Kuoleman armo (PG)
Lähetetty: Su Marras 03, 2013 2:09 pm
Kuoleman armo
Title: Kuoleman armo
Author: sagitta
Rating: PG
Genre: Angst (ehkä)
Warnings: Mary Sue, filosofointia
Summary: Oltuaan ensimmäisessä taistelussaan, nuori Faramir käy keskustelun vanhemman soturin kanssa.
A/N: Kaippa synkkä ja kylmä syksy, inspiroi kirjoittamaan tätä. Surkea otsikko, mutta en keksinyt parempaakaan. Koetin pyöritellä nuoren Faramirin ajatuksia tappamisesta sekä kuolemasta. Sisältää siis paljon filosofisia pohdintoja.
Feedback: On aina tervetullutta!
Kaikki ihmiset pyrkivät olemaan onnellisia. Tästä ei ole poikkeusta. Olkootpa heidän keinonsa kuinka erilaisia tahansa, kaikki he tavoittelevat tätä päämäärää. Se, mikä saa toiset menemään sotaan ja toiset olemaan menemättä, on yksi ja sama halu, johon noilla kahdella liittyy erilaiset näkemykset. Tahto ei koskaan tee pienintäkään liikettä muuten kuin tätä päämäärää kohti. Tämä on kaikkien ihmisten kaikkien tekojen motiivi, niidenkin jotka menevät hirttämään itsensä.
- Blaise Pascalin
****
Apua! Apua! Ei en halua kuolla!
Faramiria pelotti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joutui taisteluun. Ensimmäistä kertaa hän näki jonkun tapettavan. Näky oli kamala. Verisiä ruumiita hujan hajan, kivun ja vihan täyttämiä huutoja kaikui ympärillä.
Rauhoitu, rauhoitu! Lakkaa tärisemästä! Faramir puristi lyhyttä miekkaansa tiukasti ja koetti saada itsensä kokoon. Muistele, mitä sinulle on opetettu. Aikaa ei kuitenkaan ollut miettimiseen. Vihollinen hyökkäsi suoraan häntä kohti. Villin näköinen mies ryntäsi häntä päin ruosteinen kirves koholla. Pakokauhu valtasi Faramirin, hän ei pystynyt liikkumaan. Tässäkö se sitten oli?
Miekan sivallus ja kuului lyhyt pistävä huuto ja sitten mies makasi kuolleena maassa.
”Faramir, oletko kunnossa? ”Boromir kysyi huolestuneena ja katsoi pikkuveljeään.
”O-olen minä.”
Faramir sopersi hiljaa ja tuijotti kuollutta miestä. Tätäkö oli kuoleminen? Hän tunsi vahvan käden olkapäällään ja kohotti katseensa.
”Älä pelkää! Kaikki on hyvin. Se on nyt ohi.” Boromir sanoi rohkaisevasti laittaen samalla miekkaansa huotraan.
Taistelu oli päättynyt yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Omia tappioita ei ollut, vain pari haavoittunutta.
Saattue kokosi vihollisten ruumiit kasaan ja polttivat ne. Musta savu nousi korkealle ja paha haju levisi ympärille.
Faramir tuijotti kauan liekkeihin.
***
Tuli rätisi iloisesti suurella nuotiolla. Lämmin tuuli puhalsi kevyesti saaden puiden lehdet värisemään. Kaunis tähtitaivas aukesi yläpuolella. Kaikki oli rauhallista. Pieni saattue, joka vastikään oli joutunut ryöväri joukon kohteeksi, nukkui nyt rauhallisesti. Oli vaikea uskoa, että muutama tunti sitten käytiin minkäänlaista taistelua.
Faramir makasi maahan sijatulla vuoteella. Hän katseli taivaalle. Päivän tapahtumat vilistivät hänen päässään. Hiljaa Faramir manasi omaa kyvyttömyyttään ja pelkuruuttaan. Miksi minä panikoin sillä tavalla? Mikä häpeä, Gondorin käskynhaltijan poika on tällainen kurja pelkuri. Ei ihme, että isä halveksii minua. Kuolleen miehen kasvoille jäänyt ilme oli syöpynyt Faramirin mieleen. Joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki sen tyhjän katseen.
Mitä minä tässä oikein murehdin? Me voitimme. Vihollisiahan ne vain olivat! Rumia ja pahoja. Aivan niin kuin örkit. Sellaiset ansaitsevat kuolla!
Kuitenkaan tämä tunne ei vain jättänyt häntä rauhaan.
Faramir katsoi vierellään kuorsaavaa veljeään. Boromir on niin vahva ja rohkea. Hän ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Tai ylipäätään kukaan muukaan heidän joukostaan. Pari Gondorin sotilasta, sekä pohjoisen Ithilienin samoojaa olivat kaikki osoittaneet rohkeutta ja taitoa. Kaikki paitsi hän. Faramir nousi toisen käsivartensa varaan ja katsoi nuotiolle, jossa yksinäinen hahmo piti vartiota.
Tämän katse oli suunnattu kohti kirkasta tähtitaivasta.
Mies oli Bréven, samoojien päällikkö. Hän oli tullut oppaaksi sekä vartijaksi Käskynhaltijan pojille näiden matkatessa Ithilienissä. Faramir oli kiinnittänyt huomionsa mieheen ja tarkkaillut tätä läpi matkan. Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen, varmasti kokenut taistelija. Hänellä oli ankarat, karut kasvot sekä kirkkaat kylmät silmät. Kertaakaan hän ei ollut hymyillyt. Suurimman osan matkaa hän oli ollut hiljaa. Monia varmasti tuo karski ja pelottava, jopa töykeä, olemus pelotti. Faramirissa heräsi kuitenkin sääli, sillä hän ymmärsi tuon miehen nähneen ja kokeneen paljon. Usein oli Faramir huomannut, kuinka mies vain katseli taivaalle. Ja aina oli Faramirille tullut mieleen, kuin Bréven olisi etsinyt jotain tai odottanut jotakuta. Miten surullinen näky. kuin lapsi, joka odotti oven ulkopuolella vain päästäkseen sisään. Faramir ei tiennyt miksi, mutta hän nousi ylös ja lähti kohti nuotiota.
Bréven huomasi hänet.
”Onko jokin hätänä nuori herra? ”
”Mm, ei mikään. En vain saanut unta. Voinko kysyä erästä asiaa?”
Bréven nyökkäsi. Empien hieman Faramir jatkoi.
”Miksi katselette aina taivaalle? Mitä te sieltä etsitte?”
Tuli pieni hiljaisuus, jonka aikana Bréven katsoi Faramiria miettien ja arvioiden häntä. Pojalla taisi olla rankka päivä. Hänhän on tuskin kahtatoista täyttänyt, elänyt suojattua, mutta kovaa elämää. Aivan liian lempeä luonne tähän maailmaan. Faramir alkoi miettiä, olisiko ollut parempi pitää suu kiinni ja jäädä huovan alle. Sitten Bréven vastasi vaisusti.
”Kohtaloani ja tuomiotani kai.” Hänen äänensä oli matala ja synkkä.
Faramir istuutui nuotion toiselle puolelle vastapäätä Bréveniä ja tutki tämän kasvoja. Ne olivat varmasti olleet joskus kauniit, mutta aika oli kuluttanut niitä. Vuodet ja sen tuomat surut ja murheet näkyivät noista karkeista piirteistä. Mistä hän mahtaa olla kotoisin? Minkälainen elämä hänellä on mahtanut olla? Kuinka paljon kuolemaa hän on nähnyt? Montako örkkiä, ryöväriä ja vihollista hän on surmannut?
”Miltä mahtaa tuntua tappaa joku toinen?”
Faramir oli vahingossa sanonut viimeisimmän ajatuksensa ääneen. Hän punastui hieman ja tunsi itsensä erittäin tahdittomaksi. Breven ei katsonut enää Faramiria vaan tuijotti nuotion liekkejä. Faramirin yllätykseksi hän vastasi.
”Tosi tilanteessa ei sitä ehdi miettiä. Siinä sitä ei voi kuin taistella tai kuolla. Sitten, kun taistelu on ohi, on aika tuntea pelkoa, surua, kauhua tai huonoa omaatuntoa.”
Tuntui kuin Bréven olisi selittänyt asiaa enemmän itselleen kuin Faramirille. Ääni soinnuttomana hän jatkoi:
”Olen taistellut koko ikäni, tappanut oikeuden nimissä. En vain örkkejä, vaan kaikkia, jotka eivät ole samalla puolella. Olen valloittanut maani puolesta ja hallitsijani nimissä. Sillä oikeudella olen riistänyt niin örkkien ja soturien, kuin myös tavallisten kansalaisten henkiä.
Siinä tilanteessa, sitä ei voi muuta kuin miettiä, mikä meni vikaan, miksi tässä kävi näin."
Tuli tauko. Breéven otti puukasasta halon ja heitti sen liekkeihin. Faramir mietti ja tarkkaili samoojaa. Varovasti hän kysyi:
”Kadutteko? Olisitteko valinnut toisin, jos olisitte voineet?”
”Minä olisin voinut valita toisin. Olisin voinut kieltäytyä tarttumasta miekkaan, mutten tehnyt niin.
Kadun ja kuitenkin, jos joutuisin uudestaan saman valinnan eteen, valitsisin tämän tien uudestaan.
Minun on turha anella armoa tai pyytää synninpäästöä, sillä kumpaakaan en tule saamaan.”
Faramir oli hiljaa. Hän ei saanut selvää kuvaa tuosta miehestä. Hän on tehnyt pahoja, mutta hän on myös kokenut kovia.
Bréven alkoi hiljaa kertoa omaa tarinaansa. Syytä tähän hän ei itsekään ymmärtänyt. Ja Faramir kuunteli.
”Synnyin pohjoisessa, Gondorin rajamailla. Niillä seuduilla oli jatkuvia rajaselkkauksia. Miehiä kuoli paljon, ja jotta pystyttiin pitämään sotilaallinen voimatasapaino yllä, yhä nuoremmat joutuivat taisteluun. Jo pienestä pitäen meitä opetettiin käyttämään asetta. Muistan kuinka päivittäin kannettiin monia haavoittuneita takaisin. Kuolleet sotilaat joukkohaudattiin. Heille ei pidetty muistotilaisuuksia eikä itketty heidän puolestaan. Örkkien ruumiit jätettiin mätänemään.”
”Sellaisissa oloissa elämä ja kuolema saavat aivan päinvastaisen merkityksen. Kuolemasta saattaa löytää armon, kun elämän paino alkaa olla liian suuri taakka. Kaikkein kamalinta on, kun asioihin turtuu. Kuolema alkaa olla niin jokapäiväistä, että lopulta sitä lakkaa välittämästä ja keskittyy vain selviytymiseen.”
Bréven lopetti. Tuli rätisi nuotiossa, taustalla kuului tasaisia kuorsauksia sieltä täältä. Faramir kuunteli sydän raskaana. Keskustelu oli tuottanut surua, mutta myös avannut hänen silmiään. Millaisessa maailmassa me elämme? Tulisiko hänestäkin joskus samanlainen kuin tuosta miehestä?
Faramir mietti hetken sanoakseen jotain lohduttavaa. Mutta ei. Sääliä tuo mies ei anna. Tuskinpa hän itsekkään sitä kaipaa, mutta se hänelle tulisi sallia.
Hiljaa hän alkoi vuorostaan puhua.
”Kuolema pelottaa minua. Enkä haluaisi tappaa ketään, en edes örkkiä. Ja silti, olin säälittävä, kun en kyennyt tekemään mitään. Tiedän, etten voi ikuisesti pakoilla taisteluita. En kuitenkaan haluaisi, että ensimmäinen surmaamani olento olisi ihminen.”
Faramir lisäsi varovaisen rohkaisevasti.
”Vai mitä? Jos sitä on pakko tappaa joku, niin mieluummin örkki kuin ihminen.”
Silloin Bréven katsoi suoraan Faramiria silmiin ja sanoi hiljaa.
”En tiedä, sillä ensimmäinen surmaamani henkilö ei ollut örkki tai mikään muukaan idän vihollinen.
Muistan aina sen hetken, kun valo sammui pikkuveljeni silmistä, hänen kuollessaan käsivarsilleni.”
Ja Bréven katsoi jälleen taivaalle.
***
Faramirista tuntui kuin aamu olisi tullut hitaammin kuin ennen. Hän ei ollut nukkunut loppuyötä. Kysymykset pyörivät hänen mielessään.
Brévenin kertomukset olivat herättäneet hänessä suurta myötätuntoa, ei vain miestä itseään kohtaan, vaan kaikkia elollisia.
Mutta säälin seassa oli myös pelkoa ja inhoa sekä paljon kysymyksiä.
Siinä tilanteessa sitä ei voi muuta kuin miettiä, mikä meni vikaan, miksi tässä kävi näin?
”Huomenta!” Kuului venyttelevä ääni. Boromir oli noussut ja hieroi silmiään.
”Huomenta” Faramir vastasi, mahdollisimman huolettomalla äänellä.
Boromir katsoi veljeään hetken. Vaikkei hän osannutkaan tulkita ihmisiä samalla taidolla kuin pikkuveljensä, näki hän että jokin oli vialla.
”Et tainnut saada unta? Vieläkö sitä eilistä murehdit? Älä huoli, ensimmäinen taistelukerta on kaikilla vaikea. Kyllä sinä opit! Toisella kertaa pääset toivottavasti listimään läjän örkkejä!
Boromir lopetti ja virnisti rohkaisevasti ja pörrötti samalla veljensä hiuksia. Faramir hymyili vaisusti takaisin.
”Niin, kiitos…”
Boromir meni nuotiolle jonne oli kokoontunut muitakin miehiä syömään. Hänellä ei olut nälkä. Faramir mietti hetken ja huokaisi hiljaa. Nousi sitten ylös mennäkseen katsomaan hevostaan. Huomaamattaan Bréven oli tullut hänen taakseen.
”Anteeksi, ette tainneet saada nukutuksi.”
Miehen synkkä ääni havahdutti Faramirin. Hän kääntyi ja katsoi taakseen.
Miten väsynyt katse hänellä onkaan.
”Ette tainnut tekään.”
Ja sitten hän käveli pois.
Bréven seisoi paikoillaan katsellen, kuinka nuori poika mennessään loi katseensa taivaalle.
***
FIN
Title: Kuoleman armo
Author: sagitta
Rating: PG
Genre: Angst (ehkä)
Warnings: Mary Sue, filosofointia
Summary: Oltuaan ensimmäisessä taistelussaan, nuori Faramir käy keskustelun vanhemman soturin kanssa.
A/N: Kaippa synkkä ja kylmä syksy, inspiroi kirjoittamaan tätä. Surkea otsikko, mutta en keksinyt parempaakaan. Koetin pyöritellä nuoren Faramirin ajatuksia tappamisesta sekä kuolemasta. Sisältää siis paljon filosofisia pohdintoja.
Feedback: On aina tervetullutta!
Kaikki ihmiset pyrkivät olemaan onnellisia. Tästä ei ole poikkeusta. Olkootpa heidän keinonsa kuinka erilaisia tahansa, kaikki he tavoittelevat tätä päämäärää. Se, mikä saa toiset menemään sotaan ja toiset olemaan menemättä, on yksi ja sama halu, johon noilla kahdella liittyy erilaiset näkemykset. Tahto ei koskaan tee pienintäkään liikettä muuten kuin tätä päämäärää kohti. Tämä on kaikkien ihmisten kaikkien tekojen motiivi, niidenkin jotka menevät hirttämään itsensä.
- Blaise Pascalin
****
Apua! Apua! Ei en halua kuolla!
Faramiria pelotti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joutui taisteluun. Ensimmäistä kertaa hän näki jonkun tapettavan. Näky oli kamala. Verisiä ruumiita hujan hajan, kivun ja vihan täyttämiä huutoja kaikui ympärillä.
Rauhoitu, rauhoitu! Lakkaa tärisemästä! Faramir puristi lyhyttä miekkaansa tiukasti ja koetti saada itsensä kokoon. Muistele, mitä sinulle on opetettu. Aikaa ei kuitenkaan ollut miettimiseen. Vihollinen hyökkäsi suoraan häntä kohti. Villin näköinen mies ryntäsi häntä päin ruosteinen kirves koholla. Pakokauhu valtasi Faramirin, hän ei pystynyt liikkumaan. Tässäkö se sitten oli?
Miekan sivallus ja kuului lyhyt pistävä huuto ja sitten mies makasi kuolleena maassa.
”Faramir, oletko kunnossa? ”Boromir kysyi huolestuneena ja katsoi pikkuveljeään.
”O-olen minä.”
Faramir sopersi hiljaa ja tuijotti kuollutta miestä. Tätäkö oli kuoleminen? Hän tunsi vahvan käden olkapäällään ja kohotti katseensa.
”Älä pelkää! Kaikki on hyvin. Se on nyt ohi.” Boromir sanoi rohkaisevasti laittaen samalla miekkaansa huotraan.
Taistelu oli päättynyt yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Omia tappioita ei ollut, vain pari haavoittunutta.
Saattue kokosi vihollisten ruumiit kasaan ja polttivat ne. Musta savu nousi korkealle ja paha haju levisi ympärille.
Faramir tuijotti kauan liekkeihin.
***
Tuli rätisi iloisesti suurella nuotiolla. Lämmin tuuli puhalsi kevyesti saaden puiden lehdet värisemään. Kaunis tähtitaivas aukesi yläpuolella. Kaikki oli rauhallista. Pieni saattue, joka vastikään oli joutunut ryöväri joukon kohteeksi, nukkui nyt rauhallisesti. Oli vaikea uskoa, että muutama tunti sitten käytiin minkäänlaista taistelua.
Faramir makasi maahan sijatulla vuoteella. Hän katseli taivaalle. Päivän tapahtumat vilistivät hänen päässään. Hiljaa Faramir manasi omaa kyvyttömyyttään ja pelkuruuttaan. Miksi minä panikoin sillä tavalla? Mikä häpeä, Gondorin käskynhaltijan poika on tällainen kurja pelkuri. Ei ihme, että isä halveksii minua. Kuolleen miehen kasvoille jäänyt ilme oli syöpynyt Faramirin mieleen. Joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki sen tyhjän katseen.
Mitä minä tässä oikein murehdin? Me voitimme. Vihollisiahan ne vain olivat! Rumia ja pahoja. Aivan niin kuin örkit. Sellaiset ansaitsevat kuolla!
Kuitenkaan tämä tunne ei vain jättänyt häntä rauhaan.
Faramir katsoi vierellään kuorsaavaa veljeään. Boromir on niin vahva ja rohkea. Hän ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Tai ylipäätään kukaan muukaan heidän joukostaan. Pari Gondorin sotilasta, sekä pohjoisen Ithilienin samoojaa olivat kaikki osoittaneet rohkeutta ja taitoa. Kaikki paitsi hän. Faramir nousi toisen käsivartensa varaan ja katsoi nuotiolle, jossa yksinäinen hahmo piti vartiota.
Tämän katse oli suunnattu kohti kirkasta tähtitaivasta.
Mies oli Bréven, samoojien päällikkö. Hän oli tullut oppaaksi sekä vartijaksi Käskynhaltijan pojille näiden matkatessa Ithilienissä. Faramir oli kiinnittänyt huomionsa mieheen ja tarkkaillut tätä läpi matkan. Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen, varmasti kokenut taistelija. Hänellä oli ankarat, karut kasvot sekä kirkkaat kylmät silmät. Kertaakaan hän ei ollut hymyillyt. Suurimman osan matkaa hän oli ollut hiljaa. Monia varmasti tuo karski ja pelottava, jopa töykeä, olemus pelotti. Faramirissa heräsi kuitenkin sääli, sillä hän ymmärsi tuon miehen nähneen ja kokeneen paljon. Usein oli Faramir huomannut, kuinka mies vain katseli taivaalle. Ja aina oli Faramirille tullut mieleen, kuin Bréven olisi etsinyt jotain tai odottanut jotakuta. Miten surullinen näky. kuin lapsi, joka odotti oven ulkopuolella vain päästäkseen sisään. Faramir ei tiennyt miksi, mutta hän nousi ylös ja lähti kohti nuotiota.
Bréven huomasi hänet.
”Onko jokin hätänä nuori herra? ”
”Mm, ei mikään. En vain saanut unta. Voinko kysyä erästä asiaa?”
Bréven nyökkäsi. Empien hieman Faramir jatkoi.
”Miksi katselette aina taivaalle? Mitä te sieltä etsitte?”
Tuli pieni hiljaisuus, jonka aikana Bréven katsoi Faramiria miettien ja arvioiden häntä. Pojalla taisi olla rankka päivä. Hänhän on tuskin kahtatoista täyttänyt, elänyt suojattua, mutta kovaa elämää. Aivan liian lempeä luonne tähän maailmaan. Faramir alkoi miettiä, olisiko ollut parempi pitää suu kiinni ja jäädä huovan alle. Sitten Bréven vastasi vaisusti.
”Kohtaloani ja tuomiotani kai.” Hänen äänensä oli matala ja synkkä.
Faramir istuutui nuotion toiselle puolelle vastapäätä Bréveniä ja tutki tämän kasvoja. Ne olivat varmasti olleet joskus kauniit, mutta aika oli kuluttanut niitä. Vuodet ja sen tuomat surut ja murheet näkyivät noista karkeista piirteistä. Mistä hän mahtaa olla kotoisin? Minkälainen elämä hänellä on mahtanut olla? Kuinka paljon kuolemaa hän on nähnyt? Montako örkkiä, ryöväriä ja vihollista hän on surmannut?
”Miltä mahtaa tuntua tappaa joku toinen?”
Faramir oli vahingossa sanonut viimeisimmän ajatuksensa ääneen. Hän punastui hieman ja tunsi itsensä erittäin tahdittomaksi. Breven ei katsonut enää Faramiria vaan tuijotti nuotion liekkejä. Faramirin yllätykseksi hän vastasi.
”Tosi tilanteessa ei sitä ehdi miettiä. Siinä sitä ei voi kuin taistella tai kuolla. Sitten, kun taistelu on ohi, on aika tuntea pelkoa, surua, kauhua tai huonoa omaatuntoa.”
Tuntui kuin Bréven olisi selittänyt asiaa enemmän itselleen kuin Faramirille. Ääni soinnuttomana hän jatkoi:
”Olen taistellut koko ikäni, tappanut oikeuden nimissä. En vain örkkejä, vaan kaikkia, jotka eivät ole samalla puolella. Olen valloittanut maani puolesta ja hallitsijani nimissä. Sillä oikeudella olen riistänyt niin örkkien ja soturien, kuin myös tavallisten kansalaisten henkiä.
Siinä tilanteessa, sitä ei voi muuta kuin miettiä, mikä meni vikaan, miksi tässä kävi näin."
Tuli tauko. Breéven otti puukasasta halon ja heitti sen liekkeihin. Faramir mietti ja tarkkaili samoojaa. Varovasti hän kysyi:
”Kadutteko? Olisitteko valinnut toisin, jos olisitte voineet?”
”Minä olisin voinut valita toisin. Olisin voinut kieltäytyä tarttumasta miekkaan, mutten tehnyt niin.
Kadun ja kuitenkin, jos joutuisin uudestaan saman valinnan eteen, valitsisin tämän tien uudestaan.
Minun on turha anella armoa tai pyytää synninpäästöä, sillä kumpaakaan en tule saamaan.”
Faramir oli hiljaa. Hän ei saanut selvää kuvaa tuosta miehestä. Hän on tehnyt pahoja, mutta hän on myös kokenut kovia.
Bréven alkoi hiljaa kertoa omaa tarinaansa. Syytä tähän hän ei itsekään ymmärtänyt. Ja Faramir kuunteli.
”Synnyin pohjoisessa, Gondorin rajamailla. Niillä seuduilla oli jatkuvia rajaselkkauksia. Miehiä kuoli paljon, ja jotta pystyttiin pitämään sotilaallinen voimatasapaino yllä, yhä nuoremmat joutuivat taisteluun. Jo pienestä pitäen meitä opetettiin käyttämään asetta. Muistan kuinka päivittäin kannettiin monia haavoittuneita takaisin. Kuolleet sotilaat joukkohaudattiin. Heille ei pidetty muistotilaisuuksia eikä itketty heidän puolestaan. Örkkien ruumiit jätettiin mätänemään.”
”Sellaisissa oloissa elämä ja kuolema saavat aivan päinvastaisen merkityksen. Kuolemasta saattaa löytää armon, kun elämän paino alkaa olla liian suuri taakka. Kaikkein kamalinta on, kun asioihin turtuu. Kuolema alkaa olla niin jokapäiväistä, että lopulta sitä lakkaa välittämästä ja keskittyy vain selviytymiseen.”
Bréven lopetti. Tuli rätisi nuotiossa, taustalla kuului tasaisia kuorsauksia sieltä täältä. Faramir kuunteli sydän raskaana. Keskustelu oli tuottanut surua, mutta myös avannut hänen silmiään. Millaisessa maailmassa me elämme? Tulisiko hänestäkin joskus samanlainen kuin tuosta miehestä?
Faramir mietti hetken sanoakseen jotain lohduttavaa. Mutta ei. Sääliä tuo mies ei anna. Tuskinpa hän itsekkään sitä kaipaa, mutta se hänelle tulisi sallia.
Hiljaa hän alkoi vuorostaan puhua.
”Kuolema pelottaa minua. Enkä haluaisi tappaa ketään, en edes örkkiä. Ja silti, olin säälittävä, kun en kyennyt tekemään mitään. Tiedän, etten voi ikuisesti pakoilla taisteluita. En kuitenkaan haluaisi, että ensimmäinen surmaamani olento olisi ihminen.”
Faramir lisäsi varovaisen rohkaisevasti.
”Vai mitä? Jos sitä on pakko tappaa joku, niin mieluummin örkki kuin ihminen.”
Silloin Bréven katsoi suoraan Faramiria silmiin ja sanoi hiljaa.
”En tiedä, sillä ensimmäinen surmaamani henkilö ei ollut örkki tai mikään muukaan idän vihollinen.
Muistan aina sen hetken, kun valo sammui pikkuveljeni silmistä, hänen kuollessaan käsivarsilleni.”
Ja Bréven katsoi jälleen taivaalle.
***
Faramirista tuntui kuin aamu olisi tullut hitaammin kuin ennen. Hän ei ollut nukkunut loppuyötä. Kysymykset pyörivät hänen mielessään.
Brévenin kertomukset olivat herättäneet hänessä suurta myötätuntoa, ei vain miestä itseään kohtaan, vaan kaikkia elollisia.
Mutta säälin seassa oli myös pelkoa ja inhoa sekä paljon kysymyksiä.
Siinä tilanteessa sitä ei voi muuta kuin miettiä, mikä meni vikaan, miksi tässä kävi näin?
”Huomenta!” Kuului venyttelevä ääni. Boromir oli noussut ja hieroi silmiään.
”Huomenta” Faramir vastasi, mahdollisimman huolettomalla äänellä.
Boromir katsoi veljeään hetken. Vaikkei hän osannutkaan tulkita ihmisiä samalla taidolla kuin pikkuveljensä, näki hän että jokin oli vialla.
”Et tainnut saada unta? Vieläkö sitä eilistä murehdit? Älä huoli, ensimmäinen taistelukerta on kaikilla vaikea. Kyllä sinä opit! Toisella kertaa pääset toivottavasti listimään läjän örkkejä!
Boromir lopetti ja virnisti rohkaisevasti ja pörrötti samalla veljensä hiuksia. Faramir hymyili vaisusti takaisin.
”Niin, kiitos…”
Boromir meni nuotiolle jonne oli kokoontunut muitakin miehiä syömään. Hänellä ei olut nälkä. Faramir mietti hetken ja huokaisi hiljaa. Nousi sitten ylös mennäkseen katsomaan hevostaan. Huomaamattaan Bréven oli tullut hänen taakseen.
”Anteeksi, ette tainneet saada nukutuksi.”
Miehen synkkä ääni havahdutti Faramirin. Hän kääntyi ja katsoi taakseen.
Miten väsynyt katse hänellä onkaan.
”Ette tainnut tekään.”
Ja sitten hän käveli pois.
Bréven seisoi paikoillaan katsellen, kuinka nuori poika mennessään loi katseensa taivaalle.
***
FIN