Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 23.1.10 VALMIS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 14. luku 9.1.10

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämä oli taas oikein hyvä luku, tekisi mieli sanoa ties monennenko kerran että paras tähänastisista. Anteeksi, että kommentin väsämiseen meni niin kauan.

Kamalaa, että Anárionin tytär vietiin. Mutta Axantur - kerta kaikkiaan upea hahmo, hienosti koottu ja hänen koko kääntymyksensä oli kuvattu hienosti kautta ficin. Sait mielipiteen hänestä heittelemään kuin minkäkin, välillä inhosin häntä, toisinaan säälin, ja eritysesti tässä luvussa ajattelin, että hän oli loppujen lopuksi sittenkin hyvä mies. Antaa nyt Elendilmir pikkutytölle, mitähän Annatar olisi siitä sanonut? Noh, Axantur teki mielestäni sankariteon tässä luvussa. Oli myös kiva yksityiskohta huomata, miten eri mieltä hän nyt on Annatarista kuin ennen.

Nimlothin suunnitelma oli aika kliseinen kikka, mutta mikäs siinä, kun kerran toimi. Ja onneksi Axantur oli siellä pelastamassa päivän :D Tosi hieno kohtaus tuo, missä hän menee auttamaan tajuttuaan, keitä Nimlothin kanssa on. Ei mikään kovin tyhmä mies loppujen lopuksi se Axantur. Eikä todellakaan pelkuri, kun katsoo kaikkea, mitä hän teki eläessään, leikkasi irti sormuksen, kääntyi Annataria ja Kuninkaan Miehiä vastaan jo lopulta päätti kuolla entisen vihamiehen pelastaakseen. Ihkutan päättömästi, mutta upea hahmo.

Oli hienoa huomata, miten Nimloth ajatteli rakkautta tuossa loppuvaiheessa, se kommentti Malfinista sai hymyilemään väkisinkin. Kyllä se Isildur on oikea mies Nimlothille, ehdottomasti :wink: Ja Nimlothin ihana naisasianainen-asema tuossa, kun hän selittää Isildurille että miehet tarvitsivat nimenomaan naista keksimään toimivan suunnitelman....

Ja tuo loppu sulatti totaalisesti. Isildurin yksityinen hetki... Aww. En tiedä, mikä tuossa viimeisessä kappaleessa niin kosketti, mutta koskettipa vain. Ihana. Ja se, että Nimloth osasi jättää hänet yksin... Jotenkin kovin todentuntuinen ja sulattava kohta.

Tuntuu hassulta, että tämä loppuu pian. Vaikka et itse tästä pitäisikään, minä pidän tästä oikein paljon. Jatkoa odottelen taas.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 14. luku 9.1.10

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kovin hieno luku. :) Olen samaa mieltä kuin Nerwen siitä, että tuo ihan viimeinen kappale Isildurista oli kauhean sulattava. Se kosketti toden totta. Tykkäsin siitä, että et ruvennut analysoimaan, että mitä Isildur oikeastaan teki, itkikö se vai nauroiko vai kuinka se suhtautui, vaan näytit vain kuinka tärkeä hetki se oli Isildurille. Varmasti Isilduria on painanut Elendilmirin menetys raskaasti, vaikka se näennäisesti olikin jo unohdettu ja anteeksi annettu. Ja Nimloth oli ihana, kun se vain tyytyi jättämään Isildurin yksin eikä hiipparoinut kyselemään, että mikä tätä vaivasi. Pidän todella noiden kahden suhteesta.

Ovela temppu kääntää Axantur Isildurin puolelle ennen tämän hengen viemistä. Axantur on herättänyt niin paljon ärtymysreaktioita tässä tarinan varrella, mutta kun se sitten vihdoin löytää rohkeuden sisimmästään, niin sitä huomaa toivovansa, että voikun se ei kuolisikaan ja yllättäen sen kuolema koskettaa. Axantur on myös ollut erittäin inhimillinen ja inhimillisen itsekäs tässä koko ajan, mutta sen kääntymys on kyllä uskottavasti kuvattu. Katkeruus siitä, miten se ei koskaan saanut niitä asioita, joita sille alunperin palveluksistaan luvattiin ja miten se pikkuhiljaa kääntyi Annataria vastaan. Ja tietty pelkuruus... tai en nyt tiedä, että oliko se aina niin pelkuruutta, ehkä se vain näytti siltä Isildurin yltiöpäisen rohkeuden rinnalla. Axanturin hahmoa olisi ehkä vielä syventänyt entisestään se, jos hänen perheensä olisi ollut alusta alkaen enemmän esillä.

En oikeastaan ymmärtänyt, että minkä vuoksi Axantur vei tuon Eärilin, luulisi sen nyt tuonikäisistä lapsista erottavan, että kuka on tyttö ja kuka poika. Mutta ilmeisesti se ei halunnutkaan suorittaa oikein saamaansa tehtävää ja teki siksi niin kuin teki. Mielenkiintoinen tapahtumantäyteinen luku jokatapauksessa ja imaisi kyllä tehokkaasti mukaansa. Odottelen innolla niitä viimeisiä lukuja. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 14. luku 9.1.10

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitokset taas kommenteista.

Nerwen: No, en kyllä itse pidä Axanturia mitenkään onnistuneena. Olisi pitänyt kirjoittaa hänestä enemmän, mutta en jaksanut. Minulla oli kyllä mielessä muunkinlaisia loppuja hänelle. Eräänkin mukaan hänestä olisi pitänyt tulla sormusaave. Mutta noin siinä nyt sitten kävi, tuntui jotenkin kaikkein armeliaimmalta lopulta hänelle, ja se tietysti se sopi myös itselleni, kun hänestä ei tarvinnut sitten enää kirjoittaa kahteen viimeiseen lukuun. Tuo Elendilmirin antaminen Eärilille oli ihan epäloogista, mutta en vaan jaksanut miettiä mitään parempaakaan keinoa saattaa se takaisin omistajilleen. Samoin tuo suunnitelma, millä he lähtivät Eäriliä pelastamaan... noh, parempi kuin se että Isildur olisi rynnännyt sinne yksinään ja jotenkin ihmeellisesti onnistunut viemään tytön mennessään.

Leida: Oikeastaan aika hassua, että tuo loppu sitten näytti onnistuvan noin hyvin (tai että te kumpikin piditte siitä). Se oli pitkään sellainen perinteinen nyyhkykohtaus, jossa Nimloth meni lohduttamaan Isilduria ja inhosin sitä syvästi. Se vaan oli niin lopussa, etten jaksanut sitä koskaan muokata miksikään ennen kuin sitten vasta hätäisesti juuri ennen kuin postasin tuon luvun. Joo, ja minun tosiaan piti kirjoittaa Axanturista enemmän, hänen nuoruudestaan ennen Armenelosiin lähtemistä ja tuosta hänen perheestään, mutta siitä ei tullut mitään, koska en pitänyt tyypistä. Laitoin sen tekemään tuon kääntymyksen kai vaan sen takia, että se tuntuisi edes vähän sympaattisemmalta. Axantur luultavasti otti tuon Eärilin kiinni hätäpäissään, kun ei uskaltanut lähteä tutkimaan ympäristöä ja katsomaan löytyisikö jostakin joku poika. Tuo että hän luuli Elenduria tytöksi oli vähän sellainen vitsi, viittaus siihen tapaukseen kun Elendur puettiin tytöksi. Hän siis oikeastikin näytti aika tyttömäiseltä, vaikkei Isildur tietysti olisi myöntänyt sitä edes itselleen. Kuvittelen, että Elendurilla oli pitkä tukka ja jokin mekkomainen tunika yllään, joten kauempaa katsottuna häntä saattoi erehtyä pitämään tyttönä.


No niin, toiseksi viimeinen luku. Tämä nyt on vain tällaista valmistelua, sellainen viimeinen hengenveto ennen sukellusta. Perustuu sanaan "pimeys".


Luku 15 (Pimeys)


ISILDUR

"Tämä ei voi jatkua näin enää pitkään. Jotain täytyy tapahtua", huokaan istuessamme jälleen kerran salongissa neuvoa pitämässä.

"Jotain varmasti tapahtuukin", sanoo isoisä. "Kuningas on tulossa vanhaksi. Hän pelkää kuolemaa enemmän kuin koskaan. Keski-Maasta kannetut ryöstösaaliit eivät pian enää riitä lohduttamaan häntä. Hän istuu yltäkylläisyyden keskellä, Númenorin kautta aikojen mahtavimpana valtiaana, ja kohta koko Keski-Maakin on hänen halussaan. Silti se ei riitä hänelle."

Vaihdan katseita Anárionin kanssa. Hän näyttää hämmentyneeltä. "Mitä muuta hän voi enää haluta? Hänellähän on jo kaikki? Aikooko hän ajaa meidät mereen, viimeiset roskat pois pilaamasta hänen unelmien saartaan?"

"Se on vain pieni osa hänen suunnitelmiaan", isoisäni toteaa huokaisten. "Ei Uskollisten hävittäminen riittäisi tuomaan hänelle sitä, mitä hän eniten haluaa."

"Mutta atar. Et suinkaan tarkoita, että Pharazônin aikeet suuntautuvat kohti länttä?"

"Sitä juuri pelkään, Elendil. Hän hautoo sotaa Lännen Valtiaita vastaan."

"Järjetöntä! Mitä se häntä hyödyttäisi?" minä huudahdan. "Hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia heitä vastaan. Eihän?"

"Ei tietenkään, Isildur. Valarin vastaisku olisi kauhistuttava. Se tuhoaisi meidät kaikki."

"Meidän on estettävä häntä tekemästä sitä."

"Tiedät kyllä, Isildur, ettei ole mitään keinoa, millä saisimme kuninkaan kuuntelemaan meitä Annatarin sijaan. Mieleeni tulee vain yksi keino, joka voisi pelastaa meidät, mutta se on hyvin epävarma. Se on kuitenkin ainoa, mitä voimme tehdä, ja siksi aion ryhtyä siihen."

"Mikä se keino on, isä?"

"Aion tehdä niin kuin esi-isämme Eärendil kauan sitten ja purjehtia länteen piittaamatta Pannasta. Minun on pyydettävä apua valarilta, kenties Manwëlta itseltään."

Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen. Tuijotamme kaikki isoisääni. Minun täytyy miettiä sana sanalta sitä mitä isoisäni sanoi, jotta voisin ymmärtää sen. Purjehtia valarin maahan asti? Onko se edes mahdollista?

"Varoittaisit siis heitä Pharazônin aikeista?" tarkentaa isäni.

