Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 23.1.10 VALMIS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste) 9. luku 4.12.09

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Nerwen. No joo kyllä minulla taisi olla taustalla jokin ajatus siitä että auringonnousu liittyisi myös noihin muutoksiin... Joo, Nimlothin isä piti tappaa, koska en olisi varmaan muuten jaksanut kirjoittaa juttua eteenpäin. Se on minun vanha kikkani, että jos inspiraatio katoaa, niin tapa joku. Tuo Isildurin saapuminen on niitä harvoja romanttisia kohtauksia, jotka eivät inhottaneet minua jälkeenpäin, ainakaan kovin paljon... Tuo naisten teehetki (tai viiniähän ne joivat) oli kyllä hieman outo ja vielä oudompi tuo Calethin anteeksipyytely jälkeenpäin. Ajattelin kai jotenkin osoittaa, ettei tuo tapaus saanut Isilduria pyörtämään päätöstään Calethin suhteen, mutta muuten tuon kohdan olisi voinut jättää pois.

Minun on jotenkin vaikea uskoa että kirjoitin tämän jutun viime kesänä, nimittäin tuntuu kuin siitä olisi paljon kauemmin. Olen jotenkin tajunnut paremmin, ettei tämä juttu ole ollenkaan minun tyyliäni ja sen takia minun intoni muokata tätä on ihan nollissa. Julkaisen nämä loppuluvut siis "al naturale", jos nyt pahimmat typot yritän karsia pois. Tämä seuraava luku oli aika kauhea, mutta ei onneksi niin kauhea kuin luku 11.


Luku 10


NIMLOTH

Minun pitäisi kaiketi olla iloinen Isildurin puolesta, kun hän on löytänyt itselleen niin suloisen mielitietyn. En ihmettele yhtään, että Isildur on ihastunut häneen. Calethilla on kiiltävän mustat suortuvat, suuret tummat kauriinsilmät ja ruusunpunaiset posket. Hän ei ole pitkä, mutta luulen että Isilduria viehättääkin tytössä hänen pienuutensa ja siroutensa.

Toivoisin Malfinin tulevan Rómennaan. Tunnen itseni ylimääräiseksi ruhtinas Amandilin talossa. Olen auttanut Auriëta lastenhoidossa, mutta siinäkään en tunne itseäni kovin tarpeelliseksi, kun hänellä on jo entuudestaan lapsenpiika apunaan. Isildur puolestaan on paljon poissa. Hän harjoittelee jatkuvasti miekkailua tai ammuntaa tai sitten hän harjoittaa ruumistaan, kuin olisi täyttä päätä valmistautumassa sotaan. Niin hän luultavasti onkin. On ahdistavaa ajatella sitä. Meitä on niin vähän ja heitä on niin paljon.


ISILDUR

"Olkoot vain huhuja, mutta en pidä niistä", isoisäni huokaa. "Sitä paitsi, Valkoisen Puun kaataminen kuulostaa minusta juuri sellaiselta asialta, jota Sauron voisi ehdottaa. Hän haluaa hävittää saareltamme pois kaiken, joka muistuttaa ystävyydestämme haltioiden kanssa."

"Uskotko todella, että Pharazôn voisi antaa kaataa sen? Ennustuksesta huolimatta?" isäni kysyy.

"Uskon sen olevan vain ajan kysymys. Pharazôn on Sauronin vallassa. En usko että hänellä on enää paljonkaan omaa tahtoa, vaikka hän varmasti kuvittelee tekevänsä kaikki päätökset oman mielensä mukaan. Minä olen nähnyt Sauronin valepuvussaan, ja tiedän, miten hienovarainen hän osaa olla."

Istumme isoisämme työhuoneessa, kuten olemme ottaneet tavaksi tehdä joka ilta. Vaikka isoisämme ei enää pääsekään käymään Armenelosissa, uusia huhuja kantautuu sieltä aina silloin tällöin. Tämä huhu Valkoisen Puun kaatamisesta on pahinta pitkiin aikoihin. En saata uskoa, että he voisivat hävittää sen. Puun, joka on saanut kasvaa Linnanaukiolla rauhassa Númenorin päivien alusta asti. En voi olla ajattelematta, että jos se kaadetaan, samalla kaatuu koko maamme, eikä vain kuninkaiden suku.

"Emmekö voi mitenkään estää sitä?" kysyy Anárion.

"Mitä me voisimme tehdä? Meitä on kielletty astumasta Armenelosiin kuoleman uhalla", toteaa isäni.

"Kunpa voisimme tehdä jotain. On suuri sääli menettää puu, joka on niin suurta sukua", huokaa isoisäni. "Nimloth on Tol Eressëan saarella kukoistaneen Celebornin vesa, jonka haltiat lahjoittivat meidän kansallemme. Celeborn puolestaan oli lähtöisin Galathionista, jonka itse Yavanna teki haltioille, ja joka oli samanlainen kuin Telperion, toinen Valinorin kahdesta puusta. Kuten hyvin tiedätte, Morgoth tuhosi Telperionin ja sen sisaruksen Laurelinin, mutta niiden viimeisestä kukasta ja hedelmästä valar tekivät kuun ja auringon valaisemaan meidän yötämme ja päiväämme. Nimlothin voi siis sanoa olevan kuun sukua, vaikkei se heijastakaa sen valoa samalla tavalla kuin ihmeellinen Telperion."

Olen nimeni mukaan kuun palvelija. Tiedän, että minun on tehtävä jotakin pelastaakseni Nimloth. En sano mitään, sillä tiedän, että minua kiellettäisiin tekemästä sitä, sillä se luultavasti koituu kuolemakseni. Siitä huolimatta en voi vain istua täällä toimettomana ja odottaa, että tärkein kappale meidän historiaamme tuhotaan kuin rikkakasvi.

Odotan kunnes kaikki ovat menneet nukkumaan, ja lähden valjastamaan Sirdalin. En voi käydä noutamassa koko puuta turvaan niin kuin tein toiselle Nimlothilleni, mutta voin käydä hakemassa muutaman sen hedelmistä, jotta voisimme kasvattaa niistä uuden puun. Vaihdan tallissa turhan prameat vaatteeni tallirengin virttyneisiin housuihin ja paitaan ja heitän ylleni vielä hupullisen viitan. Kenenkään ei pidä tunnistaa minua, sillä he tietävät, missä asun nykyään, ja tulisivat hakemaan minut tuomiolle, jos sattuisin selviytymään hengissä, tai rankaisemaan omaisiani, jos kuolisin.

Ratsastan nopeasti. Haluan ehtiä Armenelosiin ja sieltä takaisin ennen aamun valkenemista, jotta perheeni ei herätessään suotta huolestuisi, kun olen kadonnut. Sitä paitsi varkaalla on aina parempi mahdollisuus onnistua yöllä kuin päivällä. Varashan minä kai olen, mutta joskus on rikottava lakia että saisi estettyä vielä suurempaa pahuutta tapahtumasta. Enkä minä sitä paitsi edes tunnusta väärän kuninkaan määräyksiä laeiksi.

Yö on kylmä. Taivaalle kerääntyy pilviä, jotka peittävät täysikuun, ja mereltä on noussut usvaa, joka estää minua näkemästä eteenpäin, mutta toisaalta se myös suojelee minua muiden silmiltä. Valar ovat tänä yönä minun puolellani.

Saavun viimein Armenelosiin. Odotin, että kaupunkia vartioitaisiin, mutta ainakaan tänä yönä ketään ei näy porteilla. Lähestyessäni linnaa siirryn sivupolulle, jota palvelusväki käyttää ja laskeudun Sirdalin selästä. Pyydän sitä odottamaan rauhassa puiden lomassa, kunnes olen palannut. Linnan pihaa ympäröi matala muuri, jonka tarkoitus on kai suojata kuninkaallisia ohikulkijoiden liian uteliailta katseilta eikä niinkään vihollisten hyökkäyksiltä. Eihän meillä ole koskaan ollut vihollisia, örkkejä, peikkoja tai muita Morgothin otuksia, niin kuin Keski-Maan asukkailla. Ehkä Númenorin ihmiset pitäisivät vielä yhtä, jos meilläkin olisi ollut joku yhteinen vihollinen, jota vastaan taistella.

Ylitän muurin kohdasta, jossa kasvaa tuuheita pensaita. Jään hetkeksi niiden suojaan tarkkailemaan tilannetta. Hyvä onneni, tai valarin suojelus, ei ole riittänyt karkottamaan vartioita Valkoisen Puun ympäriltä. Lisäksi monet lyhdyt valaisevat pihaa. Miten ikinä voin käydä hakemassa hedelmän ilman että vartijat huomaavat minua? Kopeloin pimeää maata kunnes käteeni sattuu jokin kivenmurikan tapainen, ja viskaan sen niin kauas toiselle puolelle pihaa kuin pystyn. Vartijat eivät kuule mitään. He vain tuijottavat liikkumattomina eteensä, yhtä toimeliaina kuin variksenpelätit. Otan multakokkareen ja heitän senkin muurin toisella laidalla kasvavaan pensaikkoon. Nyt joku heistä säpsähtää ja kääntyy katsomaan äänen suuntaan. Pikaisen neuvottelun jälkeen kaksi vartijoista lähtee tarkastamaan tilannetta, ja kaksi muuta kääntyy katselemaan heidän peräänsä. Nyt on minun tilaisuuteni. Säntään puun luo nopeana kuin tuuli ja alan poimia hedelmiä. Yhden sujautan taskuuni, ja sitten kurotun poimimaan toisen ja kolmannen.

Tunnen kuinka miekanterä painautuu selkääni.

"Pudota ne!"

En liikahdakaan. Hän tyrkkää terää syvemmälle, ja tunnen kuinka viittani kangas antaa periksi ja terä pureutuu ihooni. Tottelen ja käsissäni olevat hedelmät tömähtävät maahan.

"Käänny heti, kurja varas!"

En ymmärrä, mistä viides vartija putkahti paikalle. Olisin voinut vannoa, ettei heitä ollut kuin neljä. Samantekevää. Heitä on liikaa. En aio kuitenkaan antautua taistelematta. Vedän miekkani esiin samalla kun käännyn vartijaa kohti, mutta hän torjuu nopean iskuni. Seuraa hyvin epätasaväkinen kamppailu, kun viisi miekkaa yrittää saada iskettyä minut kuoliaaksi. Torjun iskut parhaani mukaan, mutta minulla ei ole riittävästi käsiä tai miekkoja estämään niistä jokaista. Tunnen kuinka kylmät terät tunkeutuvat vaatteitteni läpi lihaani, liian syvälle, mutta en ehdi ajatella kipua. Tiedän vain, etten halua kuolla tällä tavalla. En halua että he pilkkovat minut palasiksi. Haluan päästä pois, haluan kotiin, haluan olla turvassa. Tajuan, että ainoa mahdollisuuteni on yrittää juosta pakoon piittaamatta miekan iskuista, jotka pureutuvat kehooni heti kun lakkaan puolustautumasta. Lopulta ryntään päistikkaa yhtä miestä vasten, työnnän hänet kumoon ja saan vain vaivoin säilytettyä oman tasapainoni. Sitten minä juoksen, juoksen nopeammin kuin tullessani puun luo, ja jotenkin saan kammettua itseni muurille. Sirdal, uskollinen ratsuni, on vaistonnut epätoivoni, ja se odottaa minua aivan muurin laidalla. Astun muurin päältä suoraan sen selkään ja sitten ratsastan pois.

He eivät seuraa minua. En tiedä miksi. Ehkä he ajattelevat, että olen niin pahasti loukkaantunut, että he voivat viettää loppuyönsä rauhassa ja käydä noutamassa ruumiini tien poskesta seuraavana aamuna. Niin he todennäköisesti voivatkin. En halua ajatella tuskaani, enkä verta, joka vuotaa haavoistani tehden lainavaatteistani läpimärät kuin ne olisivat kastuneet sateessa. En pysähdy edes tarkastelemaan haavojani, saati laskemaan niitä. Siihen menisi liian kauan. Kannustan Sirdalin laukkaan. Minun on päästävä kotiin, pian.

Jonkin matkaa kuljettuani alan täristä. Taistelun aiheuttama kiihtymys on ohi, ja tunnen kuinka minuun koskee. Haluaisin huutaa, haluaisin itkeä, mutta tuntuu etten jaksa. Kaikki voimani menevät siihen, että saan itseni pysymään ratsuni selässä. Sydämeni hakkaa ja kylmä hiki kihoaa iholleni. Luulen, että kuolen tähän. En ole ikinä voinut näin huonosti. Lyyhistyn Sirdalin selkään. En jaksa pidellä kiinni sen ohjaksista. Minun on vain luotettava siihen, että se löytää kotiin. Minä sen selässä tai ilman minua. Mitenköhän pitkä matka kotiin on? En ole edes varma, että tiedän missä se on.

Ajattelen Tar-Palantirin kirjuria, jonka kuolemaa jouduin kerran todistamaan. Hänen ruumiinsa murjoutui kun arkiston suuri hylly kaatui hänen päälleen. Hän on ainoa ihminen, jonka olen nähnyt kuolevan ennen aikojaan, onnettomuuden seurauksena, ja hänkin oli vanha. Ehkä hänen ei ollut vaikea päästää irti elämästään. Minun on. En olisi ikinä arvannut, että kuolen tällä tavoin. Kuvittelin aina, että elämällä olisi enemmän annettavaa minulle. Että minä antaisin enemmän elämälle. Minä en halua kuolla. En vielä. En näin. Tartun tuohon ajatukseen, sillä minun täytyy ajatella jotakin pysyäkseni tajuissani.

Matka on niin pitkä, eikä vapina ja pahoinvointi lakkaa. Tunnen veren metallisen maun suussani. Sitä valuu suustani alas pitkin leukaani. Minun on vaikea hengittää. En halua ajatella sitä. Minun on ajateltava jotain muuta.

Nimloth. Minä pelastin yhden hedelmän. Se on taskuni pohjalla. Minä tunnen sen siellä. Mutta minä en ajatellut Valkoista Puuta, kun ajattelin Nimlothia. Ajattelin minun Nimlothiani. Hassua, että sanon häntä minun Nimlothikseni. En vain tiedä, miksi se on minusta hassua. Hänhän on minun Nimlothini. Minähän rakastan häntä. Olen rakastanut häntä niin pitkään. En vain ole muistanut kertoa sitä hänelle. On typerää, miten kaikkein tärkeimmät asiat jäävät aina sanomatta.

Sirdal pysähtyy. Minä kohotan päätäni. Onko tuo meidän tallimme seinä? Se näyttää kyllä jotenkin tutulta. Olen ehkä kotona.

"Mitä tämä merkitsee? Kuka te olette?" joku lähestyy, hän katsoo minua ja hänen silmänsä laajentuvat kauhusta, kun hän tunnistaa minut. "Nuori herra Isildur? Mitä on tapahtunut? Te olette loukkaantunut!"

Hän auttaa minut alas. Olen kiitollinen, sillä en olisi pystynyt siihen itse muuten kuin pudottautumalla maahan, ja se olisi luultavasti tappanut minut. Yllätyksekseni pysyn jotenkuten jaloillani. Kotitalon näkeminen antaa minulle voimaa. Hätistän tallipojan tiehensä ja lähden astelemaan horjuvin askelin mutta päättäväisesti kohti pääovea. Jokainen askel tuottaa silmitöntä tuskaa, mutta sillä ei ole nyt väliä. Olen kotona.

Hakkaan ovea, ja kun se viimein avataan, en vastaa mitään kamaripalvelijan kauhistuneisiin kysymyksiin. Minun on löydettävä isoisäni. Kunpa kaikki eivät huutaisi niin kovaäänisesti. Se sattuu minun korviini. Hämäryys häälyy näkökenttäni rajamailla, ja minun on vaikea nähdä eteeni. Sitten yhtäkkiä hän on edessäni. Otan tukea seinästä ja vedän hedelmän esiin taskustani.

"Isoisä, olen tuonut sinulle Nimlothin hedelmän." Käytin puhumiseen viimeiset voimani, mutta sillä ei ole väliä. Kaikki on nyt valmista. Minulla oli tehtävä ja minä suoritin sen. Nyt voin antaa itseni nukkua tai kuolla. Millään ei ole enää väliä. Maa katoaa jalkojeni alta.


NIMLOTH

Ihmettelen, mitä alakerrasta kuuluva hälinä mahtaa merkitä. Olen juuri herännyt ja pukeutunut, ja päätän kiirehtiä saadakseni selville, mitä on tapahtunut. Tuskin tänne ainakaan tunkeilijoita on tullut, sillä Rómennassa ei ole Kuninkaan Miehiä. Jotain ikävää se kuitenkin on, sillä kuulen rouva Sárawenin itkevän. Juoksen kohti alakerran vierashuonetta, josta äänet kuuluvat. Anárion seisoo huoneen ovella huolestuneen näköisenä.

"Mitä on tapahtunut?" Yritän katsoa hänen ohitseen huoneeseen, mutta hän estää minua näkemästä sinne.

"Isildurille on käynyt pahasti", hän sanoo ja kääntyy minua kohden. Hänen kasvonsa ovat järkytyksestä kalpeat. "Lähetimme jo hakemaan parantajaa. Toivottavasti hän tulee pian."

"Mitä hänelle on käynyt? Onko hän loukkaantunut?" kyselen samalla kun Anárion työntää minua päättäväisesti kauemmas huoneesta.

"En ole varma elääkö hän edes!" Anárion huokaa ja näen kuinka kyyneleet äkkiä nousevat hänen silmiinsä.

Alan hätääntyä. "Mutta mitä hänelle on käynyt?"

Anárion on poissa tolaltaan. Hän ei vastaa eikä hän anna minun mennä huoneeseen, vaan pitelee minua aloillani.

"Anárion, minä haluan mennä katsomaan häntä."

Hän pudistaa päätään. "Ei, odotetaan parantajaa. Hän on loukkaantunut hyvin pahasti."

Sárawen itkee sydäntä särkevästi. Kuulen kuinka Elendil ja Elvëa yrittävät lohduttaa häntä. Amandil tulee pois huoneesta, puristaen jotain kädessään. Hän sulkee oven perässään.

"Isildur kävi hakemassa Valkoisen Puun hedelmän viime yönä Armenelosista, Linnan pihalta", hän sanoo minulle ja näyttää pientä vaaleanvihreää hedelmää. "Valar häntä auttakoon. Hän kuunteli, kun kerroin Pharazônin aikeesta hävittää puu, ja päätti tehdä jotain pelastaakseen sen. Minun olisi pitänyt arvata se."

"Hän joutui taisteluun, eikö niin?" Anárion kysyy. "Joku yritti estää häntä ottamasta hedelmää."

Amandil nyökkää. "Pharazón oli varmasti osannut odottaa jotakin tämän kaltaista ja oli määrännyt vartijoita puun ympärille. Toivon, ettei kukaan tunnistanut Isilduria. Hän oli kyllä pukenut tallirengin varusteet ylleen, mutta silti."

"Mitä väliä sillä on? Hän on kuolemaisillaan!"

"Pelkäänpä, että saamme pian Kuninkaan Miehiä vieraaksemme, jos Isildurin henkilöllisyys paljastui. Mutta minä menen nyt ja istutan tämän hedelmän. Meidän täytyy olla hänelle ikuisesti kiitollisia. Olen varma, ettei hän tehnyt tätä turhaan."

Parantaja saapuu. Jään odottamaan huoneen ulkopuolelle Anárionin kanssa. En osaa kuvitella Isildurin olevan kuolemankielissä. Hänhän on niin suuri, voimakas ja aina niin täynnä elämää. Ja jos hän olisi pahasti loukkaantunut, kuinka hän olisi voinut ratsastaa koko matkan Armenelosista Rómennaan? Ei, hän paranee varmasti pian.

Isilduria hoidetaan koko päivä. Palvelusväki juoksee pitkin käytäviä parantajan asioilla, tuoden yhtä mittaa uusia rohtoja ja kääreitä Isildurin haavoja varten. Anárion kuljeksii levottomana edestakaisin. Minä yritän tehdä jotain järkevää, pitää seuraa Auriëlle ja hänen lapsilleen ja kuunnella Elvëan muisteluja pojanpojastaan, kun tämä oli lapsi, mutta en jaksa sitä pitkään. Elvëa puhuu ikään kuin nämä olisivat Isildurin ruumiinvalvojaiset. Ehkä nämä ovatkin.

Parantaja ei anna toivoa. Hän sanoo, ettei niin monesta syvästä haavasta kärsivä mies voi elää montaakaan päivää. Isildurille on sitä paitsi noussut kuume. Hän tuskin jaksaa sinnitellä enää pitkään. Hän saattaa kyllä herätä hetkeksi ennen kuolemaansa, niin että meidän voi olla mahdollista hyvästellä hänet, jos valvomme hänen vuoteensa vierellä.

En saata uskoa parantajan sanoja. Täytyy olla jokin keino, jolla hänet saa parannettua. Ennen kuin isäni murhattiin, kukaan tuttuni ei ollut kuollut ennen aikojaan. Olen kyllä aina tiennyt, että sellaista voi tapahtua. Olen kuullut pojasta, joka hukkui ollessaan uimassa, ja jostakin miehestä, jonka hevonen oli heittänyt selästään. Mutta en voi kuvitella, että sellainen onnettomuus voisi sattua jollekin läheiselleni ja näin pian isäni jälkeen. Onko tämä jokin rangaistus? Ovatko valar vihastuneet meihin, kun ihmisiä kuolee koko ajan? Pudistan päätäni. Tämä kaikki on Kuninkaan Miesten tekosia.

Epätoivo kuultaa Elendilin äänestä, kun hän puhuu Amandilin kanssa.

"Mestari Elrond voisi parantaa hänet. Olen varma, että hän voisi. Olen nähnyt hänen tekevän ihmeitä loukkaantuneiden haltiasotureiden parissa. Hän voisi auttaa."

"Hän voisi ehkä parantaa Isildurin, jos olisi täällä nyt", sanoo Amandil apeana. "Mutta matka Keski-Maahan häntä noutamaan kestäisi liian pitkään. Tiedät sen hyvin, senya."

Niin Elendil luultavasti tietääkin. Hän kääntyy ja kävelee pois. Illan tultua minä pääsen viimein katsomaan Isilduria. Hän makaa suuren vuoteen toisella laidalla ja hänen äitinsä istuu hänen vierellään, pidellen poikansa kättä omassaan. Sárawen on tuskin liikahtanut paikaltaan koko päivänä. Minä seison hiljaa. Isildur on syvässä unessa, mutta hänen hikisillä, lakanan valkeilla kasvoillaan on pingottunut, tuskainen ilme ja hän hengittää vaikeasti. Hänen rintansa ympärille on kiedottu paksu side, samoin kuin hänen toiseen olkavarteensa. Enempää vammoja en näe, sillä hänen ylleen on vedetty peite. Äkkiä en kestä katsoa häntä, enkä hänen äitiään, ja minä käännyn ja riennän pois huoneesta. Isildur-parka. En kestä nähdä häntä noin avuttomana ja hauraana. Vielä eilen hän käveli reippaana ja voimakkaana pitkin tämän talon käytäviä, nykäisi Isilmeä letistä, härnäsi uutta palvelustyttöä antamalla tälle tehtäviä, jotka oli mahdotonta toteuttaa, ja pysähtyi katselemaan minua, kun kirjoin kukkakuvioita uuden pöytäliinan helmaan. Toivon nyt, että olisin nostanut katseeni työstäni silloin ja jutellut hänen kanssaan.

Juoksen ulos talon takapihalle. On jo melkein pimeää. Huomaan liian myöhään, etten ole yksin. Elendil seisoo kuistilla, pää alas painuneena, verannan kaidetta vastaan tukeutuneena. Tajuan hänen asennostaan, että hän itkee, ja olen kääntymäisilläni takaisin sisään, kun hän alkaa puhua.

"Minä olin hänelle aina liian ankara. Halusin niin kovasti tehdä hänestä itseni kaltaisen", hän sanoo ja huokaa syvään.

