Selkäranka (Théodred, PG)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Selkäranka (Théodred, PG)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Title: Selkäranka
Author: Leida
Genre: Draama
Rating: PG
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille minun sanailuani lukuunottamatta ja rahaa tällä ei tehdä
Summary: Velvollisuuden täyttäminen oli juurtunut siinä määrin selkärankaani, että se määritti kaikkia liikkeitäni

A/N: Haa, puoliväli. Vaikka otsikossa lukee vain Théodred, niin myös Gríma lymyilee taustalla eli FF10-ficci siis kyseessä. Sanana auringonnousu. Mahdolliset kommentit otan ilolla vastaan.

Selkäranka

I

Seisoin Meduseldin kultaisen kartanon ulko-ovella ja hengitin syvään varhaista aamuilmaa. Aurinko pilkisteli valkohuippuisten vuorten välistä ja kimmelsi pilareissa, jotka kannattelivat mahtavan rakennuksen kattoa. Raikas tuulenvire ajoi viimeisiä sumun rippeitä pois laaksoista ja vuorisolista. Sellainen oli Rohan, ratsuruhtinaiden maa, kauneimmillaan. Ylpeys paisutti sydäntäni, kun silmäni lepäsivät edessä leviävässä maisemassa.

Vaikka aamu oli vielä varhainen, ja yö vasta väistyi ensimmäisten auringonsäteiden myötä, kohosi monen puisen talon piipusta jo savukiehkura kirkkaalle taivaalle. Ihmiset aloittelivat päivän toimiaan. Naiset kiirehtivät ämpäreineen kaivolle, heidän soljuva puheenpartensa kantoi pitkältä korviini, ja nuorukainen talutti kärsimättömänä vanhaa, hidasliikkeistä hevosta, jonka selkään oli kuormattu vihanneksia. Vartijat olivat olleet paikoillaan yön läpeensä ja venyttelivät nyt käsiään, kun uudet, vielä silmiään hierovat miehet saapuivat vaihtamaan vuoroa heidän kanssaan.

”Olet varhain jalkeilla, poikani”, sanoi ääni takaani, ja vilkaisin vaistomaisesti olkapääni ylitse. Isä näytti virkulta. Hän sormeili partaansa tullessaan seisomaan rinnalleni ja vei kätensä silmiensä eteen nähdäkseen mahdollisimman pitkälle eteensä. Rohanin kuninkaan ryhti oli suora ja olemuksensa käskevä. Valo heijastui otsarivasta, joka oli painettu hänen päähänsä. Valta ja vastuu, niin isä sanoi aina silloin tällöin ja napautti otsaripaa. Valta ja vastuu.

Minä hymyilin. ”Sitähän sanotaan, ettei mies saa mitään aikaan vuoteessa lojumalla.” Ellei hänellä ole neitoa seuranaan, jatkoin mielessäni loppuun sanonnan, joka oli yleinen sotilaiden keskuudessa. Isä rypisti kulmiaan, hän muisti todennäköisesti sanonnan vihjaavan lopun nuoruuden päiviltään. ”Tämä kaikki, Théodred”, hän sanoi ja viittoi kädellään ympärilleen sisällyttäen liikkeeseen niin kauempana siintävät viljavat pellot ja niityt kuin alhaalla levittäytyvän asumuksen ja aamutoimissaan kiirehtivät ihmisetkin. ”Tämä kaikki on meidän. Meidän huolemme ja siunauksemme. Tämän maan eteen meidän on uurastettava joka ikinen päivä aamunkoitosta iltahämärään. Se on ansainnut kaikki ponnistuksemme, kaiken tiedon ja viisauden joka meillä on.”

”Minä pelkään, ettei minulla ole vielä riittävästi tietoa ja viisautta.” Tunsin oloni epävarmaksi, kuten aina isän puhuessa näin. Silloin näin entistä selvemmin vuosien uurtamat vaot kuninkaani kasvoilla, sen päättäväisyyden, joka hallitsi kaikkia isän toimia, enkä uskonut koskaan voivani yltää samaan kuin mies, joka seisoi vierelläni.

”Päivä päivältä olet viisaampi, poikani. Kun kuljet silmät avoinna kansasi toiveille ja murheille, kun elät heidän surunsa ja ilonsa, opit tuntemaan heidän sydämensä, silloin pystyt tekemään viisaita päätöksiä.”

Nyökkäsin. Se oli totta kaikki tyynni, mutta välillä velvollisuuksien taakka tuntui painavan hartioita kohtuuttomasti ja vastuuta oli raskas kantaa. Toisinaan olin kateellinen tallipojille, joiden ei tarvinnut kantaa muuta kuin vesiämpäriä. Isän suu vetäytyi hymyyn ja hän asetti kätensä hartioilleni. ”Päivän toinen opetus”, hän puhui nyt kevyempään sävyyn. ”on se, ettei tärkeitä päätöksiä saa koskaan tehdä nälkäisenä. Tule, aamiainen lienee katettu.”

Minä loin vielä viimeisen katseen auringon kultaamaan maisemaan ennen kuin käännyin ja seurasin isääni. Suuri sali oli hiukan hämärä, vaikka päivänvalo teki parhaansa kurkistellakseen ikkunoista. Keskellä huonetta oleva takka oli nyt kylmä, mutta edellisiltana tuli oli loimunnut siinä, sillä kevätöiden purevuus ei ollut vielä hellittänyt. Pitkälle pöydälle oli katettu puurovati, röykkiö leipää, huumaavalta tuoksuvaa pekonia ja makeita hunajakakkusia. Isä istahti pöydän päähän ja veti puurovadin lähemmäksi. Hän kauhoi lautasensa kukkuroilleen. Palvelustyttö toi höyryävän teekannun ja niiata niksautti asetettuaan sen pöydälle, mutta ei ryhtynyt tarjoilemaan ruokia meille. Se ei ollut Meduseldin kartanossa tapana, jollei hienoja illallisia otettu lukuun. Palvelusväkeä kyllä oli runsaasti, mutta palvelijoiden aika kului oikeiden töiden tekemiseen, ei ruokavatien ojentelemiseen ihmisille, jotka ylsivät niihin vallan mainiosti itsekin. Isä viittoi lusikallaan seinän vierellä hiippailleelle Grímalle ja osoitti aamiaispöytää. ”Tule nyt syömään, hyvä mies.”

Gríma kumarsi hieman jäykästi pöydän vieressä ennen kuin istui seuraksemme. Hänen raskaat hiuksensa valahtivat hänen kasvoilleen, kun hän kumartui puurokuppinsa ylle ja alkoi syödä kiitettävällä tahdilla ollakseen niin pieni ja hintelä mies.

Olin iskenyt hampaani toiseen pekonileipääni, kun Éomer pyyhälsi saliin hiukset hulmuten kuin hevosen harja vastatuulessa. Kolmentoista ikäisenä hän näytti olevan pelkkää säärtä ja hoikkaa käsivartta ja kevään varhaisuudesta huolimatta hänen kasvoilleen oli jo ennättänyt muodostua pisamia. Hän liukui istumaan minua vastapäätä kurkottaen samalla tarttumaan puurokauhaan ja pohja paistoi jo hänen lautasestaan, kun vasta avasin suuni toivottaakseen hänelle hyvää huomenta.

”Huomenta”, poika mukelsi suu täynnä.

”Mutta Éomer”, sanoin muka nuhtelevasti. ”Missä sinun käytöstapasi ovat? Kehtaatkin puhua ruoka suussa.” Éomer irvisti minulle tietäen minun kiusoittelevan, mutta vilkaisi Théodenia ja päätti olla sanomatta mitään. Sen sijaan hän kurotti ottamaan toisen palasen leipää. ”Puhurin varsa saattaa syntyä aivan lähiaikoina”, hän selitti innoissaan levittäessään hilloa leivän päälle. ”Minun pitää ehtiä tallille katsomaan, joko jotakin on tapahtunut.”

”Éomer”, isä lausui äänensävyllä, jonka tunsin hyvin ja, joka hyvin harvoin enteili mitään hyvää sille henkilölle, joka oli sen kohteena. Isän äänenvoimakkuus ei noussut, mutta auktoriteetti kohosi esiin niin selvästi, ettei sitä tohtinut kyseenalaistaa. Tuo nimenomainen äänensävy sai usein kuninkaan puheille tulleet tarkistelemaan kantojaan, joista he hetkeä aikaisemmin olivat olleet täysin ehdottomia. Toisaalta se sai äänensävyn kohteeksi joutuneet sotilaat suoristautumaan ja tekemään kunniaa. Éomerkin tunsi äänensävyn. Hän pudotti leipänsä lautaselleen ja ojentautui tuolissaan. ”Niin herra?” Hän kysyi virallisesti.

”Puhuin opettajasi kanssa eilen ehtoolla.”
”Niinkö? Mitä hän sanoi?” Éomer sormeili lautasellaan lojuvaa leipää, eikä nostanut katsettaan pöydästä.

”Sinä tiedät varsin hyvin, mitä hän sanoi”, isä jyrähti äkisti ja oli saada minutkin hypähtämään. ”Ja sen sanon, että anna olla viimeinen kerta, kun jäät pois tunnilta tai minä huolehdin siitä, ettei sinua päästetä sataa jalkaa lähemmäksi talleja koko kesänä.” Éomer kalpeni niin, että pisamat loistivat entistä paremmin hänen kasvoillaan. Hän aukoi muutaman kerran suutaan, yritti ehkä keksiä jotakin sanottavaa puolustuksekseen, muttei ilmeisesti onnistunut, koska tyytyi vain nyökkäämään.

”Eikö Éomer tallille livistänyt eilenkin, jos silmäni eivät valehdelleet”, Gríma sanoi. Éomer heitti Grímaan tulisen silmäyksen, mutta piti parempana pysyä hiljaa.

Isä vilkaisi Grímaa, mutta ei vastannut tälle mitään. Hän silmäili Éomeria tiukasti, mutta kun poika piti katseensa visusti lautasessaan, hän murahti ja laski lusikkansa kädestään. ”Odotan sinua työhuoneessani puolen päivän aikaan, Théodred. Meidän täytyy keskustella Länsimannun miestilanteesta ja päälliköt tulevat silloin puheilleni.”

”Minä olen silloin paikalla”, lupasin.

Éomer nosti kasvonsa lautasestaan vasta, kun Théoden oli jättänyt salin. ”Olikohan hän tosissaan?” hän henkäisi. ”Sanoessaan, että kieltää minua käymästä talleilla?”

Virnistin. ”En suosittelisi sinua koettelemaan liikaa hänen kärsivällisyyttään, pikkuveli. Hän on sanansa mittainen mies.”

”Ehkä Éomerin kannattaisi kiinnittää vähän enemmän huomiota opintoihinsa sen sijaan, etä tuhlaa kaiken aikansa hevosiin”, Gríma ehdotti. Hän nojasi kalpeat kasvonsa kämmeniinsä ja katseli Éomeria paksujen luomiensa alta. ”Éomer ei tiedä, mihin elämä hänet vielä johdattaa.”

Éomer vilkaisi häntä tympääntyneenä. ”Ja tämä mieheltä, joka ei erota hevosen etupäätä sen takapäästä.”

”Éomer”, nuhtelin yrittäen olla nauramatta. Joskus minusta tuntui siltä, että Éomerin ja Gríman oli vaikea hengittää saman huoneen ilmaa. Nyt Gríma kuitenkin vain lusikoi lautasensa tyhjäksi ja jätti pöydän hymyillen. Hän näytti siltä, ettei pannut pahakseen Éomerin oikuttelua. Olin iloinen, että hän suhtautui siihen niin järkevästi, muuten tilanne olisi Éomerin itsepäisyyden tuntien varmasti jossakin vaiheessa revennyt käsiin. Katselin, kun Gríma katosi samasta ovesta, josta kuningaskin oli poistunut ja siirsin sitten katseeni taas Éomeriin. ”Miksi sinä oikein jätit menemättä tunnillesi?”

Éomer kumartui lähemmäs minua ja hänen kasvoilleen nousi innostunut virne. ”Se oli vähän niin kuin pakkotilanne. Tallimestari harjoitti Pikijalkaa, ja sillä oli ensimmäistä kertaa eläessään ihminen selässään. Minun oli pakko nähdä se.” En voinut voinut olla hymyilemättä. Minulle hevoset olivat olleet samalla tavoin henki ja elämä, kun olin ollut Éomerin ikäinen. Olivat ne edelleenkin tietysti, mutta vähän eri tavoin. En edes muistanut, koska olin viimeksi ollut ratsastusretkellä. Hevosen selässä olin kyllä ollut suurimman osan edellisviikkoakin, kun olimme hävittäneet Emyn Muilin lähellä harhailleen örkkijoukon, mutta viimeisimmästä rauhallisesta ratsastusretkestä oli luvattoman kauan aikaa.

”Enkä minä ikinä jättäisi aseidenkäsittelytunteja väliin”, Éomer puolustautui. ”Näkisitpä kuinka kaukaa osun jo keihäällä maalitauluun. Mutta en vain jaksaisi istua sisällä ja Folcred on niin kuolettavan tylsä. Pääni alkaa nuokkua aina, kun hän vain avaa suunsa.”

”Olenko kertonut siitä, kuinka nukahdin kerran hänen tunnilleen?” Nojauduin taaksepäin tuolissani, kun muistot palasivat mieleeni. Minäkään en ollut aina herpaantumatta kuunnellut Folcredin tasaisen tylsää ääntä.
”En ainakaan muista, että olisit maininnut”, Éomer sanoi. ”Kerro ihmeessä. Mistä tylsästä aiheesta hän esitelmöi?”

”Itse asiassa se oli kaukana tylsästä aiheesta - tai niin ainakin ensin luulin. Eorl Nuoresta hän kertoi, vaan ei siitä suuresta taistelusta, jossa tämä osoitti urhoollisuutensa, ei suinkaan. Sen sijaan hän puhui maakiistasta, jonka Eorl oli sovittanut ansiokkaasti ja minä, kun olin mennyt myöhään nukkumaan tultuani ratsastamasta, huomasin silmieni painuvan väistämättä umpeen. Pari kertaa onnistuin ravistamaan itseni pois horroksen välimailta, mutta sitten minun oli täytynyt nukahtaa, koska hätkähdin hereille, kun joku läimäytti minua kirjalla päähän. Folcred oli raivoissaan, koska ei ollut ensinnä huomannut minun nukahtaneen, vaan oli paasannut vaikka kuinka pitkään niin, ettei hänellä ollut ensimmäistäkään kuulijaa. Yritin pyydellä anteeksi, mutta hän oli ilmeisen loukkaantunut siitä, että olin onnistunut vaipumaan uneen kesken hänen selontekonsa. Hän sanoi, että koska en vaivautunut kuuntelemaan häntä, saisin ottaa asioista itse selvää ja määräsi minut kirjoittamaan aineen Eorl Nuoresta. Minä tiesin tietysti tästä monta sankaritarinaa, niitä joita kerrotaan takkatulen ääressä ja sain niistä mainion kirjoituksen kasaan, vaikkei siinä luonnollisesti ollut ainoatakaan mainintaa maakiistoista tai muistakaan vastaavista ongelmista, joita Eorl koki kuninkaana ollessaan.” Virnistin. ”Mutta eipä Folcredin auttanut muu kuin hyväksyä se, koska täyttihän se tehtävänannon. Ja maakiistoista opin enemmän kuin tarpeeksi ihan oikean tapauksen jälkeen muutama vuosi myöhemmin”, lisäsin totisemmin.

Èomer, joka oli heittänyt päänsä takakenoon ja nauranut tarinalle, tuli nyt vakavammaksi. ”Kyllähän minä tiedän, miksi sinun piti opetella kaikkea tuollaista, kuninkaan poika kun olet”, hän sanoi. ”Mutta minusta tulee sotilas, en minä tarvitse tuollaisia tietoja mihinkään.”

”Sinusta tulee vielä päällikkö ja päällikölle on aina hyväksi tietää enemmän kuin miehensä”, sanoin. ”Sellaista päällikköä miehet arvostavat. Ja isä haluaa sinun saavan kunnon koulutuksen.”

Èomer päästi alistuneen huokauksen. ”Kunpa se ei vaan olisi niin pahuksen pitkäveteistä”, hän sanoi. Katselin, kun Éomer pohjattoman ruokahalunsa turvin tarttui vielä yhteen hunajakakkuseen ja haukkasi siitä valtavan palasen. ”Onko sinulla nyt jotain tärkeää ja kiireellistä tekemistä, Théodred?” hän kysyi. ”Vai voitko tulla katsomaan keihäänkäsittelytaitojani?”

Minä hymyilin. Vaikka tuntui pahalta nähdä jotakin hyvää siinä murhenäytelmässä, joka Èomerin ja Èowynin perhettä oli kohdannut, niin juuri se kohtalo oli antanut minulle veljen ja sisaren, joita olin koko lapsuuteni kaivannut. ”Mikään ei ole niin kiireellistä, etteikö se voisi odottaa, että saan ensin häikäistyä taidoistasi”, vastasin ja sysäsin kokoushuolet mielen perukoille. Valta ja vastuu olivat vielä toistaiseksi isällä.

II

Ennen meillä oli tapana viettää usein yhteisiä iltoja takkatulen ääressä. Viime aikoina oli kuitenkin ollut niin paljon kiirettä ja murhetta, ettemme olleet ehtineet saman tulen ääreen pitkäksi aikaa. Minä olin ollut poissa sotajoukkojen mukana tai tullut kotiin niin myöhään, että olin vain kaatunut vuoteeseen, jotten olisi nukkunut seisaalleni. Sinä iltana istuimme kuitenkin kaikki takkatulen ääressä niin kuin monesti ennenkin, mutta edellisestä kerrasta oli hyvin paljon aikaa. Sen oivalsin, kun katselin ympärilläni istuvia ihmisiä, sillä Éomer näytti yhtäkkiä entistä pidemmältä ja leveäharteisemmalta ja Éowyn puku oli varmasti aikuismaisempi kuin edellisellä kerralla, kun hän oli nököttänyt nojatuolissa kerälle käpertyneenä. Mutta suurin muutos oli silti tapahtunut isässä: hän näytti vanhalta ja väsyneeltä. Hänen otsallaan oli syviä uurteita, jotka kielivät raskaista huolista. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut ollut täällä kantamassa niitä yhdessä hänen kanssaan, mutta rajojen puolustaminen tuntui vaativan päivä päivältä yhä enemmän. Niistä huolehtiminen oli se tapa, jolla minun piti palvella Markia näinä levottomina aikoina. Velvollisuuden täyttäminen oli juurtunut siinä määrin selkärankaani, että se määritti kaikkia liikkeitäni ja vaikka se maksoi isäni terveyden, en voinut asialle mitään.

Ja olihan isällä Gríma, vakuutin itselleni antaen katseeni vaeltaa mieheen, joka istui kuninkaan vieressä. Gríma katseli Éowynia, mutta tavoitti sitten minun silmäni ja taivutti toisen suupielensä hymyyn. Nyökäytin hieman päätäni. Isä oli monesti kertonut minulle saaneensa vuosien varrella lukemattomia hyviä neuvoja Grímalta. Olin iloinen siitä, että hänellä oli vierellään neuvonantaja, johon hän saattoi luottaa, mutta Gríman ilmeeseen oli viime aikoina tullut sellaista itsetietoisuutta, josta en pitänyt. Sanoin itselleni, että miehen oli luonnollista tuntea arvonsa ja Gríman oli syytä olla ylpeä siitä siitä kaikesta, mitä hän oli tehnyt maamme eteen, mutta silti mieleeni hiipi toisinaan epäilys. En osannut sanoa, mitä tarkalleen epäilin. Joskus arvelin, että Éomerin vuosikausia jatkunut perusteeton epäluulo oli vaikuttanut minunkin mieleeni.

Venytin väsyneitä jalkojani ja asettauduin parempaan asentoon tuolissani. Kuuntelin hiljaisuutta, jota ei tällä hetkellä rikkonut kenenkään puhe, saati sitten soittoniekkojen ja tarunkertojien äänet. Erityisesti talvisin Meduseldissa oli ollut tapana kuluttaa pitkiä pimeitä iltoja laulujen ja tarinoiden merkeissä. Emme tuhlanneet turhaan kynttilöitä, lähinnä vain takkatuli valaisi sen edessä istujien kasvoja ja sen luomien varjojen seassa tanssivat tarinankertojain sanat. Usein tunsin tempautuvani tuolistani mukaan seikkailuun, saatoin aivan kuulla sotatorven törähdyksen tai haistaa hien taistelijoiden otsalla. Opettaja Folcred, jonka velvollisuus päivällä oli ahtaa minun ja myöhemmin Éomerin päähän opetuksia historiasta, muiden maiden tavoista, Rohanin vientituotteista ja lukemattomista muista asioista, jotka eivät aina kiinnostaneet poikia aurinkoisina iltapäivinä, muuttui noina iltahämärän hetkinä aivan toiseksi ihmiseksi. Hän kertoi menneistä kuninkaista ja näiden uroteoista sellaisella hehkulla, että toisinaan saattoi aivan uskoa, että se oli antaumus aiheelle, joka valaisi hänen kasvonsa, ei suinkaan tulen loimu. Hänen äänensä nousi ja laski, se sai väliin uhkaavaa sävyä ja aleni välillä hennoksi piipitykseksi niin, että jouduimme höristämään korviamme, joka sanan kuullaksemme. En usko, että oli ketään, joka ei olisi lumoutunut hänen tarinoistaan ja, kun hän sitten seuraavana aamuna tuollaisen taianomaisen tarinatuokion jälkeen esitelmöi minulle Rohanin veropolitiikasta, minun oli vaikea uskoa, että tuo kumaraselkäinen mies todella saattoi olla sama henkilö kuin se salaperäinen tarinankertoja.

Jo poikasesta lähtien tarinat Rohanin menneistä kuninkaista vaikuttivat minuun erityisen voimakkaasti. Olihan kyse ihmisistä, jotka olivat hallinneet tätä maata ennen minua ja joiden jalanjäljissä minä tulisin ajallani astelemaan. Usein tunsin itseni voimattomaksi noiden sankarien urotöiden rinnalla ja mietin, että kuinka voisin nousta valtaistuimelle, jonka edestä menneet sukupolvet olivat uhranneet niin paljon. Omalla tavallaan tarinat toivat silti minulle lohtua. Kansamme urheudesta huolimatta emme toki kuulleet pelkkiä sotakertomuksia. Rohanin maaperästä versoi myös kauniita ja osiltaan surullisiakin rakkaustarinoita. Niitä kerrottiin usein laulaen ja säestettiin soitinten heleällä äänellä ja luulen, että niitä kuunnellessaan moni mies minun lisäkseni pyyhki silmäkulmaansa kämmenselällään ja oli iloinen pimeydestä, joka jätti kasvot varjoon.

Entisinä aikoina Meduseldin salissa siis kaikui soitto ja laulu tai tarinankertojan ääni hänen johdattaessaan väkeä sankarin kivikkoista polkua pitkin. Toisinaan sävelet vaihdettiin kepeisiin ja oluttynnyreitä kannettiin saliin ja juhlittiin myöhään yöhön, mutta niin ei ollut enää viime aikoina tapahtunut usein. Juhlamieli oli kadoksissa. Mutta juuri tällä hetkellä se ei häirinnyt minua, sillä jo entisinä aikoina pidin kaikkein eniten niistä illoista, jolloin koolla oli vain perhe. Vain isäni ja minä ja Èomer ja Èowyn ja me saatoimme puhua tuntikausia kaikenlaisista asioista maan päällä niin, että takan liekit haipuivat vain punaisena hehkuvaksi hiillokseksi. Silloin unohdimme tyystin, että Èomerin ja Éowynin nukkumaanmenoaika oli jo aikaa sitten mennyt ja lopuksi minä yleensä kannoin Èowynin vuoteeseensa.

Niin, niinä päivinä paikalla olimme olleet vain me neljä, mutta ilmeisesti Grímakin oli nyt luettava perheeseen, sillä tänä iltana isä ei tehnyt elettäkään pyytääkseen häntä lähtemään ja jättämään meidät omiin oloihimme.

”Paljonko niitä örkkejä oli, kun jouduitte väijytyksiin, Théodred?” Éomer kysyi äkisti ja ryhdistäytyi tuolissaan. Hänen äänessään oli samaan aikaan sekä poikamaista intoa että aitoa huolta maamme tilasta. Huokaisin. Ei enää taruja illanratoksi. Pimeä varjo oli hiipinyt takkatulen äärellä viettämiimme hetkiinkin.

”Éomer. Kuningas on vaivannut päätään noilla murheellisilla asioilla aamunkoitosta saakka. Täytyykö sinun myrkyttää myös se pieni rauhallinen iltahämärän hetki, joka hänellä on vielä jäljellä?” Gríman ääni oli kolkko.

Katsoin Grímasta Éomeriin. Éomer oli puristanut kätensä niin lujasti tuolinsa käsinojiin, että rystyset olivat aivan valkoiset. Hänen kasvoillaan oli avoin inhon ilme, kun hän tuijotti Grímaa. ”Mitä jos sinä Gríma menisit nukkumaan ja lakkaisit myrkyttämästä meidän iltaamme,” hän sanoi hyökkäävästi. Purin huultani. Olin tiennyt, ettei Éomer tullut toimeen Gríman kanssa, mutta en ollut tiennyt, että tilanne oli äitynyt näin pahaksi.

Gríma ei katsonut Éomeria, vaan isää, eikä hänen tarvinnut pettyä. ”Èomer”, isä ärähti, mutta hänen äänensäkin oli jotenkin väsynyt. Se sai kylmät väreet hiipimään selkääni pitkin.

”Jos haluatte keskustella rauhassa, niin minä voin vetäytyä –” Gríma teki eleen noustakseen ylös, mutta isä kohotti kättään. ”Älä mene mihinkään, Gríma. Minä en toivo sitä.”

Gríma asettui takaisin istumaan ja onnistui valitsemaan asentonsa niin, että oli entistä lähempänä kuningasta. Näin hänen vilkaisevan isää. Ilmeessä oli sellaista omistushalua, että ensimmäisen kerran huomasin epäileväni, että kumpi heistä oli isäntä ja kumpi palvelija. Oliko Grímalla jonkinlaista valtaa isään? Kuinka se olisi ollut mahdollista? Miten kukaan olisi voinut taivuttaa isän raudanlujaa tahtoa? Mutta minun täytyi myöntää, että isä ei ollut entisensä. Väsymys ei ollut koskaan aikaisemmin näkynyt hänestä näin selvästi. Havaitsin mustan kepin nojaavan hänen tuoliaan vasten ja rypistin kulmiani. Osoitin sitä. ”Tarvitsetteko tuota?” kysyin ja toivoin samalla antavani Éomerille aikaa rauhoittua.

Isä katsahti myös keppiä ja huokaisi alistuneesti. ”Iltaisin selkäni on niin kipeä, että tarvitsen tukea pystyäkseni kulkemaan. Näin vanha mies minusta on tullut, poikani.”

En osannut sanoa mitään. Olin yhtäkkiä niin surullinen, että kurkkuani kuristi. Katsoin poispäin takassa räiskyviin liekkeihin.

”Anteeksi”, kuulin Éomerin henkäisevän ja näin hänen katsovan kuningasta. Isän sanat olivat vieneet hänen kiihtymykseltään kärjen, hänen otteensa tuolin käsinojista oli kirvonnut ja hän oli kumartunut eteenpäin isää kohti.

”En minä ole se, jolle olet anteeksipyynnön velkaa, Éomer”, isä sanoi. Toivoin, ettei hän olisi sanonut sitä. En halunnut nähdä Éomerin pyytävän anteeksi Grímalta.

Enkä nähnytkään. Éomer nousi ylös niin, että tuoli kolahti hänen takanaan. ”Minä vetäydyn pois pilaamasta iltahetkeänne”, hän sanoi äänellä, jonka oli ehkä yrittänyt saada kuulostamaan rauhalliselta, mutta josta kiivaus kuulsi selvästi läpi. Éomer ei ollut koskaan ollut hyvä piilottamaan tunteitaan. Hän harppoi pois ja avautuvasta ovesta käyvä viima heilautti takan tulilieskoja. Minä katsoin ympärilleni – kerälle käpertynyttä Éowynia, tuolissaan kyhjöttävää isääni ja hänen oikealla puolellaan istuvaa Grímaa – ja kaipasin kiihkeästi menneitä, hyväntuulisia iltavalkeita.

**

Käytävässä oli pimeää, joten näin kelmeän valon kajastavan Éomerin oven alta. Hän oli siis vielä hereillä. Niin olin uskonutkin. Kopautin oveen muutaman kerran ja avasin sen sitten ennen kuin Éomer ehätti vastata mitään. Hän oli todennäköisesti lojunut vaatteet päällä vuoteellaan, sillä hän oli juuri ennättänyt kohota istuvaan asentoon koputukseni kuullessaan. Hänen tukkansa oli pörrössä.

”Tulit siis viihdyttämään seurasta häädettyä”, hän sanoi pistävästi ja aavistuksen verran haastavasti.

Minä nojasin ovenpieleen ja katsoin häntä. ”Kukaan ei häätänyt sinua minnekään, Éomer. Sinä itse lähdit.”
”Toinen vaihtoehto olisi ollut nöyrtyä Gríman edessä.”
”Éomer –”
”Tiedän. Tiedän”, hän keskeytti kerkeästi. ”Sinun mielestäsi olen taas lapsellinen itsepäisyydenpuuskassani. Éomer on kuin isänsä – liian kiihkeä luonteeltaan ja se koituu vielä hänen kohtalokseen.” Hän ponnahti seisomaan liian kärsimättömänä istumaan paikallaan. ”Minä olen valmis polvistumaan enon eteen päivän jokaisena hetkenä, mutta minä en siedä Grímaa. Minä en voi osoittaa kunnioitusta häntä kohtaan.”

”Mutta halveksimalla häntä sinä ylenkatsot kuningasta, sillä hän on kuninkaan valitsema neuvonantaja. Sinä et halua sitä, pikkuveli.”
Osa Éomerin kiihkosta valui ulos hänestä. ”En”, hän sanoi alistuneemmin. ”En haluakaan. Minä en vain enää kestä olla edes samassa huoneessa hänen kanssaan.”

Astuin askeleen eteenpäin ja suljin oven perässäni. ”Kaikeksi onneksi sinun ei vähään aikaan tarvitsekaan”, minä sanoin. ”Sinä lähdet minun mukaani.”
Éomer suoristautui niin nopeasti, että lähes hypähti ilmaan. ”Lähdenkö?”
”Lähdet. Minä puhuin isän kanssa. Ja kun sinä olet minun mukanani, niin sinä tottelet kyseenalaistamatta jokaista minun käskyäni. Onko tämä selvä?”

Éomerin pää nyökytteli niin innokkaasti, että kaiken järjen mukaan hänen muunkin ruumiinsa olisi pitänyt heilua samaan tahtiin. ”Kyllä, Théodred. Tarkoitan, kyllä päällikkö.”
”Tästä hetkestä alkaen”, jatkoin.
Éomer rypisti kulmiaan. ”Kuinka niin?”
”Tee rauha Gríman kanssa ennen kuin me lähdemme.”

Éomer näytti kiihtyneeltä, mutta ei puhjennut vastalauseisiin, kuten olin puolittain odottanut. Hän oli kasvanut. Annoin hänen pureksia ajatusta vähän aikaa ja hän mutristelikin suutaan siihen malliin kuin olisi oikeasti tehnyt niin. Viimein hän nosti sotkuisen tukan alta pilkistävät silmänsä minuun. ”Kyllä minä teen sen”, hän sanoi vaikeasti.

Olin oikeassa, hän tosiaan oli kasvanut. Tai sitten hän halusi todella kovasti päästä mukaani. En vastannut mitään, nyökkäsin vain. Tartuin ovenkahvaan, mutta käännyin vielä takaisin. ”Éomer, kun ihmiset sanovat, että olet kiihkeäluonteinen kuten isäsi ja se koituu vielä kohtaloksesi, niin ymmärrät kai, että he sanovat sen ihailevalla äänensävyllä. Isäsi oli hieno mies ja on kunnia muistuttaa häntä. Mutta jos seuraavalla sotaretkellä olet niin kiihkeä, että se koituu kohtaloksesi, niin voit olla varma, että minä kiskon sinut haudasta takaisin antaaksesi sinulle selkään.”

Hän virnisti. Minä virnistin takaisin. Mieleni olisi tehnyt pörröttää hänen sotkuista tukkaansa, mutta koska epäilin, että viimeinen mitä hän tällä hetkellä halusi, oli tuntea itsensä lapseksi, jätin sen tekemättä. ”Lähdemme heti auringonnousun aikaan”, sanoin vain. Katsoin vielä kerran Éomerin innosta loistaviin silmiin ja suljin oven takanani.

III

Olisi ollut naurettavaa, jollei se olisi ollut niin huolestuttavaa, että kuinka paljon vaivaa jouduin näkemään, jotta pääsin keskustelemaan oman isäni kanssa niin, ettei Gríma liehunut liepeillämme kuin isäni varjo. Isä oli kuihtunut entisestään. Hän ei nykyisin liikkunut mihinkään ilman keppiään ja Éowynin kertoman mukaan hän ei juuri liikkunut muutenkaan. Seisoin hetken hänen edessään ja katselin häntä ja eniten minua ahdisti se, ettei hän heti huomannut minua, vaan tuijotti liikkumatta jonnekin kaukaisuuteen kuin olisi ollut kivipatsas. Polvistuin hänen eteensä ja tartuin hänen käteensä – se oli kylmempi kuin sen olisi pitänyt olla ja kuitenkin hänellä oli paksu huopa ympärillään.

”Herrani. Isäni.”
Isän sormet puristuivat kämmeneni ympärille. ”Théodred. Halusinkin puhua kanssasi ennen kuin lähdet jälleen.”
”Niin. Sitä samaa minäkin ajattelin. Isä –” Mietin, miten muotoilisin asiani ja päätin sitten olla suora. ”Oletteko varma, että voitte luottaa Grímaan?”

”Katso minua, Théodred. Katso miten vanha ja väsynyt minä olen. En pysty nukkumaan öisin tai jos onnistun vaipumaan uneen, niin vajoan niin pimeisiin yönkuviin, ettei niistä ole levoksi. Sanon sinulle poikani, että ilman Grímaa en olisi pystynyt hallitsemaan tätä maata, se olisi jo hukkunut kokonaan siihen pimeyteen, joka ympäröi meitä joka puolelta, niin yöllä kuin päivälläkin. Minulla ei ole ollut ketään muuta. Ei, älä kuvittele, että syytän sinua –” hän kohotti estävästi kätensä. ”Sinä olet ollut juuri siellä, missä sinua tarvitaan eniten. Teet urhoollista työtä, Théodred.”

Nyökäytin päätäni. ”Ymmärrän.” Ymmärsinkin. En pitänyt siitä, että Gríma puhui kuninkaan suulla, mutta näin selvästi, että isä tarvitsi jonkun avukseen ja minä en voinut jäädä hänen vierelleen. En voinut ruveta horjuttamaan Gríman asemaa hovissa eikä minulla ollut siihen oikeuttakaan. Se olisi ollut kuninkaan vallan uhmaamista. Jälleen kerran toivoin, että pahat aavistukseni osoittautuisivat vääriksi. Kivilattia oli kylmä polvieni alla – hetken minusta tuntui kuin kylmyys olisi noussut lattiasta ja levinnyt polvien kautta muuallekin ruumiiseeni.

Isän valkoiset hiukset valuivat kumarille olkapäille. Hänellä oli kultainen ripansa päässään ja silmäni eksyivät sen valkeaan kiveen. Muistin, miten hänellä oli ollut tapana näpäyttää sitä ja sanoa valta ja vastuu ja miten helpottavalta minusta oli silloin tuntunut, kun olin voinut luottaa siihen, että hän piteli ohjaksia tiukasti käsissään. Tajusin, ettei hän ollut lausunut noita sanoja hyvin pitkään aikaan. Kenellä tällä hetkellä oli valta ja vastuu? Pudistin päättäväisesti päätäni – ajatuksieni eksymisestä tuolle polulle ei olisi mitään hyötyä. Tarvitsisin kaiken keskittymiseni, kun ratsastaisin taas suojelemaan maamme rajoja.

”Oletko kuullut Éomerista?”
”Näin hänet käytävässä, kun tulin tänne päin. Hän on myös lähdössä pian. Eikö hän käynytkin hyvästelemässä teidät aikaisemmin?”
”Niin se taisi olla. En muistanutkaan.” Isä siristi silmiään. Huoli kiristi otetta sydämestäni kuin rautainen nyrkki olisi kietoutunut sen ympärille. Yritin olla näyttämättä sitä. ”Teitte oikein, kun nimititte hänet marsalkaksi, isä. Miehet arvostavat häntä hänen nuoresta iästään huolimatta.”
”Pelkään, että hän käyttäytyy liian kuumaverisesti kuten isänsä aikoinaan ja joutuu örkkijoukon väijytykseen vain yltiöpäisyyttään. Ehkä minun olisi pitänyt kuunnella tässäkin Grímaa ja odottaa vielä muutama vuosi.”
Hymähdin. ”Éomer ei olisi pitänyt siitä.”

Jokin entisestä Théodenista pilkahti esiin. ”Ehkä muutaman vuoden odottaminen olisi ollut hyväksi jo pelkästään siksi, että Éomer olisi huomannut, ettei tämänkaltaisissa asioissa ole kysymys hänen pitämisistään.”
”Kyllä elämä opettaa sen Éomerillekin”, sanoin. Minua jopa hieman huvitti. Isä ja hänen sisarenpoikansa olivat monin tavoin niin samanlaisia. Rohkeita jääräpäitä. Tai sitä isä ainakin oli ollut. Nostin katseeni häneen. Hänen silmänsä katsoivat minuun uupuneina.

Huokaisin. ”isä, minun täytyy mennä.”
Isäni päästi vastahakoisesti kädestäni irti. ”Ole varovainen, Théodred. Minä tarvitsen sinua. Rohan tarvitsee sinua.”

Yritin hymyillä reippaasti. ”Älkää pelätkö, isä. Ei muutama hassu örkki estä minua palaamasta luoksenne. Me näemme pian.”

**

”Puhuitko hänelle?” Éomerin harppovat askeleet kantoivat hänet pian luokseni. Olin pakkaamassa tavaroitani, mikä tarkoitti lähinnä muutaman likaisen vaatekappaleen kiskomista pois pakkauksesta ja niiden korvaamista puhtailla.

Katsoin serkkuani. ”Puhuin.”
”Saitko vakuutettua hänet siitä, että Gríma on pahasta hänelle?” Éomerin silmät katsoivat minuun vaativina. Pohdin, että uskoiko hän yhä, että minä kykenin järjestämään asiat, niin kuin oli uskonut pikkupoikana. En tiennyt, että halusinko hänen uskovan niin.

”En vakuuttanut häntä mistään.”
”Mutta... Mitä me sitten teemme?”
”Sinä palaat miestesi luo ja lähdet täyttämään kuninkaan käskyä.” Kiristin pakkauksen nauhat reippaasti ja heitin sen selkääni.
Éomer ei suostunut lannistumaan. ”Tarkoitat kai Gríman käskyä?”

Huokaisin. ”Éomer.” Tartuin häntä olkapäistä. ”Anna minä kerron sinulle jotakin. Loppujen lopuksi ei ole kysymys mistään muusta kuin tästä maasta. Sen suojeleminen on meidän velvollisuutenne, se on tällä hetkellä ainut, mikä on elintärkeää. Ja se käy päivä päivältä vaikeammaksi. Meillä ei ole mitään mahdollisuutta käydä taistelua Grímaakin vastaan. Niin kauan, kun isä uskoo tarvitsevansa Grímaa, me emme voi tehdä mitään. Gríman kimppuun hyökkääminen, kun hän on isän suojeluksessa... Se olisi kapina, Éomer, ja sitä tämä maa ei kestäisi.”

Näin Éomerin nuoruuden uhman ja vihan ja inhon Grímaa kohtaan kamppailevan hänen sisällään. Hän pääsi viimein tunteidensa herraksi ja katsoi minuun melkein tasaisin kasvoin. ”Minä en pidä siitä.”
”En minäkään”, myönsin heti. ”En minäkään.”

Éomer syleili minua yhtäkkiä vahvasti ja karhumaisesti, niin että lähes tunsin sisuskalujeni rutistuvan. Sitten hän harppoi pois tulta askelissaan ja rautaista tarmoa selkärankaansa suorassa pitämässä. Minä katsoin hänen peräänsä ja pelkäsin taas hiukan hänen puolestaan, vaikka minun oli mahdotonta uskoa, että mikään voisi sammuttaa moista elämänvoimaa.

IV

Kivi-ikkunasta kajasti punainen auringonnousu.

Gríma pysähtyi aivan hiljaa ovensuuhun. Joku oli pyyhkinyt veren pois Théodredin kasvoilta. Ne olivat kalpeat lukuunottamatta poskea halkovaa punaista viirua. Théodredin hiukset oli suittu siistimmin kuin koskaan hänen eläessään, ne laskeutuivat aaltona hänen voimakkaille olkapäilleen. Ehkä juuri se sai hänet näyttämään niin vieraalta, pelottavan tyyneltä. Théodredin silmät oli suljettu, hän näytti melkein nukkuvan. Hänen toinen kätensä piteli miekkaa, joka oli asetettu hänen rintansa päälle, mutta toinen oli Éomerin kädessä, joka oli polvistunut serkkunsa viereen ja painanut päänsä hänen vuoteensa laitaa vastaan. Éomerin kypärä oli lattialla, se näytti tuijottavan Grímaa syyttävästi.

Gríma perääntyi askeleen. Hän pelkäsi Éomeria niin paljon, että hänen polvensa vapisivat. Éomer ei voinut tietää hänen osuuttaan Théodredin kuolemassa, mutta silti Gríma oli varma, että jos Éomer olisi nähnyt hänet nyt, olisi se koitunut hänen tuhokseen. Éomerin hartiat nytkähtivät ja hänen päänsä kolahti vuoteen puulaitaan. Gríma kääntyi ja pakeni ja tunsi sisällään vain onttoa tyhjyyttä siinä, missä olisi pitänyt olla voitonriemua.

Hänen takaansa kantautui raastava, eläimellinen ulvaisu.
Viimeksi muokannut Leida, Ma Maalis 01, 2010 1:03 pm. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Selkäranka (Théodred, PG)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Oioi. Oi.

Tämä oli aivan ihana. Nyt täytyy vain kerätä itseään hetki tuon lopun jäljiltä. *ryhdistäytyy kommenttia varten*

Niin. Ensinnäkin tämän ficin kieli oli aivan ihanaa, siellä oli sellaisia kivoja, vanhan tyyppisiä sanoja ja kaikki kuulosti rohanilaiselta. Sekä dialogi että kuvaus. Pidin siitä, miten Théodred alussa kuvasi Rohania ja miten hän ajatteli lähimmistään läpi koko ficin. Ja tuo sananparsi oli todella hieno. :D Kuulostaa niin rohanilaiselta, ettei mitään rajaa. Tämä fic kaiken kaikkiaan oli hieno kuvaus siitä, mitä on olla Rohanin kuninkaanpoika, tai ylipäätään rohanilainen. Se enkunkielinen termi on kai character studying, ja tämä oli aivan sitä, mutta vain koko kansasta kerralla.

Ja sitten toiseksi voisin ihkuttaa hahmojasi. Se, että Théodred kunnioitti isäänsä, oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että valta ja vastuu olivat vielä Théodenilla, ja ficin loppua kohti mukaan tuleva huoli kertoivat paljon niin isästä kuin pojastakin, ja heidän suhteestaan. Ja Éomer sitten, sinun Éomerisi on aivan omaa luokkaansa. Tässä tuli todella hienosti esiin se, miten nuori hän oli TSH:n aikaan (siis ficin loppu), ja täytyy sanoa, että rakastuin nuoreen Éomeriisi ihan totaalisesti. Ihana jääräpää. :D Ja silti, siltikin hän on kunnoittava ja uskollinen, eikä halua tieten tahtoen aiheuttaa ongelmia tai huolia kenellekään. Jotenkin se hänen rehellisyytensä paistaa läpi - hän on rehellinen ja ehkä siksi ei kykene tunteitaankaan peittelemään, ja ehkä sen takia hänestä voi saada yksinkertaisen kuvan. tässä oli myös ihanaa se, miten olit kuvannut Théodredin ja Éomerin suhteen, he olivat kuin veljet. Vaikka Théodred piti myös Éowyniä sisarenaan, silti tuntui, että Éomer oli hänelle monin verroin läheisempi tapaus. Ja Gríma sitten, FF-aiheesi, hän oli tässä niin oma itsensä. Aina taustalla, mutta kuitenkin olemassa ja aiheuttamassa hankaluuksia niin, ettei niitä voitu hänen syykseen todistaa. Aiheuttamassa Théodenin rappion ja Rohanin kuningashuoneen (onneksi vain) hetkellisen vajoamisen. Éomerin vihan olet saanut jotenkin niin hienosti osaksi Éomerin luonnetta, että ei voi kuin ihmetellä.

Nuo keskustelut opettajasta toivat jotenkin mieleen Mithrellaksen Gondoriin sijoittuvat ficit ja opettajat niissä, en tiedä miksi. :roll: Nuo opettjajajutut ehkä tuntuivat vähän hassuilta Rohaniin sijoitettuina, koska ainakaan kirjoittaminen ei tuntunut olevan kovin yleistä siellä (mitenkäs TSH:ssa kuvattiinkaan rohanilaisia, siellä oli mielestäni jotain laulusita ja tarinoista suullisesti tai jotain. en ole ihan satavarma, mutta tajuat varmaan pontin). On toki totta, että kuninkaan poika tarvitsee opetusta ja tietoa, että kyllä tuo opetus on ihan mahdollista. Éomerin turhautuminen opetukseen oli aavistettavissa. Minulle tuli vähän surullinen olo siinä kohdin, kun hän sanoi, että ei tarvitse niitä asioita, kun Théodredista se kuningas tulee. Voi sentään, tarvitsipa Éomer sittenkin...

Ne illat, oi. Kuvasit aivan ihanasti rohanilaista illanviettotapaa. Minäkin haluan <3 (tuo sydän, oli ihan pakko). Ja sitten tietenkin se, miten Gríma pilasi perheen hetken vain olemalla läsnä ja kiukustuttamalla Éomeria. Kertoo paljon hänen vaikutusvallastaan. Oli surullista lukea, miten riippuvainen Théoden oli Grímasta, tuo koko kuvio ei vain ikinä lakkaa kauhistuttamasta.

Éomerin into siitä, että hän pääsisi lähtemään myös, oli jotenkin söpöä. Ja tuo kohta oli muutenkin ihana, kun Théodred meni Éomerin luokse illalla. Awws.

Kamalaa, miten Théodredin piti olla huolissaan isästään lähtiessään. Éomer siis yritti viimeiseen saakka Théodredin kautta saada Théodenia pois Gríman vallasta. Tykkäsin ihan älyttömästi siitä viimeisestä keskustelusta kahden serkuksen välillä, ja se loppu, oi. Éomer syleili minua yhtäkkiä vahvasti ja karhumaisesti, niin että lähes tunsin sisuskalujeni rutistuvan. Sitten hän harppoi pois tulta askelissaan ja rautaista tarmoa selkärankaansa suorassa pitämässä. Minä katsoin hänen peräänsä ja pelkäsin taas hiukan hänen puolestaan, vaikka minun oli mahdotonta uskoa, että mikään voisi sammuttaa moista elämänvoimaa.
Tuo oli jotain niin ihanaa. Ihana. En osaa sanoa tarpeeksi, mutta rakastuin tuohon kuvaukseen ihan totaalisesti.

Loppu oli jotenkin niin pysäyttävä, dramaattinen ja upeasti koottu, siinä oli paljon hyvin pienessä tilassa: Théodredin kuolema, Éomerin ääretön suru ja Gríman tuntemukset. Sen jälkeen piti tosiaan pysähtyä hetkeksi ja koota itsensä että saa yhtään mitään näytölle aikaiseksi. Tuohon loppuun jotenkin kiteytyi hirveästi kaikkea.

Kiitos tästä, pidin ihan älyttömästi ja rakastuin Éomeriisi.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Selkäranka (Théodred, PG)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Wau. Minusta on mahtavaa, että käsittelet näissä ficeissäsi myös Théodredia joka on aina jäänyt vähän etäiseksi hahmoksi. Hän on ollut minulle vain "se Théodenin poika joka kuoli" mutta nyt hän saa tavallaan sielun. Ja minua todella käy sääliksi, että hän kohtasi loppunsa ennen kuin ehti kuninkaaksi.

Ensinnäkin pidin valtavasti siitä, miten läheiseksi olet kuvannut Théodredin välit erityisesti Éomeriin. Minusta on jotenkin...sympaattista että hän kutsuu serkkujaan pikkuveljeksi ja pikkusisareksi ja todella välittää heistä. Siinä on jotain hienoa.

Minun tekisi mieli vain hehkuttaa Théodredin hahmoa, mutta kenties pitäisi keksiä jotain muutakin kommentoitavaa. No, Éomer oli ihan Éomer, olkoon 13 vuotias tai vanhempi. Minä pidän siitä yleensäkin, että ficceihin laitetaan jotain tällaisia "ennustavia" juttuja, viitaten nyt esimerkiksi siihen, kun Gríma sanoo Éomerille, ettei tämä voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Joskus nämä ennustukset ovat hauskoja, joskus niistä tulee vähän surullinenkin olo, niin kuin tässä tapauksessa. Ihan vain sen tähden, että Théodred kuolee.

Olenkohan nyt jo surkutellut tarpeeksi :D Ei mutta, lisää ficcejä, kiitos :)
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Selkäranka (Théodred, PG)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Hieno ja mielenkiintoinen ficci. Pahoittelen heti alkuun kommentin tasoa, luin tämän heti silloin, kun tämä ilmestyi ja tiedän, että minun pitäisi lukea tämä ajatuksella uudestaan, mutta sitten tämän kommentin kirjoittaminen lykkääntyisi taas enkä taaskaan muistaisi kunnolla... No, asiaan. Théodred on hahmona kiinnostava, koska hänestä ei tiedetä niin paljon, ja oikeastaan kirjoittaja on aika vapaa tekemään hänestä millaisen hyvänsä. Olit näemmä päätynyt tuollaiseen perinteiseen tolkienmaiseen Théodrediin, ja kyllä se varmaan oli paras ratkaisu jos uskottavuutta ajatellaan. Mutta olisi se toisaalta voinut olla vähän räväkämpi, olisit voinut kehitellä hänelle vaikkapa naisystäviä ja jotain sellaista... Hänhän oli kuitenkin kuollessaan 41-vuotias tai sinne päin, joten on ehkä vähän erikoista, ettei hän ollut vielä naimisissa. Siinä taustalla täytyi olla jotain hämärää, joten olisi ollut mukavaa, jos olisit käsitellyt sitäkin.

Théodenin muuttuminen oli kuvattu tässä hyvin. Ajan kuluminen hahmottui ehkä selvimmin juuri tuon hänessä tapahtuneen muutoksen kautta (ja myös Éomerin miehistymisessä). Jossain kohtaa hämmästelin kyllä, että vasta "eilenhän" se Théoden oli ihan pirteä ja kuinka se nyt on jo tuollainen... mutta sitten tosiaan hoksasin, että ajassa oli hypätty. Toisaalta tykkäsin kyllä enemmän tuollaisesta ratkaisusta, kuin siitä jos olisit aloittanut joka kappaleen jotenkin "ja niin vierähti seitsemän vuotta" tms. Joka tapauksessa, tykkäsin Théodenista varsinkin tuossa alussa, tuo otsaripa ja "valta ja vastuu" kuulosti ihan joltain, mitä hän olisi voinut sanoa.

Uskon kyllä Théodenin järjestäneen opetusta pojalleen ja sisarenpojalleen, ja miksei myös Éowynille. Muistaakseni Éowynillä oli kuitenkin pätevyys toimia kansan sijaishallitsijana tai miksei vaikka kuningattarena, jos kaikki miehet olisivat kuolleet. Siis jo pelkästään sen takia, että he olivat potentiaalisia tulevia hallitsijoita, he tarvitsivat jonkinlaisen koulutuksen siihen tehtävään. Folcred oli kyllä lystikäs tapaus (pidän opettajista), ja jotenkin kuitenkin hienoa, että hän sitten iltaisin sai kaikki kuuntelemaan itseään, vaikkei päivisin ilmeisesti kaksinen luennoitsija ollutkaan.

Gríma oli taas oma ällöttävä itsensä, ja nostan sinulle taas hattua siitä, että otit tuollaisen teemahahmoksesi tähän haasteeseen. Itse olisin varmaan kirjoittanut 10 ficciä siitä, kuinka hän kuoli. Ja oikeastaan olisi tehnyt mieli ravistella tuota Théodredia tässä, että etkö nyt voisi tajuta, että tuo tyyppi on paha ja tappaa sitä. Oli kuitenkin hyvä ratkaisu kuvata tuota Gríman ilkeintä työtä (Théodenin murtamista) juuri Théodenin pojan näkökulmasta, sillä häneen se varmasti koski eniten.

Mihin ne Théodred ja Éomer oikein lähtivät tuossa II-osan lopussa? Oletin, että saisimme tietää sen osassa III, mutta siinä oltiinkin sitten jo muissa tunnelmissa. En tiedä, luinko huolimattomasti vai miksi se jäi hämäräksi, no, oletan että lähtivät joihinkin sotilaiden juttuihin, mutta olisin kuullut siitä mielelläni vähän tarkemmin. Joka tapauksessa olit kuvannut hienosti tuota Théodredin ja Éomerin veljellistä rakkautta. Nyt vaan sama Éomerin näkökulmasta, jookos? Yksi juttu, minkä olisin halunnut lukea, on Théodredin viimeiset sanat Éomerille. Minusta tuo loppukin olisi voinut olla Théodredin näkökulmasta, koska hänhän oli kuitenkin tuossa vielä elossa ja olisi ehkä saattanut puhua Éomerille. Toisaalta olisin myös mielelläni lukenut siitä taistelusta Rautkymin kahlaamolla. En nyt muista, löysikö Éomer hänet sieltä kirjankin mukaan, vai oliko se vain leffassa, mutta joka tapauksessa Théodred olisi voinut sanoa jotain sielläkin. Sinänsä tuo loppu oli kyllä koskettava, vaikka Éomer kyllä vähän ylireagoi, mutta ehkäpä sen verran pitää sallia rohanilaiselle. Olisiko tuossa toiseksi alimmassa kappaleessa muuten pitänyt lukea Théodred eikä Théoden? Eihän Théoden vielä ollut kuollut, ja vaikka olisikin ollut, Éomer olisi varmasti nähnyt Gríman osuuden siinä. (Miten se Gríma taas juonikaan sen Théodredin kuoleman?)

Kyllähän tuosta Théodredista lukisi mielellään enemmänkin. Jospa kirjoittelisit jotakin hänen naisseikkailuistaan Gríman näkökulmasta? Heh, miten niin tuputan jatkuvasti ideoita, miksen kirjoita itse... Mutta joo, tykkäsin siis tästä ja pahoittelen tätä levotonta kommenttia. Kiire nukkumaan. Kiitos ja hyvää yötä!
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Selkäranka (Théodred, PG)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Kiitos ihan kauhean paljon kommenteista. Ne totisesti piristivät ja sain niistä paljon irti, kun mietin Gríman taivalta eteenpäin (tai no, olen itseasiassa kyllä tällä hetkellä innostunut Théodredista ja Éomerista enemmän kuin Grímasta). Kiitos. :)

Nerwen: Vau, mikä kommentti. Kiitos tuhannesti. :) En oikein tiedä, että mitä osaisin edes vastata. No, kirjoitan kai edelleen enemmän henkilöitä kuin tarinaa, joten oli hienoa kuulla, että hahmot miellyttivät sinua. Tykkään itsekin nuoresta Éomerista aika paljon tällä hetkellä, enkä tajunnut ennen kuin rupesin tutustumaan siihen lähemmin (tämän ficin monet osat on kirjoitettu yli vuosi sitten), että kuinka nuori se Sormusten sodan aikoihin olikaan. Kuvasit kyllä Éomeria niin kivasti tuossa kommentissasi, että minusta tuntuu, ettei siitä noin onnistunutta kuvaa voi minun ficistäni saada, mutta tuo on kyllä tosi lähellä sitä, mitä itsekin ajattelen. Olen tarkoituksella jättänyt tässä ficissä Éowynin paitsioon, joten sen vuoksi saattaa vaikuttaa siltä, että Éomer oli Théodredille paljon läheisempi. Ehkä hän olikin läheisempi, mutta ajattelen itse kyllä, ettei Éowyn kauaksi jäänyt.

Hmm, opettajajutut. Ajattelen ehkä aika samoin kuin Mithrellas, että opetusta oli pakko olla, mutta olet oikeassa noista suullisista lauluista ja tarinoista. En ehkä pitäisi opettamista niinkään epäuskottavana, mutta se, että Théodredin on pitänyt kirjoittaa aine, ei välttämättä kuulosta kovin rohanilaiselta. Joo, vaikka olenkin ficeissäni pyrkinyt tuomaan esiin myös Gríman ymmärettävämpää puolta, niin ei se, mitä Gríma teki Théodenille ja samalla koko tämän perheelle (ja maalle) lakkaa kauhistuttamasta minuakaan. Ihan hirveäähän se oli. Kiva kuulla, että tykkäsit lopusta. Minulla oli vaikeuksia sen kanssa. Pähkäilin pitkään, että minkä kohdan kuvaan ja kenen näkökulmasta, jossakin vaiheessa siinä olivat jopa Aragorn ja Éomer juttelemassa (kuninkuudesta) Théodredin haudalla, mutta sitten alkoi vahvasti tuntua siltä, että oli pakko saada Gríma mukaan. Se kuitenkin on FF10-hahmoni ja tämä ficci kertoo sen vaikutuksesta. Hauskaa jos Éomer miellytti. Miellyttää tällä hetkellä sen verran paljon minuakin, että yritän luultavasti saada siitä vielä jotakin aikaan. :)

Andune: Kiitoksia kovasti. Joo, minustakin oli yllättävän hauska kirjoittaa Thédoredista. Se on tosiaan jäänyt vähän etäiseksi ja siitä tiedetään hyvin vähän. Ficcarille se taas luo sekä vapautta että haastetta. Mutta kiva kuulla, että pidit Théodredista tässä. Minuakin alkoi vähän säälittää se, ettei hänestä koskaan tullut kuningasta. Jep, minä tykkään myös ennustavista kohdista ficeissä. Luulen, että ne kiehtovat osaksi sen takia, että ne saavat lukijan havahtumaan loppuratkaisuun ja tuovat siksi siihen kyseiseen kohtaan tietyn sävyn. Muistuttavat keskellä tarinaa siitä, että "kyllähän minä tiedän, miten tämä päättyy, noin siinä käy" ja fiilis on aina vähän eri riippuen siitä viitataanko johonkin surulliseen, iloiseen, haikeaan tai johonkin muuhun. Noita on ficeissä varsin paljon ja minäkin tosiaan olen aina tykännyt niistä. Eiköhän niitä ficcejä jossakin vaiheessa tule, kyllä minulla ainakin on edelleen vakaa aikomus saada FF10 täyteen, vaikka se vähän hitaasti edistyykin. Ideantynkiä on liikaakin, kokonaisten tarinoiden kasaaminen on se, mistä ottaa vastaan. :)

Mithrellas: Kiitos kommentista, sen tasossa ei ollut kerta kaikkiaan mitään valittamista. Nostit esiin mielenkiintoisia asioita, niin kuin aina. Olen päätynyt ”perinteiseen” Théodrediin tässä ficissä pitkälti sen vuoksi, että kirjoitan fanfictionissa hahmot yleensä aina niin kuin näen heidät pääni sisällä. Tämä Théodred on se, joka minun mieleeni TSH:n pohjalta nousee ja jonka pystyn kuvittelemaan tekemään ne teot, jotka hänen tiedetään tehneen (ja joita ei ole paljon). Se on minun tapani kirjoittaa fanfictionia. Minämuotoinen kerronta voi kyllä tässä ficissä vielä entisestään latistaa Théodredia, samoin se, että oikeastaan Théodred on tässä ficissä kokija ja Éomer on toimija, siitä huolimatta, että tämä on Théodredin näkökulmaa. Olen miettinyt Théodredin naisasioita paljon. Ja voin kai yhtä hyvin paljastaa, että iso osa tästä ficistä on peräisin alkuperäisestä Salaisuuden haltijoista. Kuvittelin niin pitkään Théodredin rakastumaan Chiaraan (silloiseen Fiodwyniin), että on ollut vähän vaikeuksia irtautua siitä, vaikka Chiara sitten loppujen lopuksi saikin Cassionsa sen sijaan, että olisi joutunut pettymään Théodrediin. Olen kyllä sen jälkeen hahmotellut Thédoredin naisseikkailuja ja voi olla, että saan niistä jossakin vaiheessa jotakin aikaan. Tähän ficciin ne eivät kuitenkaan kuuluneet.

Kiva, että ajankuvauksessa pysyi kärryillä. Jossakin vaiheessa suunnittelin laittavani vuosiluvut aina otsikoiksi, mikä olisi selventänyt asiaa, mutta sitten luovuin ajatuksesta. En tiedä, että olisiko kuitenkin pitänyt tehdä niin. Mutta tämä ratkaisu jättää lukijalle vähän enemmän tilaa koota palikoita yhteen, joten siksi ehkä tykkään tästä enemmän. Théodred ja Éomer lähtivät jonkin sortin sotaretkelle. Retkessä ei muuten ollut mitään erikoista, paitsi että se oli Éomerin ensimmäinen, joten siksi en kirjoittanut siitä sen enempää. Olisi kyllä kiva kirjoittaa jostakin sotaretkestä/taistelusta, jossa Théodred ja Éomer ovat yhdessä. Mitä tulee tuohon loppuun, niin se oli minulle hankala, kuten jo mainitsin Nerwenille. Minun käsitykseni mukaan Théodred kuoli jo siellä Rautkymillä ja hänen viimeiset sanansa (Grimboldille ja Elfhelmille) olivat: Let me lie here - to keep the Fords till Eomer comes!" Théodredin kuolema on kyllä todella koskettava ja olisi kiva kirjoittaa siitäkin, mutta Rautkymi kohtaukset eivät olisi sisältäneet Grímaa, jonka kuitenkin katsoin välttämättömäksi tuohon loppuun. Gríma ei kai sinänsä juoninut Théodredin kuolemaa, pikemminkin Saruman teki sen. Sarumanin joukot olivat saaneet ohjeeksi tuohon taisteluun tappaa Théodredin hinnalla millä hyvänsä, koska Saruman piti tätä uhkana suunnitelmilleen. Ajattelisin, että Gríma tiesi tästä, joten se minusta asettaa osan Théodredin verestä hänenkin käsiinsä. Heh, tuputa vain ideoita, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Toteuttamisesta en kyllä sano mitään. Ei minulla tosin olisi mitään sitäkään vastaan, että kirjoittaisit itse. ;)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Vastaa Viestiin