"Niin, ja samalla pyytäisin heiltä armoa ihmisille ja sitä, että meidät vapautettaisiin Sauron Petturista. Eiväthän meistä kaikki ole asettuneet hänen puolelleen, vaan osa meistä on aina pysynyt uskollisina valarille. Uskallan tuskin toivoa, että heiltä heruisi ymmärrystä meistä kenellekään, sillä he varmasti ajattelevat, että jos todella olemme uskollisia, meidän olisi pitänyt pystyä ratkaisemaan tämä ongelma itse. Mutta niin kauan kun on vähänkin toivoa, minun täytyy tarttua siihen. Lähden yksin ja sanon heille, että tämä on yksin minun päätökseni, niin kuin se onkin. En tahdo, että koko kansaani rangaistaan siitä, että minä rikoin Pannan."

"Jos lähtösi tulee ilmi, Kuninkaan Miehet kostavat sen meille. Kuningas pitää sinua maanpetturina, jos paljastat valarille hänen aikeensa.."

"Älä murehdi sitä, poikani. Se ei tule ilmi. Lähden aluksi kohti itää, mutta sitten kun olen riittävän etäällä, kierrän saaremme joko etelä- tai pohjoispuolelta ja suuntaan länteen. Tuskin Pharazôn osaa minua kaivata, vaikka katoankin yhtäkkiä jäljettömiin. Luultavasti hän on vain tyytyväinen päästessään minusta eroon, sillä hän pitää minua kapinallisjohtajana."

Sitten isoisämme alkaa puhua laivoista, jotka meidän pitäisi valmistaa. Ei hänelle, vain meille itsellemme. Hän tarvitsee vain yhden pienen purjeveneen. Meidän sen sijaan pitäisi viedä laivoihin kaikki tärkeiksi katsomamme esineet, siis kaikki sellaiset, joista emme haluaisi luopua. Se kuulostaa minusta pahaenteiseltä.

"Uskotko, että joudumme lähtemään Númenorista? Miten pitkäksi aikaa?" minä kysyn.

Hän hymyilee surumielisesti. "Ainiaaksi, hyvä Isildur, ellen sitten onnistu matkallani. Jos valar hyökkäävät maatamme vastaan, se tietää sen tuhoa. Valmistautukaa siis pahimpaan. Mutta varokaa paljastamasta aikeitanne Kuninkaan Miehille. Älkää kertoko, että aiotte ottaa laivoihin mukaan kaikki Uskolliset, sillä se tekisi kuninkaan levottomaksi. Jos joku kyselee, antakaa ymmärtää, että minä olen lähtenyt itään turvaan Gil-galadin luo, ja että te aiotte aikanaan seurata minua."

Muutamaa päivää myöhemmin kuulemme, että kuningas on alkanut rakentaa laivoja Länsimaan satamassa ja yhdestä niistä tulee suurin, mitä maailman merien päällä on koskaan seilannut. Isoisäni aloittaa vähin äänin omat valmistelunsa Rómennan satamassa.


NIMLOTH

Amandil lähti viime yönä, vain kolme palvelijaa mukanaan. Elendil saattoi hänet satamaan. Isildur on alakuloinen. Tuntuu kuin olisimme juuri viettäneet Amandilin hautajaisia. Emmehän tiedä, näemmekö häntä enää koskaan. Kaipaan häntä, sillä hän oli luultavasti viisain ja ystävällisin mies, jonka olen koskaan tuntenut. Hänen lähtönsä on suuri menetys perheellemme ja kaikille Númenorin Uskollisille.

Elendil ottaa nyt ruhtinaan tehtävät hoitaakseen. Näihin tehtäviin sisältyy myös jäljellä olevien Uskollisten johtaminen. Isildur ja Anárion auttavat häntä parhaansa mukaan. Olen oikeastaan iloinen siitä, etteivät he suunnittele minkäänlaista vastaiskua Kuninkaan Miehiä ja Sauronia vastaan. Isildur on tuntunut hautovan sellaista vuosikaudet, vaikka päätyykin aina lopuksi toteamaan, että sellainen olisi silkka joukkoitsemurha. Silti hän ei tunnu voivan hylätä ajatusta sodasta Sauronia vastaan.

"Jos minulla vain olisi tarpeeksi miehiä...", hän mutisee öisin, kun ei osaa nukkua ja pitää minutkin hereillä heittelehtimällä vuoteessa tai kolistelemalla huoneessa.

"Jos Ar-Pharazônin suunnitelma toteutuu ja hän todella hyökkää länteen, eikö valarin vastaisku surmaisi meidän kaikkien muiden ohella myös Sauronin?" minä kysyn peiton alta.

"Sauron ei ole kuolevainen", Isildur murahtaa. "Jos jollakulla on mahdollisuus selvitä hengissä valarin kostosta, niin hänellä. Isoisä on meidän ainoa toivomme. Jos hän pääsee länteen ja valar kuuntelevat häntä, ehkä he suostuvat auttamaan meitä ja tulevat hakemaan Sauronin ja heittävät hänet tyhjyyteen oppi-isänsä Morgothin seuraksi. Silloin minä olisin onnellinen."

Arkemme jatkuu kuitenkin melkein samanlaisena kuin ennenkin. Isildur opettaa Elenduria miekkailemaan aina kun hänellä oli siihen aikaa, ja minä teen ristipistotöitäni ja juon teetä Auriën, Sárawenin ja Elvëan kanssa. Isildur huolehtii siitä, että Axanturin vanhemmat ja veljet perheineen pääsevät turvallisesti Rómennaan. Me tapaamme heitä toisinaan. He ovat ystävällistä ja rehellistä maaseudun väkeä ja minun on vaikea ymmärtää, kuinka sellaisesta perheestä saattoi kasvaa joku niin outo ja salamyhkäinen kuin Axantur.

Kuninkaan mielenkiinnon siirryttyä Pimeyden palvontamenoista sodan valmisteluun teillä on jälleen hieman turvallisempaa kulkea, paitsi ehkä joillekin nuorille miehille, joita Kuninkaan Miehet yrittävät värvätä armeijaan, antaen ymmärtää että armeijaan liittymisen vaihtoehtona on kuolema. Pikainen sellainen, jos he ovat pahalla päällä. Haltiamielisyyteen viittaavilla taipumuksella ei enää ole niin väliä, riittää että nuorukainen oli kutakuinkin terve ja pystyy pitelemään miekkaa.

Laivojen varustaminen vie osan ajastamme. Me käymme läpi tavaroita ja pakkaamme niistä kaikkein tärkeimmiltä tuntuvat arkkuihin, joita miehet sitten öisin kuljettavat satamassa odottaviin laivoihin.


ISILDUR

Odotamme kaikki, että isoisämme lähettäisi meille jonkin merkin. Millainen se on, sitä isä ei osaa sanoa. Minä mietin Eärendiliä ja hänen tähteään ja ihmettelen, voisiko isoisästäkin tulla tähti taivaalle, ja johdattaisiko hän meidän laivamme sillä tavalla turvaan. Mutta minne me tällä kertaa menisimme? Lännen maahanko? Asettuisimmeko asumaan Eresseäan haltioiden kanssa? En osaa kuvitella asuvani sellaisessa paikassa, niiden kaikkien kauniiden ja kuolemattomien ympäröimänä. Tulisin ehkä kateelliseksi. En ole ennen kadehtinut haltioita, mutta jos joutuisin elämään koko ajan heidän lähellään, vanhenemaan ja heikkenemään siinä missä he pysyvät aina nuorina ja elinvoimaisina, en varmaankaan olisi kovin tyytyväinen olooni. Kun puhun tästä isälleni, hän käskee minun olla ajattelematta sellaisia asioita.

Kenties Amandilin lähettämä merkki ei ole tähti, vaan jotain muuta. Kenties se on kotka, joka tulee kertomaan, että pian valar tulevat ja auttavat meidät eroon Sauronista. En tosin ole varma, osaavatko kotkat puhua ihmisten kieltä. Kotkia ei ole näkynyt Númenorissa pitkään aikaan, vaikka ennen ne olivat yleisiä ja Armenelosin Kuninkaan Linnan tornissakin oli kotkanpesä. Kuningas itse auttoi kotkia poikasten ruokinnassa. Sitten joku sai päähänsä, että kotkista on pelkkää riesaa ja että ne vain sotkevat paikkoja ja häiritsevät ihmisten elämää. Pesä hävitettiin ja kotkien ammuskelusta tuli suurta huvia, ja lopulta ne sitten katosivat maastamme, aivan kuten haltiatkin.

Lopulta isäni käy niin levottomaksi, että hän lähtee salaiselle matkalle länsirannikolle tähytäkseen sieltä kohti Lännen Maata. Kenties hän näkee isoisän merkin sieltä paremmin. Minä saan vastata Uskollisten asioista Rómennassa sillä aikaa.

Eräänä päivänä Elendur on tavallista mietteliäämmän oloinen. Hän on kasvanut kovasti viime vuosina, ja ulottuu minua jo olkapäähän asti. Kaikki sanovat, että hän näyttää aivan isältäni ja että luonteeltaankin hän on samantapainen, mietteliäs ja harkitseva. Silti minä tiedän, että halutessaan Elendur osaa olla myös kiivas ja voimakastahtoinen, aivan kuten minä. Hän on tosin turhankin kiinnostunut vanhoista taruista, mutta ei kuitenkaan koskaan kieltäydy miekkailuharjoituksista, kun minä niitä ehdotan. Hän on sellainen poika, jota parempaa en oikeastaan osaisi mitenkään kuvitella, vaikka Nimloth sanookin, että Elendur voisi hymyillä enemmän ja vastata hieman monisanaisemmin, kun naapuruston rouvat kyselevät hänen kuulumisiaan, mutta minusta nämä seikat ovat aivan yhdentekeviä. Enhän minäkään vastaa naapuruston rouvien tiedusteluihin muuta kuin "hyvää, kiitos". Jos vastaisin jotenkin muuten, en pääsisi ikinä jatkamaan matkaani.

"Mitä oikein mietit, senya?" kysyn istahtaessani poikani viereen kuistin portaille. Saman tien alan kuitenkin pelätä hänen alkavan esittää hankalia kysymyksiä haltioista ja ihmisistä, kuolemattomuudesta ja kateudesta ja sen sellaisesta, kuten hänellä on viime aikoina ollut tapana. Ne ovat sellaisia kysymyksiä, joita minäkin olen aina miettinyt, mutta joihin en ole tähän ikään mennessä löytänyt kunnollisia vastauksia.

Tällä kertaa hänellä on kuitenkin muuta mielessä.

"Tapasin tänään Baranirin. Meillä oli riitaa."

"Vai niin", minä totean ja odotan että poikani jatkaa. Lordi Bragolonin pojanpoika on yksi poikani parhaista ystävistä. En ole koskaan paljon pitänyt siitä pojasta, mutta kenties vain siksi, että Caleth on hänen tätinsä, enkä mielelläni muistele koko naista. En tunne Baraniria kovin hyvin, mutta Brannon on sanonut nuorimmaisensa olevan erinomaisen etevä ja nopea oppimaan mitä tahansa, mutta eivätkö kaikki isät sano niin jokaisesta pojastaan, vaikka vain harvat heistä ovat onnekkaita kuten minä, ja puhuvat silloin totta.

"Hän lähtee Armenelosiin. Hän on päättänyt liittyä kuninkaan armeijaan."

Tällainen uutinen ei ole minun mieleeni. Olen kyllä kuullut joistakin Uskollisten pojista, jotka ovat kunnianhimossaan kääntäneet selkänsä isiensä vakaumukselle ja päättäneet, että haluavat tulla sotasankareiksi. Lordi Bragolonia minä olen aina pitänyt melko järkevänä miehenä, vaikka ehkä hieman haihattelevaisena. Ja vaikka hänen poikansa Brannon onkin turhamainen ja hieman ärsyttävä, en olisi uskonut että kolmannessa polvessa tämä suku osoittaa jo suoranaisia tyhmyyden merkkejä.

"Baranir tekee siinä hyvin typerästi. Etkö sanonut hänelle, mikä siihen sotaan lähteviä miehiä odottaa?"

"Sanoin, että te kaikki kuolette, kun valar hyökkäävät kimppuunne, mutta hän sanoi, että heitä on niin paljon, etteivät valar mahda heille mitään."

"Kerroit hänelle varmasti tarinoita valarin suurista teoista? Kerroit hänelle kai, että Númenor on täällä, koska valar valmistivat sen meille? Valar ja Eru voivat pyyhkäistä pois kokonaisia maita ja rakentaa uusia niiden tilalle, jos vain haluavat, joten tuskin yhden ihmisten armeijan tuhoaminen tuottaa heille paljonkaan vaivaa."

"En ollut varma tuosta kaikesta, atarinya. Hän sanoi, että kenties Erua ei ole, sillä olemmeko me koskaan nähneet häntä? Jos hän on, niin missä hän asuu?"

"Nuo ovat vaikeita kysymyksiä, senya. Isoisäsi osaisi vastata niihin minua paremmin, mutta hän ei ole nyt täällä. Minusta sinun ja Calionin pitäisi kuitenkin opiskella uudelleen se, mitä viisaat ovat kirjoittaneet ainurin soitosta."

"Mutta mistä tiedämme, että se on totta, mitä viisaat ovat kirjoittaneet?"

Kyselinkö minä koskaan tuollaisia, kun olin nuori poika? Ehkä kyselin, mutta en muista enää mitä isäni vastasi vai vastasiko hän mitään. "Tiedän vain sen, että jos epäilemme jatkuvasti kaikkea ja kaikkia, emme kohta osaa sanoa, milloin näemme unta ja milloin olemme hereillä, ja sellaisesta ihmisestä tulee pian hyvin onneton, ellei peräti hullu."

Elendur nyökkää. "Sitä mieltä minäkin olen, mutta en saanut Baraniria vakuuttuneeksi. Hän tekee suuren virheen ja minä suren hänen puolestaan."

"Joskus niin vain käy, senya. Emme voi aina estää ystäviämme tai edes perheenjäseniämme tekemästä suuria virheitä. Mutta kyllä hän vielä huomaa erehdyksensä. Voimme vain toivoa, että se tapahtuu ennen kuin on liian myöhäistä."


NIMLOTH

Elendil palaa viimein matkaltaan. Pettymykseksemme hän ei nähnyt mitään merkkiä isästään. Hän näki vain kuninkaan laivat, jotka kerääntyivät satamiin pitkin länsirannikkoa, niin että purjeita tuntui riittävän silmänkantamattomiin. Valmisteilla on sotaoperaatio, jonka vertaista ei tässä maailmassa olla koskaan nähty.

Ilmapiiri on kotonamme jatkuvasti ankea. Päivätolkulla jatkuneet sateet eivät auta asiaa. Välillä tuulee niin, että se muistuttaa myrskyä ja sade yltyy rakeiksi. Ukkostaa ja salamoi. Elendil oli onnekas päästyään purjehtimaan turvallisesti takaisin kotisatamaan, sillä saamme nykyisin jatkuvasti uutisia uponneista laivoista. Se on kummallista ja täyttää sydämemme huolella, sillä olimme aina kuvitelleet Númenorin laivat uppoamattomiksi. Kuinka meidän käy, jos joudumme itse lähtemään merelle, mukanamme kaikki ystävämme ja sukulaisemme ja arvokkaimmat tavaramme?

Illan tullen sade tyyntyy, ja lähden Isildurin kanssa hetkeksi kävelemään puutarhaan, sillä hän on käynyt levottomaksi ja ärtyisäksi, kuten aina joutuessaan viettämään koko päivän sisällä talossa.

"Onneksi Anárionin neljäs lapsi on poika. Elendur tarvitsee uusia ystäviä. Niin moni heistä on lähtenyt mukaan siihen hulluuteen", hän toteaa, kun olemme kävelleet jonkin aikaa puutarhassa. Pilvet väistyvät auringon edestä.

"Antaisin sinulle mielelläni toisen pojan, mutta se asia ei ole minun päätettävissäni. Tiedät, etteivät Númenorin naiset ole koskaan synnyttäneet monia lapsia."

"Sitä on vaikea uskoa, kun Auriëta katsoo."

"Hän uskoo Meneldilin olevan hänen viimeisensä."

En tiedä, mitä Isildur aikoi vastata, sillä huomiomme suuntautuu äkkiä länteen. Sinne on noussut valtava pilvi, joka peittää hetkessä auringon alleen. Sysimusta yö laskeutuu yllemme. Isildur katsahtaa minuun kummastuneena.

"Se näyttää aivan kotkalta", hän toteaa hämmästyneenä.

Se on totta. Pilvi on kotkan muotoinen, ja sen siivet ovat niin pitkät, että ne näyttävät ulottuvan aina eteläiseen ja itäiseen horisonttiin asti. Seuraamme henkeämme pidätellen, kuinka pilvi lipuu hitaasti kohti meitä, ukkosen paukkuessa ja salamoiden iskiessä sen siipien alla.

"Nimloth. On parasta, että menemme sisään", Isildur toteaa nopeasti ja työntää minut ylös kuistin portaita ja sisään taloon.

"Luuletko, että tuo oli se merkki, josta isoisäsi puhui?" minä kysyn päästyämme turvallisesti sisään, sillä se tulee ensiksi mieleeni.

Hän pudistaa päätään. "En tiedä, mutta minusta se vaikutti varoitukselta. Luulen, että Manwë lähetti sen, jotta tietäisimme, että olemme tekemässä suuren virheen valmistellessamme hyökkäystä valaria vastaan."

"Luuletko, että kuningas pelästyy ja lopettaa sotavalmistelut?"

"Vaikka pelästyisikin, Sauron varmasti saa puhuttua hänet jatkamaan. Mutta varoitus se kuitenkin oli, ja luulen että meidän on paras varmistaa, että laivoissamme on kaikki tarpeellinen."

Se kotkapilvi ei jäänyt ainoaksi. Useana muunakin iltana sellainen lensi saaremme yli, ja kuulimme jälkeenpäin, että siitä iskevät salamat olivat surmanneet ihmisiä Armenelosissa ja että siitä irtaantunut tulinen pallo oli repinyt rikki Pimeyden Temppelin kupolin. Sauron ei kuitenkaan ei ollut näyttänyt salamoita pelkäävän, sillä hän oli seissyt Temppelin tornissa salaman iskiessä eikä hänelle ollut käynyt kuinkaan. Monet ajattelevat nyt, että se viimeistään osoitti hänen olevan mahtavampi kuin Lännen Valtiaat.

Kuningas jatkaa varusteluaan kahta innokkaammin nyt, kun Lännen Valtiaat olivat juljenneet uhitella hänelle.


ISILDUR

Ulko-oveamme moukaroidaan niin lujaäänisesti, että se herättää minut unestani, vaikka meidän makuukamarimme on toisessa kerroksessa kaukana pääsisäänkäynnistä. Nousen vuoteesta ja hapuilen takkiani tuolin selkänojalta.

"Menen katsomaan, mistä on kyse", totean Nimlothille ja otan miekan seinältä.

"Ole varovainen", hän pyytää.

Tulen ovelle yhtä aikaa isäni kanssa. Kamaripalvelija on avannut oven. Ulkona on joukko sotilaspukuisia miehiä.

"Kuningas Ar-Pharazôn määrää ruhtinas Elendilin ja hänen poikansa astumaan palvelukseen välittömästi", tokaisee yksi miehistä ja lykkää käärön isäni kouraan.

"Me emme sekaannu siihen sotaan", ilmoittaa isäni ja viskaa käärön miesten jalkoihin. "Häipykää. Kehtaattekin tulla hakkaamaan ihmisten ovia keskellä yötä."

"Ette tainneet ymmärtää, että kyseessä on määräys, ei pyyntö", tokaisee mies. "Mikäli ette lähde vapaaehtoisesti, meidän on käsketty ottaa teidät vangeiksi ja viedä Armenelosiin, jossa saatte vastata syytteisiin sotakarkuruudesta."

"Mikään laki ei velvoita meitä osallistumaan valekuninkaan sotaan", isäni ärähtää. "Poistukaa!"

"Ottakaa hänet kiinni!" käskee sotilaiden päällikkö. He vetävät miekkansa esiin. Seuraa taistelu, joka on nopeasti ohi, sillä isä on kätkenyt Narsilin takkinsa alle, ja kun hän vetäisee sen esiin, sen välähdys saa sotilaat kavahtamaan pelästyksestä kauemmas. Saan yhdessä isäni kanssa työnnettyä sotilaat ulos ja teljettyä oven kiinni heidän nenänsä edestä.

"Te kuulette meistä vielä!" huutaa päällikkö ennen kuin he kääntyvät ja marssivat tiehensä.

"Anárion", minä sanon. "Menevätkö he seuraavaksi hänen talolleen?"

Isäni epäröi. "En usko, että he käyvät jokaisen Uskollisen oven takana tänä yönä. Luulen, että tulivat varta vasten minun vuokseni."

"Minä menen kuitenkin varoittamaan häntä. Kuljen varovasti niityn reunaa, puiden lomitse. Eivät he minua huomaa."

"Mene sitten, mutta tule takaisin niin pian kuin ehdit."

Isäni arvelu osoittautuu oikeaksi. Kuninkaan Miehiä ei näy Anárionin talon luona eikä veljeni ole ollenkaan ilahtunut, kun jyskytän hänen oveaan keskellä yötä, herättäen hänen huonovointisen vaimonsa. Toivon hänen leppyvän, kunhan kerron mitä juuri tapahtui.

"Kiitos että tulit varoittamaan, Isildur. Tiedän siis tästedes olla avaamatta ovea, jos siihen hakataan keskellä yötä, varsinkin jos se tunkeilija huutaa olevansa oma veljeni."


NIMLOTH

Pilvikotkien jono lähestyy taloamme. Tuijotamme sitä kauhun mykistäminä. Niitä on niin monta, että jono näyttää jatkuvan äärettömyyksiin, aina punaisena hehkuvaan läntiseen horisonttiin asti.

"Nyt on aika", sanoo Elendil vakavana.

On myöhäinen ilta, mutta me ryhdymme hätäisesti kokoamaan vaatteitamme ja muita välttämättömyyksiä, joita emme vielä ole vieneet laivoihin. Lastaamme ne rattaille. Lähetämme mennessämme sanan muihin taloihin.

Laivoja on yhdeksän. Neljä niistä kuuluu Elendilille, kolme Isildurille ja kaksi Anárionille. Isildur on tuonut mukanaan satamaan Valkoisen Puun vesan, jonka olemme väliaikaisesti istuttaneet suureen puiseen ruukkuun. Elendil selittää Isildurille ja Anárionille jotakin näkykivistä. Ne on jaettu laivojen kesken siten, että he voivat ottaa toisiinsa yhteyttä, jos laivat ajautuvat erilleen.

Satamassa on jo paljon väkeä, mutta ei niin paljon, etteivätkö kaikki mahtuisi näihin yhdeksään laivaan. Isildur valvoo ihmisten ja tavaroiden lastaamista laivoihinsa. Hän on kiireinen ja hermostunut ja hätistää pois Elendurin, joka yrittää nykiä häntä hihasta. Menen pojan luo kysymään, mitä hän haluaa.

"Eikö meillä ole oiolairën oksia?" hän kysyy. "Eikö kapteenin vaimon tai sisaren kuuluisi asettaa Paluun Vihreä Oksa laivan keulaan, jotta Ossë ja Uinen tunnistaisivat meidät ystäviksi ja auttaisivat meitä matkallamme?"

Pudistan päätäni surullisena. "Oiolairë-puita kasvaa vain Länsimaassa, rakas lapsi. Ja pelkään pahoin, että olemme lähdössä matkalle, jolta ei ole paluuta."

Hän tuijottaa minua silmät ymmyrkäisinä. "Emmekö mene pois vain sodan ajaksi ja palaa sitten?"

"En tiedä, lapseni", minä sanon, sillä en tiedäkään varmasti. "Mutta epäilen sitä."

"Hän on lähtenyt. Merilinna on purjehtinut pois satamasta", kuulen Elendilin sanovan Isildurille. Ihmettelen, mistä hän voi tietää sen

"Miten kauan kestää, että hän saavuttaa Lännen Maan rannat?" Isildur kysyy.

"En tiedä, mutta epäilen, ettei kovinkaan kauaa. Tuulee idästä. Meidän on valmistauduttava lähtemään hetkenä minä hyvänsä."
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 15. luku 16.1.10

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Sain nyt viimeinkin aikaiseksi lukea.

Minusta tämä ficci on edelleen oikein hyvä. Kuvasit hienosti kasvavaa epävarmuutta. Númenor lähenee tuhoaan, ja minulle tuli välilä sellainen olo, että haluanko sittenkään tietää. Ihmisten tunteet näkyivät tässä hyvin, miten kukin toimii omalla tavallaan. Vaikka tässä oli aika paljon valmiiksi tiedossa olevia tapahtumia, tämä oli silti hyvä luku - minä huomasin unohtaneeni aika lailla asioita.

Ehkä tuota Amandilin lähtöä olisi voinut kuvata vielä yksityiskohtaisemmin - Isildur olisi voinut pysähtyä miettimään kunnolla sitä, mihin hänen isoisänsä onkaan lähdössä. Mutta oli se hyvä noinkin, vähän tulkinnanvaraisempana versiona, vai miten sen nyt hyvin sanoisi...

Kuvasit Isildurin ja hänen poikansa suhdetta ihanasti - tuo on ihan apkko mainita erikseen, sillä tykkäsin ihan älyttömästi siitä heidän keskustelustaan.

Lisäksi nuo kotkapilvet ja niiden herättämät reaktiot, hienoa luettavaa.

Loppu oli jotenkin kiireisen haikea. Tuli sellainen olo, ettei kukaan oikeasti olisi halunnut lähteä, mutta oli vähän niin kuin kiire ja pakko. Pidin siitä tunnelmasta, jonka olit tuohon saanut.

Loppua kohti selvästikin mennään. Jatkoa jaksan edelleen odottaa, vaikka viime aikoina nämä kommentit ovat jotenkin jääneet myöhäiseen.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 15. luku 16.1.10

Viesti Kirjoittaja Leida »

Tykkäsin kovasti taas tästäkin luvusta, sitä oli vain jotenkin hankala kommentoida. Tämä tosiaan tuntui viimeiseltä hengenvedolta ja se vähän ahdistava tunnelma välittyi tästä hyvin. Ja tätä oli mielenkiintoista lukea myös siinä mielessä, etten minä muista noista jutuista oikeastaan mitään, joten minulle tämä ei ollut mitään "samaa vanhaa", vaan oli kiva, että olit kuvannut tuon tilanteen noin perin pohjin. Koko ficci on oikeastaan ollut minulle ihan mielenkiintoista tietojen kartuttamista. :)

Minäkin tykkäsin Isildurin ja hänen poikansa keskustelusta. Elendurin ajatukset tuntuivat kyllä välillä erikoisen kypsiltä ja älykkäiltä nuorelle miehenalulle, mutta ehkä hän on viisas lapsi. Ja kuvailitkin häntä kyllä mietteliääksi ja harkitsevaksi. Isildur on edelleen ihanan ylpeä pojastaan. Tykkäsin myös siitä huomiosta, että miten vaikea Isildurin oli kestää tuota odotusta. Hauska kohta tuo, miten se piti Nimlothinkin hereillä, kun ei osannut nukkua, vaan päätyi aina hautomaan samoja mahdottomia suunnitelmia.

Nämä olivat nyt aika hajanaisia huomioita, mutta päällimmäisenä tästä luvusta jäi mieleen se odotuksen ja lähestyvän uhan tunne, joka tuntui huokuvan jokaisen ajatuksista, vaikka elämä näennäisesti jatkui vielä normaalia rataansa.

Sitten vain odottelemaan viimeisiä lukuja. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 15. luku 16.1.10

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitosta kiitosta kommenteista.

Nerwen: Tuossa luvussa oli kyllä varmaan jotain omaanikin, joten jos tuntui että olit jotain unohtanut niin ehkä sitä ei oikeasti tapahtunutkaan. Mutta olihan tuossa aika paljon aineksia Silmarillionista, kun se Númenorin loppu oli siinä aika tarkkaan kuvattu. Amandilin lähtö nyt oli mitä oli, ja ehkä siihen olisi tosiaan voinut panostaa enemmän, koska olihan se suuri menetys noille kaikille, mutta en nyt vaan jaksanut. Kiva jos tykkäsit lopun tunnelmasta. Luulen ettei minulla siinä ollut sen kummempaa tavoitetta kuin saada ne vihdoin menemään niihin laivoihin.

Leida: Se Akallabêth kannattaa kyllä lukaista Silmarillionista, noin varmuuden vuoksi. En osaa sanoa kuinka pahasti tässä tuli vääristeltyä kirjaa. Elendur oli muuten tuossa kohtauksessa jo lähemmäs parikymppinen, eli ei ihan lapsi enää. Vaikka tuo että hän oli Isilduria päätä lyhyempi ehkä antoi sen kuvan että hän oli aika nuori, mutta ajattelin, ettei hän vaan ole vielä ehtinyt kasvaa niin pitkäksi, Isildurhan oli reilusti yli kaksimetrinen. Kieltämättä nyt kun vilkaisin sitä kohtaa uudestaan, Elendurin tosiaan voi kuvitella olevan vielä lapsi. Ajattelin, että tuo sen ystävän aikomus mennä armeijaan osoittaisi, että he lähestyvät miehen ikää, mutta miksei hänellä olisi voinut olla itseään vanhempi ystävä. Ja sitten tietysti vielä tuo suunnitelma toisen pojan hankkimisesta Elendurin kaveriksi... No númeronilaisella mittapuulla 20 vuoden ikäero ei kyllä merkitsisi oikein mitään, ainakaan sen jälkeen kun se nuorempi veljes on vähän kasvanut. Olihan Isildurin vanhimmalla ja nuorimmalla pojalla lopulta 131 vuotta ikäeroa...

Ja arvatkaas mitä! Nyt tämä loppuu. É finito! Ja olen siitä todella iloinen. Joten antakaamme meren upottaa Númenor ja tämä onneton ficci sen pitemmittä puheitta, ja älkäämme jääkö kaipaamaan ainakaan jälkimmäistä... :D


Luku 16 (Alku)


ISILDUR

En tiedä, mitä odotin tapahtuvan, mutta kun se tapahtuu, tiedän etten odottanut ainakaan tätä. Seison laivani kannella, kun meri alkaa äkkiä virrata kuin joki saartamme kohti. Suuret vesimassat iskeytyvät rantaa vasten, kun ne yrittävät löytää reitin virratakseen eteenpäin, ikään kuin pyrkien kauniin saaremme yli. Laivamme keinuvat, mutta pysyvät paikoillaan, vaikka ehdimme jo irrottaa ne laitureista. En ymmärrä mitä merelle on tapahtunut.

Tuuli yltyy, salamat välähtelevät ja näen kuinka maa edessäni alkaa järkkyä ja vavahdella. Käsitän äkkiä, että rannasta pois seilaaminen on mahdotonta, sillä vesi virtaa ja tuuli puhaltaa vastaan liian kovaa. Näen isäni komentavan miehiä airoihin viereisellä aluksella. He aikovat soutaa kauemmas rannasta. Komennan miehiäni tekemään samoin. Satamassa ei ole turvallista.

Yhtäkkinen jyrinä saa pääni kääntymään takaisin maata kohden ja näen valtavan savupilven nousevan Meneltarman huipulta. Se on alkanut syöstä tulta. Laava värjää vuoren huipun oranssinpunaiseksi ja äkkiä tuulen suunta muuttuu. Peruutan äskeisen käskyni laskea purjeet. Samassa puhuri jo pyyhkäiseekin meidät irti laiturista. Salamat sinkoilevat harmaanmustista pilvistä, jotka ovat levinneet yllemme, enkä saa katsettani irti maasta, joka vavahtelee ja tärähtelee ikään kuin aikoisi haljeta kahtia hetkenä minä hyvänsä. Meri moukaroi rantakallioita yhä raivokkaammin. Katson tyrmistyneenä, kuinka sataman talot alkavat täristä ja lopulta yksi niistä sortuu. Kiitän onneamme ja viisauttamme siitä, että tajusimme siirtyä laivoihin ajoissa.

Laivamme kiitää jatkuvasti kauemmas, se nousee ja laskee aaltojen myötä, ja joka aalto on hieman edellistä korkeampi. Tunnen kuinka Elendur tarrautuu käsivarteeni. Hänen silmänsä ovat kauhusta pyöreinä. Ajattelen sanoa jotakin rohkaisevaa, mutta en pysty. Olen itsekin niin peloissani, etten saa sanaa suustani. Etsin katseellani Nimlothia. Hän seisoo kauempana, nojaa vasten reunakaidetta, jotta ei kaatuisi laivan keinahdellessa yhä rajummin aaltojen mukana.

"Auta äitisi kapteenin hyttiin", minä komennan Elenduria, mutta hän ei liikahdakaan. En kovistele häntä enempää, vaan lähden itse Nimlothin luo, ottaen tukea reunakaiteesta. Kun saavutan hänet, kaappaan hänet syliini, osaksi koska en olisi muuten pysynyt jaloillani.

"Isildur, katso! Aallot ovat nyt niin korkeat, että ne melkein peittävät rannan näkyvistä", hän henkäisee.

Se on totta. En ole koskaan nähnyt sellaisia aaltoja.

"Minne tuo kaikki vesi oikein virtaa?" Elendur kysyy. "Ihan kuin meren pohja olisi haljennut jossakin lännessä ja se kaikki valuu siitä alas. Atar, voiko meri kadota, jos kaikki vesi valuu siitä pois johonkin maan rakoon?"

"Ei sellaista voi tapahtua", minä sanon, vaikka luulen, etten voi nykyään olla varma enää mistään.

Äkkiä näen silmäkulmastani, kuinka valtava aalto kohoaa takanamme. Se on suurempi kuin mitä olen ikinä nähnyt, suurempi kuin olen koskaan kyennyt kuvittelemaan. Käännyn hitaasti, ja kun tuijotan sen sysimustiin syvyyksiin, olen varma, että loppumme on koittanut. Kohta se iskee meidän ylitsemme, laiva pirstoutuu kappaleiksi ja me kaikki hukumme. Laivamme tuntuu kuitenkin kohoavan sen myötä, korkeammalle ja korkeammalle, aina pilviin asti. Laiva kallistuu, vesi virtaa kannelle ja olemme hetkessä läpimärkiä. Äkkiä alamme syöksyä alas. Saan viime hetkellä kiinni kaiteesta ja pidettyä itseni ja Nimlothin pystyssä, mutta Elendurin ote käsivarrestani kirpoaa ja hän kaatuu. "Elendur!" huudahdan meren jyrinän yli, varmana siitä että näin hänet juuri viimeisen kerran. Kohta kuitenkin näen hänen olevan kunnossa. Hän sai kiinni mastosta, eikä pudonnut yli laidan. Aalto menee ohi, laivamme pysyy pystyssä, enkä tiedä, miten se on mahdollista. "Teidän on mentävä ruumaan, nyt heti!" huudan ja sitten unohdan kaiken.

Selvittyämme aallosta kuvittelin tietysti pahimman olevan ohi. En tullut ajatelleeksi, että aalto jatkaa kulkuaan kohti maata, kohoten yhä korkeammaksi lähestyessään rantaa. Se katkaisee mennessään Tol Uinenin saarella seisovan Valotornin kuin ruohonkorren, ja kun se viimein iskeytyy maihin, se jyrää itsensä yli korkeiden rantakallioiden, törmää sataman rakennuksiin pyyhkäisten ne pois tieltään kuin lasten hiekkalinnat. Pyyhin vettä silmistäni, en tahdo oikein uskoa siihen, mitä ne näkevät. Minusta näyttää siltä, kuin koko saaremme kallistuisi, ikään kuin se ei olisi koskaan ollut muuta kuin puista ja köysistä kyhätty lautta vellovan meren pinnalla. Äkkiä ilmoja halkova valtava pamaus saa korvani soimaan ja näen, vaikka en uskokaan näkemääni, kuinka koko maankamara ensin tärisee ja sitten murtuu kappaleiksi vesien virratessa valtoimenaan sen yli. Sillä hetkellä toivon, että tuo aalto olisi tappanut minut, sillä näky on minulle liikaa. Minä huudan, karjun tuskaani niin kovaa kuin pystyn, tietäen ettei kukaan kuule sitä siltä ärjynnältä, jota meri pitää tuhotessaan minun kotiani.

Kun sumu viimein hälvenee silmistäni ja meri hieman rauhoittuu, joudun toteamaan, että sitä ei ole enää. Se on poissa. Siinä missä ennen oli kotimaani, on nyt vain vettä, vapaasti virtaavaa, kaiken peittävää vellovaa merta. Se on poissa. Sydäntäni ja vatsaani kouristaa ja minä kaadun polvilleni kannelle. Toivon että tämä myrsky tappaa minut. Haluan kuolla. Miksi kuolema tulo kestää niin kovin kauan silloin, kun siihen kerrankin olisi valmis?

Olemme menettäneet kaiken. Emme voi enää edes kuolla silloin, kun tahdomme.

Valtava tuulenpuhuri tarttuu purjeisiimme ja alkaa kiidättää meitä pois. Tuuli on liian kova. Purjeet eivät kestä sitä. Ensin repeää yksi, sitten toinen. Mietin, kuka komentaa laivaa vai komentaako sitä kukaan nyt kun minä en pysty. Tajuan, että Nimloth pitelee yhä minusta kiinni. Hän itkee.

Nousen vaivoin ylös kannelta, jossa olen maannut selälläni. "Elendur?" minä kysyn, vaikka on turha puhua. Myrskyn pauhinalta ei voi kuulla mitään. Nimloth lukee kysymyksen huuliltani ja seuratessani hänen katsettaan näen, että miehistö makaa pitkin kantta samoin kuin minä äsken, ja että Elendur on heidän joukossaan kädet keskimmäisen maston ympärille kiedottuina.

Nostan Nimlothin käsivarsilleni ja kannan hänet ruumaan muiden naisten ja lasten luo. Hän on läpimärkä ja voimaton ja olen äkkiä huolissani, vaikka en tiedäkään, miksi olisin huolissani nyt, kun kuolema on joka tapauksessa parasta mitä meille voi sattua.

"Kapteeni, mitä oikein tapahtui?" kysyy nainen, jonka viereen asettelen Nimlothin. En pysty vastaamaan. Pyydän heitä pitämään vaimostani huolta.

Palaan takaisin kannelle ja alan hiljakseen komennella miehiä töihin. Patistan Elendurin ruumaan, mutta hän on äkkiä saanut kerättyä rohkeutensa rippeet ja haluaa olla miestä, niin jääräpäisenä kuin vain kaksikymmenvuotias koltiainen osaa olla. Tämä on hänen ensimmäinen – ja viimeinen – merimatkansa eikä hän tiedä mitään purjehtimisesta, mutta silti hän seisoo edessäni uhmakkaana, vannoen että kuolee mieluummin kuin menee ruumaan. Huokaisen tuskastuneena ja komennan hänet siivoamaan kantta aaltojen mukanaan tuomasta levästä ja muusta rojusta.

Vedet vellovat allamme koko ajan, välillä rajummin ja välillä heikommin, eikä myrsky näytä hellittävän hetkeksikään. Näen, kuinka muut laivamme heittelehtivät aaltojen yllä samoin kuin omani ja mietin, ovatko kaikki siellä kunnossa. Äkkiä huomaan ajattelevani ihmisiä, jotka jäivät Númenoriin – kuningatar Tar-Mírieliä, niitä monia tuttaviani, jotka eivät halunneet mukaan laivoihin, lordi Bragolonia, hänen lapsiaan Calethia ja Brannonia ja näiden lapsia, jopa Malfinia – ja mustuus valtaa hetkeksi mieleni niin, etten lysähdän maahan ja jätän laivani huomiotta. Isoisä... jos joskus kuvittelinkin hänen kerran palaavan, tiedän nyt etten näe häntä enää koskaan. Ainoa lohtuni on, että Sauroninkin täytyi kuolla, hautautua aaltoihin kaikkien muiden myötä. Luulen, että Ar-Pharazônin laivaston kohtalo oli samanlainen, tai ehkä vielä pahempi. Ei ole epäilystäkään, kuka sodasta selviytyi voittajana. Me tiesimme sen alusta asti.

Mutta miksi meitäkin piti rangaista? Meitä, jotka olemme aina olleet Uskollisia?

Myrsky jatkuu päivätolkulla. En tiedä, miksi edes yritämme pysyä veden pinnalla, sillä emmehän ole menossa mihinkään. Meillä ei ole mitään paikkaa mihin mennä. Tuntuu melkein, etteivät Ossë ja Uinen anna laivamme upota, vaan pitävät meitä kiusallaan elossa, jotta ehtisimme kitua tuskissamme tarpeeksi pitkään ennen kuin kuolema armahtaa meidät. Voimamme ovat lopussa, purjeemme riekaleina ja eilen räsähti poikki viimeinenkin mastomme. Toiset laivat ovat aikaa sitten kadonneet näköpiiristäni, lienevät uponneen. Se kaikki tuntuu yhdentekevältä. Tai pikemminkin olen kateellinen, ettei isäni, isoäitini, äitini ja veljeni tarvitse enää kärsiä. Minun laivani sen sijaan keikkuu aaltojen päällä kuin korkki, uppoamatta mutta täysin holtittomasti. En jaksa enää tarttua edes ruoriin, vaan annan sen pyöriä väkkäränä istuessani maassa sen edessä. Tiedän, että olisi parempi mennä ruumaan odottamaan kuolemaa, sen sijaan että kärsin täällä ulkona, mutta olen liian heikko ja kuolemaisillani janoon, jotta voisin edes nousta. Vaatteeni ovat olleet läpeensä märät jo monta päivää ja raajani kylmyyden kohmettamat.

Myrsky tuntuu taas yltyneen. Ehkä tämä on meidän viimeinen myrskymme. Ajatus kohta koittavasta helpotuksesta antaa minulle voimaa, ja nousen komentaakseni ne muutamat vielä kannella olevat miehet ruumaan. On parempi kuolla lämpimässä lähellä omia rakkaitaan kuin täällä ulkona sateessa ja viimassa. Elendur ei tietenkään tottele. Hän tarrautuu käsivarteeni, eikä hellitä.

"Atar, minä haluan auttaa. Minä voin auttaa. Sano, mitä voin tehdä."

"Voit mennä ruumaan äitisi luo. Hän kaipaa sinua, senya", huokaisen hänelle uupuneesti.

"En halua. Myrsky vain yltyy. Et sinä voi yksin ohjata koko laivaa. Miksi komennat miehet kannen alle tällaisella hetkellä? Minä en aio mennä."

