Tenhotut (PG, Boromir POV)

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Tenhotut (PG, Boromir POV)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Title: Tenhotut
Author: Mithrellas
Rating: PG
Genre: draama
Disclaimer: Keski-Maa ja hahmot kuuluvat Tolkienille, enkä tee niillä rahaa.
Summary: Boromir ei jaksa ymmärtää, miksi hänen pikkuveljensä jankuttaa jatkuvasti jostain typerästä unesta. Boromir POV.

A/N: Kirjoitin tämän jokin aika sitten lähinnä omaksi ilokseni, pohtiakseni sitä, miksi se oli juuri Boromir, jonka Denethor lähetti Rivendelliin. En tiedä, onko tämän julkaiseminen oikeastaan kovinkaan hyvä idea, koska tämä ei ole mikään loppuun asti hiottu ficci, vaan vähän tällainen sekava söhellys, mutta mutta, tuntuu että olisi kuitenkin jo aika rikkoa näiden ficciosastojen hiljaisuus. Kaikki palaute on luonnollisesti tervetullutta.


Tenhotut

"Kysyn varmaan turhaan, mutta satutko tietämään, missä Imladris on?"

"Olen pahoillani veli, mutta jos hän ei ole täällä, en usko että hän selviytyi. Hei! Eikö täällä ole ketään, joka veisi ylipäällikkönsä viitan kuivumaan ja äkkiä? Haluan että se on moitteettomassa kunnossa heti aamunkoitteessa, kun palaan Minas Tirithiin." Ärsyttävää, kun joudun aina korottamaan ääneni, ennen kuin jotain tapahtuu. Faramirin ei tarvitse muuta kuin ilmaantua paikalle, niin hänen ympärilleen kerääntyy hetkessä joukko uskollisia valmiina toteuttamaan päällikkönsä villeimmätkin toiveet.

Veljeni kohottaa hämmentyneen katseensa nuotiosta. "Minä luulen, että se on jokin paikka."

Tuijotan häntä takaisin. "Mitä ihmettä sinä taas oikein puhut?"

"Minä kysyin, tiedätkö missä Imladris on tai oletko koskaan edes kuullut sellaisesta paikasta. Sen täytyy olla jokin paikka, jos se kerran kätkee sisäänsä murtuneen miekan."

"Olet lyönyt pääsi. Jonkun pitää lähteä noutamaan parantajaa. Hei, Damrodko sinun nimesi oli? Mene heti noutamaan parantaja päälliköllesi!"

"En minä lyönyt päätäni. Sanoinhan juuri hetki sitten, että olen aivan kunnossa. Ja nyt kun taistelu on viimein ohi, ajattelin että meillä olisi kenties hetki aikaa keskustella siitä unesta, jonka näin viime yönä. Minä mainitsin siitä jo aamulla."

"Aamusta on tuhat vuotta!" puuskahdan ärtyneenä. Olimme juuri menettäneet puoli Osgiliathia ja selvinneet hädin tuskin hengissä uimalla Anduin-virran yli – se ei ollut mitään helppoa täydessä sotavarustuksessa – ja nyt yritimme parhaamme mukaan lämmitellä nuotion ääressä, ettemme saisi kylmetystautia ja kuolisi siihen, ja tuo minun veljeni haluaa puhua unesta, jonka näki viime yönä. "Olet järjiltäsi. Sinä todellakin olet järjiltäsi. Muuta en voi sanoa. Hei! Varo vähän sitä viittaa, sotamies. Älä raahaa sitä mudassa, ettei se likaannu enempää!"

"Se uni saattaa olla tärkeä."

"Nukkuminen on tärkeää, unet yhdentekeviä. Siitä puheen ollen, luulen että meidän on parasta käydä yöpuulle. Tänään on ollut rankka päivä."

"En saa unta, kun pohdin tätä arvoitusta. Kirjoitin unessa kuulemani sanat ylös heti aamulla, mutta paperi kastui ja nyt saan hädin tuskin selvää kirjoituksestani. Katso, luuletko että tuo sana tuossa lopussa on todella 'puolituinen'?"

Hän ojentaa minulle ryppyistä paperinpalaa, mutta astun kiireesti taaksepäin. En koskaan lue mitään, ellei ole aivan pakko. "Jos unessasi esiintyi sana 'puolituinen', sen luulisi jo todistavan, ettei siinä ole mitään järkeä. Ei unissa ole koskaan mitään järkeä. Minäkin näin tässä yksi yö sellaista unta, jossa isämme halusi pystyttää kokon ja piteli jotain ihmeen kivipalloa kainalossaan. Unissa on aina kaikkea sellaista typerää. Ne ovat satua eivätkä ne merkitse mitään. Viskaa se lappu nuotioon ja käy maate."

Hän taittelee lapun huolellisesti ja laittaa sen taskuunsa tai pikemminkin jonkun toisen taskuun. Meidän vaatteemme kastuivat, joten olemme lainavaatteissa, tosin minä vielä odottelen kuivaa viittaa itselleni. Olen pahalla päällä, vaikka minun pitäisi kai olla tyytyväinen, kun olemme yhä hengissä ja saimme sentään pelastettua tärkeimmän osan entisestä pääkaupungistamme. Jos Vihollisen joukot olisivat päässeet Anduinin yli, tilanteemme olisi toivoton.

Jotkut niistä pääsivätkin, kun emme onnistuneet saamaan siltaa poikki tarpeeksi nopeasti. En tiedä mitä ne olivat. Jonkinlaisia aaveita kai, mustat kaavut yllään, mustat hevoset allaan. Tuntuu kuin sielu olisi jäätynyt niiden laukatessa ohi. Miten kerron niistä isälle? Onko hän pettynyt minuun, kun en kyennyt estämään niiden lähtöä? Ja mihin ne ylipäänsä olivat menossa? Eivät kai Minas Tirithiin? En ollut koskaan nähnyt moisia. Olin kyllä kuullut puheita Minas Morgulissa asuvista kammottavista pimeyden olennoista, mutta en ollut uskonut niiden olevan isoja örkkejä kummempia. Jotkut vain olivat niin kovia säikkymään ja näkemään kummituksia siellä missä tervejärkiset näkivät vain tuulen ja varjojen leikkiä.

Kaikki varjot eivät kuitenkaan leiki. Aaveiden olemassaoloa on vaikea kieltää, kun on nähnyt yhdeksän sellaista eturivin paikalta. Haluaisin päästä jatkamaan matkaani heti, mutta olen kylmissäni ja väsymyksestä turta. Minun on pakko levätä, jotta pystyn ratsastamaan Valkoisen Kaupungin portista sisään niin kuin sotasankarin sopii, pää pystyssä ja hymy huulilla, enkä sinä tutisevana myttynä, jollaiseksi tunnen itseni tällä hetkellä.

* * *

Aaveet eivät menneet Minas Tirithiin. Isä on kunnossa, tai niin kunnossa kuin hänen nykyään saattaa odottaa olevan. Hän näyttää päivä päivältä vanhemmalta. Sota käy hänenkin voimilleen. Voisinpa tehdä jotain hänen hyväkseen. En halua hänen kuolevan vielä, sillä minulla on paljon tekemistä rintamalla. Käskynhaltijan tehtäviin kuuluu niin paljon kaikkea tyhjänpäivästä, johon minulla ei ole aikaa: hyödyttömiä tapaamisia toistensa kanssa kiistelevien neuvonantajien kanssa, kapulakielisten asiakirjojen lukemista ja niiden allekirjoittamista, vaikka nopeammin asiat saisi järjestymään, jos ihmisille riittäisi, että minä kerran sanon, mitä haluan heidän tekevän. Vielä enemmän pelkään kuitenkin sitä, etten osaisi ennustaa Vihollisen aivoituksia niin nerokkaasti kuin isäni. En tiedä, miten hän nytkin tiesi komentaa meidät Osgiliathiin juuri parahiksi ottamaan vastaan tämä hyökkäys. Miten meidän käy sitten, kun hän on poissa?

