Yön vangit (ficlet)
Lähetetty: Ma Joulu 02, 2013 7:19 pm
Title: Yön vangit
Author: Aiwendil
Beta: ei ole
Genre: angst (lievä)
Pairing: ei ole
Disclaimer: kaikki kuuluu Tolkienille enkä minä hae rahallista hyötyä or what-so-ever.
Rating: ei kai taida olla kovinkaan paljon yli generalin...
Warnings: lievääkin lievempi angst...
Summary: Kuvailua örkkien elämästä hieman kaarrellen ja kierrellen.
Feedback: Erittäin suotavaa!
A/N: Nih, örkeistähän tässä puhutaan, vaikken niitä varsinaisesti mainitsekaan. Joku Silman lukenut varmasti ymmärtää, mistä puhun, sillä kiertoilmaukset ovat tämän ficin pääasia. Ja niin, lyhythän tämä on, ja ehkä vähän epä-angstinen, mutta minnekään muualle tämä ei nyt tuntunut sopivan...
***
YÖN VANGIT
Pimeys tuli aina, se tuli vaikka kuinka toivoi muuta. Pimeys tuli Auringon lähdettyä, sillä Kuulla ei ollut valtaa Pimeyden yli. Pimeys käytti viittanaan Yötä ja Yö se aina vangitsi kaikki Pimeyteen. Siksipä noita Pimeyden uhreja kutsuttiin Yön vangeiksi. Heille ei Aurinko enää koskaan kauniita kasvojaan näyttänyt eikä aamu koskaan saapunut, sillä kullatun maan sijasta he näkivät murentuneet vuoret ja raunioituneen maan, jota peitti sairas valo. Yö oli myrkyttänyt heidän kerran niin puhtaat ja viattomat mielensä. Kauneus jäyti heidän mustia sielujaan, kun he sitä näkivät, ja he vihasivat kaikkea kaunista juuri sen vuoksi. Kaikki valkoinen, kaikki värillinen menetti voimansa, muuttui tuhkaksi ja tomuksi, katosi tuuleen. Mutta yhtä Yön vangit vihasivat enemmän kuin kauneutta; Pimeyttä. He vihasivat ja pelkäsivät Pimeyttä, mutta heillä ei ollut pakotietä. Kaikki tiet, mistä tai miten ne sitten alkoivatkin, päätyivät aina samaan paikkaan; tuhoon ja tuhkaan, vereen ja tuskaan. Pimeyteen.
Yön vangit tarttuivat aseisiinsa, jotka oli luotu vain tuhoamaan. Kaikki aistikkuus puuttui noista aseista. Mutta tuhoaminen oli heidän työnsä, orjat eivät nouse herraansa vastaan, eivät nyt eivätkä koskaan. Vihan mustuus korvensi heitä heidän yksinäisillä matkoillaan. Sillä, vaikka he kuinka kulkivat tiiviissä joukossa, jokainen oli yksin. Mielet eivät enää edes yrittäneet kurottaa toisiaan kohden. Se kaikki kuului menneisyyteen, aikaan, jota ei saisi koskaan takaisin, se aika oli tuhkaa ja tomua. Menetetty.
Kuinka kauhea olikaan sen sotajoukon kauneus, joka hyökkäsi Pimeyden kimppuun. Yön vangit kalpenivat sen voiman edessä. Kauneus poltti heitä, poltti ja jäädytti yhtä aikaa. Mutta sotajoukon kaunes oli kauhea Valon kansankin silmissä. Ja kauhea oli sotajoukon viha; maa ja vuoret järkkyivät, taivas itki verta, vedet nousivat uomistaan ja tukahduttivat tulen ja mustanharmaa usva peitti maat. Veri tahrasi kaiken, kaiken... Kukaan ei säilynyt muuttumattomana. Yön vangit tuhoutuivat, mutta eivät vapautuneet. Kuolemassakin he kuuluivat Pimeydelle, Yölle. Sillä Yö oli aina ollut, Yö olisi aina, Yö oli kaikki.
Veret ovat hyytyneet ja kaiut vaimenneet. Enää vain kuolleitten eksyneet sielut vaeltavat täällä, he etsivät olemustaan, joka kuului menneeseen. Mutta mennyt on tuhottu, Pimeys on tuhottu. Ja silti tuhkasta nousee uusi Pimeys, Yön vangit alkavat taas tuhota. Mutta nyt he ovat unohtaneet, mitä he kerran olivat. He vihaavat kauneutta vain sen vuoksi, että he ovat aina vihanneet sitä. He ovat enää vain Yön vankeja. Muisto siitä, että he kerran olivat Valon kansaa, on poissa. Iäisyydeksi.
***
A/N: Tämä siis syntyi Kahden Tornin (kirjan) loppupuolen perusteella, Sam lievästi sanottuna angstas siellä. Mutta eipä muuta, kommentteja pyydetään. -Aiwen
Author: Aiwendil
Beta: ei ole
Genre: angst (lievä)
Pairing: ei ole
Disclaimer: kaikki kuuluu Tolkienille enkä minä hae rahallista hyötyä or what-so-ever.
Rating: ei kai taida olla kovinkaan paljon yli generalin...
Warnings: lievääkin lievempi angst...
Summary: Kuvailua örkkien elämästä hieman kaarrellen ja kierrellen.
Feedback: Erittäin suotavaa!
A/N: Nih, örkeistähän tässä puhutaan, vaikken niitä varsinaisesti mainitsekaan. Joku Silman lukenut varmasti ymmärtää, mistä puhun, sillä kiertoilmaukset ovat tämän ficin pääasia. Ja niin, lyhythän tämä on, ja ehkä vähän epä-angstinen, mutta minnekään muualle tämä ei nyt tuntunut sopivan...
***
YÖN VANGIT
Pimeys tuli aina, se tuli vaikka kuinka toivoi muuta. Pimeys tuli Auringon lähdettyä, sillä Kuulla ei ollut valtaa Pimeyden yli. Pimeys käytti viittanaan Yötä ja Yö se aina vangitsi kaikki Pimeyteen. Siksipä noita Pimeyden uhreja kutsuttiin Yön vangeiksi. Heille ei Aurinko enää koskaan kauniita kasvojaan näyttänyt eikä aamu koskaan saapunut, sillä kullatun maan sijasta he näkivät murentuneet vuoret ja raunioituneen maan, jota peitti sairas valo. Yö oli myrkyttänyt heidän kerran niin puhtaat ja viattomat mielensä. Kauneus jäyti heidän mustia sielujaan, kun he sitä näkivät, ja he vihasivat kaikkea kaunista juuri sen vuoksi. Kaikki valkoinen, kaikki värillinen menetti voimansa, muuttui tuhkaksi ja tomuksi, katosi tuuleen. Mutta yhtä Yön vangit vihasivat enemmän kuin kauneutta; Pimeyttä. He vihasivat ja pelkäsivät Pimeyttä, mutta heillä ei ollut pakotietä. Kaikki tiet, mistä tai miten ne sitten alkoivatkin, päätyivät aina samaan paikkaan; tuhoon ja tuhkaan, vereen ja tuskaan. Pimeyteen.
Yön vangit tarttuivat aseisiinsa, jotka oli luotu vain tuhoamaan. Kaikki aistikkuus puuttui noista aseista. Mutta tuhoaminen oli heidän työnsä, orjat eivät nouse herraansa vastaan, eivät nyt eivätkä koskaan. Vihan mustuus korvensi heitä heidän yksinäisillä matkoillaan. Sillä, vaikka he kuinka kulkivat tiiviissä joukossa, jokainen oli yksin. Mielet eivät enää edes yrittäneet kurottaa toisiaan kohden. Se kaikki kuului menneisyyteen, aikaan, jota ei saisi koskaan takaisin, se aika oli tuhkaa ja tomua. Menetetty.
Kuinka kauhea olikaan sen sotajoukon kauneus, joka hyökkäsi Pimeyden kimppuun. Yön vangit kalpenivat sen voiman edessä. Kauneus poltti heitä, poltti ja jäädytti yhtä aikaa. Mutta sotajoukon kaunes oli kauhea Valon kansankin silmissä. Ja kauhea oli sotajoukon viha; maa ja vuoret järkkyivät, taivas itki verta, vedet nousivat uomistaan ja tukahduttivat tulen ja mustanharmaa usva peitti maat. Veri tahrasi kaiken, kaiken... Kukaan ei säilynyt muuttumattomana. Yön vangit tuhoutuivat, mutta eivät vapautuneet. Kuolemassakin he kuuluivat Pimeydelle, Yölle. Sillä Yö oli aina ollut, Yö olisi aina, Yö oli kaikki.
Veret ovat hyytyneet ja kaiut vaimenneet. Enää vain kuolleitten eksyneet sielut vaeltavat täällä, he etsivät olemustaan, joka kuului menneeseen. Mutta mennyt on tuhottu, Pimeys on tuhottu. Ja silti tuhkasta nousee uusi Pimeys, Yön vangit alkavat taas tuhota. Mutta nyt he ovat unohtaneet, mitä he kerran olivat. He vihaavat kauneutta vain sen vuoksi, että he ovat aina vihanneet sitä. He ovat enää vain Yön vankeja. Muisto siitä, että he kerran olivat Valon kansaa, on poissa. Iäisyydeksi.
***
A/N: Tämä siis syntyi Kahden Tornin (kirjan) loppupuolen perusteella, Sam lievästi sanottuna angstas siellä. Mutta eipä muuta, kommentteja pyydetään. -Aiwen