Veri (R, FF10 5/10)
Lähetetty: La Helmi 20, 2010 12:14 am
FF10 5/10
sana 6: viholliset
Title: Veri
Genre: lähinnä darkfic
Rating: R
Disclaimer: en omista ficissä esiintyviä hahmoja tai paikkoja tms tms, vaan ne ovat mahtavan herra J.R.R. Tolkienin luomusta, enkä yritä tehdä rahaa, sillä onhan minulla OPINTOTUKI :D
Warnings: väkivaltaa ja verenvuodatusta
Summary: ”ja heidän tulevaisuutensa on pian täysin heitä uhkaavien painajaisolentojen käsissä”
A/N: Minun oli hieman vaikeaa keksiä tähän sanaan aluksi kronologista (siis kyllä, olen pimahtanut) kirjoitettavaa muiden jatkoksi, sillä Parth Galen on kuitenkin tietyllä tapaa Pippin-keskeinen tapahtuma, eikä siinä ihmeempiä ole ehkä ehtinyt ajatella, mutta näinhän tämä olisi voinut mennä.
Glob on oikeaa Mustan maan kieltä ja kääntyy englannin sanaksi ”filth”. Otin vapauden käyttää sitä haukkumasanana. :D Kuten myös sanaa lorz eli ”stupid”.
*
”Glob”, sähähtää resuisen, säälittävän pienen hobitin näkökenttään Caradhrasin kokoisena piirtyvä löyhkäävä örkki omalla kielellään ja sylkäisee maahan kuvottavan läntin. Hobitti on jähmettynyt hervottomaksi – häntä ympäröivät joka puolelta korkeat, karheakaarnaiset puut, ja hänen edessään seisoo käheästi naureskellen suunnattomalta vaikuttava massa örkinlihaa, örkkejä, ne tuntuvat lähestyvän väistämättä. Hänen vierellään seisova toinen hobitti tuntuu naurettavan avuttomalta, kyvyttömältä puolustamaan ketään, mitättömältä, vaikka he molemmat ovat taistelleet itsensä uuvuksiin asti. Molemmat ovat aivan yhtä kyvyttömiä, ja heidän tulevaisuutensa on pian täysin heitä uhkaavien painajaisolentojen käsissä.
Maassa heidän ympärillään veri sekoittuu vereen, ihmisveri örkkien vereen, kirkas punainen mustanlikaiseen. Hobitin katse on nauliutunut heitä pilkallisesti tuijottaviin pahan palvelijoihin, hän ei huomaa muuta. Puiden juurilla lojuu örkkien raatoja, tuoreita, mutta silti läpitunkevasti kuolemalta lemuavia. Joidenkin päät tai raajat ovat lentäneet teille tietymättömille, toisten rintakehässä näkyy, mistä haltianuoli on mennyt läpi. Repaleiset vaatekappaleet ovat tahriutuneet tummaan, happamaan töhkään, ja kasvoille on jähmettynyt ikuisia kuolinirvistyksiä, pahan onnen manauksia viimeisellä hengenvedolla.
Vain muutaman metrin päässä hobiteista makaa puuta vasten ihminen. Kuolemaa tekee hänkin, hän on kalpea ja veren tahrima, silmät ovat lasittumassa tyhjään tuijotukseen, joka tuntuu sanovan, ettei millään ole enää merkitystä. Hänen rintakehästään sojottaa nuolia. Hänen vatsastaan sojottaa nuolia. Hänen vaatteensa eivät ole enää vihreät ja hopealla kirjaillut, hänen viittansa reunus ei ole enää hienointa turkista Keski-maassa, hänen torvensa on haljennut, hän on raato.
Hän on sankari, ja hän kuolee. Hän soitti torvea ja kaiutti sen ääntä kosken kuohujen yli, hän puolusti hobitteja koko vartensa vahvuudella ja vihansa voimalla. Ja nyt hän makaa kuivuneiden lehtien pedillä eikä tule koskaan enää nousemaan. Lehdet rasahtelevat ihmisen yrittäessä vetää henkeä, ne liikkuvat hänen pakonomaisen vavahtelunsa tahtiin, keuhkot eivät toimi.
Hobitti on nähnyt kaiken. Hän on nähnyt örkin kohottavan jousensa ihmisen taistellessa epätoivonsa vimmalla ylivoimaa vastaan, hän on nähnyt paholaismaisen olennon virnistävän kylmästi ja tähtäävän nuolensa suoraan ihmisen kylkeen. Hän on nähnyt örkin olevan erehtymätön ja murskaavan tuon ihmisen vähitellen keskelle metsää, hän on nähnyt örkin naurahduksen tämän ampuessa viimeisen nuolensa ihmisen rintakehään. Hän on nähnyt halveksunnan örkin potkaistessa maassa valittavaa vastustajaansa. Hän on katsonut tätä kaikkea kuin huumattuna, hän on katsellut ihmisen paidassa kasvavia tummia, kosteita läiskiä tajuamatta tapahtunutta ollenkaan. Häntä ei puolusta kukaan, haltia ja kääpiö ovat takaa-ajossa, kuningas kaikkialla paitsi paikalla, ystävät matkalla. Veren, örkkien ja pahan hajut huumaavat hänen päänsä, ja hän näkee kaiken sumun läpi, örkit, raadot, nuolet ja tuhon. Turtumus. Hän ei tunne miekkaa kädessään.
”Lorz”, ärähtää örkki ja saa muutaman ympärillään olevan nauramaan käheästi.
Ja yhtäkkiä hobitti tajuaa, mitä tapahtuu, mitä ne etsivät, mitä ne hänestä haluavat ja mitä luulevat, ja yhtäkkiä hän tietää, ajatus suorastaan runnoo itsensä hänen mieleensä.
Hänen aikansa ei ole vielä.
Turtumus häviää yllättäen, sen tilalle tulevat kipu ja tuskallinen tietoisuus ihmisen kohtalosta, tietoisuus löyhkästä ja kaikesta siitä verestä, mutta kaiken keskellä yksi ajatus hohtaa kristallinkirkkaana: hänen aikansa ei ole vielä. Hän koskettaa toverinsa käsivartta ja kuiskaa tälle oivalluksensa salamannopeasti, ja örkit vain nauravat, sillä he eivät ollenkaan kuvittele hobittien voivan punoa minkäänlaisia salajuonia. Toinen hobitti ymmärtää, nyökkää, ja tiukentaa otettaan miekkansa kahvasta jälleen kerran. Terä on jo tahriutunut mustaan tahmaan.
Hobitti näkee ihmisen käden liikahtavan, puristuvan kouristuksenomaisesti vatsasta kasvavan nuolen ympärille, ja hän syöksyy vaistomaisesti taistoon.
sana 6: viholliset
Title: Veri
Genre: lähinnä darkfic
Rating: R
Disclaimer: en omista ficissä esiintyviä hahmoja tai paikkoja tms tms, vaan ne ovat mahtavan herra J.R.R. Tolkienin luomusta, enkä yritä tehdä rahaa, sillä onhan minulla OPINTOTUKI :D
Warnings: väkivaltaa ja verenvuodatusta
Summary: ”ja heidän tulevaisuutensa on pian täysin heitä uhkaavien painajaisolentojen käsissä”
A/N: Minun oli hieman vaikeaa keksiä tähän sanaan aluksi kronologista (siis kyllä, olen pimahtanut) kirjoitettavaa muiden jatkoksi, sillä Parth Galen on kuitenkin tietyllä tapaa Pippin-keskeinen tapahtuma, eikä siinä ihmeempiä ole ehkä ehtinyt ajatella, mutta näinhän tämä olisi voinut mennä.
Glob on oikeaa Mustan maan kieltä ja kääntyy englannin sanaksi ”filth”. Otin vapauden käyttää sitä haukkumasanana. :D Kuten myös sanaa lorz eli ”stupid”.
*
”Glob”, sähähtää resuisen, säälittävän pienen hobitin näkökenttään Caradhrasin kokoisena piirtyvä löyhkäävä örkki omalla kielellään ja sylkäisee maahan kuvottavan läntin. Hobitti on jähmettynyt hervottomaksi – häntä ympäröivät joka puolelta korkeat, karheakaarnaiset puut, ja hänen edessään seisoo käheästi naureskellen suunnattomalta vaikuttava massa örkinlihaa, örkkejä, ne tuntuvat lähestyvän väistämättä. Hänen vierellään seisova toinen hobitti tuntuu naurettavan avuttomalta, kyvyttömältä puolustamaan ketään, mitättömältä, vaikka he molemmat ovat taistelleet itsensä uuvuksiin asti. Molemmat ovat aivan yhtä kyvyttömiä, ja heidän tulevaisuutensa on pian täysin heitä uhkaavien painajaisolentojen käsissä.
Maassa heidän ympärillään veri sekoittuu vereen, ihmisveri örkkien vereen, kirkas punainen mustanlikaiseen. Hobitin katse on nauliutunut heitä pilkallisesti tuijottaviin pahan palvelijoihin, hän ei huomaa muuta. Puiden juurilla lojuu örkkien raatoja, tuoreita, mutta silti läpitunkevasti kuolemalta lemuavia. Joidenkin päät tai raajat ovat lentäneet teille tietymättömille, toisten rintakehässä näkyy, mistä haltianuoli on mennyt läpi. Repaleiset vaatekappaleet ovat tahriutuneet tummaan, happamaan töhkään, ja kasvoille on jähmettynyt ikuisia kuolinirvistyksiä, pahan onnen manauksia viimeisellä hengenvedolla.
Vain muutaman metrin päässä hobiteista makaa puuta vasten ihminen. Kuolemaa tekee hänkin, hän on kalpea ja veren tahrima, silmät ovat lasittumassa tyhjään tuijotukseen, joka tuntuu sanovan, ettei millään ole enää merkitystä. Hänen rintakehästään sojottaa nuolia. Hänen vatsastaan sojottaa nuolia. Hänen vaatteensa eivät ole enää vihreät ja hopealla kirjaillut, hänen viittansa reunus ei ole enää hienointa turkista Keski-maassa, hänen torvensa on haljennut, hän on raato.
Hän on sankari, ja hän kuolee. Hän soitti torvea ja kaiutti sen ääntä kosken kuohujen yli, hän puolusti hobitteja koko vartensa vahvuudella ja vihansa voimalla. Ja nyt hän makaa kuivuneiden lehtien pedillä eikä tule koskaan enää nousemaan. Lehdet rasahtelevat ihmisen yrittäessä vetää henkeä, ne liikkuvat hänen pakonomaisen vavahtelunsa tahtiin, keuhkot eivät toimi.
Hobitti on nähnyt kaiken. Hän on nähnyt örkin kohottavan jousensa ihmisen taistellessa epätoivonsa vimmalla ylivoimaa vastaan, hän on nähnyt paholaismaisen olennon virnistävän kylmästi ja tähtäävän nuolensa suoraan ihmisen kylkeen. Hän on nähnyt örkin olevan erehtymätön ja murskaavan tuon ihmisen vähitellen keskelle metsää, hän on nähnyt örkin naurahduksen tämän ampuessa viimeisen nuolensa ihmisen rintakehään. Hän on nähnyt halveksunnan örkin potkaistessa maassa valittavaa vastustajaansa. Hän on katsonut tätä kaikkea kuin huumattuna, hän on katsellut ihmisen paidassa kasvavia tummia, kosteita läiskiä tajuamatta tapahtunutta ollenkaan. Häntä ei puolusta kukaan, haltia ja kääpiö ovat takaa-ajossa, kuningas kaikkialla paitsi paikalla, ystävät matkalla. Veren, örkkien ja pahan hajut huumaavat hänen päänsä, ja hän näkee kaiken sumun läpi, örkit, raadot, nuolet ja tuhon. Turtumus. Hän ei tunne miekkaa kädessään.
”Lorz”, ärähtää örkki ja saa muutaman ympärillään olevan nauramaan käheästi.
Ja yhtäkkiä hobitti tajuaa, mitä tapahtuu, mitä ne etsivät, mitä ne hänestä haluavat ja mitä luulevat, ja yhtäkkiä hän tietää, ajatus suorastaan runnoo itsensä hänen mieleensä.
Hänen aikansa ei ole vielä.
Turtumus häviää yllättäen, sen tilalle tulevat kipu ja tuskallinen tietoisuus ihmisen kohtalosta, tietoisuus löyhkästä ja kaikesta siitä verestä, mutta kaiken keskellä yksi ajatus hohtaa kristallinkirkkaana: hänen aikansa ei ole vielä. Hän koskettaa toverinsa käsivartta ja kuiskaa tälle oivalluksensa salamannopeasti, ja örkit vain nauravat, sillä he eivät ollenkaan kuvittele hobittien voivan punoa minkäänlaisia salajuonia. Toinen hobitti ymmärtää, nyökkää, ja tiukentaa otettaan miekkansa kahvasta jälleen kerran. Terä on jo tahriutunut mustaan tahmaan.
Hobitti näkee ihmisen käden liikahtavan, puristuvan kouristuksenomaisesti vatsasta kasvavan nuolen ympärille, ja hän syöksyy vaistomaisesti taistoon.