"Oli tietysti selvää alusta asti, että menettäisimme Ithilienin ennemmin tai myöhemmin", toteaa isä, mutta hänen äänensävynsä paljastaa, että hän oli odottanut meiltä enemmän. "Nyt kun vihollinen on saanut Itä-Osgiliathin haltuunsa, hän alkaa siirtää sinne joukkojaan. Se tietysti merkitsee sitä, että sinulla on siellä entistä enemmän töitä, Faramir."

"Niin, isä", Faramir vastaa poissaolevana. Hän lojuu tuolilla ja tuijottaa vastapäistä seinää lasittunut katse silmissään. Isä harvoin kuuntelee hänen näkemyksiään, kun keskustelemme sotastrategioista, joten ymmärrän, miksi hän on noin välinpitämätön, mutta toivoisin hänen edes teeskentelevän kiinnostunutta. Ajattelen juuri nousta ja tönäistä hänet valppaammaksi, kun isämme jatkaa.

"En tietenkään odota, että saat kokonaan estettyä hänen joukkojensa siirtymisen sinne, mutta voit ainakin järjestää heille pientä kiusaa. Sauronin on huomattava, ettei hän voi marssittaa joukkojaan maidemme läpi ikään kuin ne olisivat jo hänen omiaan. Boromir puolestaan jatkaa työtään läntisessä Osgiliathissa. Joen rannalla on vartioitava yötä päivää. Ne saattavat yrittää Anduinin ylittämistä veneillä. "

"Tai kahlaamalla Cair Androsin kautta."

"Tietysti, ja sinun on huolehdittava, että miehet siellä ovat tilanteen tasalla."

Nyökkään. Tiedän, ettei tilanne tästä helpotu. Toivon, että meillä olisi enemmän sotilaita ja enemmän kykeneviä päälliköitä, mutta meidän oli tultava toimeen sillä, mitä meillä on.

Isä näyttää väsyneeltä. Ilta alkaa hämärtyä, olemme tyhjentäneet viinipikarillisemme ja olen juuri aikeissa nousta lähteäkseni, kun Faramir avaa suunsa.

"Minä näin omituisen unen hyökkäyksen aattona, ja molempina öinä sen jälkeen."

Yritän luoda häneen merkitsevän katseen, jotta hän tajuaisi, ettei nyt ole sopiva hetki jutella joutavia, mutta hän ei edes katso minuun päin. Isä huokaa väsyneesti, mutta pyytää häntä kuitenkin kertomaan unesta enemmän. Faramir alkaa innokkaasti selostaa jotain käsittämätöntä pötyä, johon sisältyy murtunut miekka, Isildurin Turma ja jokin satujen puolituinen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi hän ryhtyy häiritsemään isää joutavuuksilla tällaisella hetkellä. Kaikesta terävä-älyisyydestään huolimatta hän osoittaa toisinaan täydellistä arviointikyvyn puutetta. Juuri sen takia minun on niin vaikea luottaa häneen sotapäällikkönä. Hän on ihailtu ja rakastettu ja tiedän miesten seuraavan häntä mihin tahansa, ja se minua juuri huolestuttaa. Joskus hän vielä johtaa heidät suoraan surman suuhun päiväunelmoidessaan Númenorista.

"Mitä luulette sen merkitsevän, isä?"

"Faramir? Luulen, ettei nyt ole sopiva hetki puhua tästä", yritän vihjata, mutta hän ei ole kuulevinaan.

Yllätyksekseni isä näyttää todella pohtivan Faramirin sanoja. "No, Imladris on suurhaltioiden nimi Rivendellille. Muuta en osaa sanoa", hän toteaa lopulta.

"Rivendell on jossakin pohjoisessa, eikö olekin? Elrond Puolhaltia asuu siellä yhä. Hän tunsi Elendilin, ja Isildurin, ja kasvatti tämän pojan Valandilin. Eikö totta?"

"Niin. En yhtään hämmästy, että satuit näkemään unta Rivendellistä, kun ottaa huomioon miten innostuneesti olet opiskellut menneiden kuninkaiden elämää ja edesottamuksia. Liikaakin, sillä et ehkä kunnolla ymmärrä niiden aikojen jääneen iäksi taakse. Kuninkaat ovat kuolleet, ja hyvä niin, sillä historia on osoittanut Isildurin perillisten olleen riitaisaa väkeä, joka kulki sukupolvi sukupolvelta kohti täydellistä rappiota."

"En usko, että se uni oli oman mielikuvitukseni tuotetta. Uskon, että se oli viesti jostakin kaukaa. Viesti, joka käski minun etsiä murtunutta miekkaa, joka on Imladrisissa. Se viesti kehottaa minua lähtemään Rivendelliin, eikö niin?"

Isäni ilme synkistyy. Toivon, että Faramir jättäisi asian sikseen, pyytäisi anteeksi ja lähtisi kanssani. Meidän on tarkoitus tavata sotilaitamme tänä iltana ja juoda muutamat oluet heidän seurassaan.

"En usko sen olevan niin", toteaa isäni ja samalla hänen otsaryppynsä alkavat syventyä. "Tiedän kyllä, että haluaisit kovasti nähdä Rivendellin, sillä olet kuunnellut liikaa sen ovelan velhon tarinointia ja kuvittelet sen varmasti olevan ihmeellinen ja näkemisen arvoinen paikka. En minä sitä kiistäkään, mutta meidän ihmisten ei ole hyvä sekaantua haltioiden asioihin. He ovat päättäneet elää meistä erillään, joten miksi mekään haikailisimme heidän seuraansa?"

"Luulen tämän olevan tärkeää", Faramir jatkaa inttämistään. "Näin sen unen juuri ennen hyökkäystä. Juuri ennen kuin aaveet lähtivät Minas Morgulista. Ehkä nekin lähtivät etsimään murtunutta miekkaa. Sain tämän viestin, jotta minä lähtisin myös. On tärkeää, ettei Vihollinen ehdi ensin. Niin luulen sen olevan. Minun pitäisi oikeastaan pitää jo kiirettä."

"Tuo on silkkaa arvailua. Et varmastikaan ole vakavissasi ehdottaessasi, että jättäisit Gondorin tällaisella hetkellä?"

"Uskon, että se voisi olla ratkaisu meidän tilanteeseemme. Runossa puhutaan neuvoista. He voisivat antaa meille Rivendellissä sellaisia neuvoja, jotka auttavat meitä sodassa."

"Kuten mitä, Faramir?" minä kysyn. "Antavatko he meille komppaniallisen haltiasotureita? Sen jos minkä minä haluaisin nähdä!" Yritän nauraa, keventää hieman tunnelmaa, mutta hymynkarekaan ei häivähdä isän huulilla. Faramir suo minulle ärtyneen katseen.

"En tiedä, mutta Elrond Puolhaltia on viisas, viisaampi kuin kukaan meistä pystyy edes kuvittelemaan. Minä haluan lähteä kuulemaan hänen neuvojaan, isä."

"Teitä kumpaakin tarvitaan täällä nyt kipeämmin kuin koskaan, enkä todellakaan halua kuulla kummankaan teistä edes laskevan leikkiä tutkimusmatkalle lähtemisestä. Unien pohdiskelu ja tutkimusmatkailu sopivat kyllä hyvin joutilaiden ruhtinaiden ajanvietteeksi rauhan aikoina, mutta tämän päivän Gondorissa moiset mieltymykset saattavat miehen vain häpeän ja naurun alaiseksi."

Isä suuntaa jäisen katseensa Faramiriin. Odotan tämän painavan päänsä ja pyytävän nöyrästi anteeksi ajattelemattomia puheitaan, mutta tämä vain tuijottaa isääni silmiin uhmakkaasti. Faramirilla on näille yhteenotoille jokin nimitys, "yritän katsoa hänen sydämeensä ja saada hänet ymmärtämään" tai jokin sen tapainen, mutta minä kutsun niitä tuijotuskilpailuiksi. Ne saattavat kestää pitkäänkin. Mietin kylmää oluttuopillista, joka odottaa minua majatalossa, ja pohdin voisinko livistää täältä kummankaan huomaamatta. Se olisi varmaan onnistunut, mutta säälin isääni, joka on selvästi väsynyt ja kaipaa yöpuulle, joten päätän puuttua tilanteeseen.

"Lähdetään", sanon ja tartun Faramiria olkavarresta.

Hän ei ole mielissään. Hän nousee ja seuraa minua ulos kammiosta, mutta murjottaa minulle niin kuin hänellä oli tapana lapsena murjottaa hävittyään painiottelun tai miekkailuharjoituksen. No, pikkuveljet pysyivät pikkuveljinä. Tuskin hän koskaan pystyy ymmärtämään, että minä tarkoitan vain hänen parastaan.

"Sinut hän olisi päästänyt", hän toteaa synkästi, kun olemme kulkeneet kotvan matkaa käytävää pitkin.

"Älä ole naurettava."

"Hän olisi kuunnellut sinua ja lähettänyt sinut matkaan. Olen siitä varma."

"Eikä olisi. Tajuathan sinä, että minua tarvitaan täällä. En ikinä jättäisi kansaani tällaisella hetkellä. Vaikka olisinkin tuollainen itseriittoinen päiväunelmoija niin kuin sinä, enkä välittäisi tippaakaan maineestani, en taatusti lähtisi. Ja vielä Rivendelliin? Sinne on monien viikkojen taival. Olet sekaisin, Faramir. Aivan selvästi. Niiden aaveiden näkeminen ei tehnyt sinulle hyvää."

"Näin ensin unen ja aaveet vasta sitten. Ei minun järjessäni ole mitään vikaa, mutta kohta on, jos en noudata unen kutsua. Ensi yönä se varmasti saapuu piinaamaan minua uudestaan, eikä lopeta ennen kuin minä olen lähtenyt matkaan."

"Sitten sinun on vain opittava elämään sen kanssa, Faramir. Näen minäkin joskus painajaisia Tuomiovuoren kokoisista örkeistä. Sellainen on aivan normaalia tällaisina aikoina."

"Ei se ole mikään painajainen. Olen nähnyt niitäkin sen verran, että osaan kertoa eron tavallisen painajaisen ja tämän kanssa. Unet sisältävät joskus viestejä, jotka eivät tule meidän omasta mielestämme, vaan jostakin sieltä, missä valar asuvat. Kaikki ihmiset eivät saa viestejä unissaan, mutta jotkut saavat. Sellaiset, joiden mieli on vastaanottavainen." Hän pysähtyy ikkunan ääreen ja katsahtaa pimeälle taivaalle. Pilvet estävät tähtiä näkymästä, ja ilmeisesti tästä pettyneenä hän kääntyy takaisin minuun päin. "Isäkin tietää sen. Hän ei vain halua minun lähtevän. Hän kai pelkää, että saattaisin tavata siellä Mithrandirin. Tiedän, että Mithrandir käy joskus Rivendellissä. Isä saattaa ajatella, että tämä on jokin Mithrandirin juoni eikä päästä minua sen vuoksi. En kuitenkaan usko, että Mithrandir olisi lähettänyt minulle viestin unessa. Hän on mahtava velho, mutta en usko että hän osaisi tehdä niin, tai jos osaakin, hän tuskin käyttäisi runomittaa. Toivoisin kyllä tapaavani hänet, sillä hänellä olisi varmaan mielessä jokin keino, joka auttaisi meitä sodassa."

"Koska velhoilla olisi ollut jotain järkeviä neuvoja mielessä? Jos heillä onkin, he eivät paljasta niitä niille, jotka niitä tarvitsisivat, vaan myhäilevät itsekseen partoihinsa ja ajattelevat että kylläpä nuo ihmiset ovat sitten typeriä, kun eivät osaa lukea meidän mieliämme. Ainoa, mitä me tarvitsemme, on lisää miehiä, ja jos sinä lähdet, meillä on vain yksi mies vähemmän. Etkä sinä ole kuka tahansa mies, vaan paras päällikkö mitä Ithilienin samoojilla voi olla. Miten heidänkin käy, jos sinä menet? Kuule nyt, mennään jo sinne majataloon. Kaikki odottavat. He haluavat nähdä meidät."

"Minua ei huvita nyt. Minun täytyy pohtia tätä asiaa itsekseni. Minun on keksittävä jokin keino, jolla saan isän suostumaan tähän."

"Olet uskomaton", murahdan ja painelen tieheni, miettien miten selittäisin hänen poisjääntiinsä hänen uskollisille ihailijoilleen. No, sanoisin että hän on kuumeessa. Faramir saisi syyttää vain itseään, jos toriämmät päivittelisivät tästä lähtien kuinka käskynhaltijan nuorempi poika ei ollut ainoastaan pää pilvissä asteleva runosielu vaan myös kovin sairaalloinen.

* * *

Sekä tappio että voitto ovat hyviä syitä juoda itsensä humalaan, mutta koska en ollut varma, olinko voittanut vain hävinnyt Osgiliathissa, join vain pari tuopillista, vaihdoin jokusen sanan ystävieni kanssa ja lähdin sitten takaisin linnaan. Lhinneth ei olisi antanut minun mennä. Hän väitti näkevänsä minua nykyään liian harvoin ja että olisi mielellään viettänyt yönsä minun kanssani, vaikka ilmaiseksi, mutta ravistin itseni irti hänen otteestaan. Olin lakannut uskomasta sen naisen puheisiin. Olin kuullut juoruja, että tämä oli nykyään kaartinpäällikön suosiossa. En oikeastaan piitannut siitä lainkaan, sillä olin jo alkanut kyllästyä Lhinnethiin, mutta minusta tuntui silti vähän siltä kuin joku olisi puhaltanut torveeni ilman minun lupaani. En kuitenkaan aikonut järjestää mitään näytöstä. Jos Agordir kuvitteli pääsevänsä tappelemaan minun kanssani tuosta naisesta, hän oli väärässä. Minä en harrastanut sellaista. Löytäisin kyllä itselleni seuraa, kun sellaista kaipasin. En halunnut yhdenkään Minas Tirithin naisen kuvittelevan, että olisin valmis vaarantamaan kunniani tai jopa henkeni hänen vuokseen. Ja mitä isäkin sanoisi, jos teloisin itseni kaksintaistelussa enkä kykenisi hoitamaan tehtäviäni Valkoisen Tornin ylipäällikkönä?

On silti ankeaa kiivetä yksin pimeät portaat tornikamariin. Pitäisi ehdottaa isälle, että muuttaisin eteläkäytävälle ensimmäiseen kerrokseen. Ne huoneet ovat avarat, kauniit ja valoisat, ja samalla kiellettyä aluetta, koska ne kuuluivat kerran äidille. Minusta on sääli pitää ne asumattomina, mutta tämä on jälleen yksi niitä asioita, jonka ottaminen puheeksi olisi vain vanhan miehen tarpeetonta kiusaamista.

Kuoriudun vaatteistani ja jätän ne lattialle kamaripalvelijan korjattaviksi. Heittäydyn vuoteeseen aluspaidassani. Olen väsynyt ja toivon syvää, rauhallista unta, joka jatkuisi katkeamatta yli auringonnousun, mutta se on turha toivo. Heti kun torkahdan, mieleni täyttyy näkymättömästä kauhusta, mustista viitoista, jotka lepattavat tuulessa ja korvia riipivistä kiljahduksista. Säpsähdän hereille enkä saa enää unta.

Ainoa lohtuni on, että Faramir näyttää aamulla aivan yhtä riutuneelta kuin minäkin. Meidän oli tarkoitus levätä muutama päivä kaupungissa, ennen kuin palaamme taas asemapaikoille, mutta alkaa näyttää siltä, ettemme saa täällä lepoa sen enempää kuin rajallakaan.

"Näin taas sen saman unen", hän toteaa aamiaispöydässä. Isää ei näy, hän on kaiketi noussut aiemmin ja on jo tekemässä töitään. "Luulen, että minun on lähdettävä Rivendelliin, hyväksyipä isä sitä tai ei."

"Alan jo vähän kyllästyä tähän aiheeseen. Tiedät hyvin, ettet voi lähteä. Et pääsisi pitkälle. Isä lähettäisi jonkun perääsi tai sitten lähtisin itse hakemaan sinut takaisin. Tajuat kai, että sinua pidettäisiin sotakarkurina?"

"Mutta minähän lähtisin vain, jotta saisimme apua sotaan."

"Siitä ei ole mitään takeita, Faramir. Älä ole typerä. Ajattele nyt, mitä se tekisi meille, jos sinä lähtisit? Ajattele kaikkia niitä sotilaita, jotka palvovat sinua sankarinaan? Mitä he ajattelevat, jos sinä päätät pötkiä pakoon tällaisella hetkellä? Ilman sinua he taistelisivat paljon ponnettomammin. He olisivat pettyneitä ja katkeria. He saattaisivat ajatella, että nyt kun sinä häivyit, niin mikseivät hekin voisi tehdä niin. Oikeasti Faramir, ajattele!"

Hän tuijottaa synkkänä teemukillistaan ja huokaisee syvään. "Luulen vain, että minun on pakko lähteä. Et tiedä, miten piinaava se uni voi olla. Samat säkeet yhä uudestaan ja uudestaan, niin että ne kaikuvat korvissani vielä herättyänikin. En enää tarvitse paperilappuja muistaakseni sanat ulkoa. Hädin tuskin erotan unen ja toden toisistaan nykyään, niin samankaltaisena kehänä ajatukseni kiertävät öin ja päivin. Minun on pakko lähteä."

"Sinun pitää keksiä jotain muuta ajateltavaa. Totta kai se uni piinaa sinua, kun valveillakin ajattelet sitä koko ajan. Lähdetään tekemään pieni ratsastusretki Pelennorille, niin ehkäpä unelmoit ensi yönä punaposkisista maalaisneidoista. Näet heitä varmasti, kun käymme tervehtimässä heidän reippaita veljiään. Pelkään, että se päivä, jolloin talonpojat ja rengit on värvättävä sotaan, koittaa pian. Meidän on hyvä käydä hieman valmistelemassa heitä, näyttäytymässä heille omissa persoonissamme, jotta he ymmärtäisivät, miten tärkeitä he meille ovat."

Faramir suostuu, joskin hieman vastahakoisesti. Olen tyytyväinen ideaani. Kirkas poutapäivä on aluillaan, ehkä vähän liian kuuma ratsastusretkelle, mutta korkealle kohoava aurinko saa mielialammekin nousemaan. Faramir on elementissään päästessään kehumaan isäntien peltoja ja emäntien ryytimaita ja lapsikatraita. Vähäosaisten ylistys sujuu häneltä luonnostaan eikä hän vaikuta tippaakaan teennäiseltä. Nuorukaisten silmät loistavat innosta heidän katsellessaan meidän komeita sotaratsujamme. Harmi vain, etteivät he koskaan pääse sen lähemmäs sotahevosia. Meillä Gondorissa riittää ratsuja vain upseereille.

"Olen minäkin sodassa ollut. Umbaria vastaan, Ecthelionin armeijassa", kehuu eräs vanha talollinen. "Te muistutatte muuten kovasti meidän päällikköämme Thorongilia, nuori mies", hän toteaa ja nyökkää veljeni suuntaan.

Me kumpikin jähmetymme kuullessamme nämä sanat. Isä on verrannut joskus Faramiria Thorongiliin, isoisämme rakkaimpaan sotapäällikköön, väittäen että nämä kumpikin elivät samalla tavalla menneisyydessä, yrittäen matkia entisaikojen kuninkaita olemuksessaan ja käytöksessään. Thorongil oli kai kuvitellut, että tuijottelemalla tähtiin, harrastamalla runoutta, veljeilemällä velho Mithrandirin kanssa ja hurmaamalla Minas Tirithin naiset lipevillä kohteliaisuuksilla hän kohottaisi itsensä Elendilin, Isildurin ja Anárionin kaltaisten suuruuksien joukkoon. Thorongil saavutti kyllä jonkinlaista menestystä sotapäällikkönä Gondorin armeijassa, mutta kukistettuaan Umbarin hän yllättäen häipyi, hyvästellen herransa pelkällä lyhyellä viestillä. Isä ei paljon Thorongilista puhu, mutta sen perusteella mitä hän on vihjannut, olen saanut käsityksen, että Thorongil oli jonkinlainen kapinallinen pohjoisesta, joka yritti voittaa kansan sydämet puoleensa ja kuvitteli kaiketi voivansa anastaa vallan Denethorin hyppysistä. Isämme oli kuitenkin nähnyt hänen sydämeensä, arvannut hänen aikeensa, ja varmaan siitä pelästyneenä tämä Thorongil oli sitten kadonnut jäljettömiin eikä tästä ollut kuultu sen koommin.

Faramir ei selvästikään tiedä, mitä sanoisi, mutta talon isäntä ei siitä hämmenny, vaan jatkaa innostuneena kertomuksiaan Thorongilin urotöistä. "Sääli, että hän lähti sen taistelun jälkeen. Hän sanoi että hänellä oli muuta tekemistä. Hieno mies kuitenkin, ihan varmasti númenorilaista sukua, mutta ei mistään täältä päin. Ollaan me sitä useasti pohdittu, että jospa se olisi tullut jostakin pohjoisesta. Siellähän asuu vielä meikäläisiä, eikö totta?"

"Ehkä niin", Faramir toteaa hämmentyneenä. "Vaikka en tosin ymmärrä, miksi kukaan heistä tulisi tänne kertomatta, kuka hän on ja mistä hän on kotoisin."

"Paitsi jo hän tuli anastamaan vallan", minä tokaisen naurahtaen, mutta kukaan ei taaskaan naura vitsilleni. "No, olisi hauska kuunnella tarinointianne pitempään, hyvä mies, mutta meillä on vielä matkaa edessämme. Aiomme palata yöksi kaupunkiin", totean noustessani ratsaille. Faramir seuraa esimerkkiäni.

Se oli kaikkiaan hyvin onnistunut päivä, ja olen sen jäljiltä onnellisella tavalla väsynyt, enkä epäile, ettenkö tänä yönä saisi unta.

"Kun pääsen Rivendelliin, aion kysyä, ovatko he kuulleet siellä Thorongilista", Faramir toteaa, kun nousemme portaita kamareihimme. "En usko, että hän oli oikeasti niin epämiellyttävä kuin mitä isä väitti. Ehkä isä vain kadehti tätä."

"Vieläkö sinä haaveilet siitä Rivendellistä? Raahasinko sinua pitkin Pelennoria ihan turhaan? Etkö ymmärrä, että isä vertaa sinua Thorongiliin, koska hän ei luota sinuun. Hän pelkää, että sinäkin haudot jotain sen Mithrandirin kanssa, tai pikemminkin annat Mithrandirin houkutella itsesi mukaan hänen kieroihin suunnitelmiinsa. Eihän se sinua haittaisi, vaikka joku anastaisikin vallan, kun et ole perijä."

"Tiedät hyvin, etten minä eikä Mithrandir suunnittele mitään sellaista. Gondorin valtikka kuuluu meidän suvullemme eikä kenellekään muulle. Ellei sitten... no, siitä on turha edes puhua. Jostain syystä isä aina raivostuu, jos edes vihjaan siihen suuntaan."

"Kuninkaat ovat kuolleet, Faramir, turha niistä on edes vihjailla."

"Tai kadonneet."

"Eivätkä enää löydy. Jos jollakulla Gondorin kuninkaista olikin äpäräpoika, josta polveutuva suku elää vielä jossain Pinnath Gelinin metsissä, niin enpä usko heidän helpolla pystyvän todistamaan alkuperäänsä."

"En minä äpäräpojista puhukaan."

"Ehkä sinun on paras mennä nukkumaan Faramir, kun näet unia jo seisaallasikin."

* * *

Sinä yönä painajaiset eivät tulleet kiusaamaan minua, mutta sen sijaan näin jotain muuta, enkä ole varma oliko se edes uni. Joka tapauksessa kuulin nukkuessani runonsäkeitä, ja vaikka en enää aamulla ole varma, mitkä ne sanat tarkalleen ottaen olivat, en epäile etteivätkö ne olleet ne samat, jotka kiusasivat veljeäni viime päivinä.

En tiedä, onko tämä valarin käsitys hyvästä vitsistä. Kaiken sen jälkeen, mitä olen veljelleni sanonut, joudun nyt menemään hänen luokseen ja myöntämään, että uni taitaa sittenkin olla tärkeä ja meidän lienee parasta keskustella siitä uudestaan isän kanssa. Ymmärsin heti, että unen sanat olivat muutakin kuin viesti. Ne olivat pyyntö, vetoomus, ehkä jopa käsky, jolta minun on vaikea sulkea korvani. En tiedä, miksi uni osoitettiin ensin veljelleni ja vasta nyt minulle. Ehkä valar alkoivat ajatella, että minä sovin sittenkin paremmin toteuttamaan heidän tehtävänsä. Tai sitten heidän oli vain pakko kääntyä minun puoleeni, kun veljeni ei ottanut heidän sanoistaan vaarin.

Isä kuuntelee minua vakavana ja mitä pitempään jatkan, sitä väsyneemmältä ja epätoivoisemmalta hän näyttää. En vain voi lopettaa puhumista. Hänen täytyy ymmärtää. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä selvemmältä minusta tuntuu, että tämä tehtävä kuuluu minulle. Saatan jo nähdä itseni johtamassa monituhatpäistä haltiasotureiden joukkoa kohti Mustaa Tornia. Minusta tulisi sankari, jota muisteltaisiin kunnioittaen vielä kymmenen tuhatta vuotta myöhemmin, aivan kuin itse Elendiliä.

"Minun pitäisi lähteä. Tämä tehtävä sopii paremmin minulle kuin veljelleni", totean. "Matka on pitkä ja vaarallinen ja minulla on paremmat valmiudet selviytyä erämaassa."

"Todellako? Miten luulet minun selviytyvän Ithilienissä samoojien päällikkönä? Henneth Annûn on mukava paikka, mutta ei mikään palatsi. Olen tottunut asumaan erämaassa. Se on toinen kotini", Faramir selittää.

Heilautan kärsimättömänä kättäni, jotta hän vaikenisi. "Ettekö olekin samaa mieltä kanssani, isä, että tämä tehtävä sopii paremmin minulle?" minä kysyn.

Isä vain tuijottaa synkkänä lattiaa.

"Uni tuli minulle ensin ja useammin kuin veljelleni", sanoo Faramir väliin. "On selvästi tarkoitettu, että minä lähden. Boromiria tarvitaan täällä minua enemmän. Hän on ylipäällikkö. Ei kai hän voi lähteä pois tällaisella hetkellä? Hän on armeijalle paljon minua tärkeämpi."

"Teitä kumpaakin tarvitaan täällä kipeästi", isä sanoo hitaasti. "Ikävä kyllä, vaikuttaa siltä, että toisen teistä on kuitenkin lähdettävä. Unen sanat viittaavat asioihin, joita emme voi jättää huomiotta. Rivendellissä saattaa olla jotain meneillään, ja on tärkeää, että he muistavat siellä Gondorin olemassaolon eivätkä tee päätöksiä, jotka voivat olla meille haitaksi."

Me tuijotamme isäämme äänettöminä. Hän nousee hitaasti kirjoituspöytänsä äärestä ja katselee hetkisen mietteliäänä ulos ikkunasta.

"Boromir lähtee", hän toteaa ja kääntyy katsomaan minua. "En lähetä sinua mielelläni, mutta jos jommankumman teistä on lähdettävä, se kunnia kuulukoon sinulle."

Hymyilen kunnes huomaan tyrmistyksen Faramirin kasvoilla.

"Te teette virheen, isä", hän sanoo.

Isä kohottaa kulmiaan. "Kyseenalaistatko sinä minun viisauteni, poikani? Kuvitteletko olevasi minua kaukonäköisempi? Tiedätkö minua paremmin, miten estämme Gondoria kaatumasta ylivoimaista Vihollista vastaan? Pystyisitkö kenties itse ennustamaan minua paremmin, mitä Vihollinen seuraavaksi suunnittelee? Kenties ajattelet minun olevan vanha ja raihnas ja että minun olisi syytä jo astua syrjään valtaistuimeltani ja antaa valtikkani osaavampiin käsiin?"

"En suinkaan, isä. Tarkoitin vain, että teette virheen tässä asiassa. Tiedätte aivan hyvin kuin minäkin, että tämä tehtävä on tarkoitettu minulle."

"Sama uni tuli kummallekin. Kuinka voit väittää tietäväsi, kummalle teistä se oli tarkoitettu 'enemmän'? Kenties Boromir olisi nähnyt unen ensin, jos hänellä olisi tapana nukkua yhtä pitkään aamuisin kuin sinulla? Ehkä hän näkikin sen sinua ennen, mutta unohti sen aamukiireissään. Gondorin käskynhaltijana minulla lienee oikeus tehdä päätöksiä ilman, että minun tarvitsee pitkällisesti perustella ne jokaiselle alamaisistani. Sinulla on velvollisuuksia täällä Gondorissa ja olen päättänyt, etten anna sinulle lupaa laistaa niistä. Palaat Ithilieniin tänään auringonlaskuun mennessä."

Faramir tuijottaa häntä hetken uhmakkaana, mutta ymmärtää kai sitten viimein, että isäni on oikeassa. Eikä hän ole vain poika, jonka on kunnioitettava isänsä tahtoa, vaan myös alamainen, jonka on toteltava käskynhaltijaansa, ellei halua joutua syytteeseen kapinonnista. Faramir tietää sen. Hän kääntyy ja marssii sanaakaan sanomatta ovesta ulos.

Isä huokaisee raskaasti oven kolahdettua kiinni.

"Olisin kyllä lähettänyt mieluummin hänet, jos olisin voinut olla varma, ettei hän unohda isäänsä ja kotimaataan heti tavatessaan Mithrandirin ja tämän haltialiittolaiset. He voisivat uskotella hänelle, että on paljon tärkeämpää huolehtia pohjoisen turvallisuudesta kuin meistä täällä etelässä. Kaatukoon Gondor, jos muut maat pelastuvat, he sanoisivat. Sinä sen sijaan, Boromir, sinä et varmasti unohtaisi isääsi ja kotiasi."

"Voitte olla varma, että minä menen sinne vain Gondorin etu mielessäni. Minä palaan vielä Valkoiseen Kaupunkiin ja tuon mukanani sen, joka pelastaa meidät tuholta, mikä tai mitä se sitten onkaan. Älkää enää huolehtiko, isä. Kaikki kääntyy vielä hyväksi."

Ne ovat pelkkiä sanoja, mutta nähdessäni hymyn isäni huulilla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, alan uskoa niihin. Minä palaisin vielä, sankarina.

Loppu
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Tenhotut (PG, Boromir POV)

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihanaa. Täällä on uusi ficci, taattua laatua, ja minä ihan tärisen innosta. Enkä voi lopettaa itsekseni virrnuilua ja toivomista, että saisin itsekin ficin kasaan.

Tämä ficci oli hauska ja kuvasti hyvin veljesten suhdetta toisiinsa ja isäänsä. Tuo alku oli hauska, Boromir ei oikein jaksanut kuunnella Faramiria ja unet eivät tietenkään vaikuttaneet miltään kovin tärkeältä puheenaiheelta Osgiliathinpuolikkaan menetyksen jälkeen. Aihekin on mielenkiintoinen, olet osannt ajoittaa tämän kivasti niin, että TSH:n tapahtumat kulkevat mukana.

Paperilappu kuulosti kyllä ehkä hiukan modernilta (ja millä Faramir sai jotain kirjoitettua...?), tai sitten se on vain minun päässäni... Tuolla oli joitain muitakin kohtia, jotka vähän pistivät silmään, kuten sana "idea". Mutta eivät ne siellä mitään haitanneet, hiukan vain pistivät esiin ja saivat miettimään.

Vai että näki Boromir unen isästään sytyttämässä kokkoa kivipallon kanssa. Eikä se merkitse mitään, ei yhtään mitään. Ihana, niin sinun tyylisesi yksityiskohta. :D

Boromir oli sitten tosi tyytyväinen kun Faramir selitti unesta isällekin :lol: Mutta Denethor ottikin unen vakavasti. Tuo oli hienosti rakennettu kohta tuijotuskilapiluineen kaikkineen. Samoin veljesten keskustelu sen jälkeen. Hän nousee ja seuraa minua ulos kammiosta, mutta murjottaa minulle niin kuin hänellä oli tapana lapsena murjottaa hävittyään painiottelun tai miekkailuharjoituksen. No, pikkuveljet pysyivät pikkuveljinä. Tuskin hän koskaan pystyy ymmärtämään, että minä tarkoitan vain hänen parastaan. Awws. Ihana kohta. Ja muutenkin, Faramirin sanat unista ja Mithrandirista.

Boromirin naisseikkailut sitten. :) Voi että. Hauska yksityiskohta. Tykkäsin.

Maininta huoneista, jotka olivat kuuluneet Finduilasille, sai surumielisen hymyn huulille.

Voi Faramir parkaa, kun ei saanut unta mielestään - ja Boromir taisi vähän jo alkaa kyllästyä veljensä jatkuvaan selitykseen unesta. Että ulos vaan, ajatukset muualle...

Ja Thorongil, voi ei. Voi ei. Olin saada kohtauksen (itse asiassa luulen, että päästin ilmoille aika kovan vinkauksen... :roll: ) Denethor verrannut Faramiria Thorongiliin?! Hui kauhistus, kuinka huono isäsuhde Faramirilla oikeasti oli, jos Denethor on noin mennyt sanomaan? Mutta... ...hurmaamalla Minas Tirithin naiset lipevillä kohteliaisuuksilla... Reps. Ja koko Thorongil-pätkä - se vallankaappausjuttu erityisesti, kuten myös Faramirin ajatus siitä, että Rivendellissä hänestä tiedettäisiin jotain - sai minut hymyilemään tosissaan. Mistähän mahtaisi johtua.. ? *köhköh*

Sitten näki Boromirkin unen. Korostit kivasti sen voimaa, miten Boromirkin yhtäkkiä alkoi uskoa asiaan ja vaati isältään luvan lähteä jne. Tosin jotenkin tuntui, että Denethor suostui kauhean nopeasti, kun miettii, miten siitä TSH:ssa kerrottiin...

Loppu, voi tuo loppu. Surullista. Kaikkien kannalta. Faramir ei päässyt matkaan, Boromir uskoo palaavansa sankarina, mutta ei koskana päse takaisin, ja Denethor uskoo poikaansa täysin tietämättä, mikä tätä odottaa - Sormuksen houkutus.

Ihanaa, että laitoit tämän tänne, koska täällä on tosiaan ollut ihan liian hiljaista ja olen kaivannut ficcejäsi. niin kuni ficcejä ylipäätäänkin. Kiitos tästä!
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Andune
Velho
Viestit: 1085
Liittynyt: Ke Joulu 28, 2005 12:08 pm
Paikkakunta: Valimar

Re: Tenhotut (PG, Boromir POV)

Viesti Kirjoittaja Andune »

Sinä kyllä sitten osaat kuvata hyvin Boromirin ja Faramirin välistä suhdetta, joten taattua laatua jälleen. Pidän erityisesti siitä, että sijoitat teksteihin sellaisia "pikku juttuja", tässä nyt oli Boromirin viittaus omaan uneensa, jossa Denethor halusi sytyttää rovion ja "piteli jotain ihmeen kivipalloa kainaloonsa". Hauskoja yllätyksiä ja yllättäviä linkkejä Taruun.
Ja kiitosta myös ideasta. Tarussa löytyy kyllä aika paljon tällaisia tyhjiä aukkoja, joita on ficcarin hauska täytellä. Ja näitä ficcejä on myös mukavaa lukea.

Tämä on nyt taas vähän hajanainen kommentti. Thorongilin esilletuonti oli aika yllättävää. Minulle tuli pakostakin mieleen Nerwenin ficci ja tämä "kuka on isä"-sotku, onneksi sentään tähän ei muuten sellaista liittynyt. Kuitenkin, hyvä linkki taas muihin Tarun osiin.

Selvästi ei tähän aikaan yöstä pitäisi yrittää kirjoittaa kommenttia. Minä pidän valtavasti sinun Faramirista ja Boromirista, molemmat ovat oma itsensä (tämänkin asian olen varmaan muutamassa kommentissa toistanut :D) Mukavaa saada vähän Loftikseen eloa. Toivonmukaan innostut kirjoittamaan vielä lisää Faramirista tai Boromirista, näitä(kin) ficcejä on mukavaa lukea :) Ja kaikki on näemmä taas mukavaa...
Vuoden Tolkienisti 2007, Vuoden Aragorn 2008 ja 2010 sekä Vuoden Draama-ficcaaja 2009
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Tenhotut (PG, Boromir POV)

Viesti Kirjoittaja Leida »

Pakko aloittaa samoin kuin Nerwen: Ihanaa! Ihanaa ylipäätään lukea ficciä taas Loftiksesta, erityisesti sinun ficciäsi. Ja ihanaa lukea Faramirista (erityisesti!) ja Boromirista. Olen kaivannut niitä. :)

Oli kyllä niin kauhean kiva lukea taas Boromirin ja Faramirin veljessuhteesta. Tykkään siitä(kin) kovasti sinun kirjoittamanasi. Ja tässä ficissä tykkäsin erityisen paljon myös siitä, kuinka Boromir ajatteli Denethorista ja heidän suhteestaan. Heidän välinsä olivat uskottavat ja luonnolliset. Ne mahdollistivat Boromirin rakkauden ja hyväksynnän isäänsä kohtaan siitä huolimatta, että Denethorilla ja Faramirilla oli omat keskinäiset ongelmansa. Boromir pystyi näkemään molempien näkökulmat ja ehkä jopa Faramiria paremmin arvostamaan sitä, mitä Denethor oli tehnyt maan hyväksi. Niissä versioissa, joissa Denethor hylkii ja enemmän tai vähemmän pahoinpitelee Faramiria, on aina vaikea selittää Boromirin asema siinä välissä, ja senkin vuoksi tämä asetelma on paljon uskottavampi. Boromir ei ihan ymmärrä Faramirin menneessä askartelevia ajatuksia ja sehän hänellä ja Denethorilla on tietysti yhteistä. Sinun Faramirissasi on ihanaa jääräpäisyyttä, mikä varmasti ärsyttää Denethoria ja taas selittää osaltaan näiden kahden tulehtuneita välejä. Hmm, en todellakaan näe Denethoria minään hirviönä (pidän siitä hahmona kovasti), mutta tykkään kyllä siitä, että Denethorin kylmyys Faramiria kohtaan näkyy. Minun puolestani se olisi saanut tässä ficissä myös näkyä hieman paremmin, koska ollaan jo niin lähellä Sormuksen sotaa, mutta tämä on täysin uskottava myös näin. Mielipidekysymys lähinnä, minä vain satun pitämään tuosta jännitteestä Denethorin ja Faramirin välillä. Vaikka kyllähän se näkyy tässäkin ficissä.

Tykkäsin siis siitä, että ficci oli Boromirin näkökulmaa – sain uusia ajatuksia Boromirista. :) Ja tykkään Boromirin ajatusten kautta kuvatusta Faramirista. Minusta sait aika hyvin selitettyä sitä, miksi juuri Boromir lähti Rivendelliin ja nuo hänen kuvitelmansa hänestä itsestään haltiajoukon johdossa olivat surullisenhupaisia. Kuten koko loppu. Otsikko oli kaunis ja erikoinen, mutta hyvin kuvaava. Tenho tai verbi tenhota oikeastaan, on todella kaunis ja sopii noihin uniin ja niiden vaikutuksiin hyvin. TSH:n tapahtumat (ja aikaisemmat, kuten maininta Finduilaksesta, joka oli ihana) kulkivat hienosti mukana tässä. Maaseudulla ratsastelu tuntui vähän irralliselta, jopa tarpeettomalta pidennykseltä, mutta Thorongilin kytkeminen mukaan on kyllä ihan hieno ajatus. Ja tuntui tosiaan hauskalla tavalla liittävän tämän myös Nerwenin ficceihin.

Sinun tyylisi on sillä lailla persoonallinen (persoonallinen on aina hyvä asia), että siihen tottumiseen menee tarinan alussa hetki. En osaa oikein selittää, mutta kun esimerkiksi aloin lukea tätä ficciä, niin Boromir tuntui liian hupaisalta ja naiivilta ollakseen minun mielikuvieni Boromir (eikä se tietenkään koskaan täysin voisi minun mielikuviani vastatakaan, sinun ficcisihän tämä on). Sitten sinun huumoriisi ja tyyliisi tottuu ja löytää myös tarinan vakavammat sävyt ja Boromir alkaa muistuttaa täysin järkevää ja järkevästi ajattelevaa Boromiria. (Olin kahden vaiheilla, että poistanko tämän kappaleen, koska en tiedä saatko tästä höpötyksestä mitään irti, mutta jätin sen nyt kuitenkin.)

Joo, sitten se perinteinen: fanitan dialogiasi. En taida taas kerran selittää, että miksi. Sanon vaan, että se on edelleen taattua laatua.

Sitten on pakko lainata muutama suosikkikohtani:

Nukkuminen on tärkeää, unet yhdentekeviä. Boromir on henkeen ja vereen soturi. Jotenkin suloista.

Faramirilla on näille yhteenotoille jokin nimitys, "yritän katsoa hänen sydämeensä ja saada hänet ymmärtämään" tai jokin sen tapainen, mutta minä kutsun niitä tuijotuskilpailuiksi. Todella hieno kohta. Kertoo hyvin paljon niin Denethorista, Faramirista kuin Boromiristakin. Yksi niistä kohdista, jotka jäivät kyllä parhaiten mieleen tässä ficissä.

tai jos osaakin, hän tuskin käyttäisi runomittaa Repesin tälle täysin. Ihana lopetus tuolle Faramirin perustelulle siitä, miksi Gandalf ei ole lähettänyt sitä viestiä. Miksei se Mithrandirkin voisi osoittautua melkoiseksi runoniekaksi? Ei sitä koskaan tiedä. :)

Hieno ficci. Hienoa saada luettavaa. Hienoa lukea tästä upeasta veljesparista. Kiitän. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Avatar
Ilona
Last In Line
Viestit: 1239
Liittynyt: La Maalis 20, 2004 2:09 pm
Paikkakunta: Maribor, Slovenia

Re: Tenhotut (PG, Boromir POV)

Viesti Kirjoittaja Ilona »

Ääh, en millään saa aikaan yhtä hienoa kilometrikommenttia, kuin edelliset kommentoijat, mutta pakko yrittää jotain sanoa.

Komppaan kaikkia siinä, että hienoa lukea taas laadukasta TSH-settiä. Minustakin Boromir on hienosti ja ennen kaikkea uskottavasti kuvattu; sillä on omat, käytännönläheiset mielipiteensä ja kantansa asioihin, eikä joutava haihattelu ole mistään kotoisin kun on sota voitettavana ja valtakunta puolustettavana. Ja voisin kuvitella tuon veljesparin väliset suhteet, ja heidän suhteet isäänsä, juuri tuollaisiksi.

Muutos Boromirin suhtautumisessa, kun hänkin näki sen unen, oli tosiaan hienosti kuvattu. Että hän heittäytyi puolustamaan uutta näkökantaansa aivan yhtä vakaumuksellisesti, kuin hän oli aiemmin vastustanut sitä. Ja ne hurjat visiot - niin, kyllähän me Tarun lukeneina tiedämme, miten siinä oikeasti kävi...

Denethorin perustelu sille, miksi hän lopulta lähetti Boromirin matkaan Faramirin sijaan, on aika tylyä luettavaa. Ja tietenkin Faramiria käy sääliksi. (Ja, niin, Boromiriakin, kun lukijana tietää mihin ollaan menossa.) Ja... en minä osaa sanoa mitään kovin kehittävää. Hieno ficci, kiitos siitä. Ja näitä lukisi kyllä lisääkin. ^_^
Behold, my friends, for I am justice. And when at last we meet, you will not like it.

Ilonan kirjoitukset.
Vuoden Loftisficcihahmo 2005, Entti 2010 & Gandalf 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Tenhotut (PG, Boromir POV)

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos paljon kommenteista. Olin vähän järkyttynyt siitä, että niitä tuli näin monta lyhyen ajan sisällä. :)

Nerwen: Kiva kuulla että tykkäsit. Kyllä minäkin mielelläni lukisin jotain uutta sinulta. :) Jaah, no paperilappu on ehkä vähän moderni sanana, mutta kyllä ne tiettävästi olivat paperin keksineet tuohon aikaan. Ehkäpä paperinpala olisi ollut parempi. Se on kyllä ihan mahdollista, että tuonne on livahtanut modernismeja, koska en tainnut juurikaan tuota asiaa miettiä tätä kirjoittaessani. Enkä muutenkaan yrittänyt saada tähän erityisen tolkienmaista sävyä, koska olen nykyään kiinnostuneempi kehittämään omaa tyyliäni. Boromirilla piti tosiaan olla ne naisseikkailunsa... en vaan halunnut antaa sellaista vaikutelmaa, että sen elämässä ei ole mitään muuta kuin sota ja Faramirin käytöksen murehtiminen. Ja tuo koko Thorongil-homma oli mukana tässä oikeastaan sen takia, että sain koko inspiraation tähän ficciin tavallaan juuri hänestä (tai pikemminkin Aragornista). Löysin netistä yhden jutun, jossa oli esitetty sellainen teoria, että Tolkien kehitti Faramirin hahmon kuvastamaan Aragornin niitä puolia, jotka kirjassa eivät muuten näkyisi, siis mitä samoojan työ on, miten tuollaiset miehet käyttäytyvät siviilissä, puhuvat naisille jne. Ja senpä takia halusin ottaa mukaan tuon Faramirin vertaamisen Thorongiliin, siis että he kumpikin muistuttavat niitä entisaikojen kuninkaita ja olivat siinä mielessä samanlaisia. Se että Denethor oli verrannut Faramiria Thorongiliin ei minusta tuntunut mitenkään kamalalta, ne nyt vaan sattuivat olemaan samantyyppisiä luonteeltaan ja Denethor vain totesi tämän ääneen. Ongelmana oli tietysti se, ettei se hyväksynyt sen tyyppistä luonnetta. Okei, no en kyllä muista, miten kauan Denethorilta kesti kirjassa, että hän suostui päästämään Boromirin matkaan, mutta luulen, että halusin vain tuossa vaiheessa saada ficin nopeasti loppuun, joten Denethor päätti sen sitten aika nopeasti.

Andune: Mietin kyllä, oliko tuo Boromirin uni Denethorista vähän korni (no olihan se), mutta mutta... ehkä nuo tuollaiset viittaukset ovat tulleet minulle jonkinlaiseksi tavaramerkiksi. Tämä aihe oli tosiaan sellainen aukkokohta, jota olen miettinyt aika paljonkin, ja jotenkin vain tuntui, etten saa rauhaa ennen kuin tämä ficci on kirjoitettu, vaikka olinkin jo päättänyt lopettaa fan fictionin kirjoittamisen. No, minä yritin tässä olla ajattelematta niitä Nerwenin kirjoituksia Thorongilin seikkailuista Finduilasin kanssa ja pitäytyä sen sijaan mahdollisimman pitkälle canonissa. Mutta ymmärrän kyllä, että ne varmasti väkisinkin tulevat mieleen, jos Thorongilia ajattelee. Minulla ei tosiaan ole suunnitelmissa kirjoittaa enää Faramirista ja Boromirista, mutta mistä sitä koskaan tietää, vannomatta paras.

Leida: No, tuo käskynhaltijan perheen dynamiikka ei varmaan koskaan lakkaa kiinnostamasta minua, ja se oli yksi niistä syistä, miksi ryhdyin kirjoittamaan tätä ficciä. Tuntuu etten ollut käsitellyt sitä tarpeeksi aiemmissa ficeissä. Boromirin rooli tuossa perheessä on mielenkiintoinen, koska hänellä oli oikeastaan lämpimät välit sekä isäänsä että veljeensä, jotka eivät sitten taas puolestaan tulleet keskenään toimeen. Yritin tässä tosiaan sitten hakea jonkinlaista tasapainoa, jonka ylläpidossa Boromirilla on oma roolinsa. Selvästikään en voinut tehdä Denethorista kovin ilkeää Faramiria kohtaan, koska silloin Boromir olisi joutunut asettumaan isäänsä vastaan puolustaakseen Faramiria, ja se olisi rikkonut tuon tasapainon. Luulen että Denethorin ja Faramirin välit huononivat kunnolla vasta sitten, kun Boromir lähti pois eikä ketään ollut enää tyynnyttelemässä heidän konfliktejaan. Kuten yleensä, otsikon keksiminen oli hankalaa, enkä nyt oikeastaan tiedä, miksi päädyin tuohon mihin päädyin. Pidän kyllä sanasta tenho ja tähän yhteyteen se tuntui sopivan. Tuo ratsastusretki oli kyllä ihan hassu kohtaus, ihmettelin sitä kirjoittaessani, että mitä ihmettä minä tässä taas oikein meinaan, pelkkää tarinan pitkittämistä. Mietin kyllä sen kohdan pois jättämistä, mutta halusin sitten kuitenkin ottaa tuon Thorongil-vertauksen tähän mukaan, koska ko. herra oli niin tärkeä syy sille, että ylipäänsä lähdin kirjoittamaan tätä ficciä (kuten Nerwenille selitin). Ja olet kyllä ihan oikeassa siinä, että Boromir oli ehkä vähän hölmö tuossa alussa, ja jos olisin ihan vakavissani tätä kirjoittanut, olisin varmaan tehnyt hänestä erilaisen. Ja tiedätkö, mietin aika paljonkin sitä, miksei Mithrandir olisi voinut lähettää sitä viestiä Faramirille. Tuo runomitta tuli sitten jossain vaiheessa mieleen ja päätin jättää sen syyksi. Se oli ainakin huomattavasti yksinkertaisempi syy kuin ne, joita aluksi kehittelin.

Ilona: En minä mitään pitkää kommenttia kaivannutkaan, koska julkaisin tämän lähinnä siitä syystä että ihmiset saisivat edes joskus jotain uutta luettavaa tänne (ja no, tavallaan halusin myös nähdä, herättävätkö uudet ficit täällä ylipäänsä enää mitään kiinnostusta). Nuo Boromirin visiot haltiasotureista olivat kyllä ehkä vähän liian hurjia, kun ajattelee (siis tuskin ne oikeasti uskoivat, että haltiat tulisivat apuun), mutta järkeilin että Boromirilla täytyi olla joku konkreettinen syy lähteä sinne, ettei se mitenkään voinut lähteä pelkästään saadakseen vinkkejä runon tulkintaan. Ja jos ne kerran eivät tienneet mitään siitä, mikä Isildurin Turma on, niin minun oli sitten pakko keksiä jotain muuta. Eka versio tästä ficistä oli muuten ihan kuin PJ:n leffasta, "lähdenpä tästä hakemaan sitä Isildurin Turmaa, mahtavaa asetta Gondorin avuksi", mutta sitten tulin onneksi vilkaisseeksi vähän kirjaa ja huomanneeksi että PJ oli taas keksinyt omiaan (ja kyllä minä ennen muistin, että se oli leffassa väärin, mutta ehdin unohtaa sen tässä jossain välissä).

Okei, no tulipa kirjoitettua taas melkoiset hehtaarivastineet. Jos niissä oli jotain aivan käsittämätöntä, se johtuu siitä että kirjoitin tämän kiireessä samalla kun yritin katsoa Gerard Butleria YouTubesta. :) Kiitos vielä, että jaksoitte lukea tämän, tiedän ainakin etten turhaan julkaissut. Ja mistä sitä tietää, vaikka kirjoittaisin joskus vielä lisää ficcejä mutta tällä haavaa sellainen ei ole suunnitelmissa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin