Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMIS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 10. luku 7.12.2014

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hilpeä luku!

Tykkäsin kovasti númenorilaisten juhlanvietosta. Nerwen jo mainitsikin englantilaisen yläluokan ja kieltämättä itsellenikin tuli sellainen vähän tähän tyyliin kuningar Arthurin hovissa varmaan juhlittiin joulua -fiilis. Juhlaillallisia ja turnajaisia, "leikkimielistä" kilvoittelua monta päivää putkeen. Vaikka varmasti tämä on sivistyneempää menoa kuin keskiajan Englannissa. Ehkä myös sellaista viktoriaanista Englanti-fiilistä on tarinassasi ylipäätään. Se kelpaa minulle paremmin kuin hyvin. :) Minusta nuo kilpailut olivat tosi hyvä idea mettarën juhlimiseen ja Aratanin raivostuminen hahmolle hyvin luonteenomaista. :) Ciryon sen sijaan ei tunnu olevan urheiluun taipuvainen. Minusta oli jotenkin tosi ihana ja sympaattinen kohta, kun se jo kauhisteli kesän soutukilpailua. Soutukilpailu on muuten loistava oivallus. :) Olet kyllä luonut rikkaan ja yksityiskohtia vilisevän maailman.

Miruvorin kuvaus tässä tuo minun mieleeni vähän sen juojansa onnekkaaksi tekevän Felix felicisin Harry Pottereista. Olit kyllä loistavasti kuvannut noita vaikutuksia Isilduriin. :D Tyrskin täällä. Pidin myös tosi paljon siitä Isildurin ja Marillën keskustelusta ennen juoman ottamista. Siis siitä vallan anastamis -naljailusta. Nokkelan dialogin kirjoittaminen on vaikeaa, pisteet sinulle siitä. :)

Kaikki tietävät, että Elendilin vanhempi poika on vakavaluonteinen, ja jos hän hymyilee, siihen voi olla syynä vain nainen tai viini, tavallisesti molemmat. Tämä on tosi hienosti sanottu! Jäin tosin miettimään sitä, että en ole itse saanut Isildurista ihan noin vakavaa kuvaa. Mutta luulen, että kysymys on siitä, että Isilduria on kuitenkin nähnyt myös perheensä parissa, yksityisissä tilanteissa, jolloin se varmaan on vähän vähemmän vakava. Olen kyllä tykännyt tosi paljon siitä kuvasta, jota olet luonut Isildurista tässä ficissä. :)

Caleth on kanssa hyvin mielenkiintoinen. Tässä luvussa tuli hyvin Marillën mietteitä Ciryonin ja Calethin kuviosta ja sitten taas toisaalta näiden kahden välillä asiat nytkähtivät mielenkiintoisesti eteenpäin. Nyt kiinnostaa kovasti tietää, että mitä seuraavaksi tapahtuu näiden kahden välillä ja mitä Caleth oikeastaan puuhaa. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 10. luku 7.12.2014

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas kun kommentoitte Nerwen ja Leida. :) En millään ehtinyt postata jatkoa viime viikonloppuna, mutta jatkossa minulla pitäisi olla väljemmät aikataulut, joten luulisin pystyväni nyt pitämään yllä tuota luku per viikko tahtia.

Nerwen: Joo miruvor oli jotenkin pakko saada tähän juttuun mukaan. Miruvor mainitaan KTK:ssa Kurjenmiekkakenttä-luvussa, nimittäin että Isildurilla (ja kaikilla muillakin dúnedainilla) oli jotain sen tapaista juomaa ja lembasin tapaista matkaleipää, jotka pitivät miehen hengissä monta päivää. Mutta ilmeisesti mielikuvitukseni riistäytyi vähän hallinnasta mitä noihin vaikutuksiin tulee. ;) Ja sovelsin näköjään vähän sitä, mitä Tolkien kertoo lembasista The Peoples of Middle Earthissä, eli haltiat eivät saa antaa sitä ihmisille, paitsi jos ihminen on hyvin rakas ja suuresti sen tarpeessa. En ota kantaa siihen, oliko miruvor alkoholipitoista vai ei, mutta luulisin, ettei ole välttämättä järkevää ryypätä sitä pullotolkulla (ellei sitten ole hyvin voimallinen, kuten joku valarista).

Nuo urheilukilpailut on aika jännä juttu, koska olisin voinut vannoa lukeneeni niistä jostain, siis että númenorilaiset harrastivat urheilua eri muodoissaan, mutta en sitten kuitenkaan löytänyt sitä kohtaa mistään. Voi olla, että olen lukenut rivien välistä, nimittäin sen verran ainakin Tolkien sanoi, että númenorilaiset pitivät hevosia lähinnä urheillakseen, ja että myös purjehtiminen oli heille sellaista tietynlaista urheilua ja huvia hurjassa nuoruudessa. Jotain tekemistähän heidän täytyi keksiä, kun ei siellä saarella ollut sotia tms. pahaa pitkään aikaan. Joten tässä minun ficissäni nämä nyt sitten yhä urheilevat Keski-Maassakin, Númenorin perinteitä kunnioittaen.


Leida: Joo kyllä nämä varmaan muistuttavat tuota Englannin yläluokkaa, tosin kuten jo Nerwenille selitin, ajatuksen sain Tolkienin omista teksteistä. Ja itse asiassa erehdyin jossain välissä lukemaan jotain vanhaa ficciäni, jossa Faramir poikineen myös järjesti jonkin sortin jousiammuntakilpailun. Toistan siis taas itseäni. Noista miruvorin vaikutuksistakin luulin lukeneeni jostakin mutta ei niistäkään näköjään oikein mitään taideta kertoa. Olen käsittänyt, että se lisää "kestävyyttä" (siis vaikka että jaksaa maastossa kulkea monta päivää, vaikka ruoka ja juoma olisi ajat sitten loppunut) mutta sovelsin sitä vähän pidemmälle tässä luvussa. :)

Joo, tuo Isildurin synkkyys itse asiassa taitaa tulla selvemmin esiin vasta myöhemmin. Lisäsin nimittäin tuon lauseen vasta nyt muokatessani lukua. Tässä alussa hän ei tosiaan tainnut vielä olla niin synkkä. Mutta sovitaan, että tuo on se käsitys, jonka kansa on saanut Isildurista, varsinkin verrattuna Anárioniin, joka on nimensä mukaisesti hyvin aurinkoinen persoona. Ja Isildurin ja Marillën välillä on tosiaan tuollaista pientä lempeää naljailua. Olen ajatellut, että jotain tuollaista tarvitaan, että pariskunta pysyy läheisenä noin pitkään (eli reilu 100 vuotta tässä tapauksessa).


No niin, seuraavassa luvussa mettarën vietto tavallaan jatkuu. Oikeastaan mietin, että minun olisi varmaan ollut järkevintä siirtää tämän julkaisua vaikka tiistaille, koska tänään olisi vielä älyttömästi tekemistä, mutta kun nyt kerran olen jo tässä vaiheessa, kai se pitää postata. ;) Mutta tämä olisi jossain kohdissa kaivannut enemmän hiomista.


Yhdestoista luku: Käännekohtia

"Sinä et lähde mihinkään."

Ciryon tuijottaa isäänsä. Tämä ei edes pyytänyt kuulla hänen perustelujaan. Ciryon tosin tiesi jo huoneeseen astuessaan, että ajoitus on väärä. Isä istuu kirjoituspöydän ääressä ohimoitaan pidellen, ja hänen edessään on kupillinen makeankirpeältä tuoksuvaa yrttiteetä, joka saa hänet irvistämään joka siemaisulla.

"Mutta ainahan te sanotte, että minä vietän liikaa aikaa kotona", jatkaa Ciryon kuitenkin. "Enkö ole sitä paitsi jo riittävän vanha tutustuakseni Minas Anoriin omin päin?"
"Lyhyesti sanottuna: ei, et ole riittävän vanha, mutta mikä vielä tärkeämpää, minulla on muita suunnitelmia sinun varallesi." Isä nousee pöydän äärestä, niin kuin aina, kun hän alkaa selittää jotain tärkeää asiaa. "Minä olen tarkkaillut sinua viime aikoina, erityisesti matkallamme, ja pettymyksekseni minun on todettava, että et ole tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Myönnettäköön, että matka oli aika ikävä, ja olen pahoillani siitä, mitä jouduit kokemaan Vuorten kuninkaan kotona, mutta siitä huolimatta en voi sulkea silmiäni siltä, että sinusta on päässyt kasvamaan liian pehmeä. Olet heikko ja pelokas, ja valitat mitättömistä asioista. Kuulin että valitit siitäkin, kun käskin sinut hetkeksi soutamaan laivaa! Halusin sinun vain tietävän, mitä se on. Muutamat ritareistani kutsuvat sinua pikku prinsessaksi silloin, kun luulevat, etten minä kuule. Olen kyllästynyt siihen. Sen vuoksi olen päättänyt, että liityt kaartiini heti mettarën jälkeen, ja aloitat koulutuksen aivan alkeista – samassa ryhmässä puuseppien ja tynnyrintekijöiden poikien kanssa. Ei enää yksityistunteja – näen että opettajasi ovat päästäneet sinut liian helpolla. Valarin armosta sinusta tulee ehkä kelvollinen torvensoittaja siihen mennessä, kun oikeasti tarvitsemme sinua taistelussa."

Ciryon kuuntelee tätä kaikkea pää painuksissa, ja jokainen uusi lause tuntuu kutistavan hänet vielä vähän pienemmäksi. Hän on aina tiennyt, ettei vastaa kaikessa isänsä odotuksia, mutta hän on toivonut, että isä näkisi hänen vahvuutensa ja arvostaisi häntä niiden vuoksi. Häntä on kehuttu kaunispiirteiseksi ja miellyttäväksi käytökseltään, ja opettajat ovat aina kiitelleet hänen kaunista käsialaansa. Sodassa tällaisista vahvuuksista ei tosin ole mitään hyötyä, sen Ciryon kyllä ymmärtää. Mutta ei kai heitä sota edes uhkaa? Miksi nähdä kaikki se vaiva? Sotilaskoulutuksen käyminen pelkästään isän mieliksi ei innosta Ciryonia yhtään, mutta häneltä puuttuu rohkeutta sanoa se suoraan.
"Atarinya... Minä tiedän, että olen pettänyt odotuksenne, mutta enkö voisi mennä Minas Anoriin edes vähäksi aikaa? Voisin aloittaa koulutuksen Gwaeronin alussa."
"Ei käy. Uudet kokelaat astuvat palvelukseen aina heti Narwainin alussa."