"Minä olen sinun isäsi ja sinun on toteltava minua silloin, kun minä käsken. Ja minä käsken: mene heti äitisi luo!"

"Minä tahdon auttaa!"

"Jos et heti mene, minä kannan sinut sinne! En ole vielä niin heikko, ettenkö jaksaisi tehdä sitä. Minä nöyryytän sinut kaikkien nähden kantamalla sinua kuin sylilasta."

Hän ei hievahdakaan. Olen saanut tarpeekseni. Riuhtaisen itseni irti hänen otteestaan ja läimäytän häntä.

"Ala mennä!"

Hän vie käden poskelleen ja katsahtaa minuun loukkaantuneena, ja sitten, sanaakaan sanomatta hän kääntää selkänsä ja ryntää ruumaan vievään portaita kohti. Kadun lyöntiäni, mutta minulla ei ole aikaa pyydellä anteeksi. Aalto toisensa jälkeen iskeytyy laivamme yli ja olen vähällä pudota virtaavan veden mukana yli laidan. Tarraudun kaiteeseen ja tajuan, että minun pitäisi myös mennä ruumaan, mutta matka sinne näyttää liian pitkältä. En voi hellittää otettani reunasta, mikäli haluan pysyä kannella.

Olen toivonut kuolemaa koko matkamme ajan, mutta äkkiä huomaan olevani hyvin haluton luopumaan elämästäni. Ymmärrän sen vasta nyt, kun voimieni rippeet alkavat huveta. Hapuilen käteeni köyden pätkän, joka on kiinni metallisessa renkaassa, ja kiedon sen jotenkuten ympärilleni, jotta en putoaisi. En silti voi päästää irti reunasta, sillä en halua liehua kuin leija köyden päässä tuulen riepoteltavana.

Laiva kallistuu niin pahoin, että olen varma, että se kellahtaa ympäri. Ehkä oli sittenkin virhe sitoa itsensä kiinni. Jos uppoamme, en pääse irti solmusta, jonka juuri tein suojakseni. En voisi uida pintaan, vaan hukkuisin. Näin kerran unta, jossa kuolin hukkumalla, ja joskus mietin, oliko se enne, mutta jos se olikin, en halua sen käyvän toteen juuri tänään. Äkkiä laivamme keikahtaa takaisin pystyyn. Kohotan päätäni ja samassa jotain osuu otsaani.

On kuuma. Se on kummallista. En muista, koska minulla olisi viimeksi ollut kuuma. Tunnen kuinka jotakin märkää valuu kasvoilleni ja suuhuni. Vettä. Se maistuu makealta. En muista, koska olisin viimeksi saanut suuhuni jotain muuta kuin merivettä. Olen hirvittävän janoinen.

"Atar? Oletko kunnossa?"

Tunnen tuon äänen. "Senya?" Raotan silmiäni. Se sattuu. Jotain kirkasta osuu niihin. Se on varmaankin aurinko. Sitten näen Elendurin kasvot. "Elendur. Anteeksi, että löin."

"Ei se mitään, atar." Hän näyttää huolestuneelta. Hän kaataa leilistä vettä suuhuni ja olen tukehtua.

"Mitä tapahtui?" minä kysyn, kun saan henkeni taas kulkemaan. Nousen istumaan vaivalloisesti. Liike saa silmäni hämärtymään hetkeksi, mutta kohta olen kunnossa.

"Sinun otsassasi on haava. Jokin on osunut siihen."

Katson ympärilleni. Huomaan Nimlothin, joka syöksyy oitis syleilemään minua nähtyään, että olen tolkuissani. "Mitä on tapahtunut?" minä kysyn uudelleen. Muistini palaa pätkittäin. Olemme olleet merellä. Muistan myrskyn ja aallot. Muistan suuren aallon, joka nieli meidän kotimme. Olen äkkiä taas onneton. "Missä me oikein olemme?"

"Aallot heittivät meidät rantaan", kertoo perämies. "Emme ole varmoja, missä olemme, mutta itse veikkaan Keski-Maata. Tarkoitan vain... missä muuallakaan me voisimme olla?"

"Mutta täällä ei näy örkkejä eikä lohikäärmeitä", toteaa Elendur.

Nousen varovasti seisomaan. Päätäni särkee, mutta en välitä siitä nyt.

"Meidän pitäisi sitoa sinun haavasi", ehdottaa Nimloth, mutta se saa nyt odottaa. Huomaan, että laivamme on kokonaan kuivalla maalla, hieman kallellaan, mutta emme ole kovin kaukana vesirajasta. Astelen keulaan ja katselen ympärilleni. Näen edessäni vihreitä niittyjä ja kukkuloita, ja hieman kauempana näyttää virtaavan lavea joki, joka kimmeltää auringonpaisteessa, melkein yhtä kauniisti kuin Siril. Seutu on minulle vierasta. Tämä ei ole se Keski-Maan osa, jossa minä olen käynyt, mutta Keski-Maata tämä varmasti on.

"Katsokaa! Villi-ihmisiä!" huudahtaa joku ja osoittaa läheisen kukkulan laelle. Siellä on muutamia ihmisiä katselemassa meidän laivaamme.

Minusta ne näyttävät ennemminkin maalaisilta kuin villi-ihmisiltä. "Menen puhuttelemaan heitä", minä totean.

"Osaavatko moiset edes puhua?" ihmettelee perämies.

"Anna minun sitoa haavasi ensin", inttää Nimloth. "He pelästyvät sinua suotta, jos menet heidän luokseen verissä päin."

"Kuinkahan isoisän ja sedän on käynyt?" kysyy Elendur minulta, ikään kuin tietäisin sen paremmin kuin hän. Hänen kysymyksensä saa minut kuitenkin huolestumaan.

"Meidän pitää ottaa siitä selvää. Minä kysyn noilta ihmisiltä, ovatko he nähneet muita laivoja täällä päin."

"Mutta atar --"

"Kapteeni, he saattavat olla arvaamattomia. Luulen että he ovat villi-ihmisiä", jankuttaa perämies.

Alan pikkuhiljaa ärtyä. Kaikki höpöttävät yhtä aikaa ilman mitään tolkkua. Päässäni pyörii muutenkin aivan tarpeeksi. "Minä menen tapaamaan heitä joka tapauksessa. En usko, että he ovat vaarallisia. Täytyy heidän olla ainakin jossain määrin sivistyneitä. Heillä näkyy olevan vaatteetkin päällä."

Kun Nimloth on viimein sitonut otsani, vaihdan ylleni toiset vaatteet, jotka ovat säilyneet lähes kuivina ruumassa. Nimloth haluaa vielä harjata hiukseni ennen kuin päästää minut neuvottelumatkalleni. Otan mukaani perämiehen ja muutamia muita miehiä. Miekka roikkuu vyöstäni, vaikka en uskokaan joutuvani käyttämään sitä.

Täkäläiset asukkaat näyttävät yhtä aikaa sekä uteliailta että pelokkailta, kuin pikkulapset tavatessaan ystävällisen näköisen muukalaisen. Heitä on kymmenkunta, miehiä ja naisia ja jokunen keskenkasvuinen pojanviikari. Heidän ihonsa on melko ruskea, samoin kuin heidän hiuksensa, mutta he ovat kuitenkin melko siistin oloisia. Heidän vaatteensa ovat kylläkin köyhät, resuisia tunikoita ja mekkoja eikä heillä ole kenkiä jaloissaan. Yritän hymyillä heille mahdollisimman ystävällisesti, jotta he eivät luulisi meitä vihamielisiksi.

"Hyvää päivää! Olemme joutuneet haaksirikkoon, emmekä tiedä, missä olemme. Voisiko joku teistä kertoa, miksi tätä seutua kutsutaan?" minä kysyn reippaasti ja katselen kasvoista kasvoihin. Jotkut kavahtavat hieman kauemmaksi. Kukaan ei sano mitään. Tulen ajatelleeksi, etteivät nämä ihmiset varmaan ymmärrä haltiakieltä, jota me Uskolliset olemme tottuneet puhumaan keskenämme kuninkaan kiellosta piittaamatta. Päätän puhutella heitä adûnaiciksi. "Oletteko nähneet täälläpäin muita haaksirikkoutuneita laivoja?" minä yritän. "Laivoja. Ymmärrättekö te?" Joku heistä osoittaa minun laivaani. "Kyllä, se on laiva, mutta tarkoitan, että oletteko te nähneet muita samanlaisia laivoja lähimailla?"

Toivotonta. He nähtävästi ymmärtävät sanan "laiva", mutta siihen se sitten jääkin. Tuskastuneena yritän vielä quenyaakin, vaikka täytyy sanoa, että olisin ollut hyvin yllättynyt, jos he olisivat ymmärtäneet sitä. Äkkiä jostakin harppoo paikalle paremmin pukeutuneen näköinen mies. Hän ärähtää jotain maalaisille, mutta sitten äkkiä hän huomaa minut ja hänen suunsa loksahtaa auki. Hän näkee rantaan ajautuneen laivamme ja hänen ilmeensä muuttuu entistä hämmästyneemmäksi.

"Päivää! Olen Isildur Elendilin poika, tuon laivan kapteeni", minä sanon, kun mies ei saa sanaa suustaan. "Olemme olleet myrskyn riepoteltavina päivätolkulla ja tänään viimein laivamme ajautui rantaan, ja olisimme hyvin kiitollisia, jos voisitte kertoa, mitä seutua tämä on."

"Teidän Ylhäisyytenne! Te olette ruhtinas Amandilin pojanpoika!" mies huudahtaa äkkiä selvällä adûnaicilla ja lankeaa polvilleen maahan. "Onko se totta mitä sanotaan? Sanotaan että Ar-Pharazôn purjehti länteen ja haastoi valarin, mutta että nämä hirmuisessa vihassaan hyökkäsivät ja aiheuttivat kammottavaa tuhoa Númenorissa? Me katsoimme isäntäni kanssa kohti länttä korkean kukkulan päältä, ja näimme pelottavan näköisiä ukkospilviä ja salamointia, ja se tuntui jatkuvan monta päivää ja yötä!"

"Nouskaa ylös maasta, hyvä mies. Kuka olette ja kuka teidän isäntänne on?"

"Olen Alagon Aglaronin poika ja palvelen herra Boridhrenia. Me pakenimme Númenorista jo kolme vuosikymmentä sitten, saatuamme tarpeeksemme Kuninkaan Miesten kiusanteosta. Tätä seutua kutsutaan Belfalasiksi. Viljaisaa ja vehreää seutua, kuten voitte nähdä. Isäntäni maatila on yksi suurimmista. Nämä ihmiset ovat paikallisia, jotka asuvat isäntäni mailla ja auttavat häntä peltotöissä. Tai ainakin heidän pitäisi auttaa." Hän katsahtaa ihmisiin moittivasti, mutta nämä eivät hievahdakaan paikoiltaan, vaan tuijottavat minua edelleen uteliaasti.