Miksi hän puhuu tästä minulle? Emme tunne toisiamme mitenkään hyvin; olemme tuskin vaihtaneet sanoja muutoin kuin illallispöydässä. "Herra?" minä mutisen. Minun oli pakko sanoa jotain varmistaakseni, ettei hän luule minua joksikuksi toiseksi.

"Se koko jupakka Elendilmirin takia... Miksi minä olin hänelle niin ankara? Hän varmasti kuvitteli, että minä pidin sitä jalokiveä tärkeämpänä kuin hänen onneaan. Tai hänen elämäänsä. Luulen, että hän kävi hakemassa hedelmän, koska halusi korvata jotenkin Elendilmirin menetyksen. Nyt minä antaisin kaikki sukumme perintökalleudet pois hetkeäkään empimättä, jos vain saisin poikani takaisin."

"Ette te ole menettänyt häntä vielä", minä sanon hiljaa. Hän ei vastaa mitään. Lopulta käännyn ja lähden takaisin sisään. Yö on jo laskeutunut.


AZRUBÊL

Nimloth on kuollut. Myös tämä toinen. Katselin, kun sen paksu runko hakattiin kirveellä poikki, oksat katkottiin ja hedelmät syötettiin porsaille. Annatar on hyvin tyytyväinen. Hän käski kuningasta rakentamaan temppelin Viherkummulle. Siitä tulisi meidän uusi pyhättömme, paikka jossa voimme palvoa uutta, parempaa jumalaamme: Pimeyden Herraa.

Annatar on kutsunut minut luokseen. Hän haluaa tietää enemmän siitä yöstä, jona varas yritti ryöstää Nimlothin hedelmiä. Olen onnellinen, että hän haluaa tavata minut kahden kesken. Viimein voin puhua hänen kanssaan. Rakkaus täyttää sydämeni, kun ajattelen sitä, mutta samalla sydäntäni varjostaa pelko. Hän saattaa olla tyytymätön, kun emme saaneet varasta surmattua tai edes vangittua.

Koputan oveen ja hän pyytää minua astumaan sisään elegantisti sisustettuun huoneistoonsa. Se on paras asunto, mitä Linnasta voi löytää heti kuninkaan huoneiden jälkeen. Annatar istuu hopeisissa vaatteissaan suuressa samettiverhoillussa nojatuolissa ja hymyilee minut nähdessään.

"Azrubêl, istu toki alas", hän toteaa kun olen kumartanut hänelle.

Hän nousee ja kaataa meille viiniä. Hän ei pidä siitä, että ympärillä hyörii palvelijoita, ja huolehtii siksi itse tämänkaltaisista asioista. Se on hyvä. Haluan olla hänen kanssaan kahden.

Hän ei kiirehdi ottamaan asiaansa esiin. Hän puhuu minulle aluksi Númenorista, siitä kuinka hyvin hän viihtynyt kauniissa maassamme ja siitä kuinka hän uskoo Keski-Maasta tulevan yhtä suurenmoisen sitten, kun kuningas Ar-Pharazôn on ottanut maan haltuunsa. Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Olen huomannut olevani aina samaa mieltä hänen kanssaan. On vaikeaa olla eri mieltä sellaisen kanssa, joka sanoo vain viisaita asioita.

"Tiedän sinun salaisuutesi, Azrubêl", hän sanoo äkkiä hymyillen

Käteni etsiytyy taskuni luo. Se on tallessa ja rauhoitun.

"Minun salaisuuteni?"

"Salaisen aseesi", hän naurahtaa. "Älä huolestu, hyvä ystävä. Minä vain satun tietämään siitä. Tiedän hyvin paljon sellaisia asioita, joista kenelläkään muulla tässä hovissa ei ole aavistustakaan, ja sinun salaisuutesi on yksi niistä asioista."

"Minä löysin sen itse. Se on minun."

"Pelkään, että olet väärässä, rakas pieni Azrubêl", hän sanoo yhä hymyillen. "Sitä ei ollut tarkoitettu sinulle. Et ehkä tiedä, että sen alkuperäinen omistaja on hyvin huolissaan ja onneton, kun hän on menettänyt kalleimman omaisuutensa. Minusta olisi kilttiä antaa se hänelle takaisin."

"En minä tunne sitä henkilöä, joten minä en voi antaa sitä takaisin." En halua luopua siitä. Ja kuinka hän voi edes tietää siitä? En ole kertonut kenellekään. En ole näyttänyt sitä kenellekään. Se kuuluu vain minulle, kokonaan ja yksin minulle. En anna toisten nähdä sitä vilauksen vertaa.

"Tunnet varmasti arvoisan ruhtinas Maltasarin. Hän on tällä hetkellä hyvin heikko ja onneton vanhus. Hän todella kaipaa rakasta aarrettaan."

"En anna sitä! Se kuuluu minulle! Maltasarilla on jo kaikkea mitä hän tarvitsee loppuelämänsä ajaksi. Ei hänelle ole tästä mitään hyötyä. Hänhän makaa kotonaan rikkauksiensa päällä kaiket päivät, kuten aina ennenkin."

"Niinhän sitä voisi luulla. Varsinkaan kun kukaan ei koskaan näe hänen liikkuvan missään. Se ei tietysti tarkoita, ettei hän tekisi sitä, kuten varmasti hyvin tiedät."

"Kuinka tiedätte sen kuuluvan hänelle? Kuka tahansa saattoi pudottaa sen käytävälle sinä päivänä, kun Ar-Pharazônista tuli kuningas. Täällä oli paljon ruhtinaita ja ylhäisiä ihmisiä silloin Númenorin joka niemeltä."

Annatarin hymy alkaa käydä hieman väkinäiseksi. "Tiedän sen, koska minä annoin sen hänelle. Lahjaksi. Maltasar on minun hyvä ystäväni, ja hän piti kovasti lahjastaan."

"Minä tarvitsen sitä enemmän kuin hän", yritän vielä. En haluaisi pahoittaa Annatarin mieltä väittämällä vastaan. Hän on antanut sormuksen lahjaksi, joten se kuuluu tietysti lahjan saajalle. Mutta silti, en tahdo luopua siitä. Olen niin tottunut siihen. En ymmärrä, kuinka voisin elää ilman sitä. Kaikki on niin paljon helpompaa näkymättömänä.

"Mihin olet ajatellut käyttää sitä?" hän kysyy kiinnostuneena.

"Voisin taistella sen avulla kuninkaani puolesta."

"Ja entä sen jälkeen? Sitten kun kuninkaalla on kaikki, mitä hän tarvitsee?"

"Minä..." Hämmästyksekseni aioin sanoa, että sitten minä tappaisin kuninkaan. En tajua mistä ajatus tuli päähäni, mutta saan hillittyä itseni viime hetkellä. "Sitten minä palautan sen Maltasarille", totean epävarmasti.

Annatar naurahtaa jälleen. "Epäilen sitä."

"Minusta voisi olla paljon hyötyä kuninkaalle! Minusta on jo ollut hänelle paljon hyötyä."

"No, se on ehkä totta. Muuten olisinkin pyytänyt sormusta sinulta jo aiemmin. Mutta näkymättömyydestäsi huolimatta et saanut pysäytettyä sitä varasta, joka yritti ryöstää hedelmän Valkoisesta Puusta. Hän pakeni, ja jollei hyvä kuningas olisi kaatanut puuta, olisi hän saattanut toistaa yrityksensä ja kenties onnistua siinä."

Pudistan päätäni. "Hän haavoittui pahoin meidän miekoistamme. Hän on luultavasti jo kuollut."

Annatar kohauttaa harteitaan. "Ehkä on, ehkä ei. Samantekevää. Minä tarkoitan vain, että olisit voinut käyttää sormusta paremminkin. Olisit voinut lähteä sen miehen perään, ja selvittää missä hän asuu. Minulla on omat epäilykseni hänen henkilöllisyydestään, ja olisi hyvin ilahduttavaa, jos voisimme ottaa hänet kiinni. Jos hän elää vielä, voisimme tuomita hänet kuolemaan porttikiellon rikkomisesta ja kuninkaan linnan alueelle tunkeutumisesta. Kuten olen monesti aiemmin sanonut, Andúniën ruhtinashuoneen miehet olisi hyvä ottaa talteen. He ovat kuninkaan sukua, ja voivat aiheuttaa ongelmia, jos heidän linjaansa ei katkaista hyvissä ajoin."

"Luulette siis, että se oli joku heistä?"

"Tietysti se oli yksi heistä - Isildur. Amandil alkaa nimittäin olla jo vanha, eikä hän halua jättää lämmintä vuodettaan keskellä yötä vaikka arvostaakin tämänkaltaisia asioita. Elendil taas on tähtiin tuijotteleva nahjus, joka kärkkyy ruhtinaan virkaa niin ahnaasti, ettei varmasti riskeeraisi henkeään ennen kuin on sen saavuttanut. Anárion puolestaan on harmiton pelkuri, joten häntä meidän ei tarvitse ottaa ollenkaan lukuun. Isildur sen sijaan on tyhmänrohkea pöyhkeilijä, jonka voi hyvin kuvitella yrittävän jotain sellaista kuin Valkoisen Puun pelastaminen, jotta saisi kunniaa ja nimensä historiankirjoihin. Etkö ole samaa mieltä kanssani?"

"Olen toki."

"Hyvä. Minä olen päättänyt antaa sinulle mahdollisuuden osoittaa, että sinusta on vielä hyötyä kuninkaalle. Pidä siis sormus vielä toistaiseksi ja mene sen avulla Rómennaan. Tuo Isildur tänne, jos hän vielä elää, ja jos hän ei elä, tuo minulle Anárion. Keksimme käyttöä kummalle tahansa, kunhan tuo kaunis hopeinen temppeli valmistuu Viherkummulle."

"Kuinka minä saan tuotua hänet? Hän on suurikokoinen mies –"

"Luulin, että sanoit sinusta olevan hyötyä kuninkaalle. Hetikö alat empiä, kun sinulle annetaan yksinkertainen tehtävä?"

"En toki, herra. Mutta eikö olisi parempi, jos minä surmaisin hänet siellä?"

"Ei. Minä haluan, että hänet tuomitaan kuolemaan julkisesti ja surmataan julkisesti. Vain sillä tavalla kapinallisia ajatuksia hautovat typerykset saadaan näkemään, miten heidän käy, jos he uhmaavat kuninkaan käskyjä. Isildur on juuri sopiva esimerkki heille."

Ymmärrän hänen sanojensa viisauden, vaikka tehtävä kuulostaakin vaativalta.

"Minä teen parhaani."
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste) 10. luku 12.12.09

Viesti Kirjoittaja Leida »

Viimeinkin todennäköisesti erittäin hajanaista kommenttia. :)

Luku 8

Tykkään tästä tarinasta edelleen kovasti ja olen sitä mieltä, että tyylillisesti tämä tuntuu sopivan Numeroniin erikoisen hyvin. Nimlothia olit kuvannut tässä luvussa niin hyvin, että hahmosta sai melkeinpä heti taas hyvin kiinni, Isildur taas tuntui ensin vähän etäiseltä, mutta sillä lailla hauskasti kuin se olisi tosiaan palannut pitkältä matkalta ja pitäisi taas opetella tuntemaan se. Tykkäsin hirveästi noista Isildurin veljen (nimet ovat vielä vähän hukassa) pikkutytön ajatuksista - ihanan pikkutyttömäistä ja sympaattisia nuo kysymykset Isildurin avioliittoaikeista.

Ja Sauronia olit kuvannut kivasti. Tuntui niin täysin luonnolliselta, että Azrubêl on aivan Sauronin pauloissa. Tottakai hän ajattelee, että
kerrankin joku, joka osaa arvostaa häntä ja Sauron näkeee tietysti suoraan Azrubêlin pikkumaiseen sieluun ja sen, miten tämän miehen kanssa kannattaa toimia.

Luku 9

Tykkäsin tästä luvusta aivan erityisesti - tai sitten se johtuu siitä, että pääsin kunnolla vauhtiin lukemisessa tässä luvussa. Tykkään siitä, miten olet valottanut yleistä poliittista tilannetta (mielenkiintoisesti ei lainkaan tylsästi), mutta kuinka päähuomio on kuitenkin hahmoissa. Nimloth on edelleen loistava hahmo, sen tekemät ratkaisut tuntuvat aina niin järkeviltä mutta silti luonnollisilta. Nimlothin isän kuolema tuli niin äkkinäisesti, ettei sitä ollenkaan osannut odottaa, vaikka mielessä liikkuikin niiden miesten tullessa varmaan samoja pahaenteisiä ajatuksia kuin Nimlothinkin mielessä.

Voi Nimlothin ja Isildurin ei aivan etiketin mukainen tapaaminen. :) Ihana kohtaus. Ja jotenkin ihanasti ajateltu, kun Nimloth ajattelee rakastavansa Isildurin pöyhkeää tapaa ilmaista asioita. Ja Isildur on niin oma itsensä, kun se lähtee hakemaan itse Nimlothia ja on vielä tekemässä sen säntäämällä matkaan kesken aterian. Voi, tykkään molemmista hahmoista niin kovasti.

Isildur keskellä juoruilevien ja teeskentelevien ylhäisönaisten laumaa on myös tavattoman hyvä kohtaus. Varsinkin se, kun Isildur lopulta rupeaa vertaamaan haltianaisia ja ihmisnaisia toisiinsa ja miten se jättää homman kesken juuri ratkaisevassa kohtaa. Ja tietysti se, mitä siitä sitten seuraa. Ihan mieletön kohtaus, kaiken kaikkiaan. Ja Calethin pisteet kyllä nousivat minun silmissäni, kun se rupesi pauhaamaan naisten oikeuksista, vaikka kuinka olikin nauttinut viiniä. Ja Isildur oli kyllä niin mies, todella ärsyttävästikin (Toivon vain, ettei hän viettäisi niin paljon aikaa ystävättäriensä seurassa. Sitten kun olemme naimisissa, annan hänen tavata heitä vain muutaman kerran vuodessa) ja samaan aikaan se oli niin Isildur. Jotenkin tuo koko kohtaus oli niin tyypillistä sinua ja se oli kyllä ehdottomasti yksi suosikeistani tässä ficissä tähän mennessä, vaikkei tosiaan välttämättä juonellisesti ollutkaan niin kovin merkittävä.

10. luku

Isildurin huimapäinen matka pelastamaan Valkoista puuta on hieno kohtaus. Samaten tämän ajatukset huonosti päättyneen retken jälkeen tai pikemminkin matkalla kotiin, kun Isildur roikkuu voipuneena hevosen selässä. Olen aina tykännyt kovasti sellaisista kuvailuista kuin veren metallinen maku, joten pidin siis sitäkin enemmän kohdasta. Ja samaten pidin Isildurin pohdinnoista kuolemasta. Sellaisia lyhyitä, yksinkertaisia mutta tärkeitä lauseita, ei Isildur tuossa tilassa olisi varmasti jaksanut pidempiä ajatellakaan. Ja tietysti ajatukset Nimlothista olivat ihania.

Azrubêlin näkökulmasta kirjoitettu kappale oli mielenkiintoinen myös. Sauron oli erittäin mielenkiintoinen. Azrubêlin ajatukset siitä, miten on vaikea olla eri mieltä ihmisen kanssa, joka sanoo vain viisaita asioita, olivat niin tosia. Ja Sauronhan on sekä ovela että viisas. Voi, sormus. Haluan tosiaan tietää, mitä tapahtuu, kun Azrubêl lähtee suorittamaan tehtäväänsä.

oli kiva lukea itsensä ajan tasalle tässä tarinassa. Pidin tästä edelleen kovasti, tykkään hirveästi sekä Isildurin että Nimlothin hahmoista ja odotan loppulukuja innokkaasti. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste) 10. luku 12.12.09

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Anteeksi, että tämä kommentti on viipynyt ihan liian kauan.

Tykkäsin tästä luvusta oikein paljon. Isildurin retki pelastamaan Nimlothin hedelmiä oli hienosti kuvattu ja kovin todentuntuinen, ja todellakin niin Isildurin luonteeseen sopivalla tavalla toteutettu... :D Ehkä Númenorin ihmiset pitäisivät vielä yhtä, jos meilläkin olisi ollut joku yhteinen vihollinen, jota vastaan taistella. Tuo lause on pakko lainata, se oli hieno oivallus. Ehkä Númenorissa elämä oli liian helppoa, ja sen takia sille kävi huonosti.

Ja oi, tosi ihanaa se miten hän ajatteli Nimlothista (siis omasta Nimlothistaan). *hymy* Isildurin kotimatka oli hienosti kuvattu, se, että hän oli tuskissaan mutta jatkoi silti ja niin edelleen.

Isildurin tapaus oli kotona aika järkytys. Pidin siitä, miten kerroit talon jokaisen suhtautumisesta asiaan, ja Nimlothin ajatukset olivat hyviä. Se kohtaus Elendilin kanssa oli jotenkin hieno.

Ja tämä Annatar sitten. En tajua, miten onnistut hänen kuvaamisessaan noin mainiosti, sitä, miten hän on olevinaan niin hyvä ja hieno ja oikeassa. Kun puhe kääntyi siihen, että on haettava Isildur, alkoi pelottaa. Voi ei.

Jatkoa odotellessa, niin kamalaan kohtaan jätit että en tiedä, jaksanko odottaakaan. Ja huomasin muuten, että kommentointitaitoni on surkeassa jamassa. Hyi olkoon.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste) 10. luku 12.12.09

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Leida ja Nerwen. Mukava että jaksatte lukea ja kommentoida tätä, etten ihan omaksi "ilokseni" joudu tätä tänne copy/pastettamaan.

Leida: Ei sinun olisi tarvinnut nähdä noin paljon vaivaa kommenttien eteen, kun ei tässä jutussa ole oikeastaan mitään hyvää. En osaa oikein vastata noihin kommentteihisi mitään, koska en enää oikein muista miksi kirjoitin mitä kirjoitin. Toivon vaan ettei tämän lukeminen ole kamalan tuskaista ja aikaa vievää. Minä halusin kai välttämättä saada sen Erendisin miehiä koskevan puheen mukaan, koska se oli niin hauska ja koska siinä tuntui olevan totta toinen puoli. Nimlothin suuhun se ei oikein sopinut joten annoin sen sitten Calethille. Ja tuo hedelmän varastaminen oli tietysti pakko olla mukana, kun se nyt on oikeastaan se ainoa juttu, joka Isildurin Númenorin ajoista tiedetään.

Nerwen: Isildurin hedelmän varastaminen oli varmasti parasta tuossa luvussa, ainakin siinä kohtaa tuntui tapahtuvan jotain... Niin no, en tiedä tuosta Annatarista oikein, minusta hänestä tuli aika tavanomainen pahis... siis tuollaisia on kaikissa amerikkalaisissa ö-luokan leffoissa. Ja kommenteista ei tosiaan kannata ottaa mitään stressiä, tämä juttu on niin huono, ettei kenenkään kannata tuhlata tähän paljon aikaa ja aivokapasiteettia.

No niin, en minä tätä loppujuttua ihan alkuperäistilassa postaakaan, nimittäin tästä seuraavasta lähti 1,5 sivun verran pois Isildurin kuumeista hourailua, koska sen lukeminen olisi saattanut lisätä aivoverenvuodon riskiä. Se mitä jäi jäljelle kuulostaa varmaan aika omituiselta ja töksähtävältä ja minua vähän nolottaa postata tämä luku, mutta en vaan millään jaksa enkä halua uhrata enempää aikaani tähän juttuun.


Luku 11


NIMLOTH

Isildur sinnittelee yhä. Hänen kuumeensa aaltoilee, ja pahimmillaan se on öisin. Hän on silloin levoton ja hourailee, mutta päivisin hän nukkuu rauhassa ja saattaa joskus herätäkin hetkeksi, niin että hänelle voidaan antaa ruokaa ja juomista. Hän ei ole puhunut paljon, emmekä tiedä, mitä hänelle tarkalleen ottaen tapahtui Armenelosissa, mutta hän kyselee hedelmästä ja näyttää rauhoittuvan, kun kerromme että Amandil istutti sen ja se on alkanut jo versoa.

Hänen äitinsä antaa minun auttaa Isildurin hoidossa, vaikkakin hyvin vastahakoisesti. Hän ei ole tähän mennessä antanut minun valvoa öitä Isildurin vuoteen äärellä, väittäen etten osaisi rauhoitella häntä oikein, kun hän on levoton ja näkee painajaisiaan. Tämä yö on ensimmäinen, jonka saan viettää Isildurin vuoteen äärellä. Kaikki olivat sitä mieltä, että Sárawenin on aika saada viimein hieman lepoa, joten hänen oli lopulta annettava periksi.

Isildur hengittää vaikeasti. Parantaja sanoi, että hänen keuhkonsa ovat vaurioituneet ja sen vuoksi hänen on kivuliasta hengittää. En voi tehdä paljonkaan hänen hyväkseen. Valelen hänen kuumia kasvojaan kylmällä kääreellä, mutta minusta tuntuu, ettei hän pidä siitä, sillä hän kääntää päätään poispäin. Annan olla. Hän mutisee unissaan jotain, joka kuulostaa aivan lauseelta "minä hukun". Mietin, pitäisikö minun herättää hänet. Hän käy yhä levottomammaksi. Hän alkaa huitoa käsillään ja potkii peittoa pois yltään. Muistan, että Sárawen varoitti tästä. Hän sanoi, että hänen haavansa voivat aueta, jos hän liikehtii liikaa.

Asetan käteni Isildurin otsalle ja kumarrun puhumaan hänelle.

"Se on vain unta, Isildur. Et sinä huku. Olet turvassa."

Minusta tuntuu, ettei hän kuule, mitä minä sanon. Sárawen ei kertonut, miten hän yleensä rauhoittaa poikansa. Toisen ihmisen herättäminen kohteliaasti voi olla joskus hankalaa, varsinkin kun tämä on iso mies, joka tuskin vähästä hätkähtää. Ravistan häntä varovasti hartioista.

"Isildur, herää! Se on vain unta!"

Lopulta minä nipistän häntä. Se on kaikkea muuta kuin kohteliasta, mutta hän heittelehti jo niin rajusti, että pelkäsin hänen pian putoavan sängystä. Hänen silmänsä revähtävät auki ja hän tuijottaa minua suoraan kasvoihin.

"Nimloth? Oletko se sinä?" hän kysyy ja tuijottaa minua aidosti hämmästyneenä.

"Olen."

"Oletko sinäkin kuollut?"

"En, Isildur. Sinä näit painajaista. Olet turvassa --"

"Minä hukuin. Kuinka sinä voit olla siinä?"

"Et sinä hukkunut. Se oli vain painajainen."

Isildur nousee äkisti istumaan ja ennen kuin ehdin siirtyä kauemmas, hän on kaapannut minut syliinsä.

"Nimloth, Nimloth. Anna anteeksi. Voitko sinä antaa minulle anteeksi? Se oli minun syytäni. Minä epäonnistuin. On minun vikani, että he kuolivat."

Hän rutistaa minua, hautaa kasvonsa minun olkapäähäni. "Isildur, sinä näit pahaa unta."

"Se on minun vikani. He kuolivat. Ja sinä vihaat minua sen vuoksi."

Hän itkee vasten minun olkapäätäni. Hän nyyhkyttää sydäntä särkevästi, ja se ahdistaa minua suuresti, kun en tiedä, mikä hänellä on hätänä.

"En minä vihaa sinua, Isildur."

"Annatko sinä minulle anteeksi?"

"Annan. Ole rauhassa, Isildur. Ei se ollut sinun vikasi." Mitä ikinä sitten teitkin. Päätän, että minun on paras teeskennellä näkeväni samaa unta kuin hänkin. Hän on varmasti vielä osittain unessa. Ehkä tämä on unissakävelyä, mutta hän on vain liian heikko jättääkseen vuoteensa.

Hän vajoaa takaisin tyynylleen yhtä nopeasti kuin siltä nousikin.


AZRUBÊL

Ajoin rattailla viimeksi asuessani vanhempieni luona Emeriëssä. Ehdin jo kuvitella, ettei minun tarvitsisi enää koskaan tuntea itseäni maalaispojaksi, mutta olin väärässä. Rengin ruskeat vaatteet ja villamyssy takaavat, että muutkin luulevat minua sellaiseksi.

Ei ollut muutakaan keinoa. Miten muuten muka voisin saada Isildurin kokoisen miehen kuljetettua Armenelosiin, jos en rattailla? Mieluiten olisin tekeytynyt näkymättömäksi, mutta itsestään liikkuvat rattaat olisivat varmasti herättäneet turhan paljon huomiota ohikulkijoissa. Olen lastannut mukaan joitakin viljasäkkejä linnan keittiöstä, jotta minulla näyttäisi olevan jokin pätevä syy ajaa Rómennaan, sekä vilttejä, joilla aion peittää Isildurin sitten, kun olen saanut nostettua hänet kuormaan. Pihistin myös erään eläinten parantajan yrttikomerosta voimakasta rohtoa, jota hän käyttää riehaantuneiden sonnien tainnuttamiseen. Toivon, että se tehoaa Isilduriinkin.

Rómenna, Uskollisten turvapaikka. Täällä majatalotkin ovat niin siivoja, että ylimysrouvatkin lapsineen käyvät niissä toisinaan syömässä. Minä en pysähdy niihin, sillä haluan perille niin pian kuin mahdollista. Ilta hämärtyy varhain tähän aikaan vuodesta, ja minun on ehdittävä Andúniën ruhtinaan talolle ennen kuin he käyvät yöpuulle. He kuitenkin lukitsevat ovet yöksi, ja minun on päästävä livahtamaan sisään ennen sitä.

Sopivan paikan löytäminen hevoselle ja rattaille on vaikeaa. En voi jättää niitä kovin kauas kartanosta, sillä en usko Isildurin raahaamisen rattaille olevan miellyttävä tehtävä, puhumattakaan siitä, että itsekseen pitkin maata raahautuva Andúniën ruhtinaan perillinen voisi saada jonkun yön kulkijan hieraisemaan kahdesti silmiään ja ottamaan sitten selvää, mistä noituudesta siinä on kysymys. Lopulta astun alas rattailta ja ohjaan ne hevosineen pieneen metsikköön, jonka reunamilla rehottava lepikkö toivottavasti estää ohikulkijoita näkemästä liikaa.

Pujotan sormuksen sormeeni. Olen tottunut sen aiheuttamaan kipuun jo kauan sitten. Mietin, mistä Annatar mahtoi saada tämän sormuksen, ja kuinka hän saattoi antaa sen lahjaksi ystävälleen, sen sijaan että olisi pitänyt sen itse. En pystyisi itse samaan. En halua luopua sormuksesta milloinkaan, ja toivon, että Annatar antaa minun pitää sen, jos suoritan tehtäväni onnistuneesti. En kai olisi muuten edes ryhtynyt mihinkään näin vaaralliseen. Annatar on hyvä ja jalomielinen mies. Antaa nyt lahjaksi näin mahtava taikakalu, kun hän itsekin olisi varmasti voinut käyttää sitä moniin hyviin tarkoituksiin. En pysty oikein ymmärtämään sitä miestä. Mutta kuinka voisinkaan ymmärtää, kun olen vain pelkkä mitätön ihminen ja hän on kuolematon ja ihmeellinen, valariakin mahtavampi.

Valot palavat vielä valkean kolmikerroksisen päärakennuksen ikkunoissa. Pääovelle nousevat kiviset askelmat. Siitä en aio sisään, vaan etsin huomaamatonta sivuovea, jota palvelijat käyttävät. Löydän sellaisen talon oikealta sivulta. Asetun seinän viereen lähelle ovea ja odotan.

Viimein joku palvelijoista astuu ulos kaksi sankoa käsissään ja ennen kuin ovi ehtii sulkeutua, minä olen sisällä talossa. Hiivin ääneti. Painaudun seinää vasten ja pidätän hengitystäni, kun joku tulee vastaan käytävällä. Vieraaseen taloon tunkeutuminen ei ole niin helppoa, vaikka olisi näkymätön. Varsinkin ovet ovat ongelmallisia, koska itsestään avautuvat ja sulkeutuvat ovet voisivat herättää hämmästystä, jos joku sattuisi näkemään. Kun olen ovella, jonka oletan johtavan isäntäväen osaan talosta, minä odotan ja odotan, mutta kun mitään ei tapahdu, kyllästyn ja avaan oven itse, sillä ulkopuolelta ei kuulu ääniä. Käytävä on hämärä ja tyhjä, ja hiivin eteenpäin.

He ovat menossa nukkumaan. Seison suuressa hallissa, josta johtavat portaat ylempään kerrokseen. Näen naisen ja kahden tytön kiipeävän portaita pitkin ylös, ja arvaan että he ovat nuoremman pojan, Anárionin puoliso ja lapset. Vanhempia naisia tulee myös halliin, varmaan Elendilin ja Amandilin vaimot. Voi, miten helppoa minun olisi tappaa heidät nyt. Tuskinpa Amandilistakaan olisi enää kovasti harmia sen jälkeen. Hän on jo vanha, ja vanhukset usein menettävät elämänhalunsa puolisonsa kuoltua. Nyt ei vaan ole sen aika.

Minun silmiini talo on valtava, äveriäs herraskartano, ja tunnen kateuden pistoksen ajatellessani, että heidän Andúniën kotinsa oli luultavasti vielä paljon tätä loisteliaampi. Tämä talo on tiettävästi Amandilin vaimon suvun puoleista perintöä, eikä se suku ole yhtä rikasta kuin Andúniën ruhtinaat. Siitä huolimatta ovat huoneet täynnä taitavasti maalattuja tauluja, marmoriveistoksia, seinävaatteita, taidokkaasti veistettyjä huonekaluja ja kultaisia kynttiläkruunuja. Pudistan päätäni. Ja nämä ihmiset ovat niitä, joiden mielestä ihmisen ei pidä kiintyä liiaksi maalliseen omaisuuteen, sillä kuollessamme me kuitenkin joudumme jättämään sen jälkeemme.

Kuulen miesten ääniä huoneesta, joka näyttää kirjastolta, ja livahdan sisään raollaan olevasta ovesta. Amandil, Elendil ja Anárion keskustelevat siellä. Yllätyn kun näen miten nuorelta Amandil yhä näyttää. Hänen hiuksensa ovat saaneet hopeisen sävyn, mutta kasvojen perusteella hänen ei uskoisi olevan Ar-Pharazônia vanhempi. Elendil on kaunis, mustatukkainen mies ja Anárion on poikamaisempi versio hänestä.

"Luulen että hän toipuu", sanoo Anárion. "Hän on sinnitellyt jo näin pitkään, ja hän nukkuu nykyään yönsä levollisemmin. Ei olisi ollenkaan Isildurin tapaista luovuttaa nyt."

"Sitä minä toivon. Toivon joka päivä ja yö", sanoo Elendil huokaisten ja ottaa siemauksen pikaristaan.

"Toiveikkuus varmasti kannattaa tässä asiassa. Hän voi paljon paremmin, niin parantajakin sanoi", toteaa Amandil.

"Kunpa voisimme jotenkin kostaa tämän. Kun vain saisin selville, kuka haavoitti häntä..."

Niin mitä, rakas Anárion? Minä mietin ja hymyilen näkymättömyyteni suojissa. Annatar oli oikeassa, mikä ei oikeastaan yllätä minua lainkaan. Isildur todella oli se tunkeilija, joka yritti ryövätä hedelmän Valkoisesta Puusta. Tietäisitpä, Anárion että se, jolle haluaisit kostaa, seisoo vain hieman selkäsi takana.

Jatkan heidän kuunteluaan ja päätän odottaa, kunnes he lähtevät yöpuulle. He ovat varmasti viimeiset hereillä talossa. He vaihtavat pian puheenaiheekseen politiikan, sen kunka turvaton heidän asemansa on ja kuinka heikosti he voivat puolustaa itseään, jos Kuninkaan Miehet hyökkäävät. Minusta on huvittavaa, että he pelkäävät hyökkäystä. Ikään kuin Annatar pitäisi heitä niin tärkeinä, että heihin kannattaisi haaskata sotilaiden voimavaroja. Hän nappaa heidät mieluummin yksi kerrallaan, kunnes kaikki tärkeimmät heistä on tuhottu, ja sitten loput kääntyvät kuninkaan puolelle aivan itsestään ilman turhaa vaivannäköä.

Kun he viimein saavat tarpeekseen, minä huokaisen helpotuksesta. Olin jo nukahtaa heidän ikävystyttäviin jaarituksiinsa alati suojelevista valarista. En ymmärrä sellaista ajattelutapaa. He ylistävät valarin suojelusta, vaikka tälläkin hetkellä yksi heidän perheenjäsenistään makaa henkitoreissaan? Olen aina ollut sitä mieltä, että Haltiamieliltä puuttuu terve järki.

Anárion päättää poiketa vielä katsomaan Isilduria, ja minä kiitän häntä mielessäni opastuksesta sairaan huoneeseen. Sekin on ensimmäisessä kerroksessa. Livahdan Anárionin perässä huoneeseen, jonka keskelle sijoitetussa, suuressa tummanruskeassa katosvuoteessa Isildur lepää.

Sitten minä näen hänet.

Ensin minä vain tuijotan. Minun on vaikea uskoa silmiäni. Epäilen niitä hetken. Maailma ei koskaan näytä ihan samalta sormuksen kanssa kuin ilman sitä. Mutta sitten hiivin lähemmäs henkeäni pidättäen. Katson häntä. Hänen ylpeitä kasvojaan, joiden silmien lempeys kuitenkin paljastaa hänen sydämensä olevan lämmin, toisin kuin Ar-Zimraphelilla, jonka kasvot ovat lempeät ja siropiirteiset, mutta silmissä on aina ylimielinen katse.

Nimloth. Minä peräännyn. Hetkessä kaikki on toisin. Minun maailmani ei ole enää sama paikka, kuin vain hengenveto sitten. Kuningas on huijannut minua. Nimloth ei ole kuollut. Kaiken sen jälkeen, minkä tein kuninkaani hyväksi, hän päätti valehdella minulle asiasta, jonka tiesi olevan minulle tärkeintä maailmassa. Miksi? Miksi hän kohteli minua niin? Onko hän paha? Ja miksi hän päätti antaa Nimlothin Isildurille, minun vihamiehelleni? Olen joutunut viheliäisen pilkanteon kohteeksi. Kenties kuningas on kaikki nämä vuodet nauranut itsekseen sille, kuinka helposti hänen onnistui huijata minua. En voi ymmärtää, miksi hän teki niin, mutta se osoittaa, miten vähän minä hänelle merkitsin. Jopa vähemmän, kuin osasin odottaa. Minä vihaan häntä, vihaan häntä nyt ja ikuisesti.

Anárion poistuu huoneesta vaihdettuaan muutamia sanoja Nimlothin kanssa. Katsoin kuinka Nimloth kääntyy taas Isildurin puoleen, mutta ottaa sitten esiin kirjan, jota käy lukemaan kynttelikön valossa. Isildur näyttää nukkuvan syvää unta. Ovatko he naimisissa? Ei, se on mahdotonta. Andúniën ruhtinassuvun perillisen avioliitto olisi ollut iso uutinen koko Númenorissa, ja minä olisin kuullut siitä. On kuitenkin selvää, että Nimloth rakastaa häntä, sillä hänen katseessaan on sellaista hellyyttä, jollaista hän tuskin koskaan ennen on suunnannut yhteenkään mieheen.

Olen onneton. Tiedän, että kaikki on toisin. Haluan Nimlothin. Millään muulla ei ole enää väliä. Nyt kun tiedän, että hän elää, hän on taas tärkeintä elämässäni. Jopa tärkeämpää kuin tämä kurja sormus. Päätän heittää sen pois heti kun olen saanut Nimlothin omakseni. Päätän käyttää nukutusrohtoani häneen, ja viedä hänet pois rattaillani. Vien hänet satamaan ja ostan paikan Keski-Maahan vievään laivaan. Minulla ei ole paljon rahaa, mutta ehkä se riittää lippuihimme. Jos ei, tarjoudun tekemään työtä laivassa. Tai ehkä voin tarjota sormuksen maksuksi. Pudistan sitten päätäni. Ei, minun pitää hävittää sormus. Heitän sen mereen. En halua kenenkään esittävän minulle kysymyksiä siitä, kuinka sain niin ihmeellisen kapineen haltuuni. Ennen pitkää Annatar saisi tietää, että sormusta on tarjottu maksuksi laivamatkasta ja sitten hän lähettäisi jonkun peräämme.

Yritän saada itseni rauhoittumaan, mutta se on vaikeaa, sillä sormus tuntuu äkkiä hyvin kireältä. Se polttaa sormeani pahemmin kuin koskaan aiemmin. Sormus sormessa ympäristö näyttää aina hieman erilaiselta kuin normaalein silmin, utuisemmalta ja haaleammalta, mutta nyt minun on vielä vaikeampi nähdä eteeni, sillä jokin toinen muoto uhkaa peittää näkökenttäni. Ympäristön äänet kuulostavat aina etäisiltä ja hiljaisilta, kun sormus on sormessani, mutta äkkiä kadotan ne kokonaan. Huomaan tuijottavani Annatarin kasvoja. En ymmärrä, miten se on mahdollista, mutta näen hänet. Hän ei ole enää kaunis. Hänellä on kammottavat, keltaiset silmät, jotka leiskuvat vihaa, ja kun hän puhuu, hänen sanansa ovat julmat ja käskevät. "Luuletko, etten minä tiedä, mitä sinä ajattelet? Jatka suunnitelmaa sellaisena, kuin me sovimme, niin voimme kenties unohtaa nämä petturimaiset mietteesi!" Sitten on taas hiljaista, ja alan nähdä eteeni hämärässä makuuhuoneessa. Värisen ja kylmä hiki on kihonnut otsalleni. Mitä tuo oli? Kuinka Annatar saattoi puhua minulle? Ehkä minä vain kuvittelin kaiken hermostuksissani.

Väärin. Sormus lähettää äkkiä tuskanaallon, joka ravistelee koko kehoani. Käperryn kerälle lattialle huoneen nurkkaan ja yritän olla vaikertamatta ääneen. Sormus polttaa minua niin kuin se aikoisi leikata sormeni poikki. Kipu säteilee sormesta muualle kehooni, sydämeni hakkaa kiivaasti, ja kuulen sen jyskytyksen korvissani. Haluan päästä sormuksesta eroon, mutta yritykseni kiskoa sitä irti ovat turhia. Se on kutistunut ja painautunut syvälle ihooni, pureutunut melkein luuhun asti.

Hyvä on. Hyvä on, minä luovutan! Minä teen niin kuin herrani haluaa. Minä huumaan heidät molemmat, ja lähden sitten viemään Isilduria rattaille. Ehkä voin palata sen jälkeen hakemaan Nimlothin. Ei, sormus on toista mieltä. Isildur riittää, nainen on turha. Hänen aikansa tulee myöhemmin.

Kipu hellittää sen verran, että kykenen liikkumaan. Otan vapisevin käsin taskustani pullon ja rievun. Minun on vaikea nähdä, mitä yritän tehdä, mutta onnistun miten kuten kastelemaan rätin rohdolla. Sitten minun on saatava riepu painettua Nimlothin kasvoille ennen kuin hän ehtii kirkaista tai tehdä jotain muuta, joka voisi havahduttaa Isildurin hereille. En tiedä, onko Isildur siinä kunnossa, että hänestä voisi olla vastusta minulle, mutta epäilemättä hän voisi saada aikaan talon väen herättävää melua.

Minun täytyy tehdä tämä. Muuten tuska ei hellitä koskaan. Lähden ryömimään kohti Nimlothin tuolia. Haluan vain, että tuska loppuu. En haluaisi totella Annataria. Ymmärrän nyt, mikä sormus on. Se on taikakalu, jonka avulla hän voi hallita minua. Ehkä hän aiemmin hallitsi sillä Maltasaria. En ymmärrä, miten sellainen taikakalu on mahdollinen, mutta vanhat tarut kertovat kaikenlaisista noitien tempuista, joita Keski-Maassa harrastettiin, ja ehkä tämä on yksi niistä. Mutta miksi hän olisi hallinnut juuri Maltasaria, eihän tämä ole ollenkaan tärkeä? Ei ainakaan yhtä tärkeä kuin kuningas. Olen joka tapauksessa pettynyt. Minä rakastin Annataria. Nyt ymmärrän, etten ollut hänelle ja kuninkaalle muuta kuin pelinappula, tai jokin otus, jota saattoi hieman kiusata huvin vuoksi. Kun vain pääsisin jotenkin eroon sormuksesta, niin minä katoaisin, enkä palaisi enää koskaan hoviin.

Nimloth sulkee äkkiä kirjan ja asettaa sen yöpöydälle. Hän nousee tuolilta kohentaakseen Isildurin peittoa. Pelkään hänen vaistoavan läsnäoloni. Rohdossa on vahva, etikkamainen tuoksu. Hän tarttuu pöydällä olleeseen vesikannuun ja lähtee äkkiä kohti ovea, ja minä väistän viime hetkellä, jottei hän kompastuisi minuun. En ole pystynyt nousemaan vielä jaloilleni. Toivon hänen viipyvän poissa tarpeeksi pitkään. Pakotan itseni jatkamaan matkaa kohti vuodetta. Vapisen edelleen. Hengityksenikin rahisee oudosti. Kokeilen vielä sormusta, mutta se ei hievahdakaan.

"Jatka suunnitelman mukaan, jatka suunnitelman mukaan", minä hoen itselleni, vaikkei se olekaan oma ajatukseni. Otan tukea vuoteen reunasta ja nousen pystyyn. Katson vihamieheni nukkuvia kasvoja. Hän on kalpea ja laihtunut ja hänen silmiensä alla on tummat varjot. Tunnen jonkinlaista mielihyvää nähdessäni hänet noin heikkona.

Mahdotonta. En pysty siihen. Tässä kunnossako minun pitäisi saada raahattua hänet ulos talosta ja pihan poikki metsikköön, jossa rattaat odottavat? Kun Annatar tajuaa epätoivoni, hän raivostuu ja satuttaa minua jälleen kerran. Hän haukkuu minua ja sanoo tappavansa minut siihen paikkaan, ellen heti tee niin kuin hän haluaa. Se ei ole tyhjä uhkaus. Lysähdän vuoteen viereen. Minun on mahdotonta pysyä enää hiljaa, sillä sormesta säteilevä tuska kalvaa koko ruumistani. Minä kuolen tähän, tiedän sen. Hetkeni on koittanut.

Toinen käteni haparoi vyötäni. Pelkään, ettei minulla ole sitä. Käytän sitä niin harvoin. Lopulta käteni kuitenkin osuu puukon kahvaan, ja vedän sen esiin. Minun täytyy taistella. Silmäni ovat kyynelten sumentamat ja käteni niin märät hiestä, että otteeni aseesta lipsuu. Asetan terän sormeni juureen, ja isken lujaa ja nopeasti. Silloin minä huudan, mutta tuska joka tekoani seuraa tuntuu hyttysen pistolta aiempaan verrattuna. Äkkiä olen vapaa.

Nousen nopeasti ylös, poimin verisen sormuksen ja sormeni lattialta ja syöksyn ulos, piittaamatta hämmästyneistä huudoista, jotka seuraavat perässäni. Nimloth oli käytävässä ja ehti nähdä minut. Minä juoksen, juoksen ulos ovesta, läpi pihamaan hevoseni luokse. Istun rattaille ja kolistelen niiden kanssa pois kaupungista, ja kun olen kulkenut kotvan matkaa, viskaan verisen sormuksen pois, kauas niitylle, jolla kasvaa pitkää heinää. En halua nähdä sitä enää koskaan.

En tiedä, mitä teen nyt. Tiedän vain, etten palaa enää koskaan Armenelosiin.


NIMLOTH

"Täällä oli tunkeilija, mutta en ehtinyt nähdä häntä kunnolla. Olin hakemassa lisää vettä. Näin vain hänen juoksevan ulos pääovesta."

Amandil näyttää huolestuneelta. "Ehkä he ovat arvanneet Isildurin olleen se, joka ryösti hedelmän puusta ja aikoivat kostaa. Onneksi vesa on vielä kunnossa. He eivät osanneet etsiä sitä."

"Mutta entä tämä veri? Se ei ole Isildurin verta, sillä myös hän näyttää olevan kunnossa", Elendil toteaa.

Menen Isildurin luo. Hän on hereillä, mutta puhuminen on hänelle vielä vaikeaa ja väsyttävää. "Täällä oli joku", hän toteaa, kun yritämme kysyä, ehtikö hän nähdä kuka tunkeilija oli. "Kuulin kun hän huusi, mutta en ehtinyt nähdä häntä."

"En ymmärrä, miksi kukaan tulisi tänne, vahingoittaisi itseään ja juoksisi sitten pois", toteaa Anárion hämmentyneenä.

"Ehkä hän tuli katumapäälle ja rankaisi itseään. Hänen oli varmasti tarkoitus vahingoittaa Isilduria", minä ehdotan, vaikka se tuntuukin kaukaa haetulta, sillä tuskin kukaan, vähiten joku Kuninkaan Mies, rankaisisi itseään vuodattamalla omaa vertaan.

"Ehkä kyseessä on jokin Kuninkaan Miesten uskomus, jonka mukaan vieraan veren vuodattaminen vihamiehen makuuhuoneessa tuo tälle epäonnea... Sanotaan heillä olevan kaikenlaisia outoja uskomuksia nykyään ja niihin liittyy usein verenvuodatusta", pohtii Elendil.

"Tässä on kyllä arvoitusta kerrakseen", huokaa Amandil. "Mutta tiedämme nyt ainakin, ettei Isildur ole turvassa täällä. Meidän pitäisi ehkä siirtää hänet jonnekin muualle. Lordi Bragolon varmasti suostuisi ottamaan hänet, sillä onhan Isildur aikeissa naida hänen tyttärensä."

"Minä en halua...", mutisee Isildur. Hän on jo puoliksi unessa. "Minä haluan pysyä täällä. Täällä, missä Nimloth on."

"Voisittehan tekin mennä lordi Bragolonin luo, Nimloth-neiti", ehdottaa Amandil.

Ajatus ei viehätä minua ollenkaan. Caleth on käynyt katsomassa Isilduria vain kerran, eikä hän sanonut muuta kuin "onpa hän kurjan näköinen", ja lähti sitten melkein heti pois. En vain millään osaa pitää siitä naisesta, vaikka kuinka yrittäisin.

"En usko, että he haluavat sairasta miestä taloonsa. Heillä on omiakin huolia. Enkä usko, että se on hyvä paikka Isildurin toipua, kun heillä käy niin usein vieraita ja tunnelma on usein levoton", rohkenen sanoa.

"Niin... nuorella neiti Calethilla on paljon ystävättäriä", toteaa Amandil. "Ehkä meidän pitää vain olla valppaampia. Vihollinen löytää Isildurin halutessaan mistä tahansa. Sovitaan siis, että ainakin yksi miekankäsittelytaitoinen mies on valveilla tästä lähtien joka yö, ja muutkin voivat ottaa aseensa vuoteen viereen. En vain ymmärrä, kuinka tunkeilija on voinut päästä taloon murtamatta ovia. Hänen on täytynyt livahtaa sisään ennen yön tuloa ja piileskellä jossakin. Tästä lähtien meidän on valvottava kotiamme tarkemmin, ja tarkistaa jokainen huone ennen kuin käymme nukkumaan."

Amandilin ehdotus kuulostaa järkevältä ja me kaikki suostumme siihen. Anárion saa ensimmäisen vahtivuoron.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste) 11. luku 19.12.09

Viesti Kirjoittaja Leida »

No, minä olen ihan rehellisesti sitä mieltä, että tässä jutussa on paljonkin hyvää eikä tämän lukeminen ole millään lailla tuskaista, vaan erittäin kiinnostavaa. Minusta sinä olet luonut hyvän kuvan Isildurista ja Isildurin elämästä enkä itse olisi todellakaan osannut luoda Isildurista hahmoa, jonka voisi näin hyvin kuvitella siksi samaksi Isilduriksi, joka suorittaa Tolkienin kertomat teot. Tästä minäkertojamuotoisesta tyylistä sen verran, että se sopii tähän tarinaan. Se ei ole aivan minun suosikkejani, koska se tuntuu jättävän aika vähän tilaa laajemmalle kuvalle ja toisinaan teksti saa vähän "luennoivan" sävyn, mutta tavallaan myös tykkään siitä vakavuudesta, jonka se on tuonut tähän ficciin. Ymmärrän kyllä sen tunteen, kun tuntee oman juttunsa äärettömän huonoksi, mutta minusta tämä tarina ansaitsisi myös kirjoittajaltaan vähän arvostusta, koska missään nimessä tämä ei ole huono. Jos sinä näet tässä vain kaiken sen, mihin et ole tyytyväinen, niin minä voisin sitten luetella niitä asioita, joista itse pidän tässä edelleen kovasti. Isildurin ja Nimlothin hahmot ja hahmojen kehitys (olkoon tietoista tai tarinan eteenpäin viemää) ovat loistavia, teksti itsessään on sujuvaa ja siinä on nokkelia kohtia, joita huomaan ihailevani. Politiikan ujuttaminen tähän tarinaan ja kahden puolen vastakkainasettelu ovat myös minun makuuni erittäin onnistuneita. Olen aina tykännyt sinun kirjoittamistasi toimintakohtauksista, mutta myös ne vähän rauhallisemmat kohtaukset ovat kaukana tylsästä. Mutta siis kaikkein tärkeintä minulle ovat Isildur ja Nimloth. Minkään jutun lukeminen ei ikinä ole hukkaanheitettyä, jos voin pitää sen hahmoista. :)

Azrubêl on jo niin perusteellisesti sotkeutunut oman elämänsä juoniin ja virheratkaisuihin, että miestä käy jo sääliksi. Ei sillä ole paljon onnea ollut ja sitä tuskin on kovin runsaasti luvassakaan. Se on vain toinen toistaan mahtavampien käsikassara ja alkaa kai jo itsekin tajuta, miten toivottomasti on hukassa. Sormuskohta oli hieno ja hienosti kuvattu ja melkoisen arvoituksen Azrubêl tosiaan järjesti toimimalla Isildurin huoneessa niin kuin toimi. Oli hauska lukea siitä, kun muut yrittivät saada selkoa tämän salaperäisen tunkeilijan käytökseen. Olet saanut Axrubêlinkin ajatukset pitkin ficciä kuulostamaan erittäin uskottavilta eikä tämä luku ollut poikkeus.

Isildur ja Nimloth olivat taas tässä luvussa niin sympaattisia. Nimlothin näkökulmasta kirjoitetut kappaleet tuntuvat aina olevan erityisen tasapainoisia ja sujuvia. Johtuukohan se vain siitä, että pidän Nimlothin hahmosta niin kovasti vai onko niiden kirjoittaminen tosiaan ollut erityisen helppoa?
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste) 11. luku 19.12.09

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Olen ihan samoilla linjoilla Leidan kanssa, pidän tästä ficistä kovasti ja kyllä se minun mielestäni toimii. Tämän lukeminen ei ole ollenkaan vaikeaa, ei missään nimessä (itselläni on vain ongelma kommenttien väsäämisen kanssa. hirveästi voisin sanoa, mutta nyt juuri ei vain toimi - kai se johtuu tauosta tai jostain). Hahmosi toimivat ja tätä on ilo lukea. :wink:

Annatarista pidän edelleen, tai oikeastaan Azrubêlin suhtautumisesta häneen. Tässä luvussa se oli ehkä kaikkein hienointa, hän tajusi olevansa pelinappula nähtyään Nimlothin ja se sokea luottamus Annataria kohtaan sai kovan kolauksen.

Ja voi, Nimlothin osuudet olivat ihania. En tiedä, mikä niissä tarkalleen on, mutta pidän niistä yhtä kaikki.

Taas tuijottelen tätä kommenttia ja ihmettelen, miksi en osaa sanoa mitään tuollaisesta luvusta, josta voisi sanoa paljonkin. :roll: Luen tätä kuitenkin edelleen ja pidän lukemastani, tämä on mukavan erilaista. Vaikka et itse tästä enää niin pitäisikään, minä pidän ja haluan lukea.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13)) 12. luku 26.12.09

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos kommenteista.

Leida: Tämän ficin ongelma on se, etten ole tehnyt tästä niin hyvää kuin mihin pystyisin ja nyt on liian myöhäistä tehdä tähän niin suuria muutoksia (enkä muutenkaan halua enää panostaa fan fictioniin, kun olen päättänyt lopettaa ficcaamisen). Joka tapauksessa tunnen itseni laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi, kun en vaivautunut tekemään tästä parempaa, ja haluaisin vain unohtaa tämän, mutta eihän se tietysti onnistu ennen kuin tämä on kokonaisuudessaan postattu. En osaa sanoa oliko jonkun kohdan kirjoittaminen helpompaa kuin jonkun toisen, mutta Azrubêl oli kyllä sellainen hahmo, josta en olisi tykännyt kirjoittaa (ja se näkyy).

Nerwen: Kiva kuulla jos pidät Nimlothin kohdista... Kaipa Nimloth on hahmona sellainen, että hänestä on helppo pitää, sellainen jalat maassa pitävä järkevä nainen. Tai no, ehkä on paras tehdä lopulliset päätelmät vasta seuraavan luvun jälkeen. Kommentteihin ei tosiaan tarvitse panostaa, kuten jo sanoin. Minulle tulee huolella laadituista kommenteista vain huono omatunto, kun en koe itse tehneeni parastani tämän ficin kanssa.

Ja ficci vain jatkuu jatkumistaan. Tämäkin luku on pitkä kuin nälkävuosi ja melkein yhtä hauska. Tästä luvusta varsinkin huomaa, että olen kirjoittanut tätä juttua kesällä. Mikäpä sopisikaan tähän vuodenaikaan ja säähän paremmin kuin kuvaukset paahtavasta auringonpaisteesta.


Luku 12 (Rakastavaiset)


AZRUBÊL

Minä päätän ratsastaa kotiin. Haluan tavata taas vanhempani ja veljeni monien vuosien jälkeen. Mutta mitä ihmettä minä sanon heille? Että he olivat oikeassa, että minun ei olisi koskaan pitänyt lähteä? Pystyisinkö tekemään niin, nielemään ylpeyteni? En halua ajatella sitä kovin pitkään. Keskityn ratsastamaan mahdollisimman nopeasti. Myin rattaani huonolla hinnalla eräässä pienessä kylässä, koska ne hidastivat matkaani. Annatar on varmasti jo lähettänyt kätyrinsä perääni.

Matka Rómennasta Emeriëen sujuu joutuisasti. Käteeni koskee jonkin verran, mutta se ei enää vuoda verta. Olen yrittänyt pitää haavan puhtaana parhaani mukaan. Sormen tynkä on tietysti ilkeän näköinen, mutta en kadu tekoani. En olisi päässyt sormuksesta mitenkään muuten eroon. Annatar olisi tappanut minut kuin kärpäsen siihen paikkaan, sillä sen enempää en hänelle merkinnyt.

Ajattelen välillä Nimlothia. En ole lakannut rakastamasta häntä. Ehkä minä vielä palaan hänen luokseen. Jos Isildur ei ota häntä, minä riennän oitis pyytämään häntä. Hän voisi huolia minut nyt, kun olen päättänyt jättää kuninkaan. En tosin aio ryhtyä Haltiamieleksi, sillä heidän ajatuksensa ovat lapsellisia niin monessa asiassa, etten voisi niitä omaksua, mutta en myöskään ole enää Kuninkaan Mies, sillä vaikka heidän oppinsa ovatkin järkeviä, en halua palvella kuningasta ja neuvonantajaa, jotka eivät anna minulle mitään arvoa.

Saavun kotitaloni pihaan myöhään seuraavana iltana. Se on aivan entisellään, paitsi että maali on uusi sen puisissa seinissä. He kuulevat, kun saavun. Ovi aukeaa ja isäni tähyää hämärälle pihalle. Minä laskeudun ratsuni selästä ja riennän tervehtimään häntä. Miten vanhalta hän näyttää! Hän on harmaantunut ja saanut ryppyjä silmiensä ympärille.

"Axantur?" hän huudahtaa hämmästyneenä, kun harpon ylös kuistin rappuset. Hän rutistaa minua. "Mitä on tapahtunut, poika? Kuinka olet täällä?"

"En halua olla enää Kuninkaan Mies. Tulen takaisin kotiin, jos vain huolitte minut."

Äitini astuu myös ovesta. Hän syleilee minua ja alkaa kyynelehtiä. "Voi, Axantur. Totta kai me huolimme sinut takaisin. Emmekö sanoneet lähtiessäsi, että voit aina palata takaisin, tapahtui mitä hyvänsä?"

"Sanoitte. Minä ehdin vain hetkeksi unohtaa sen."


NIMLOTH

Isildur voimistuu samaa tahtia auringon kanssa. Kesä lähestyy ja kaikkien mieli on valoisampi. Hän nielee kuuliaisesti puurot, keitot ja muhennokset, joita syötän hänelle joka aamu ja ilta, mutta hän ei vielä jaksa puhua kovin paljon. Hereillä ollessaan hänellä on tapana katsella ulos ikkunasta, ja minä viihdytän häntä lukemalla tarinoita Ensimmäisen Ajan suurista taisteluista. Hän on laihtunut ja hänen voimansa ovat huvenneet talven aikana, ja ehkä sen vuoksi hän on hieman alakuloinen. Uskon hänen kuitenkin piristyvän sitten, kun hän on tarpeeksi vahva noustakseen jalkeille.

Autan hänet istumaan tyynyjen varaan. Olen tuonut hänelle velliä aamiaiseksi.

"No niin. Olette varmasti kovin nälkäinen tänään. Keittäjätär sanoi, että mannavelli on teidän suurta herkkuanne."

Otan velliä lusikallisen, mutta hän ei käännä katsettaan ikkunasta. Vien lusikan hänen kasvojensa luo. "No, syökäähän nyt. Teidän pitää syödä, jotta vahvistuisitte."

Hän ei puhu eikä pukahda, vaan tuijottaa itsepintaisesti ulos ikkunasta, vaikka se on niin korkealla, ettei hän voi nähdä sen kautta muuta kuin kappaleen sinistä taivasta.

"Nukuitteko huonosti? Näittekö painajaisia?"

Ei vastausta.

"Mutta te pidätte vellistä. Teillä on varmasti kova nälkä."

Nyt hän tuhahtaa.

"Ettekö halua syödä? Mikä nyt on vialla?"

Hän kääntää päänsä niin äkisti, että olen vähällä kaataa vellikulhon syliini.

"Hitto vieköön, nainen! Anna se lusikka ja kulho minulle, että voin syödä, ja jätä minut sitten rauhaan! Ei minulle tarvitse lässyttää, kuin olisin joku höperö vanhus! Tai avuton taapero!

"Vai niin!" minä älähdän. "Herra on sitten hyvä vaan." Lykkään kulhon lusikoineen hänen syliinsä ja marssin tieheni huoneesta. En siedä sitä, että minua puhutellaan tuolla tavalla. En ole mikään tohelo piika. Odotin Isildurilta aikuisempaa käytöstä. Olkoon vaikka kuinka harmissaan, ei hänen pidä purkaa kiukkuaan toisiin ihmisiin. Jään seisomaan käytävään oven ulkopuolelle itsekseni puhisten. Olen hemmotellut Isilduria liikaa viime aikoina ja hän on käynyt koppavaksi. Ei hän ansaitse sellaista kohtelua. Keittäköön vellinsä tästä lähtien itse, jos kerran on niin kykenevä.

Vilkaisen hänen puuhiaan vaivihkaa oven raosta. Hän pitelee kuppia lähellä kasvojaan, ja lusikoi hitaasti. Hänen kätensä vapisee ja velliä putoilee takaisin kulhoon. Syöminen käy varmasti hänen voimilleen. Isildur-parka. Hänellä on ollut niin rankka talvi. Pakotan itseni odottamaan, kunnes hän on tyhjentänyt kulhon, ja käyn sitten noutamassa sen.

"Toivottavasti maistui", tokaisen kylmästi. Hän loukkasi minua, enkä halua hänen kuvittelevan, että olen antanut anteeksi näin nopeasti, vaikka todellisuudessa sydämeni on täynnä sääliä ja olisin valmis toteuttamaan kaikki hänen toiveensa heti paikalla.

"Liian vähän suolaa", hän väittää ja kääntyy taas ikkunaan päin.

Valittelen Isildurin käytöstä keittäjättärelle ja hän ilahtuu.

"Isildur on siis saanut ylpeytensä takaisin. Minä olin itse asiassa huolissani, kun hän pitkän aikaa alistui sillä tavoin syötettäväksi. Eihän hän halunnut tulla syötetyksi edes sylilapsena – heti kun lusikka pysyi hänen pikkuisessa kädessään, hän käytti sitä aseena niitä vastaan, jotka yrittivät puuttua hänen ruokailuunsa ja saada edes osan ateriasta hänen vatsaansa asti. En kadehtinut hänen hoitajiaan, en todellakaan. Yleensä he jättivätkin pestinsä jo parin kuukauden jälkeen. Hirvittävä lapsi hän oli, niin, muistan sen hyvin. Mutta mies hänestä silti tuli, ihme kyllä."

Minä hymähdän ja jätän keittiön. Käytävässä Isilmë tulee minua vastaan, ja hän on jostakin hyvin tohkeissaan.

"Oi neiti, tulkaa katsomaan! Valkoiseen Puuhun on ilmestynyt kukka. Se on niin kaunis!"

Minä seuraan nuorta neitiä takapihalle, jossa puun taimi kasvaa. Kukka on aivan sen latvassa ja näyttää ihmeellisen kauniilta. Jos puu selvisi ensimmäisestä talvestaan ja kukoistaa heti sen jälkeen, sen täytyy selvitä tulevistakin. Olen ilahtunut ja päätän heti mennä kertomaan tästä Amandilille.

Kun pääsen sisään, olen pyörtyä järkytyksestä. Isildur seisoo yöpaidassaan sairashuoneensa ovella.

"Mitä täällä tapahtuu? Mitä tämä hälinä on? Sanoiko joku jotakin Valkoisesta Puusta?"

"Isildur? Mitä te teette jalkeilla? Olette vielä liian heikko."

"Mistä on kyse? Minä haluan tietää."

"Valkoisen Puuhun on puhjennut kukka."

"Minä haluan nähdä sen."

"En tiedä, onko se viisasta..."

"Minä menen katsomaan sitä."

Ja toden totta, hän ottaa askeleen eteenpäin, tosin vähän epävarman sellaisen, ja ottaa sitten tukea käytävän seinästä.

"Ulkona on vielä kylmä. Tarvitsette takkinne. Odottakaa, olkaa niin hyvä!"

Minä riennän yläkertaan Isildurin huoneeseen etsimään hänen takkiaan. Kun palaan, ei Isilduria näy enää missään. Löydän hänet pihalta. Hän seisoo kuistin portaiden juuressa ja vilkuilee ympärilleen eksyneen näköisenä. Eihän hän tiedä, mihin puu on istutettu. Minä puen takin hänen ylleen.

"Missä puu on? En näe sitä."

Hän ei vastustele, kun asetan hänen kätensä hartialleni ja autan häntä kävelemään puun luo. Se on istutettu hieman kauemmas, puutarhan suojaisimpaan kolkkaan, ja sitä ympäröi joukko kukkaistutuksia. Puu on vielä matala, mutta se on täydessä lehdessä, ja ylintä oksaa koristaa pieni valkoinen kukka. Isildur katselee sitä kuin esikoistaan. Lämmin hymy leviää hänen kasvoilleen.

"Miten kaunis", hän huokaa. Äkkiä hän tarttuu vyötäisiini ja vetää minut syliinsä. "Nimloth", hän sanoo ja katsoo minua silmiin. Hetken kuvittelen, että hän aikoo suudella minua, mutta sitten hän irrottaa otteensa ja astuu vähän kauemmas, selvästi hämillään. "Anteeksi", hän mutisee.

"Ei se mitään."

"Sanoin sinulle pahasti aamulla. Olen pahoillani."

"Ei se haittaa, Isildur."

"Nimloth. Voisitko sinutella minua tästä lähtien? Olet hoitanut minua koko talven. Olen menettänyt kaiken arvokkuuteni sinun silmissäsi, ja minusta tuntuu hassulta kuulla sinun teitittelevän."

"Tietysti voin sinutella sinua, Isildur. Mutta en siksi, että arvostaisin sinua vähemmän. Olet tehnyt jotain, josta sinut tullaan aina muistamaan, Isildur. Pelastit Valkoisen Puun. Minä tulen aina arvostamaan sinua. Mutta jos haluat olla ystäväni, sitten minä sinuttelen sinua."

"Tietysti minä haluan olla ystäväsi! Mehän olemme aina olleet ystäviä! Toivon myös, ettei ystävyytemme kuole koskaan, kuten ei tämä puukaan. Toivon, että aina olisi joku, joka hoivaisi Valkoista Puuta, sillä samalla rakkaudella kuin sinä ja Tar-Miriel sitä kerran hoivasitte."

"Sitä minäkin toivon."


ISILDUR

Otan peilin alas huoneeni seinältä. En siedä sitä, mitä sieltä näen. Olen vain varjo entisestä itsestäni, tai irvikuva, laiha, harmaa ja riutunut. Tällainenko minä olen koko loppuelämäni? Vaikka olen syönyt joka päivä niin paljon kuin vatsaani mahtuu, olen yhä samanlainen kuvatus. Väsyn niin helposti. Miekkakin tuntuu kauhean painavalta kädessäni. En jaksa harjoitella. Minusta ei ole enää mitään hyötyä kenellekään.

He sanovat, että vietän liikaa aikaa omissa oloissani, mutta en jaksa heidän seuraansakaan. Kaikki ovat niin pirteitä ja elinvoimaisia. Kadehdin heitä. Minä en jaksa oikein edes nauraa. Olen huomannut, ettei oikein mikään tunnu oikeasti hauskalta, kun sitä pysähtyy ajattelemaan.

Päätän silti lähteä kuuntelemaan isoisääni, joka on juuri palannut tapaamisesta, jossa kokoontuivat kaikki Uskollisten tärkeimmät miehet. Hänellä on varmasti uutisia Armenelosin viimeisimmistä tapahtumista. Vietin koko talven täysin tietämättömänä siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Minulle kerrottiin vasta hiljattain, että Valkoinen Puu on kaadettu Kuninkaan Linnan pihalta. Minua surettaa se, mutta toisaalta tiedän nyt ainakin, etten varastanut hedelmää turhaan.

"Kuningas on saanut sen temppelinsä valmiiksi", sanoo Amandil ja pudistelee päätään. "Se on suuri ja komea ja siinä on hopeanvärinen kupoli."

"Mihin he sellaista tarvitsevat?" Anárion ihmettelee.

"Hirveyksiin, arvaan", Amandil vastaa. "Pimeyden herran palvontaan. Sellaisesta ainakin puhutaan."

"Morgothinko?" minä kysyn.

"Niin, eiköhän Annatar ajattele kaiken aikaa juuri entistä herraansa."

"Järjetöntä! Númenorilaiset ylistämässä Morgothia! En hyväksy tätä! Meidän täytyy tehdä jotain!"

"Isildur, älähän nyt kiivastu. Ei tämä voi pitkään jatkua", isäni sanoo.

"Niin, ei varmasti. Mutta miten se tulee loppumaan? Tuleeko meistä kaikista Morgothin palvelijoita? Minä en suostu siihen. Mieluummin kuolen!"

"Luulen, että Kuninkaan Miehet tulevat kyllä järkiinsä, kun he näkevät mitä kauheuksia temppelin rakentamisesta seuraa. Kun he polttivat siellä Valkoisen Puun, temppelistä kohoava savu oli sysimustaa ja peitti Armenelosin taivaan seitsemäksi päiväksi. Moni alkoi epäillä silloin Annatarin neuvoja, ja pakeni Armenelosista. Rómennaan on muuttanut muutama uusi perhe niiden tapahtumien jälkeen."

"Ne polttivat Nimlothin?" Minusta tuntuu, että olen kuullut liikaa.

"Niin, se oli heidän ensimmäinen 'uhrinsa' Pimeyden Ruhtinaalle", Amandil sanoo surullisesti.

"Ensimmäinen? Mitä muuta he sitten aikovat uhrata?"

"Kenties meidän ei ole hyvä puhua näistä asioista nyt. Isildurin ei pitäisi kiivastua nyt kun hän on vielä toipilas", isäni sanoo.

"Minä haluan kuulla! En minä ole ollenkaan heikko enää, vaikka siltä näytänkin." Olen vihainen siitä, että he näkevät vain minun riutuneen olemukseni, eivätkä piittaa ollenkaan siitä, miltä minusta tuntuu.

"Luulen, että he alkavat uhrata ihmisiä", Amandil toteaa. "Sellaisia, jotka eivät miellytä heitä. Ja Haltiamielet ovat varmasti ensimmäisinä heidän listallaan."

Tietenkin minä olen heikko ja voimaton juuri silloin, kun minua ja taistelutaitojani eniten tarvittaisiin. "Tarvitsemme paljon sotilaita, jotta voimme puolustaa itseämme ja kotejamme."

"Puhuimme siitä lordi Bragolonin kanssa. Meidän täytyy todellakin ryhtyä varovaisiksi. Kenenkään ei pidä lähteä Rómennasta yksin matkaan, ja kaupungissakin täytyy olla valppaana. Emme voi estää Kuninkaan Miehiä tulemasta tänne, sillä he käyttävät satamaa, mutta joka miehen on tästä lähtien kannettava miekkaa ulkona liikkuessaan eikä naisen sovi kulkea ulkona lainkaan ilman miehen seuraa."

"Mutta jos he tulevat joukolla, ei yksi miekka siinä paljon auta", minä totean.

"En usko että he niin vain tulevat meitä joukolla noutamaan. Luulen Sauronin suunnitelmien olevan paljon salakavalampia. Sen vuoksi meidän on oltava erityisen varovaisia."


AXANTUR

Tuntuu hyvältä huomata, että vaikka olen ollut poissa viisi vuosikymmentä, kaikki on kotona lähestulkoon samoin kuin lapsuudessani. Vain veljeni ovat poissa, sillä kumpikin heistä on ottanut vaimon ja rakentanut oman talon lähiseudulle. He käyvät tosin vanhempieni luona melkein joka päivä, ja Elhael tuo mukanaan kaksospoikansa, jotka ovat melkoisia rasavillejä. He haluavat joka kerta kuulla, kuinka menetin sormeni ja huomaavat heti, jos kerron tarinan erehdyksessä hieman eri tavalla kuin edellisellä kerralla. En nimittäin halunnut kertoa mitään sormuksesta, vaikka en tiedäkään miksi haluan salata sen, ja olen siksi sepittänyt tarinan painista vesikauhuisen suden kanssa. Elhael tosin epäilee, ettei sudella todellisuudessa ollut vesikauhua, sillä muuten olisin varmasti kuollut sen puremaan aikoja sitten.

Päiväni kuluvat leppoisasti. Nousen myöhään ja syötyäni kiipeän läheiselle kukkulalle, kuten minulla oli nuorukaisena tapana, ja katselen sieltä kaunista saartamme. Siril kiemurtelee peltojen poikki samalla tavalla välkehtien kuin nuoruudessani. Lammaslaumat käyskentelevät vehreillä niityillä tyytyväisinä ja rauhallisina, tietämättä mitään ihmisten murheista. Miten niitä kadehdinkaan! Koillisessa, saaren keskipisteessä, häämöttävät Meneltarman, Taivaan Pylvään harmaat rinteet. Muistan, kuinka kerran halveksin tätä rauhallista seutua. Mittalmar oli pysähtyneisyyden maa, jossa ihmiset olivat tyytyväisiä, kun heillä oli ruokaa ja pielus, jolle kallistaa päänsä iltaisin. Minä halusin elämältäni enemmän. Minä haikailin päästä Armenelosiin ja tulla siellä suureksi ja mahtavaksi.

