Sauronin mustat palvelijat (angst, Ficlet, PG-13)
Lähetetty: La Heinä 13, 2013 3:51 pm
Title: Sauronin mustat palvelijat
Author: Swamppe
Rating: PG-13
Pairing: ei ole
Genre: angstia, angstia ja angstia, pikkuficci
Warnings: eipä ole. mutta älä toki lue jos arvelet että menetät yöunesi tästä angstimäärästä
Disclaimer: Hahmot ovat vain ja ainoastaan Tolkienin, käytän vain niitä ficceihini. En hyödy kirjoittamisesta rahallisesti.
Summary: Juonta ei ole no okei, on, ja se on siis Nazgûlien ajatusmaailmaa kuvaava pätkä.
A/N: Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän. Siksi, koska haluan hieman valottaa Nazgûlien ajatuksia. En usko että he olisivat täysin uskollisia Sauronille, mutta heillä ei ole voimaa häntä vastaan mitään tehdä. Omasta mielestäni tämä on ihan onnistunut pikku ficci. <:
Palautetta, tottakai <: Enjoy!
Sauronin mustat palvelijat
On vain kipu.
Kipu, joka riistää ilon ja kaikki hyvät muistot mielestäni. Tuntuu kuin ei olisi enää minua. Vain mustaan kaapuun verhoutunut pahuuden olento. En halunnut tälläistä. Sen muistan. Mutta Sauron on herrani, Valtiaani. Hän ei hyväksy niskoittelevia palvelijoita. Enkä minä ole sellainen. Tapan, jos minun on pakko, ja joskus tapan vain tappamisen ilosta. Silloin tunnen, samalla tavalla kuin henki ruumiistani pakeni, pakenee myös kuolevien henget heidän ruumiistaan. Haluan olla jotain. Täytetty. Mutta en koskaan pääse rauhaan. Olevaisuuteni on jatkumo, joka ei koskaan Sauronin ollessa lakkaa. Katkeruus syövyttää viimeisiä järjen rippeitäni. Haluan nousta Herraani vastaan, mutten kykene siihen.
Otsallani keinuu kruunu ja minua pelätään. Mutta se on vain näytelmää. Oikeasti en ole mitään. En pystyisi tekemään pahaa örkinpoikasellekkaan, jos Sauron ei minua ruokkisi pimeydellään. Niin minusta tuli tälläinen. Yksikään valon pilkahdus ei minun kaavustani heijastu. Ja pahuus on kuin kipua, joka pakottaa minut toimimaan. Muistan etäisesti Sormuksen, jonka kerran asetin sormeeni. Muistan Pimeyden Herran tyhjät lupaukset, jotka uskoin. Olin nuori ja kunnianhimoinen. Ihmisten ruhtinas. Kansa palveli maata minun jalkojeni alla. Mutta Sauron lupasi enemmän. Maailman herruuden. Ja minä otin sen vastaan.
Sisältäni purkautuu tuskanhuuto. Se on niin korkea, että ihmiset sen kuullessaan peittävät korvansa kauhuissaan. Mutta mikään ei auta. He kuulevat aina tuon äänen päässään, jos vaipuvat epätoivoon. Ja heidän unissansa huuto kaikuu pimeän huoneen kaikista nurkista eikä koskaan lakkaa. Ja se heijastuu heidän pelkoihinsa ja tuskaansa. He tuntevat itsensä petetyiksi ja hyljätyiksi. Aivan kuten minä.. me tunnemme. Mutta me jatkamme silti. Sauron laittaa meidät jatkamaan, eikä kuuntele surkeita pyyntöjämme. Joskus hän kiduttaa meitä päämme sisällä äänellään. Pimeyden Ruhtinas syyttää meitä kaikista epäonnistumistaan. Ja hän heittää meidät sysipimeään tyrmään, antamatta meidän olla veljiemme lähellä. Ja ratsumme hän kahlitsee torninsa juureen. Tuolla nuo säälittävät olennot huutavat nytkin. Ja makaan tyrmäni lattialla, katkeruus mielessäni.
Minulla ei ole sydäntä, en kykene rakastamaan. Minulla ei ole sielua, en kykene kuolemaan enkä elämään. Minulla ei ole ruumista, en kykene halujani täyttämään. Ympärilläni on vain kaapuun kiedottu muisto siitä mikä olin kerran. Ja otsallani on rautainen, musta kruunu, joka on yhtä arvoton kuin paperinen lasten tekele. Ainoastaan Sauron on kunniassaan. Herramme näkee koko Valtakuntansa, ja se on suuri. Mutta silti hän vihassaan halajaa enemmän tilaa, valtaa.
Kaikki olennot, jotka sen pinnalla matelevat, ovat hänen omaisuuttaan, alaisuudessaan. Kukaan ei uskalla kapinoida Pimeyden Ruhtinasta vastaan. Mutta ainoat, jotka kapinoitsijoita rankaisevat, ovat Sauronin läheisimmät palvelijat. Hän kutsuu meitä ruumiikseen. Mutta ei minulla.. meillä ole ruumista.
Jälleen tuskanhuuto kajahtaa ilmaan, kun ratsastan lentävällä ratsullani ilmassa. Sauron käskee minun mennä, hakea Sormus. Hänen himonsa on valtava. Ja hän tietää, missä tuo pieni, mutta ei tippaakaan viaton esine on. Kontu. Konnussa. Reppuli. Reppulilla.
Sauron antaa minulle ja mustille veljilleni pimeyden ratsun. Tuon olennon silmät ovat punaiset ja tuikkivat Herramme vihaa. Kavioista kimpoilee tuhansia pieniä kipinöitä, kun hevonen nostaa hurjan laukan.
Kiidämme pimeän Valtakunnan porteille, jotka meille avataan. Lähemmäs Kontua päästyämme hajaannumme odottamaan. Ilmassa on pelkoa. Konnun säälittävät pienet olennot pakenevat maan alle koloihinsa. Kun Sauron lopulta hallitsee Keskimaata, nuo surkimukset saavat kokea hänen vihansa. Se ruokkii omaa vihaani, ja kiidän taas eteenpäin. Pysäytän ratsuni yhden kolon eteen. Pikku hobitti osoittaa tärisevin sormin Reppulin kolon suunnan. Harva pystyy edes keskustelemaan meidän Pimeyden olentojen kanssa. Se saa minut tuntemaan oloni yksinäiseksi. Mutta minulla on vihani. En ole yksin vihani kanssa.
Hobitinkolo on inhottavan värikäs. Ja tyhjä. Reppuli on paennut. Raivon ja tuskan huuto kohoaa huppuni peitosta. Veljeni kuulevat tuon huudon, ja ottavat Reppulin kiinni. Ja Sauron voi kerrankin olla meille kiitollinen. Ei, ei hän osaa tuntea kiitollisuutta. Ainoastaan me saatamme tuntea itsemme hivenen arvokkaimmiksi, suoriuduttuamme tehtävästä. On vain saatava se Sormus.
********
Tajuntaamme iskostuu yksi ajatus. Reppuli on karannut käsistämme. Ratsuni nostaa hurjan laukan ja kiitää joen vierustaa yrittäen kuroa umpeen välimatkaa, jonka nuo pikku otukset ovat onnistuneet kuromaan. Inhottavat nokkelat hobitit onnistuivat karkaamaan lautalle. Mutta vielä meillä on mahdollisuutemme. Emmekä koskaan lakkaa yrittämästä, vaikka tuo mahdollisuus olisikin pieni.
Kaikista vihaamistani Keskimaan olennoista eniten tunnen vihaa haltioita kohtaan. Nuo niin puhtaat, viisaat Esikoiset kuvittelevat olevansa jotain. Mutta Sauron ajaa heidätkin tiehensä Rauhan tyyssijastaan. Noiden kodit rikotaan tuhansiksi palasiksi, ja pyhät tilat häpäistään. Ja voi, kunpa voisinkin vuodattaa haltian verta. Viime kerrasta on niin pitkä aika.. Nuo viheliäiset valon palvojat ovat muka niin hyviä piileskelemään. Raukat linnoittautuvat metsiinsä ja laaksoihinsa. Ja olisi typerää mennä lentävällä ratsullani heidän laaksoonsa, sillä se olisi varma kuolema ratsulleni. Jos haltiat jossain hyviä ovat, niin jousella ampumisessa. Vihani kasvaa jälleen.
Ja nyt on yksi ainoa haltia onnistunut viemään Sormuksen meiltä tavoittelemattomiin. Vihan huudot kohoavat veljieni ja minun huulilta. Ratsumme astuvat tuohon puhtoiseen veteen, vaikka se satuttaakin heidän jalkojaan. Nostamme miekat osoittamaan haltiaa ja Sormuksen viejää, Reppulia. Haltia puhkeaa puhumaan kummallista kieltään.
Kauhun parahdukset täyttävät ilman, kun näemme meitä kohti vyöryvän vesipatsaan. Aallon harjalla ratsastaa ikään kuin hevosmaisia olentoja. Yritämme perääntyä, mutta liian myöhään. Muistikuviini jäi vain tuo suunnaton kipu, kun vesi repii meitä kappaleiksi. Olemme hajoitetut, rikki revityt. Ainoastaan olevaisuutemme lipuu Mordoria kohti. Sillä vesi ei voi pysäyttää meidän olemassaoloamme. Me emme voi kuolla, päästä ikuiseen rauhaan. Tuo kirous niskassamme painaa päivä päivältä yhä enemmän. Mutta me kannamme sen harteillamme ylpeinä ja kammottavina.
Herramme viha on rajaa vailla. Hän pakottaa meidät tyrmiimme, ja kiduttaa meitä kuukausia. Koko sen pitkän ajan, kun Sormus on haltioiden laaksossa. Ja me kiroamme haltiat ikivanhoilla kirouksillamme. Kiroamme heidän lapsensa ja lapsiensa lapset, ja kiroamme heidät veneensä rikki menevän, kun he Keskimaan joskus jättävät. Mutta tuo kaikki on turhaa. Olemme taas yksin tyrmässämme.
Silloin kadotin minuuteni.. Nyt on vain me, aina ja ikuisesti. Me ja veljemme. Ja Mahtava Sauron on Herramme.
The End.
Author: Swamppe
Rating: PG-13
Pairing: ei ole
Genre: angstia, angstia ja angstia, pikkuficci
Warnings: eipä ole. mutta älä toki lue jos arvelet että menetät yöunesi tästä angstimäärästä
Disclaimer: Hahmot ovat vain ja ainoastaan Tolkienin, käytän vain niitä ficceihini. En hyödy kirjoittamisesta rahallisesti.
Summary: Juonta ei ole no okei, on, ja se on siis Nazgûlien ajatusmaailmaa kuvaava pätkä.
A/N: Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän. Siksi, koska haluan hieman valottaa Nazgûlien ajatuksia. En usko että he olisivat täysin uskollisia Sauronille, mutta heillä ei ole voimaa häntä vastaan mitään tehdä. Omasta mielestäni tämä on ihan onnistunut pikku ficci. <:
Palautetta, tottakai <: Enjoy!
Sauronin mustat palvelijat
On vain kipu.
Kipu, joka riistää ilon ja kaikki hyvät muistot mielestäni. Tuntuu kuin ei olisi enää minua. Vain mustaan kaapuun verhoutunut pahuuden olento. En halunnut tälläistä. Sen muistan. Mutta Sauron on herrani, Valtiaani. Hän ei hyväksy niskoittelevia palvelijoita. Enkä minä ole sellainen. Tapan, jos minun on pakko, ja joskus tapan vain tappamisen ilosta. Silloin tunnen, samalla tavalla kuin henki ruumiistani pakeni, pakenee myös kuolevien henget heidän ruumiistaan. Haluan olla jotain. Täytetty. Mutta en koskaan pääse rauhaan. Olevaisuuteni on jatkumo, joka ei koskaan Sauronin ollessa lakkaa. Katkeruus syövyttää viimeisiä järjen rippeitäni. Haluan nousta Herraani vastaan, mutten kykene siihen.
Otsallani keinuu kruunu ja minua pelätään. Mutta se on vain näytelmää. Oikeasti en ole mitään. En pystyisi tekemään pahaa örkinpoikasellekkaan, jos Sauron ei minua ruokkisi pimeydellään. Niin minusta tuli tälläinen. Yksikään valon pilkahdus ei minun kaavustani heijastu. Ja pahuus on kuin kipua, joka pakottaa minut toimimaan. Muistan etäisesti Sormuksen, jonka kerran asetin sormeeni. Muistan Pimeyden Herran tyhjät lupaukset, jotka uskoin. Olin nuori ja kunnianhimoinen. Ihmisten ruhtinas. Kansa palveli maata minun jalkojeni alla. Mutta Sauron lupasi enemmän. Maailman herruuden. Ja minä otin sen vastaan.
Sisältäni purkautuu tuskanhuuto. Se on niin korkea, että ihmiset sen kuullessaan peittävät korvansa kauhuissaan. Mutta mikään ei auta. He kuulevat aina tuon äänen päässään, jos vaipuvat epätoivoon. Ja heidän unissansa huuto kaikuu pimeän huoneen kaikista nurkista eikä koskaan lakkaa. Ja se heijastuu heidän pelkoihinsa ja tuskaansa. He tuntevat itsensä petetyiksi ja hyljätyiksi. Aivan kuten minä.. me tunnemme. Mutta me jatkamme silti. Sauron laittaa meidät jatkamaan, eikä kuuntele surkeita pyyntöjämme. Joskus hän kiduttaa meitä päämme sisällä äänellään. Pimeyden Ruhtinas syyttää meitä kaikista epäonnistumistaan. Ja hän heittää meidät sysipimeään tyrmään, antamatta meidän olla veljiemme lähellä. Ja ratsumme hän kahlitsee torninsa juureen. Tuolla nuo säälittävät olennot huutavat nytkin. Ja makaan tyrmäni lattialla, katkeruus mielessäni.
Minulla ei ole sydäntä, en kykene rakastamaan. Minulla ei ole sielua, en kykene kuolemaan enkä elämään. Minulla ei ole ruumista, en kykene halujani täyttämään. Ympärilläni on vain kaapuun kiedottu muisto siitä mikä olin kerran. Ja otsallani on rautainen, musta kruunu, joka on yhtä arvoton kuin paperinen lasten tekele. Ainoastaan Sauron on kunniassaan. Herramme näkee koko Valtakuntansa, ja se on suuri. Mutta silti hän vihassaan halajaa enemmän tilaa, valtaa.
Kaikki olennot, jotka sen pinnalla matelevat, ovat hänen omaisuuttaan, alaisuudessaan. Kukaan ei uskalla kapinoida Pimeyden Ruhtinasta vastaan. Mutta ainoat, jotka kapinoitsijoita rankaisevat, ovat Sauronin läheisimmät palvelijat. Hän kutsuu meitä ruumiikseen. Mutta ei minulla.. meillä ole ruumista.
Jälleen tuskanhuuto kajahtaa ilmaan, kun ratsastan lentävällä ratsullani ilmassa. Sauron käskee minun mennä, hakea Sormus. Hänen himonsa on valtava. Ja hän tietää, missä tuo pieni, mutta ei tippaakaan viaton esine on. Kontu. Konnussa. Reppuli. Reppulilla.
Sauron antaa minulle ja mustille veljilleni pimeyden ratsun. Tuon olennon silmät ovat punaiset ja tuikkivat Herramme vihaa. Kavioista kimpoilee tuhansia pieniä kipinöitä, kun hevonen nostaa hurjan laukan.
Kiidämme pimeän Valtakunnan porteille, jotka meille avataan. Lähemmäs Kontua päästyämme hajaannumme odottamaan. Ilmassa on pelkoa. Konnun säälittävät pienet olennot pakenevat maan alle koloihinsa. Kun Sauron lopulta hallitsee Keskimaata, nuo surkimukset saavat kokea hänen vihansa. Se ruokkii omaa vihaani, ja kiidän taas eteenpäin. Pysäytän ratsuni yhden kolon eteen. Pikku hobitti osoittaa tärisevin sormin Reppulin kolon suunnan. Harva pystyy edes keskustelemaan meidän Pimeyden olentojen kanssa. Se saa minut tuntemaan oloni yksinäiseksi. Mutta minulla on vihani. En ole yksin vihani kanssa.
Hobitinkolo on inhottavan värikäs. Ja tyhjä. Reppuli on paennut. Raivon ja tuskan huuto kohoaa huppuni peitosta. Veljeni kuulevat tuon huudon, ja ottavat Reppulin kiinni. Ja Sauron voi kerrankin olla meille kiitollinen. Ei, ei hän osaa tuntea kiitollisuutta. Ainoastaan me saatamme tuntea itsemme hivenen arvokkaimmiksi, suoriuduttuamme tehtävästä. On vain saatava se Sormus.
********
Tajuntaamme iskostuu yksi ajatus. Reppuli on karannut käsistämme. Ratsuni nostaa hurjan laukan ja kiitää joen vierustaa yrittäen kuroa umpeen välimatkaa, jonka nuo pikku otukset ovat onnistuneet kuromaan. Inhottavat nokkelat hobitit onnistuivat karkaamaan lautalle. Mutta vielä meillä on mahdollisuutemme. Emmekä koskaan lakkaa yrittämästä, vaikka tuo mahdollisuus olisikin pieni.
Kaikista vihaamistani Keskimaan olennoista eniten tunnen vihaa haltioita kohtaan. Nuo niin puhtaat, viisaat Esikoiset kuvittelevat olevansa jotain. Mutta Sauron ajaa heidätkin tiehensä Rauhan tyyssijastaan. Noiden kodit rikotaan tuhansiksi palasiksi, ja pyhät tilat häpäistään. Ja voi, kunpa voisinkin vuodattaa haltian verta. Viime kerrasta on niin pitkä aika.. Nuo viheliäiset valon palvojat ovat muka niin hyviä piileskelemään. Raukat linnoittautuvat metsiinsä ja laaksoihinsa. Ja olisi typerää mennä lentävällä ratsullani heidän laaksoonsa, sillä se olisi varma kuolema ratsulleni. Jos haltiat jossain hyviä ovat, niin jousella ampumisessa. Vihani kasvaa jälleen.
Ja nyt on yksi ainoa haltia onnistunut viemään Sormuksen meiltä tavoittelemattomiin. Vihan huudot kohoavat veljieni ja minun huulilta. Ratsumme astuvat tuohon puhtoiseen veteen, vaikka se satuttaakin heidän jalkojaan. Nostamme miekat osoittamaan haltiaa ja Sormuksen viejää, Reppulia. Haltia puhkeaa puhumaan kummallista kieltään.
Kauhun parahdukset täyttävät ilman, kun näemme meitä kohti vyöryvän vesipatsaan. Aallon harjalla ratsastaa ikään kuin hevosmaisia olentoja. Yritämme perääntyä, mutta liian myöhään. Muistikuviini jäi vain tuo suunnaton kipu, kun vesi repii meitä kappaleiksi. Olemme hajoitetut, rikki revityt. Ainoastaan olevaisuutemme lipuu Mordoria kohti. Sillä vesi ei voi pysäyttää meidän olemassaoloamme. Me emme voi kuolla, päästä ikuiseen rauhaan. Tuo kirous niskassamme painaa päivä päivältä yhä enemmän. Mutta me kannamme sen harteillamme ylpeinä ja kammottavina.
Herramme viha on rajaa vailla. Hän pakottaa meidät tyrmiimme, ja kiduttaa meitä kuukausia. Koko sen pitkän ajan, kun Sormus on haltioiden laaksossa. Ja me kiroamme haltiat ikivanhoilla kirouksillamme. Kiroamme heidän lapsensa ja lapsiensa lapset, ja kiroamme heidät veneensä rikki menevän, kun he Keskimaan joskus jättävät. Mutta tuo kaikki on turhaa. Olemme taas yksin tyrmässämme.
Silloin kadotin minuuteni.. Nyt on vain me, aina ja ikuisesti. Me ja veljemme. Ja Mahtava Sauron on Herramme.
The End.