Olen helpottunut kuulemastani. Aallot ovat heittäneet minut hyvään paikkaan. "Hauska tutustua teihin, Alagon Aglaronin poika. Me pelastuimme juuri ja juuri..." Sanat juuttuvat äkkiä kurkkuuni. "Meidän kotimme on tuhoutunut. Luulen, että joudumme jäämään tänne... toistaiseksi."

Hän nyökkää. "Olen varma, ettei kenelläkään ole mitään sitä vastaan. Mutta entä toiset? Missä on teidän isänne ja isoisänne ruhtinas Amandil?"

"Isoisäni on mennyt... hän lähti..." En taaskaan saa kunnolla sanottua asiaani, joten sivuutan sen. "Minun isäni Elendil on nyt ruhtinas. Hänen laivansa... Niin, meillä oli yhdeksän laivaa. En tiedä, missä toiset ovat. Oletteko te sattumoisin nähneet niitä?"

Hän pudistaa päätään hämmentyneenä. "Ehkä meidän pitäisi järjestää etsintäpartio. Mutta kuulkaa, koettelemuksenne ovat varmasti olleet kauheita. Ettekö tulisi väkenne kanssa isäntäni talolle keräämään voimianne? Hän ottaa teidät varmasti mielihyvin vastaan."

"Minun täytyy löytää isäni ja veljeni." Tajuan äkkiä miten huolissani olen. Vilkaisen taakseni kohti laivaani. On totta, että miehistö ja matkustajat kaipaavat lepoa ja ruokaa, ja ennen kaikkea tukevaa maata jalkojensa alle. "Me otamme kutsunne vastaan. Menen kertomaan sen heille. Mutta sitten haluan lähteä etsimään isääni ja veljeäni."

Käännyn ja kiirehdin alas kukkulalta. Olen melkein laivan luona, kun joku huutaa nimeäni. Käännyn huudon suuntaan ja sydämeni hyppää riemusta tajutessani, että se on oma veljeni Anárion. Hän on juuri laskeutumassa hevosen selästä, ja hänen mukanaan on muutama muu ratsumies. Mistä hän on saanut hevosen? Päätän ihmetellä sitä myöhemmin. Juoksen häntä vastaan ja rutistan häntä kovaa.

"Isildur, senkin typerys!" kuuluu hänen veljellisen lämmin tervehdyksensä kaikkien koettelemuksiemme jälkeen. "No, olkoon, en ole vihainen, sillä Elendur kertoi sinun lyöneen pääsi aika pahasti. Minä ja isä olimme varmoja, että laivasi on uponnut, kunnes Elendur viimein ilmaantui näkykiveesi ja sanoi, että olette kaikki ihan kunnossa, mutta että sinä olit mennyt puhumaan joillekin villi-ihmisille. Onko pääsi yhä kovin kipeä?"

"Ai niin, näkykivet. En tullut ajatelleeksi niitä."

"Mitä sinä sitten oikein ajattelit? Isähän nimenomaan painotti ennen lähtöämme, että jos laivamme ajautuvat erilleen, voimme ottaa yhteyttä toisiimme niiden avulla. Olemme koko päivän yrittäneet saada yhteyden sinun näkykiveesi!"

Tunnen itseni täydelliseksi ääliöksi, mutta sitä en tietenkään myönnä. "No, anteeksi nyt vain, mutta minulla on ollut tärkeämpääkin tekemistä kuin leikkiä kivillä. Tutustuin juuri mieheen, joka on tullut tänne Númenorista aiemmin ja hänen isäntänsä viljelee täällä maata. Voimme mennä hänen taloonsa toipumaan matkamme rasituksista. Valitettavasti kutsu koskee vain minun laivani väkeä."

"Isä neuvoi jo aamulla minua etsimään apua paikallisilta isänniltä, sillä he ovat suureksi osaksi Uskollisia. Olen jo järjestänyt majoituksen laivojeni väelle ja sain eräältä isännältä lainaksi muutaman hevosenkin. Isä itse on ajautunut pohjoiseen Gil-galadin maille ja on saanut apua haltioilta."

"Hänellä kävi hyvä tuuri", minä totean. "Vaikka eivät nämä seudutkaan pahoilta näytä."

"Eivät niin. Meidän viisi laivaamme ovat näköjään kaikki täällä. Minä kohtasin niistä jokaisen etsiessäni sinun laivaasi. Ne ovat ajautuneet pitkin Belfalasin rannikkoa, siinä missä isämme laivat ajautuivat pohjoiseen."

"Omituista. Minä kadotin kaikki laivat näköpiiristäni sen myrskyn aikana."

"Niin minäkin. Mutta luulen, että valar olivat sittenkin puolellamme. He ohjasivat meidät juuri näihin paikkoihin. Luulen, että se merkitsee jotain."

Ehkä niin. En jaksa pohtia sitä juuri nyt. Tärkeintä on, että olemme kaikki kunnossa. Anárion sanoo, ettei kukaan hänen laivastaan hukkunut ja että hänen pieni poikansa Meneldilkin voi hyvin. Lapsi kuulemma nukkui koko matkan tyytyväisenä äitinsä sylissä, mitä minun on kuitenkin vaikea uskoa. Varmasti vauva kitisi jonkin verran. Anárion vain liioittelee. Jotkut isät ovat sellaisia, kuvittelevat jatkuvasti liikoja pojistaan.

Menen Elendurin luo ja vietän hetken kiitellen häntä siitä, että hän käytti näkykiveä, vaikka miten hän sen osasi tehdä, en tiedä, sillä en ole koskaan opettanut häntä käyttämään sitä. Toisaalta en ole ihmeissäni, sillä olen aina tiennyt, että Elendur osaa kaiken. Hän on niin etevä, yksinkertaisesti täydellinen poika.

* * *

Et Eärello Endorenna utulien. Sinome maruvan ar Hildinyar tenn' Ambar-metta!

Olen tullut Suurelta Mereltä Keski-Maahan. Tässä paikassa minä asun ja minun jälkeläiseni kunnes maailma loppuu.


Niin sanotaan minun isäni lausuneen, ja niin sanoimme myös me Anárionin kanssa, kun meidät kruunattiin kuninkaiksi. Saimme näet pian huomata, että täällä asuvat Uskolliset pitivät meitä johtajinaan. Nyt kun Númenoria ei enää ole, Uskolliset tarvitsevat uuden maan ja se maa tarvitsee osaavat kuninkaat. En koskaan kuvitellut, että minusta tulisi kuningas tällä tavalla, ja jos olisin saanut valita, olisin paljon mieluummin ollut ruhtinas Númenorissa, vaikka huonon kuninkaan alaisena, kuin kuningas tässä uudessa maassa, jossa on niin paljon pahaa, mutta tämä on minun kohtaloni ja minä hyväksyn sen.

Isäni ottaa hallittavakseen osan pohjoista Keski-Maata, ja ihmiset hänen laivoistaan asettuvat asumaan sinne. Arnorin valtakunta on suuri maa, mutta asukkaita ei ole paljon ja siksi isäni voi hallita sitä yksin. Täällä etelässä sen sijaan on paljon númenorilaisten merenkävijöiden jälkeläisiä. He ovat rakentaneet tänne sataman ja monia hyviä linnoituksia. Minä ja Anárion päätämme hallita tätä maata yhdessä ja meidän valtaistuimemme seisovat rinnakkain pääkaupunkimme Osgiliathin linnan suuressa salissa. Sauronin Musta maa on aivan lähellä, mutta minä en välitä siitä, vaikka se kuhiseekin vielä hänen palvelusväkeään. Minun asuntoni rakennetaan Varjovuorten kupeeseen ja sen nimi on minun oman nimeni mukaisesti Minas Ithil, Nousevan Kuun Torni, ja sen alla levittäytyvä kaunis maa saa nimekseen Ithilien. Tehtäväni on vartioida sieltä käsin, etteivät Mordorin maan vihulaiset tunkeudu meidän hyvään Gondoriimme. Anárion puolestaan asuu Minas Anorissa, Laskevan Auringon Tornissa, joka on Mindolluinin vuorten alla, ja hänen maansa on nimeltään Anórien. Sieltä käsin hän vartioi maatamme laaksojen villi-ihmisiltä.

Näkykivet me jaamme niin, että kolme niistä menee pohjoiseen isällemme. Minä otan yhden kiven Minas Ithiliin, ja veljeni yhden Minas Anoriin. Yksi menee Osgiliathiin ja yksi valtakuntamme pohjoisrajalle Orthancin torniin. Kivien avulla me voimme vaihtaa uutisia keskenämme, mutta myös katsella kaukaisia tapahtumia, niin ajassa kuin paikassa. Kivessä minä näen välillä kauniin Númenorin, kotini, jota kaipaan jatkuvasti, ja mieleni tekisi usein istua koko päivä katselemassa sitä, siihen asti kunnes Nimloth tai Elendur patistaa minut tekemään jotain hyödyllisempää.

Luulen, etten purjehdi enää koskaan. Jotkut ovat menneet katsomaan paikkaa, jossa Númenor kerran oli, mutta minä en lähde, sillä tiedän, etten kestäisi katsoa tyhjänä vellovaa merta. Palattuaan jotkut merimiehistä väittävät, että he näkivät siellä Meneltarman huipun yksinäisenä pienenä saarekkeena, mutta kun he astuivat sen päälle, he eivät enää nähneet horisontissa Amanin Maan kaukaista kimmellystä, niin kuin Meneltarman huipulta ennen saattoi nähdä. Sanotaan, että Aman on otettu pois tästä maailmasta, ja ettei kenelläkään ole enää pääsyä sinne.

En vihaa valaria sen tähden, mitä he tekivät. Me ihmiset petimme heidän luottamuksensa, ja vaikka jotkut meistä pysyivät uskollisina, emme voi luvata, että jälkeläisemmekin olisivat sitä. Suuntaan vihani siihen, ketä voin vielä syyttää. Nimittäin pian sen jälkeen, kun olin asettunut asumaan uuteen kotiini, jouduin huomaamaan, ettei Vihollisemme olekaan kuollut, kuten ehdin jo toivoa. Kaiketi hänen paha henkensä on kuolematon ja sen vuoksi se on nyt palannut varjona takaisin Mordoriin, minun takapihalleni. Tiedän, että hän hautoo jälleen juoniaan tornissaan. Tunnen hänen läsnäolonsa, kun seison Minas Ithilin huipulla ja tuijotan sieltä kohti Varjovuoria, punahehkuista Tuomiovuorta ja niiden takana nousevaa Mustaa Tornia.