Minusta ei koskaan tullut suurta ja mahtavaa, mutta opin sentään arvostamaan elämän pieniä iloja. En haluaisi jättää tätä seutua enää koskaan, mutta pelkään kohtalolla olevan muita suunnitelmia minun varalleni.


ISILDUR

Isäni ehdotti tänään miekkailuharjoituksia, mutta minä kieltäydyin. Harjoitelkoon hän Anárionin kanssa. Minä vetäydyin sen sijaan takapihalla kasvavan puistikon siimekseen, jossa harjoittelen nyt näkymättömän ja varsin kömpelön vastustajan kanssa. Harjoittelen hyökkäämistä ja suojautumista, huidon miekallani ilmaa ja hypähtelen edestakaisin kuin mikäkin jänöjussi. Jos joku näkisi minut, pitäisi hän minua varmasti höperönä Isildur-raukkana, jonka saamat haavat ulottuivat mieleen asti.

Hiki valuu pitkin kasvojani ja puuskutan kuin olisin juuri juossut muutaman peninkulman, vaikka olen harjoitellut tuskin puolta tuntia. Miekka painaa kuin perunasäkki. Aurinko porottaa kuumasti, vaikka puiden oksat suojaavatkin minua jonkin verran sen paahteelta. Lopulta minua alkaa huimata, ja minun on pakko lysähtää hetkeksi maahan istumaan, etten kaatuisi siihen suorilta jaloilta.

Näin heikko minusta on tullut. En toivu ikinä ennalleni. En ole enää yhtä mies kuin ennen. Huokaisen syvään. Nykyään minua itkettääkin niin helposti. Ihan kuin olisin tyystin muuttunut naiseksi tai lapseksi.

Kuulen keveiden askeleiden lähestyvän takaani. Ehkä se on Nimloth. Toivon, että se on Nimloth. Hän luultavasti tulee luokseni ja kysyy, olenko kunnossa. En aio näyttää hänelle, miten kurjaksi tunnen oloni. Hän ei saa nähdä, miten heikko olen. Vaikka kyllä hän sen kuitenkin arvaa, eikä sillä ole oikeastaan väliä, koska minusta on mukavaa, kun hän yrittää lohduttaa minua. Vaikka sitä en tietenkään näytä hänelle, vaan käsken hänen painella matkoihinsa.

Mitään ei tapahdu. Lopulta vilkaisen taakseni, ja huomatessani Calethin nousen nopeasti seisomaan ja kumarran hänelle, vaikka ele onkin minulle vähän liian suuri ponnistus tällaisessa tilassa. Silmissäni alkaa taas pimetä ja horjahdan vähän ennen kuin saan itseni suoristettua ja puettua kasvoni kohteliaaseen hymyyn.

"Neiti Caleth. Miten miellyttävää tavata teidät jälleen."

"Kuten myös, Isildur. Olitte niin pitkään sairaana. On mukavaa nähdä teidät taas jaloillanne."

Hän katselee minua, ja hymy hänen kasvoillaan käy yhä väkinäisemmäksi, ikään kuin hän olisi löytänyt vikaa juuri ostamastaan hevosesta. En ole sama mies kuin ennen, tiedän sen, mutta silti hänen pettymyksensä satuttaa minua.

"Toivottavasti voitte hyvin", hän toteaa jäykästi.

"Kiitos, oikein hyvin. Harjoittelen tässä juuri miekkailua. Pidän vähän taukoa."

"Niin. Täällä on varsin kuuma. On hyvä pitää taukoa välillä."

"Niin... ja olenhan vielä toipilas." Katselen miekkaani, ikään kuin arvioiden olisiko se hiomisen tarpeessa. En kestä seistä Calethin arvostelevan katseen edessä.

"Niin, niin todellakin", hän sanoo. "Niin, minä päätin vain pistäytyä täällä... Joitakin ystävättäriäni on tulossa tänään meille teelle ja ajattelin, että ehkä te haluaisitte liittyä seuraamme, mutta kenties olettekin vielä hieman väsynyt... En tietenkään halua aiheuttaa teille vaivaa..." Caleth takeltelee selitellessään. Selvästikään hän ei toivo minun liittyvän heidän seuraansa, kun olen tällainen raakki. Eipä silti, olen vain tyytyväinen, ettei minun tarvitse mennä. Tällaisena päivänä en kestäisi kuunnella hetkeäkään neiti-ihmisten joutavaa pälpätystä.

"Niin, ajattelin tosiaan levätä tämän iltapäivän... Ilmakin on aika kuuma teen juontiin... Ehkä jonakin toisena päivänä sitten."

Helpottunut hymy leviää hänen huulilleen. "Sovitaan niin. Joku toinen kerta sitten. Oli ilahduttavaa tavata. Näkemiin sitten, Isildur. Toivottavasti toipumisenne sujuu hyvin."

Sitten hän kääntyy ja astelee kiireesti tiehensä. Hyvä kun meni. En oikeastaan edes pidä hänestä. Ihmettelen, mitä ennen hänessä näin.


NIMLOTH

"Hän rääkkää itseään joka päivä ja jos minä ehdotan, että hän lepäisi hieman, voin olla varma että hän harjoittelee vain kahta enemmän. Eilenkin hän veteli leukoja puun oksan varassa, kunnes hänen voimansa loppuivat ja hän putosi maahan. Pelkään että hän satuttaa vielä itsensä tai että hänen toipumisensa hidastuu, ellei hän hellitä."

Aurië hymähtää valitukselleni. "No, Isildur nyt vain on sellainen."

"Mitä tarkoitat?"

"Et sinä saa häntä lopettamaan vetoamalla järkeen. Hän on päättänyt hankkia entisen vartalonsa takaisin, vaikka se tappaisi hänet. Jos haluat hänen hellittävän tahtia, sinun pitää mennä hänen luokseen ja kehuttava, kuinka kovasti hänen lihaksensa ovat kasvaneet. Sitten hän ajattelee, että edistyy hyvää vauhtia ja voi pitää loppupäivän vapaata hyvällä omallatunnolla."

Mietin asiaa. "Hän siis janoaa kehuja?"

"Tietysti hän janoaa. Kaikki miehet haluavat kehuja naisilta. Muuten he masentuvat. Mene nyt, ja kehu häntä."

En ole tottunut ylistämään ihmisiä, varsinkaan jos he eivät mielestäni ansaitse kehuja. Minusta Isildurin pitäisi olla järkevä ja levätä enemmän, ja tuntuisi oudolta kehua häntä päinvastaisesta käyttäytymisestä. Päätän kuitenkin kokeilla Auriën keinoa. Tuskin tässä on mitään menetettävää. Lähden etsimään Isilduria. Se ei ole vaikeaa, sillä hän on ottanut tavakseen harjoitella pienessä puistikossa takapihan perällä, jossa hän on suojassa katseilta. Löydän hänet maasta punnertamasta. Olen varma, että hän huomasi läsnäoloni jo hetki sitten, mutta hän ei lopeta heti.

"Hei, Nimloth. Mikä tuo sinut tänne?" hän kysäisee noustessaan ylös maasta.

"Tulin vain katsomaan, mitä puuhailet."

Hän rypistää kulmiaan. "Minkä vuoksi? Sanoiko mamil, että minun pitäisi lopettaa tältä päivältä?"

"Ei, jatka vain minun puolestani", minä mutisen, vaikka minusta näyttää vahvasti siltä, että Isildurin olisi paras levätä loppupäivä. Hänen kasvonsa ovat tulipunaiset, vaatteet hiestä märät ja hän saa hädin tuskin puhuttua hengästykseltään. Karaisen kuitenkin itseni. Minunhan oli tarkoitus kehua häntä eikä arvostella. "Sinä olet kyllä jaksanut harjoitella todella ahkerasti."

"No, täytyyhän minun, jos aion joskus palautua ennalleni. Siihen vain tuntuu menevän liikaa aikaa. Kenties jään tällaiseksi loppuiäkseni."

"Höpsis. Olet ollut poissa vuoteesta vasta muutaman viikon. Ja minusta sinä näytät jo olevan melkein ennallasi. Jos jatkat vielä, niin sinusta tulee vielä lihaksikkaampi kuin ennen haavoittumistasi. Itse asiassa minusta näyttää jo aivan siltä kuin käsivartesi olisivat paksummat kuin silloin."

"Todellako?"

"Kyllä. Ihan oikeasti. Sinulla on todella mahtavat lihakset."

Hän tuijottaa minua epäluuloisena. "Taidat vain imarrella, että minä hellittäisin vähän tahtia, etkö vain?"

Se siitä. Minä en näköjään osaa edes kehua miehiä uskottavasti. "Ei, ei... minusta sinä todella olet ollut hirvittävän ahkera. Ja olet sinä muuttunut, ihan oikeasti. Olet saanut väriä kasvoillesi." No, se ainakin oli totta.

Hän hymyilee minulle. "Minä tiedän kyllä, koska sinä olet rehellinen. Ja Nimloth, pysythän aina rehellisenä. Minä inhoan teeskentelyä. Niin monet nuoret neidot vain teeskentelevät koko ajan ja sepittelevät valkoisia valheitaan. Ei heistä ota selvää. Minä pidän naisista, jotka sanovat, mitä ajattelevat."

Minä hymyilen takaisin. Hän ottaa miekkansa maasta ja lähdemme yhdessä takaisin taloon.


ISILDUR

Kunpa tietäisin, mitä Nimloth aikoo tehdä. Hän ei ole puhunut mitään siitä miehestä, Malfinista, pitkään aikaan, ja mietin, ovatko he vielä aikeissa avioitua. Ehkä minun täytyy vain kysyä häneltä suoraan, vaikka se tietysti saa hänet pohtimaan, että miksi olen niin kiinnostunut. Ehkä minun täytyy myöntää sekin hänelle saman tien.

Kesäpäivä on kääntymässä illaksi, ja Nimloth istuu takapihan kuistilla kirjailemassa pöytäliinaa, kun liityn hänen seuraansa. Sää on miellyttävän lämmin, ei liian kuuma nyt kun aurinko on painunut puiden latvojen taakse. Istun hänen viereensä ja jonkin aikaa olemme hiljaa. Sitten kyllästyn odottamaan sopivaa hetkeä ja siirryn asiaani.

"Oletko kuullut mitään Malfinista? Onko hän tulossa pian Rómennaan?"

"Ei. Hän kirjoitti jo talvella ja sanoi jäävänsä Lounaismaahan. Hän ei sittenkään halua jättää viinitilaa. Hän on kasvanut siellä ja tarjoutui huolehtimaan siitä kuolemaansa asti."

"Niinkö? Entä sinä?"

"Mitä minusta?"

"Mitkä sinun aikeesi ovat? Eikö Malfin... ettekö te olleet aikeissa avioitua?"

Hän kohauttaa harteitaan. "Kyllä kai, mutta siitä on jo aikaa."

"Oletko ajatellut joskus palata Lounaismaahan, jos tilanne rauhoittuu?"

"Ehkä." Hän nostaa katseensa työstään ja silmäilee minua. "Miksi oikein kyselet?"

"No, olen vain ajatellut. Tulevaisuutta nimittäin. Minä, tuota, olen päättänyt, ettei Caleth sovellu sittenkään minun vaimokseni."

"Kuinka olet sellaiseen päätökseen päätynyt?"

"Hän on niin nuori... Ystävättäret lienevät hänelle vielä tärkeämpiä kuin mies ja lapset."

Hän kääntyy taas kirjailunsa pariin. Minä selvittelen kurkkuani. Kuvittelin aina, että kosiminen olisi helppoa, sillä tuskin kukaan kieltäytyisi minun pyynnöstäni, mutta nyt en ole enää niin varma. Olen ehkä Andúniën ruhtinashuoneen perillinen, mutta silti ihminen, yhtä erehtyväinen kuin kuka muu tahansa. En minä voi luvata, etten koskaan tuottaisi harmia ja murhetta vaimolleni. Nimloth jos kuka on tästä tietoinen, ja sen takia minä hänet haluankin.

"Minä haluaisin mennä naimisiin sinun kanssani, Nimloth."

Hän pistelee edelleen neulallaan. Ilmekään ei värähdä hänen tyynillä kasvoillaan. "Minkä vuoksi?" hän kysyy. Kakistelen hetken liian pitkään. "Senkö vuoksi, kun ajattelet minun olevan lähempänä sinun tasoasi nyt, kun olet heikko ja voimaton?"

Tuijotan häntä hetken tyrmistyneenä. Kuinka hän voi sanoa jotain tuollaista? Tällaisella hetkellä? Sitten kiukku leimahtaa sisälläni. Nousen penkiltä ja huudahdan: "Miksi sinä katsot asioita aina tuolla tavoin? Aina sinä etsit jotain vikaa sanomisistani tai tekemisistäni! Etkö tiedä, että olisin kosinut sinua jo vuosia sitten, ellet olisi puhunut minulle niin ilkeästi silloin, kun sait tietää Elendilmiristä? Ja taas sinä teet samoin! Hemmetti vieköön, enkö minä kelpaa sinulle? Sano se sitten suoraan, äläkä nälvi ja esitä kummallisia syytöksiä!"

Hän nostaa jäätävän katseensa työstään. "Olet lirkutellut vuosikaudet sille Caleth-tyttöselle ja äkkiä et sitten olekaan hänestä kiinnostunut. Kenties hän on antanut sinulle rukkaset?"

"Mistään sellaisesta ei ole kyse. Kyllä minä saisin hänet vielä, jos vain haluaisin! Mutta minä en halua häntä, vaan sinut."

"Siispä naisen on syytä sulkea suunsa ja myöntyä nöyrästi herran oikkuihin! Sinun käytöksesi, Isildur, on hyvin kummallista. Minä yritän vain nähdä siinä järkeä. Kenties sinusta tuntuu nyt, kun olet joutunut kokemaan elämän rajallisuuden itsekin, että sinun pitäisi pian ottaa vaimo ja hankkia perillinen, jotta teidän ah, niin kunnia-arvoisa sukulinjanne ei pääsisi katkeamaan. Ja nyt kun ensisijainen vaihtoehtosi on kääntänyt sinulle selkänsä, päätit kääntyä varaehdokkaan, eli minun puoleeni, että saisit suunnitelmasi toteutettua mahdollisimman pikaisesti."

"Sinä olet aina ollut minun ensisijainen ehdokkaani, Nimloth. Caleth oli se, jonka puoleen käännyin kun kuvittelin, että sinä olit iäksi hylännyt minut." Huomaan, että kiukkuinen äänensävyni on vaihtunut anovaan. Harmistun, sillä en halua jäädä toiseksi tässä väittelyssä. Karaisen kurkkuni ja korotan ääntäni. "Itsekin olet suunnitellut avioliittoa sen mokoman Malfinin kanssa. Rakastatko häntä, vai teitkö sen vain kiusataksesi minua?"

"Tein sen isäni toiveesta. Ja kenties hän oli oikeassa, kenties Malfin olisi minulle paras mahdollinen puoliso. Hän on vakaa ja rauhallinen mies. Toisin kuin eräät."

"Minä olen vakaa ja rauhallinen! Kunhan minun vain annetaan olla sellainen! Mutta kuinka tässä maailmassa voi olla vakaa ja rauhallinen, kun kaikki vain raastavat minun hermojani kuka milläkin tavalla! Nimloth, minä haluan sinut vaimokseni!" Tartun hänen käsivarsiinsa ja pakotan hänet nousemaan ylös penkiltä.

"Se on kyllä tullut selväksi. Luultavasti koko Rómennalle."

Se on luultavasti totta. Olen taas vahingossa puhunut huutamalla. Yritän rauhoittua, mutta sydämeni hakkaa kiivaasti. Tuijotan Nimlothin ilmeettömiä kasvoja. Hän ei ole pyristellyt irti otteestani. Se antaa minulle toivoa.

"Nimloth... Minä haluan sinut vaimokseni. Haluatko sinä minut mieheksesi?"

"Isildur..." Hän kääntää katseensa pois. "Isildur, päästä irti!"

"Enkä päästä, ennen kuin olet vastannut!"

Hän kääntää tulenhehkuisen katseensa minua kohti. Ensimmäistä kertaa näen hänen katseessaan tulta jään sijaan. "Sinä sietämätön mies!" hän kivahtaa.

Minä suutelen häntä. En olisi mitenkään voinut olla suutelematta niitä punaisena hehkuvia huulia, jotka lausuivat noin huomaavaisia sanoja minulle. Hänen vastustelunsa on aika onnetonta. Oikeastaan luulen, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että minä suutelen häntä.

Hän painaa kasvonsa rintaani vasten ja minä kiedon käteni hänen ympärilleen. Minun pieni valkea kukkaseni. Olen saanut hänet itkemään.

"Anteeksi, Nimloth. Anteeksi. Anteeksi. Enhän minä tietenkään voi pakottaa sinua naimisiin... Mutta jos et suostu, minä tapan itseni!"

"Lopeta jo, typerys! Tietysti minä suostun. Olisin suostunut heti, ellet olisi alkanut huutamaan minulle."

Olen vähällä väittää vastaan, että minä en suinkaan esittänyt ensimmäistä pyyntöäni huutamalla, mutta sitten tajuan, mitä hän juuri sanoi. Hän suostuu! Rutistan häntä tiukasti ja kiitän mielessäni valaria, jotka ovat jälleen minun puolellani.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13)) 12. luku 26.12.09

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voiii! *sulaa*

Ihana. Ylikäytän tuota sanaa (erityisesti tänään), mutta aivan ihana osa kokonaisuudessaan. Kaikkien osalta. Isildur parani jo niin paljon, että jaksoi olla oma itsensä, Nimloth oli kerrassaan hauska pistäessään miehelle vastaan ja Axantur löysi rauhan.

On todella hienoa, että Axantur pääsi eroon sormuksesta (siitä minun piti kirjoittaa viime kommettiin pitkät litaniat, mutta se jäi) ja löysi paikan, missä hänellä on rauha. Ihanaa, että "tuhlaajapoika" otettiin onnellisena takaisin kotiin. :) Vaikka Axantur välillä kamala tapaus olikin, olen tyytyväinen hänen puolestaan, oikeastaan hän oli aika surkea ihmisenkuvatus, kun kaikki häntä vain pompottelivat.

Isildur on kuin pikkulapsi kiukutellessaan! :lol: Haluaa syödä itse ja on muutenkin kamalan itsepäinen kaiken suhteen - sai luonteensa takaisin lopulta. Ja tietenkään Nimloth ei tykkää ja alkaa tiuksia vastaan - nuo ovat niin tasaveroinen parivaljakko, että sopivat toisilleen mainiosti. Heidän mahdolliset riitansa kyllä tulevat olemaan aika pamauksia, mutta ainakin heistä on kylliksi vastusta toisilleen. Isildur voisi kyllästyä johonkin hissukkaan, eikä siinä tapauksessa toinenkaan olisi onnellinen.

Isildurin kaltaiselle miehelle taitaa olla aika paukku huomata, että on heikko ja voimaton, vaikka ei tekisi mitään. Hänen harjoitteluintonsa olikin sitten melkoinen. Ja hienoa, hän lopultakin jätti Calethin omaan arvoonsa, eikä Caleth enää taida tuntea mitään sellaista heikolta näyttävää, riutunutta miestä kohtaan. Mikä pinnallinen neitonen... Mutta hyvä vaan, jättää Isildurin rauhaan.

Nimloth kehumassa Isildurin lihaksia. Voi reps, oikeasti, sait sen kuulostamaan todella teennäiseltä eikä ole yhtään ihme, että Isildur huomasi sen olevan yritys saada hänet lopettamaan.

Ja sitten Isildurin tiedustelut Malfinista ja kosinta. Oioii... :D Tuo kohtaus oli yksi ficin parhaita, Isildurin kosinta ja sen jälkeen kunnon hiiltyminen molemmin puolin. Minä olen vakaa ja rauhallinen! Tuossa kohtaa nauroin ääneen. Niinpä, tosiaan. Rauhallinen.... :lol: Ja sitten totaalinen sulaminen tässä: Minun pieni valkea kukkaseni. IHANA. Ja voi ei, Isildurin itsemurha-aikeet ellei Nimloth suostuisi.... Voi ei.

Vaikka luku oli pitkä, minä petyin kun se loppui, tätä oli niin kiva lukea (mikä romantikko muka... :roll: ). Ja niinhän se aina menee, pakkaset ficissä kun oikeasti on hellettä ja toisin päin, eivät nuo kesäkuvaukset haitanneet ollenkaan. Ne vain kuuluivat sinne viis siitä mikä vuodenaika ulkona on.

En käsitä, miten et muka voi pitää tästä ficistä, tämä on hyvä. :wink: Ja jatkoa odotan taas kerran.

Edit//tulipa kirjoitettua hehtaariviesti. :shock:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13)) 12. luku 26.12.09

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minäkin petyin, kun luku loppui. Tämä oli oikeasti aivan mielettömän ihana. Aloin pitää sekä Isildurista että Nimlothista vielä enemmän kuin aikaisemmin jos mahdollista. :) Ja tämä luku oli kyllä varmasti tähänastisista suosikkini sen takia, että Isildur ja Nimloth olivat niin monessa kohtauksessa yhdessä ja tietysti kosinnan takia. Tämä oli myös mukavan valoisa luku huolimatta kuninkaan miesten ja Annatarin kuvioista ja suunnitelmista. Sekin varmasti vaikutti, että Axanturin (vai millä nimellä häntä nyt oikein pitäisi kutsua) katkelmat olivat, jos eivät onnellisia, niin ainakin sellaisia seesteisen rauhallisia. Tuntuu kyllä siltä, ettei tuo rauha miehen kohdalla välttämättä kovin pitkään jatku.

Isildur oli aivan loistava ensin kiukuttelevana potilaana ja sitten aivan liian innokkaana treenaajana. Kaikki Isildurin ja Nimlothin kohtaukset olivat tässä luvussa kyllä niin ihania ja kauhean nokkela tuokin, missä Caleth silmäilee Isilduria ja tämän kuihtunutta olemusta. Caleth on niin pinnallinen ja naiivi, mutta tykkään jollakin tapaa siitä, miten hänellä riittää pokkaa tuollaisiin temppuihin ja miten hän oikeastaan jätti Isildurin eikä toisinpäin.

Tuo oli kyllä ehdottomasti yksi ihanimmista kosinnoista, jonka olen lukenut. Isildur ja Nimloth olivat molemmat niin omia itsejään. Minä olen vakaa ja rauhallinen! Ja tuossa kohtaa repesin kyllä niin täysin. Se on jo näin kontekstistaan irrotettunakin kauhean hauska, koska tuo huutomerkki perässä tekee siitä niin järjettömän. Ei kukaan huuda olevansa vakaa ja rauhallinen. :) Ja tietysti Isildurin sanomana se on täysin hulvaton repliikki. Isildurilla ja Nimlothilla oli kyllä tosi monta muutakin hienoa repliikkiä tässä. Sinä taas näytit taitosi luoda upeaa tilannekomiikkaa ja mahtavaa dialogia, olen vaikuttunut. Ja kateellinen.

Ainut, mistä en tykännyt, oli tuo, kun Isildur sanoi tappavansa itsensä, jos ei saa Nimlothia. Minusta se vain kuulostaa sellaiselta kiristämiseltä, johon en haluaisi ajatella Isildurin alentuvan. Vaikka kai se kuvaa tietyllä tapaa sitä, miten Isildurilla ei ole ylpeyttään ja arvokkuuttaan samalla lailla Nimlothin lähellä. Mutta silti, en jotenkin pidä siitä. Tosin ongelma voi olla enemmän minun päässäni, koska en Pohjantähdessäkään pidä kauheasti Akselin vastaavasta repliikistä.