Isä pysähtyy Ciryonin eteen. "Kyllä minä tiedän, mikä sinua vetää Minas Anoriin. Haikailet vieläkin Caladaerin tyttären perään. Enkö minä käskenyt sinua unohtamaan hänet?"
Ciryon ei vastaa. Hän tuijottaa saappaidensa kärkiä. Ne ovat kuluneet ja naarmuilla. Targon on laistanut töistään, jälleen kerran.
"Katso minua kun puhuttelen sinua!" ärähtää isä.
Ciryon nostaa katseensa. Hän olisi mieluummin kätkenyt kyynelten täyttämät silmänsä. Isä katsoo häntä, ja ankara ilme pehmenee hieman. Hän huokaa ja pudistaa päätään. "En ymmärrä. Minulla ei koskaan ollut tällaisia ongelmia Elendurin ja Aratanin kanssa. Mitä minä oikein teen kanssasi, Ciryon? Miksi tämän täytyy olla niin vaikeaa?"
"En tahdo tuottaa teille vaivaa, atar. Ajattelin vain koettaa onneani ja kysyä lupaa. Mutta minä ymmärrän."
"Minä ajattelen vain sinun parastasi, Ciryon. Tiedän, ettet usko minua nyt, mutta jonakin päivänä tulet ja kiität minua. Muuta en voi sanoa lohduksesi."

Ciryon palaa huoneeseensa. Hän taistelee hetken kyyneleitä vastaan, sillä pian on keskipäivä, eikä hän halua mennä Calethin luo näyttäen siltä, kuin olisi itkenyt. Hän toivoo, että hänellä olisi joku sellainen, jolle voisi puhua ongelmastaan. Hän on aina ollut yksinäinen. Minas Ithilin kaartissa palvelevat ruhtinaiden ja muiden herrojen pojat kunnioittavat häntä joko liikaa tai liian vähän, eikä Ciryon muutenkaan halua olla tekemisissä heidän kanssaan, ei varsinkaan sen jälkeen, kun Aratan pihisti Ciryonin runokirjan ja antoi sen heidän luettavakseen. Ja nyt isä sanoi, että Ciryonin olisi liityttävä kaartiin. Kuinka ikinä hän kestäisi sen kaiken pilkan ja kiusanteon?

Elendur tietysti kuuntelisi häntä, ja antaisi neuvojakin, mutta veli ei osaisi auttaa häntä tässä ongelmassa - ei ainakaan sillä tavalla kuin Ciryon toivoisi. Hän tietää, että Elendur asettuisi samalle kannalle kuin isä – unohda se tyttö, kun vielä voit. Mutta Ciryonista tuntuu, että hän on aikaa sitten ohittanut sen pisteen, jossa voisi vielä unohtaa Calethin. Sen ohitus tapahtui aivan huomaamatta. Aluksi hän halusi vain haaveilla, ja oli tyytyväinen, jos näki neidon silloin tällöin, mutta nyt hän haluaa oikeasti olla neidon lähellä, ja enemmänkin.

Keskipäivän lähestyessä hän hiipii ulos kenenkään huomaamatta. Taivaalla risteilee harmaita sadepilviä, mutta vielä ei sada. Ciryon toivoo, että olisi kesä, sillä silloin ulkona käyskentely olisi paljon miellyttävämpää, mutta aina ei saa sitä mitä haluaisi. He löytäisivät kyllä jonkin paikan, jossa jutella ja pysyä kuivina, jos sade yllättäisi.

Caleth odottaa häntä tammen alla niin kuin lupasi. Hänellä on yllään vaaleansininen turkisreunainen päällystakki, joka näyttää lämpimältä.
"Tänään on kylmä", toteaa Ciryon, ja toivoo että olisi itsekin heittänyt lämpimämmän viitan harteilleen.
"Kylmäkö? Fornostissa sanoisimme, että on lämmin, sillä tähän aikaan vuodesta saamme usein lunta. Mutta täällä viheriöivät puut ja pensaat, vaikka on melkein keskitalvi."
"Haluaisin joskus kokea pohjoisen", toteaa Ciryon. "Ei se voi olla paha paikka, jos haltioista viisaimmat ovat perustaneet valtakuntansa sinne."
"Ei se olekaan", naurahtaa neito. "Toivon, että pääset joskus sinne. Mitä isäsi sanoi Minas Anorista?"
Ciryon pudistaa päätään apeasti. "Minun pitää liittyä hänen kaartiinsa ja ryhtyä sotilaaksi."
"En ole yllättynyt. Arvasin heti, kun näin kasvosi, ettet ollut saanut lupaa. Ehkä niin on kuitenkin parempi."
"Mitä tarkoitat? Etkö sitten haluakaan viettää aikaa kanssani?"
"Haluan, mutta minun on pakko tunnustaa sinulle jotain. Tiedätkö mitään paikkaa, missä voisimme puhua rauhassa, ulkopuolisten kuulematta ja näkemättä?"

Ciryon nyökkää ja tarttuu neitoa kädestä. Paikka ei ole erityisen hyvä, mutta ainakin he saisivat olla siellä rauhassa. Anduinin rannalla on kallio, jonka alapuolella on pieni kaistale ruohikkoista rantaa. Kalliossa on syvennys, melkein luolan tapainen, johon mahtuu hyvin muutama ihminen istumaan iltaa vaikkapa nuotion ääressä, ja yläpuolella kallio kohoaa niin, että se suojaa hyvin sateelta.
"Tämä näyttää sellaiselta paikalta, johon nuoret pojat kokoontuvat pitämään salaisia kokouksiaan", toteaa Caleth hymähtäen, kun he ovat perillä.

Ciryon myöntelee, vaikka hän itse ei olekaan koskaan osallistunut sellaisiin kokouksiin. Muutkin kyllä tietävät tästä paikasta. Ainakin Aratan, sillä hän sen alun perin Ciryonille esitteli. "Jos sattuisit vaikka jonakin päivänä löytämään neitosen, jonka kanssa haluat viettää hieman kahdenkeskistä aikaa", oli hän sanonut. Ciryon oli ollut ehkä kahdeksan tai yhdeksän ikäinen, ja isoveljen sanat olivat olleet hänelle suuri arvoitus. Kahdenkeskinen aika jonkun tytön kanssa oli silloin kuulostanut hänestä suurin piirtein kamalimmalta asialta, mikä hänelle olisi voinut tapahtua.

Ciryon tarjoutuu ritarillisesti levittämään viittansa maahan, jotta Calethin ei tarvitsisi istua nurmikolle, mutta tämä kieltää. "Palellut vielä ilman viittaasi, kun et ole tottunut kylmään."

Lopulta Caleth puhuu. "Minä en ole ollut sinulle rehellinen, ja ymmärrän, jos suutut minulle nyt. Minun olisi varmasti pitänyt kertoa tästä sinulle heti. Minun ei ehkä olisi koskaan pitänyt edes lähteä tälle matkalle, mutta ystäväni yllyttivät minua – he sanoivat että minun täytyy lähteä, nyt kun vielä voin. Minä olen näet kihloissa. Minä olen lupautunut eräälle Elendilin neuvonantajan pojalle. Hänen nimensä on Farion. Hän jäi Annúminasiin isänsä kanssa, huolehtimaan linnasta Korkean Kuninkaan ollessa matkalla. Se on tärkeä virka, ja Farion perii sen, kun hänen isänsä luopuu siitä. Vanhempani ovat iloisia, kun pääsevät minun liittoni kautta Korkean Kuninkaan lähipiiriin. Se nostaa suuresti heidän asemaansa Fornostin seurapiireissä, ja on siitä ehkä muutakin hyötyä."

Ciryon kuuntelee neidon tunnustusta järkyttyneenä. Silti hän ei ole kovinkaan yllättynyt. Hän tiesi kyllä, että Caleth on häntä itseään hieman vanhempi, ja siinä iässä, jossa neidot yleensä menevät naimisiin. "Rakastatko sinä sitä miestä?" hän kysyy ja ymmärtää vasta puhuttuaan, että kysymys on aivan liian henkilökohtainen.
"Voi, Ciryon! Kuinka voisin? Hädin tuskin tunnen häntä. Tiedän vain, että hän on hyvä mies ja kohtelias, ja hän on lähettänyt minulle ihastuttavia lahjoja. Luulen, että saattaisin oppia rakastamaan häntä joskus. Mutta hän ei ole pitkä eikä komea, tai ei komea ainakaan sillä tavalla, että hänen ulkomuotonsa miellyttäisi juuri minua. Ei, minä en odota avioliittoamme innolla. Mutta onko sillä merkitystä? Se on minun osani ja velvollisuuteni, niin kuin sinulla on velvollisuutesi taistella örkkejä vastaan, jos ne käyvät röyhkeiksi ja tunkeutuvat maillemme."
"Kunpa voisimme itse valita osamme", huokaisee Ciryon.
"Sitä minäkin toivon. Ja kun kohtasin sinut, minä ajattelin, että miksi en voisi nyt valita itse, ja nauttia sen aikaa, minkä voin. Kenenkään ei koskaan tarvitsisi tietää."
"Mistä oikein puhut? Oletko sinäkin puoliksi haltia, kun viljelet puheessasi arvoituksia?"
Caleth hymyilee. "Sinun täytyy luvata, ettet suutu. Ajattelin itsekkäästi, ja se oli enemmän haaveilua, kuin sellaista, minkä oikeasti odotin tapahtuvan. Sen jälkeen kun olimme tanssineet ensimmäisen kerran veljesi juhlissa, minun päähäni pälkähti, että olisipa hauskaa kokea romanttinen seikkailu nuoren ja komean etelän prinssin kanssa. Sellainen seikkailu, jota voisin muistella kylminä talvi-iltoina Annúminasissa. Sellainen, jonka muisto toisi minulle hieman lohtua, jos aviomieheni osoittautuisi ikävystyttäväksi."
Ciryon tuntee punan kohoavan poskilleen. "Olen imarreltu, mutta pelkään, että olet valinnut väärän prinssin. Veljeni Aratan tietää enemmän siitä, kuinka järjestää romanttinen seikkailu sellaista kaipaavalle neidolle."
"Oi voi, en minä häntä halua! Olen kuullut hänestä aivan riittävästi, jo ennen kuin saavuin tänne etelään. En halua olla yksi monista. En halua pohtia, että pitääkö mies minusta enemmän kuin edellisestään, ja joko hän miettii, mistä löytää uuden minun jälkeeni. Hän on aivan liian pöyhkeä minun makuuni. Kysynkin siksi, että mitä mieltä olet, kuulostaako tämä ajatukseni sinusta aivan typerältä?"
Ciryon tuijottaa neitoa yhä ällistyneenä kaikesta kuulemastaan. "Mutta meillä on vain viisi päivää..."
"Eikö siinä ole kokonaista viisi mahdollisuutta seikkailuun?"
"On... Olet oikeassa. Kyllä, minä sanon kyllä. Kerro minulle, mitä haluat, niin minä teen parhaani antaakseni sen sinulle!"

* * *

Miruvorin vaikutuksesta ei ole enää jälkeäkään. Se on harmillista, sillä se oli todella nostanut Isildurin mielialaa. Se oli maistunut kesältä ja auringolta, ja saanut miehen kaipaamaan nuoruutensa päiviä menneessä maailmassa - niitä päiviä, jolloin maailma oli vielä valoisa ja täynnä toivoa.

Palvelija päästää mestari Elrondin huoneeseen. Puolhaltia on tullut, koska haluaa puhua Isildurin kanssa Erechin matkasta.
"Athelasia?" toteaa mestari huomatessaan puolityhjän kupin Isildurin työpöydällä.
"Vaimoni uskoo sen auttavan päänsärkyyn. Me olemme tosin yleensä käyttäneet sitä haavojen hoitoon."
"Athelas on erinomainen lääke päänsärkyyn, mutta itse en kyllä joisi sitä teenä – eikö se maistu kuvottavalta?"
"Totisesti, mutta miten muuten se voisi auttaa?"
"Suosittelen, että sekoitatte sitä kuumaan veteen ja hengitätte siitä nousevaa höyryä."
Isildur katsahtaa vähän hämmentyneenä juomaan, joka on tosin nyt jäähtynyt. "Voi olla, että niin minua ohjeistettiin, mutta en kuunnellut kovin tarkkaan. Vaimollani on aina niin paljon sanottavaa - en yleensä jaksa kuunnella kuin puoliväliin."
"Marillë on viisas ja ihastuttava nainen", toteaa Elrond.
Isildur katsoo puolhaltiaa hieman närkästyneenä. "Niin on, mutta en pidä siitä, että muut miehet katselevat häntä ja tekevät hänestä arvioita."
"Suokaa minulle anteeksi. Monet ihmisten tavat ovat minulle vieraita."

Isildur tajuaa puhuneensa tylysti, ja päättää yrittää käyttäytyä ystävällisemmin, sillä ei ole montakaan henkilöä, jota hän arvostaisi yhtä paljon kuin Elrond Puolhaltiaa. Hän yrittää kuvitella, miten toimisi, jos pääsisi jonkin ihmeen kautta keskustelemaan Tar-Minyaturin kanssa. Hän luultavasti menisi mykäksi silkasta kunnioituksesta, mikä ei sekään olisi hyvä asia. Mutta jos hänen isänsä oli pystynyt ystävystymään Gil-galadin kanssa, pitäisi hänen pystyä vähintäänkin keskustelemaan järkevästi mestari Elrondin kanssa.

"Ei se haittaa. En ole tänään parhaimmillani", hän pahoittelee. "Ciryon aiheuttaa päänvaivaa. Te olette onnekas, kun teillä ei ole lapsia. Tarkoitan siis, että vaikka lapset ovat tietysti parasta maailmassa, tekevät he maailmasta myös erittäin monimutkaisen. Menevät ja rakastuvat vääriin ihmisiin, eivätkä kuuntele, kun heille yrittää puhua järkeä."
"En voi väittää, että ymmärtäisin, mitä tarkoitatte. Mutta kukaties sekin päivä vielä koittaa."
"No tuskinpa vain teidän lapsenne tekisivät epäonnisia valintoja, mitä rakkauteen tulee. He olisivat viisaita ja noudattaisivat teidän tahtoanne."
"Se jäänee nähtäväksi."
"No, ette tulleet tapaamaan minua kuullaksenne poikani hullutuksista. Halusitte kuulla tarkemmin Erechin matkasta."
"Niin, kuulin että he vannoivat liiton kanssanne. Se on melkoinen saavutus, sillä me haltiat olemme päässeet hädin tuskin keskustelemaan näiden hämärän ihmisten kanssa. He tuntuvat pelkäävän meitä."

Isildur kertoo Elrondille lyhyesti tapaamisen pääkohdat. Nyt hän pystyy jo melkein nauramaan sille, kuinka Aratan joutui tappelemaan vuoristolaisten kanssa.
Elrond hymyilee. "Minusta on ihailtavaa, miten hän puolusti veljeään."
"Aratan on peloton ja toimii heti, kun näkee jossakin vääryyttä", Isildur toteaa. "Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Tällä kertaa meillä oli onnea."
"Mutta mitä sitten tapahtui, kun Buldar oli vannonut valan? Mistä tämä uupumus, josta sanotte kärsineenne sen jälkeen?"
"Minun on vain ollut vaikea nukkua sen jälkeen. En ole koskaan ollut hyvä nukkumaan, mutta viime aikoina se on ollut entistä vaikeampaa."

Elrond katsoo häntä mietteliäänä, tutkiskellen omalla haltiamaisella tavallaan, joka saa Isildurin tuntemaan olonsa hieman epämukavaksi. Jotkut väittävät, että haltiat osaavat lukea ajatuksia, mutta Isildur ei usko siihen. Hän ei kuitenkaan epäile, etteikö Elrond pystyisi näkemään hänen sisimpäänsä, ja löytämään sieltä jotakin sellaista, minkä Isildur on vuosien varrella onnistunut piilottamaan itseltäänkin.
"Painajaisetko teitä valvottavat?" hän kysyy.
"Ehkä. En pysty muistamaan uniani, mutta usein herätessäni sydämeni hakkaa kuin olisin juuri juossut peninkulman niin lujaa kuin pystyn."
Elrond on hetken hiljaa. "Voisiko niiden syynä olla se tapahtuma, josta kerran kerroitte minulle Lindonissa? Kenties jokin matkalla tapahtunut asia sai vanhat pelkonne heräämään uudelleen."

Isildur tuijottaa hetken haltiaa. Sitten hän kääntyy äkisti, ja laskee katseensa takaisin kuppiin, joka on yhä hänen pöydällään. On kuin jokin lukittu ovi hänen mielensä pimeimmässä nurkassa olisi yhtäkkiä tempaistu auki, ja aukosta alkaa tulvia ulos epämääräisiä muistikuvien sirpaleita, jotka alkavat hitaasti kasautua yhdeksi ja useammaksi yhtenäiseksi kuvaksi. Hän henkäisee, pudistaa päätään, ikään kuin voisi sillä tavalla rikkoa kuvat uudestaan ja lakaista sirpaleet takaisin lukkojen taa. Hän nojaa pöytään, kyyneleet polttavat hänen silmiään. Kaikkien näiden vuosien jälkeen kipu viiltää häntä yhä yhtä terävänä. Eikö se koskaan menisi pois?

"Minä luulin – toivoin – unohtaneeni", hän sanoo hiljaa, katsomatta haltiaa.

Elrond on ainoa, joka tietää. Isildur kertoi hänelle kauan sitten, kun oli isänsä ja veljensä kanssa purjehtinut Rómennasta Lindoniin tapaamaan Gil-galadia. Elrond oli silloin sattumalta ollut vierailulla Lindonissa, tai kenties kohtalo oli niin määrännyt.

He olivat tehneet matkan vähän sen jälkeen, kun Amandil oli lähettänyt Isildurin kotiin Armenelosista. Isildur oli joutunut jättämään kuninkaan, opintonsa ja villin ja vapaan elämänsä kaukana vanhempien valvovien silmien alta, mutta oli silti palannut Rómennaan ylpeänä, hymyillen ja yrittäen käyttäytyä niin kuin aina ennenkin. Mutta sisältä hän oli tuntenut itsensä eläväksi kuolleeksi.

Isä oli tietysti nähnyt hänen lävitseen, ja oli kaiketi ajatellut, että matka Keski-Maahan piristäisi häntä. Lindonissa Isildur oli kuitenkin voinut entistä huonommin. Hänestä oli tuntunut, että haltiat näkivät tarkoilla silmillään suoraan hänen sydämeensä, ja lukivat sieltä sen, mitä Armenelosissa oli tapahtunut. Mutta hän ei halunnut kenenkään saavan tietää. Hän oli hakeutunut yksinäisyyteen, vaeltanut öisin autioita rantoja pitkin etsien vapautusta maallisista murheistaan. Hän oli seissyt korkealla rantakalliolla ja harkinnut hyppäävänsä alas kivenlohkareiden rikkomaan aallokkoon, mutta Elrond oli löytänyt hänet ja saanut hänet luopumaan aikeestaan. Ja lopulta hän oli kertonut puolhaltialle, mitä oli tapahtunut sinä päivänä, jona hänen onnellinen nuoruutensa oli päättynyt, päivänä jona hän oli ensimmäistä kertaa joutunut kohtaamaan todellisen pahuuden, ja joka oli lopullisesti muuttanut tavan, jolla hän katsoi maailmaa. Luottamus oli vaihtunut epäluuloon, toiveikkuus toivottomuuteen, lievä ärtymys syvään vihaan.

"Olen pahoillani", Elrond sanoo. "Näen että olen repinyt auki vanhoja haavoja."
"Ei... eivät ne ole koskaan edes arpeutuneet."
"Kaikkiin haavoihin ei ole parannusta, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Ja olisi kenties helpompaa, jos teidän ei tarvitsisi elää niiden kanssa niin yksin. Minusta teidän pitäisi kertoa, edes vaimollenne."
"Niin, olette ehkä oikeassa", Isildur mutisee katsomatta haltiaan. Hän tietää, ettei kertoisi siitä enää koskaan kenellekään.

* * *

Ciryon viettää suurimman osan iltapäivästä pidellen rakastettuaan sylissään kalliosyvennyksessä, Anduinin rannalla. On ihmeellistä, kuinka nopeasti aika kuluu, kun saa olla lähellä neitoa, jota rakastaa. Nyt hän on nimittäin siitä varma: tämän täytyy olla rakkautta. Tuomittua sellaista, ehkä, mutta kielto ei vähennä sen ihanuutta. Hän on päättänyt heittäytyä lemmenseikkailuun, jonka on luvannut Calethille, ja nauttia joka hetkestä, jonka se saa kestää. Hän on suudellut neitoa nyt jo niin monta kertaa, että on mennyt sekaisin laskuissa, ja jokaisessa suudelmassa on ollut rohkeutta enemmän kuin edeltävässä.

He eivät huomaa ensimmäisiä sadepisaroita. Vasta sateen rummuttaessa tasaisesti joen rantaan raukeavia laineita, Caleth toteaa, että heidän pitäisi palata perheidensä pariin, jotta nämä eivät huolestuisi – tai mikä vielä pahempaa, ymmärtäisi että he molemmat ovat yhtä aikaa ulkona koiranilmasta huolimatta. Myöhemmin on kuitenkin vielä illallinen ja sen jälkeen tanssia.

"Minun perheeni ei jätä tanssiaisia väliin, vaikka se olisikin vain pieni mettarë-juhlien toisen päivän tilaisuus", sanoo Caleth. "Minun olisi kuitenkin helppo sanoa illallisen jälkeen, että olen väsynyt, ja että tahdon mennä yöpuulle varhain, eivätkä he pitäisi sitä epäilyttävänä eivätkä lähtisi saattamaan minua."
"Ja minun vanhempani pysyvät tietysti juhlassa loppuun asti – sehän on kaiketi heidän velvollisuutensa. Minä saan kuitenkin tehdä niin kuin haluan", sanoo Ciryon.
"Ja veljesi?"
"He huolehtivat omista asioistaan. Minä uskon, ettei Elendur lähde ennen vanhempiani. Aratan ehkä lähtee, mutta ei hän kotiin nukkumaan mene." Ciryon hymyilee neidolle, joka katsoo häneen jännittynein silmin. "Olen jo esitellyt sinulle Minas Ithilin linnamme, mutta meidän Osgiliathin talomme on myös hieno, ja varmasti haluaisit tutustua myös siihen lähemmin. Meillä on siellä monia Númenorista tuotuja ihmeellisiä esineitä... ja muutakin."
"Palvelusväki lienee omassa juhlassaan, mutta kenties teillä on kuitenkin joku talonvahtina."
"Luulen niin. Ja sen vuoksi voi olla turvallisinta pysytellä yhdessä osassa taloa ympäriinsä seikkailemisen sijaan. Kuten minun huoneessani! Mutta päättäkäämme siitä sitten, kun hetki koittaa."



A/N: Narwain = tammikuu, Gwaeron = maaliskuu (toivottavasti! En kerkeä nyt tarkistamaan....)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 11. luku 21.12.2014

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tätä seuraavaa lukua olen pitänyt eräänlaisena päätöksenä ficin "ensimmäiselle osalle". Siinä tulee taas aika paljon asiaa, mikä johtuu osittain siitä, että nyt joululomalla minulla on ollut aikaa keksiä kaikenlaista täydennystä siihen ja olen muutenkin kirjoittanut sen melkein kokonaan uusiksi. Tämän vuoksi luku on myös paisunut pitkäksi, mutta mielestäni se on nyt kuitenkin aiempaa parempi.


Kahdestoista luku: Elämän teatteria

Ei ole kovinkaan kauan siitä, kun Ciryon katsoi paheksuen Aratanin touhuja - kuinka tällä oli tapana poistua juhlista vaivihkaa, muka yksin, mutta todellisuudessa neito odotti häntä jonkin kulman takana. Nyt hän huomaa toimivansa itse samalla tavalla. Caleth lähtee juhlasta ensin, heti illallisen jälkeen, ja Ciryon aikoo seurata tätä hetken päästä.

Aikainen lähteminen osoittautuu kuitenkin vaikeammaksi kuin Ciryon on odottanut. Hän suunnittelee lähtevänsä ensimmäisen tanssin aikana, kun kaikkien katseet ovat liimautuneet tanssijoihin, mutta ennen kuin musiikki alkaa soida, hän huomaa muutamien neitosten vilkuilevan toiveikkain silmin hänen suuntaansa ja supattelevan innokkaasti keskenään. Tyttöjen katse näyttää seuraavan häntä herkeämättä, joten vaivihkainen livahtaminen pois salista osoittautuu mahdottomaksi. Lopulta hänen ei auta kuin mennä pyytämään yhtä heistä tanssiin, mutta heti musiikin tauotessa hän valittaa neidolle, että tuntee olonsa huonoksi, ja poistuu muka lepäämään vähäksi aikaa.

Ciryon toivoo, ettei Caleth ole suuttunut odottaessaan häntä kylmässä yössä, ja ettei kukaan ole kiinnittänyt huomiota Osgiliathin kaduilla yksin harhailevaan neitoon. Lopulta hän löytää tytön sovitusta paikasta Pääkadun ja Kuninkaidenkadun välisestä risteyksestä.
"Tulin niin pian kuin saatoin", Ciryon sanoo.
"Hyvä on, mutta pidetään kiirettä, sillä käteni ja jalkani ovat kuin jääkalikat."

Ciryon johdattaa Calethin kotiinsa kasvavan jännityksen vallassa. Miten hän toivookaan, että olisi sittenkin rohjennut kysyä Aratanilta neuvoa. Tämä ei olisi laverrellut hänen aikeistaan, sillä joissakin asioissa veljeen saattoi luottaa. Ehkä Ciryon oli pelännyt veljen pilkkaavan hänen tietämättömyyttään, tai mikä vielä pahempaa, antavan tahallaan huonoja neuvoja, jotka saisivat Calethin katumapäälle ja perumaan koko lemmenseikkailun.

Ciryon ei kuitenkaan ole täysin tietämätön sen suhteen, miten naista tulee käsitellä. Hän on istunut aina silloin tällöin iltaa Aratanin ja tämän ystävien seurassa, pelaillen erilaisia pelejä illallisen jälkeen, ja yleensä jossakin vaiheessa yötä miesten puheet ovat siirtyneet käsittelemään naisia. Ciryon on kuunnellut aina tarkkaan, jotta tietäisi, mitä tehdä hääyönä sitten kun se joskus koittaa. Toisinaan miehet ovat haastaneet Ciryonin kertomaan omista kokemuksistaan, ja nauraneet sitten hänen epävarmoille mutinoilleen. Kerran Aratan lupasi järjestää Ciryonille naisen heti kun tämä haluaisi, mutta Ciryon vannoi ylpeästi, ettei tarvinnut veljen apua. Hän oli kunniallinen mies ja odottaisi hääyöhön. Miehet olivat nauraneet vedet silmissä.

Ehkä he eivät olleet nauraneet pilkatakseen, vaan koska olivat tienneet paremmin. Nyt Ciryon itsekin ymmärtää, miten hullua olisi odottaa hääyöhön. Hän on rakastunut, ja neito on pyytänyt häneltä lemmenseikkailua. Millainen mies kieltäytyisi sellaisesta pyynnöstä? Pyhimys, tai sellainen, joka ei edes pidä naisista, eikä Ciryon ole kumpaakaan lajia.

Ciryon johdattaa neidon huoneeseensa, sulkee ikkunaluukut ja sytyttää pari kynttilää, jotta he näkisivät sen verran, kuin on tarpeellista nähdä. He eivät juuri puhu, sillä kumpikin on liian hermostunut, eikä se olisi tarpeenkaan, sillä kumpikin tietää mitä tulee tapahtumaan.

Se on ohi nopeasti. Ciryon tietää olleensa kömpelö, ja hän toivoo, ettei neito ole pettynyt. Tämä näyttää hieman hämmentyneeltä maatessaan Ciryonin vierellä, mutta ei sano mitään. He viettävät tovin vuoteessa kuunnellen yön hiljaisuutta suuressa talossa. Ciryon katselee neitoa toivoen, että tästä voisi tulla hänen vaimonsa, jonakin päivänä, mutta tietäen samalla, ettei niin koskaan tapahdu. Miten kaunista olisikaan herätä Calethin viereltä joka ikinen aamu.
"Tapaammeko huomenna?" hän kysyy lopulta.
"Tietysti. Meillä on jäljellä vain neljä päivää, eikä meillä ole varaa heittää niistä yhtäkään hukkaan."
"Se on totta."

Ciryon lähtee saattamaan Calethin kotiin. Siinä on riskinsä, sillä yö on jo pitkällä, ja kenties juhlat ovat kohta päättymässä. Aikaa on kuitenkin kulunut paljon vähemmän kuin Ciryon on kuvitellut, ja hän ehtii hyvissä ajoin takaisin ennen kuin muu perhe palaa kotiin.

* * *

Vuoden viimeisenä päivänä järjestään suuri näytelmä, jota koko kaupungin väki tulee katsomaan. Huhutaan, että näytelmä on itsensä kuninkaanpojan käsikirjoittama, joten tapausta ei missään nimessä voi jättää väliin. Näytelmiä esitetään Osgiliathissa varsin usein, ja niitä varten on rakennettu suuri ulkoilmateatteri. Alhaalla on näyttämö, ja sen edessä kohoavat puoliympyrän muodossa kivisten istuinten rivit niin, että jokaiselta riviltä pystyy paitsi näkemään, mitä alhaalla näyttämöllä tapahtuu, myös kuulemaan vuorosanat, sillä katsomon muodon vuoksi ääni kantautuu hyvin ylimmälle penkkiriville asti.

Suuret tulet valaisevat näyttämöä illan pimettyä. Näytelmän nimi on Gondolinin Häviö, ja vaikka joidenkin mielestä se on varsin synkkä aihe vuoden viimeiselle päivälle, huomauttavat toiset, että siihen sisältyy myös paljon toivoa, sillä eikö juuri Gondolinin tuho ollut alkusysäys sille suurelle sodalle, jossa Morgoth kohtasi loppunsa?

Isildur vastusti aikanaan teatterin rakentamista, sillä sen paikalle olisi voitu rakentaa useita taloja, mutta Anárion piti pintansa. Armenelosissakin oli ollut vastaavanlainen teatteri, mutta siellä näytelmät olivat varsinkin viimeisinä aikoina muotoutuneet melko sopimattomiksi. Isildur oli kerran käynyt Yúlanerin kanssa katsomassa yhden esityksen, jonka mainostettiin olevan hupaisa komedia avioliitosta. Näytelmässä vanhan ja höpsähtäneen haltiamielen nuori vaimo karkasi komean Kuninkaan Miehen matkaan, ja jätetty aviomies menetti järkensä ja kulki pitkin katuja huudellen katkerana, kuinka hänen olisi sittenkin pitänyt naida haltia, nainen tai mies, samantekevää, kun eroahan heissä ei juuri ollut. Yleisö oli nauranut katketakseen. Isildurin vieressä istunut nuori mies oli läimäyttänyt häntä selkään ja huutanut innoissaan: "tämähän kertoo sinun isoisästäsi!" Silloin jo valmiiksi tuohtuneen Isildurin raivo kuohahti yli äyräidensä ja hän heitti miehen penkkirivien väliin ja aikoi juuri alkaa moukaroida tätä nyrkeillään, kun Yúlaner sai hänet rauhoittumaan. Sotilaat tulivat pidättämään Isilduria, mutta kun Isildur kertoi, miksi oli suuttunut, hekin alkoivat nauraa, väittäen että näytelmä tosiaan taisi perustua ruhtinas Amandilin elämään, ja hilpeyksissään he antoivat Isildurin ja Yúlanerin poistua ilman seurauksia.

Isildur ei ollut nähnyt mitään yhteyttä näytelmän haltiamielen ja isoisänsä välillä. Isoäiti oli kuollut ennen aikojaan jo ennen Isildurin syntymää – pakkomuutto pois Andúniësta ja kuningas Ar-Gimilzôrin Uskollisiin kohdistama vaino olivat vieneet hänen elämänhalunsa. Niihin aikoihin Rómennan kaduilla marssi Kuninkaan Miehiä yötä päivää valvomassa, etteivät Uskolliset päässeet harjoittamaan haltiamaisia tapojaan, kuten puhumaan haltiakieltä tai ylistämään valaria millään tavalla. Isoisä oli kuitenkin jatkanut elämäänsä ja pysynyt kaiken aikaa täysin järjissään. Hän oli ystävystynyt Ar-Gilmizôrin vanhemman pojan, Inziladûnin kanssa, josta sittemmin tuli kuningas Tar-Palantir, Uskollisten puolustaja, vaikkakin liian myöhään.

Isildur oli myöntynyt Osgiliathin teatterin rakentamiseen, kun Anárion oli luvannut huolehtia, ettei mitään sopimatonta esitettäisi sen näyttämöllä. Isildur suhtautui silti teatteriin hieman epäluuloisesti, ja oli melkein järkyttynyt kuullessaan Elendurin kirjoittaneen näytelmän. Hän oli kuitenkin lukenut käsikirjoituksen, ja huomannut sen olevan sovelias aiheeltaan, sivistävä ja opettavainen, ja oli kiitellyt poikaansa hyvästä työstä.

Näytelmä osoittautuukin suureksi menestyksesi ja ihmiset hurraavat ja taputtavat pitkään taitaville esiintyjille. Isildur haluaisi Elendurin menevän näyttämölle ottamaan vastaan oman osansa kunnianosoituksista, mutta tämä painaa päänsä eikä suostu hievahtamaankaan paikaltaan kuninkaiden aitiosta. Isildur ihmettelee tätä, sillä näytelmä oli hänestäkin onnistunut.

Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä vakuuttuneita esityksestä. Kun he ovat poistumassa katsomosta, Isildur kuulee haltioiden keskustelevan.
"Jäiköhän Elrosin kopio Gondolinin häviöstä kertovasta laulusta aaltoihin?" ihmettelee Erestor. "Sillä tämä oli totisesti erikoisin versio, jonka minä olen joutunut näkemään."
"Olen kieltämättä varsin vaikuttunut siitä, kuinka he onnistuivat tekemään Elrosista tapahtumien päähenkilön, vaikka hän ei ollut edes syntynyt niiden aikaan", sanoo Lindir naurahtaen.
"Balrogin puvustaneella ainakin oli mielikuvitusta", Elrond toteaa. "Kuinka he olivatkaan keksineet kiinnittää pässinsarvet hänen päähänsä?"
"Ja kaikista muista epäkohdista huolimatta, olisin odottanut heidän sentään löytäneen jostakin vaaleatukkaisen henkilön esittämään Glorfindeliä", puuskahtaa Erestor.
"He eivät varmaankaan pitäneet hiusten väriä juonen kannalta oleellisena seikkana", toteaa Elrond. "Tai sitten tästä maasta ei löytynyt yhtään vaaleatukkaista henkilöä, joka kykenisi opettelemaan muutaman vuorosanan."

Elendur kulkee isänsä vierellä ja kuuntelee haltioiden puheita kärsivä ilme kasvoillaan. Isildur huomasi kyllä itsekin muutamia poikkeamia käsikirjoituksesta, mutta häntä ne eivät olleet häirinneet.
"Ohjaaja halusi tehdä siihen joitakin muutoksia", Elendur selittää. "Ihan pieniä, hän vakuutti. Annoin hänelle vapaat kädet, sillä minulla ei ollut aikaa osallistua harjoitusten ohjaamiseen. Mutta kun menin eilen katsomaan kenraaliharjoitusta, näin että hän oli muuttanut kaiken, aivan kaiken!"
"Ainakin se oli vauhdikas näytelmä. Mistä he muuten saivat ne miekat? Ne näyttivät kovasti aidoilta."
"En tiedä, atar! Minä kirjoitin pitkästi Tuorista ja Idrilistä ja Maeglinin petoksesta, mutta ohjaajan mielestä tämä ei sitten kaiketi ollut erityisen olennaista juonen kannalta, kun saimme heidän sijastaan katsoa kahden tunnin ajan, kuinka joukko kiljuvia haltioiksi pukeutuneita ihmisiä säntäilee ympäri näyttämöä balrogien, lohikäärmeiden, susien ja ties minkä petojen takaa-ajamina. Ja Elrosin ohjaaja halusi mukaan, jotta siinä olisi joku 'tuttu', johon kansa voisi samastua. Ja hän sanoi myös, ettei mettarë-näytelmässä voi mitenkään olla niin paljon kuolemaa, joten kaiketi hän sen vuoksi päätti jättää Glorfindelin henkiin", Elendur huokaa.
"Ymmärrän huolesi. Näytelmien ei pitäisi levittää väärää tietoa, kuten että Glorfindel olisi yhä hengissä", Isildur toteaa. "Näytelmät ovat loistava tapa sivistää kansaa, mutta tietenkin vain jos niissä kerrotut asiat pitävät paikkansa. Sallittakoon siis tästä lähtien vain opettavaiset, todellisen historian mukaiset näytelmät. Valoa kansalle! Vaikka se joskus onkin synkkää."

Isildur etsii katseellaan nuorempia poikiaan. Aratan on mennyt näyttämölle tapaamaan näyttelijöitä, sillä Tuorin esittäjä ja luultavasti moni muukin heistä on hänen tuttaviaan. Ciryonia ei kuitenkaan näy missään. Näytelmän aikana poika kyllä oli katsomossa, mutta nyt hän on kadonnut kuin maa olisi hänet nielaissut. Isildur pysähtyy, etsii vaimonsa, ja kysyy tältäkin, onko hän nähnyt kuopusta.
"En, mutta kenties hän on mennyt edeltä kotiin", Marillë toteaa.
"Lähtee kesken näytelmän, jonka hänen veljensä on käsikirjoittanut?"
"Kenties virheet olivat hänellekin liikaa."

Ciryonia ei löydy kotoa, vaikka alkaa olla jo yö. Isildur ei pidä tästä. Hän marssii poikansa palvelijan ovelle ja koputtaa siihen, kunnes tämä tulee avaamaan unisen näköisenä ja hiukset pörrössä. Poika säikähtää nähdessään kuninkaan, kumartelee ja pahoittelee huolimatonta ulkomuotoaan.
"Minä haluan vain tietää, missä poikani on. Hänen huoneensa on tyhjä ja vuoteensa koskematon", sanoo Isildur.
"Voi, en minä tiedä, en tiedä ollenkaan", valittelee poika, silmäillen kaikkea muuta paitsi kuninkaan kasvoja.
"Kenties sinulla kuitenkin on jokin aavistus, Targon – eikö se ole nimesi?"
"Kyllä, teidän korkeutenne. Tarkoitan, että ei, ei minulla ole aavistusta, mutta Targon on kyllä nimeni."
"Vaikutat hermostuneelta. Yleensä se tarkoittaa, ettei ihminen kerro aivan kaikkea mitä pitäisi."

Palvelija mutisee sekavia. Monet nuoremmista palvelijoista pelkäävät Isilduria, mutta tämä ei usko, että nyt on kyse pelkästään siitä. "Kenties minun pitäisi noutaa Iorphen paikalle", toteaa Isildur lopulta ärtymystä äänessään.
Uhkaus hovimestarin sekoittamisesta asiaan saa pojan takaisin järkiinsä. "Ei, ei se ole tarpeen. Ei hän tiedä asiasta yhtään enempää. Mutta minä – minä vain arvaan, mutta saattaa olla, että nuori herra on mennyt tapaamaan ystävää."
"Ja tiedätkö, kuka tämä ystävä on?"
"En lainkaan, teidän korkeutenne. En tiedä hänen nimeään."
"Mutta olet kuitenkin nähnyt hänet?"
"Vain lyhyesti, teidän korkeutenne."
"Miltä hän näytti?"
"Oikein sievä, pitkä vaalea tukka…"
"Ja kun kutsut häntä sieväksi, tarkoittanet, että kyseessä on tyttö?"
"Aivan niin, teidän korkeutenne. En sanoisi miestä sieväksi."
"Hyvä on sitten. Voit mennä takaisin nukkumaan. Sääli, ettet ollut katsomassa näytelmää."
"En saanut lupaa", sanoo Targon. "Törmäilin keittiössä ja palvelusväen illallinen meni pieleen."
"No onpa sinulla ollut kurja ilta. Koeta olla jatkossa huolellisempi."
"Kyllä, teidän korkeutenne. Hyvää yötä, teidän korkeutenne."

Isildur palaa makuuhuoneeseen. Hän heittelee vaatekappaleen toisensa jälkeen tuolin päälle samalla kun kertoo Marillëlle, mitä on saanut selville.
"Ciryon on sen tytön seurassa", hän sanoo. "Ja nyt kun ajattelen asiaa, poikaa ei olekaan paljon näkynyt viime päivinä."
"He joutuvat huomenna eroon toisistaan", toteaa Marillë. "Varmaankin he haluavat sen vuoksi olla yhdessä niin paljon kuin mahdollista."
"En ymmärrä, miten tilanne pääsi kehittymään tähän pisteeseen. Vaikka minä monta kertaa kehotin häntä unohtamaan sen neitosen! Kunpa tästä ei nyt koituisi ikävyyksiä. Kuulin sitä paitsi juuri äskettäin, että tyttö on menossa naimisiin isäni ministerin pojan kanssa ensi kesänä. Tietääkö Ciryon tästä edes?"

Marillë menee vuoteeseen ja vetää peiton ylleen. "Olen väsynyt, aranya. En jaksa nyt puhua tästä aiheesta. Mitä me sitä paitsi saatamme tehdä? Emme voi muuta kuin toivoa, ettei mitään ole tapahtunut. Mitään sellaista, millä olisi seurauksia, siis. Vai aiotko sinä rangaista häntä?"
"En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Voi kun olisi mahdollista mennä ajassa taaksepäin ja tehdä toisin. Minä itse rohkaisin poikaa hakemaan sitä tyttöä tanssiin Elendurin syntymäpäiväjuhlissa. Ciryon oli niin ujon ja yksinäisen näköinen, ja halusin, että hänkin voisi iloita edes hetken."
"Niin kauan kun me olemme ainoat, jotka tietävät, ongelmia tuskin ilmenee."
"Tuskin me olemme ainoat. Palvelijat hoksaavat aina kaiken ensimmäisenä, ja niin on varmasti tässäkin asiassa, ja kohta kaikki puhuvat siitä." Isildur käy vuoteeseen vaimonsa vierelle. "Ciryon on ajautumassa samalle tielle kuin Aratan. Kohta hänestäkin puhutaan samaan tapaan. Ajattele, jos meillä olisi tyttäriä, jotka käyttäytyisivät kuin he? Koko sukumme maine olisi iäksi pilattu, ja minun olisi varmaan pitänyt luopua kruunusta. Ehkä valar säälivät meitä ja antoivat meille siksi vain poikia."
"En usko että Ciryonista koskaan tulee Aratanin kaltaista. Hänellä on ihan erilainen luonne. Sitä paitsi, onhan meillä vielä Elendur, joka on sentään aina ollut kunnollinen. Ja on aika, että etsimme hänelle vaimon. Rouvat katselevat häntä jo säälien ja pohtivat miten kurjaa onkaan, kun kuninkaan perijä joutuu viettämään yönsä yksin vuodesta toiseen. Mitä mieltä sinä olet Lebenninin Tarawenista? Vai pitäisikö meidän todella lähettää hänet pohjoiseen morsiamen hakuun?"
"Etkö juuri sanonut olevasi liian väsynyt puhumaan näistä asioista? Sillä minä ainakin olen. Tiedät, että Elendur on täysin kykeneväinen etsimään itse itselleen sopivan puolison, sitten kun on siihen valmis."

He makaavat hetken hiljaa pimeydessä. Äkkiä Isildur nousee vuoteesta. "Luulen, etten taida sittenkään nukkua, kun tiedän että Ciryon on jossakin tuolla yön selässä. Taidan sittenkin odottaa että hän tulee kotiin, ja jos hän ei pian saavu, minä lähden etsimään häntä. Kuka tietää, missä hän todellisuudessa on, vaikka olisi joutunut vaikeuksiin."
"Tämä on turvallinen kaupunki."
"Ei tarpeeksi turvallinen."

* * *

Viimeinen yö yhdessä. Ciryon ei malttaisi lähteä. Hän uskoo, että hänen taitonsa ovat kehittyneet, ja että Caleth ehkä jopa nauttii siitä, mitä Ciryon hänelle tekee. Ciryon itse ainakin on pitänyt siitä kerta kerralta enemmän. Mutta alakerrasta on alkanut kuulua ääniä, mikä tarkoittaa, että talon väki on palannut näytelmästä. Caleth rauhoittelee Ciryonia, sillä huoneen ovi on lukossa, ja jos joku koputtaa, Calethin ei tarvitse avata. Hän voisi sanoa seuraavana aamuna, että nukkui niin sikeästi, ettei kuullut mitään.

He livistivät kumpikin näytelmästä pois puolivälin paikkeilla, eikä kukaan näyttänyt huomaavan mitään, kun olivat niin esityksen lumoissa. Ciryonin mielestä mikään ei kuitenkaan ollut yhtä lumoavaa, kuin ajatus yhteisestä illasta Calethin kanssa. Sitä paitsi Ciryon tuntee kyllä tarinan Gondolinin häviöstä ja on kertonut Calethillekin pääpiirteissään, kuinka Tuor ja Idril johdattivat osan väestä turvaan salaista tietä pitkin, ja sen tähden pelastui myös Eärendil, Elrosin ja Elrondin isä.

Kun äänet talossa vaimenevat, Caleth sanoo saattavansa Ciryonin ulos palvelijoiden siiven kautta. Ciryon vangitsee kuitenkin Calethin pitkään suudelmaan ennen kuin suostuu nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan. Vielä ulkonakin hän painaa Calethin palvelusväen ovea vasten ja suutelee neitoa.
"Koska me näemme uudestaan? Vai näemmekö koskaan?" hän kysyy, kiihkeänä ja epätoivoissaan.
"En tiedä, rakastettuni, mutta joskus se tapahtuu. Olen varma siitä. Sinä tulet jonakin päivänä Annúminasiin, sillä siellä on isoisäsi koti, ja mikäli ymmärrän lainkaan teidän kuninkaiden elämänkulkua, tulee siitä jonakin päivänä koti myös isällesi ja sitä kautta sinulle. Me tapaamme vielä, Ciryon, ja minä odotan sinua."

Ciryon katsoo tyttöä aivan läheltä. Hän ei välitä kyynelistä silmissään. Hän ikävöi Calethia jo nyt, eikä se, että he jonakin päivänä luultavasti tapaavat, tuo hänelle lohtua. Siihen on aivan liian pitkä aika. Lopulta Caleth joutuu kevyesti työntämään hänet kauemmas.
"Mene, sillä kohta aamu valkenee ja joudut vaikeuksiin kodissasi. Muista silti, Ciryon: sinun täytyy olla rohkea ja löytää oma tiesi. Älä anna isäsi nujertaa sinua."

Näiden sanojen saattelemana Ciryon viimein lähtee. Muutamien askeleiden jälkeen hän kääntyy katsomaan taakseen, mutta ovi on jo kiinni ja neito poissa. Ciryon antaa itselleen luvan itkeä vähän matkalla kotiin, sillä kadut ovat autiot ja hämärät eikä kukaan näe hänen suruaan. Kotitalo on hänen saapuessaan pimeä, ja hän avaa palvelijoiden oven avaimella, jonka on Targonin avulla saanut pihistettyä Iorphenin kokoelmasta. Targon yllätti Ciryonin ja Calethin aiemmin samalla viikolla, kun he olivat tulossa yöksi Ciryonin kotiin kuvitellen, että kaikki palvelijat olisivat mettarën vietossa. Ciryon oli uhannut, että jos Targon lavertelisi, hän valittaisi hovimestarille tämän hoitaneen tehtävänsä huonosti. Eikä se olisi edes ollut vale, sillä Targon on oikeasti huolimaton: hukkaa Ciryonin tavaroita ja on tuon tuostakin myöhässä. Palvelija oli hermostuksissaan luvannut pitää suunsa kiinni ja vielä auttanut avaimen kähveltämisessä.

Ciryon on melkein oman huoneensa luona, kun seinien varjoista erkanee suuri hahmo.
"Vihdoinkin! Olin juuri aikeissa lähteä etsimään sinua. Kuvittelitko todellakin, ettemme huomaisi poissaoloasi?"
Sydän kurkussa Ciryon katsoo huonettaan, jonka ovi on auki. Ei hän ollut kuvitellut mitään. Hänellä oli vain ollut niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän ollut pystynyt ottamaan kaikkea huomioon. Hän oli halunnut olla Calethin seurassa, ja hän oli otaksunut, että vanhemmat menisivät näytelmän jälkeen suoraan nukkumaan tarkistamatta Ciryonin huonetta.
"Minä... en tiedä. En tiedä, mitä minä kuvittelin, atar", hän sopertelee.
"On parasta että puhumme hetkisen", isä sanoo ja kehottaa Ciryonia astumaan huoneeseen. Kun he ovat siellä, hän kääntyy katsomaan poikaansa. "Missä olet ollut?" hän kysyy ankarasti.

Ciryon vetäytyy taaimmaisen seinän viereen seisomaan. Huone on pimeä, ja isä sytyttää lipaston päälle asetetut kynttilät. "Minä odotan."
"Tekemässä sellaista, mitä ette hyväksyisi", hän tunnustaa. Puheet tavernasta eivät kuitenkaan olisi vakuuttaneet isää, sillä tämä tietää kyllä, ettei Ciryon juopottele.
"No, ainakin olet rehellinen. Älä sano enempää, sillä minä tiedän tarpeeksi ja arvaan loput. Minun olisi pitänyt huomata se jo aiemmin ja teljetä sinut huoneeseesi koko mettarën ajaksi, vaikka tuskin sekään olisi sinua pidätellyt. Olet tuottanut minulle pettymyksen, mutta tiesit niin käyvän jo ennen kuin ryhdyit mihinkään, eikä se estänyt sinua. Sinusta on tullut kapinallinen, niin kuin Aratanista. Et tottele etkä kunnioita omaa isääsi. Minkä vuoksi et pidä minua kunnioituksen arvoisena?"

Seuraa pitkä hiljaisuus. Normaalisti Ciryon olisi varmaan tyytynyt pyytelemään anteeksi ja vakuuttamaan, että hän kunnioittaa kyllä isäänsä, mutta on sortunut virheeseen, ja että hän kyllä parantaisi tapansa ja yrittäisi olla jatkossa entistä parempi poika. Nyt hän on kuitenkin liian väsynyt, ja toivoo vain, että isä jättäisi hänet rauhaan, jotta hän voisi keskittyä suremaan Calethin lähtöä omassa rauhassaan. Sen vuoksi hän ehkä, puolittain vahingossa, sanoo sen, minkä on aina halunnut sanoa, mutta ei ole uskaltanut.
"Atar, sinä vaadit minulta ja Aratanilta liikaa. Elendur on asettanut meille esimerkin, jota tuskin kukaan pystyy seuraamaan. Elendur ei ole niin kuin muut, ja sen sinä kyllä tiedät. Hän syntyi kuninkaaksi. Aina niin viisas ja rauhallinen, oikeudenmukainen ja tyyni, tapahtui mitä hyvänsä. Mutta et voi odottaa minulta ja Aratanilta samaa kuin häneltä! Etkä ole itsekään meitä parempi, väitit sitten mitä hyvänsä. Minä olen kuullut monien sanovan, että olit nuoruudessasi vähintään yhtä vastuuton kuin Aratan. Etkö muista niitä aikoja? Miksi meidän pitäisi olla sinua parempia? Emmekö mekin saa olla ihmisiä? Ja tämä on muuten minun huoneeni, ja minä tahdon nukkua, joten jätä minut rauhaan!"

Isildur ei odottanut tällaisia sanoja Ciryonilta, joka on aina ollut kiltti ja kuuliainen, ainakin tämän vuoden syksyyn asti. Mutta vuodet vaihtuvat, pojat kasvavat, eivätkä entiset ajat enää palaa. Pojan sanat loukkaavat häntä, mutta suuttumuksen sijaan hän tuntee vain väsymystä.
"On myöhä, mutta me puhumme tästä vielä."

Isildur palaa omaan makuuhuoneeseensa, ja istuu pitkään vuoteen reunalla kuunnellen nukkuvan vaimonsa tasaista hengitystä.

Hänen on myönnettävä itselleen, että Ciryonin sanoissa piilee totuuden siemen.

Andúniën ruhtinaiden tapana oli lähettää perillinen tämän nuoruusvuosina pääkaupunkiin kuninkaan palvelukseen oppimaan kaikkea sellaista, minkä odotettiin tekevän hänestä myöhemmin hyvän ihmisten johtajan. Isildurin lähtiessä Armenelosiin Andúniën ruhtinas ei enää ollut ruhtinas perinteisessä mielessä, vaan päämies kaikille niille, jotka vielä pitivät itseään haltiamielinä. Se ei ollut helppo tehtävä, sillä haltiamielet kohtasivat sortoa ja halveksuntaa kaikkialla muualla paitsi Rómennassa, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että työ kävisi tulevaisuudessa entistä vaikeammaksi. Tar-Palantír vanhentui nopeasti, ja hänen valtansa oli heikolla pohjalla, sillä hänellä ei ollut miespuolista perijää. Tytär Míriel oli kyllä vahva ja viisas, mutta tiedettiin hyvin, etteivät Pharazônin kannattajat kumartuisi naisen edessä, varsinkaan sellaisen, joka oli avoimesti julistanut olevansa haltiamieli.

Ja Isildur oli tietysti lähtenyt Armenelosiin pelkät huvittelut mielessään. Hän oli kuullut tarinoita Armenelosin villistä elämästä, vapaamielisistä naisista ja viihtyisistä tavernoista sekä jännittävistä uhkapeleistä ja hurjista urheilukilpailuista, ja paloi halusta kokea ne kaikki. Isä ja isoisä olivat tietysti pitäneet hänelle puhutteluja ja muistuttaneet opintojen tärkeydestä, mutta hän oli ollut aivan liian tohkeissaan jaksaakseen kuunnella puoliakaan heidän sanoistaan.

Armenelosissa hän oli pian tutustunut Yúlaneriin, sillä tämä kävi vanhempiensa kanssa usein Amandilin luona illallisella. Yúlaner oli ottanut Isildurin suojelukseensa, ja opettanut hänelle kaiken, mitä hänen tarvitsi Armenelosista tietää. Yúlaner oli opettanut hänet tappelemaankin, niin ettei hän jäisi aivan heti alakynteen, jos Kuninkaan Miehet ärsyyntyisivät jostakin mitä hän sanoi. Naisten hurmaamista Isildur ei oppinut, sillä se oli jotain, mitä hänen ei tarvinnut osata, koska naiset hakeutuivat hänen seuraansa joka tapauksessa. Hän ei kuitenkaan ollut mikään naistenkaataja, vaikka sellaista ehkä tovereilleen esittikin. Hän ei oikeastaan tiennyt lainkaan, kuinka naisille piti puhua. Yleensä hän joko sanoi suoraan sen, mitä ajatteli tai sitten ei mitään. Joten jos nainen oli kaunis, hän sanoi tämän suoraan ja totesi, että haluaisi viettää yön tämän kanssa, mutta ei sen enempää, koska ei oikeastaan ollut kiinnostunut naisista, joiden lähipiiriin kuului Kuninkaan Miehiä. Toisinaan häntä läimäytettiin, mutta joukkoon mahtui myös niitä, jotka nauroivat ja totesivat, ettei heitäkään kiinnostanut mies, joka rakasti haltioita ja muistuttikin heitä, mutta yhdeksi yöksi sellaisen seura kelpaisi. Armenelosin neitojen keskuudessa liikkui näet kaikenlaisia huhuja kummallisista tempuista, joita haltiamielet olivat muka oppineet haltioilta. Isildur ei moisista tempuista tiennyt mitään, ja hiljalleen huhut laantuivat, ja neitosetkin näyttivät menettävän mielenkiintonsa Isilduria ja Yúlaneria kohtaan.

Hän oli ollut varsinainen typerys siihen aikaan, vaikka oli tietysti pitänyt itseään varsinaisena tulevaisuuden toivona. Hän saattaa yhä muistaa kärsivän ilmeen isänsä kasvoilla, kun hän tuli käymään kotonaan ja kertoi railakkaista juhlista ja tappeluista Kuninkaan Miesten kanssa pikkuveljelle, joka tietysti kuunteli sitä kaikkea silmät ihailusta loistaen. Liioitteluahan se oli, sillä useimmat illat Isildur vietti kääntäen vanhoja kirjoituksia quenyasta adûnaiciksi, minkä oli tarkoitus parantaa hänen kielitaitoaan ja käsialaansa, sekä samalla auttaa hovikirjuria käännöstyössä.

Isä ei ollut menettänyt kertaakaan malttiaan kuunnellessaan Isildurin retostelua, ei edes korottanut ääntään. Hän oli vain tyynesti todennut, että Isildurin olisi syytä olla varovaisempi, sillä näinä maailmanaikoina hölmöilystä saattoi joutua maksamaan kalliin hinnan.

Senikäiset pojat eivät tietenkään koskaan kuuntele isiään. Ja Isildur oli tietenkin joutunut maksamaan, ja korkeamman hinnan kuin isä olisi koskaan kyennyt arvaamaan.

Kuinka ikinä hän voisi saada Aratanin ja Ciryonin ymmärtämään ennen kuin jotain pahaa ehtisi tapahtua? Isildur ei voisi käyttää itseään esimerkkinä, sillä sitä tarinaa hän ei koskaan kertoisi kenellekään. Ja opettavaisen kertomuksen sepittäminen olisi tuhoon tuomittu yritys, sillä pojat näkisivät sen lävitse ja unohtaisivat sen saman tien.

Isildur ei voi muuta kuin uskotella itselleen, ettei Keski-Maassa voisi käydä mitään vastaavanlaista. Ei, vaikka täälläkin asuu ihmisiä, jotka eivät kunnioita kuningasta, saattavat jopa vihata tätä, ja kenties mielellään satuttaisivat kuningasta satuttamalla hänen poikiaan.

Aamu on valjennut. Kuningatar herää, ja kömpii vuoteen toiselle laidalle, jossa hänen miehensä edelleen istuu kuin kivettyneenä.
"Aranya... etkö sinä taaskaan nukkunut koko yönä?"
"Minulla oli ajateltavaa."
"Entä Ciryon?"
"Hänellä ei ole hätää. Ainakaan vielä."
Marillë huokaa, käy kuninkaan viereen ja nojautuu tätä vasten. "Sinä huolehdit liikaa."
"Niin, on kai turha huolehtia, jos ongelmaan on olemassa vain huonoja ratkaisuja. En kai voi tehdä muuta kuin odottaa ja katsoa. Se ei ole minulle helppoa."
"Koeta nukkua. Virkeänä maailma näyttää valoisammalta."

Isildur päättää noudattaa vaimonsa neuvoa.




A/N: Amandilin vaimon kohtalosta ei ole olemassa tietoa, vaan tässä kerrottu on omaa sepitelmääni. Minusta kuitenkin tuntuisi suht uskottavalta, jos hän olisi kuollut melko nuorena, koska Amandililla oli vain yksi lapsi. Eikä luonnollisesti ole mitään faktaa siitä, että Andúniën ruhtinaat olisivat nuoruudessaan viettäneet aikaa kuninkaan hovissa. Mutta Isildur kuitenkin selvästi tunsi Armenelosin (tiesi tarkalleen, missä Valkoinen Puu kasvaa), ja minusta se tuntuu muutenkin uskottavalta.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 12. luku 28.12.2014

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No, ilmeisesti tuo ensimmäinen osa kesti sitten kaksi lukua liian pitkään, kun kukaan ei ole niitä jaksanut lukea. Se herättää kysymyksen, onko mitään järkeä postata tätä seuraavaa lukua, mutta laitan sen, kun nyt ei ole tärkeämpääkään tekemistä. Tässä on hypätty hieman ajassa eteenpäin, eli sellaiset vajaa 23 vuotta.


Kolmastoista luku: Pohjalaiset

Amon Hen, Vuonna 3422 Toista Aikaa

Kun Elendur saavuttaa Amon Henin huipun, aurinko on kääntynyt länteen, mutta paahtaa yhä varsin kuumasti. Hän toivoo, ettei ole tullut liian myöhään. Hän katsoo koilliseen ja näkee lähes heti sen, minkä on odottanut näkevänsä: örkkien pääjoukko oli leiriytynyt Anduinin itäpuolelle, hieman Emyn Muilista pohjoiseen.

"Sumuvuoriltako ne ovat tulleet, vai kenties jostakin idemmästä – Eryn Galenista?" veljensä perässä kiivennyt Ciryon kysyy.
"Örkkitietous ei ole minun vahvin lajini", toteaa Elendur naurahtaen. "Mutta tuskin ne Suuresta Vihermetsästä tai Anduinin laaksoista tulevat – haltiakuningas Oropher ja pohjalaiset pitävät kyllä huolen siitä, ettei heidän maillaan asusta näitä vihulaisia."
"Minä luulin, että Oropher asuu Lórienissa."
"Ei, hän on muuttanut jo aikaa sitten Eryn Galeniin, ensin Amon Lancille, mutta sittemmin hän vetäytyi vielä pohjoisemmas Tummavuorille. Tietääkseni hän kyllä viihtyi Kultaisessa Metsässä, ja tuli hyvin toimeen kuningas Amdírin kanssa, mutta ei pitänyt siitä, kun Galadriel ja Celeborn päättivät asettua Lórieniin. Eikä Morian kääpiöidenkään läheisyys miellyttänyt häntä. Mutta älä kysy minulta enempää haltioista ja kääpiöistä ja heidän suhteistaan. Heidän vihansa ja ystävyytensä kummunnevat jostakin Ensimmäisen Ajan hämäryyksistä, ikiaikaisista kaunoista, kateuksista ja rikotuista lupauksista, ja on parempi, ettemme me ihmiset ryhdy pohtimaan niiden moninaisia syitä, sillä ne eivät kuulu meille."
"Niitä näyttää olevan tuhansia", Ciryon toteaa katsellessaan koilliseen. "Onko meitä tarpeeksi?"
"On, älä siitä huolehdi. Varsinkin nyt, kun saimme pohjalaisista vahvistuksia. Eikö Aratan tullut ylös?"
"Hän jäi kiistelemään sen pohjalaispäällikön kanssa. Ilmeisesti tälle oli jäänyt jotain hampaankoloon siitä kerrasta, kun isä ja Aratan viimeksi kävivät näillä seuduilla."
"Jostain syystä se ei yllätä minua. Varsinkaan jos kuulen, että siihen liittyy yksi tai useampi pohjalaisnainen."

Elendur pysähtyy hetkeksi katselemaan maisemia. Amon Henissä on jotakin taianomaista, sillä sieltä on mahdollista nähdä paljon kauemmas, kuin mitä sen korkuiselta paikalta missä tahansa muualla voisi nähdä – jotkut väittävät, että sieltä voisi nähdä jopa menneeseen tai tulevaan, mutta siihen Elendur ei usko. Kuninkaat ovat nimenneet sen Näön kukkulaksi. Toisella puolella suurta Nen Hithoel -järveä kohoaa sen kaksonen, Amon Lhaw, Kuulon kukkula. Nimensä mukaisesti sieltä voi kuulla lähes kaiken useiden peninkulmien säteellä, ainakin jos ei liiaksi häiriinny äänten kakofoniasta ja menetä keskittymiskykyään. Mutta Silmän ja Korvan vuorten välissä on kolmaskin kukkula – Tol Brandir, joka muodostaa saaren järven keskelle, eikä sen rinteille ole vielä astunut yhdenkään siivettömän olennon jalka. Tol Brandir saa aikaan putoukset, joiden nimi on Rauros, ja joiden kautta järven vedet syöksyvät alas ja muuttuvat taas kohti merta kiitäväksi Anduiniksi.

