Tähtiä pimeydessä (FF10-haaste)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Temerice
Örkki
Viestit: 83
Liittynyt: Su Touko 03, 2009 1:01 pm
Paikkakunta: Minas Espoo

Tähtiä pimeydessä (FF10-haaste)

Viesti Kirjoittaja Temerice »

Title: 09. Pimeys: Tähtiä pimeydessä
Author: Temerice
Rating: PG
Genre: Angst. Kai :D
Disclaimer: Hahmot ovat arvon herra Tolkienin, minä vain leikin niillä.
Summary: Morian kaivoksissa Legolasin valtaa epätoivo ja epäusko, mutta eräs lapsuuden muisto saa hänet taas uskomaan toivoon.
Feedback: Antakaa ihmeessä palautetta!
A/N: Painiskelin tämän kanssa piiitkääään, ja se saattaa tässä näkyäkin. Mutta toivotaan, ettei näy ja pidätte tästä~. Ja tästäkin tuli nyt kovin lyhyt. Mutta kuten sanottu, toivottavasti pidätte.

~

Legolas vihasi pimeyttä. Se levittäytyi hänen ympärillään kaikennielevänä, se tukahdutti elämän, se sokeutti hänet ja tihkui hänen sisäänsä lietsoen sitä osaa hänen ajatuksistaan, joka hoki, miten paljon parempi hänen olisi kotona Synkmetsässä, vähät välittäen Sormuksesta. Niiden loputtomilta tuntuvien jaksojen ajan, kun he vain kävelivät, Legolas sysäsi nuo ajatukset pois mielestään ja keskittyi seuraamaan Mithrandirin sauvasta lähtevää valoa, joka hypähteli heidän edessään kuin virvatuli, hehkuen voimattomasti loputtomassa pimeydessä.

Vahtivuoronsa pimeimpinä tunteina Legolas antoi ajatuksilleen vallan. Mustassa autiudessa istuessaan hän kirosi katkerasti Sormusta ja omaa typeryyttään. Voi, miksi hän ei ollut kieltäytynyt kunniasta kuulua Saattueeseen? Hän leikitteli ajatuksella, että jättäisi Saattueen ja palaisi kotiinsa, kenties kohtaamaan isänsä pettymyksen mutta yhtä kaikki turvaan ja valoon. Ja Legolas häpesi ajatuksiaan.

Päivisin Saattue jatkoi loputonta marssiaan läpi kaivosten. Silloinkin pimeys tahtoi hidastaa heitä. Se kietoutui heidän jalkojensa ympärille, heittäytyi heidän ylleen ja loi mustan seinän heidän eteensä. Legolas tunsi miltei eläimellistä halua vetää miekkansa esiin ja silpoa pimeyden tukahduttava paino yltään, tuntea viileä tuuli kasvoillaan ja kuulla oikeita ääniä, muitakin kuin veden tipahtelu ja käheät kuiskaukset, joilla he kommunikoivat keskenään. Hän halusi huutaa, laulaa ja nauraa niin kuin aina ennenkin. Mutta jokin kuristi hänen kurkkuaan määrätietoisesti ja sanat kuolivat hänen huulilleen. Hän vaistosi muiden mielialan myötäilevän omaansa.

~

Viimeisen vahtivuoronsa viimeisinä tunteina Legolas ei tiennyt, oliko päivä vai yö. Hän ei tiennyt, olivatko he lähellä vaiko kaukana, yksin vai yhdessä. Hän ei enää edes tiennyt, oliko hiljaisuus vain hiljaisuutta. Vaikka hän ponnisti kuulonsa äärimmilleen, hän ei kyennyt erottamaan, oliko ympärillä pelkkää äänettömyyttä vai soiko hänen lähellään tuhansia pieniä kelloja niin hiljaa, että haltiankin oli vaikeaa kuulla niitä. Tai ehkä se olikin vain pimeys, joka nauroi hänelle. Ja Legolas tavoitteli ympäriltään sitä pimeyttä, raastoi ilmaa käsillään mitään tavoittamatta. Hän huusi äänettä, sokea viha tukahdutti huudon, raivo kaivoksia kohtaan hyökyi hänestä ja imeytyi mustuudessa väijyviin kiviseiniin jälkeäkään jättämättä. Ja Legolas lysähti polvilleen karhealla kivilattialle ja itki voimatonta raivoaan. Kyyneleet putoilivat kylmälle kivelle ja katosivat sen halkeamiin.

Painaessaan otsaansa kylmään ja kovaan lattiaan Legolas muisti jotain. Muisto häilyi mielen reunalla ensin sameana, mutta se tarkentui nopeasti ja hohteli pian kristallinkirkkaana täyttäen Legolasin mielen kokonaan. Hän näki sielunsa silmin...

...isänsä Thranduilin salit kotona Synkmetsässä. Thranduil itse seisoi suurella ovella ja katseli ulos pimenevään yöhön. Kivilattian poikki juoksi pieni, vaalea haltiapoika. Hän vilisti suoraan Thranduilin luokse, ja haltiamies koppasi hänet nauraen syliinsä ja pyöritti ilmassa. Legolasin silmiin tulvi lisää kyyneliä, kun hän tunnisti itsensä isänsä käsivarsilla. Thranduil puristi poikansa hellästi syliinsä ja kaksikko kääntyi katsomaan synkkenevään metsään. Pieni Legolas työnsi peukalonsa suuhunsa ja pureskeli sitä mietteliäänä. ”Ithä?” hän mutisi sitten. ”Ota sormet pois suusta, puheestasi ei saa mitään selvää”, Thranduil kehotti leppoisasti. Legolas nyökkäsi kuuliaisesti ja pyyhki sitten peukalonsa paitansa helmaan. ”Isä?” hän kysyi sitten. ”Miksi ulkona on pimeää?” Thranduil rypisti otsaansa mietteliään. Tästä kysymyksestä ei noin vain kiemurreltaisi ulos, sillä poika vaatisi varmasti täyden ja toden vastauksen. ”No katsos...” hän aloitti. Legolas tuijotti isäänsä vaativasti. ”Miksi sinä sellaista kysyt?” Thranduil kysyi, kuin aikaa voittaakseen. Legolasin suusta karkasi pelästynyt ulvahdus. ”Minä pelkään!”

Thranduil huokasi. Tänään hän ei ehtisi ajoissa petiin mielenkiintoisen kirjan kera. Mies asetti poikansa lattialle ja polvistui toisen polven varaan hänen eteensä. ”Pimeydessä ei ole mitään pahaa”, hän sanoi. Legolas tuijotti häntä suurin silmin. Thranduil huokasi uudemman kerran, tarttui poikansa pieneen käteen ja johdatti tämän ulos ovesta. Hän otti ovenpielestä lyhdyn, ja ojensi sen pojalleen. Legolas tarttui lyhtyyn ja kohotti sen ylös niin, että saattoi nähdä ympärilleen. ”Voi isä, tuolla varjoissa on jotakin!” hän huudahti ja takertui isänsä tunikanliepeeseen entistä tiukemmin. ”Älä pelkää, minä pidän sinusta huolen”, Thranduil sanoi kärsivällisesti ja irrotti poikansa sormet tunikastaan. ”Tule.” Hän johdatti poikansa läheiselle metsäaukealle. Legolas vilkuili peloissaan ympärilleen, ja hänen lyhtyä pitelevä kätensä tärisi. ”Katso ylös”, Thranduil kehotti. Legolas kohotti katseensa. Taivaalla loisti satoja ja taas satoja valopisteitä, jotka tuikkivat lempeästi. Niiden himmeä hohde valaisi Legolasin haltioituneet kasvot heikosti. Hänen isänsä osoitti kaikkein kirkkainta tähteä, joka loisti heidän ylöskäännettyjen kasvojensa yllä. ”Tuo”, hän sanoi, ja Legolas kuuli hänen äänessään kunnioittavan sävyn, ”tuo tähti on Eärendil. Ja siihen sinä saatat uskoa silloin, kun kaikki muu pettää. Sillä kaikkein pimeimmässäkin yössä tiedät, että tähdet loistavat ylläsi.”


Legolas veti syvään henkeä. Hänen silmistään valui yhä kyyneliä. Kipeän tutut muistot pyörivät yhä mielessä, mutta nyt ne tuntuivat lohdullisilta ja turvallisilta. ”Isä oli oikeassa”, Legolas ajatteli. Hän nousi seisomaan ja kohotti katseensa kattoon. ”Aiya Eärendil, Elenion Ancalima!” Legolas huudahti. Edes kaiku ei vastannut, mutta Legolasin olo oli äkisti paljon parempi. Toivon kipinä kieppui hänen sisällään kuin tanssivat tähdet taivaalla.

~

A/N: Ja niille, jotka eivät muista/tiedä, Legolasin huuto tarkoittaa ”Tervehdys, Eärendil, tähdistä kirkkain!”
Burárum!

~ Vuoden Tulokas 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tähtiä pimeydessä (FF10-haaste)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Vau. Nämä sinun ficcisihän tuntuvat vaan parantuvan, vaikka en tiedäkään miten se on mahdollista, kun jo edelliset juttusi olivat niin mainioita. Kohta minä rupean ennustamaan sinullekin sitä Finlandia-palkintoa. ;) Tästä kyllä näkyi, että olit työstänyt tätä pitkään, siis siinä mielessä, että tämä oli niin hyvä eikä mikään kohta töksähtänyt yhtään. Tosi hienoa tekstiä, sujuvaa ja luontevaa, kaunista kuvailua, intensiivisiä tunteita. En osaa oikein lainatakaan tästä mitään, kun kaikki lauseet olivat niin hienoja. Ja minusta aihekin oli tosi mielenkiintoinen. Itse en heti ensimmäiseksi tulisi pohtineeksi, että mitä Legolas tunsi ja ajatteli Morian kaivoksissa, vaikka kyllähän sen on täytynyt olla hänelle tosi paha paikka. Tunnen haltiat säälittävän huonosti, mutta muistaakseni he eivät kauheasti tykänneet liikkua luolissa ja sitten tietysti vielä se Balrogin läheisyys... ehkä Legolas jotenkin aisti sen läsnäolon. Ensivaikutelmani tästä ficistä oli, että Legolas oli tässä kuvattu aika heikoksi, mutta sitten kun ajattelin asiaa, niin kyllähän sillä oli ne heikot hetkensä Tarussakin, siis se ei mielestäni ollut läheskään niin haavoittumaton kuin mitä leffoissa, vaan jotenkin inhimillisempi, jos haltiaa voi tuollaisella sanalla kuvailla, ja siinä mielessä on ihan uskottavaa ajatella Legolasin kokeneen tuollaisia tunteita Moriassa.

Olit kyllä kuvannut tuon hänen epätoivonsa todella vaikuttavasti. Kumarran ja nostan hattua, tiedän etten ikinä pystyisi itse samaan. Ja tuo hänen lapsuuden muistonsa oli aivan ihana. Tuo pikkuinen peukalo suussa, voi sentään. Ihan aito vauveli. :) Ja Thranduil oli ihana, ymmärtäväinen isä. Minulle on varmaan Hobitista jäänyt vähän negatiivinen vaikutelma Thranduilista, joten oli kiva lukea hänestä tuollaisena kilttinä isänä. Tuon Eärendilin tuominen tähän juttuun oli hieno ratkaisu. Minusta tämä oli kaikkiaan hienosti rakennettu ficci, eikä tämä siinä mielessä ollut mitenkään liian lyhyt. Vaikka täytyy kyllä sanoa, että olisin hyvin kiinnostunut lukemaan sinulta myös pitempää jatkoficciä, jos joskus päättäisit kirjoittaa sellaisen. ;)

Bravissimo! Jään odottamaan innolla seuraavia FF10-ficcejäsi. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tähtiä pimeydessä (FF10-haaste)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämä oli taas oikein upeaa tekstiä. :D

Ensin pitää ottaa esiin se, miten kuvasit pimeyttä kuin se olisi jotakin ainetta tai jopa elävää. Jotain niin hienoa kautta ficin, ja se kuvaus avasi tavallaan lisää ovia Legolasin epätoivoon. Haltiat todellakin mieltää paremmin avoimeen metsään kuin pimeään, maan alle ja jotenkin tuo hänen kantansa ja epätoivonsa oli perusteltua. Itse en olisi ikinä osannut ajatella, että Legolas olisi pelännyt tai kokenut jotain tuollaista, mutta TSH:ssa hän jääkin aika etäiseksi. Tässä oli siis mahtavaa kuvailua ja uusi näkökulma. :wink: Ihan tosi hienoa.

Ja tuo muisto sitten, tykkäsin siitä. Thranduil oli, kuten Mithrellas jo sanoi, ihanan erilainen, nimenomaan isä. Jotenkin on vaikea kuvitella Legolasia lapsena, mutta tässä se ei haitannut. Tuo peukalo.. :) Ja jotenkin osasin odottaa noita tähtiä. Tähdet kuuluvat haltioihin niin kiinteästi. Mutta Eärendilia en osannut odottaa, se sopi tähän todella hyvin, ja muistutti tiiviisti Tarusta, kun olit ottanut siihen tuon lauseen, minkä Frodokin taisi pariin kertaan toistaa.

Hieno, intensiivinen ja juuri sopivan mittainen ottaen huomioon, mitä kaikkea siinä ehti olla. Pidin jälleen, jatka toki ficciesi postaamista. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tähtiä pimeydessä (FF10-haaste)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Täytyy kyllä sanoa, että minä pidän ihan hirveästi ficeistäsi. Tyylissäsi on jotain sellaista, joka vetoaa minuun ihan erikoisesti. Yleisesti ottaen tykkään sanoista ihan hirveästi ja rakastan sinun sanojen asetteluasi ja muodostamiasi lauseita ja ylipäätään kaikkia kielellisiä juttuja, joita sinulla on tässä(kin) ficissä. Ja yksi syy siihen, että tykkään niistä niin kovasti on se, etteivät ne kuitenkaan syö sisältöä ja tunnelmaa tai tunnu itsetarkoituksellisilta vaan enemmänkin luonnollisilta. Tiivistetysti voisi kai sanoa, että fanitan kirjoitustyyliäsi, ihan oikeasti. Sen lukeminen on nautinto. :)

Se kietoutui heidän jalkojensa ympärille, heittäytyi heidän ylleen ja loi mustan seinän heidän eteensä. Pimeyden kuvailu oli hienoa kautta koko tekstin, mutta tämä kohta oli kyllä suosikkini. Erityisesti tuo jalkojen ympärille kietoutuva pimeys on niin hienosti sanottu, itse rinnastin sen ainakin ensimmäiseksi pimeässä kompastelemiseen. Mutta voisin tosiaan kuvitella, että Morian pimeys vaikutti näin kaikkiin saattueen jäseniin, myös haltiaan. Ei sitä ehkä Legolaksesta päälle päin nähnyt (ikään kuin siellä pimeässä olisi juuri mitään muutenkaan nähnyt), mutta näin hän tosiaan saattoi tuntea. Samaten Gandalfin sauvan valon vertaaminen virvatuleen oli erikoisen hieno kohta.

Tuo tähtijuttu oli aivan ihana. Ihastuin tuohon ajatukseen, että vaikka vaeltaisi pimeässä luolassa, niin siitä huolimatta jossakin siellä kaukana pään yläpuolella loistavat ne kirkkaat tähdet (ja erityisesti Eärendil) eikä niitä mikään saa katoamaan. Tuo ajatus oli hienosti esitetty Legolasin muiston kautta. Muisto oli hieno myös, mutta jos sen repliikkejä olisi vähän jakanut eri viivoille, niin siihen olisi kenties saanut enemmän ryhtiä. Vaikkei se kyllä sekava missään nimessä ollut, toimii se noinkin.

Minulle tuli tuosta pimeyden kuvaamisesta mieleen se, kun itse yritin kuvata Mustien ratsastajien vaikutusta ja toivon vain, että olisin silloin osannut kuvata sitä yhtä hyvin kuin sinä osasit kuvata Legolasin suhtautumista pimeyteen. :)

Jäin ajattelemaan sitä, kun Legolas empimättä marssii sitten myöhemmin pimeään Kuolleiden kulkutielle, että ehkä se silloinkin ajattelee tuota muistoa ja tähtiä, jotka eivät katoa taivaalta (vaikka tokihan Legolas pelkää vähemmän niitä ihmisten haamujakin kuin muut). Tässä ficissä oli kyllä mielenkiintoinen aihe, josta en itse varmasti olisi tullut kirjoittaneeksi, mutta kiva, että sinä teit sen. Lukisin hirveän mielelläni sinulta vielä paljon lisää. Kiitos tästä. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Saphire
Samooja
Viestit: 420
Liittynyt: La Maalis 02, 2013 12:51 am
Paikkakunta: Siellä, mihin kukaan muu ei eksy!
Viesti:

Re: Tähtiä pimeydessä (FF10-haaste)

Viesti Kirjoittaja Saphire »

ihana ihminen!

olisi toki minun mielestäni saanut olla hiukan pidempi, mutta mikä minä olen valittamaan, kun en saa edes kahta lausetta kirjoitettua ennen kuin ajatuskatkos iskee.

Petin rakentavaa palautetta urpon kommentin kanssa ja rakentava palaute sai sen selville. Eipä ole sen jälkeen näkynyt...

Kiitos kuitenkin kauniista tarinasta!
Vuoden originaali 2014~
Saphire tekee paluun vuosia jälkeen.. :'D
Vastaa Viestiin