karjua tuskaani. Amandil kiirehtii kohti pääovea, ja minun on pakko seurata häntä.

"Haltiamielten asema käy päivä päivältä tukalammaksi", toteaa Amandil apeana, kun olemme ulkona. Hän vilkaisee Valkoista Puuta, joka on täydessä kukassa. "Mutta en jätä asemaani Neuvostossa. Pharazôn on typerä, mutta hän ei ole paha, vaikka niin ehkä kuvitteletkin, inyo. Hän kuuntelee kyllä neuvojani, ja kenties onnistun estämään häntä ajamasta koko maata tuhoon."

"Minusta hän on paha. Hän on pakottanut Mírielin vaimokseen! Kukaan hyvä mies ei ota kenestäkään vaimoa väkisin!"

"Totta puhuen luulen olleen vain ajan kysymys, koska joku ottaa Mírielin, hyvällä tai pahalla. Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin jo kauan sitten jonkun luotettavan miehen kanssa. En saata ymmärtää, miksei hän tehnyt niin, sillä jäämällä naimattomaksi hän asetti omansa ja koko kuningashuoneen tulevaisuuden uhan alle. Mutta älä ole huolissasi, inyo. En usko Phrazônin kohtelevan häntä huonosti. Moni nuori morsian on ollut hieman vastahakoinen naimisiin mennessään, mutta oppinut myöhemmin rakastamaan miestään."

"En usko, että niin käy Mírielille. Olen kuullut Pharazônin ottavan hovineitoja ja palvelijattaria pakolla ystävättärikseen ja antavan nämä sitten sotilailleen. Hän ei kunnioita naisia lainkaan."

"Mírieliä hän kuitenkin kunnioittaa, omalla tavallaan, niin uskon. Minä olen tuntenut Pharazônin pienestä pojasta lähtien, ja hän oli aikoinaan mitä miellyttävin nuori mies. Ehkäpä hän löytää sen puolen itsestään uudelleen nyt, kun hänellä on puoliso tuomassa vakautta elämäänsä. Mutta minä pidän häntä kuitenkin silmällä. Luulen, joudun jäämään Armenelosiin pitemmäksi aikaa kuin otaksuin."



Vähän sanastoa:
eket = lyhyt pistomiekka
inyo = lapsenlapsi

[Nerwen]

Vihdoinkin pääsin lukemaan tämän. Näin kyllä että olit jatkanut jo viikon alussa, mutta koeviikko vei aikani.

MIitäs sitten.. Tässä tapahtui paljon, ja tunteita löytyi aika lailla. Ihanan tiheä tunnelma kautta koko luvun, tätä vain luki maanisesti ja sitten hämmästyi, että joko se loppui.

Jotenkin tuli mieleen jokin juoni heti, kun Isildur mietti tuota päivämäärän muuttamista ja sitä, että kaikki muut olivat paikalla paitsi Amandil. Ja sitten Isildur jää "sopivasti" lukkojen taakse ja yih. Kuvaat koko tilanteen epäreiluutta niin aidosti että tekee melkein mieli valittaa täällä ääneen, ei näin. Hyrr.

Ja Axantur, voi ei, se... tekisi mieleni kuristaa koko ukko. Kuitenkin, loppujen lopuksi hän on vain kätyri eikä itse se "pääpaha", mutta yhtä raivostuttava silti.

Mírieliä ei käy sääliksi. Tuollaista pakottamista, jos ei hyvällä niin sitten pahalla, lopputulos on kuitenkin se yksi ja sama. Ymmärrän Nimlothin halun paeta pois, ja on jotenkin... en taaskaan löydä sanaa... siis, minusta oli hauska lukea, miten hän ajatteli, että onhan Isildur täällä, Isildur tekee jotain. Ärsytti vain, ettei Isildur voinut tehdä mitään. Ja Pharazôn pakotti sittne Mírielin itselleen. Vähän hämmästyin tuota Nimlothin äkillistä, kylmää päätöstä tappaa. Siis, en olisi jotenkin uskonut, että hän voisi noin kylmästi vain haluta tappaa, ja jopa lähteä toteuttamaan aiettaan noin vain. Mutta joskus ihmiset käyttäytyvät hassusti paineen alla. Pharazôn sitten sai raivasin yhdestä naarmusta, voihan reps. Ei kyllä saisi ajatella noin, se oli maksaa Nimlothin hengen, mutta siis. Yksi naarmu >.<

Sitten Nimloh joutuikin Axanturille. Oli hyvä, että hän pelastui, mutta voi ei. Ne kaksi naista selviävät kyllä ihan hyvin, mutta minun tekisi mieleni tehdä noille kahdelle miehenpuolelle jotain tosi ällöttävää.

Voi sitä kirjuriparkaa. Jotenkin ihana suhtautuminen kuolemaan hänellä, mutta silti surullista, että hän meni noin. Ihana ajatus myös se, että hän piti siitä kun oli joku, jolle sanoa hyvästi. Onneksi sitten oli Isildur, vaikka Isildurille taisi olla aika ikävä tilanne.

Amandil saapui sitten paikalle. Tuonkin arvasin, että häntä ja muita piti viivyttää jotenkin, etteivät he ehdi ajoissa. Ja taas nainen oli äkämystynyt Rajuja nuo Númenorin naiset. Mutta eih. Pharazôn sai tahtonsa läpi... Ja neuvosto kannustaa. Ei ole helppo asema haltiamielillä nyt.

Jatkoa, kiitos.