Keskityin taas (yllätys, yllätys) lähinnä Isilduriin ja Nimlothiin, mutta sanon vielä sen, että toivottavasti Axanturin perheelle ei tapahdu mitään ikävää. Se vaikuttaa niin sympaattiselta ja maailman huolista piittaamattomalta, että tuntuu ikävältä ajatella, että Axanturin takia sille kävisi huonosti.

Hieno, hieno luku. Kiitos. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 12. luku 26.12.09

Viesti Kirjoittaja Andune »

No niin, osaksi sen tauon vuoksi mitä olen pitänyt Loftiksesta, en ole kommentoinut tätä ficci piiiiiitkään aikaan. Ja nyt luin sitten putkeen ne 10 lukua jotka minulla olivat rästistä. Ja voin vain todeta pitäneeni jokaisesta erittäin paljon.

En edes yritä lähteä kommentoimaan jokaista lukua erikseen, olen vain aina jatkanut seuraavaan haluten tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Muistissa oli joitain tapahtumia, mutta erityisesti minua kiinnosti, millä tavalla Isildur aikoi Nimlothin hedelmän hakea.

Isildur on kyllä aikamoinen jääräpää, mutta se on toisaalta piirre, joka tekee hänestä inhimillisen ja hieman ehkä myös huvittavankin. Hänen sisäinen väittelynsä ja mieltyminen ensin Nimlothiin, sitten ylpeä päätös naida Caleth sen sijaan. Ja pakko mainita, että tämän viimeisimmän luvun loppu oli kyllä aivan ihana. Nimlothin ja Isildurin luonteet esillä, molempien ylpeys jne. Tästä jäi sellainen awww-tunne kun Nimloth vihdoin suostui. Tuo loppu sai minut kyllä hymyilemään. Voin vain todeta että Nimlothissa on todellakin sitä jotain, ja hän on kyllä loistava vastapaino Isildurille.

Axanturin löytämä sormus oli mielenkiintoinen aihe. Minä ryhdyin miettimään ja laskeskelemaan, milloin Mahtisormukset oikeastaan taottiinkaan. Vai oliko kyseessä todella yksi Yhdeksästä? Muistaakseni Sauron jakoi sormukset jo aiemmin. En mene kyllä vannomaan.

Mitähän vielä. Mieleeni ei tule juuri nyt mitään muuta. Jään odottamaan mielenkiinnolla seuraavaa lukua, toivottavasti siitä saan aikaiseksi sitten hieman kattavamman kommentin :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 12. luku 26.12.09

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Meinasin unohtaa päivittää tämän ja ehkä olisikin ollut fiksua jättää tämä huomiselle, koska olen todella väsynyt. (Eikö teen juomisen pitäisi muuten piristää? Mitähän teetä tuo äskeinen mahtoi olla, tuntuu että voisi simahtaa tähän paikkaan... "Tätä vähätanniinista yrttiteetä voi nauttia päivän jokaisena hetkenä." Paitsi jos haluat pysytellä hereillä...). No, koetan nyt kuitenkin saada tämän pois päiväjärjestyksestä.

Nerwen: Kiitos kommentista. Kiva että pidit luvusta. Ei tämä ehkä minustakaan niin kauhean huono ollut, tämän ficin mittapuulla, mutta en vaan nykyään oikein tykkää mistään romanttisesta, siitä tulee sellainen fanityttöfiilis. .. Yritin tehdä tuosta kosinnasta hieman erilaisen kuin mitä yleensä näkee ja ilmeisesti se onnistui. Ajatuksena tosiaan oli, että Nimloth olisi tasaveroisempi Isildurin kanssa kuin Caleth. Calethin oli myös tarkoitus olla jonkin verran sympaattisempi, mutta halusin kai vaan päästä hänestä eroon ja sen takia tein siitä tuollaisen nirppanokan.

Leida: Kiitos kommentista. Kiva että tykkäsit tästä luvusta. Minusta kuitenkin tässäkin luvussa oli jotain sellaista teennäistä ja ehkä jotain liikayrittämistä... Oikeissa kirjoissa ei kyllä varmasti olisi tuon tapaisia kohtauksia kuin nyt vaikka tuo Isildurin kosinta, koska eivät ihmiset oikeasti käyttäydy noin. No, huumoriksi se toki oli tarkoitettu, mutta tuntuu että tuollaista huumoria tapaa lähinnä huonoissa amerikkalaisissa sitcomeissa (vietin koko teini-ikäni katsomalla tuollaisia sarjoja, joten niistä varmaan tämä huumorinikin on peräisin). Tuo Isildurin "itsemurhauhkaus" oli tosiaan suoraan sieltä Pohjantähdestä, koska minusta se oli hauska repliikki. Siis eihän Akseli sitä tosissaan tarkoittanut eikä myöskään Isildur tässä. Pointti oli, että Isildur sanoo ensin ettei hän tietenkään voi pakottaa Nimlothia naimisiin ja sitten samaan hengenvetoon hän uhkaa itsemurhalla jos Nimloth ei suostu, eli toisien sanoen yritti (leikillään) pakottaa hänet suostumaan. Se oli siis olevinaan hyväkin vitsi. Mutta ei se kyllä missään nimessä sovi númenorilaiseen ajatusmaailmaan. Nuo Uskolliset eivät varmastikaan hyväksyneet itsemurhaa missään olosuhteissa eivätkä laukoneet siitä vitsejä.

Andune: Kiitos sinullekin. Mukava että jaksoit lukea nuo kaikki luvut. Ja hyvä että otit esiin tuon sormusasian. Sen piti olla tämän ficin "se juttu", mutta se jäi nyt kuitenkin hieman taka-alalle. Sauron tosiaan taisi jakaa ne mahtisormukset joskus Toisen Ajan puolivälissä ja kolme niistä yhdeksästä ihmisille annetusta meni númenorilaisille ruhtinaille tai sen tapaisille, tarkkaa tietoa siitä keitä he olivat ei tietysti ole. Joten minä tosiaan ajattelin, että tuo Maltasar olisi yksi niistä. Hän olisi siis elänyt jo jotain tuhat vuotta, mutta ei olisi vielä ehtinyt muuttua sormusaaveeksi. En tosin tiedä, saattoiko siinä aaveeksi muuttumisessa mennä oikeasti noin kauan. Luulen ettei Tolkien kauhean tarkkoja tietoja antanut siitä, mutta voi kyllä olla että tässä kohtaa mennään metsään. Sen takia olen myös ajatellut, että tämä sormus voisi olla joku muu kuin yksi niistä yhdeksästä, kenties Sauron vaikka suunnitteli vielä kymmenettä aavetta itselleen tai jotain sen tapaista.


No niin, luku numero 14 tässä ja nyt minä menen nukkumaan. Pahoittelen jos luvussa typoja ja epäloogisuuksia. Tässä hypitään taas ajassa eteenpäin vähemmän jouhevasti mutta toivon mukaan se ei kauheasti häiritse.


Luku 13


NIMLOTH

Joskus mietin, teinkö sittenkään viisaasti suostuessani Isildurin vaimoksi. Me olemme kumpikin ylpeitä ja voimakastahtoisia persoonia aina jääräpäisyyteen asti, ja silloin kun tahtomme eivät käy yksiin, emme säästele sanoja emmekä ääntämme. Toisaalta, jos riitamme ovat kiivaita, ovat sovintomme sitäkin kiihkeämpiä. Anárion on päättänyt muuttaa perheineen omaan taloon, sillä hänen mielestään ilmapiiri nykyisessä on käynyt liian levottomaksi hänen nuorille tyttärilleen.

Isildur on hyvin ylpeä, sillä olen nyt raskaana. Hän on varma, että lapsi on poika, sillä hän tietää olevansa liian miehekäs siittääkseen tyttölapsen. Minä toivon sydämestäni, että lapsi on tyttö.


ISILDUR

Minusta elämä on nyt niin hauskaa, etten jaksa miettiä ollenkaan, mitä Sauron ja Pharazôn parhaillaan suunnittelevat meidän turmioksemme. Nimloth synnytti minulle pojan muutama päivä sitten, ja minä saatan jo nyt nähdä hänessä sen voimakkaan soturin, joka hänestä eräänä päivänä kasvaa.

Kerron lapsestani serkulleni Alindolle ja muutamille ystävillemme, kun istumme iltaa majatalossa.

"Suurin piirtein tämän kokoinen", sanon ja näytän käsilläni.

"No, onpahan vonkale", toteaa Alindo. "Minun käsittääkseni lapset ovat tuon kokoisia vasta viisivuotisina."

"Niin, tavalliset lapset ehkä ovat sitä, mutta Elendur on todella suuri ja voimakas ikäisekseen. Ja hän syntyikin erittäin nopeasti. Nimloth ei joutunut näkemään lainkaan vaivaa. Elendur on nopea ja aikaansaava poika, ja uskon että hänestä tulee jonakin päivänä suuri ja menestyvä soturi."

"Olitko sinä katsomassa, kun lapsi syntyi?"

"En tietenkään, mutta en kai voinut olla huomaamatta, ettei kestänyt kuin muutama silmänräpäys siitä, kun Nimloth asettui vuoteeseen siihen, kun Elendur parahti ensimmäisen kerran. Minä kuulin sen pihalle asti. Pojalla on kantava ääni. Eräänä päivänä hän tulee käskyttämään sillä valtaisia sotilaspataljoonia ja takimmaisimmatkin kuulevat hänet."

"Hän todellakin vaikuttaa melkoiselta ihmelapselta, Isildur", sanoo Alindo ja hymyilee. "Kohta varmaan väität hänen jo puhuvan ja ottavan ensiaskeleitaan."

"Varmasti hän jo lähtisi kävelemään, jos Nimloth vain päästäisi pojan kehdosta. Niin terhakkaasti hän potkii jaloillaan, että olen varma, että hän pinkaisisi saman tien juoksuun, jos vain joku laskisi hänet maahan."

"Sen minä kyllä mielelläni näkisin."

"Ehkä sinä vielä näetkin jonakin päivänä."

"Miksi emme menisi katsomaan sitä nyt heti? Minun kiinnostukseni on totisesti herännyt tätä Númenorin uutta ihmelasta kohtaan. Kenties vaimosi on puoliksi haltia, kun hän on onnistunut synnyttämään niin etevän ja ihmeellisen otuksen."

Toiset miehet tarttuvat serkkuni sanoihin ja alkavat kaikki ehdotella, että todellakin menisimme katsomaan Elenduria nyt heti. Minä emmin, sillä Nimloth on sanonut, ettei Elenduria pitäisi häiritä turhan takia. Hän valittaa joka kerta, kun minä vähän käyn koettelemassa lasta, väittäen että minä häiritsen hänen untaan, vaikka minä olisin halunnut vain tarkistaa, onko lapsella kaikki hyvin.

"Kenties oletkin vain kehuskellut, Isildur, ja yrität nyt estää meitä huomaamasta pikku valheitasi. Luulenpa että poikasi onkin ihan tavallinen vauva, tai kenties tavanomaista pikkuruisempi, ja yritit sanoin kasvattaa hänestä jotenkin erikoislaatuisen."

Minä kiivastun. Kehtaakin vihjata minun liioitelleen! "Elendur on mahtava poika, ja jos ette muuten sitä usko, niin tulkaa sitten, minä vien teidät hänen kehtonsa äären."


NIMLOTH

Isildur on haltioissaan saatuaan pojan. Hän ei pysty olemaan hetkeään erossa lapsesta, niin että minä ja lastenhoitaja alamme tosissamme hermostua häneen. Aluksi Isildur valvoi koko ajan selkämme takana, kun me kylvetimme ja kapaloimme lasta, arvostellen ja antaen ohjeita, ikään kuin hän tietäisi paremmin, kuinka lapsia hoidetaan. Eikä hän suostunut lähtemään huoneesta silloinkaan, kun minun piti imettää lasta, niin kuin kuka tahansa tahdikas herrasmies olisi tehnyt, vaan hän halusi nähdä omin silmin, että poika todella sai vatsansa täyteen maitoa, ja pohdiskeli vielä samalla, onko se varmasti riittävän ravitsevaa ja hyvänmakuista. Pelkään hänen vielä jonakin päivänä pyytävän maistiaisia.

Ja sitten kun me olemme viimein saaneet Elendurin kehtoon nukkumaan, Isildur vaanii oven takana, ja heti kun olemme jättäneet lapsen yksin, hän menee huoneeseen ja tökkii lasta niin kauan, että tämä herää ja alkaa itkeä. Selitykseksi hän tarjoaa, että halusi varmistaa lapsen vielä hengittävän, kun tämä oli niin hiljainen. Hän suhtautuu poikaansa kuin turhamainen neito uuteen leninkiinsä, ja käy hypistelemässä tätä jatkuvasti nähdäkseen, onko se yhä yhtä kaunis ja ihmeellinen kuin puoli tuntia sitten.

Sietämätön mies! Lyön häntä teepannulla päähän, kun näen hänet seuraavan kerran lapsiparan kimpussa. Onneksi hän suostui viimein lähtemään hetkeksi serkkunsa kanssa oluelle. Ihmettelen niitä naisia, jotka valittavat miestensä istuvan liikaa majataloissa. Minä kadehdin heitä! Auriëkaan ei ymmärrä minun ongelmaani, vaan sanoo, että minun pitäisi olla kiitollinen ja iloissani, kun Isildur on niin kiinnostunut vauvasta. Useimmat miehet kun kiinnostuvat vauvasta vasta sitten, kun tämä on tarpeeksi vanha kalakaveriksi. Anárion tosin osoitti aina kohteliasta kiinnostusta tyttäriään kohtaan, mutta ei hän sentään halunnut osallistua niiden hoitamiseen. Aurië ei ymmärrä ollenkaan, miten onnekas hän on ollut.

Aavistan pahaa kuullessani matalia miesten ääniä lastenhuoneen suunnalta. Ovi on auki, ja näen sen suussa pari minulle entuudestaan tuntematonta herraa. Kenties minun pitäisi lähteä noutamaan teepannua. Päätän kuitenkin, että sanat saavat tällä kertaa riittää. En halua sentään nöyryyttää Isilduria hänen ystäviensä silmien edessä, vaikka tämä varmasti olisi sen tarpeessa. Siitä kuitenkin seuraisi hirveä sanaharkka myöhemmin illalla, enkä halua ryhtyä sellaiseen näin pian synnytyksen jälkeen. Saattaisin hävitä. Synnytys verotti voimiani aika lailla, vaikkei se ollutkaan kivulias eikä kestänyt pitkään.

Kymmenkunta miestä on ahtautunut lapsen kehdon ympärille.

"Ei se minusta ole erikoisen suuri", toteaa joku heistä.

"Pelkkä sinttihän tuo on. Kyllä minun poikani oli jonkin verran suurempi."

"Hän nyt vain näyttää vähän pienemmältä, kun on nukkuessaan käpertynyt tuollaiseen asentoon", Isildur selittää, tukahdutettua suuttumusta äänessään. "Jos hän olisi hereillä --"

On aika puuttua tilanteeseen. "Isildur! Mitä tämä merkitsee? Keitä nämä miehet ovat?" Yritän pitää puheeni kuiskutuksena, jottei Elendur heräisi.

"Nämä ovat ystäviäni, jotka halusivat nähdä lapsen."

"Käsittämätöntä! Tuoda nyt näin monta miestä vauvan kamariin! Pois, pois, kaikki! Hus! Herätätte pienokaisen."

Joukkio valuu pois lähes äänettä. Tuijotan vihaisena heidän peräänsä. Isildur jää jälkeen hämillisen näköisenä. "Minä vain halusin, että he näkevät hänet."

"Olisit voinut odottaa hänen yksivuotispäiväänsä, ja tuoda ystäväsi kylään vasta silloin, niin kuin normaalit miehet tekevät", minä sihahdan äkäisenä ja riennän katsomaan, onko Elendur kunnossa. Poika nukkuu edelleen tyytyväisenä kuin karhunpentu. Onneksi Elendur on rauhallinen ja tyyni lapsi eikä hermostu aivan vähästä. Siinä mielessä hän ei ole lainkaan isänsä kaltainen, onneksi.

Isildur on tällä välin järjestänyt koiranpentuilmeensä kasvoilleen, enkä minä tietenkään voi moittia häntä, kun hän näyttää tuollaiselta. Hän tietää sen hyvin. Minä huokaisen syvään.

"Ymmärrän kyllä, että sinä olet hänestä ylpeä", sanon hänelle lempeästi. "Mutta Elendur on vielä hyvin pieni ja hänen tarvitsee nukkua ja kerätä voimiaan syntymisensä jälkeen. Olihan se hänellekin aikamoinen koettelemus."

Isildur nyökkää. "Mutta eikö hän olekin sinun mielestäsi tavanomaista suurempi ja voimakkaampi lapsi, eikö olekin?"

"On toki, Isildur. Elendur on aivan ihmeellinen, paljon ihmeellisempi kuin yksikään aiemmin näkemäni lapsi."

"No, sen minä kyllä tiedän. Elendur on ainutlaatuinen, ja jonakin päivänä muutkin saavat huomata sen."


AXANTUR

Aavistin varmaan alusta pitäen, ettei uusi elämäni voisi kestää kovin pitkään. Korviimme on kantautunut huhuja merkillisistä tapahtumisista Armenelosin uudessa Pimeyden Temppelissä. Sanotaan että sieltä tupruaa mustaa savua lakkaamatta, ja että sen hopeiseksi silattu katto ei enää kimalla auringonpaisteessa vaan se on tummunut, vaikka temppelin valmistumisesta ei ole pitkääkään aikaa. Siellä pidetään outoja menoja. Mustiin kaapuihin pukeutuneet miehet kerääntyvät sinne toistamaan yksinkertaisia, mutta uhkaavan kuuloisia säkeitä synkistä runoelmista, jotka ovat númenorilaisille vieraita, ja he vievät sinne eläimiä ja vuodattavat siellä niiden verta. Ovat he joskus vieneet mukanaan ihmisiäkin, eivätkä nämä ole enää astuneet temppelistä ulos.

Näitä mustakaapuisia miehiä on alkanut liikuskella ympäri Númenoria, ja heitä on näkynyt myös Emeriëssä. Heitä pelätään, sillä koska tahansa he saattavat ottaa mukaansa jonkun ihmisparan, syyttäen tätä juonittelusta kuningasta vastaan tai jostakin muusta sen tapaisesta. He väittävät vievänsä tämän Armenelosiin "kuulusteltavaksi", mutta tämä onneton ei koskaan palaa.

En uskalla enää lähteä käyskentelemään yksin ulos. Tiedän, että he etsivät minua. Annatar tietää, etten ole kuollut, vaan paennut kesken salaisen tehtävän ja hylännyt sormuksen, joka oli hänelle niin tärkeä. En tiedä, mitä sormukselle on tapahtunut, onko joku löytänyt sen vai lojuuko se vielä siinä heinikossa, jonne sen viskasin, enkä välitä sitä tietääkään. Pelkään vain, etten voi paeta kohtaloani ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin minä jään kiinni ja joudun vastaamaan teoistani Annatarille. Tiedän myös, ettei hän tule antamaan minulle armoa.


ISILDUR

Ajan kulumisen huomaa oikeastaan vasta sitten, kun on oma lapsi, jonka kasvamisen nopeutta ihmetellä. Elendur juoksee jo nopeasti kuin tuuli. Leikimme hippaa joka päivä takapihalla, ja hänen kirkas naurunsa helisee, kun minä olen kompastelevani yrittäessäni ottaa hänet kiinni. Lopulta minä kuitenkin nappaan hänet syliini, kieputan häntä ja heitän hänet korkealle ilmaan. Siitä hän pitää aivan erityisesti, luultavasti koska tietää, ettei hänen äitinsä hyväksy näin riehakkaita leikkejä.

Poikien pitää kuitenkin leikkiä riehakkaasti. Minua huolettaa se, että Elendurin lähimmät leikkitoverit ovat tyttöjä. Eräänä päivänä vihastuin tämän vuoksi pahanpäiväisesti. Ehkä minun ei pitäisi edes muistella sitä, sillä sen ajatteleminen saa vereni kiehumaan uudelleen. Silti en voi unohtaa sitä.

Olin ollut sinä aamupäivänä ratsastamassa ja palattuani ryhdyin etsimään poikaani, sillä en ollut nähnyt tätä aamiaisen jälkeen. Talossamme oli epätavallisen hiljaista, vaikka Anárion vaimoineen ja kolmine tyttärineen oli käymässä. Ihmettelin poikani katoamista ja aloin jo huolestua, mutta lopulta kuulin hiljaista kiherrystä isoäitini kamarin oven takaa. Tempaisin oven auki ja kautta Ulmon parran, mikään ei valmistanut minua kohtaamaan sitä näkyä, joka sen takaa paljastui. Siellä olivat minun Elendurini, Anárionin nuorimmainen ja joku tämän toveri leikkimässä kolmistaan, ja millainen leikki se olikaan! Tytöt olivat tyhjentäneet isoäitini vaatekomeron ja pukeneet hänen mekkonsa Elendurin ylle, huivinsa tämän harteille, pujottaneet helmet pojan kaulaan ja ikään kuin tämä kaikki ei olisi ollut tarpeeksi, olivat he vielä solmineet Elendurin mustat suortuvat leteille ja sitoneet ne punaisin silkkinauhoin.

"Katso, setä, miten kaunis Elendur on! Hänen pitäisi olla tyttö, eikö pitäisikin, setä?" hihkuivat tytöt. Minä menetin malttini. Huusin ja meuhkasin kunnes he juoksivat itkien pakoon ja riisuin raivosta puhisten mekon Elendurin yltä ja avasin hänen lettinsä. Pahinta oli, että poika suutahti minuun, kun sillä tavalla keskeytin heidän leikkinsä, tuhersi itkua ja valitti, kuinka olisi niin mielellään leikkinyt hienoa neitiä ystäviensä kanssa.

Nimloth ei tietenkään ymmärtänyt asiaa ollenkaan. Hän ja muut naiset nauroivat heleästi ja sanoivat vain "miten herttaista", kun minä kerroin mitä kauheuksia olin joutunut näkemään, ja sitten he vielä julkesivat harmitella sitä, että olin niin pian riisunut Elendurin isoäidin vaatteista. Hekin olisivat halunneet nähdä hänet.

Minä toivon, että Nimloth synnyttäisi minulle pian toisen pojan, sillä vaikka minä mielelläni viettäisinkin kaiken aikani Elendurin seurassa, en voi tehdä sitä, sillä minulla on paljon muutakin tekemistä näinä levottomina aikoina. Pelkään että liika tyttöjen ja naisten seura istuttaa Elendurin mieleen epämiehekkäitä tapoja ja ajatuksia, ja se on jotakin, mitä minä en kerta kaikkiaan sietäisi pojassani.


AXANTUR

Olen päättänyt antautua. Pelkään, että jos jatkan piileskelyä, he vievät vanhempani tai veljeni houkutellakseen minut esiin. Äitini yrittää estellä minua, mutta en voi muutakaan. En kestä tätä toimetonta odottamista. Odottamista, että jotain kamalaa tapahtuu. Kerron heille, että Kuninkaan Miehet etsivät minua ja toivon, että he ymmärtävät. En sano heille, etten luultavasti enää palaa takaisin. En halua että äitini itkee minun lähtiessäni.

Hän itkee kuitenkin. Ehkä hän aavistaa. Se ei kevennä minun sydäntäni ollenkaan.

Kun saavun Armenelosiin, vastaanotto on lämpimämpi kuin osasin kuvitella. Kenties se on liiankin lämmin, jotta voisin tuntea oloni helpottuneeksi.

"Ehdinkin jo odotella sinua", hän sanoo, niin vilpittömältä vaikuttava hymy huulillaan. "Pelkäsitkö, että rankaisisin sinua tehtävän epäonnistumisesta?"

"Suoraan sanottuna kyllä", minä mutisen. Annatar kaataa minulle viiniä. Mietin, onko se myrkytetty, mutta sitten näen hänen kaatavan itselleen samasta pullosta ja siemaisevan pikaristaan.

"Vaikutanko minä sellaiselta henkilöltä?"

"Kun minulla oli sormus... siltä se tuntui. Siis kyllä."

Hän naurahtaa. "Minulla ei ollut siinä mitään osaa, sillä sormuksella on oma tahtonsa. Myönnän, että se voi joskus ryhtyä melko hankalaksi. Minulla oli syyni antaa se lahjaksi Maltasarille. " Hän iskee silmää. Minä hymähdän, vaikka en olekaan varma, mitä hän tarkoittaa.

"Tiesitte siis, että sormus on paha?"

"Pahako? En sanoisi sitä pahaksi. Pikemminkin vaativaksi. Jos sitä aikoo käyttää johonkin tehtävään, mutta tuleekin sitten katumapäälle ja alkaa epäröidä, sillä on keinonsa ohjata henkilö takaisin tehtävän ääreen. Luulin sinun tietäneen sen."

"Ei... en tiennyt sitä. Tai no, ehkä se joskus poltti kättäni, mutta ei koskaan niin pahasti kuin Andúniën ruhtinaan talossa."

"Kenties et koskaan ennen ollut yrittänyt tehdä sormuksen avulla mitään yhtä tärkeää. No, älä huolehdi siitä. Oletan, että nyt kun olet palannut, haluat sovittaa epäonnistumisesi. Etkö vain?"

Epäröin hetken, mutta olen tehnyt päätökseni jo kauan sitten. "Oikeastaan tulin ilmoittamaan, etten halua enää palvella kuningasta. Toivon, että minun annetaan mennä, niin että minä voin palata kotiini ja elää siellä rauhassa elämäni loppuun asti."

Hän siemaisee viinistä. "Sinusta on siis tullut Haltiamieli." Hän ei onnistu peittämään silmäkulmassaan pilkahtavaa inhoa.

"Ei, ei suinkaan. Minä en halua asettua millekään puolelle tässä asiassa."

"No, minun ja arvoisan kuningas Ar-Pharazônin silmissä jokainen, joka ei ole Kuninkaan Miehiä tai heidän naisiaan ja lapsiaan, on Haltiamieli. Jos minä olisin sinä, harkitsisin hyvin tarkkaan, minkä puolen valitsen. Tiedäthän, että Haltiamieliä on kielletty astumasta Armenelosiin kuolemanrangaistuksen uhalla."

Nyökkään vaisusti. Tulin tänne kuolemaan, mutta nyt kun hän tarjoaa minulle tietä pelastukseen, tuntuu houkuttelevalta tarttua siihen. "Kenties minä olen enemmän Kuninkaan Mies ajatuksiltani, mutta en kuitenkaan tahdo osallistua mihinkään taisteluun heidän joukoissaan."

"Oh, emme tietenkään odottaisi moista sinulta, sinuthan on koulutettu kirjuriksi."

"Pyydättekö minua siis palaamaan entiseen toimeeni?"

"Toki, heti kun olet sovittanut epäonnistumisesi."

En pidä hänen vihjailustaan. Pelkään kysyä, mutta minun on pakko. "Miten voin tehdä sen?"

"Et kenties ole kuullut, että Andúniën ruhtinashuoneella on nyt perillinen."

"Ei, sitä en ole kuullut", myönnän. Kuulin kyllä Isildurin ja Nimlothin avioliitosta, mutta olen yrittänyt olla ajattelematta sitä.

"Kyllä vain, niitä kiusankappaleita on nyt jo neljässä polvessa. Elendur Isildurin poika on siinä viiden, kuuden ikäinen. Hyvin valitettavaa. Mutta toisaalta, sen ikäinen pikkupoika on toki paljon helpompi käydä noutamassa Armenelosiin vastaamaan isänsä rikoksesta kuin aikuinen mies. Erityisen paljon helpompaa sellaiselle, joka omistaa kirjurin ruumiinrakenteen, eikö vain?"

Selkäpiitäni karmii. En halua tehdä sitä. "Kuinka lapsi voi vastata isänsä rikkomuksesta? Eihän hän ole tehnyt mitään pahaa."

"No, kyse ei ole aivan siitä. Luuletko, että Isildur jäisi kyyhöttämään kotitalonsa turviin, jos joku kävisi kaappaamassa hänen rakkaan lapsukaisensa? Tämä olisi erittäin vaivaton tapa houkutella itse rikollinen Armenelosiin. Takaan, ettei lapselle koidu mitään vahinkoa, mikä varmasti lohduttaa sinunlaistasi helläsydämistä miestä. Voit hyvällä omalla tunnolla käydä noutamassa lapsen. Tarjoat pojanviikarille vain hauskan pikku seikkailun. Tosin, tällä kertaa sen on tapahduttava ilman sormusta. Se on nimittäin jo päätynyt takaisin oikean omistajansa käsiin."

"Heitin sen johonkin heinikkoon... Onko se löydetty?"

"Niinhän minä juuri sanoin. Sormuksellahan on oma tahto. Se halusi päästä takaisin Maltasarin luo ja kutsui tätä. Maltasarin oli hyvin helppo löytää se, kun se oli hylätty ja isännätön", hän selittää kiireesti. En ole varma ymmärränkö hänen selitystään, mutta hän alkaa näyttää siltä, että olen jo tuhlannut liiaksi hänen arvokasta aikaansa. "Toivon, että suoritat tehtäväsi mahdollisimman nopeasti, jotta voimme unohtaa tämän ikävän pikku selkkauksen ja jatkaa siitä mihin taannoin jäimme."

Minä myönnyn kaikkeen, mitä hän ehdottaa, vaikkei se tunnukaan oikealta. Annatar vain sattuu olemaan sellainen mies, jolle on mahdoton vastata kieltävästi. Hän antaa apulaisikseni Belzagarin ja Gimilzagarin, vaikka minusta tuntuu, että heidän ensisijainen tarkoituksensa on pikemminkin vahtia minua kuin tarjota minulle apua. Mieluiten olisin lähtenyt yksin. En kuitenkaan yrittäisi pakenemista, sillä pelkään yhä perheenjäsenteni puolesta.


ISILDUR

Huonot uutiset vain lisääntyvät ja nyt niitä kantautuu täältä Rómennastakin. Sain tänään kuulla, kuinka satamaan matkalla ollut joukko Kuninkaan Miehiä alkoi haastaa riitaa erään tiellä kulkevan miehen ja tämän vaimon kanssa, ja nyt mies makaa henkihieverissä ja nainen on kadoksissa – Kuninkaan Miehet veivät hänet mukanaan. Toiset huonot uutiset koskevat perhettä, jonka isoisäni tuntee. Perhe lähti muutamia kuukausia sitten pohjoiseen vierailemaan sukulaistensa luona, mutta pelkäämme heidän jääneen sille tielleen, sillä heistä ei ole kuulunut sen jälkeen mitään. Armenelosin levottomuus on selvästi leviämässä Rómennaankin. Ihmiset käyvät epäluuloisiksi ja ärtyvät helposti. Tuntemattomia epäillään herkästi Kuninkaan Miesten vakoojiksi, ja melkein joka ilta jossakin majatalossa tapellaan, kun joku perusteetta syytösten kohteeksi joutunut haluaa puolustaa kunniaansa. Armenelosissa tilanne on vielä pahempi, sillä siellä pahoinpitelyistä ja jopa murhista on tullut jokapäiväistä kansanhuvia. Pienimmätkin erimielisyydet saavat Kuninkaan Miehet haastamaan toisiaan kaksintaisteluihin, jotka eivät ratkea ennen kuin jompikumpi osapuolista lojuu maassa hengettömänä.

Rómennaan on tullut jonkin verran sellaisia ihmisiä, jotka olivat ennen Kuninkaan Miehiä, mutta jotka ovat muuttaneet mielensä nähdessään, mihin Sauronin oppien mukaan eläminen on johtanut. Käännynnäisiin suhtaudutaan Armenelosissa vielä vihamielisemmin, kuin niihin jotka ovat aina olleet Haltiamieliä, ja heitä jahdataan yöt ja päivät pitkin Númenoria. Heidän on vaikea löytää turvapaikkaa mistään, sillä Rómennassakin monet suhtautuvat heihin epäluuloisesti, peläten heidän olevan vakoojia tai muuten epäluotettavia miehiä, sellaisia jotka saattavat vaihtaa puolta taas seuraavana päivänä, jos se sopii heidän tarkoituksiinsa. Isoisäni on kuitenkin sitä mieltä, että jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden. Hän on tuonut näitä miehiä ja heidän perheitään jopa meille kotiin illalliselle. Minä olen kuitenkin heidän seurassaan varautunut.

Käännynnäiset ovat kertoneet meille paljon Armenelosin elämästä nykypäivinä, ja vaikka se, mitä he kertovat, onkin niin kauhistuttavaa, ettemme voi antaa naisten ja lasten kuulla niitä kertomuksia, on meidän syytä olla heille kiitollisia näistä tiedoista, sillä muuten emme ehkä osaisi olla tarpeeksi peloissamme.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 13. luku 2.1.10

Viesti Kirjoittaja Andune »

Nimlothin ja Isildurin yhteiselo vaikuttaa juuri siltä, millaiseksi sen kuvittelinkin. Isildurin "hössötys" ja ylpeily pojastaan ei yhtään yllätä. Sinänsä huvittavaa, miten Isildur ja muut miehet puhuvat lapsista. No, ylipäätänsä miehet keskustelemassa lapsista ja synnytyksestä herättää pientä huvittuneisuutta.
Kuvittelisin, että kuka tahansa nainen Nimlothin tavoin kyllä hermostuisi Isilduriin. Teepannulta hänet pelastanee vain koiranpentuilme.

Minua käy Axanturia oikeastaan sääliksi. Jotenkin aavistelen, ettei hänen voi oikein käydä hyvin. Sinänsä sääli, nyt kun hän viimein avasi silmänsä, näyttää olevan liian myöhäistä. Mietin aikooko hän todella toteuttaa Annatarin antaman tehtävän. Toisaalta, jos Isildur on koko ajan huolissaan missä Elendur milloinkin on, tuskin on kovin helppoa häntä kaapata. Enkä oikein usko Annatarin lupaukseen säilyttää Elendurin henki.

Hmm...tässä kai kaikki tällä kertaa. Jään odottamaan seuraavaa lukua :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 13. luku 2.1.10

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi sentään. :)

Isildur on kyllä todella aito hahmo. Hän oli kuin pikkupoika, innoissaan pojastaan ja niin Isildurmaisen ylpeä kertoillessaan lapsesta tovereilleen. Hymyhän siinä väkisin esiin tuli, kun hänestä luki. Ja niin, Nimlothin ärsyytymisestä huolimatta Isildur on hänelle se ainoa oikea mies. Tai oikeastaan voisi olla parempi sanoa, että Nimloth on oikea nainen Isildurille, sillä hän uskaltaa pistää miehelle kampoihin ja pitää tämän ruodussa. Mutta joka tapauksessa, lapsesta intoileva Isildur oli aivan ihana. Se mekkoepisodi... Voin kuvitella, millainen loukkaus se oli isildurille, lasten viaton leikki. :roll: Hän ei selvästikään ollut ollenkaan tyytyväinen.

Axantur sitten, voi ei. Hän oli viisas pysyessään piilossa, mutta sitten pelko kasvoi liian suureksi - tai jokin muu. En oikein tiedä, mitä hänestä ajatella, sillä toisaalta pidän hänestä, toisaalta en. Toivon hänelle hyvää, mutta nyt, kun hän lähti takaisin... Oli urheaa lähteä kuolemaan tuolla tavoin, mutta minusta tuntuu, että se ei ollut ainoa syy. En tiedä miksi, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että hän lähti tietoisesti Armenelosiin, jotakin tarkoitusta varten. Ja Annatar tietysti keksi hänelle heti käyttöä... Tässä on jotain mätää. Ja niin kuin Andune sanoi, Isildur nahtii poikaansa siihen malliin ettei tätä kovin helpolla kaapata.

Mielestäni tämän aika kulki ihan hyvin, kärryillä pysymisessä ei ainakaan ollut mitään ongelmia. :wink:

Jatkoa taas vetäydyn odottelemaan.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 13. luku 2.1.10

Viesti Kirjoittaja Leida »

Tykkäsin taas tästäkin luvusta. Ja ajassa hyppiminen oli ihan jouhevaa, lapsen kasvun kautta se tuntui oikein sujuvalta. Isildurin ja Nimlothin avioliitto vaikutti aika lailla siltä kuin sen olisi voinut kuvitellakin olevan. Tosin tykkään tuosta kyseisestä parista niin paljon, että olisin mielelläni lukenut enemmänkin heidän yhteisestä elämästään. :)

Isildurin hössöttäminen lapsestaan oli hauskaa luettavaa. Oli myös mielenkiintoista lukea Isildurin suhtautumisesta lapseen sitten, kun tämä oli kasvanut vähän vanhemmaksi. Kaikki se epämiehekkyyden pelko ja liikaa tyttöjen seura ja tietysti tuo mekkoepisodi. Siitä tuli niin hyvin esiin se, miten paljon Isildur odottaa pojaltaan. Ei olisi helppoa olla Isildurin ainoa poika ja vaikkei Elendur sitä tule olemaankaan, niin onhan hän joka tapauksessa Isildurin perillinen eikä sekään taida turhan helppo osa olla, kun arvon päähenkilön luonnetta ajattelee.

Axantur löi ällikällä uskaltautuessaan palaamaan. Se tuntui juuri sellaiselta, että oli mieluummin hautautunut ikuisesti jonnekin mahdollisimman kauas kuin palannut ja kun ajattelee Annataria, niin ei sitä olisi kauheasti tehnyt mieli siitä edes syyttää. Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea sen paluusta ja tietysti sen saamasta uudesta tehtävästä. Tuntui hyvältä ratkaisulta sijoittaa tuo tehtävän kuuleminen samaan lukuun, jossa Isildur ihastelee ihastelemistaan poikaansa, toi dramaattisuutta.

Jatkoa odottelen taas. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 13. luku 2.1.10

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitokset kommenteista. Vastaan nyt vain hyvin lyhyesti, koska olen haaskannut tähän lukuun paljon enemmän aikaa kuin olisi pitänyt.

Andune: No, Isildur ei välttämättä ole aina niin huolehtivainen Elendurin suhteen. Tai ei ainakaan ole sitä seuraavassa luvussa, kuinka sattuikaan...

Nerwen: Axantur todellakin lähti Armenelosiin jotakin tarkoitusta varten, nimittäin sitä että minä kirjoittajana halusin saada hänet sinne... Syy selviää seuraavassa luvussa.

Leida: Isildurin ja Elendurin isä-poika-suhteesta tulee varmaan jotain juttua viimeisissä luvuissa... en kyllä tarkkaan muista että mitä. Tuo Axanturin paluu Armenelosiin ei varmasti ollut juonenkäänteenä sieltä uskottavimmasta päästä. Jos olisin jaksanut, olisin laittanut jonkun viemään jonkun hänen perheestään ja sitten kiristämään Axanturin palaamaan, mutta halusin nyt vain päästä tässä nopeasti eteenpäin.


Okei, kolmanneksi viimeinen luku. Toivoisin kyllä että tämä olisi viimeinen. Tässä luvussa saattaa olla hiukkasen raakaa kuvailua jossain kohtaa, ja varmaan lähinnä tämän luvun vuoksi tässä jutussa on rating PG-13. Nämä viimeiset luvut ovat olleet ihan kauheaa tekstiä, en ole ilmeisesti aiemmin tehnyt mitään muokkauksia tähän. Olen yrittänyt tätä vähän korjailla ja parannella, mutta virheitä varmaan vielä esiintyy.


Luku 14


NIMLOTH

Anárion on kalpea kuin aave. Hänen nuorimmaisensa on kadonnut. Eäriel ja Elendur olivat leikkimässä hippaa, ja pikku Eäriel oli juossut Elenduria pakoon takapihan perällä kasvavaan pensaikkoon, mutta ei ollut tullut enää takaisin. Elendur selitti tohkeissaan, että oli nähnyt jonkun sedän juoksevan pihasta kantaen jotakin sylissään. Elendurin ikäisillä lapsilla on vilkas mielikuvitus ja juuri eilen poika kuuli vahingossa eräästä onnettomasta miehestä, jonka Kuninkaan Miehet ovat kaapanneet, joten emme heti uskoneet hänen kertomustaan, vaan haravoimme pihaa ja lähialueita ristiin rastiin ja kyselimme naapureilta, olivatko he nähneet tyttöä missään, mutta se kaikki oli turhaa.

"Hänet on viety", Anárion sanoo. Hänen silmänsä ovat kyynelissä. "Tiedän sen. Hänet on viety Armenelosiin. Aurië ei ikinä anna tätä minulle anteeksi."

"Minä lähden heti", Isildur sanoo. "Kenties saan heidät kiinni jo matkalla."

"Isildur, ei. Juuri sitä he haluavat, houkutella sinut Armenelosiin. Olen varma, että Eäriel vietiin vain siitä syystä. Häntä haluttiin käyttää houkuttimena", Elendil selittää hätäisesti.

"En välitä siitä, atar. Lapsi on haettava turvaan."

"Eäriel on minun tyttäreni. Minun jos kenen on lähdettävä hakemaan hänet takaisin", Anárion toteaa.

"Lähdemme sitten molemmat", tokaisee Isildur päättäväisesti.

Osasin odottaa jotakin tällaista, mutta en silti voi hyväksyä sitä. Tarraudun hänen käsivarteensa. "Et voi tehdä tätä, Isildur. Et taas! He tappavat sinut! Ajattele minua ja Elenduria. Me emme halua menettää sinua."

"Ajattele Eäriliä. Luuletko, että he palauttavat hänet kohteliaasti takaisin, jos meitä ei kuulu? Ei, he tulevat sitten hakemaan toisen lapsistamme. Sitäkö sinä haluat? Että meidän lapsemme käydään poimimassa täältä yksi kerrallaan, ja me vain seisomme kädet ristissä ja voivottelemme? Vai ajattelitko pitää Elendurin lukkojen takana koko hänen lapsuutensa, vahtia häntä herkeämättä ja olla valmis miekoin taistelemaan jokaista häntä lähestyvää ihmistä vastaan siihen saakka, kun hän on kyllin iso puolustaakseen itseään? Ei, se on mahdotonta. Haluan hänen kasvavan vapaana, ja jos valar suovat, myös onnellisena, vaikka sitten ilman isäänsä. En aio kahlita häntä pöydän jalkaan. Hänen pitää saada telmiä pihalla poikien tapaan, elimme sitten miten vaarallisia aikoja hyvänsä."

On niin tyypillistä häneltä heittäytyä pitämään mahtipontista ja tunteisiin vetoavaa puhetta tällaisella hetkellä. Hänestä tulisi mainio kuningas. "Tiedän sen, Isildur, mutta minä en salli hänen isänsä säntäävän suin päin kuolemaansa, järki vihan sumentamana. Kuuntele minua nyt kerrankin!"


AXANTUR

"Isildurin esikoispoika onkin oikea kaunotar. Mekko, letit ja kaikki", Annatar tuhahtaa. Hän ei näytä lainkaan tyytyväiseltä.

"Niin..."

"Mikä on nimesi, lapsi? Kuka on isäsi?"

Lapsi tuijottaa miestä kalpeana, silmät säikähdyksestä selällään, eikä vastaa.

"Vannon, että hain hänet Amandilin talon pihalta. En nähnyt yhtään poikaa, pari tyttöä vain. Otin sen, jonka sain helpoiten kiinni", minä mutisen. "En tehnyt sitä tahallani. Halusin vain suoriutua tehtävästä nopeasti ja kenenkään huomaamatta."

"Kuka on isäsi?" Annatar ärjäisee ja tarttuu tyttöä korvalehdestä. "Vastaa, senkin rääpäle, tai minä satutan sinua."

"Nimeni on Eäril Anárionin tytär", lapsi piipittää. Hän näyttää siltä kuin olisi valmis parahtamaan itkuun hetkenä minä hyvänsä.

Annatar irrottaa otteensa ja huokaisee, ikään kuin lapsen koskettaminen olisi tuottanut hänelle kipua. "Hyvä on. Hän on siis Anárionin tyttäriä. No, ei sillä väliä. Isildur varmasti heittäytyy sankariksi ja tulee hakemaan pikkuvelipolon tytön turvaan. Ja jos ei, saat käydä noutamassa hänen poikansa, ja sitä tehtävää sinun on paras olla tyrimättä. Azrubêl, ota tyttö ja seuraa minua. Nyt menemme tapaamaan kuningasta."

Ar-Pharazônista on tullut vanha. Hänen suortuvissaan on nyt enemmän hopeaa kuin kultaa. Hänen silmiensä ja suunsa ympärillä on ryppyjä, ja hänen ryhtinsä on kumara, kun hän istuu kerran niin kultaisella, mutta nyt tummuneella valtaistuimellaan. Ei näytä siltä, että Annatarin lupaukset ikuisesta nuoruudesta toteutuisivat kuninkaamme kohdalla. Se saa minut hyvälle tuulelle.

Annatar puhuu kuninkaalle hunajaisella äänellä. "Teidän Korkeutenne, olemme pian valmiit antamaan Pimeyden Herralle sellaisen uhrilahjan, joka tulee miellyttämään häntä aivan erityisen suuresti. Hän tulee olemaan teille kiitollinen, ja antamaan teille vastalahjaksi virkeyttä ja elinvoimaa, jota tarvitsette tulevissa koitoksissanne. Olen nyt tullut pyytämään, että antaisitte uhria varten sen, joka on yhä teidän hallussanne, vaikka olen monesti sanonut, että teidän tulisi luopua siitä, sillä sen omistaminen ei ole teille hyväksi."

Kuningas luo tylsistyneen katseensa Annatariin. "Taidatte puhua taas siitä minun Elendilmiristäni. No, olkoon. Olenkin jo vähän kyllästynyt siihen. Azrubêl, tiedät missä pidän sitä. Käy noutamassa se. Löydät lippaan avaimen työhuoneestani... luultavasti siitä sivupöydän ruukusta. En tosin ole enää varma, mihin olen sen pistänyt."

"Kiitän teitä, Teidän Korkeutenne", Annatar sanoo hymyillen aurinkoisesti.

Hän marssii reippaasti käytävää pitkin hopeinen viitta perässään hulmuten ja minä seuraan häntä kuin uskollinen koira. Paitsi että tyttö hidastaa matkaani, sillä hänen askeleensa on lyhyt. Lopulta nostan lapsen syliini välittämättä tämän pelokkaasta uikutuksesta.

Tiedän, ettei lippaan avain löydy ruukusta, vaan erään maalauksen takana olevasta salalokerosta. Olen nähnyt lukuisat kerrat kuninkaan ottavan avaimen sieltä tai laittavan sen sinne takaisin. Annatar antaa minun ottaa Elendilmirin lippaasta. Hän ei suostu koskettamaan sitä itse.

"Miten aiotte uhrata sen? Sehän on koru, herra?" minä kysyn hieman hämmentyneenä, vaikka oikeastaan en enää jaksa ihmetellä Annatarin touhuja. Minusta on sääli, että niin kaunis esine joutuu tuhottavaksi. Tiedän, että se kuului alun perin Andúniën ruhtinaille, ja tiedän myös sen, kuinka se päätyi kuninkaalle, sillä Belzagar ja Gimilzagar ovat usein vitsailleet asiasta. Isildur vaihtoi sen saadakseen Nimlothin vapaaksi ja voidakseen ottaa tämän vaimokseen. Niin, olisipa minullakin ollut jotakin niin arvokasta, jolla ostaa Nimloth omakseni. Se kaikki on kuitenkin nyt menneisyyttä. Sydämeni on niin turtunut kaikkeen kauheaan, etten oikeastaan osaa harmistua enää edes Nimlothin menetyksestä.

"Olen kehittänyt nesteen, joka tuhoaa mithriliä", Annatar kertoo. "Haltiakristallista en tosin ole varma. Jos se säilyy vahingoittumattomana, kenties heitän sen mereen. Sen läsnäolo tässä maassa ei ole hyväksi ihmisille."

Hetken mietin, voisinko paeta tämän korun turvin. Voisin mennä Rómennaan ja palauttaa tämän sen alkuperäisille omistajalle. He ilahtuisivat ja tarjoaisivat minulle ehkä turvapaikan, jos pyytäisin sitä. Minun pitäisi pyytää turvapaikka myös vanhemmilleni ja veljilleni ja heidän perheilleen. Pudistan päätäni. Ei, he haluaisivat tietää, kuinka olen saanut korun käsiini. He tietävät, että olen Kuninkaan Mies, ja vaikka sanoisinkin katuvani kaikkea mitä olen tehnyt, he varmasti arvaisivat minulla olleen jotain tekemistä Anárionin tyttären katoamisen kanssa. Minun pitäisi samalla palauttaa myös tyttö, muuten he eivät antaisi minulle armoa.

Mutta ei, ei se onnistuisi. Isildur on varmasti täällä hetkenä minä hyvänsä ja silloin kaikki on liian myöhäistä. Annatar käskee minua kiirehtimään kohti temppeliä. Sieltä Isildur kuitenkin tulee ensimmäiseksi tyttöä etsimään. Tyttö ja Elendilmir odottavat siellä hänen saapumistaan, ja kun hän on sisällä, joukko Kuninkaan Miehiä syöksyy paikalle ja vangitsee hänetkin ja tykkää hänet suoraan temppelin tulille. Isildurilla on tietysti miekka, ja hän osaa käyttää sitä, ja sen vuoksi meidän on varmistettava, että miehiä on tarpeeksi. Uhreja voi silti tulla. Luulen, että minä tulen olemaan yksi niistä. Minä saan nimittäin kunnian olla temppelin pääovella vartiossa Gimilzagarin ja Belzagarin kanssa. Luulen sen olevan rangaistus. Annatar ei voi enää luottaa minuun. Jos on kerran kyennyt pettämään, kykenee siihen toistekin. Hän hankkiutuu minusta mielellään eroon.

Temppelissä on useita vankeja, joita Kuninkaan Miehet ovat käyneet hakemassa ympäri Númenoria. Katseeni pyyhkäisee heidän kasvojaan nopeasti. Haluan vaistomaisesti tarkistaa, onko joukossa tuttuja. Huokaisen helpotuksesta, kun en näe sellaisia. Vien tytön joukon jatkoksi. Nyt hän on oudon hiljainen. Luulisi noin pienen ulisevan äitinsä perään lakkaamatta. Vaivihkaa otan Elendilmirin taskustani ja pudotan sen tytön esiliinassa olevaan taskuun.

"Pidä se tallessa", minä sanon ja taputan tyttöä pään päälle. Hän pujottaa käden taskuunsa ja ihmettelee korua hetken. Toivon, että Annatar puhui totta sanoessaan, että lapsi pääsee vapaaksi, kunhan Isildur on vangittu. Vaikka epäilen sitä. Milloin Annatar olisi puhunut totta? Lapsiparka. Hän on kutakuinkin samanikäinen kun veljeni kaksospojat.

Siirryn odottamaan temppelin pääovelle johtaville portaille. Belzagar ja Gimilzagar istuvat hieman minun yläpuolellani, ja kolmekymmentä muuta miestä on kätkeytynyt eri puolille rakennusta. Aurinko paahtaa kuumasti ja iltapäivä matelee eteenpäin. Vaihdan asentoa. Kiviraput eivät hivele takalistoa. Ihmettelen, missä Isildur viipyy. Ehkä hän ei tulekaan. Ehkä he ovat sittenkin päättäneet tytön olevan niin vähäpätöinen, ettei tämän vuoksi kannata riskeerata henkeään. Onhan Anárionilla kaksi muutakin tytärtä. Minun on kuitenkin vaikea uskoa heistä sellaista. Ei ole heidän tyylistään toimia kylmän järkevästi. Silti, miten hyvin minä oikeastaan tunnen Andúniën ruhtinaat? Ajat ovat kovat ja voihan olla, että hekin ovat muuttaneet ajattelutapojaan.

Ehkä jotkut toiset Kuninkaan Miehet ovat pysäyttäneet Isildurin ja vanginneet hänet, kun hän on ollut matkalla tänne. Se on mahdollista, mutta sittenkin hänen pitäisi olla jo täällä, sillä he tietävät, että Isildur pitää tuoda Armenelosiin. Olisi ikävää heidän kannaltaan, jos he olisivat erehtyneet tappamaan hänet, sillä Annatar on monesti sanonut, että Andúniën ruhtinaat ovat liian arvokkaita tullakseen listityiksi johonkin ojanpenkkaan. Heidät tulee tuoda temppeliin uhrattavaksi Pimeyden Herralle.

Mustiin kaapuihin pukeutuneita Kuninkaan Miehiä alkaa kerääntyä kukkulan alle odottamaan uhrimenojen alkamista, vaikka se tapahtuu vasta illan hämärtyessä. Moni tulee kuitenkin mielellään hyvissä ajoin, varmistaakseen pääsyn parhaille paikoille lähelle alttaria. He haluavat nähdä alusta asti, kuinka uhria kidutetaan irrottamalla tästä aluksi muutamia elämän kannalta vähemmän tärkeitä ruumiinosia, ja kuinka tämän kurkku sitten viilletään hitaasti auki ja hänet valutetaan tyhjiin verestä. Lopuksi hänen ruumiinsa revitään kappaleiksi ja jokainen osa uhrataan erikseen polttamalla se suuressa tulisijassa. Erityisen viehättävää palvontamenoissa on Kuninkaan Miesten mukaan se, että muut uhrattavat pakotetaan katsomaan vierestä, kun heidän toverinsa silvotaan tällä tavalla. Monet nauttivat heidän tuskansa katselusta yhtä paljon kuin itse uhraamisesta. Kun uhreja on monta, nämä menot jatkuvat aamuun asti.

Minä en ole koskaan osallistunut palvontamenoihin, mutta olen kuullut niistä kyllikseni Belzagarilta ja Gimilzagarilta.

Kaksi mustiin kaapuihin pukeutunutta miestä lähestyy temppeliä tuoden mukanaan naisuhria. Astun syrjään antaakseni heille tietä. Katseeni pyyhkäisee nopeasti uhrin kasvoja, ja siinä samassa sydämeni hyppää kurkkuun. Minä tunnen hänet!

Nimloth!

Ei, tätä minä en hyväksy. He eivät saa uhrata minun Nimlothiani, vaikkei hän enää olekaan minun. Kenet muun tahansa, mutta eivät häntä. Eivät ainakaan niin kauan kuin minä elän. Vedän miekkani esiin.

"Seis! Pysähtykää!"

Belzagar ja Gimilzagar valpastuvat kuullessaan huutoni ja vetävät aseensa esiin.

"Mistä olette löytäneet tuon naisen ja millä oikeudella tuotte hänet tänne?" minä tivaan.

Kaapumiehet vilkuilevat toisiaan. Nimloth näyttää kalpealta ja säikähtäneeltä. Hän katsoo minua kohti ja tiedän, että hän tuntee minut.

"Löysimme tämän naisen harhailemasta kaupungin laitamilta", tokaisee toinen miehistä. "Hän on Haltiamieli, eikö olekin, ainakin ulkonäöstä päätellen."

Nimloth ei ole minusta oikeastaan koskaan näyttänyt Haltiamieleltä, sillä hänen hiuksensa ovat pikemminkin ruskeat kuin mustat ja silmänsä vihreät eivätkä harmaat.

Gimilzagar ja Belzagar ovat tulleet lähemmäs, ja he katsovat Nimlothia yllättyneenä.

"Mehän tunnemme tuon naisen! Sehän on se villikissa, jonka kuningas väitti kuolleen. Muistatko vielä Gimilzagar? Tuo hyökkäsi silloin kuninkaan kimppuun! Onpa merkillistä! Kuinka hän on voinut palata takaisin elämään?"

"Minä haluan tyttäreni takaisin!" Nimloth kiljaisee. "Minun pieni tyttäreni on viety ja minä tulin noutamaan häntä."

Epäilykseni heräävät. Nimloth on Isildurin puoliso, ja heillä on poika, ei tytärtä. Miksi Nimloth valehtelee?

"Hän hokee tuota koko ajan, ja me ajattelimme tuoda hänet tyttärensä luo, kun hän kerran niin kovasti sitä toivoo. Täällähän hän varmaan on?" toinen mustakaapuisista miehistä toteaa ja tähyilee temppelin ovelle.

"Niin, tuolla sisällä on kyllä yksi tytönrääpäle", Gimilzagar paljastaa. "Andúniën Anárionin tytär. Oletko sinä muka Anárionin vaimo? Vai kenties hänen niin sanottu ystävättärensä?" hän jatkaa ja virnistää häijysti.

"Ystävätär varmaan. Ei kai tuo olisi voinut Anárionin vaimoksi päästä?" Belzagar pohtii. "Mutta älkää suotta viekö häntä ylös temppeliin, me haluamme ensin pitää vähän hauskaa arvon rouvan kanssa", hän hirnahtaa ja vie kätensä naista kohti, mutta toinen miehistä vetäisee tämän äkkiä kainaloonsa.

"Ei käy! Sellainenhan on vastoin herramme määräyksiä. Kiinniotetut pitää viedä suoraan temppeliin. Joten, jos teille sopii, me jatkaisimme tästä matkaamme."

"Onko Annatar antanut muka sellaisen käskyn? Tai kuningas? Minä en kyllä ainakaan muista sellaista", mutisee Gimizagar, mutta astuu kuitenkin syrjään miesten tieltä.

Tuijotan heidän peräänsä. Tässä kaikessa on jotakin hämärää. No, kunhan he ovat vieneet Nimlothin ylös ja poistuneet, minä teen minkä pystyn pelastaakseni hänet ja tytön.

Kestää liian kauan. Epäilykseni kasvavat. Miehissä oli jotakin outoa. He olivat pitkiä, harvinaisen pitkiä. Yrityksistään huolimatta he eivät onnistuneet aivan täysin kätkemään puhetapaansa. He lausuivat z-kirjamet liian pehmeästi, aivan kuin puhuisivat yleensä sindaria. He eivät paljastaneet kasvojaan eivätkä kertoneet nimiään. He olisivat varmasti tehneet sen, jos olisivat olleet Kuninkaan Miehiä. Heillä ei olisi ollut mitään syytä käyttäytyä niin salamyhkäisesti. He olisivat vitsailleet Gimilzagarin ja Belzagarin kanssa siitä, mitä kaikkea naisen kanssa voitaisiin tehdä ennen kuin tämä uhrattaisiin.

"Menen katsomaan, missä he viipyvät", totean nopeasti ja kiipeän portaat ylös. Toivon, etteivät Belzagar ja Gimilzagar seuraa minua. Kun avaan oven, epäilykseni varmistuvat todeksi. Näen, kuinka miehet katkovat kiireesti köysiä vankien käsien ympäriltä. Nimloth pitelee tyttöä sylissään ja huomaa minut. Lennätän sormen huulilleni ennen kuin hän ehtii kirkaista.

"Kolmekymmentä miestä piirittää tätä temppeliä", sanon heille hiljaa, kun olen sulkenut oven. "Heti kun tekonne huomataan, he syöksyvät kimppuunne. Vangeilla ei ole aseita, joilla puolustautua. Kuinka kuvittelette selviävänne tästä hengissä?"

"Sanomme, että Annatar käski meidän viedä vangit takasin linnan tyrmään", tokaisee toinen miehistä. Isildur, äänestä päätellen. Hän ei ole riisunut kaapuaan.

"Näitä vankeja ei pidetä missään tyrmissä, heidät tuodaan aina suoraan tänne odottamaan. He eivät uskoisi teitä."

"Sitten me taistelemme", Isildur ärähtää. Viimeisinkin vanki on nyt vapaa. "No? Nyt kai annat hälytyksen meistä?"

Pudistan päätäni. Kävelen temppelin itäiselle seinustalle. Siellä on pieni huomaamaton sivuovi. "Menkää tästä portaat alas. Tulette ulos Temppelin itäpuolelta. Alhaalla on kylläkin kolme tai neljä miestä vartiossa, mutta ehkä selviydytte niistä sillä välin, kun minä harhautan muut miehet."

"Axantur?" Isildur tuntee minut vasta nyt. "Etkö olekaan enää Kuninkaan Mies?"

"En minä ole kenenkään mies", tokaisen. "Kiirehtikää, Gimilzagar ja Belzagar tulevat kohta katsomaan, mistä on kyse. Jos selviän tästä hengissä, seuraan teitä Rómennaan ja pyydän teiltä turvapaikkaa. Jos kuolen, toivon että järjestätte minun vanhempani ja veljeni perheineen turvaan. He asuvat Emeriëssä."

Hän nyökkää nopeasti. "Teemme niin. Olemme sinulle kiitoksen velkaa."

Isildur ja Anárion ohjaavat vangit ulos ovesta ja katoavat heidän perässään alas vievään portaikkoon. Minulla on vain muutaman silmänräpäyksen verran aikaa, ennen kuin alhaalla odottavien vartijoiden huudot hälyttävät sotilaat heidän kimppuunsa.

Syöksyn ulos pääovesta huutaen ja huitoen käsilläni kuin olisin jonkinlaisen hurmoksen vallassa. Kompuroin portaat alas kiljuen kuin sika teuraalla toivoen kiinnittäväni mahdollisimman monen huomion puoleeni. "Pimeyden Herra! Pimeyden Herra! Hän on tullut meidän temppeliimme aivan omassa hahmossaan! Olen nähnyt hänet! En saata uskoa sitä, mutta hän on tullut ja hän on tuonut mukanaan lahjoja! Hän on tuonut meille elämän eliksiiriä niin paljon, että sen turvin me elämme aina ja ikuisesti! Oi, tulkaa ystävät, tulkaa ja katsokaa häntä omin silmin! Takaan ettette ole koskaan nähneet mitään yhtä kaunista kuin hän! Ollos ylistetty Pimeyden Herra, nyt ja ikuisesti!"

Vain kaikkein tyhmimmät ottavat huutoni todesta. Gimilzagar ja Belzagar kuuluvat onneksi näihin, mutta koska he ovat arvostettuja sotapäälliköitä, muut seuraavat heitä kyselemättä sisään temppeliin. Siirryn syrjään ovelta ja annan heidän rynnätä sisään. Paiskaan oven kiinni. Pian he huomaavat, että heitä on huijattu. Katson itään kukkulan juurelle ja näen, kuinka Uskolliset juoksevat pakoon rinnettä myöten. Jotkut heistä ovat heikkoja ja kompastelevat yrittäessään päästä nopeasti eteenpäin. Isildur menee joukon viimeisenä; hän haluaa varmistaa että kaikki pääsevät pakoon. Hän joutuu kääntymään ja puolustamaan itseään miekalla, sillä yksi vartijoista on saavuttanut hänet.

Sisältä kantautuvista huudahduksista päätellen sotilaat ovat huomanneet vankien paenneen. He tönäisevät pääoven auki ja rientävät raput alas, ja kaartavat kohti alhaalla juoksevaa vankijoukkoa. Isildur tekee parhaansa, mutta hän varmasti tietää, ettei mitenkään voi pelastaa kaikkia vankeja näin suurta ylivoimaa vastaan. He eivät tietenkään osanneet varautua pelastamaan muita kuin tytön. Heillä ei ole hevosia jokaiselle vangille ja jalan nämä liikkuvat liian hitaasti. En ymmärrä, miksei Isildur luovuta, juokse pakoon ja pelasta itseään. Katson voimattomana, kuinka Kuninkaan Miehet rynnivät hänen kimppuunsa. Suurin osa jatkaa pakenevien vankien perään, mutta Gimilzagar ja Belzagar ryhtyvät miekkailemaan Isildurin kanssa. He nauravat. Isildurilla ei ole mitään mahdollisuuksia, kun hän on joka puolelta Kuninkaan Miesten piirittämä. He tappavat hänet.

En tiedä, miksi minulle on äkkiä niin tärkeää, että Isildur jää henkiin. Kun hän oli vielä Armenelosissa, hän katsoi minua aina nenänvarttaan pitkin, ja riisti lopulta rakastamani naisen suoraan minun sylistäni. Siltikään en halua hänen kuolevan. Minä vihaan häntä, mutta samalla minä ihailen häntä. En ihaile häntä niin kuin silloin nuorempana, jolloin ajattelin, etten ikinä voisi olla kuten hän. En kadehtinut häntä, sillä hän oli kaiken sellaisen yläpuolella. Nyt minun ihailuni on kateuden värittämää, haluaisin niin kovasti olla hänen kaltaisensa. Uskon, että hän tulee vielä muuttamaan monia asioita, jos vain saa elää. Hän on aina onnistunut siinä, missä minä olen epäonnistunut, ja hän on vielä nuori ja hänellä on mahdollisuus onnistua monessa asiassa. Jos maailmassa on joku, joka voi tappaa Annatarin, niin se on Isildur. Ja jos vain haluan, minulla voi olla ratkaiseva vaikutus hänen onnistumiseensa. Silloin tietäisin, etten sittenkään ole elänyt turhaan.

Kohotan miekkani ja lähden juoksemaan. Kukaan ei osaa odottaa, että minä rientäisin puolustamaan Isilduria. He kuvittelevat, että minä tulen, koska haluan kantaa korteni kekoon, auttaa heitä surmatyössä vaikka olenkin vain kirpunkokoinen kirjuri, joka luulee että miekkaa pidellään samoin kuin kynää. Gimilzagar väistää kohteliaasti minun innokkaan syöksyni edestä. Mutta kuinka hän yllättyykään, kun iskenkin miekkani suoraan Belzagarin selkään! Veri syöksyy siitä iloisesti kuin keväinen Siril Meneltarman sulavalta huipulta ja tiedän, että hän on mennyttä miestä. Minä nauran, nauran sydämeni pohjasta, railakkaammin kuin koskaan ennen elämässäni. Kaikki hämmentyvät ja lopettavat hetkeksi taistelemisen. Gimilzagar huutaa kuin eläin. Hän rakasti Belzagaria kuin veljeään.

"Juoskaa Isildur ja muistakaa mitä lupasitte minulle!" minä huudan. Hän ei vastaa, mutta katseemme kohtaavat viimeisen kerran. Hän kääntyy ja säntää pois.

Minä hymyilen kääntyessäni ottamaan vastaan kuoliniskun Gimilzagarin miekasta. Tämä ei ole huono tapa kuolla. Vanhempani ja veljeni tulevat olemaan minusta ylpeitä.

Kuolemani hetkellä olen onnellisempi kuin kertaakaan eläessäni.


ISILDUR

Sydämeni on raskas. Niin monta vankia, niin monta viatonta odottamassa uhraamista Pimeyden Alttarille. Kunpa olisimme tienneet. Vaikka mitä olisimme voineet tehdä, jos olisimme tienneetkin? Emme mitenkään voineet ottaa mukaan enempää kuin kaksi hevosta, sillä vartijat kaupungin porteilla olisivat ihmetelleet, jos "vangillamme" olisi ollut oma ratsu. Mahtoikohan kukaan niistä ihmisparoista päästä lopulta pakoon?

Kiihdytän vauhtia, vaikka näyttää siltä, ettei meitä seurata. Joukkopako temppelistä arvatenkin yllätti vartijat ja kenties he ovat suunnanneet kaiken tarmonsa jalan liikkuvien vankien kiinni ottamiseen. Nimloth istuu kanssani hevoseni selässä, ja Anárion ratsastaa Eäril edessään. Me onnistuimme, mutta vain juuri ja juuri.

"Se mies, se Axantur, uhrasi itsensä pelastaakseen minut", totean Nimlothille. "Olemme hänelle ikuisesti kiitoksen velkaa."

Nimloth on hetken vaiti. "Ei hän ollut hyvä mies."

"Jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden, niin kuin isoisäni sanoo. Axantur sai sellaisen ja käytti sen niin hyvin kuin mies vain voi. Meidän on huolehdittava, että hänen perheensä pääsee turvaan. Se on vähintä mitä voimme tehdä."


NIMLOTH

Saavumme viimein perille Rómennaan. Olen helpottunut. Tiedän, ettei Aurië olisi pystynyt tähän, sillä tyttären katoaminen oli järkyttänyt hänet pois tolaltaan. Minun piti näytellä Eärilin äitiä, vaikka tiesinkin sen olevan riskialtista, sillä monet tuntevat minut Armenelosissa ja tietävät, etten mennyt Anárionin kanssa naimisiin. Onneksi sillä ei lopulta ollut väliä. Tai ehkä sillä olikin. Jollen minä olisi ollut mukana, olisiko Axantur päättänyt auttaa meitä? En tiedä, enkä halua ajatella sitä. Kuvittelin, etten ikinä voisi antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli valmis ottamaan minut pakolla vaimokseen, mutta nyt en enää tiedä, mitä ajatella. Minä rakastan Isilduria. On outoa, että jotkut rakastuvat väärään ja jäävät lopulta yksin. Isäni sanoi, että jokaiselle on olemassa puoliso, mutta aina puolisot eivät löydä toisiaan, sillä joku tai jokin on johdattanut heidän sydämensä harhapoluille. Axanturin sydän oli varmasti eksynyt, niin kuin oli Tar-Mírielinkin. Malfinkin rakastaa vain isäni viinitilaa.

Ilo ja helpotus täyttävät talon, kun Anárion ojentaa Eärilin vahingoittumattomana vaimonsa syliin. Aurië rutistaa ja suutelee tytärtään. Isildur hymyilee katsellessaan heitä ja kääntyy sulkeakseen minut syliinsä.

"Olen rohkein nainen, joka koskaan on elänyt Númenorin maassa", hän toteaa, ikään kuin olisi tuntenut jokaisen Númenorissa eläneistä naisista. "Ihmettelen vieläkin, että annoin sinun lähteä mukaan."

"Rohkeudesta en tiedä, mutta itsepäinen ainakin osaan olla. Ilman minua olisitte syöksyneet sinne suin päin ja päätyneet uhrattaviksi itsekin. Te tarvitsitte naisen ja hänen järkevän suunnitelmansa viilentämään pääkoppianne."

"Olen varma, että olisin kyllä keksinyt itse vielä paremman suunnitelman, jos minulla olisi ollut enemmän aikaa miettiä sitä. Onneksi ne käännynnäiset suostuivat lainaamaan meille vanhoja kaapujaan."

Äkkiä Aurië huudahtaa hämmästyksestä. Käännymme katsomaan ja näemme hänen pitelevän kädessään erikoisen kaunista korua.

"Keneltä sinä sanoitkaan saaneesi tämän, Eäril?"

"Se setä antoi sen minulle. Hän laittoi sen minun taskuuni ja pyysi pitämään sen tallessa. Kun me ratsastimme tänne, minä pidin kättäni taskun päällä, ettei se putoaisi."

"Elendilmir." Isildurin ääni on tuskin kuuluva hänen tuijottaessaan korua mykistyneenä. Sitten hän äkkiä kääntyy ja lähtee huoneesta. Aurië ojentaa korun Amandilille.

"Se on palautunut takaisin oikeille omistajilleen, mutta en tiedä, ketä minun pitäisi tästä kiittää", Amandil toteaa hämmentyneenä. "Tämä on ihme. Tämän täytyy olla jonkinlainen viesti valarilta."

Minä arvaan, kuka korun on antanut takaisin, vaikka en tiedäkään, kuinka Axantur oikein sai sen käsiinsä. Riennän Isildurin perään ja löydän hänet huoneesta, joka oli ennen hänen makuukamarinsa, mutta joka on nyt muutettu hänen työhuoneekseen. Hän tosin käyttää sitä lähinnä aseidensa säilytykseen. Hän istuu kumartuneena kirjoituspöytänsä ääreen, selin oveen. Tiedän, miten paljon Elendilmir hänen perheelleen merkitsee ja miten paljon syyllisyyttä hän on tuntenut sen menetyksen vuoksi. Sen takaisin saaminen on hänelle varmasti suuri helpotus. Katselen häntä hetken ovelta, mutta käännyn sitten pois. En tiedä itkeekö hän vai nauraako, mutta arvaan tämän olevan niitä hänen yksityisiä hetkiään, jolloin hän ei halua itseään häirittävän.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin