Tähtiä pimeydessä (FF10-haaste)
Lähetetty: To Syys 17, 2009 8:32 pm
Title: 09. Pimeys: Tähtiä pimeydessä
Author: Temerice
Rating: PG
Genre: Angst. Kai
Disclaimer: Hahmot ovat arvon herra Tolkienin, minä vain leikin niillä.
Summary: Morian kaivoksissa Legolasin valtaa epätoivo ja epäusko, mutta eräs lapsuuden muisto saa hänet taas uskomaan toivoon.
Feedback: Antakaa ihmeessä palautetta!
A/N: Painiskelin tämän kanssa piiitkääään, ja se saattaa tässä näkyäkin. Mutta toivotaan, ettei näy ja pidätte tästä~. Ja tästäkin tuli nyt kovin lyhyt. Mutta kuten sanottu, toivottavasti pidätte.
~
Legolas vihasi pimeyttä. Se levittäytyi hänen ympärillään kaikennielevänä, se tukahdutti elämän, se sokeutti hänet ja tihkui hänen sisäänsä lietsoen sitä osaa hänen ajatuksistaan, joka hoki, miten paljon parempi hänen olisi kotona Synkmetsässä, vähät välittäen Sormuksesta. Niiden loputtomilta tuntuvien jaksojen ajan, kun he vain kävelivät, Legolas sysäsi nuo ajatukset pois mielestään ja keskittyi seuraamaan Mithrandirin sauvasta lähtevää valoa, joka hypähteli heidän edessään kuin virvatuli, hehkuen voimattomasti loputtomassa pimeydessä.
Vahtivuoronsa pimeimpinä tunteina Legolas antoi ajatuksilleen vallan. Mustassa autiudessa istuessaan hän kirosi katkerasti Sormusta ja omaa typeryyttään. Voi, miksi hän ei ollut kieltäytynyt kunniasta kuulua Saattueeseen? Hän leikitteli ajatuksella, että jättäisi Saattueen ja palaisi kotiinsa, kenties kohtaamaan isänsä pettymyksen mutta yhtä kaikki turvaan ja valoon. Ja Legolas häpesi ajatuksiaan.
Päivisin Saattue jatkoi loputonta marssiaan läpi kaivosten. Silloinkin pimeys tahtoi hidastaa heitä. Se kietoutui heidän jalkojensa ympärille, heittäytyi heidän ylleen ja loi mustan seinän heidän eteensä. Legolas tunsi miltei eläimellistä halua vetää miekkansa esiin ja silpoa pimeyden tukahduttava paino yltään, tuntea viileä tuuli kasvoillaan ja kuulla oikeita ääniä, muitakin kuin veden tipahtelu ja käheät kuiskaukset, joilla he kommunikoivat keskenään. Hän halusi huutaa, laulaa ja nauraa niin kuin aina ennenkin. Mutta jokin kuristi hänen kurkkuaan määrätietoisesti ja sanat kuolivat hänen huulilleen. Hän vaistosi muiden mielialan myötäilevän omaansa.
~
Viimeisen vahtivuoronsa viimeisinä tunteina Legolas ei tiennyt, oliko päivä vai yö. Hän ei tiennyt, olivatko he lähellä vaiko kaukana, yksin vai yhdessä. Hän ei enää edes tiennyt, oliko hiljaisuus vain hiljaisuutta. Vaikka hän ponnisti kuulonsa äärimmilleen, hän ei kyennyt erottamaan, oliko ympärillä pelkkää äänettömyyttä vai soiko hänen lähellään tuhansia pieniä kelloja niin hiljaa, että haltiankin oli vaikeaa kuulla niitä. Tai ehkä se olikin vain pimeys, joka nauroi hänelle. Ja Legolas tavoitteli ympäriltään sitä pimeyttä, raastoi ilmaa käsillään mitään tavoittamatta. Hän huusi äänettä, sokea viha tukahdutti huudon, raivo kaivoksia kohtaan hyökyi hänestä ja imeytyi mustuudessa väijyviin kiviseiniin jälkeäkään jättämättä. Ja Legolas lysähti polvilleen karhealla kivilattialle ja itki voimatonta raivoaan. Kyyneleet putoilivat kylmälle kivelle ja katosivat sen halkeamiin.
