Myrkytetty kieli (Gríma, PG)
Lähetetty: Ke Touko 19, 2010 12:51 pm
Title: Myrkytetty kieli
Author: Leida
Genre: Draama
Rating: PG
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille minun sanailuani lukuunottamatta ja rahaa tällä ei tehdä
Summary: Gríma ajattelee menneisyyttä, koska tulevaisuutta ei enää ole.
A/N: Muiden ficci-innostus tarttui sitten minuunkin ja sain kerättyä vähän Gríma-palasia kokoon. Tämä ficci on ehkä vähän liian pitkä ja ehkä vähän tylsä, mutta olen suhteellisen tyytyväinen siihen, miten sain Sarumanin onnistumaan. Se ei ole aivan yksinkertainen pirulainen. Sarumanin ja Gríman lisäksi myös Théoden on isossa osassa. Olen myös juuttunut omaan päänsisäiseen canoniini eli rakennan näitä Gríma-ficcejä näemmä koko ajan samalle pohjalle. Tämäkin siis FF10-ficci sanasta loppu. Jos pääsette loppuun saakka, niin heittäkää ihmeessä kommentilla.
Myrkytetty kieli
Sanokaa mitä sanotte, mutta erään osan elämääni minä työskentelin uupumatta – ja jos joskus uuvuinkin, niin en näyttänyt sitä – Rohanin hyväksi. Se, mitä sen jälkeen tapahtui, on pyyhkinyt tuon tosiasian kaikkien mielestä, mutta siitä huolimatta se on totta. Nyt olen maanpetturi, mutta sitä ennen olin Rohanille tarpeellinen. Viime aikoina minulla on ollut aikaa ajatella. Kaikki unelmani ovat särkyneet, kaikki minkä eteen olen ponnistellut, on tehty tyhjäksi. Koska tulevaisuudella ei ole enää mitään tarjottavaa, palaan menneisyyteen ja elän uudestaan niitä vuosia, jolloin en tajunnut, kuinka onnellinen olin.
Pääasiassa Saruman antaa minun olla rauhassa. Joskus hän jopa suo minulle vanhan leivänkannikan tai jotakin muuta yhtä surkeaa evästä. Kai hän haluaa tuntea, että hänellä edelleen on joku käskyvallassaan ja hän menettäisi minutkin, jos lyyhistyisin pientareelle. Hän pieksää lakkaamatta kieltään kulkiessaan ja se on myrkytetty kieli. Saruman on kadottanut suuruutensa ja vaikutusvaltansa, mutta ei ilkeyttään ja pahansuopuuttaan ja minä pelkään häntä niin kuin en koskaan ketään. Rohanin miehet ovat suoria ja vaikka he anteeksiantamattomuudessaan saattavat olla julmia, niin he eivät koskaan ole kieroja. Rohanilaisten taholta ei tarvitse pelätä saavansa puukon selkäänsä. Sarumanista sen sijaan ei koskaan tiedä. Olen itse nähnyt hänen puhuvan maireasti jollekulle käskyläisistään ja seuraavassa hetkessä antavan käskyn teloittaa tämä. Tiedän, että hän nauttii siitä, että hänellä on valta toimia niin.
Jos uskaltaisin, antaisin hänen maistaa omaa lääkettään.
Sarumanin potkut ja kepin iskut palauttavat lapsuuteni mieleeni, vaikka koetan kaikin tavoin pitää sen poissa ajatuksistani. Ne harmaat vuodet ovat yhtä sumuista massaa, jota leimaa tappavan tasainen alakulo ja pelko, josta vuodet ovat tylsyttäneet pahimman terän. Joskus olen ajatellut, että kuinka toisenlainen elämästäni olisi tullut, jos lapsuusvuoteni eivät olisi iskostaneet minuun mieltäni ja ruumistani kalvavaa sammumatonta nälkää. Mutta silloin eksyn niin hämärille ja kiemuraisille poluille, etten pysty seuraamaan sekasortoisia mielenliikkeitäni ja niin teen taas parhaani karistaakseni ajatuksistani sen pienen, hontelon likaisen pojan, joka jo nuorena tähyili kohti kullan kimallusta ja joka painettiin maahan niin usein ja kovalla kädellä, että hän oppi käyttämään päätään saadakseen haluamansa.
Sen sijaan ajattelen mieluusti sitä, kun Meduseldin kartanon ovet vihdoin aukenivat minulle. Ajattelen nuorta Théodenia, joka oli yhtä paljon sotilas kuin kuningas ja molempina kirotun hyvä. Ajattelen sitä, miten otin ratkaisevan askeleen ja todella lähestyin – hämmästyin itsekin rohkeuttani – miestä, jonka alamaisia me kaikki olimme.
”Vai töihin?” hän sanoi ja mitteli minua katseellaan. Terävät valppaat silmät, tuuheat kulmakarvat. Tukka sekaisin kuin tuuli olisi tuivertanut sen ja huulet pusertuneet mietteliäästi yhteen, kun hän ajatteli. Hän oli kaikin tavoin vaikuttava. Minua pelotti. En uskaltanut katsoa häntä suoraan silmiiin – en usko, että olin vielä silloin oppinut piilottamaan menneisyyttäni – mutta en halunnut vaikuttaa toivottoman ujolta, joten pidin katseeni hiukan sivussa hänen silmistään. Muistan hyvin, että taivaalla ajelehti tumma pilviryväs, sillä seurasin sitä silmilläni ja toivoin, että voisimme välttää rajuilman.
”Mitäs sinä sitten osaisit tehdä?” Théoden jyrähti, mutta ei kuulostanut vihaiselta. Se oli vain hänen tapansa puhua ja se lähetti heikotuksen aallon polviini. Vuosien kuluessa opin tietämään, kuinka hän ilmaisi itseään ollessaan oikeasti vihainen ja olin kiitollinen siitä, että olin hyvin harvoin hänen vihansa kohde. Sen sijaan onnistuin järjestämään muutamia myrskyisiä välikohtauksia Théodenin ja hänen sisarenpoikansa välille, mutta niistä on kiittäminen yhtä lailla Éomerin luupäisyyttä. En koskaan täysin käsittänyt Éomerin taipumusta hakata päätään seinään, kun muutamalla sopivalla sanalla hän olisi päässyt luistamaan tilanteesta. Toinen asia, jota en täysin käsittänyt, oli kuningas Théodenin ja Éomerin välisen siteen vahvuus. Minä aiheutin siihen halkeamia, mutta sen katkaiseminen olisi vaatinut kovempia keinoja kuin tajusin käyttää.
”Mitä vain. Herrani. Minä olen nopea oppimaan.” Olin myös jo silloin loistava valehtelemaan, mutta siinä asiassa en valehdellut. Minä olen nopea oppimaan ja erityisen nopeasti opin lukemaan ihmisiä. Jo tuolloin ensimmäisellä kohtaamisella aavistin Théodenin vian. Älykäs ja viisas hän oli, rohkeakin, mutta niin auttamattoman hyväuskoinen. Tuo tuossa edessäni on minun kansaani ja hänellä on ollut rohkeutta astua minun eteeni, luulen hänen ajatelleen. Minun täytyy häntä auttaa. Hetkeäkään hän ei epäillyt, etten olisi sitä, miltä päällepäin näyttää. Ei tuollainen surkean näköinen otus voi mitään harmia aiheuttaa, ei sitten millään.
Hänen miekkansa kalahti polvea vasten, kun hän kääntyi ja minä säpsähdin. Hänen toinen suupielensä kaartui hymyyn – se oli ensimmäinen hymy, jonka näin hänen hymyilevän - ja tiedän, että hänen silmissään olin harmiton: kalpea ja niin laiha, että luut melkein kalisivat toisiaan vasten. Tukkani roikkui likaisena kuin menneisyyden varjo pääni päällä.
”No katsotaan, emmeköhän me jotakin keksi”, hän lausahti viimein, jopa leppoisasti, ja minä annoin aran hymyn levitä kasvoilleni. Sisimmästäni kumpuava helpotus näkyi varmasti siinä hymyssä, olen harvoin sen jälkeen hymyillyt yhtä aidosti ja hartaasti. Hyvästi harmaa mökki, hyvästi pilaantunut juusto ja kivikova leipä. Takaisin en mene koskaan. Enkä mennytkään. ”Minulle olisi kunnia palvella teitä, herrani”, sanoin ja kumarsin syvään. Veri tulvahti päähäni ja poskeni olivat punaiset, kun suoristauduin.
Hän näytti ylpeältä. Muistan sen selvästi. Tällaista on minun kansani, kun sille vain antaa mahdollisuuden, voisin vannoa hänen ajatelleen. Se olisi niin théodenmaista – samaan aikaan ylpeää ja maanläheistä. Minä lupasin itselleni käyttää saamani mahdollisuuden niin hyvin kuin kykenisin. Olin saanut tärkeän opetuksen siitä, ettei kukaan muu muuttanut minun elämääni kuin minä itse. Vain minä voisin nostaa itseni ruohonkorsien tasalta jonnekin ylemmäs ja sen päätin myös tehdä.
Se päivä muutti elämäni ja tiesin sen heti. Joskus sen näkee vasta jälkikäteen, miten pieni sattumus on kääntänyt koko elämän suunnan, mutta tuon keskustelun merkitys oli minulle selvä heti paikalla. Se oli onnekkaiden sattumien ketju. Jos en olisi väijynyt lähistöllä ja nähnyt kuningas Théodenia, kun hän palasi hyväntuulisena harjoituksista (myöhemmin opin, että hän oli aina hyväntuulinen saadessaan heittää kuninkaan viitan hetkeksi sivuun ja muuttua sotilaaksi jälleen – niin nuorempana tietenkin) ja jollei hän olisi viitannut torjuvasti sotilaalle, joka yritti estää minua pääsemästä kuninkaan puheille, niin keskusteluamme ei olisi koskaan tapahtunut. Sidettä meidän välillemme ei olisi syntynyt.
Mutta se syntyi ja minä opin kunnioittamaan Théodenia. En kohonnut hänen suosioonsa sattumalta,, vaan jouduin tekemään työtä, jotta saavutin hänen luottamuksensa. Mutta yhteistä taivaltamme helpotti se, että hän muisti sen epätavallisen tilanteen, kun olimme kohdanneet. Minä opin juuri niin nopeasti kuin olin hänelle sanonutkin ja hän tuntui olevan ylpeä siitä, että oli poiminut kaltaiseni helmen kurjasta elämästä hyödyttämään Rohania. Hän varmaankin kuvitteli hieman naiiviin tapaansa, että minä pyrin vain ja ainoastaan parantamaan maamme oloja. Ja alussa minä toki pyrinkin, vaikka muistin tietysti koko ajan, että myös omat oloni kaipasivat kohentamista. Niin, minä kunnioitin Théodenia ja minä kadehdin häntä. Katkerana ajattelin kaikkea sitä, mitä hänellä oli, kaikkea mitä hänellä oli mahdollisuus tehdä enkä nuorena tajunnut, miten monituisia olivat myös hänen velvollisuutensa.
Olen harvoin tuntenut itseäni yhtä tärkeäksi kuin sinä iltana, kun Théoden pyysi minulta ensimmäisen kerran neuvoa. Silloin olin vielä palvelija, ainakin nimellisesti, mutta huolehdin jo lähestulkoon pelkästään kuninkaasta ja imin itseeni kaiken tiedon, jonka hänen lähettyvillään kuulin. Ja sitä tietoa oli paljon, hyvä muistini oli tärkein työkaluni, vaikka nykyisin en enää ole varma, onko se siunaus vai kirous.
Sinä iltana kuningas Théodenin otsa oli syvillä rypyillä. Hänen vieressään pöydällä oli piripintaan täysi teemuki. Höyry nousi mukista ja leijaili kohti pimeää kattoa ja minun teki mieleni siemaista kulaus, sillä syksyn kylmänkosteus pureutui jäseniin kuin alakulo.
”Gríma?” Théoden sanoi äkisti ja käänsi päänsä minuun päin.
”Niin, herrani?” Asetin takaisin pöydälle suoristamani pergamenttipinon. Olen aina pitänyt siitä, että tavarat ovat järjestyksessä ja tuolloin olin jo tehnyt monta onnistunutta raivausretkeä Théodenin arkistoihin. Théoden oli vähän aikaa sitten myöntänyt, että minun ansiostani hän viimein onnistui löytämään ne paperit, joita tarvitsi. Lisäksi olin kuullut, kuinka hän läksytti Éomeria siitä, ettei tämä koskaan laita mitään paikalleen. Hymyilin silloin oman huoneeni yksinäisyydessä koko illan. Se oli niitä hetkiä, jolloin aloin tuntea itseni tärkeäksi, aloin ymmärtää, millainen vaikutusvalta minulla oli Kultaisessa kartanossa.
”Sinähän olet kotoisin pienestä talosta, Grima?”
”Kyllä, herrani.” Sen puoliksi lahonneen mökin kutsuminen taloksi on vahvaa liioittelua. Epäilin jo siellä asuessani, että vain paksut hämähäkinseitit pitivät päätyseinää pystyssä. En tiedä, onko se tätä nykyä jo romahtanut. En ole käynyt katsomassa. Vihasin isääni ja äitiäni ja jo poikasena pystyin niin palavaan vihaan, että vielä nytkin, vuosikymmenten jälkeen, hiilloksessa kytee muutama itsepintainen kipinä.
”Tarvitsisin mielipidettä, Gríma. Emme oikein ole varmoja... ole hyvä ja istu.”
Minä istuin. Katselin, kuinka takkatulen varjot leikkivät Théodenin kasvoilla – välillä ne peittivät otsan uurteet armeliaasti, välillä paljastivat ne selkeästi. Kosteat puut sihisivät takassa. ”Kuten tiedät, viljavuosi on ollut erityisen huono”, hän aloitti. ”Meidän on pakko järjestää avustuksia vähävaraisimmille ihmisille, mutta on niin vaikea tietää, kuinka paljon viljaa tarvitaan ja mikä tärkeämpää, kuinka paljon meillä on varaa sitä luovuttaa. Ei voi luovuttaa sellaista, mitä ei ole.” Hän puhui pitkään. Kuunnellessani hänen yksinpuheluaan minusta alkoi jo tuntua, että hän oli unohtanut läsnäoloni, että hän vain ajatteli ääneen. Viimeisinä vuosina niin todella tapahtuikin. Mutta ei vielä tuolloin, sillä viimein hän kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Ajattelin, että sinulla olisi kokemusta.” Hänen äänensä madaltui, aihe oli arka ja hän tiesi sen.
Kokemusta. Kokemuksia. Aamuja, jolloin täytyi herätä nälkäisenä ja iltona, jolloin oli mentävä nukkumaan nälkäisenä. Usein nämä molemmat samana päivänä. Talvia, jolloin oli syntynyt nälkä, joka ei koskaan sammu. Se kalvoi sisuksiani silloin kuin tauti ja vielä nytkin mieleni pohjalla kytevä alkukantainen nälkä ja elämisen vietti estävät minua lyyhistymästä sammalmättäälle kuolemaan. Kumarruin lähemmäs miestä, joka hymyili minulle luottavaisesti eikä osannut lukea mustista silmistäni himoa, nälkää ja ahneutta, ei sitä kaiken kalvavaa kateutta, jota tunsin häntä kohtaan. Älä ole uhka, Gríma, mutta tee itsesi tärkeäksi, muistutin itselleni.
Ja minä onnistuin. Se ei ollut viimeinen kerta, kun Théoden pyysi minulta neuvoa. Minä olin nyt neuvonantaja. Pystyin säilyttämään kokonaisia keskusteluja mielessäni ja usein me Théodenin kanssa keskustelimme hänen neuvonpidoistaan jälkeenpäin. Opin ymmärtämään Théodenin oikeudentajua, vaikka olinkin sitä mieltä, että se oli hänen suurin heikkoutensa. Jos hän olisi ollut valmis taivuttamaan tarvittavia aitoja, hän olisi voinut saada aikaan suuria tuloksia. Ne olivat hyviä aikoja ja jonkin aikaa minä jopa olin tyytyväinen enkä kaivannut enempää. Mutta nälkää ei käynyt tukahduttaminen, se oli, on ehkä vieläkin, liian syvällä minussa.
Saruman köpöttelee edellä ja minä laahustan perässä kuin isäntäänsä seuraava kurja, vanha koira. Vihaan tuota nyt rääsyihin pukeutunutta mutta edelleen yhtä ylimielistä velhoa ehkä enemmän kuin olen vihannut mitään muuta tässä maailmassa. Minä menetin kaiken, mitä hän oli minulle luvannut, mutta katkeruuttani lieventää se, että myös Saruman menetti kaiken. Kulkiessani hänen perässään mieleni pohjalla lepää myös riemu hänen epäonnestaan, yhtä pimeä ja musta kuin syvän lammen pohjamuta. Mieleeni muistuu se ilta kauan sitten, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Vahvimmin muistan sen leijuvan tunteen, jonka vallassa olin sinä iltana. En usko, että olen monta kertaa sen jälkeen ollut yhtä onnellinen.
Ajattelin silloin, että se oli sattumaa. Minä vain satuin kulkemaan sitä metsäpolkua pitkin ja Saruman Valkoinen sattui tulemaan minua vastaan. Olisihan minun pitänyt tietää. Eivät velhot tee mitään vahingossa. Tuskinpa Saruman Valkoinen edes aivasti ilman tarkoitusta. Mutta silloin minä olin nuorempi ja naiivimpi ja kaiken lisäksi innokas saamaan valtaa. Ja Saruman voisi puheellaan vaikka johdatella ketun ansalankaan ja saada sen pitämään sitä elämänsä onnellisimpana sattumuksena.
Pidin ensin häntä vain vanhana miehenä, mutta myöhemmin ajatellessani tilannetta oivalsin, että jo ensinäkemältä hän herätti minussa kunnioitusta. Minä en tuntenut häntä, en tiennyt kenen kanssa olin tekemisissä, mutta silti astuin sivuun metsäpolulta antaakseni hänen kulkea ohitse. Ja voin vakuuttaa, etten olisi tehnyt sitä jokaiselle vanhukselle, joka kompuroi vastaan. Se oli sitä aikaa, jolloin vanhuus oli minusta heikkoutta.
Hän käveli hitaasti. Ei raskaasti eikä vaivalloisesti, vain hitaasti. Arvokkaasti. Ja hän pysähtyi minun kohdalleni. ”No mutta, Gríma Galmodin poika. Hyvää päivää.” Ääni oli matala ja sointuisa, se tuntui soivan korvissa vielä, kun velho oli sulkenut suunsa.
Muistan ajatelleeni useita mahdollisia vastauksia, kuten miten tiedätte minun nimeni, kuka te olette, älkää puhuko minusta Galmodin poikana, miten edes voitte tietää, että olen Galmodin poika ja nyt ei ole päivä, nyt on ilta. Nielin kuitenkin kaikki nuo vastaukset ja sanoin vain: ”Hyvää päivää.”
Hän nyökäytti päätään. Silloin näin kunnolla hänen silmänsä ja minusta tuntui, ettei hän ollut vanha mies ensinkään. En tiedä, mistä tuo ajatus tuli. Se ajelehti päässäni vain hetken ja lepatti tiehensä, mutta tunne jäi vahvana mieleeni ja päätäni huimasi hiukan. Hän ojensi kättään minua kohti. ”Kävelkäämme hetken aikaa yhdessä.”
Se oli nerokas, ainutlaatuinen ehdotus, vaikken osannutkaan myöhemmin aivan tarkalleen sanoa, että minkä vuoksi. Siltä se kuitenkin sillä hetkellä tuntui. Luulen, että olisin suostunut mihin tahansa, mitä Saruman olisi keksinyt ehdottaa, sillä hän sanansa tuntuivat menevän suoraan sydämeen poikkeamatta aivoissa siinä välissä. Minä siis lähdin astelemaan Sarumanin vieressä eikä sillä tuntunut olevan mitään väliä, että polku oli liian kapea meidän molempien kulkea, joten jouduin kahlaamaan kasvien seassa. En muistanut, että mihin olin ollut menossa tai mistä tulossa.
Me saatoimme puhua ensin aivan muista asioista. Muistan hämärästi, että Saruman lausui jotakin linnunlaulusta ja siitä, miten ilta oli epätavallisen tyyni ja lämmin. Mutta se, mikä tuossa kohtaamisessa oli tärkeää, se on painunut niin syvälle mieleeni, että olen varma, etten olisi unohtanut sitä, vaikka olisin lyönyt pääni ja menettänyt muistini. Ne sanat upposivat suoraan sydämeeni.
”Gríma, mitä tämä maa on tarjonnut sinulle, jotta raataisit sormesi verille sen puolesta? Miksi tuntisit minkäänlaista lojaalisuutta miehiä kohtaan, joiden mielestä olet vain pohjasakkaa ja tulet aina olemaan. Minä tiedän paremmin, Gríma. Minä tiedän, mihin sinä pystyt.”
Miltä miehestä tuntuu, kun hän ensimmäisen kerran elämässään kohtaa jonkun, joka ymmärtää häntä? Jonkun, joka asettaa sanoiksi kaiken sen, mitä hän on pyöritellyt päässään niin yöllä kuin päivälläkin, mutta, minkä hän on pitänyt visusti sisällään. Jonkun, joka uskoo häneen ja hänen kykyihinsä. Olin pyörryksissä Sarumanin sanoista. Epäilen, että niin kävisi kenelle tahansa, joka kuulisi Sarumanin puhuvan hänen unelmansa ääneen.
”Ajattele järkevästi, Gríma. Mitä Théodenilla on tarjota sinulle? Paikka hänen vasemmalla puolellaan, ei koskaan oikealla. Sitä varten hänellä on poikansa ja sisarenpoikansa. Hän on täysin valmis käyttämään sinut loppuun palveluksessaan, mutta mitään et siitä saa vastineeksi. Etkö luule, että ansaitset parempaa, Gríma, etkö usko, että sinusta on johonkin suurempaan?”
Minä nyökyttelin niin innokkaasti, että pääni olisi voinut kuvitella irtoavan. En todellakaan muista, että olisin tuntenut hetkenkään epävarmuutta, eihän ollut mitään syytä epäillä, että sellaisella äänellä puhuva mies olisi lausunut mitään muuta kuin totuuden.
”Miksi et vaihtaisi isäntää, Gríma? Saisit edelleen palvella Rohania, mutta minä, toisin kuin kuningas Théoden, olen valmis palkitsemaan uurastuksesi ja vaivannäkösi.”
Muutamalla hyvin valitulla sanalla – eikä Saruman käytä muunlaisia kuin hyvin valittuja sanoja – velho sai Théodenin vaikuttamaan kitsaalta, piittaamattomalta ja kohtuuttoman ylpeältä. Yhtäkkiä ymmärsin, etten minä oikeasti merkinnyt Théodenille mitään, vaikka olin typeryyksissäni niin joskus kuvitellut.
”Sinun pitäisi saada se, mikä sinulle kuuluu, Gríma. Arvostettu asema hovissa, omaisuutta. Kaunis vaimo.”
Minä haukoin henkeäni. Saruman varmasti oivalsi osuneensa kultasuoneen. Hänen tummat silmät kääntyivät kokonaan puoleeni ja hänen äänensä oli pehmeä kuin sula voi. ”Ehkä sinulla on jo katsottuna sopiva neito. Niin ylpeä, ettei hän katsahdakaan sinua nyt, kukaties. Mutta minun avullani tilanne muuttuu. Sinä saat hänet ja paljon muuta eikä se ole yhtään vähempää kuin ansaitset.”
”Mitä haluatte minun tekevän?” minä kysyin.
Niin helposti minä vaihdoin puolta ja sen sai yhtä lailla aikaan jääräpäisen Éomerin rikollisen kaunis sisar kuin Sarumankin. Jos Éowynia ei olisi ollut, olisin kenties pysynyt uskollisena Théodenille. Niin ainakin haluan ajatella. Olen välttänyt Éowynin muistelemista, sillä sillä suunnalla on liikaa kipeitä asioita. On muistoja, jotka haluaisin unohtaa ainiaaksi, mutta on myös muutamia niin kauniita kuvia, että ne viiltävät edelleen veitsenterävästi.
Kuinka kuninkaita hallitaan? Kumartelemalla ja nöyristelemällä. Esittämällä uskollista palvelijaa. Syöttämällä heille heidän pelkonsa yhä uudelleen ja uudelleen, sillä siinä asiassa he ovat aivan kuin muutkin ihmiset. Täytyy vain käyttää kultalusikkaa ja isompia annoksia. Théodenin tapauksessa tämän yöuniin tunkeutuvia pelkoja ei tarvinnut etsiä kaukaa. Niitä kannettiin tarjottimella eteen, sillä kuin tilauksesta – näin jälkeenpäin voisin kuvitella Sarumanille olleen osuutensa asiaan – Rohanin asiat vaikeutuivat entisestään juuri silloin.
Myrkky oli kiehunut sisälläni niin pitkän aikaa, että se oli helppo siirtää Théodeniin. Saruman sai minut tuntemaan, että se oli Théoden, joka oli pettänyt minut ja tuntiessani itseni petetyksi, voin olla hyvin armoton. Saruman kertoi, mitä minun pitäisi tehdä saadakseni Théodenin valtaani ja minä tottelin, täytyy sanoa, kyselemättä.
Minä aloin pyristellä vastaan vasta, kun Saruman oli jo kutonut tiukan verkon ympärilleni. Se oli toivotonta, saatoin vain sotkea itseni entistä pahemmin. En voinut kääntyä enää takaisin, minulla oli vain yksi suunta, sillä Sarumanin palveluksesta ei erottu. Kun ymmärsin, että moisen petturuuden rangaistus olisi ehdottomasti kuolema – nähtyäni, että sen rangaistus olisi kuolema – päätin kulkea koko synkän tien loppuun saakka, mutta en koskaan ajatellut, että se voisi johtaa kahden kerjäläisen vaellukseksi näille metsittyneille poluille.
Minä pelkäsin Sarumania, pelkään vieläkin. Joka kerta, kun hän kohottaa keppinsä, haluaisin vain vajota uikuttaen maahan, unohtaa, että joskus minullakin oli jotain, jota saattoi kutsua ylpeydeksi. Se mureni jo, kun minut häädettiin Kultaisesta kartanosta, siitä oli vain rippeet jäljellä, kun kahlasin saastaisen veden poikki Orthanciin ja Saruman otti minut vastaan kuin luopion, vaikka olin uhrannut kaiken hänen tarkoitusperiensä vuoksi. Ja viimeisenkin hiukkasen menetin, kun kuulin viimeisen kerran Théodenin äänen piileksiessäni Sarumanin tornissa. Äänessä oli voimaa, joka oli tuttua vuosien takaa, se ei enää narissut eikä valittanut ja tajusin, että olin ikävöinyt sitä ääntä. Sydämeni paisui vihasta ja rakkaudesta. Théoden ei vaivautunut lausumaan minulle sanaakaan, hän käyttäytyi kuin minua ei olisi ollut olemassakaan ja se oli pahinta mitä hän saattoi tehdä.
Mutta vaikkei hän puhunutkaan minulle, tiedän, ettei hän yhtään sen enempää kuin minäkään, voinut unohtaa niitä monia vuosia, jolloin me olimme toisillemme läheiset. Olen pahoillani siitä, mitä tein hänelle, vaikka ette ehkä sitä uskokaan. Ja silti, eniten olen pahoillani itseni vuoksi. Minun elämäni on umpikuja.
Joka päivä herkuttelen ajatuksella, että kävisin Sarumanin kimppuun takaapäin ja katkaisisin hänen äänijänteensä.
Author: Leida
Genre: Draama
Rating: PG
Disclaimer: Kaikki kuuluu Tolkienille minun sanailuani lukuunottamatta ja rahaa tällä ei tehdä
Summary: Gríma ajattelee menneisyyttä, koska tulevaisuutta ei enää ole.
A/N: Muiden ficci-innostus tarttui sitten minuunkin ja sain kerättyä vähän Gríma-palasia kokoon. Tämä ficci on ehkä vähän liian pitkä ja ehkä vähän tylsä, mutta olen suhteellisen tyytyväinen siihen, miten sain Sarumanin onnistumaan. Se ei ole aivan yksinkertainen pirulainen. Sarumanin ja Gríman lisäksi myös Théoden on isossa osassa. Olen myös juuttunut omaan päänsisäiseen canoniini eli rakennan näitä Gríma-ficcejä näemmä koko ajan samalle pohjalle. Tämäkin siis FF10-ficci sanasta loppu. Jos pääsette loppuun saakka, niin heittäkää ihmeessä kommentilla.
Myrkytetty kieli
Sanokaa mitä sanotte, mutta erään osan elämääni minä työskentelin uupumatta – ja jos joskus uuvuinkin, niin en näyttänyt sitä – Rohanin hyväksi. Se, mitä sen jälkeen tapahtui, on pyyhkinyt tuon tosiasian kaikkien mielestä, mutta siitä huolimatta se on totta. Nyt olen maanpetturi, mutta sitä ennen olin Rohanille tarpeellinen. Viime aikoina minulla on ollut aikaa ajatella. Kaikki unelmani ovat särkyneet, kaikki minkä eteen olen ponnistellut, on tehty tyhjäksi. Koska tulevaisuudella ei ole enää mitään tarjottavaa, palaan menneisyyteen ja elän uudestaan niitä vuosia, jolloin en tajunnut, kuinka onnellinen olin.
Pääasiassa Saruman antaa minun olla rauhassa. Joskus hän jopa suo minulle vanhan leivänkannikan tai jotakin muuta yhtä surkeaa evästä. Kai hän haluaa tuntea, että hänellä edelleen on joku käskyvallassaan ja hän menettäisi minutkin, jos lyyhistyisin pientareelle. Hän pieksää lakkaamatta kieltään kulkiessaan ja se on myrkytetty kieli. Saruman on kadottanut suuruutensa ja vaikutusvaltansa, mutta ei ilkeyttään ja pahansuopuuttaan ja minä pelkään häntä niin kuin en koskaan ketään. Rohanin miehet ovat suoria ja vaikka he anteeksiantamattomuudessaan saattavat olla julmia, niin he eivät koskaan ole kieroja. Rohanilaisten taholta ei tarvitse pelätä saavansa puukon selkäänsä. Sarumanista sen sijaan ei koskaan tiedä. Olen itse nähnyt hänen puhuvan maireasti jollekulle käskyläisistään ja seuraavassa hetkessä antavan käskyn teloittaa tämä. Tiedän, että hän nauttii siitä, että hänellä on valta toimia niin.
Jos uskaltaisin, antaisin hänen maistaa omaa lääkettään.
Sarumanin potkut ja kepin iskut palauttavat lapsuuteni mieleeni, vaikka koetan kaikin tavoin pitää sen poissa ajatuksistani. Ne harmaat vuodet ovat yhtä sumuista massaa, jota leimaa tappavan tasainen alakulo ja pelko, josta vuodet ovat tylsyttäneet pahimman terän. Joskus olen ajatellut, että kuinka toisenlainen elämästäni olisi tullut, jos lapsuusvuoteni eivät olisi iskostaneet minuun mieltäni ja ruumistani kalvavaa sammumatonta nälkää. Mutta silloin eksyn niin hämärille ja kiemuraisille poluille, etten pysty seuraamaan sekasortoisia mielenliikkeitäni ja niin teen taas parhaani karistaakseni ajatuksistani sen pienen, hontelon likaisen pojan, joka jo nuorena tähyili kohti kullan kimallusta ja joka painettiin maahan niin usein ja kovalla kädellä, että hän oppi käyttämään päätään saadakseen haluamansa.
Sen sijaan ajattelen mieluusti sitä, kun Meduseldin kartanon ovet vihdoin aukenivat minulle. Ajattelen nuorta Théodenia, joka oli yhtä paljon sotilas kuin kuningas ja molempina kirotun hyvä. Ajattelen sitä, miten otin ratkaisevan askeleen ja todella lähestyin – hämmästyin itsekin rohkeuttani – miestä, jonka alamaisia me kaikki olimme.
”Vai töihin?” hän sanoi ja mitteli minua katseellaan. Terävät valppaat silmät, tuuheat kulmakarvat. Tukka sekaisin kuin tuuli olisi tuivertanut sen ja huulet pusertuneet mietteliäästi yhteen, kun hän ajatteli. Hän oli kaikin tavoin vaikuttava. Minua pelotti. En uskaltanut katsoa häntä suoraan silmiiin – en usko, että olin vielä silloin oppinut piilottamaan menneisyyttäni – mutta en halunnut vaikuttaa toivottoman ujolta, joten pidin katseeni hiukan sivussa hänen silmistään. Muistan hyvin, että taivaalla ajelehti tumma pilviryväs, sillä seurasin sitä silmilläni ja toivoin, että voisimme välttää rajuilman.
”Mitäs sinä sitten osaisit tehdä?” Théoden jyrähti, mutta ei kuulostanut vihaiselta. Se oli vain hänen tapansa puhua ja se lähetti heikotuksen aallon polviini. Vuosien kuluessa opin tietämään, kuinka hän ilmaisi itseään ollessaan oikeasti vihainen ja olin kiitollinen siitä, että olin hyvin harvoin hänen vihansa kohde. Sen sijaan onnistuin järjestämään muutamia myrskyisiä välikohtauksia Théodenin ja hänen sisarenpoikansa välille, mutta niistä on kiittäminen yhtä lailla Éomerin luupäisyyttä. En koskaan täysin käsittänyt Éomerin taipumusta hakata päätään seinään, kun muutamalla sopivalla sanalla hän olisi päässyt luistamaan tilanteesta. Toinen asia, jota en täysin käsittänyt, oli kuningas Théodenin ja Éomerin välisen siteen vahvuus. Minä aiheutin siihen halkeamia, mutta sen katkaiseminen olisi vaatinut kovempia keinoja kuin tajusin käyttää.
”Mitä vain. Herrani. Minä olen nopea oppimaan.” Olin myös jo silloin loistava valehtelemaan, mutta siinä asiassa en valehdellut. Minä olen nopea oppimaan ja erityisen nopeasti opin lukemaan ihmisiä. Jo tuolloin ensimmäisellä kohtaamisella aavistin Théodenin vian. Älykäs ja viisas hän oli, rohkeakin, mutta niin auttamattoman hyväuskoinen. Tuo tuossa edessäni on minun kansaani ja hänellä on ollut rohkeutta astua minun eteeni, luulen hänen ajatelleen. Minun täytyy häntä auttaa. Hetkeäkään hän ei epäillyt, etten olisi sitä, miltä päällepäin näyttää. Ei tuollainen surkean näköinen otus voi mitään harmia aiheuttaa, ei sitten millään.
Hänen miekkansa kalahti polvea vasten, kun hän kääntyi ja minä säpsähdin. Hänen toinen suupielensä kaartui hymyyn – se oli ensimmäinen hymy, jonka näin hänen hymyilevän - ja tiedän, että hänen silmissään olin harmiton: kalpea ja niin laiha, että luut melkein kalisivat toisiaan vasten. Tukkani roikkui likaisena kuin menneisyyden varjo pääni päällä.
”No katsotaan, emmeköhän me jotakin keksi”, hän lausahti viimein, jopa leppoisasti, ja minä annoin aran hymyn levitä kasvoilleni. Sisimmästäni kumpuava helpotus näkyi varmasti siinä hymyssä, olen harvoin sen jälkeen hymyillyt yhtä aidosti ja hartaasti. Hyvästi harmaa mökki, hyvästi pilaantunut juusto ja kivikova leipä. Takaisin en mene koskaan. Enkä mennytkään. ”Minulle olisi kunnia palvella teitä, herrani”, sanoin ja kumarsin syvään. Veri tulvahti päähäni ja poskeni olivat punaiset, kun suoristauduin.
Hän näytti ylpeältä. Muistan sen selvästi. Tällaista on minun kansani, kun sille vain antaa mahdollisuuden, voisin vannoa hänen ajatelleen. Se olisi niin théodenmaista – samaan aikaan ylpeää ja maanläheistä. Minä lupasin itselleni käyttää saamani mahdollisuuden niin hyvin kuin kykenisin. Olin saanut tärkeän opetuksen siitä, ettei kukaan muu muuttanut minun elämääni kuin minä itse. Vain minä voisin nostaa itseni ruohonkorsien tasalta jonnekin ylemmäs ja sen päätin myös tehdä.
Se päivä muutti elämäni ja tiesin sen heti. Joskus sen näkee vasta jälkikäteen, miten pieni sattumus on kääntänyt koko elämän suunnan, mutta tuon keskustelun merkitys oli minulle selvä heti paikalla. Se oli onnekkaiden sattumien ketju. Jos en olisi väijynyt lähistöllä ja nähnyt kuningas Théodenia, kun hän palasi hyväntuulisena harjoituksista (myöhemmin opin, että hän oli aina hyväntuulinen saadessaan heittää kuninkaan viitan hetkeksi sivuun ja muuttua sotilaaksi jälleen – niin nuorempana tietenkin) ja jollei hän olisi viitannut torjuvasti sotilaalle, joka yritti estää minua pääsemästä kuninkaan puheille, niin keskusteluamme ei olisi koskaan tapahtunut. Sidettä meidän välillemme ei olisi syntynyt.
Mutta se syntyi ja minä opin kunnioittamaan Théodenia. En kohonnut hänen suosioonsa sattumalta,, vaan jouduin tekemään työtä, jotta saavutin hänen luottamuksensa. Mutta yhteistä taivaltamme helpotti se, että hän muisti sen epätavallisen tilanteen, kun olimme kohdanneet. Minä opin juuri niin nopeasti kuin olin hänelle sanonutkin ja hän tuntui olevan ylpeä siitä, että oli poiminut kaltaiseni helmen kurjasta elämästä hyödyttämään Rohania. Hän varmaankin kuvitteli hieman naiiviin tapaansa, että minä pyrin vain ja ainoastaan parantamaan maamme oloja. Ja alussa minä toki pyrinkin, vaikka muistin tietysti koko ajan, että myös omat oloni kaipasivat kohentamista. Niin, minä kunnioitin Théodenia ja minä kadehdin häntä. Katkerana ajattelin kaikkea sitä, mitä hänellä oli, kaikkea mitä hänellä oli mahdollisuus tehdä enkä nuorena tajunnut, miten monituisia olivat myös hänen velvollisuutensa.
Olen harvoin tuntenut itseäni yhtä tärkeäksi kuin sinä iltana, kun Théoden pyysi minulta ensimmäisen kerran neuvoa. Silloin olin vielä palvelija, ainakin nimellisesti, mutta huolehdin jo lähestulkoon pelkästään kuninkaasta ja imin itseeni kaiken tiedon, jonka hänen lähettyvillään kuulin. Ja sitä tietoa oli paljon, hyvä muistini oli tärkein työkaluni, vaikka nykyisin en enää ole varma, onko se siunaus vai kirous.
Sinä iltana kuningas Théodenin otsa oli syvillä rypyillä. Hänen vieressään pöydällä oli piripintaan täysi teemuki. Höyry nousi mukista ja leijaili kohti pimeää kattoa ja minun teki mieleni siemaista kulaus, sillä syksyn kylmänkosteus pureutui jäseniin kuin alakulo.
”Gríma?” Théoden sanoi äkisti ja käänsi päänsä minuun päin.
”Niin, herrani?” Asetin takaisin pöydälle suoristamani pergamenttipinon. Olen aina pitänyt siitä, että tavarat ovat järjestyksessä ja tuolloin olin jo tehnyt monta onnistunutta raivausretkeä Théodenin arkistoihin. Théoden oli vähän aikaa sitten myöntänyt, että minun ansiostani hän viimein onnistui löytämään ne paperit, joita tarvitsi. Lisäksi olin kuullut, kuinka hän läksytti Éomeria siitä, ettei tämä koskaan laita mitään paikalleen. Hymyilin silloin oman huoneeni yksinäisyydessä koko illan. Se oli niitä hetkiä, jolloin aloin tuntea itseni tärkeäksi, aloin ymmärtää, millainen vaikutusvalta minulla oli Kultaisessa kartanossa.
”Sinähän olet kotoisin pienestä talosta, Grima?”
”Kyllä, herrani.” Sen puoliksi lahonneen mökin kutsuminen taloksi on vahvaa liioittelua. Epäilin jo siellä asuessani, että vain paksut hämähäkinseitit pitivät päätyseinää pystyssä. En tiedä, onko se tätä nykyä jo romahtanut. En ole käynyt katsomassa. Vihasin isääni ja äitiäni ja jo poikasena pystyin niin palavaan vihaan, että vielä nytkin, vuosikymmenten jälkeen, hiilloksessa kytee muutama itsepintainen kipinä.
”Tarvitsisin mielipidettä, Gríma. Emme oikein ole varmoja... ole hyvä ja istu.”
Minä istuin. Katselin, kuinka takkatulen varjot leikkivät Théodenin kasvoilla – välillä ne peittivät otsan uurteet armeliaasti, välillä paljastivat ne selkeästi. Kosteat puut sihisivät takassa. ”Kuten tiedät, viljavuosi on ollut erityisen huono”, hän aloitti. ”Meidän on pakko järjestää avustuksia vähävaraisimmille ihmisille, mutta on niin vaikea tietää, kuinka paljon viljaa tarvitaan ja mikä tärkeämpää, kuinka paljon meillä on varaa sitä luovuttaa. Ei voi luovuttaa sellaista, mitä ei ole.” Hän puhui pitkään. Kuunnellessani hänen yksinpuheluaan minusta alkoi jo tuntua, että hän oli unohtanut läsnäoloni, että hän vain ajatteli ääneen. Viimeisinä vuosina niin todella tapahtuikin. Mutta ei vielä tuolloin, sillä viimein hän kääntyi puoleeni ja sanoi: ”Ajattelin, että sinulla olisi kokemusta.” Hänen äänensä madaltui, aihe oli arka ja hän tiesi sen.
Kokemusta. Kokemuksia. Aamuja, jolloin täytyi herätä nälkäisenä ja iltona, jolloin oli mentävä nukkumaan nälkäisenä. Usein nämä molemmat samana päivänä. Talvia, jolloin oli syntynyt nälkä, joka ei koskaan sammu. Se kalvoi sisuksiani silloin kuin tauti ja vielä nytkin mieleni pohjalla kytevä alkukantainen nälkä ja elämisen vietti estävät minua lyyhistymästä sammalmättäälle kuolemaan. Kumarruin lähemmäs miestä, joka hymyili minulle luottavaisesti eikä osannut lukea mustista silmistäni himoa, nälkää ja ahneutta, ei sitä kaiken kalvavaa kateutta, jota tunsin häntä kohtaan. Älä ole uhka, Gríma, mutta tee itsesi tärkeäksi, muistutin itselleni.
Ja minä onnistuin. Se ei ollut viimeinen kerta, kun Théoden pyysi minulta neuvoa. Minä olin nyt neuvonantaja. Pystyin säilyttämään kokonaisia keskusteluja mielessäni ja usein me Théodenin kanssa keskustelimme hänen neuvonpidoistaan jälkeenpäin. Opin ymmärtämään Théodenin oikeudentajua, vaikka olinkin sitä mieltä, että se oli hänen suurin heikkoutensa. Jos hän olisi ollut valmis taivuttamaan tarvittavia aitoja, hän olisi voinut saada aikaan suuria tuloksia. Ne olivat hyviä aikoja ja jonkin aikaa minä jopa olin tyytyväinen enkä kaivannut enempää. Mutta nälkää ei käynyt tukahduttaminen, se oli, on ehkä vieläkin, liian syvällä minussa.
Saruman köpöttelee edellä ja minä laahustan perässä kuin isäntäänsä seuraava kurja, vanha koira. Vihaan tuota nyt rääsyihin pukeutunutta mutta edelleen yhtä ylimielistä velhoa ehkä enemmän kuin olen vihannut mitään muuta tässä maailmassa. Minä menetin kaiken, mitä hän oli minulle luvannut, mutta katkeruuttani lieventää se, että myös Saruman menetti kaiken. Kulkiessani hänen perässään mieleni pohjalla lepää myös riemu hänen epäonnestaan, yhtä pimeä ja musta kuin syvän lammen pohjamuta. Mieleeni muistuu se ilta kauan sitten, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Vahvimmin muistan sen leijuvan tunteen, jonka vallassa olin sinä iltana. En usko, että olen monta kertaa sen jälkeen ollut yhtä onnellinen.
Ajattelin silloin, että se oli sattumaa. Minä vain satuin kulkemaan sitä metsäpolkua pitkin ja Saruman Valkoinen sattui tulemaan minua vastaan. Olisihan minun pitänyt tietää. Eivät velhot tee mitään vahingossa. Tuskinpa Saruman Valkoinen edes aivasti ilman tarkoitusta. Mutta silloin minä olin nuorempi ja naiivimpi ja kaiken lisäksi innokas saamaan valtaa. Ja Saruman voisi puheellaan vaikka johdatella ketun ansalankaan ja saada sen pitämään sitä elämänsä onnellisimpana sattumuksena.
Pidin ensin häntä vain vanhana miehenä, mutta myöhemmin ajatellessani tilannetta oivalsin, että jo ensinäkemältä hän herätti minussa kunnioitusta. Minä en tuntenut häntä, en tiennyt kenen kanssa olin tekemisissä, mutta silti astuin sivuun metsäpolulta antaakseni hänen kulkea ohitse. Ja voin vakuuttaa, etten olisi tehnyt sitä jokaiselle vanhukselle, joka kompuroi vastaan. Se oli sitä aikaa, jolloin vanhuus oli minusta heikkoutta.
Hän käveli hitaasti. Ei raskaasti eikä vaivalloisesti, vain hitaasti. Arvokkaasti. Ja hän pysähtyi minun kohdalleni. ”No mutta, Gríma Galmodin poika. Hyvää päivää.” Ääni oli matala ja sointuisa, se tuntui soivan korvissa vielä, kun velho oli sulkenut suunsa.
Muistan ajatelleeni useita mahdollisia vastauksia, kuten miten tiedätte minun nimeni, kuka te olette, älkää puhuko minusta Galmodin poikana, miten edes voitte tietää, että olen Galmodin poika ja nyt ei ole päivä, nyt on ilta. Nielin kuitenkin kaikki nuo vastaukset ja sanoin vain: ”Hyvää päivää.”
Hän nyökäytti päätään. Silloin näin kunnolla hänen silmänsä ja minusta tuntui, ettei hän ollut vanha mies ensinkään. En tiedä, mistä tuo ajatus tuli. Se ajelehti päässäni vain hetken ja lepatti tiehensä, mutta tunne jäi vahvana mieleeni ja päätäni huimasi hiukan. Hän ojensi kättään minua kohti. ”Kävelkäämme hetken aikaa yhdessä.”
Se oli nerokas, ainutlaatuinen ehdotus, vaikken osannutkaan myöhemmin aivan tarkalleen sanoa, että minkä vuoksi. Siltä se kuitenkin sillä hetkellä tuntui. Luulen, että olisin suostunut mihin tahansa, mitä Saruman olisi keksinyt ehdottaa, sillä hän sanansa tuntuivat menevän suoraan sydämeen poikkeamatta aivoissa siinä välissä. Minä siis lähdin astelemaan Sarumanin vieressä eikä sillä tuntunut olevan mitään väliä, että polku oli liian kapea meidän molempien kulkea, joten jouduin kahlaamaan kasvien seassa. En muistanut, että mihin olin ollut menossa tai mistä tulossa.
Me saatoimme puhua ensin aivan muista asioista. Muistan hämärästi, että Saruman lausui jotakin linnunlaulusta ja siitä, miten ilta oli epätavallisen tyyni ja lämmin. Mutta se, mikä tuossa kohtaamisessa oli tärkeää, se on painunut niin syvälle mieleeni, että olen varma, etten olisi unohtanut sitä, vaikka olisin lyönyt pääni ja menettänyt muistini. Ne sanat upposivat suoraan sydämeeni.
”Gríma, mitä tämä maa on tarjonnut sinulle, jotta raataisit sormesi verille sen puolesta? Miksi tuntisit minkäänlaista lojaalisuutta miehiä kohtaan, joiden mielestä olet vain pohjasakkaa ja tulet aina olemaan. Minä tiedän paremmin, Gríma. Minä tiedän, mihin sinä pystyt.”
Miltä miehestä tuntuu, kun hän ensimmäisen kerran elämässään kohtaa jonkun, joka ymmärtää häntä? Jonkun, joka asettaa sanoiksi kaiken sen, mitä hän on pyöritellyt päässään niin yöllä kuin päivälläkin, mutta, minkä hän on pitänyt visusti sisällään. Jonkun, joka uskoo häneen ja hänen kykyihinsä. Olin pyörryksissä Sarumanin sanoista. Epäilen, että niin kävisi kenelle tahansa, joka kuulisi Sarumanin puhuvan hänen unelmansa ääneen.
”Ajattele järkevästi, Gríma. Mitä Théodenilla on tarjota sinulle? Paikka hänen vasemmalla puolellaan, ei koskaan oikealla. Sitä varten hänellä on poikansa ja sisarenpoikansa. Hän on täysin valmis käyttämään sinut loppuun palveluksessaan, mutta mitään et siitä saa vastineeksi. Etkö luule, että ansaitset parempaa, Gríma, etkö usko, että sinusta on johonkin suurempaan?”
Minä nyökyttelin niin innokkaasti, että pääni olisi voinut kuvitella irtoavan. En todellakaan muista, että olisin tuntenut hetkenkään epävarmuutta, eihän ollut mitään syytä epäillä, että sellaisella äänellä puhuva mies olisi lausunut mitään muuta kuin totuuden.
”Miksi et vaihtaisi isäntää, Gríma? Saisit edelleen palvella Rohania, mutta minä, toisin kuin kuningas Théoden, olen valmis palkitsemaan uurastuksesi ja vaivannäkösi.”
Muutamalla hyvin valitulla sanalla – eikä Saruman käytä muunlaisia kuin hyvin valittuja sanoja – velho sai Théodenin vaikuttamaan kitsaalta, piittaamattomalta ja kohtuuttoman ylpeältä. Yhtäkkiä ymmärsin, etten minä oikeasti merkinnyt Théodenille mitään, vaikka olin typeryyksissäni niin joskus kuvitellut.
”Sinun pitäisi saada se, mikä sinulle kuuluu, Gríma. Arvostettu asema hovissa, omaisuutta. Kaunis vaimo.”
Minä haukoin henkeäni. Saruman varmasti oivalsi osuneensa kultasuoneen. Hänen tummat silmät kääntyivät kokonaan puoleeni ja hänen äänensä oli pehmeä kuin sula voi. ”Ehkä sinulla on jo katsottuna sopiva neito. Niin ylpeä, ettei hän katsahdakaan sinua nyt, kukaties. Mutta minun avullani tilanne muuttuu. Sinä saat hänet ja paljon muuta eikä se ole yhtään vähempää kuin ansaitset.”
”Mitä haluatte minun tekevän?” minä kysyin.
Niin helposti minä vaihdoin puolta ja sen sai yhtä lailla aikaan jääräpäisen Éomerin rikollisen kaunis sisar kuin Sarumankin. Jos Éowynia ei olisi ollut, olisin kenties pysynyt uskollisena Théodenille. Niin ainakin haluan ajatella. Olen välttänyt Éowynin muistelemista, sillä sillä suunnalla on liikaa kipeitä asioita. On muistoja, jotka haluaisin unohtaa ainiaaksi, mutta on myös muutamia niin kauniita kuvia, että ne viiltävät edelleen veitsenterävästi.
Kuinka kuninkaita hallitaan? Kumartelemalla ja nöyristelemällä. Esittämällä uskollista palvelijaa. Syöttämällä heille heidän pelkonsa yhä uudelleen ja uudelleen, sillä siinä asiassa he ovat aivan kuin muutkin ihmiset. Täytyy vain käyttää kultalusikkaa ja isompia annoksia. Théodenin tapauksessa tämän yöuniin tunkeutuvia pelkoja ei tarvinnut etsiä kaukaa. Niitä kannettiin tarjottimella eteen, sillä kuin tilauksesta – näin jälkeenpäin voisin kuvitella Sarumanille olleen osuutensa asiaan – Rohanin asiat vaikeutuivat entisestään juuri silloin.
Myrkky oli kiehunut sisälläni niin pitkän aikaa, että se oli helppo siirtää Théodeniin. Saruman sai minut tuntemaan, että se oli Théoden, joka oli pettänyt minut ja tuntiessani itseni petetyksi, voin olla hyvin armoton. Saruman kertoi, mitä minun pitäisi tehdä saadakseni Théodenin valtaani ja minä tottelin, täytyy sanoa, kyselemättä.
Minä aloin pyristellä vastaan vasta, kun Saruman oli jo kutonut tiukan verkon ympärilleni. Se oli toivotonta, saatoin vain sotkea itseni entistä pahemmin. En voinut kääntyä enää takaisin, minulla oli vain yksi suunta, sillä Sarumanin palveluksesta ei erottu. Kun ymmärsin, että moisen petturuuden rangaistus olisi ehdottomasti kuolema – nähtyäni, että sen rangaistus olisi kuolema – päätin kulkea koko synkän tien loppuun saakka, mutta en koskaan ajatellut, että se voisi johtaa kahden kerjäläisen vaellukseksi näille metsittyneille poluille.
Minä pelkäsin Sarumania, pelkään vieläkin. Joka kerta, kun hän kohottaa keppinsä, haluaisin vain vajota uikuttaen maahan, unohtaa, että joskus minullakin oli jotain, jota saattoi kutsua ylpeydeksi. Se mureni jo, kun minut häädettiin Kultaisesta kartanosta, siitä oli vain rippeet jäljellä, kun kahlasin saastaisen veden poikki Orthanciin ja Saruman otti minut vastaan kuin luopion, vaikka olin uhrannut kaiken hänen tarkoitusperiensä vuoksi. Ja viimeisenkin hiukkasen menetin, kun kuulin viimeisen kerran Théodenin äänen piileksiessäni Sarumanin tornissa. Äänessä oli voimaa, joka oli tuttua vuosien takaa, se ei enää narissut eikä valittanut ja tajusin, että olin ikävöinyt sitä ääntä. Sydämeni paisui vihasta ja rakkaudesta. Théoden ei vaivautunut lausumaan minulle sanaakaan, hän käyttäytyi kuin minua ei olisi ollut olemassakaan ja se oli pahinta mitä hän saattoi tehdä.
Mutta vaikkei hän puhunutkaan minulle, tiedän, ettei hän yhtään sen enempää kuin minäkään, voinut unohtaa niitä monia vuosia, jolloin me olimme toisillemme läheiset. Olen pahoillani siitä, mitä tein hänelle, vaikka ette ehkä sitä uskokaan. Ja silti, eniten olen pahoillani itseni vuoksi. Minun elämäni on umpikuja.
Joka päivä herkuttelen ajatuksella, että kävisin Sarumanin kimppuun takaapäin ja katkaisisin hänen äänijänteensä.