Veljeni vartija (PG)
Lähetetty: Ti Joulu 29, 2009 6:23 pm
Title: Veljeni vartija
Author: Temerice
Rating: PG
Genre: Drama/Angst
Warnings: -
Disclaimer: Hahmot ja muut kuuluvat arvon herra Tolkienille, minä vain kirjoittelen ansaitsematta rahaa.
Summary: ”Minä koetin vahtia Faramiria kuten äiti oli vahtinut, sillä pelkäsin, että isä ei huomannut häntä ollenkaan, ja jonakin päivänä kun palaisin pihalta leikkimästä tai tutkimasta linnan monia kamareita, en löytäisi Faramiria enää mistään.”
Feedback: Kyllä mielellään, ja paljon!
A/N: Tämä on kirjoitettu elokuvien Denethoria ajatellen, ei hän muuten omissa mielikuvissani ole niin julma.
"Käy Murtunut Miekka noutamaan" -runo on suoraan Tarusta kopioitu. >)
~
Kun olimme pieniä, Faramir seurasi minua kaikkialle. Toisinaan se ärsytti minua. Useimmiten olin siitä kiitollinen. Useimmat leikkitoverini eivät pitäneet siitä, että viisivuotias pikkuveljeni roikkui kannoillamme, ja minä ymmärsin heitä. Kymmenvuotiaana olin jo iso poika, ja Faramir oli pieni, heiveröinen pojannappula, joka ei juossut yhtä lujaa eikä uskaltanut kiivetä korkeimpiin puihin. Silti minä pysähdyin aina odottamaan häntä ja autoin häntä kiipeämään suurimpaan ja kauneimpaan kiipeilypuuhumme. Muut eivät ymmärtäneet minua, mutta minulla oli syyni. Minä tiesin, ettei isä vahtinut häntä yhtä tarkasti kuin minua, ja tiesin myös, ettei hänellä ollut vahvoja muistikuvia äidistä, joka olisi katsonut, ettei hän satuta itseään. Minä muistin äidin pehmeän äänen, pitkät kauniit hiukset, jotka tuoksuivat hyvältä ja kutittivat kasvojani, kun äiti nosti minut syliinsä, hameenhelman, joka tuntui sileältä kämmenen alla, ja valkeat, pitkäsormiset kädet, joiden hento kosketus auttoi vaipumaan suloiseen uneen. Faramir kokosi muistikuvansa yhteen säröiseksi kuvaksi kuin palapelin huoneensa lattialla. Kuvassa oli aukkoja. Faramir ei koskaan löytänyt sitä palaa, jossa olivat äidin lempeät silmät, hänen valkeat kätensä ja hieman surullinen hymynsä.
”Boromir, odota! Minä en jaksa juosta enää!”
”Hyvä on, hyvä on. Istutaan tässä vähän aikaa.”
”Boromir, tule jo! Jätä se pikkupentu tänne, se on liian pieni leikkimään meidän kanssa!”
”Ääh, menkää te vain!”
”...Sinä voit mennä, kyllä minä pärjään...”
”Kuule Faramir, jos ne tahtovat leikkiä minun kanssani, on niiden leikittävä sinunkin kanssasi. No, mitä sinä tahtoisit tehdä?”
”Kerro... Kerro taas äidistä.”
~
Minä koetin vahtia Faramiria kuten äiti oli vahtinut, sillä pelkäsin, että isä ei huomannut häntä ollenkaan, ja jonakin päivänä kun palaisin pihalta leikkimästä tai tutkimasta linnan monia kamareita, en löytäisi Faramiria enää mistään. Näin usein painajaisia, että kuljin pitkin Minas Tirithin katuja etsien häntä. Huusin, kutsuin ja itkin, mutten löytänyt häntä. Joskus isä tuli minua vastaan. Kysyin häneltä, missä Faramir on, mutta hän sanoi aina, että minä olin hänen suosikkipoikansa. Heräsin aina hikisenä ja vapisten, ja minun oli aina tarkistettava, että Faramir oli edelleen tallella omassa vuoteessaan, tuhisemassa rauhallisesti oman peitteensä alla. Useimmiten herätin hänet, eikä hän pitänyt siitä. En koskaan kertonut hänelle unistani.
”Faramir?”
”Nnnhhh, mitä nyt taas?”
”Kai sinä olet vielä siinä?”
”Olen, olen. Sinä kysyit tuota edellisenäkin yönä, ja sitä edellisenä...”
”Enkä kysynyt!”
”Kysyithän. Sinä kysyt sitä melkein joka yö. Mikä sinua vaivaa?”
”Ei minua mikään vaivaa. Minä vain...”
”Itketkö sinä?”
”En! Miksi niin luulet?”
”Sinun silmäsi ovat ihan märät!”
”Eivätkä ole!”
”No, anna minun sitten nukkua!”
~
Kun kasvoimme vanhemmiksi, uskalsin päästää Faramirin omille teilleen. En kuitenkaan unohtanut uniani, ja huolestuin aina, jos Faramir viipyili ulkona kauemmin kuin minä. Isä ei tuntunut huomaavankaan Faramiria, hiippailipa hän kotiin miten myöhään tahansa. Minä olin silti aina häntä vastassa, vaadin häntä kertomaan, missä hän oli ollut, kenen kanssa ja valitin, miten huolissani olin ollut. Faramir ei koskaan ymmärtänyt, miksi olin niin huolissani. Hän hoki osaavansa pitää huolta itsestään. Minä en kyennyt sanomaan, että pelkäsin hänen katoavan. Kukaan muu ei tuntunut kaipaavan häntä. Tiesin olevani isän suosikki, mutta minun sydäntäni kuristi myötätunto ja sääli, kun näin ne halveksivat katseet, joita isä häneen loi. En silti koskaan sanonut isälle siitä, olihan hän isäni, jota minä rakastin.
”Faramir, vihdoinkin! Missä sinä olet ollut koko päivän!”
”Tutkin Minas Tirithiä. Miksi se sinua kiinnostaa?”
”Minä olen ollut huolissani! Saisit kertoa, mihin olet menossa!”
”Sinä kuulostat ihan lastenvahdiltamme, muistatko hänet? 'Missä te pojat olette olleet, vaatteenne ovat ihan tomussa, mitä isännekin sanoo...'”
”Älä yritä vaihtaa puheenaihetta! Huomasiko isä, että olet ollut melkein koko yön ulkona?”
”Ei huomannut. Ei hän huomaa minua ollenkaan...”
”Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta.”
”On se! Ei hän minusta välitä! Sinä olet hänen suosikkinsa, hän välittää vain sinusta!”
”...”
”Myönnät sen siis itsekin!”
”Faramir, odota! Älä mene!”
~
Faramir oppi jo nuorena käyttelemään miekkaa. Seurasin joskus salaa, kun hän taisteli näkymättömiä hirviöitä vastaan Linnan pihalla. Hänen kätensä tärisivät ja miekkansa iskut olivat haparoivia, mutta ajan myötä hänen käsivartensa vahvistuivat ja miekan liikkeisiin tuli sellaista voimaa ja suloa, jota minä en koskaan saisi omiin liikkeisiini loihdittua. En kuitenkaan kyennyt ymmärtämään, mitä vastaan hän oikeasti taisteli, ennen kuin eräänä päivänä. Satuin kuulemaan, kuinka Faramir ja isä riitelivät. Tai oikeastaan isä sätti häntä, nimitti häntä hirveillä sanoilla, sanoi häpeävänsä häntä. Ja Faramir, minun rakas, päättäväinen, lempeä ja oikeudenmukainen pikkuveljeni vain seisoi hänen edessään huultaan purren, kädet nyrkkiin puristettuina ja silmät utuisen kyynelverhon peitossa. Voi, miten minä silloin vihasinkaan isääni! Sinä päivänä opin myös, mitkä olivat Faramirin pahimpia vihollisia. Ne olivat häpeä ja halveksunta. Niitä hän tavoitteli miekallaan, silpoi unelmissaan pieniksi paloiksi ja koetti ansaita isän hyväksynnän.
”Faramir? Mitä sinä täällä teet?”
”Mene pois!”
”Voi Faramir... Älä itke...”
”Minusta tuntuu, että kuristun. Minä vihaan häntä, mutta samalla rakastan häntä...”
”Minä tiedän. Kunpa hän vain arvostaisi sinua vähän enemmän. Välillä inhoan olla hänen lempipoikansa.”
”Joskus tahtoisin vain lähteä, jättää kaikki ja paeta jonnekin kauas. Ehkä haltioiden luokse, tiedäthän. Sieltä ei kukaan minua löytäisi.”
”Mutta minun tulisi sinua ikävä.”
~
Muistan sen yön, josta kaikki alkoi. Nyt toivon, ettei mitään sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan. Sinä yönä näin unta suuresta myrskystä, mutta läntisellä taivaalla viipyili vielä heikko valo, josta kuului huuto:
Käy murtunut miekka noutamaan,
se on kätkössä Imladrisin:
siellä neuvot vahvemmat laaditaan
kuin taiat Morgulin.
On merkki siitä nähtävä vaan
että tuomio lähestyy.
Isildurin Turma kun havaitaan,
Puolituinen ilmestyy.
Tiesin, että Faramir oli usein nähnyt saman unen; hän oli kertonut siitä minulle. En silloin ollut ollut kovin kiinnostunut siitä, minulla oli ollut jotakin muuta mielessäni, mutta nyt ne samat säkeet kalvoivat mieltäni vaativina, käskivät minua lähtemään, etsimään Imladrisin. Minä puhuin siitä Faramirin kanssa isällemme. Faramir oli innokas, hän tunsi saaneensa miltei elämäntehtävän. Sisintäni lämmitti nähdä hänet niin innoissaan. Hän oli viime aikoina tuntunut harmaantuvan ja väsyvän isän halveksunnan alla. Joskus en ollut tunnistaa häntä veljekseni, niin surullinen ja piinattu hänen katseensa oli. Isä kertoi Imladrisin olevan haltioiden laakso, Rivendell toiselta nimeltään. Siellä asui Elrond Puolhaltia, suurin taruntuntijoista. Faramirin kasvot paloivat innosta ja kaipuusta lähteä, mutta minut valtasi äkillinen suojelunhalu. Näin silmissäni sen hontelon pikkupojan, josta olin vuosia sitten pitänyt huolta. Mieleni valtasi kauhukuva Faramirin ruumiista örkkien nuolten lävistämänä, veren valuessa hänen kauniilla kasvoillaan. Ja minä tarjouduin ottamaan tehtävän vastuulleni. Isä ei olisi halunnut päästää minua lähtemään, mutta minä tahdoin lähteä. Tahdoin suojella veljeäni. Vastahakoisesti antoi isä minulle luvan. Tiesin, ettei hän luottanut Faramiriin tarpeeksi, hän ei uskonut tämän suoriutuvan matkasta. Lähtiessäni pakkaamaan tunsin Faramirin tuskaisan katseen selässäni, mutta minulla ei ollut voimia kohdata hänen katsettaan.
”Faramir? Minäkin näin sen unen.”
”Näitkö?”
”Viime yönä.”
”Meidän pitää kertoa isälle. Tämän on oltava jotain tärkeää.”
”Totta. Imladris... Mikä se mahtaa olla?”
”En tiedä. Isä varmaankin tietää, hän tietää paljon...”
”Minä olen aina luullut, että puolituiset ovat satuolentoja.”
”Niin minäkin.”
”Muistatko sen yhden tarinan, sen jossa kerrottiin matkamiehestä, joka eksyy metsään, mutta joka löytää puolituisten avulla kotiin? Sen, jonka äiti kertoi meille, kun olimme pieniä?”
”...En.”
~
Se päivä, jona ratsastin viimeisen kerran Minas Tirithistä, on piirtynyt muistiini kristallinkirkkaana, ja sitä päivää kiroan. Muistan Faramirin katseen, kun hän hyvästeli minut. Se oli täynnä surua, tuskaa ja menetyksen pelkoa. Minä vakuutin hänelle, että palaisin pian takaisin. En itsekään uskonut noihin sanoihin. Lopulta en osannut enää sanoa mitään, sanat ja lauseet kuolivat ja haihtuivat tyhjinä lupauksina ilmaan, ja tuuli vei ne mukanaan. Lopulta käänsin hevoseni ja kannustin sen laukkaan. Käännyin monta kertaa katsomaan taakseni. Pian erotin vain vaivoin pienen hahmon, joka katseli minua kaukaa. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni ja valuivat kasvoilleni, enkä minä yrittänytkään hillitä itseäni. Nämä vuodet olin ollut veljeni vartija, ja nyt se aika oli lopullisesti mennyttä. Ja monen vuoden jälkeen minä pelkäsin taas, että palatessani en löytäisi häntä enää.
”Voi Boromir... Onko sinun pakko mennä?”
”On. Tämä on tärkeää, tiedät sen itsekin.”
”Toki, mutta... Entä jos minä lähtisin mukaasi?”
”Jää sinä tänne. Jonkun on jäätävä puolustamaan Minas Tirithiä, ja sinä olet juuri oikea mies siihen.”
”Boromir... Entä jos...”
”Minä palaan vielä, vannon sen. Palaan, ja sinä saat olla minusta ylpeä!”
”Olet uljain mies, jonka tunnen. Olet aina ollut, ja tulet aina olemaan. Hyvästi, Boromir!”
”Hyvästi, Faramir, hyvästi!”
~
Author: Temerice
Rating: PG
Genre: Drama/Angst
Warnings: -
Disclaimer: Hahmot ja muut kuuluvat arvon herra Tolkienille, minä vain kirjoittelen ansaitsematta rahaa.
Summary: ”Minä koetin vahtia Faramiria kuten äiti oli vahtinut, sillä pelkäsin, että isä ei huomannut häntä ollenkaan, ja jonakin päivänä kun palaisin pihalta leikkimästä tai tutkimasta linnan monia kamareita, en löytäisi Faramiria enää mistään.”
Feedback: Kyllä mielellään, ja paljon!
A/N: Tämä on kirjoitettu elokuvien Denethoria ajatellen, ei hän muuten omissa mielikuvissani ole niin julma.
"Käy Murtunut Miekka noutamaan" -runo on suoraan Tarusta kopioitu. >)
~
Kun olimme pieniä, Faramir seurasi minua kaikkialle. Toisinaan se ärsytti minua. Useimmiten olin siitä kiitollinen. Useimmat leikkitoverini eivät pitäneet siitä, että viisivuotias pikkuveljeni roikkui kannoillamme, ja minä ymmärsin heitä. Kymmenvuotiaana olin jo iso poika, ja Faramir oli pieni, heiveröinen pojannappula, joka ei juossut yhtä lujaa eikä uskaltanut kiivetä korkeimpiin puihin. Silti minä pysähdyin aina odottamaan häntä ja autoin häntä kiipeämään suurimpaan ja kauneimpaan kiipeilypuuhumme. Muut eivät ymmärtäneet minua, mutta minulla oli syyni. Minä tiesin, ettei isä vahtinut häntä yhtä tarkasti kuin minua, ja tiesin myös, ettei hänellä ollut vahvoja muistikuvia äidistä, joka olisi katsonut, ettei hän satuta itseään. Minä muistin äidin pehmeän äänen, pitkät kauniit hiukset, jotka tuoksuivat hyvältä ja kutittivat kasvojani, kun äiti nosti minut syliinsä, hameenhelman, joka tuntui sileältä kämmenen alla, ja valkeat, pitkäsormiset kädet, joiden hento kosketus auttoi vaipumaan suloiseen uneen. Faramir kokosi muistikuvansa yhteen säröiseksi kuvaksi kuin palapelin huoneensa lattialla. Kuvassa oli aukkoja. Faramir ei koskaan löytänyt sitä palaa, jossa olivat äidin lempeät silmät, hänen valkeat kätensä ja hieman surullinen hymynsä.
”Boromir, odota! Minä en jaksa juosta enää!”
”Hyvä on, hyvä on. Istutaan tässä vähän aikaa.”
”Boromir, tule jo! Jätä se pikkupentu tänne, se on liian pieni leikkimään meidän kanssa!”
”Ääh, menkää te vain!”
”...Sinä voit mennä, kyllä minä pärjään...”
”Kuule Faramir, jos ne tahtovat leikkiä minun kanssani, on niiden leikittävä sinunkin kanssasi. No, mitä sinä tahtoisit tehdä?”
”Kerro... Kerro taas äidistä.”
~
Minä koetin vahtia Faramiria kuten äiti oli vahtinut, sillä pelkäsin, että isä ei huomannut häntä ollenkaan, ja jonakin päivänä kun palaisin pihalta leikkimästä tai tutkimasta linnan monia kamareita, en löytäisi Faramiria enää mistään. Näin usein painajaisia, että kuljin pitkin Minas Tirithin katuja etsien häntä. Huusin, kutsuin ja itkin, mutten löytänyt häntä. Joskus isä tuli minua vastaan. Kysyin häneltä, missä Faramir on, mutta hän sanoi aina, että minä olin hänen suosikkipoikansa. Heräsin aina hikisenä ja vapisten, ja minun oli aina tarkistettava, että Faramir oli edelleen tallella omassa vuoteessaan, tuhisemassa rauhallisesti oman peitteensä alla. Useimmiten herätin hänet, eikä hän pitänyt siitä. En koskaan kertonut hänelle unistani.
”Faramir?”
”Nnnhhh, mitä nyt taas?”
”Kai sinä olet vielä siinä?”
”Olen, olen. Sinä kysyit tuota edellisenäkin yönä, ja sitä edellisenä...”
”Enkä kysynyt!”
”Kysyithän. Sinä kysyt sitä melkein joka yö. Mikä sinua vaivaa?”
”Ei minua mikään vaivaa. Minä vain...”
”Itketkö sinä?”
”En! Miksi niin luulet?”
”Sinun silmäsi ovat ihan märät!”
”Eivätkä ole!”
”No, anna minun sitten nukkua!”
~
Kun kasvoimme vanhemmiksi, uskalsin päästää Faramirin omille teilleen. En kuitenkaan unohtanut uniani, ja huolestuin aina, jos Faramir viipyili ulkona kauemmin kuin minä. Isä ei tuntunut huomaavankaan Faramiria, hiippailipa hän kotiin miten myöhään tahansa. Minä olin silti aina häntä vastassa, vaadin häntä kertomaan, missä hän oli ollut, kenen kanssa ja valitin, miten huolissani olin ollut. Faramir ei koskaan ymmärtänyt, miksi olin niin huolissani. Hän hoki osaavansa pitää huolta itsestään. Minä en kyennyt sanomaan, että pelkäsin hänen katoavan. Kukaan muu ei tuntunut kaipaavan häntä. Tiesin olevani isän suosikki, mutta minun sydäntäni kuristi myötätunto ja sääli, kun näin ne halveksivat katseet, joita isä häneen loi. En silti koskaan sanonut isälle siitä, olihan hän isäni, jota minä rakastin.
”Faramir, vihdoinkin! Missä sinä olet ollut koko päivän!”
”Tutkin Minas Tirithiä. Miksi se sinua kiinnostaa?”
”Minä olen ollut huolissani! Saisit kertoa, mihin olet menossa!”
”Sinä kuulostat ihan lastenvahdiltamme, muistatko hänet? 'Missä te pojat olette olleet, vaatteenne ovat ihan tomussa, mitä isännekin sanoo...'”
”Älä yritä vaihtaa puheenaihetta! Huomasiko isä, että olet ollut melkein koko yön ulkona?”
”Ei huomannut. Ei hän huomaa minua ollenkaan...”
”Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta.”
”On se! Ei hän minusta välitä! Sinä olet hänen suosikkinsa, hän välittää vain sinusta!”
”...”
”Myönnät sen siis itsekin!”
”Faramir, odota! Älä mene!”
~
Faramir oppi jo nuorena käyttelemään miekkaa. Seurasin joskus salaa, kun hän taisteli näkymättömiä hirviöitä vastaan Linnan pihalla. Hänen kätensä tärisivät ja miekkansa iskut olivat haparoivia, mutta ajan myötä hänen käsivartensa vahvistuivat ja miekan liikkeisiin tuli sellaista voimaa ja suloa, jota minä en koskaan saisi omiin liikkeisiini loihdittua. En kuitenkaan kyennyt ymmärtämään, mitä vastaan hän oikeasti taisteli, ennen kuin eräänä päivänä. Satuin kuulemaan, kuinka Faramir ja isä riitelivät. Tai oikeastaan isä sätti häntä, nimitti häntä hirveillä sanoilla, sanoi häpeävänsä häntä. Ja Faramir, minun rakas, päättäväinen, lempeä ja oikeudenmukainen pikkuveljeni vain seisoi hänen edessään huultaan purren, kädet nyrkkiin puristettuina ja silmät utuisen kyynelverhon peitossa. Voi, miten minä silloin vihasinkaan isääni! Sinä päivänä opin myös, mitkä olivat Faramirin pahimpia vihollisia. Ne olivat häpeä ja halveksunta. Niitä hän tavoitteli miekallaan, silpoi unelmissaan pieniksi paloiksi ja koetti ansaita isän hyväksynnän.
”Faramir? Mitä sinä täällä teet?”
”Mene pois!”
”Voi Faramir... Älä itke...”
”Minusta tuntuu, että kuristun. Minä vihaan häntä, mutta samalla rakastan häntä...”
”Minä tiedän. Kunpa hän vain arvostaisi sinua vähän enemmän. Välillä inhoan olla hänen lempipoikansa.”
”Joskus tahtoisin vain lähteä, jättää kaikki ja paeta jonnekin kauas. Ehkä haltioiden luokse, tiedäthän. Sieltä ei kukaan minua löytäisi.”
”Mutta minun tulisi sinua ikävä.”
~
Muistan sen yön, josta kaikki alkoi. Nyt toivon, ettei mitään sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan. Sinä yönä näin unta suuresta myrskystä, mutta läntisellä taivaalla viipyili vielä heikko valo, josta kuului huuto:
Käy murtunut miekka noutamaan,
se on kätkössä Imladrisin:
siellä neuvot vahvemmat laaditaan
kuin taiat Morgulin.
On merkki siitä nähtävä vaan
että tuomio lähestyy.
Isildurin Turma kun havaitaan,
Puolituinen ilmestyy.
Tiesin, että Faramir oli usein nähnyt saman unen; hän oli kertonut siitä minulle. En silloin ollut ollut kovin kiinnostunut siitä, minulla oli ollut jotakin muuta mielessäni, mutta nyt ne samat säkeet kalvoivat mieltäni vaativina, käskivät minua lähtemään, etsimään Imladrisin. Minä puhuin siitä Faramirin kanssa isällemme. Faramir oli innokas, hän tunsi saaneensa miltei elämäntehtävän. Sisintäni lämmitti nähdä hänet niin innoissaan. Hän oli viime aikoina tuntunut harmaantuvan ja väsyvän isän halveksunnan alla. Joskus en ollut tunnistaa häntä veljekseni, niin surullinen ja piinattu hänen katseensa oli. Isä kertoi Imladrisin olevan haltioiden laakso, Rivendell toiselta nimeltään. Siellä asui Elrond Puolhaltia, suurin taruntuntijoista. Faramirin kasvot paloivat innosta ja kaipuusta lähteä, mutta minut valtasi äkillinen suojelunhalu. Näin silmissäni sen hontelon pikkupojan, josta olin vuosia sitten pitänyt huolta. Mieleni valtasi kauhukuva Faramirin ruumiista örkkien nuolten lävistämänä, veren valuessa hänen kauniilla kasvoillaan. Ja minä tarjouduin ottamaan tehtävän vastuulleni. Isä ei olisi halunnut päästää minua lähtemään, mutta minä tahdoin lähteä. Tahdoin suojella veljeäni. Vastahakoisesti antoi isä minulle luvan. Tiesin, ettei hän luottanut Faramiriin tarpeeksi, hän ei uskonut tämän suoriutuvan matkasta. Lähtiessäni pakkaamaan tunsin Faramirin tuskaisan katseen selässäni, mutta minulla ei ollut voimia kohdata hänen katsettaan.
”Faramir? Minäkin näin sen unen.”
”Näitkö?”
”Viime yönä.”
”Meidän pitää kertoa isälle. Tämän on oltava jotain tärkeää.”
”Totta. Imladris... Mikä se mahtaa olla?”
”En tiedä. Isä varmaankin tietää, hän tietää paljon...”
”Minä olen aina luullut, että puolituiset ovat satuolentoja.”
”Niin minäkin.”
”Muistatko sen yhden tarinan, sen jossa kerrottiin matkamiehestä, joka eksyy metsään, mutta joka löytää puolituisten avulla kotiin? Sen, jonka äiti kertoi meille, kun olimme pieniä?”
”...En.”
~
Se päivä, jona ratsastin viimeisen kerran Minas Tirithistä, on piirtynyt muistiini kristallinkirkkaana, ja sitä päivää kiroan. Muistan Faramirin katseen, kun hän hyvästeli minut. Se oli täynnä surua, tuskaa ja menetyksen pelkoa. Minä vakuutin hänelle, että palaisin pian takaisin. En itsekään uskonut noihin sanoihin. Lopulta en osannut enää sanoa mitään, sanat ja lauseet kuolivat ja haihtuivat tyhjinä lupauksina ilmaan, ja tuuli vei ne mukanaan. Lopulta käänsin hevoseni ja kannustin sen laukkaan. Käännyin monta kertaa katsomaan taakseni. Pian erotin vain vaivoin pienen hahmon, joka katseli minua kaukaa. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni ja valuivat kasvoilleni, enkä minä yrittänytkään hillitä itseäni. Nämä vuodet olin ollut veljeni vartija, ja nyt se aika oli lopullisesti mennyttä. Ja monen vuoden jälkeen minä pelkäsin taas, että palatessani en löytäisi häntä enää.
”Voi Boromir... Onko sinun pakko mennä?”
”On. Tämä on tärkeää, tiedät sen itsekin.”
”Toki, mutta... Entä jos minä lähtisin mukaasi?”
”Jää sinä tänne. Jonkun on jäätävä puolustamaan Minas Tirithiä, ja sinä olet juuri oikea mies siihen.”
”Boromir... Entä jos...”
”Minä palaan vielä, vannon sen. Palaan, ja sinä saat olla minusta ylpeä!”
”Olet uljain mies, jonka tunnen. Olet aina ollut, ja tulet aina olemaan. Hyvästi, Boromir!”
”Hyvästi, Faramir, hyvästi!”
~