Sivu 1/1

Kaivataan (G, Gilraen/Arathorn)

Lähetetty: Ma Kesä 28, 2010 12:49 pm
Kirjoittaja Celeb
Title: Kaivataan
Fandom: Lotr
Author: Celeb
Rating: G
Beta: Hukka
Pairing: Gilraen / Arathorn
Genre: draama (?)
Warnings: nyyhkistelyjä
Disclaimer: Hahmot ja maailma J. R. R. Tolkienin omaisuutta, kappale on Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan.
POV: Gilraen
Summary: ”Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.”
A/N: FF10-haastefic, sanasta sade. FF10-haasteena minulla on siis dúnedain. Ficlet, joka sisältää lähinnä tunnelmointia. Tämä on siis aika lyhyt, mutta en nähnyt syytä pitkittää. Olisitteko kiltit, ja lukisitte myös sanoitukset? Ei tietenkään pakko, mutta minusta ne kuuluvat kiinteästi tähän ficciin.
Feedback: Kyllä, kiitos. Edes lukukuittaus olisi tärkeä juttu!

---

Pohjoisessa, kukkuloiden suojissa elää vielä muutamia sen unohdetun kansan jäsenistä. Kansan, johon kuuluun vereni ja sukuni sitomana. Kansan, jonka kohtalo oli minulle tärkeämpi kuin oma onneni. Olinhan minä tietysti onnellinen pienen hetken ajan, mutta aika on katoavaista enkä usko enää voivani sivuuttaa ajatusta tyhjistä päivistä ja vuosista. Kun näen kevään tuoreiden lehtien punertuvan ja putoavan solisevaan virtaan, voin vain katsoa taakseni ja muistaa taas yhden menneen kesän. Enkä usko jaksavani taas yhtä syksyä ja talvea yksin sinun kättesi rakentamassa talossa.

Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on.
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!


Dúnedainin naiset ovat vahvoja. Mutta kai me saamme surra, vaikka vahvoja olemmekin? Sateiden mukana valuvat kyyneleet ovat jollain tapaa häpeällisiäkin, onhan siitä kulunut jo monta vuotta. Poikani on kasvanut ja lähtenyt omille retkilleen. Virrassa kieppuvat punertavat ja kultaiset lehdet ovat jo kaukana merellä. Kasvojesi kuva on jähmettynyt muistini syvyyksissä liikkumattomaksi ja hiljaiseksi. Sade lankeaa yhä edelleen syksyisin tähän paljaaseen maahan josta olet lähtenyt iäksi. Siksi minä itken enää yksin, syvällä talosi syleilyssä, yöllä kun pisarat peittävät kohinallaan kaikki muut äänet. Silloin talomme on hiljainen ja pimeä.

Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin.
Ja kun yksin sänkyyn kömmin, talo naristi nurkkiaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!


Yksin talossaan asuva nainen ei voi vajota kokonaan synkkyyteen. Rutiinit ja arkiaskareet muodostavan kuin huomaamatta rungon elämälle. Välttämättömyyksien rytmi on armoton, mutta samalla myös lohdullinen. Pilvienkin alla pyykkiä on pestävä ja eläimet on ruokittava. Aamulla on pakko nousta laittamaan ruokaa ja illalla on pakko mennä nukkumaan, että huomenna jaksaa hakata halkoja. En silti saa mielestäni sinua, enkä voi olla tähyilemätä portille sinua odottaen. Muistan aivan liian hyvin, miltä näytit talviaamuisin astuessasi sisään lunta hiuksillasi. Jokainen seinä ja huonekalu piirtää mieleeni kuvan sinusta ja tästä talosta. Enkä voi sulkea silmiäni sinulta.

Kuuletko tuulen riehuvan
Vastusta vailla ärtyneen?
Kuuletko meren kiehuvan
Hetkellä illan hämärtyneen?
Entä kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen?


Missä sinä olet? Etkö voisi tulla takaisin, etkö voisi olla luonani vielä hetken? Syystuulet kantavat luokseni talven viimat, mutta ehtivätkö ne sinne missä sinä olet? Voisinko pyytää kevättuulia tuomaan sinulle siunaukseni? Entä laskeutuuko illan hämy sinne, missä vaellat kaukana ja tavoittamattomissa? Voisiko itse Valar ikävöidä enempää kuin minä, kun puhallan kynttilän sammuksiin ja annan sateen langeta päälleni. Kuuletko sinä minua, Arathorn? Etkö hakisi minua pois täältä?

Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin.
Turhaan murhetta vastaan taistelin.
Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse
Minua laivataan.
Voi kuinka me sinua kaivataan!


Sykerryn peittoni alle ja kuvittelen sinut paikallesi. Siihen viereeni, johon kuuluisit varmemmin kuin käteni ja jalkani kuuluvat minulle. Pyyhkäiset hiuskiehkuran kasvoiltani ja hymyilet lämpimästi. Ojennan käteni ja silitän tyynyäsi murheellisena ja haikeana väkevän kuvan hiipuessa hiljalleen. Kunpa me olisimme haltioita. Häkellyn hetkeksi outoa ajatustani, mutta takerrun siihen sitten kiihkeästi. Voisin itkeä meille meren, ja purjehtia sitten luoksesi Valinoriin. Makaan paikallani ja maalaan mielessäni taulua valkeasta satamasta ja sen takaisesta vihreästä maasta. Värähdän ajatustani muistaessani Númenorin. Kohotan katseeni tummiin kattolautoihin juuri kun sateen kohina aloittaa laulunsa. Minun kohtaloni on ihmisen osa.

Kuuletko tuulten riehuvan
Maailman merten kiehuvan?
Kuuletko tähtien hyminää
Maailman akselin jyminää?
Entä kuuletko keskeltä yön hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen

Re: Kaivataan (G, Gilraen/Arathorn)

Lähetetty: To Heinä 01, 2010 6:15 pm
Kirjoittaja Nerwen
Tämä oli ennen kaikkea kaunis pikkuficci.

Kaunis nimenomaan noiden kielikuvien ja sanavalintojen takia - tykästyin liian moneen lainatakseni kaikki tähän, mutta yhden voin kuitenkin: Kun näen kevään tuoreiden lehtien punertuvan ja putoavan solisevaan virtaan, voin vain katsoa taakseni ja muistaa taas yhden menneen kesän. Vuodenaikojen kuvaaminen tässä oli muutenkin todella kaunista, ja sateen kuvailusta pidin myös tosi paljon. Gilraenin tapa ajatella kaikki niin kuvallisessa muodossa sai tähän yhtä aikaa jotenkin haltiamaisen tunnelman ja kuitenkin päähenkilön ihmisyys näkyi kaiken läpi. Se sopii mielestäni hyvin siihen, mitä Gilraen on, hänhän asui kuitenkin parikymmentä vuotta haltioiden kanssa, kaipa se ajatuksiin vaikuttaa (minä sain tästä sen kuvan, että ficci sijoittuu siihen aikaan kun Gilraen oli lähtenyt Rivendellistä ja palannut kotiinsa).

Gilraenin suru oli kyllä melkoisen ylitsevuotavaa, jos aikaa Arathornin kuolemasta oli kulunut noinkin paljon tämän tapahtuessa. Minä näen Gilraenin niin vahvana ihmisenä, että surusta tulee lopulta osa hänen elämäänsä eikä hän enää vello siinä - ei ainakaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen :wink: Voi se tietty olla niinkin, että paluu tuttuihin maisemiin toi muistot mieleen ja sitä kautta surun takaisin pintaan voimakkaana.

Nuo lyriikat istuivat tekstiin hyvin, vaikka lopussa tekikin mieli hypätä niiden ylitse - ne heijastelivat samaa tunnelmaa kuin itse fic, ja se talo molemmissa toimi hyvin. Tosin songficeissä on aina se varjopuoli, että lyriikat jäävät lukematta liian helposti - olen lukenut vain pari sellaista, missä ne lyriikat on ollut pakko lukea.

Kiitos kauniista ficistä :)

Re: Kaivataan (G, Gilraen/Arathorn)

Lähetetty: La Heinä 17, 2010 10:10 pm
Kirjoittaja Celeb
Kiitos kommentista, Nerwen!

Tykkään yleensä kirjoittaa paljon kuvailuja, jos toiminta jää vähemmàlle. Ja jos toimintaa ei ole, kuvailun on pakko paikata kaikki aukot. Joten panostan paljon kuvailuun. : )

Ajatuksissani sijoitan tämän jonnekin Gilraenin viimeisiin vuosiin. Ja kyllä, pienessä mielessäni hän on lähtenyt Rivendellistä. Ajattelen sen niin, että viimeisinäkuukausina ja vuosina ennen kuolemaansa hän ajatteli taas enemmän Arathornia.

Lyriikosta sanon sen verran, että kiitos kun luit ne. Allekirjoitan kyllä sen, että ne jäävàt helposti lukematta.

Kiitos vielä uudestaan kommentista. ^^ *hali*

Re: Kaivataan (G, Gilraen/Arathorn)

Lähetetty: Ti Elo 03, 2010 8:28 pm
Kirjoittaja Leida
Tykkäsin. :)

Luin lyriikat ja onnistuin jopa lukemaan ne niin, etten kuullut Eppuja päässäni (vaikka kappale tuttu onkin), mikä varmasti auttoi vajoamaan Gilraenin fiilikseen. Lyriikat ovat kyllä hyvin tunnelmaan sopivat, minua häiritsivät ainoastaan muutamat puhekielisyydet (mä, me kaivataan) mutta niillehän sinä et voinut yhtään mitään. Mutta kyllä lyriikat minusta tässä osaltaan loivat tunnelmaa. :)

Kuvailu on tosiaankin kaunista ja teksti kauttaaltaan sujuvaa eikä pelkkää korukielisyyttä, vaan tunnelma tuntuu olevan syvemmällä kuin sanavalinnoissa. Tässä oli monia hyvin kauniita kohtia, joita jäin maistelemaan. Erityisen paljon tykkäsin siitä, miten rutiinit muodostivat kuin huomaamatta rungon elämälle. Tykkään tosi paljon oivalluksia, jotka luettuaan ajattelee aina, että niinhän se juuri on, miksen minä sitä ole aikaisemmin tajunnut. :)

Siitä olen vähän samaa mieltä Nerwenin kanssa, että Gilraenin suru on ehkä vähän ylitsevuotavaa. Tai pikemminkin niin, että ficci tuntuu sellaisen henkilön ajattelulta, joka on vasta vähän aikaa sitten menettänyt rakkaansa ja suru muovaa kaiken hänen ympärillään uuteen uskoon. Ficissä on kyllä hienoja, kauniin surumielisiä ajatuksia siitä, millaista on menettää se, jota kaikkein eniten rakastaa.

Kaunista. Liikuttavaa. Kiitos.

Re: Kaivataan (G, Gilraen/Arathorn)

Lähetetty: To Elo 12, 2010 10:08 pm
Kirjoittaja Mithrellas
No, minun on varmaan aika kuitata tämä vihdoin luetuksi. En tajua miten olen onnistunut välttämään kommentoinnin joka ilta, koska luin tämän tosiaan heti kun tämä ilmestyi. Aika se vaan rientää...

Minusta tämän kappaleen käyttäminen ficissä oli kiva idea. Tuo on kyllä varmaan yksi kauneimpia Eppujen biisejä. Olin jo ehtinyt unohtaa sävelen, mutta tuli kuunneltua uudestaan tämän ficin inspiroimana. Sanoisin, että nuo sanat kyllä sopivat tekstiin keskimääräistä paremmin, kun songficcejä ajattelee. En kyllä tiedä, olisiko edes mahdollista kirjoittaa sellaista songficciä, jossa sanat on ihan pakko lukea, muuten ei voi ymmärtää mistä on kyse (siis että sanat tavallaan sisältävät sellaista tietoa, mitä ei tekstissä käsitellä ja vievät tarinaa eteenpäin). Tässä sanoitukset kyllä tukivat tekstiä ja ehkä vähän tehostivat sen tunnelmaa varsinkin tuossa loppupuolella. Suomenkielisyys ja sanojen konkreettisuus saivat ne myös istumaan tekstin sekaan tavallista paremmin.

Olen vähän samoilla linjoilla Nerwenin ja Leidan kanssa tuosta, että Gilraenin suru oli aika voimakasta ajankohtaan nähden. Toisaalta, miksei se voisi nousta uudestaan pinnalle, kun monen vuoden poissaolon jälkeen palaa takaisin tuttuihin maisemiin. Rivendellissä Gilraenin ei varmaan tarvinnut olla kovin paljon yksin ja ehkä Aragornkin oli enemmän paikalla, joten hänen saattoi olla siellä helpompi unohtaa miehensä. Kotimökissä ne vuosien saatossa patoutuneet tunteet sitten pääsivät taas valloilleen. (Alan nähdä tämän brittiläisenä draamaleffana, jonka edetessä Arathorn palaa kummittelemaan ja Gilraen menettää järkensä... lopussa Aragorn seisoo äitinsä haudalla ja kysyy "Miksi?")

Kirjoittele vaan lisää. :) En haluaisi tämän paikan kuihtuvan kokonaan...

Re: Kaivataan (G, Gilraen/Arathorn)

Lähetetty: Pe Syys 10, 2010 12:41 pm
Kirjoittaja Celeb
Kiitoksia kommenteista! :3 Ja anteeksi, että vastaan niihin näin myöhään. :V

Leida:
Hei hienoa, että ne lyriikat toimivat. Songficin kohdalla se on aika tärkeää. C: Samoin hyvä, että löysit tästä jotain sisältöäkin. ^^
Tuo surullisuus on kyllä aika isossa osassa tässä ficissä, joten ymmärrän miksi se tuntuu ylitsevuotavalta. Ehkä kiinnitän siihen ensi kerralla enemmän huomiota. : )
Kiitos itsellesi kommentista. :>

Mithrellas:
Hyvä, että kuittasit. :D
Ihanaa saada positiivista palautetta noista lyriikkojen yhteensopivuudesta tekstin kanssa. Itsekään en kyllä ole lukenut mitään "pakko lukea sanoitukset että ymmärtää" -ficciä, joten ymmärrän mitä tarkoitat.
Kuten jo Leidalle sanoin tuossa ylhäällä, ymmärrän mistä se "ylitsevuotavuuden tunne" tulee. Noh, ensi kerralla sitten parempi yritys tms. (Jos jostain bongaat sen draamasarjan niin kerro ihmeessä. :"D)