Veljeni vartija (PG)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Temerice
Örkki
Viestit: 83
Liittynyt: Su Touko 03, 2009 1:01 pm
Paikkakunta: Minas Espoo

Veljeni vartija (PG)

Viesti Kirjoittaja Temerice »

Title: Veljeni vartija
Author: Temerice
Rating: PG
Genre: Drama/Angst
Warnings: -
Disclaimer: Hahmot ja muut kuuluvat arvon herra Tolkienille, minä vain kirjoittelen ansaitsematta rahaa.

Summary: ”Minä koetin vahtia Faramiria kuten äiti oli vahtinut, sillä pelkäsin, että isä ei huomannut häntä ollenkaan, ja jonakin päivänä kun palaisin pihalta leikkimästä tai tutkimasta linnan monia kamareita, en löytäisi Faramiria enää mistään.”

Feedback: Kyllä mielellään, ja paljon!

A/N: Tämä on kirjoitettu elokuvien Denethoria ajatellen, ei hän muuten omissa mielikuvissani ole niin julma.
"Käy Murtunut Miekka noutamaan" -runo on suoraan Tarusta kopioitu. >)

~

Kun olimme pieniä, Faramir seurasi minua kaikkialle. Toisinaan se ärsytti minua. Useimmiten olin siitä kiitollinen. Useimmat leikkitoverini eivät pitäneet siitä, että viisivuotias pikkuveljeni roikkui kannoillamme, ja minä ymmärsin heitä. Kymmenvuotiaana olin jo iso poika, ja Faramir oli pieni, heiveröinen pojannappula, joka ei juossut yhtä lujaa eikä uskaltanut kiivetä korkeimpiin puihin. Silti minä pysähdyin aina odottamaan häntä ja autoin häntä kiipeämään suurimpaan ja kauneimpaan kiipeilypuuhumme. Muut eivät ymmärtäneet minua, mutta minulla oli syyni. Minä tiesin, ettei isä vahtinut häntä yhtä tarkasti kuin minua, ja tiesin myös, ettei hänellä ollut vahvoja muistikuvia äidistä, joka olisi katsonut, ettei hän satuta itseään. Minä muistin äidin pehmeän äänen, pitkät kauniit hiukset, jotka tuoksuivat hyvältä ja kutittivat kasvojani, kun äiti nosti minut syliinsä, hameenhelman, joka tuntui sileältä kämmenen alla, ja valkeat, pitkäsormiset kädet, joiden hento kosketus auttoi vaipumaan suloiseen uneen. Faramir kokosi muistikuvansa yhteen säröiseksi kuvaksi kuin palapelin huoneensa lattialla. Kuvassa oli aukkoja. Faramir ei koskaan löytänyt sitä palaa, jossa olivat äidin lempeät silmät, hänen valkeat kätensä ja hieman surullinen hymynsä.

”Boromir, odota! Minä en jaksa juosta enää!”
”Hyvä on, hyvä on. Istutaan tässä vähän aikaa.”
”Boromir, tule jo! Jätä se pikkupentu tänne, se on liian pieni leikkimään meidän kanssa!”
”Ääh, menkää te vain!”
”...Sinä voit mennä, kyllä minä pärjään...”
”Kuule Faramir, jos ne tahtovat leikkiä minun kanssani, on niiden leikittävä sinunkin kanssasi. No, mitä sinä tahtoisit tehdä?”
”Kerro... Kerro taas äidistä.”


~

Minä koetin vahtia Faramiria kuten äiti oli vahtinut, sillä pelkäsin, että isä ei huomannut häntä ollenkaan, ja jonakin päivänä kun palaisin pihalta leikkimästä tai tutkimasta linnan monia kamareita, en löytäisi Faramiria enää mistään. Näin usein painajaisia, että kuljin pitkin Minas Tirithin katuja etsien häntä. Huusin, kutsuin ja itkin, mutten löytänyt häntä. Joskus isä tuli minua vastaan. Kysyin häneltä, missä Faramir on, mutta hän sanoi aina, että minä olin hänen suosikkipoikansa. Heräsin aina hikisenä ja vapisten, ja minun oli aina tarkistettava, että Faramir oli edelleen tallella omassa vuoteessaan, tuhisemassa rauhallisesti oman peitteensä alla. Useimmiten herätin hänet, eikä hän pitänyt siitä. En koskaan kertonut hänelle unistani.

”Faramir?”
”Nnnhhh, mitä nyt taas?”
”Kai sinä olet vielä siinä?”
”Olen, olen. Sinä kysyit tuota edellisenäkin yönä, ja sitä edellisenä...”
”Enkä kysynyt!”
”Kysyithän. Sinä kysyt sitä melkein joka yö. Mikä sinua vaivaa?”
”Ei minua mikään vaivaa. Minä vain...”
”Itketkö sinä?”
”En! Miksi niin luulet?”
”Sinun silmäsi ovat ihan märät!”
”Eivätkä ole!”
”No, anna minun sitten nukkua!”


~

Kun kasvoimme vanhemmiksi, uskalsin päästää Faramirin omille teilleen. En kuitenkaan unohtanut uniani, ja huolestuin aina, jos Faramir viipyili ulkona kauemmin kuin minä. Isä ei tuntunut huomaavankaan Faramiria, hiippailipa hän kotiin miten myöhään tahansa. Minä olin silti aina häntä vastassa, vaadin häntä kertomaan, missä hän oli ollut, kenen kanssa ja valitin, miten huolissani olin ollut. Faramir ei koskaan ymmärtänyt, miksi olin niin huolissani. Hän hoki osaavansa pitää huolta itsestään. Minä en kyennyt sanomaan, että pelkäsin hänen katoavan. Kukaan muu ei tuntunut kaipaavan häntä. Tiesin olevani isän suosikki, mutta minun sydäntäni kuristi myötätunto ja sääli, kun näin ne halveksivat katseet, joita isä häneen loi. En silti koskaan sanonut isälle siitä, olihan hän isäni, jota minä rakastin.

”Faramir, vihdoinkin! Missä sinä olet ollut koko päivän!”
”Tutkin Minas Tirithiä. Miksi se sinua kiinnostaa?”
”Minä olen ollut huolissani! Saisit kertoa, mihin olet menossa!”
”Sinä kuulostat ihan lastenvahdiltamme, muistatko hänet? 'Missä te pojat olette olleet, vaatteenne ovat ihan tomussa, mitä isännekin sanoo...'”
”Älä yritä vaihtaa puheenaihetta! Huomasiko isä, että olet ollut melkein koko yön ulkona?”
”Ei huomannut. Ei hän huomaa minua ollenkaan...”
”Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta.”
”On se! Ei hän minusta välitä! Sinä olet hänen suosikkinsa, hän välittää vain sinusta!”
”...”
”Myönnät sen siis itsekin!”
”Faramir, odota! Älä mene!”


~

Faramir oppi jo nuorena käyttelemään miekkaa. Seurasin joskus salaa, kun hän taisteli näkymättömiä hirviöitä vastaan Linnan pihalla. Hänen kätensä tärisivät ja miekkansa iskut olivat haparoivia, mutta ajan myötä hänen käsivartensa vahvistuivat ja miekan liikkeisiin tuli sellaista voimaa ja suloa, jota minä en koskaan saisi omiin liikkeisiini loihdittua. En kuitenkaan kyennyt ymmärtämään, mitä vastaan hän oikeasti taisteli, ennen kuin eräänä päivänä. Satuin kuulemaan, kuinka Faramir ja isä riitelivät. Tai oikeastaan isä sätti häntä, nimitti häntä hirveillä sanoilla, sanoi häpeävänsä häntä. Ja Faramir, minun rakas, päättäväinen, lempeä ja oikeudenmukainen pikkuveljeni vain seisoi hänen edessään huultaan purren, kädet nyrkkiin puristettuina ja silmät utuisen kyynelverhon peitossa. Voi, miten minä silloin vihasinkaan isääni! Sinä päivänä opin myös, mitkä olivat Faramirin pahimpia vihollisia. Ne olivat häpeä ja halveksunta. Niitä hän tavoitteli miekallaan, silpoi unelmissaan pieniksi paloiksi ja koetti ansaita isän hyväksynnän.

”Faramir? Mitä sinä täällä teet?”
”Mene pois!”
”Voi Faramir... Älä itke...”
”Minusta tuntuu, että kuristun. Minä vihaan häntä, mutta samalla rakastan häntä...”
”Minä tiedän. Kunpa hän vain arvostaisi sinua vähän enemmän. Välillä inhoan olla hänen lempipoikansa.”
”Joskus tahtoisin vain lähteä, jättää kaikki ja paeta jonnekin kauas. Ehkä haltioiden luokse, tiedäthän. Sieltä ei kukaan minua löytäisi.”
”Mutta minun tulisi sinua ikävä.”


~

Muistan sen yön, josta kaikki alkoi. Nyt toivon, ettei mitään sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan. Sinä yönä näin unta suuresta myrskystä, mutta läntisellä taivaalla viipyili vielä heikko valo, josta kuului huuto:

Käy murtunut miekka noutamaan,
se on kätkössä Imladrisin:
siellä neuvot vahvemmat laaditaan
kuin taiat Morgulin.
On merkki siitä nähtävä vaan
että tuomio lähestyy.
Isildurin Turma kun havaitaan,
Puolituinen ilmestyy.


Tiesin, että Faramir oli usein nähnyt saman unen; hän oli kertonut siitä minulle. En silloin ollut ollut kovin kiinnostunut siitä, minulla oli ollut jotakin muuta mielessäni, mutta nyt ne samat säkeet kalvoivat mieltäni vaativina, käskivät minua lähtemään, etsimään Imladrisin. Minä puhuin siitä Faramirin kanssa isällemme. Faramir oli innokas, hän tunsi saaneensa miltei elämäntehtävän. Sisintäni lämmitti nähdä hänet niin innoissaan. Hän oli viime aikoina tuntunut harmaantuvan ja väsyvän isän halveksunnan alla. Joskus en ollut tunnistaa häntä veljekseni, niin surullinen ja piinattu hänen katseensa oli. Isä kertoi Imladrisin olevan haltioiden laakso, Rivendell toiselta nimeltään. Siellä asui Elrond Puolhaltia, suurin taruntuntijoista. Faramirin kasvot paloivat innosta ja kaipuusta lähteä, mutta minut valtasi äkillinen suojelunhalu. Näin silmissäni sen hontelon pikkupojan, josta olin vuosia sitten pitänyt huolta. Mieleni valtasi kauhukuva Faramirin ruumiista örkkien nuolten lävistämänä, veren valuessa hänen kauniilla kasvoillaan. Ja minä tarjouduin ottamaan tehtävän vastuulleni. Isä ei olisi halunnut päästää minua lähtemään, mutta minä tahdoin lähteä. Tahdoin suojella veljeäni. Vastahakoisesti antoi isä minulle luvan. Tiesin, ettei hän luottanut Faramiriin tarpeeksi, hän ei uskonut tämän suoriutuvan matkasta. Lähtiessäni pakkaamaan tunsin Faramirin tuskaisan katseen selässäni, mutta minulla ei ollut voimia kohdata hänen katsettaan.

”Faramir? Minäkin näin sen unen.”
”Näitkö?”
”Viime yönä.”
”Meidän pitää kertoa isälle. Tämän on oltava jotain tärkeää.”
”Totta. Imladris... Mikä se mahtaa olla?”
”En tiedä. Isä varmaankin tietää, hän tietää paljon...”
”Minä olen aina luullut, että puolituiset ovat satuolentoja.”
”Niin minäkin.”
”Muistatko sen yhden tarinan, sen jossa kerrottiin matkamiehestä, joka eksyy metsään, mutta joka löytää puolituisten avulla kotiin? Sen, jonka äiti kertoi meille, kun olimme pieniä?”
”...En.”


~

Se päivä, jona ratsastin viimeisen kerran Minas Tirithistä, on piirtynyt muistiini kristallinkirkkaana, ja sitä päivää kiroan. Muistan Faramirin katseen, kun hän hyvästeli minut. Se oli täynnä surua, tuskaa ja menetyksen pelkoa. Minä vakuutin hänelle, että palaisin pian takaisin. En itsekään uskonut noihin sanoihin. Lopulta en osannut enää sanoa mitään, sanat ja lauseet kuolivat ja haihtuivat tyhjinä lupauksina ilmaan, ja tuuli vei ne mukanaan. Lopulta käänsin hevoseni ja kannustin sen laukkaan. Käännyin monta kertaa katsomaan taakseni. Pian erotin vain vaivoin pienen hahmon, joka katseli minua kaukaa. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni ja valuivat kasvoilleni, enkä minä yrittänytkään hillitä itseäni. Nämä vuodet olin ollut veljeni vartija, ja nyt se aika oli lopullisesti mennyttä. Ja monen vuoden jälkeen minä pelkäsin taas, että palatessani en löytäisi häntä enää.

”Voi Boromir... Onko sinun pakko mennä?”
”On. Tämä on tärkeää, tiedät sen itsekin.”
”Toki, mutta... Entä jos minä lähtisin mukaasi?”
”Jää sinä tänne. Jonkun on jäätävä puolustamaan Minas Tirithiä, ja sinä olet juuri oikea mies siihen.”
”Boromir... Entä jos...”
”Minä palaan vielä, vannon sen. Palaan, ja sinä saat olla minusta ylpeä!”
”Olet uljain mies, jonka tunnen. Olet aina ollut, ja tulet aina olemaan. Hyvästi, Boromir!”
”Hyvästi, Faramir, hyvästi!”

~
Viimeksi muokannut Temerice, Ti Tammi 05, 2010 1:47 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Burárum!

~ Vuoden Tulokas 2010
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Veljeni vartija (PG)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Minusta tämä oli hieno kuvaus Boromirin ja Faramirin välisestä suhteesta. Jo nimi tiivistää tämän ficin ajatuksen hienosti.

Tämä toi esille sen pehmeämmän ja herkemmän puolen Boromirista. Toisaalta se kaikki huolehtivaisuus oli outoa Boromirilta, mutta kuitenkaan en voi sanoa, etteikö hän olisi voinut olla sellainen. Leikkeihin mukaan ottaminen, huolehtiminen, Finduilasista kertominen, kaikki oli koskettavaa.

Denethoristahan tämä loi melko ankaran kuvan enkä minä ehkä ajattele hänen halveksineen niin paljon nuorempaa poikaansa. Kuitenkin, tuo miten Faramir taistelee mielessään häpeää ja halveksuntaa vastaan harjoitellessa miekallaan, se oli hieno kohta.

Hmm, sanat loppuvat. Pidin tästä kovasti, hieno ja herkkä tunnelma :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Veljeni vartija (PG)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihana. Minä täällä pidättelen kyyneliä (miten niin olen saanut yliannostuksen veljeksistä kertovia ficcejä loman aikana? Minähän en ole lukenut Supernatural-ficcejä *köh*).

Tämä oli aivan upea. Vaikka tämä oli erilaista Boromiria, minä voin nähdä hänet tuollaisena, ja kyllähän Liitteissä todetaan, että Boromir oli Faramirin suojelija. Osaan kuvitella niin hyvin sen Boromirin, joka jää muista jälkeen veljensä takia ja sitten kertoo hänelle äidistä. Voi, Finduilas. Olen varma, että Faramir olisi saanut isältään enemmän arvostusta, jos Finduilas olisi ollut sitä edesauttamassa. Tämän ficin Denetohr oli ehka se kaikkein inhottavin Dene, mutta toisaalta tämä fic tarvitsi sitä (eikä hän taatusti liian lempeä Faramiria kohtaan ollut!). Tämän koko ficin perusidea oli tosi kiva, ja kun kaiken aikaa ikään kuin rivien välissä kulki Boromirin kohtalo (tai ainakin minä koin sen niin) niin surumieliseksi vetää.

Tuossa ensimmäisessä takaumassa hiukan ärsytti se, että nimiä toisteltiin melkein joka repliikissä. Ehkä sieltä voisi karsia pari nimeltä kutsumista pois ja jättää vainne välttämättömimmät. Viimeisestä takaumasta voisi myös ottaa siitä alusta ainakin toisen nimen pois :wink: Pikkunillitystä, mutta oli pakko mainita.

Boromirin painajaiset täytyy mainita erikseen. Aika ironista, että loppujen lopuksi hän oli se, joka katosi, ensin kun hän koko ikänsä pelkäsi veljensä puolesta.

Aivan ihana ja koskettava fic, joka sopii hyvin minun tämänhetkisiin lukemisiini :lol: Loftiksessa on aivan liian vähän tällaisia tunnelmapalasia Faramirista ja Boromirista, vaikka niitä muutama löytyy. Sinun ansiostasi nyt yksi lisää, kiitos siitä.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Temerice
Örkki
Viestit: 83
Liittynyt: Su Touko 03, 2009 1:01 pm
Paikkakunta: Minas Espoo

Re: Veljeni vartija (PG)

Viesti Kirjoittaja Temerice »

Isosti kiitoksia kommenteista, Andune ja Nerwen! Ihanaa saada positiivisia kommentteja. ^w^
Kerron salaisuuden. Keksin ficin nimen kaksi kuukautta ennen kuin edes aloin suunnitella itse ficin kirjoittamista :3. Ja näiden kahden-kolmen kuukauden aikana kärsin varsin ikävästä writer's blockista, ja tätäkin kirjoittaessa tuntui siltä, että teksti töksähteli koko ajan jotenkin :/. Eli tätä ei kyllä voi kutsua parhaaksi kirjoitelmakseni, vaikka mielestäni ihan hyvä onkin~

Inhotti tosiaan kirjoittaa Denethoria noin julmana, mutta tämä ei olisi toiminut yhtä hyvin ilman julmuri-isää >). Mutta kuten sanottu, omissa mielikuvissani Denethor on kyllä mukavampi ihminen.
Ja otin vinkistä vaarin ja editoin muutamat ylimääräiset nimet sieltä poies. En itse tajunnut siivilöidä niitä sieltä, olin liian tohkeissani siitä, että olin saanut jotain aikaan :roll:

Kovasti siis kiitoksia, yritän saada vastaisuudessakin jotakin kivaa kirjoitettua ^^
Burárum!

~ Vuoden Tulokas 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Veljeni vartija (PG)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Minä unohdin täysin tämän ficin kommentoinnin, vaikka luin sen kyllä heti. Mutta koetetaanpa nyt uudestaan. Aiheensa puolesta tämä oli todella kiinnostava, ja sai minut taas pohtimaan sitä, mitä tuossa käskynhaltijan perheessä oikeasti tapahtui, siitä kun ei kuitenkaan oikeastaan ole mitään kovin tarkkoja tietoja olemassa. Minusta tämä ficci oli onnistunut kuvaus Denethorista ja veljeksistä, varsinkin jos ajattelee hahmojen pohjautuvan elokuvaan. Boromir oli tässä ehkä hieman herkempi ja sellainen kiltimmän oloinen kuin mitä kirjassa ja Denethor tosiaan muistutti enemmän sitä leffan hieman kajahtanutta versiota. En ole oikein koskaan jaksanut siitä leffa-Denestä innostua, on vaan niin vaikea kuvitella että sellainen sekopää olisi kyennyt johtamaan Gondoria. Tässä ficissä tuo hänen hahmonsa kuitenkin toimi, kun asioita katseltiin lähinnä lapsen näkökulmasta.

Pidin tuosta kohdasta, jossa Boromir vertasi omia muistikuviaan äidistä Faramirin muistikuviin. Tosin uskon Faramirin muistaneen äitinsä silloin, kun hän oli vielä lapsi, mutta ne muistikuvat katosivat sitten hänen kasvaessaan. (On olemassa ihan tutkimustietoa, että pikkulapset muistavat varhaislapsuutensa asioita, mutta unohtavat nämä sitten kun kasvavat isommiksi.) Kuvittelen itsekin Boromirin olleen tuollainen reilu isoveli, joka ottaisi Faramirin mukaan leikkeihinsä, vaikka muut sitä vastustaisivatkin. Tosin en ole kyllä ihan varma, olisiko kenelläkään Gondorin pojista todella ollut pokkaa sanoa "ei" käskynhaltijan pojille. ;) Varmaan olivat kuitenkin aika haluttua seuraa. Oikeastaan aika mielenkiintoista pohtia, tiedostavatko lapset tuollaiset erot arvoasemissa ja käyttäytyvätkö niiden mukaan, vai onko se kuitenkin niin, että isoimmat ja vahvimmat määrää kuten tavallisissa poikaporukoissa.

Tuo Boromirin pelko veljen katoamisesta oli hyvin koskettavaa ja surullista. Kertoo jotain siitä, kuinka suuresti hän kantoi huolta veljestään. Ficin otsikko sopi hyvin kuvastamaan sitä vastuuta, jota Boromir tunsi kantavansa. Toisaalta mielenkiintoista, että valitsit otsikoksi juuri tuon, koska tunnet varmaan sen Raamatun kertomuksen, josta tuo sanonta "veljeni vartija" on peräisin. Sisaruskateuttahan Boromirin ja Faramirin välillä ei ollut, vaikka Denethor selvästi toista suosikin. Pidin myös siitä, että olit ottanut esiin tuon Faramirin aggressiivisen puolen, koska Denethorin jatkuva halveksunta olisi varmasti herättänyt hänessä sellaisia tunteita. Tuo, että Boromir lähti Rivendelliinkin suojellakseen Faramiria kovilta koettelemuksilta, oli tietysti se, minkä Boromir muistaakseni kirjassakin esitti syykseen, mutta en ole kyllä oikein koskaan uskonut siihen, vaan pitänyt tuon lähdön syynä ennemminkin Boromirin kunnianhimoa ja halua tuoda se salaperäisen ase Minas Tirithiin.

Tämä oli kaikkiaan hieno ficci, ja sai minut taas muistelemaan tuota käskynhaltijan perhettä. Itse näen Denethorin ehkä enemmän sellaiseksi viileän etäiseksi isäksi, joka ei juuri huomannut Faramiria, ja Faramirin sitten sellaiseksi oman tiensä kulkijaksi. Minusta on kuitenkin aina mielenkiintoista lukea toisten tulkintoja noista hahmoista. Toivottavasti saamme sinulta pian lisää ficcejä. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Pyrexia
Metsähaltia
Viestit: 633
Liittynyt: Su Maalis 30, 2008 5:26 pm
Paikkakunta: Jossain metsän laitamilla

Re: Veljeni vartija (PG)

Viesti Kirjoittaja Pyrexia »

Mahdottoman kaunis, mutta myös surullinen. Muistaisin lukeneeni tämän joskus ennenkin, mutta nyt tuli lukaistua uudemman kerran ja nyt voisin myös kommentoida. Tämä oli niin koskettava ficci, jossa oikeasti kuvastuu miten tärkeitä sisarukset voivat toisilleen olla, se tuki ja turva.
Kun olimme pieniä, Faramir seurasi minua kaikkialle. Toisinaan se ärsytti minua. Useimmiten olin siitä kiitollinen. Useimmat leikkitoverini eivät pitäneet siitä, että viisivuotias pikkuveljeni roikkui kannoillamme, ja minä ymmärsin heitä. Kymmenvuotiaana olin jo iso poika, ja Faramir oli pieni, heiveröinen pojannappula, joka ei juossut yhtä lujaa eikä uskaltanut kiivetä korkeimpiin puihin. Silti minä pysähdyin aina odottamaan häntä ja autoin häntä kiipeämään suurimpaan ja kauneimpaan kiipeilypuuhumme.
Kun itse olin pieni (mutta en sentään pojannappula), niin seurasin veljeäni aina joka puolelle ja leikeimme samoissa porukoissa, joten tuo kohta ficissä oli kuin omasta lapsuudesta. Ihmettelen vielä tänä päivänäkin miten veljelläni jaksoi aina odottaa minua ja pitää puoliani.
Tomorrow is tomorrow
Hyvin usein voittajia on häviäjät,
jotka päättivät yrittää vielä kerran.
Avatar
Miuku
Örkki
Viestit: 62
Liittynyt: Ke Joulu 16, 2015 9:16 am

Re: Veljeni vartija (PG)

Viesti Kirjoittaja Miuku »

Ihana! Aloin melkein itkeä. Tarussa Boromir kuvataan aina nii kovana, mut jotenki toi veljeä kohtaan tunnettu rakkaus ja huolenpito silti sopii siihen kuvaan mikä mulla siitä on...
Hassu turhankin puhelias olento
Vastaa Viestiin