Painaessaan otsaansa kylmään ja kovaan lattiaan Legolas muisti jotain. Muisto häilyi mielen reunalla ensin sameana, mutta se tarkentui nopeasti ja hohteli pian kristallinkirkkaana täyttäen Legolasin mielen kokonaan. Hän näki sielunsa silmin...
...isänsä Thranduilin salit kotona Synkmetsässä. Thranduil itse seisoi suurella ovella ja katseli ulos pimenevään yöhön. Kivilattian poikki juoksi pieni, vaalea haltiapoika. Hän vilisti suoraan Thranduilin luokse, ja haltiamies koppasi hänet nauraen syliinsä ja pyöritti ilmassa. Legolasin silmiin tulvi lisää kyyneliä, kun hän tunnisti itsensä isänsä käsivarsilla. Thranduil puristi poikansa hellästi syliinsä ja kaksikko kääntyi katsomaan synkkenevään metsään. Pieni Legolas työnsi peukalonsa suuhunsa ja pureskeli sitä mietteliäänä. ”Ithä?” hän mutisi sitten. ”Ota sormet pois suusta, puheestasi ei saa mitään selvää”, Thranduil kehotti leppoisasti. Legolas nyökkäsi kuuliaisesti ja pyyhki sitten peukalonsa paitansa helmaan. ”Isä?” hän kysyi sitten. ”Miksi ulkona on pimeää?” Thranduil rypisti otsaansa mietteliään. Tästä kysymyksestä ei noin vain kiemurreltaisi ulos, sillä poika vaatisi varmasti täyden ja toden vastauksen. ”No katsos...” hän aloitti. Legolas tuijotti isäänsä vaativasti. ”Miksi sinä sellaista kysyt?” Thranduil kysyi, kuin aikaa voittaakseen. Legolasin suusta karkasi pelästynyt ulvahdus. ”Minä pelkään!”
Thranduil huokasi. Tänään hän ei ehtisi ajoissa petiin mielenkiintoisen kirjan kera. Mies asetti poikansa lattialle ja polvistui toisen polven varaan hänen eteensä. ”Pimeydessä ei ole mitään pahaa”, hän sanoi. Legolas tuijotti häntä suurin silmin. Thranduil huokasi uudemman kerran, tarttui poikansa pieneen käteen ja johdatti tämän ulos ovesta. Hän otti ovenpielestä lyhdyn, ja ojensi sen pojalleen. Legolas tarttui lyhtyyn ja kohotti sen ylös niin, että saattoi nähdä ympärilleen. ”Voi isä, tuolla varjoissa on jotakin!” hän huudahti ja takertui isänsä tunikanliepeeseen entistä tiukemmin. ”Älä pelkää, minä pidän sinusta huolen”, Thranduil sanoi kärsivällisesti ja irrotti poikansa sormet tunikastaan. ”Tule.” Hän johdatti poikansa läheiselle metsäaukealle. Legolas vilkuili peloissaan ympärilleen, ja hänen lyhtyä pitelevä kätensä tärisi. ”Katso ylös”, Thranduil kehotti. Legolas kohotti katseensa. Taivaalla loisti satoja ja taas satoja valopisteitä, jotka tuikkivat lempeästi. Niiden himmeä hohde valaisi Legolasin haltioituneet kasvot heikosti. Hänen isänsä osoitti kaikkein kirkkainta tähteä, joka loisti heidän ylöskäännettyjen kasvojensa yllä. ”Tuo”, hän sanoi, ja Legolas kuuli hänen äänessään kunnioittavan sävyn, ”tuo tähti on Eärendil. Ja siihen sinä saatat uskoa silloin, kun kaikki muu pettää. Sillä kaikkein pimeimmässäkin yössä tiedät, että tähdet loistavat ylläsi.”
Legolas veti syvään henkeä. Hänen silmistään valui yhä kyyneliä. Kipeän tutut muistot pyörivät yhä mielessä, mutta nyt ne tuntuivat lohdullisilta ja turvallisilta. ”Isä oli oikeassa”, Legolas ajatteli. Hän nousi seisomaan ja kohotti katseensa kattoon. ”Aiya Eärendil, Elenion Ancalima!” Legolas huudahti. Edes kaiku ei vastannut, mutta Legolasin olo oli äkisti paljon parempi. Toivon kipinä kieppui hänen sisällään kuin tanssivat tähdet taivaalla.
~
A/N: Ja niille, jotka eivät muista/tiedä, Legolasin huuto tarkoittaa ”Tervehdys, Eärendil, tähdistä kirkkain!”
Author: Temerice
Rating: PG
Genre: Angst. Kai
Disclaimer: Hahmot ovat arvon herra Tolkienin, minä vain leikin niillä.
Summary: Morian kaivoksissa Legolasin valtaa epätoivo ja epäusko, mutta eräs lapsuuden muisto saa hänet taas uskomaan toivoon.
Feedback: Antakaa ihmeessä palautetta!
A/N: Painiskelin tämän kanssa piiitkääään, ja se saattaa tässä näkyäkin. Mutta toivotaan, ettei näy ja pidätte tästä~. Ja tästäkin tuli nyt kovin lyhyt. Mutta kuten sanottu, toivottavasti pidätte.
~
Legolas vihasi pimeyttä. Se levittäytyi hänen ympärillään kaikennielevänä, se tukahdutti elämän, se sokeutti hänet ja tihkui hänen sisäänsä lietsoen sitä osaa hänen ajatuksistaan, joka hoki, miten paljon parempi hänen olisi kotona Synkmetsässä, vähät välittäen Sormuksesta. Niiden loputtomilta tuntuvien jaksojen ajan, kun he vain kävelivät, Legolas sysäsi nuo ajatukset pois mielestään ja keskittyi seuraamaan Mithrandirin sauvasta lähtevää valoa, joka hypähteli heidän edessään kuin virvatuli, hehkuen voimattomasti loputtomassa pimeydessä.
Vahtivuoronsa pimeimpinä tunteina Legolas antoi ajatuksilleen vallan. Mustassa autiudessa istuessaan hän kirosi katkerasti Sormusta ja omaa typeryyttään. Voi, miksi hän ei ollut kieltäytynyt kunniasta kuulua Saattueeseen? Hän leikitteli ajatuksella, että jättäisi Saattueen ja palaisi kotiinsa, kenties kohtaamaan isänsä pettymyksen mutta yhtä kaikki turvaan ja valoon. Ja Legolas häpesi ajatuksiaan.
Päivisin Saattue jatkoi loputonta marssiaan läpi kaivosten. Silloinkin pimeys tahtoi hidastaa heitä. Se kietoutui heidän jalkojensa ympärille, heittäytyi heidän ylleen ja loi mustan seinän heidän eteensä. Legolas tunsi miltei eläimellistä halua vetää miekkansa esiin ja silpoa pimeyden tukahduttava paino yltään, tuntea viileä tuuli kasvoillaan ja kuulla oikeita ääniä, muitakin kuin veden tipahtelu ja käheät kuiskaukset, joilla he kommunikoivat keskenään. Hän halusi huutaa, laulaa ja nauraa niin kuin aina ennenkin. Mutta jokin kuristi hänen kurkkuaan määrätietoisesti ja sanat kuolivat hänen huulilleen. Hän vaistosi muiden mielialan myötäilevän omaansa.
~
Viimeisen vahtivuoronsa viimeisinä tunteina Legolas ei tiennyt, oliko päivä vai yö. Hän ei tiennyt, olivatko he lähellä vaiko kaukana, yksin vai yhdessä. Hän ei enää edes tiennyt, oliko hiljaisuus vain hiljaisuutta. Vaikka hän ponnisti kuulonsa äärimmilleen, hän ei kyennyt erottamaan, oliko ympärillä pelkkää äänettömyyttä vai soiko hänen lähellään tuhansia pieniä kelloja niin hiljaa, että haltiankin oli vaikeaa kuulla niitä. Tai ehkä se olikin vain pimeys, joka nauroi hänelle. Ja Legolas tavoitteli ympäriltään sitä pimeyttä, raastoi ilmaa käsillään mitään tavoittamatta. Hän huusi äänettä, sokea viha tukahdutti huudon, raivo kaivoksia kohtaan hyökyi hänestä ja imeytyi mustuudessa väijyviin kiviseiniin jälkeäkään jättämättä. Ja Legolas lysähti polvilleen karhealla kivilattialle ja itki voimatonta raivoaan. Kyyneleet putoilivat kylmälle kivelle ja katosivat sen halkeamiin.
Painaessaan otsaansa kylmään ja kovaan lattiaan Legolas muisti jotain. Muisto häilyi mielen reunalla ensin sameana, mutta se tarkentui nopeasti ja hohteli pian kristallinkirkkaana täyttäen Legolasin mielen kokonaan. Hän näki sielunsa silmin...
...isänsä Thranduilin salit kotona Synkmetsässä. Thranduil itse seisoi suurella ovella ja katseli ulos pimenevään yöhön. Kivilattian poikki juoksi pieni, vaalea haltiapoika. Hän vilisti suoraan Thranduilin luokse, ja haltiamies koppasi hänet nauraen syliinsä ja pyöritti ilmassa. Legolasin silmiin tulvi lisää kyyneliä, kun hän tunnisti itsensä isänsä käsivarsilla. Thranduil puristi poikansa hellästi syliinsä ja kaksikko kääntyi katsomaan synkkenevään metsään. Pieni Legolas työnsi peukalonsa suuhunsa ja pureskeli sitä mietteliäänä. ”Ithä?” hän mutisi sitten. ”Ota sormet pois suusta, puheestasi ei saa mitään selvää”, Thranduil kehotti leppoisasti. Legolas nyökkäsi kuuliaisesti ja pyyhki sitten peukalonsa paitansa helmaan. ”Isä?” hän kysyi sitten. ”Miksi ulkona on pimeää?” Thranduil rypisti otsaansa mietteliään. Tästä kysymyksestä ei noin vain kiemurreltaisi ulos, sillä poika vaatisi varmasti täyden ja toden vastauksen. ”No katsos...” hän aloitti. Legolas tuijotti isäänsä vaativasti. ”Miksi sinä sellaista kysyt?” Thranduil kysyi, kuin aikaa voittaakseen. Legolasin suusta karkasi pelästynyt ulvahdus. ”Minä pelkään!”
Thranduil huokasi. Tänään hän ei ehtisi ajoissa petiin mielenkiintoisen kirjan kera. Mies asetti poikansa lattialle ja polvistui toisen polven varaan hänen eteensä. ”Pimeydessä ei ole mitään pahaa”, hän sanoi. Legolas tuijotti häntä suurin silmin. Thranduil huokasi uudemman kerran, tarttui poikansa pieneen käteen ja johdatti tämän ulos ovesta. Hän otti ovenpielestä lyhdyn, ja ojensi sen pojalleen. Legolas tarttui lyhtyyn ja kohotti sen ylös niin, että saattoi nähdä ympärilleen. ”Voi isä, tuolla varjoissa on jotakin!” hän huudahti ja takertui isänsä tunikanliepeeseen entistä tiukemmin. ”Älä pelkää, minä pidän sinusta huolen”, Thranduil sanoi kärsivällisesti ja irrotti poikansa sormet tunikastaan. ”Tule.” Hän johdatti poikansa läheiselle metsäaukealle. Legolas vilkuili peloissaan ympärilleen, ja hänen lyhtyä pitelevä kätensä tärisi. ”Katso ylös”, Thranduil kehotti. Legolas kohotti katseensa. Taivaalla loisti satoja ja taas satoja valopisteitä, jotka tuikkivat lempeästi. Niiden himmeä hohde valaisi Legolasin haltioituneet kasvot heikosti. Hänen isänsä osoitti kaikkein kirkkainta tähteä, joka loisti heidän ylöskäännettyjen kasvojensa yllä. ”Tuo”, hän sanoi, ja Legolas kuuli hänen äänessään kunnioittavan sävyn, ”tuo tähti on Eärendil. Ja siihen sinä saatat uskoa silloin, kun kaikki muu pettää. Sillä kaikkein pimeimmässäkin yössä tiedät, että tähdet loistavat ylläsi.”
Legolas veti syvään henkeä. Hänen silmistään valui yhä kyyneliä. Kipeän tutut muistot pyörivät yhä mielessä, mutta nyt ne tuntuivat lohdullisilta ja turvallisilta. ”Isä oli oikeassa”, Legolas ajatteli. Hän nousi seisomaan ja kohotti katseensa kattoon. ”Aiya Eärendil, Elenion Ancalima!” Legolas huudahti. Edes kaiku ei vastannut, mutta Legolasin olo oli äkisti paljon parempi. Toivon kipinä kieppui hänen sisällään kuin tanssivat tähdet taivaalla.
~
A/N: Ja niille, jotka eivät muista/tiedä, Legolasin huuto tarkoittaa ”Tervehdys, Eärendil, tähdistä kirkkain!”