Viha ei kuitenkaan kupli ja kihise suonissani, kuten aina ennen ajatellessani Sauronia. Se on kylmennyt, jäätynyt teräväksi aseeksi, johon voin tarttua, jonka voin kohottaa ilmaan ja suunnata Vihollisen sydäntä kohti. Jos se riittäisi tappamaan hänet, hän olisi jo kuollut. Mutta miten todella surmata joku, joka ei ole kuolevaista lihaa? Jonakin päivänä minä isken vihallani häntä, ja jos se isku ei tapa häntä, vannon, että se saa kuitenkin hänet muistamaan minut ja vapisemaan siitä lähtien aina, kun hän kuulee jonkun puhuvan Isildurin perillisestä. Hänen kohtalon hetkensä koittaa vielä. Jonakin päivänä hymy kuolee hänen huulilleen, hänen ruma torninsa sortuu ja maa vavahtelee ja hajoaa kappaleiksi hänen allaan. Eikä hän enää nouse raunioista ja rakenna kaikkea uudestaan, niin kuin númenorilaiset kerran tekivät, vaan hän tuhoutuu maansa myötä, lopullisesti.

Sinä päivänä minä hymyilen, missä sitten olenkin.


Loppu
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 23.1.10 VALMIS

Viesti Kirjoittaja Leida »

Olipahan melkoinen luku. :) Tykkäsin ihan hirveän paljon ja nyt mielessä on ainoastaan, että haluaisin lukea lisää Isildurista. Ja kaikista muistakin. En olisi siis halunnut tämän ficin loppuvan. En tajunnut, että ficciä oli enää yksi luku jäljellä, joten en ollut valmistautunut siihen järkytykseen, että se on nyt tässä. Mutta tietysti ihan hyvä, että sait tämän pois käsistäsi, jos tämä on tuollaista pakkopullaa ollut. Ja onnittelut siitä, että sait FF10-haasteenkin loppuun nyt samalla. :)

Niin, tässä oli kyllä mieletöntä kuvailua. Tuo Numenorin tuhoutuminen oli todella hienosti ja vaikuttavasti kuvattu, olin mykistynyt ihailusta. Erityisesti se aallon kuvailu oli upea. Ja olit niin hyvin tavoittanut sen fiiliksen, miltä tuntuu, kun näkee oman kotinsa ja elämänsä (tai siltä se ainakin sillä hetkellä vaikuttaa) tuhoutuvan silmiensä edessä. Tuli sellainen surullisen ahdistunut olo itsellekin. Samaten koko merimatka ja Isildurin tuntemukset oli tosi hienosti kuvattu ja edelleen Isildur oli juuri se oma itsensä, joka se on ollut koko ficin ajan, äkkipikainen ja impulsiivinen ja samalla tosi rohkea ja älykäs toimija ja johtajatyyppi. Oli kiva, että tämä viimeinen luku oli kokonaan Isildurin näkökulmaa. Oli niin tyypillistä Isildurille, että sen piti heti rynnätä tekemään jotain, kun se tuli tajuihinsa tuolla Keski-Maan kamaralla. Eihän siinä vauhdissa tietenkään ennättänyt näkykiviä ajatella. :)

Ehdin niin tykästyä Elenduriinkin tässä viimeisessä luvussa, että olisin halunnut kuulla siitä enemmän. Se oli jotenkin kauhean sympaattinen. Tulee ikävä sitäkin, mutta pääasiassa tietysti Isilduria ja Nimlothia. Oli todella kiva lukea tätä ja tämä viimeinen luku oli kyllä hieno ja onnistunut lopetus. Kiitos. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 23.1.10 VALMIS

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Oi. Todella upea lopetus. Onnittelut FF-haasteen ja tämän ficin loppuun saamisesta! :wink:

Kuten Leida tuossa jo totesi, kuvasit Númenorin tuhon todella hienosti. Sen kykeni vain näkemään silmiensä edessä, tuntemaan Isildurin kauhun ja... minä kuulin ne aallot. Olin ihan tekstin lumoissa, ja jos joku olisi sattunut kaipaamaan, en varmasti olisi kuullut... :roll: Noiden aaltojen kuvaus oli todella hieno, ja se, miten laiva vain pysyi pinnalla kaikesta huolimatta.

Ja sitten, Keski-Maa. Kuinka kauan he oikein olivat matkalla? Tuo tuntui tulevan kamalan äkkiä. Tai sitten se johtui siitä, että luin niin nopsaan, että jokin jäi tajuamatta... Villi-ihmiset, hih. On siinä typerä perämies.

Rakastin sitä kohtaa, kun Isildur näki Anárionin. Aivan ihana. En tiedä minkä takia, mutta tykkäsin. Ja jotenkin tuossa kohtaa tajusin sen, miten kamalaa on täytynyt olla, kun ei ole mitään aavistusta siitä, missä muut ovat, on vain tuo yksi laiva ja pitää olla valmis pärjäämään niin, ettei ikinä saa tietää, mitä muille on tapahtunut.

En ole ikinä muuten ihan tajunnut, että nuo nimet ovat tuollaisia. Siis Minas Ithil ja Ithilien - Isildur. Ja sama juttu Anárionin kanssa. Taas uusi ahaa-elämys. :roll:

Ja sitten tuo ihan loppu, Isildurin ajatus siitä, että hän nauraisi, kun Sauron kukistuu hänen sukunsa ansiosta.... Oiii. Minä melkein vinguin. Ihana. Juuri noin. Täydellinen loppukaneetti tälle ficille ja ihana viitaus tulevaan.

Kiitos tästä ficistä. On ollut todella hienoa lukea tätä ja taas verestää muistojaan Númenorin tapahtumista. Kiitos.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 23.1.10 VALMIS

Viesti Kirjoittaja Andune »

No niin, nyt sain aikaiseksi lukea nämä kolme viimeistä lukua ja kirjoittaa pari riviä jotain kommenttiakin.

Olen todella pitänyt tästä, tämä on muistaakseni ainoa ficci, jonka olen lukenut Númenorista ja aihevalintakin on varsin loistava.

Minua mietitytti, miten Elendilmir päätyi takaisin Isildurille, mutta selvisihän sekin. Olen tavallaan aika onnellinen Axanturin puolesta, hän sai loppujen lopuksi kunniakkaan lopun ja todella käytti toisen mahdollisuutensa hyvin.

Mitähän tästä vielä sanoisin. Mitään sen tarkempaa ei tule juuri nyt mieleen, se täytyy sanoa että olen nauttinut kyllä tämän ficin lukemisesta vaikka jokaista lukua en olekaan aina ehtinyt erikseen kommentoimaan. Pidin valtavasti sinun Isilduristasi ja nyt kyllä todellakin säälittää, että mies meni ja kuoli myöhemmin.

Kiitokset tästä ja onnittelut valmiiksi saamisesta! Nyt minulta loppuivat sanat.
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tiellä tähtiin (FF10-haaste, PG-13) 23.1.10 VALMIS

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos paljon kommenteistanne! Minulle oli kyllä helpotus päästä tästä ficistä eroon, ja suurin syy sille oli luultavasti se, että fan fictionin kirjoittaminen alkoi tuntua minusta ajanhaaskaukselta. En ollut tyytyväinen tähän ficciin, mutta en voinut tehdä siihen enää mitään suuria muutoksia, kun sitten aikaa olisi haaskautunut vielä enemmän. No, onneksi tämä on nyt takanapäin. Sinänsä Isildurin elämä kiehtoo minua ja heikkoina hetkinä kuvittelen kirjoittavani hänen elämästään Gondorissa, mutta minun ei kyllä todellakaan pitäisi sellaisia haaveilla vaan keskittyä originaaleihin. Mutta sanotaan nyt, että jos käy niin, ettei originaalit luista ja minulla on ylimääräistä aikaa, niin ehkä sitten saattaisin jonkun lyhyen pikkujutun vielä kirjoittaa fan fictionia, mutta muuten tämä harrastus on minun kohdaltani finito.

Leida: Kiva kuulla jos nuo Númenorin mereen vajoamiset oli kuvattu onnistuneesti. Ajattelin että se oli kuitenkin sen verran merkittävä tapahtuma, että sitä pitäisi yrittää kuvailla tunteen kanssa. Sain onneksi jonkinlaisen runosuonen sykkimään tuossa vaiheessa, niin ettei siitä tullut ihan pelkkä "ja niin saari upposi voi voi sentään". Uskottavuus oli ehkä hieman koetuksella, kun en tiedä purjehtimisesta mitään, mutta laskin sen varaan, etteivät tämän lukijatkaan paljon aiheesta tiedä. ;) Elenduria on muuten verrattu Aragorniin, joten yritin sen takia saada hänestä sellaisen tosi hienon tyypin. Koska loppujen lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, että Aragorn oli ihmisenä vahvempi kuin Isildur. Tolkienkin minusta kirjoitti Isildurista hieman kriittiseen sävyyn, mainitsi esim. Isildurin ylpeyden aika usein, kun taas sellaisia tosihyviksiä hän kuvaili sanoin "ylväs vailla ylpeyttä".

Nerwen: Kiva kuulla että sinäkin tykkäsit noista merellisistä kuvauksista. En oikeastaan tiedä, kauanko tuo matka kesti, mutta kyllä siinä useampi päivä meni. Eihän Isildurkaan ollut oikein selvillä ajankulusta. Joka tapauksessa en halunnut kauhean pitkään tuota merimatkaa kuvailla, koska en usko että siinä varsinaisesti tapahtui paljon uutta sen jälkeen, kun Númenor oli uponnut. Siellä ne vaan olivat myrskyn riepoteltavina. Ithilien tosiaan sai nimensä Isildurilta, tai sellaisen johtopäätöksen minä ainakin jossain vaiheessa tein. Kuu on quenyaksi isil ja sindariksi ithil. Tuon loppukaneetin kanssa minulla oli vaikeuksia ja kirjoitin tuon version epätoivoisena päivää ennen kun postasin tämän päätösluvun. Hieman mahtipontinenhan siitä tuli, mutta parempi tuo kuin joku "Jonakin päivänä minä kostan. Loppu."

Andune: Mukavaa, että sinäkin sait tämän luettua loppuun ja että tykkäsit. Minustakin on harmi, että Isildur kuoli ja aivan erityisesti minua ärsyttää, että Tolkienin oli pakko tappaa ne sen kolme poikaakin siinä. Omituista myös se, ettei kukaan niistä pojista ehtinyt saada lapsia vaikka ne olivat jo vaikka miten vanhoja siinä kuolleessaan. No, ymmärrän ettei Tolkien halunnut Keski-Maahan vilisemällä Isildurin perillisiä, mutta oli raakaa järjestää sellainen kauhea verilöyly, että potentiaalisista lisääntyjistä päästiin eroon.

Kiitos vielä, että jaksoitte lukea ja kommentoida. Nyt vetäydyn pois ficcien kirjoittamisen parista, ainakin seuraavaan mielenhäiriöön asti.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin