Auringon viimeiset säteet (Arwen/Aragorn, G, tuplaraapale)
Lähetetty: Ma Marras 01, 2010 10:04 pm
Title: Auringon viimeiset säteet
Author: Suetus
Raiting: G
Pairing: Arwen/Aragorn
Genre: Angst, (almoust) tuplaraapale
Warnings: No ei oikeastaa mitään tällä kertaa paitsi angst
Beta: Sori mutta ei ole tällä kertaa
Disclaimer: Myönnän että lainaan vain vähän Tolkienin hahmoille, en omista niitä itse vaikka hienoahan se olisi.
Summary: Aragorn, ihmisten kuningas on kuollut ja Arwen pohtii tulevaisuuttaan.
Feedpack: Palautetta kiitos isolla P:llä. Myös kielteinen palaute on aina plussaa.
Kukkulalla istuu kaunis nainen hiljaisuuden vallitessa ympärillään. Ruoho on värjännyt hänen helmiäisen värisen hameensa vaalean vihreäksi ja sade on kastellut hänen täydellisen mustat hiuksensa märiksi. Mutta nainen ei välitä. Hän tuijottaa pysähtynyt katse silmissään auringonlaskua, joka värjää maiseman kauniin kullanhohtoiseksi. Mutta sitä kauneuttakaan nainen ei huomaa. Ainoa asia joka täyttää hänen päänsä on ajatus; ajatus kuolemasta ja siitä seuraavasta tyhjyydestä sydämessä. Siitä, miten jatkaa eteenpäin kun paluuta ei ole enää menneisyyteen ja onnellisuuteen. Nainen sulkee silmänsä ja hänen sileää poskeaan vasten vierähtää kyynel. Kyynel tipahtaa maahan ja särkyy tuhansiksi välkehtiviksi vesipisaroiksi. Ehkä maailma on liian pieni kaikille. Ehkä kaikkien aika tulee päätökseensä jossain vaiheessa. Hänen aikansa on tullut nyt. Nainen nousee hitaasti mutta suurella sulokkuudella ylös ja katsahtaa viimeisen kerran horisonttiin.
”Hyvästi”, hän kuiskaa ja kääntää selkänsä viimeisen kerran valolle. Viimeiselle valonsäteelle jonka hän tulee ikinä näkemään. Mutta loppujen lopuksi pimeydessä on helpompi elää ilman sokaistumista tai kivun tunnetta. Piiloutuen varjoihin ja eläen ajan loppuun saakka rakkaansa kanssa. Sen nainen tietää. Ja hän on valmis uhraamaan kaikkensa pysyäkseen miehensä kanssa maailman loppuun asti.
A/N: Tästä tuli nyt aika angstista tekstiä mutta eikös se ole tarkoituskin? Toivottavasti pidätte
*Suetus kiittää ja kumartaa ja poistuu vähin äänin pois paikalta*
Author: Suetus
Raiting: G
Pairing: Arwen/Aragorn
Genre: Angst, (almoust) tuplaraapale
Warnings: No ei oikeastaa mitään tällä kertaa paitsi angst
Beta: Sori mutta ei ole tällä kertaa
Disclaimer: Myönnän että lainaan vain vähän Tolkienin hahmoille, en omista niitä itse vaikka hienoahan se olisi.
Summary: Aragorn, ihmisten kuningas on kuollut ja Arwen pohtii tulevaisuuttaan.
Feedpack: Palautetta kiitos isolla P:llä. Myös kielteinen palaute on aina plussaa.
Kukkulalla istuu kaunis nainen hiljaisuuden vallitessa ympärillään. Ruoho on värjännyt hänen helmiäisen värisen hameensa vaalean vihreäksi ja sade on kastellut hänen täydellisen mustat hiuksensa märiksi. Mutta nainen ei välitä. Hän tuijottaa pysähtynyt katse silmissään auringonlaskua, joka värjää maiseman kauniin kullanhohtoiseksi. Mutta sitä kauneuttakaan nainen ei huomaa. Ainoa asia joka täyttää hänen päänsä on ajatus; ajatus kuolemasta ja siitä seuraavasta tyhjyydestä sydämessä. Siitä, miten jatkaa eteenpäin kun paluuta ei ole enää menneisyyteen ja onnellisuuteen. Nainen sulkee silmänsä ja hänen sileää poskeaan vasten vierähtää kyynel. Kyynel tipahtaa maahan ja särkyy tuhansiksi välkehtiviksi vesipisaroiksi. Ehkä maailma on liian pieni kaikille. Ehkä kaikkien aika tulee päätökseensä jossain vaiheessa. Hänen aikansa on tullut nyt. Nainen nousee hitaasti mutta suurella sulokkuudella ylös ja katsahtaa viimeisen kerran horisonttiin.
”Hyvästi”, hän kuiskaa ja kääntää selkänsä viimeisen kerran valolle. Viimeiselle valonsäteelle jonka hän tulee ikinä näkemään. Mutta loppujen lopuksi pimeydessä on helpompi elää ilman sokaistumista tai kivun tunnetta. Piiloutuen varjoihin ja eläen ajan loppuun saakka rakkaansa kanssa. Sen nainen tietää. Ja hän on valmis uhraamaan kaikkensa pysyäkseen miehensä kanssa maailman loppuun asti.
A/N: Tästä tuli nyt aika angstista tekstiä mutta eikös se ole tarkoituskin? Toivottavasti pidätte
*Suetus kiittää ja kumartaa ja poistuu vähin äänin pois paikalta*