Puolikas (PG, FF10 6/10)
Lähetetty: Pe Joulu 14, 2012 9:22 am
FF10 6/10
sana 08: liian vähän
title: Puolikas
rating: PG
disclaimer: en omista Tolkienin tuotosten mitään paikkoja, henkilöitä, tapahtumia yms yms keksintöjä, vaan omaksi ja muiden kummastukseksi kirjoittelen.
summary: Kun nyt olen yksin, jokainen ihminen tuntuu Tuomiovuoren korkuiselta ja vannomani valat hirvittävän raskailta kantaa.
A/N: Meissä jokaisessa asuu pieni Klonkku, vaikka emme puhuisikaan aivan yhtä kovaan ääneen ja kummallisesti. Tämä sijoittuu siis Gondoriin ja Denethorin hoviin pian sen jälkeen, kun Pippin on juhlallisesti vannonut uskollisuuttaan käskynhaltijalle. Koko teksti on periaatteessa Pippinin ajatuksia, ei-kursivoidut pätkät muuta. One-shot.
A/N 2: Että olenkin kaivannut tätä! Kyllä mä viäl kirjoitan FF10-ficcini loppuun, perhana... :D
*
Minä olen aivan liian vähän tälle valtakunnalle.
Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit, Peregrin, oikea tolvana? Mitä ihmettä sinä edes täällä teet? Nyt saat maksaa pässinkalloisesta uteliaisuudestasi. Kenties opit sen, että mikäli Gandalf sanoo, että salamyhkäistä kristallipalloa ei saa katsoa, niin sitä ei sitten pahus soikoon katsota! Typerä, typerä Peregrin, ja nyt olet täällä ja olet taas puhunut ohi suusi. Miten ajattelit selvitä suunnattoman uskollisuutesi ja mahtipontisten lupaustesi seurauksista?
Katso nyt ympärillesi. Katso tarkkaan. Hyvin hoidetut mukulakivikadut ja niitä astelevat pitkät, ylväät ihmiset. Uljaat, korskuvat hevoset ja raudan helähdykset miekoissa ja valjaissa. Ei sinulla ole täällä paikkaa, mahtavien joukossa, ylimystön parissa, ihmisten seassa. Kiviset rakennukset kohoavat pilviin ja tavoittelevat kuuta, ja niiden holveihin pieni hobitti hukkuu kuin muurahainen mereen. Katoat ihmisjoukkoihin, ja hevoset uhkaavat jatkuvasti talloa sinut jalkoihinsa.
En minä kuulu tänne. Minulla on asetakki, hopealla kirjailtu ja ylpeydellä valmistettu, mutta olen Gondorin sotureiden rinnalla vain asemiehen varjo ja pikkuinen. Puolituiseksi he minua sanovat, ja sehän minulle sopiikin. Asemiehen puolikas, se minä olen, ja mahdanko edes puolikkaaksi riittää. Sodan ja rauhan aikana, eläissä ja kuollessa, niinhän minä lupasin, mutta mitä se puolikkaan sotilaan suusta kuultuna on muuta kuin sanahelinää ja kerskailua? Varmasti saan kuitenkin pitää lupaukseni ja kuolla hänen puolestaan, niin en olekaan aivan turha hobitti. Mitä tässä muuta voi käydä, sen minä tahtoisin tietää.
Piristy nyt, Peregrin, olethan sinä sentään Tuk ja kuullut kymmeniä kertoja, miten mahtava ja suuri vaikkapa Härkäräikkä Tuk oli eläessään. Ei kai käskynhaltijakaan olisi sinun lupauksillesi korviaan lotkauttanut, jos olisit ollut hänen mielestään aivan mitätön? Ja milloin olet alkanut olla noin varma kuolemastasi tällä matkalla?
Vai Härkäräikkä Tuk? Saatanpa olla hänelle sukua, mutta mitä se on tähän mennessä hyödyttänyt? Olen menettänyt Frodon ja Samin, olen menettänyt koko muun retkueen, olen menettänyt Merrin, koska en ole pystynyt ketään puolustamaan. Kuinka minä Gondorin käskynhaltijaa suojelen paremmin kuin omia ystäviäni? Pahuksen kuuluisa Härkäräikkä saisi nyt ilmestyä haudastaan minun tilalleni ja olla parempi sotilas. Onhan Gandalf täällä, mutta hänen seurastaan tuskin pääsen nauttimaan kovin usein, hän kuuluu noihin suuriin saleihin ja hämyisiin kirjastoihin. Sinne hän kuuluu, vaan minä olen aivan eksyksissä.
Merri, minun rakas Merrini... mahdanko enää nähdä häntä? Me olemme kohdanneet paljon ihmisiä pidempiä ja suurempiakin ihmeitä, mutta olemme kuitenkin kohdanneet ne yhdessä. Kun nyt olen yksin, jokainen ihminen tuntuu Tuomiovuoren korkuiselta ja vannomani valat hirvittävän raskailta kantaa. Tänne minä kuitenkin kuolen, yksin, ja tietämättömänä siitä, mitä rakkaimmalle ystävälleni tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Jos en kuole taistelussa, niin joku noiden ylväiden ihmisten hevosista astuu vahingossa päälleni, ja jos en siihenkään ansaan putoa, niin viimeistään minä pakahdun ikävään Merriä ja Timanttia kohtaan. Voi minun rakkaani, rakkaani, minä olen niin vähän ja turha, kaukana ja yksin...
Peregrin, Gondorin sotilas, vaikka olisi kuinka puolikas, ei itke, varsinkaan kadulla.
Eivätkö sotilaat tunne ikävää? Edes puolikkaat? Saatan kantaa asetakkia, mutta sen alla minä kannan myös sydäntä, ja sydän tulvii yli nyt.
Mutta jos kantaisit sydämesi vaikkapa omaan huoneeseesi, ennen kuin vuodatat sen sisällön asetakkisi rinnuksille. Silmäkulmia kirvelee jo, pidä kiirettä, vesi tuntuu silmien alla, olet puolikas sotilas asetakki päällä, et itke kadulla, Merri, anna minulle anteeksi...
"Puolituinen, hoi! Peregrin! Onko sinulla levähdyshetki? Tule nauttimaan tuoppi kanssamme!"
"Myöhemmin, vähän myöhemmin illalla! Kiitos!"
Eivät he tainneet ehtiä huomata, miksi juoksin.
sana 08: liian vähän
title: Puolikas
rating: PG
disclaimer: en omista Tolkienin tuotosten mitään paikkoja, henkilöitä, tapahtumia yms yms keksintöjä, vaan omaksi ja muiden kummastukseksi kirjoittelen.
summary: Kun nyt olen yksin, jokainen ihminen tuntuu Tuomiovuoren korkuiselta ja vannomani valat hirvittävän raskailta kantaa.
A/N: Meissä jokaisessa asuu pieni Klonkku, vaikka emme puhuisikaan aivan yhtä kovaan ääneen ja kummallisesti. Tämä sijoittuu siis Gondoriin ja Denethorin hoviin pian sen jälkeen, kun Pippin on juhlallisesti vannonut uskollisuuttaan käskynhaltijalle. Koko teksti on periaatteessa Pippinin ajatuksia, ei-kursivoidut pätkät muuta. One-shot.
A/N 2: Että olenkin kaivannut tätä! Kyllä mä viäl kirjoitan FF10-ficcini loppuun, perhana... :D
*
Minä olen aivan liian vähän tälle valtakunnalle.
Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit, Peregrin, oikea tolvana? Mitä ihmettä sinä edes täällä teet? Nyt saat maksaa pässinkalloisesta uteliaisuudestasi. Kenties opit sen, että mikäli Gandalf sanoo, että salamyhkäistä kristallipalloa ei saa katsoa, niin sitä ei sitten pahus soikoon katsota! Typerä, typerä Peregrin, ja nyt olet täällä ja olet taas puhunut ohi suusi. Miten ajattelit selvitä suunnattoman uskollisuutesi ja mahtipontisten lupaustesi seurauksista?
Katso nyt ympärillesi. Katso tarkkaan. Hyvin hoidetut mukulakivikadut ja niitä astelevat pitkät, ylväät ihmiset. Uljaat, korskuvat hevoset ja raudan helähdykset miekoissa ja valjaissa. Ei sinulla ole täällä paikkaa, mahtavien joukossa, ylimystön parissa, ihmisten seassa. Kiviset rakennukset kohoavat pilviin ja tavoittelevat kuuta, ja niiden holveihin pieni hobitti hukkuu kuin muurahainen mereen. Katoat ihmisjoukkoihin, ja hevoset uhkaavat jatkuvasti talloa sinut jalkoihinsa.
En minä kuulu tänne. Minulla on asetakki, hopealla kirjailtu ja ylpeydellä valmistettu, mutta olen Gondorin sotureiden rinnalla vain asemiehen varjo ja pikkuinen. Puolituiseksi he minua sanovat, ja sehän minulle sopiikin. Asemiehen puolikas, se minä olen, ja mahdanko edes puolikkaaksi riittää. Sodan ja rauhan aikana, eläissä ja kuollessa, niinhän minä lupasin, mutta mitä se puolikkaan sotilaan suusta kuultuna on muuta kuin sanahelinää ja kerskailua? Varmasti saan kuitenkin pitää lupaukseni ja kuolla hänen puolestaan, niin en olekaan aivan turha hobitti. Mitä tässä muuta voi käydä, sen minä tahtoisin tietää.
Piristy nyt, Peregrin, olethan sinä sentään Tuk ja kuullut kymmeniä kertoja, miten mahtava ja suuri vaikkapa Härkäräikkä Tuk oli eläessään. Ei kai käskynhaltijakaan olisi sinun lupauksillesi korviaan lotkauttanut, jos olisit ollut hänen mielestään aivan mitätön? Ja milloin olet alkanut olla noin varma kuolemastasi tällä matkalla?
Vai Härkäräikkä Tuk? Saatanpa olla hänelle sukua, mutta mitä se on tähän mennessä hyödyttänyt? Olen menettänyt Frodon ja Samin, olen menettänyt koko muun retkueen, olen menettänyt Merrin, koska en ole pystynyt ketään puolustamaan. Kuinka minä Gondorin käskynhaltijaa suojelen paremmin kuin omia ystäviäni? Pahuksen kuuluisa Härkäräikkä saisi nyt ilmestyä haudastaan minun tilalleni ja olla parempi sotilas. Onhan Gandalf täällä, mutta hänen seurastaan tuskin pääsen nauttimaan kovin usein, hän kuuluu noihin suuriin saleihin ja hämyisiin kirjastoihin. Sinne hän kuuluu, vaan minä olen aivan eksyksissä.
Merri, minun rakas Merrini... mahdanko enää nähdä häntä? Me olemme kohdanneet paljon ihmisiä pidempiä ja suurempiakin ihmeitä, mutta olemme kuitenkin kohdanneet ne yhdessä. Kun nyt olen yksin, jokainen ihminen tuntuu Tuomiovuoren korkuiselta ja vannomani valat hirvittävän raskailta kantaa. Tänne minä kuitenkin kuolen, yksin, ja tietämättömänä siitä, mitä rakkaimmalle ystävälleni tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Jos en kuole taistelussa, niin joku noiden ylväiden ihmisten hevosista astuu vahingossa päälleni, ja jos en siihenkään ansaan putoa, niin viimeistään minä pakahdun ikävään Merriä ja Timanttia kohtaan. Voi minun rakkaani, rakkaani, minä olen niin vähän ja turha, kaukana ja yksin...
Peregrin, Gondorin sotilas, vaikka olisi kuinka puolikas, ei itke, varsinkaan kadulla.
Eivätkö sotilaat tunne ikävää? Edes puolikkaat? Saatan kantaa asetakkia, mutta sen alla minä kannan myös sydäntä, ja sydän tulvii yli nyt.
Mutta jos kantaisit sydämesi vaikkapa omaan huoneeseesi, ennen kuin vuodatat sen sisällön asetakkisi rinnuksille. Silmäkulmia kirvelee jo, pidä kiirettä, vesi tuntuu silmien alla, olet puolikas sotilas asetakki päällä, et itke kadulla, Merri, anna minulle anteeksi...
"Puolituinen, hoi! Peregrin! Onko sinulla levähdyshetki? Tule nauttimaan tuoppi kanssamme!"
"Myöhemmin, vähän myöhemmin illalla! Kiitos!"
Eivät he tainneet ehtiä huomata, miksi juoksin.