Kaivataan (G, Gilraen/Arathorn)
Lähetetty: Ma Kesä 28, 2010 12:49 pm
Title: Kaivataan
Fandom: Lotr
Author: Celeb
Rating: G
Beta: Hukka
Pairing: Gilraen / Arathorn
Genre: draama (?)
Warnings: nyyhkistelyjä
Disclaimer: Hahmot ja maailma J. R. R. Tolkienin omaisuutta, kappale on Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan.
POV: Gilraen
Summary: ”Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.”
A/N: FF10-haastefic, sanasta sade. FF10-haasteena minulla on siis dúnedain. Ficlet, joka sisältää lähinnä tunnelmointia. Tämä on siis aika lyhyt, mutta en nähnyt syytä pitkittää. Olisitteko kiltit, ja lukisitte myös sanoitukset? Ei tietenkään pakko, mutta minusta ne kuuluvat kiinteästi tähän ficciin.
Feedback: Kyllä, kiitos. Edes lukukuittaus olisi tärkeä juttu!
---
Pohjoisessa, kukkuloiden suojissa elää vielä muutamia sen unohdetun kansan jäsenistä. Kansan, johon kuuluun vereni ja sukuni sitomana. Kansan, jonka kohtalo oli minulle tärkeämpi kuin oma onneni. Olinhan minä tietysti onnellinen pienen hetken ajan, mutta aika on katoavaista enkä usko enää voivani sivuuttaa ajatusta tyhjistä päivistä ja vuosista. Kun näen kevään tuoreiden lehtien punertuvan ja putoavan solisevaan virtaan, voin vain katsoa taakseni ja muistaa taas yhden menneen kesän. Enkä usko jaksavani taas yhtä syksyä ja talvea yksin sinun kättesi rakentamassa talossa.
Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on.
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!
Dúnedainin naiset ovat vahvoja. Mutta kai me saamme surra, vaikka vahvoja olemmekin? Sateiden mukana valuvat kyyneleet ovat jollain tapaa häpeällisiäkin, onhan siitä kulunut jo monta vuotta. Poikani on kasvanut ja lähtenyt omille retkilleen. Virrassa kieppuvat punertavat ja kultaiset lehdet ovat jo kaukana merellä. Kasvojesi kuva on jähmettynyt muistini syvyyksissä liikkumattomaksi ja hiljaiseksi. Sade lankeaa yhä edelleen syksyisin tähän paljaaseen maahan josta olet lähtenyt iäksi. Siksi minä itken enää yksin, syvällä talosi syleilyssä, yöllä kun pisarat peittävät kohinallaan kaikki muut äänet. Silloin talomme on hiljainen ja pimeä.
Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin.
Ja kun yksin sänkyyn kömmin, talo naristi nurkkiaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!
Yksin talossaan asuva nainen ei voi vajota kokonaan synkkyyteen. Rutiinit ja arkiaskareet muodostavan kuin huomaamatta rungon elämälle. Välttämättömyyksien rytmi on armoton, mutta samalla myös lohdullinen. Pilvienkin alla pyykkiä on pestävä ja eläimet on ruokittava. Aamulla on pakko nousta laittamaan ruokaa ja illalla on pakko mennä nukkumaan, että huomenna jaksaa hakata halkoja. En silti saa mielestäni sinua, enkä voi olla tähyilemätä portille sinua odottaen. Muistan aivan liian hyvin, miltä näytit talviaamuisin astuessasi sisään lunta hiuksillasi. Jokainen seinä ja huonekalu piirtää mieleeni kuvan sinusta ja tästä talosta. Enkä voi sulkea silmiäni sinulta.
Kuuletko tuulen riehuvan
Vastusta vailla ärtyneen?
Kuuletko meren kiehuvan
Hetkellä illan hämärtyneen?
Entä kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen?
Missä sinä olet? Etkö voisi tulla takaisin, etkö voisi olla luonani vielä hetken? Syystuulet kantavat luokseni talven viimat, mutta ehtivätkö ne sinne missä sinä olet? Voisinko pyytää kevättuulia tuomaan sinulle siunaukseni? Entä laskeutuuko illan hämy sinne, missä vaellat kaukana ja tavoittamattomissa? Voisiko itse Valar ikävöidä enempää kuin minä, kun puhallan kynttilän sammuksiin ja annan sateen langeta päälleni. Kuuletko sinä minua, Arathorn? Etkö hakisi minua pois täältä?
Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin.
Turhaan murhetta vastaan taistelin.
Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse
Minua laivataan.
Voi kuinka me sinua kaivataan!
Sykerryn peittoni alle ja kuvittelen sinut paikallesi. Siihen viereeni, johon kuuluisit varmemmin kuin käteni ja jalkani kuuluvat minulle. Pyyhkäiset hiuskiehkuran kasvoiltani ja hymyilet lämpimästi. Ojennan käteni ja silitän tyynyäsi murheellisena ja haikeana väkevän kuvan hiipuessa hiljalleen. Kunpa me olisimme haltioita. Häkellyn hetkeksi outoa ajatustani, mutta takerrun siihen sitten kiihkeästi. Voisin itkeä meille meren, ja purjehtia sitten luoksesi Valinoriin. Makaan paikallani ja maalaan mielessäni taulua valkeasta satamasta ja sen takaisesta vihreästä maasta. Värähdän ajatustani muistaessani Númenorin. Kohotan katseeni tummiin kattolautoihin juuri kun sateen kohina aloittaa laulunsa. Minun kohtaloni on ihmisen osa.
Kuuletko tuulten riehuvan
Maailman merten kiehuvan?
Kuuletko tähtien hyminää
Maailman akselin jyminää?
Entä kuuletko keskeltä yön hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen
Fandom: Lotr
Author: Celeb
Rating: G
Beta: Hukka
Pairing: Gilraen / Arathorn
Genre: draama (?)
Warnings: nyyhkistelyjä
Disclaimer: Hahmot ja maailma J. R. R. Tolkienin omaisuutta, kappale on Eppujen Voi kuinka me sinua kaivataan.
POV: Gilraen
Summary: ”Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.”
A/N: FF10-haastefic, sanasta sade. FF10-haasteena minulla on siis dúnedain. Ficlet, joka sisältää lähinnä tunnelmointia. Tämä on siis aika lyhyt, mutta en nähnyt syytä pitkittää. Olisitteko kiltit, ja lukisitte myös sanoitukset? Ei tietenkään pakko, mutta minusta ne kuuluvat kiinteästi tähän ficciin.
Feedback: Kyllä, kiitos. Edes lukukuittaus olisi tärkeä juttu!
---
Pohjoisessa, kukkuloiden suojissa elää vielä muutamia sen unohdetun kansan jäsenistä. Kansan, johon kuuluun vereni ja sukuni sitomana. Kansan, jonka kohtalo oli minulle tärkeämpi kuin oma onneni. Olinhan minä tietysti onnellinen pienen hetken ajan, mutta aika on katoavaista enkä usko enää voivani sivuuttaa ajatusta tyhjistä päivistä ja vuosista. Kun näen kevään tuoreiden lehtien punertuvan ja putoavan solisevaan virtaan, voin vain katsoa taakseni ja muistaa taas yhden menneen kesän. Enkä usko jaksavani taas yhtä syksyä ja talvea yksin sinun kättesi rakentamassa talossa.
Niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on.
Me ovi haassa ollaan vain pois valo on.
Ja me talon kanssa kuunnellaan, kun sade lyö ikkunaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!
Dúnedainin naiset ovat vahvoja. Mutta kai me saamme surra, vaikka vahvoja olemmekin? Sateiden mukana valuvat kyyneleet ovat jollain tapaa häpeällisiäkin, onhan siitä kulunut jo monta vuotta. Poikani on kasvanut ja lähtenyt omille retkilleen. Virrassa kieppuvat punertavat ja kultaiset lehdet ovat jo kaukana merellä. Kasvojesi kuva on jähmettynyt muistini syvyyksissä liikkumattomaksi ja hiljaiseksi. Sade lankeaa yhä edelleen syksyisin tähän paljaaseen maahan josta olet lähtenyt iäksi. Siksi minä itken enää yksin, syvällä talosi syleilyssä, yöllä kun pisarat peittävät kohinallaan kaikki muut äänet. Silloin talomme on hiljainen ja pimeä.
Mä itkin vähän kun tiskasin ja lakaisin
Mä tahdon tähän taloon sinut takaisin.
Ja kun yksin sänkyyn kömmin, talo naristi nurkkiaan.
Voi, kuinka me sinua kaivataan!
Yksin talossaan asuva nainen ei voi vajota kokonaan synkkyyteen. Rutiinit ja arkiaskareet muodostavan kuin huomaamatta rungon elämälle. Välttämättömyyksien rytmi on armoton, mutta samalla myös lohdullinen. Pilvienkin alla pyykkiä on pestävä ja eläimet on ruokittava. Aamulla on pakko nousta laittamaan ruokaa ja illalla on pakko mennä nukkumaan, että huomenna jaksaa hakata halkoja. En silti saa mielestäni sinua, enkä voi olla tähyilemätä portille sinua odottaen. Muistan aivan liian hyvin, miltä näytit talviaamuisin astuessasi sisään lunta hiuksillasi. Jokainen seinä ja huonekalu piirtää mieleeni kuvan sinusta ja tästä talosta. Enkä voi sulkea silmiäni sinulta.
Kuuletko tuulen riehuvan
Vastusta vailla ärtyneen?
Kuuletko meren kiehuvan
Hetkellä illan hämärtyneen?
Entä kuuletko keskeltä kaipuun hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen?
Missä sinä olet? Etkö voisi tulla takaisin, etkö voisi olla luonani vielä hetken? Syystuulet kantavat luokseni talven viimat, mutta ehtivätkö ne sinne missä sinä olet? Voisinko pyytää kevättuulia tuomaan sinulle siunaukseni? Entä laskeutuuko illan hämy sinne, missä vaellat kaukana ja tavoittamattomissa? Voisiko itse Valar ikävöidä enempää kuin minä, kun puhallan kynttilän sammuksiin ja annan sateen langeta päälleni. Kuuletko sinä minua, Arathorn? Etkö hakisi minua pois täältä?
Minä onneton sinun tyynyliinaasi haistelin.
Turhaan murhetta vastaan taistelin.
Ja taas kyynelten seitsemän meren taakse
Minua laivataan.
Voi kuinka me sinua kaivataan!
Sykerryn peittoni alle ja kuvittelen sinut paikallesi. Siihen viereeni, johon kuuluisit varmemmin kuin käteni ja jalkani kuuluvat minulle. Pyyhkäiset hiuskiehkuran kasvoiltani ja hymyilet lämpimästi. Ojennan käteni ja silitän tyynyäsi murheellisena ja haikeana väkevän kuvan hiipuessa hiljalleen. Kunpa me olisimme haltioita. Häkellyn hetkeksi outoa ajatustani, mutta takerrun siihen sitten kiihkeästi. Voisin itkeä meille meren, ja purjehtia sitten luoksesi Valinoriin. Makaan paikallani ja maalaan mielessäni taulua valkeasta satamasta ja sen takaisesta vihreästä maasta. Värähdän ajatustani muistaessani Númenorin. Kohotan katseeni tummiin kattolautoihin juuri kun sateen kohina aloittaa laulunsa. Minun kohtaloni on ihmisen osa.
Kuuletko tuulten riehuvan
Maailman merten kiehuvan?
Kuuletko tähtien hyminää
Maailman akselin jyminää?
Entä kuuletko keskeltä yön hiljaisen,
Kun nimesi kiljaisen