Tunnen yhä samoin (Frodo/Sam, Sam/Ruusa) PG-11

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Sansku
Porojen Ylijuttu
Viestit: 1226
Liittynyt: Su Tammi 04, 2004 4:59 pm
Paikkakunta: peräkylä nimeltä Kirkkonummi
Viesti:

Tunnen yhä samoin (Frodo/Sam, Sam/Ruusa) PG-11

Viesti Kirjoittaja Sansku » Su Tammi 09, 2011 9:39 pm

Title: Tunnen yhä samoin
Author: Minä, eli Sansku
Rating: PG-11
Genre: angst, pikkihikkiriikkisen draamaakin
Pairing: Frodo/Sam, Sam/Ruusa

Beta: Word vain
Warning: Slashia ja angstia potenssiin x, ja hobitteja. Varoitan siis ettet lue mitään itsellesi sopimatonta.

Disclaimer: J.R.R. Tolkien omistaa Taru Sormusten Herrasta -trilogian, jolla minä vain törkeästi leikin enemmän tai vähemmän rajallisen mielikuvitukseni kanssa. Idea on omien aivojeni perukoilta ja leffojen pohjalta, jotka ovat Peter Jacksonin käsialaa ja leffoista on lainattu joitain kohtauksia, tietysti, sekä ehkä repliikkejäkin. Otsikko on sovelletusti Lifehousen Out of Breath kappaleesta.

Summary: Se oli täydellinen, kahden hobitin liitto, johon ei minulla ollut sijaa. Eikä minulla ollut sydäntä rikkoa sitä, viedä Ruusan onnea. Ja kaiken lisäksi, mitä Samille kävisi, jos hän olisi valinnut minut? Ei Kontu ole oikea paikka sellaiselle. Joten minä luovutan ja lähden.

Feedback: Elän kommenteista


A/N: Ottaa osaa… öh. Entä jos -haasteeseen ”Entä jos Sam olisi rakastunut Frodoon”.

Well. Se, miten päädyin kirjoittamaan tätä, elämäni toista [ensimmäinen on edelleen keskeneräisenä koneeni syövereissä] TSH-ficciä, onkin mielenkiintoista, koska olen kuitenkin lukenut niitä ficcejä jo vuodesta 04. Varsinkin Sparksin Seurapeli-trilogia on ehkä elämäni parasta TSH-slashia, mitä olen koskaan lukenut. Rehellisesti. Katsoin tosiaan tässä viikonlopun aikana, tai aloitin tuossa torstaina, uudestaan TSH:n pidennetyt elokuvat ja tässä sitä ollaan, kun sain tänään lopetettua. Kirjoittamassa canon!Frodo/Samia ja niin. Ei tässä muuta voi sanoa. Angstilla mennään ja buhuu. Ja vuosipäiväkin oli juuri, kun rekkasin tänne 04.01.2004. Seitsemän pitkää vuotta takana. Hui. Mutta tässä sitä ollaan.

POV on Frodon ja en osaa olla hobittimainen, joten tämä tuskin on kovin hobittimaista, älkää tappako siitä hyvästä, vaikka olenkin saanut olla vuoden Sam useammin kuin kahdesti, okei? :D Ja tämä koostuu useammasta kohtauksesta, eikä toteutus ehkä ole sellainen kuin olisi parhaimmillaan ja joo. Kunhan halusin kirjoittaa. :)

Koettakaa nauttia.

Omistus: Jokaiselle, joka on joskus ”nuoruudessaan” fanittanut TSH:ta ja kaipaa välillä nostalgiapuuskissaan sitä samaa oloa, kun silloin oli leffoja odotellessa. Maailma kaipaa nostalgiaa ja fanityttöilyä TSH:sta! :D


~


TUNNEN YHÄ SAMOIN




Hiki noruu lähes virtanaan selkääni, otsaani ja käsivarsiani pitkin, ja luultavasti vielä muistakin paikoista, mutta en kykene ajattelemaan selkeästi. Kaiken lisäksi kallion terävä ja epätasainen pinta raapii selkääni kivuliaasti, mutta periaatteessa ja käytännössä katsoen se on sivuseikka. Ainoa murheeni pitäisi kaiketi olla se, miten pääsisin täältä helvetin keskeltä elossa pois. Kontuun.
Makaan suljetuin silmin terävällä kalliolla, enkä välitä siitäkin kivestä, joka painaa vasenta lapaluutani kivuliaasti, koska näen Konnun. Hymy melkein nousee huulilleni, kun voin lähes oikeasti tuntea vehreät ruohot kutittamassa jalanpohjiani, kukkien raikkaiden tuoksun nenässäni ja mansikoiden kirpeän sekä makean maun suussani.

”Sam”, kuiskaan käheällä äänellä. En ole juonut vettä ainakaan päivään ja kuumuus vain pahentaa kuivuutta. ”Se on ohi.” Olen alusta asti tiennyt, etten ehkä koskaan enää näe Kontua tai pääse kotimatkalle. Enkä edes toivo sitä enää, koska se ei ole mahdollista. Ei nyt, kun olemme kahden keskellä laavamassaa, ja kuolemamme on lähempänä kuin koskaan aiemmin, koko tämän matkan ajan elämämme on ollut veitsenterällä tanssimista, mutta me molemmat tiedämme, että se loppuu tähän. Tänään.

Laavakivien pauke soi korvissani ja Samin huohotus kuuluu oikealla puolellani, mutta ne ovat pikkuseikkoja.

”Näen Repunpään”, jatkan kuiskaten. Yritän epätoivoisesti saada ajatukseni pysymään jossain tietyssä, keskitetyssä asiassa. ”Ja Gandalfin ilotulitukset, ne kauneimmat ja suurimmat, muistatko ne?”
”Muistan”, Sam kuiskaa ja kun avaan silmäni hetkeksi, näen hänen nojaavan epämukavasti kivenlohkareeseen, jolle olemme pelastautuneet hehkuvan kuumalta laavamassalta, joka velloo ympärillämme. ”Ja Ruusa Töllin tanssin. Ennen kuin lähdimme Konnusta. Hänellä oli rusetteja vaaleissa kiharoissaan, ne olivat niin suloisia…” Sam jatkaa ja hänen äänensä melkein katoaa.

Avaan silmäni uudestaan ja näen veden nousevan hänen silmiinsä, en sano mitään takaisin. Nielaisen vain niin hyvin kuin kuivalta kurkultani kykenen ja tuijotan hänen kasvojaan kivun kouraistessa syvältä mahani pohjaa kylmällä kourallaan. Haluaisin voida sulkea silmäni tai edes kääntää katseeni pois, mutta en kykene siihen. Se viiltää uuden viillon sydämeeni, kun näen kyyneleen tipahtavan Samin poskelle. Ruusan vuoksi.
Nielaisen yhä vain vaikeammin, mutta kuuntelen hänen käheää ääntään, en voi sulkea korviani hänen ääneltään. En vain kykene. En edes siksi, että hän puhuu Ruusa Töllistä, vaikka Samin pitäisi puhua minusta. Rakastaa minua. Haluta minua. Luulin jo tosissani, ettei Ruusa olisi enää hänen ajatuksissaan. Ei enää sen jälkeen, mitä olemme kokeneet tämän vuoden aikana Sormuksen takia, Saattueessa ollessa. Koska se kaikki, mitä tänä aikana oli, ei Sam voi sitä jakaa Ruusan kanssa.

Ei Ruusa ymmärtäisi. Ei samalla tavalla kuin minä. Ruusa ei voisi koskaan ymmärtää sitä taakkaa, jota jouduin kantamaan Sormuksen vuoksi, kun typeränä menin sanomaan, että voisin viedä sen. Ja miksi? En todellakaan tiedä. Ehkä halusin tehdä salaa vaikutuksen Samiin tai jotain. Ja nyt – kaikki on ohi. Kaikki on ohi vain siksi, että Konnussa asuu joku typerä heitukka, jonka nimi on Ruusa Tölli ja hänen hiuksissaan on rusetteja.

Huokaan katkerana ja käännän katseeni pois. Siksi, että jos Sam jonkun kanssa olisi mennyt avioon, niin Ruusan. Ruusa Töllin. Tunnen, kuinka ruumiini vavahtaa lähes huomaamattomasti. Juuri sen verran, että tiedän kivun runtelevan sydäntäni, koska en voi olla Ruusa. Vedän väräjävän henkäyksen, varovaisesti, ihan vain kokeillakseni, että pystynkö siihen. Kun rintani ei repeä, eikä siihen repeä ammottavaa reikää, nousen vaivalloisesti ensin kyynärpäideni varaan ja kun katson Samia, hänen kyyneleitään väärälle, täysin väärälle hobitille, nousen kokonaan. Nousen, koska minua sattuu nähdä hänet itkemässä, surkuttelemassa ja sen näköisenä, että hän hajoaa.

Nousen ja laitan käteni hänen olkapäilleen vain siksi, koska minä olen meistä se vahvempi. Yhä. Vaikka sydämeni hajoaisi pirstaleiksi siitä, ettei Sam koskaan rakasta minua täysin pyyteettömästi, yhtä puhtaasti, kuin Ruusaa, niin minä voin silti lohduttaa häntä, koska olen meistä se vahvempi.

”Sam…” kuiskaan hiljaa. ”Hienoa, että olet siinä, Samvais Gamgi. Tässä nyt, kun kaikki on lopussa, eikä kotimatkaa enää tule”, jatkan hiljaa ja kiedon käsiäni paremmin hänen ympärilleen. Kuumuus alkaa olla jo sietämätöntä, emmekä me kestä enää kauaa.

Sam ei sano mitään, hän vain painaa päänsä rintaani vasten ja kuvittelen pienen hetken, että se on hänen syvin toiveensa. Rinnastani kouraisee, kun hän nostaa lian kyllästämät kasvonsa minuun, joihin kyyneleet ovat tehneet reittejään aina leukapieliin ja rintaan asti. Siitä huolimatta, että Sam on lian kauttaaltaan lian peitossa, kuten minäkin, haluaisin vain tarttua häntä olkapäistä ja suudella suoraan, keskelle suuta. Nielaisen ja käännän katseeni pois, etten paljastaisi mitään siitä, millainen tunteiden kuohu sisälläni on vellonut siitä asti, kun lähdimme Saattueena matkaan Rivendellistä.

”Frodo-herra?” Sam kysyy kuiskaten. Käännän katseeni takaisin hänen kasvoihinsa, jotka ovat aivan liian lähellä. ”Onko tämä nyt tässä? Me… me emme pääse kotiin, emmehän?”
Puraisen huultani kerran. Toisenkin. ”Emme taida, Sam. Olen pahoillani, kun toin sinut tänne asti – ja vain kuole-”

Sam keskeyttää minut painamalla sormensa huulilleni. Katson vain silmät suurina hänen kyyneleisiä silmiään, tovin ja toisenkin, kunnes näen Samin silmissä jotain, mitä en ole koskaan ennen nähnyt. Päättäväisyyttä. Sellaista päättäväisyyttä, joka minulta on mennyt kokonaan ohi. Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta Sam keskeyttää minut uudestaan painamalla tomuiset ja rohtuneet huulensa huulilleni. Jäykistyn vain sekunniksi ennen kuin huokaan vaimeasti hänen huuliaan vasten ja tunnen sulavani siihen paikkaan. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja vedän hänet lähemmäs itseäni vasten. Enää minua itkettää vain se, etten voi koskaan saada minkäänlaista mahdollisuutta onnelliseen tulevaisuuteen Samin kanssa. En koskaan.

”Antakaa anteeksi, Frodo-herra”, Sam kuiskaa hädissään vetäytyessään minusta kauemmas. ”Olen pahoillani, Frodo-herra, minun ei todellakaan – ”
”Sam, älä ole. Minä… en halua menettää sinua. Olet korvaamaton ystävä ja, voi Ukon parta sentään”, mutisen, koska en keksi miten pukisin kaiken sanoiksi.

Sam tuijottaa minua silmät edelleen kauhusta laajenneina, joten kurkottaudun suutelemaan hänen huuliaan. Ja voisin melkein hymyillä, kun tunnen hänen huuliensa rentoutuvan omiani vasten ennen kuin erkanemme kauemmas toisistamme. Siinä, veitsenterällä tanssiessamme, emme tarvitse enää sanoja. Tiedän, että Sam ymmärtää minua. Tietää, että olen rakastunut häneen, enkä haluaisi hänen naivan Ruusa Tölliä koskaan.

Väsymys ja kuumuus alkavat viedä järkeni, enkä jaksa enää ajatella muuta kuin Samin rohtuneita huulia, kun vaivun kalliolle makaamaan. Tunnen, kuinka kaikki karkaa kauemmas ja kauemmas…


* * * *


”Mutta Frodo-herra”, Sam sanoo ja katsoo minua kulmat rypyssä.

Minua ärsyttää ja kiukuttaa pahemman kerran. Ei niinkään se, että pelastuimme ihmeen kaupalla viime tipassa, kun Gandalfin kotkat saapuivat. Ei. Ei todellakaan, minua ottaa päähän vain se tilanne, johon olen ajautunut Samin kanssa sen jälkeen, kun yhtäkkiä meillä onkin elämä edessä ja me emme kuolleetkaan.

”Sam, jos vain… antaisit mahdollisuuden”, sanon hiljaa ja lasken katseeni alas.
”Mutta Frodo-herra”, Sam toistaa ja tunnen hänen tarkkailevan katseensa itsessäni, kun nojaan seinää vasten. ”Se… ei sitä lasketa.”
Nostan katseeni Samiin järkyttyneenä. ”Ei – lasketa? Sitä – ei – lasketa? Anteeksi vain Samvais Gamgi, miten niin sitä ei lasketa? Sinä siis huijasit minua, niinkö?”
”Ei, Frodo-herra, en minä sitä tarkoittanut”, Sam sanoo ja näen, kuinka hän alkaa hermostua. ”Se ei ole sama asia nyt, kun emme kuolekaan. Te… te olette aina minulle erityinen, Frodo-herra.”
”Äh, anna jo tuon teitittelyn olla, Sam. Ja kyllä se lasketaan! Tai muuten sinä huijasit minua”, mutisen ja käännän selkäni hänelle.

Luulen jo Samin lähteneen, mutta sitten tunnen hänen kätensä olkapäälläni, tiedän katsomattakin, että se on Sam.

”Älkää olko epäreilu, Frodo-herra. Me olemme aina ystäviä, minun… minun täytyy mennä Ruusan kanssa naimisiin. Ei meillä ole tulevaisuutta. Ei meillä voisi olla tulevaisuutta. Ei… ei tällaista katsota Konnussa hyvällä. Eikä missään muuallakaan, se on liian erilaista, me emme sopisi joukkoon silloin. Joten… minun täytyy mennä Ruusan kanssa naimisiin. Olen pahoillani, Frodo-herra”, Sam sanoo ääni loppua kohden hiljentyen.

Vedän värisevän henkäyksen kokeeksi ennen kuin nyökkään katkerana. Ei tulevaisuutta. Selväähän se on, ettei Sam valitsisi minua sittenkään, kun hänellä on mahdollisuus saada Ruusa, lapset ja talo. Mitä minulla olisi tarjottavana? Ei mitään muuta kuin minä itse ja talo. Emme me voisi hankkia lapsia. Se olisi… luonnotonta.

Joten nyökkään vielä kerran ennen kuin työnnyn Samin ohi huoneeni ovelle. ”Me lähdemme aamiaisen jälkeen takaisin Kontuun.”


Sen jälkeen en enää puhunut pitkään aikaan kunnolla Samille. Jotain meni pysyvästi rikki Rivendellissä, kun Sam sanoi valitsevansa mieluummin Ruusan kuin minut, ja ymmärränhän minä sen. Ei minulla olisi mitään sellaista tarjottavana, mitä Ruusa ei voisi tarjota, pikemminkin päinvastoin. En voi tarjota hänelle sitä, mitä Ruusa voi tarjota.
Joten vetäydyin pitkäksi aikaa Bilbon jättämään taloon, enkä oikeastaan liikkunut minnekään ennen kuin Merri ja Pippin raahasivat minut väkisin Vihreään lohikäärmeeseen yhdelle tuopilliselle, he halusivat juoda maljat. Sam toki liittyi seuraamme myös, mutta en antanut sen häiritä vaan esitin normaalia, aivan kuin kaikki olisi ihan kuin ennenkin. Silloin paluustamme Kontuun oli oikeastaan vain hetki, muutama viikko, mutta Merri ja Pippin kaipasivat meitä, olimme olleet kovin kauan erossa tosistamme. Se oli silti minulle vaikeaa, lähes luonnotonta, olla heidän kolmen seurassa, vaikka ennen olimme lähes parhaita ystäviä keskenämme. Silloin myös sain uuden iskun jo ennestään niin rikkinäiseen sydämeeni, kun sain todistaa omin silmin Samin kosintaa Ruusalle kapakan toisella puolella.

Kosinnan jälkeen minä katosin. Eräs ajatus alkoi kyteä päässäni entisestään, se oli tullut päähäni oikeastaan jo Rivendellissä, kun puhuin Bilbosta Gandalfille sekä Elrondille. Aloin ajatella lähtemistä yhä enemmän, kun tajusin, ettei minulle oikeasti ollut enää mitään Konnussa. Ei mitään. Häät olisivat aivan liian pian ja minuun sattui yhä nähdä Sam Ruusan kanssa, joten miksi kärsisin lisää?

Viimein minulle tarjoutui kaipaamani tilaisuus, kun Gandalf ilmestyi Kontuun ja kertoi, että Bilbo lähtisi Harmaisiin satamiin ja sieltä Valinoiriin haltioiden kunniavieraana. Se olisi viimeinen laiva. Saimme sovittua yksityiskohdat ja helpotus valtasi mieleni.


* * * *


Talutan Bilboa Samin kanssa kohti laivan lastaussiltaa ennen kuin annan Elrondin taluttaa setäni laivaan. Galadriel seuraa perässä ja möykky nousee kurkkuuni, enkä meinaa saada sitä nielaistua sitä alas. Gandalf on jo melkein lastaussillalla ennen kuin kääntyy hymyillen minua kohti. Tunnen Samin, Merrin ja Pippinin oudoksuvat katseet itsessäni, kun otan epävarman askeleen kohti Gandalfia.

”Hyvästi, urheat hobittini”, Gandalf sanoo mahtipontisella äänellä ja katsoo vuoronperään Pippiniä, Merriä ja Samia. Kaikki kolme niiskaisevat surullisina, mutta minä yritän yhä vain nielaista möykkyä alas kurkustani. ”En sano, ettette saisi itkeä. Sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta.”

Sam huokaisee helpottuneena Gandalfin viimeisen lauseen jälkeen ja pyyhkäisee salaa kyyneleen poskeltaan. Katson, kuinka Gandalf ottaa askeleen lastaussillalle ennen kuin pysähtyy hetkeksi ja kääntyy katsomaan minua.

”On tullut aika, Frodo.”

Merri, Pippin ja viimeisenä Sam, kääntyvät katsomaan minua oudoksuen, kun otan uudestaan epävarman askeleen kohti Gandalfia. Hymyilen heille hieman alakuloisesti, mutta se tuntuu oikealta yhä. En halua jäädä Kontuun katselemaan kauemmaksi aikaa, kuinka Sam ja Ruusa huolehtivat kahdesta upeasta ja suloisesta lapsestaan. Se on minulle aivan liikaa.

”Mitä hän tarkoittaa?” Sam viimein kysyy ja katsoo minua pelko silmiensä takana.
Nielaisen. ”Sam… me lähdimme pelastamaan Kontua, ja nyt se on pelastettu. Se on tehty. Mutta se, mitä siellä enää on – se ei ole minua varten.”
”Ette te tarkoita tuota, Frodo-herra. Ette voi lähteä”, Sam kuiskaa. Kyynel ja toinenkin tipahtaa Samin kasvoille. Sydämeni alkaa kiljua onnesta, mutta minun tekisi mieli vain itkeä.

Ojennan suuren nahkakantisen kirjan Samille. Olen täyttänyt sitä nämä vuodet meidän tarinallamme, Saattueen tarinalla Sormuksen suojelemiseksi, mutta siinä on yhä tilaa jonkun verran.

”Sam, siinä on vielä muutama sivu tilaa. Sinulle. Sinun tarinallesi”, sanon ja ojennan kirjan surullisesti hymyillen.

Käännyn Merrin puoleen ja minua alkaa surettaa entistä enemmän, kun näen hänen loputtomat kyyneleensä. Halaan häntä tiukasti ennen kuin siirryn halaamaan Pippiniä vähintään yhtä tiukasti. Minulle tulee taatusti heitä kaikkia ikävä, mutta tiedän, etten voi jäädä Kontuun. En niin kauan kuin…

Seuraan Gandalfia aina lastaussillalle asti ennen kuin Sam huutaa minua pysähtymään. Käännyn katsomaan häntä, mutta en ota askeltakaan häntä kohti, vaikka oikeasti haluaisin. Kyyneleet tulvivat jo virtana hänen poskilleen.

”Minä… Frodo-herra, kaikki voi muuttua, Frodo-herra, jos te vain jäätte, minä – ”

Ravistan päätäni muutaman kerran. Tunnen jotain märkää poskellani, mutta en välitä siitä. Annan sen olla. Hymyilen vain niin hyvin kuin pystyn ja heilautan rantaan jääville ystävilleni, sekä hobitille, jota rakastin. Sen jälkeen käännyn, vaikka tunnen sydämeni hajoavan entistä pahemmin. Menen epävarmoin askelin kohti laivan nokkaa ja katson menosuuntaamme, kultana kimmeltävää aurinkoa niin kauan kunnes silmiäni alkaa särkeä.

”Se oli oikea ratkaisu, Frodo”, Gandalf sanoo hiljaa.

Nyökkään ja olen samaa mieltä, vaikka minua sattuu. Vaikka hengitykseni kulkee rahisevana ja katkonaisena, vaikka keskellä rintaani ammottaa verta vuotava reikä, joka ei täyty koskaan. Ei tässä maailmassa.

Mutta se oli oikea ratkaisu, vaikka tunnen edelleen samoin.


A/N2: Toivottavasti onnistuin edes jotenkin. :)
ava; Yash.

Tunnustautuu vuosien 2004, 2006-2008, 2010 Samiksi ja vuoden 2005 Betaksi.

Pönkki 1996-2009

Olit maailman paras koira, rakas suojelusenkelini. Ilman sinua en olisi jaksanut läpi myrskyjen. Kaipaan sinua.

Avatar
Suetus
Örkki
Viestit: 155
Liittynyt: Pe Elo 07, 2009 9:24 pm
Paikkakunta: Siellä jossain maailman laidalla

Re: Tunnen yhä samoin (Frodo/Sam, Sam/Ruusa) PG-11

Viesti Kirjoittaja Suetus » Ma Tammi 10, 2011 2:30 pm

O.o jaa että onnistuitko? Ainakin sait minut itkemään, senkin ilkeä ihminen, laittaa nyt viattomat ihmiset itkemään :shock: . Mutta siiis niin odotas kun kokoan ajatukseni...

Tämä oli siis aivan loistava, hienoa kuvailua, kerrontaa ja silleen. Oli mukava kun tarina punoutui selvästi kirjan tapahtumiin, eli olisi vaikka oikeasti voinut tapahtua. Tykkäsin kyllä aivan hirvittävästi. Kirjoita lisää :)

*Suetus kuittaa ja poistuu paikalta vähin äänin*
little piece of heaven

Vuoden 2010 Frodo :3

Avatar
legolas-aragorn
Örkki
Viestit: 76
Liittynyt: Pe Loka 23, 2009 3:07 pm

Re: Tunnen yhä samoin (Frodo/Sam, Sam/Ruusa) PG-11

Viesti Kirjoittaja legolas-aragorn » Pe Huhti 01, 2011 11:00 pm

Voi ei, ihana <3 Minä kyynelehdin jo itsekin! Hieno ficci!
100% Lord of the Ring Fani <3

Vastaa Viestiin