Järven pohjoispäässä kohoavat majesteettiset kalliot, joiden välistä Anduin virtaa järveen. Isä katsoo, että niiden kallioiden kohdalla on Gondorin maan raja. Niiden takana pohjoisessa levittäytyvät entvaimojen vehreät puutarhat. Elendur ei ole koskaan käynyt siellä asti, mutta isä on, ja tämä on kehunut kovasti entvaimojen uutteraa työtä. Isä on kertonut, että entvaimot ovat merkillisiä olentoja, eivät lainkaan haltioiden eivätkä ihmisten kaltaisia, vaan he näyttävät kuuluvan pikemminkin kasvikuntaan: iho on ruskea kuin puiden kaarna, hiukset keltaiset kuin kypsä maissi ja posket punaiset kuin omenat. Heidän puutarhansa tuottavat niin makeita ja raikkaita hedelmiä ja vihanneksia, että tuskin edes Númenorissa päästiin sellaisista nauttimaan. Kauppaa entvaimot eivät käy, sillä ihmisillä ei ole mitään, mitä he tarvitsisivat, mutta he neuvovat mielellään muita kansoja, ja lahjoittavat joskus heille satoaan. He tekivät isään niin suuren vaikutuksen, että tämä on sittemmin lähettänyt muutamia Ithilienin puutarhureita heidän oppiinsa. Ithilienin kukoistus on jo nyt isälle suuri ylpeyden aihe, mutta miksi siitä ei voisi tehdä vielä hieman kauniimpaa, todellista Gondorin puutarhaa.

Elendur on ylittänyt Anduinin veljiensä ja muutaman ritarin ja aseenkantajan kanssa tavatakseen pohjalaisten päälliköt ja sopiakseen örkkilauman piirityksestä ja taistelun yksityiskohdista. Loput hänen joukoistaan odottavat joen itärannalla Amon Lhawin juurella.

"Täältä näkee merelle asti", sanoo Ciryon. Hänen katseensa on kiinnittynyt eteläiseen horisonttiin.
"Sitten sinulla on todella tarkat silmät. Minä näen vain vaaleansinistä usvaa taivaanrannassa."
"Mitä luulet isän tekevän tällä hetkellä Pelargirissa?" Ciryon pohtii.
"Mitkään viestit eivät ole tavoittaneet minua täältä", Elendur sanoo. "Mutta luulen hänen tekevän kaikkensa, jotta uusia sieppauksia ei enää tulisi. Ja jos he ovat saaneet jonkun kaappaajista kiinni, hän varmaan tekee parhaansa saadakseen tämän tunnustamaan, mihin vangit on viety, ja kenen nimissä tätä pahuutta harjoitetaan."

Jokin aika sitten joukko mustia númenorilaisia onnistui purjehtimaan Pelargirin lähistölle pienellä aluksella ja hiipimään yön turvin kaupunkiin. He ottivat vangiksi muutamia nuoria miehiä, ja veivät heidät mukanaan omiin kaupunkeihinsa. Kukaan ei varmuudella tiedä, mikä miesten kohtalo siellä on, mutta jotkut puhuvat, että he joutuvat kaksintaistelemaan ylivoimaisten vastustajien kanssa, ja että ihmiset kokoontuvat sankoin joukoin katsomaan näitä otteluita, sillä niitä pidetään siellä päin suurena kansanhuvina. Toiset taas sanovat, että heidät myydään orjiksi, eikä ainoastaan raatamaan pelloille, vaan myös tyydyttämään isäntiensä toisenlaisia tarpeita.

Tämä järkytti isää. Hän marssi pois kesken neuvottelun sanaakaan sanomatta, ja palasi sitten jonkin ajan päästä takaisin vihasta ja kostonhimosta kihisten. Hän halusi tietysti lähteä itse Pelargiriin selvittämään, mistä on kyse. Juuri ennen lähtöään hän kuitenkin katsoi palantíriin ja huomasi örkkilauman, joka oli suurempi kuin yksikään aiemmin Rhovanionissa nähty. Hän komensi Elendurin veljineen hoitamaan asian sillä aikaa, kun itse on Pelargirissa.

Elendur olisi mieluummin lähtenyt isän kanssa Pelargiriin. Mustat númenorilaiset huolestuttavat häntä paljon enemmän kuin örkit. Hän toivoo, ettei isä ryhtyisi mihinkään typerään ja uhkarohkeaan Pelargirissa ollessaan, kuten järjestämään pelastusretkeä Umbariin. Matka on pitkä, ja kaapatut olisi todennäköisesti ehditty surmata paljon ennen kuin pelastajat ehtisivät perille. Sitä paitsi Umbar varmasti odottaa jonkinlaista vastaiskua, ja on valmistautunut sitä varten. Jos Elendur olisi päässyt isän mukaan, hän olisi saanut isän keskittymään Pelargirin sataman ja läheisten rannikkoseutujen vartioinnin vahvistamiseen, mutta nyt kun isä on liikkeellä omin päin, hän saattaisi keksiä mitä tahansa. Hän ei juuri kuuntele muita neuvonantajiaan kuin Elenduria.

Isä kuitenkin sanoi, ettei voinut antaa örkkien tuhoamisretkeä kenenkään muun kuin Elendurin vastuulle. Elendur ymmärsi sen, sillä ei hän itsekään olisi antanut tehtävää Aratanille, sillä tältä puuttuu yhä taitoa johtaa miehiä, ja Ciryon on yhä nuorukainen, jolla on liian vähän kokemusta tämän tapaisista retkistä. Yúlaner ja Carastion olisivat kyllä suoriutuneet tehtävästä, mutta jälkimmäisen esikoistytär on juuri syntynyt, ja örkkijahti on nyt viimeinen asia, mihin Carastionin kannattaa sekaantua.

Silti, olisi Anárionkin voinut joskus matkustaa. Kenties nuorempi kuningas on tottunut liiaksi kaupunkilaiselämään eikä halua enää rasittaa itseään pitkillä retkillä maastossa. Anárion on pidetty valtias kansan parissa, sillä hän osaa puhua kansan kielellä ja hänen neuvonsa ja päätöksensä ovat viisaita ja oikeudenmukaisia. Siinä mielessä hänen on kyllä mielekästä pysyä Osgiliathissa. Elendur epäilee isänsä jääneen gondorilaisille vieraammaksi, sillä tämän valtaistuin on useimmiten tyhjä vastaanottopäivinä muiden kiireiden vuoksi. Silloin kun hän on paikalla kuuntelemassa kansalaisten huolia, hän esittää nopeita ratkaisuja malttamatta kuunnella kaikkea, mitä kansalaisilla on sanottavanaan.

Elendur ja Ciryon laskeutuvat alas kukkulalta. Alhaalla odottaa Aratan rinnallaan muutama pohjalaissoturi, jotka ovat vaaleita ja lihaksikkaita vaikkakin lyhyempiä kuin dúnedain. Monen pohjalaisen kasvoissa on partaa kuten kääpiöillä, vaikkakaan ei yhtä paljon. Eniten Elendur yllättyi siitä, että pohjalaisten sotajoukossa on mukana muutamia naissotureita. Hänen olisi ehkä pitänyt osata odottaa sellaisia, sillä isä ja Aratan puhuivat soturineidoista kyllästymiseen asti palattuaan edelliseltä matkaltaan. He kuvailivat yksityiskohtaisesti oljenvaaleat palmikot, terävät ja määrätietoiset katseet sinisissä silmissä, yllättävän lihaksikkaat, mutta sorjat vartalot yksityiskohtineen, niin että lopulta äiti hermostui ja sanoi, että söisi vastedes illallisen omassa huoneessaan, jos kuulisi vielä sanankin näistä ihmeellisistä olennoista.

Elendur ei kuitenkaan ollut olettanut, että naissoturit lähtisivät mukaan örkkijahtiin. Hän oli kaiketi kuvitellut näiden marssivan paraateissa, kenties osallistuvan vartiointitehtäviin ja ehkä kilpailevan silloin tällöin jousiammunnassa miesten kanssa, mutta ei hän ollut osannut ajatella, että nämä naiset voisivat oikeasti olla valmiita uhraamaan itsensä maansa ja kansansa puolesta. Haltiatarusto tuntee kyllä tapauksia, joissa nainen on lähtenyt sotaan, kun tilanne on ollut erityisen vaikea, mutta Elendurille on uutta, että sellaista voi tapahtua ihmistenkin keskuudessa. Hän pohtii hetken, voisiko dúnedainin neitojen keskuudesta löytyä sellaisia naisia, jotka olisivat tositilanteessa valmiit tarttumaan miekkaan. Kukaties, mutta tuskinpa heidän isänsä ja veljensä sallisivat moista. Elendur itse olisi kyllä valmis hyväksymään naissoturin joukkoihinsa, jos tämä osoittautuisi riittävän kestäväksi ja taitavaksi.

Elendur istuu hetkeksi keskustelemaan pohjalaissotilaiden päällikön kanssa. Päällikön nimi on Aldred, ja hän on kuningas Theobaldin serkun poika. Hän on melko nuori, ehkä hieman yli kolmenkymmenen, mutta Elendurin on aina ollut hieman vaikea arvioida muiden kansojen ihmisten ikiä. Hän itse ei näytä miestä vanhemmalta, vaikka ikävuosia hänelle on kertynyt moninkertaisesti.

He puhuvat hetken aikaa siitä, miten suorittavat piirityksen ja hyökkäyksen. Örkit liikkuvat öisin, ja ehtisivät aamuun mennessä edetä pitkälle Emyn Muilin itäisten rinteiden taakse. Pohjalaisilla on kuitenkin hevosia, joiden avulla he saisivat örkit nopeasti kiinni. Heitä ei kuitenkaan ole kovin paljon, maasto on vaikeakulkuista hevosille, ja Anduinkin pitäisi ylittää. Aldred sanoo, ettei tämä ole ongelma, sillä he tietävät kahluupaikan Sarn Gebirin yläpuolella. He päättävät lopulta, että sotajoukot lähtisivät heti aamun sarastaessa matkaan. Pohjalaiset yllättäisivät örkit pohjoisesta päin, niin että nämä pakenisivat suoraan Emyn Muilin eteläpuolella odottavien dúnedainin väijytykseen.

"Mitä asiaa päälliköllä oli sinulle?" utelee Ciryon Aratanilta, kun he ovat palaamassa leiriin. "Se mahtoi olla tärkeää, kun se esti sinua kiipeämästä Amon Henille."
Aratan näyttää synkältä. "Hän kutsui minut kotikyläänsä vierailulle sen jälkeen, kun olemme hoidelleet örkit."
"Niinkö? Etkö sinä jo ollut siellä viime matkallasi? Muistelen, että tapasitte pohjalaisten kuninkaankin isän kanssa."
"Olin heidän pääkaupungissaan, mutta Aldred asuu pienessä kylässä sen lähellä. Hän sanoo haluavansa esitellä minut jollekulle."
"Otitko kutsun vastaan?" Elendur kysyy.
"Otin. Aldred antoi ymmärtää, ettei minulla ole vaihtoehtoja."
"No, minä lähden mukaasi. Tuskin kutsu koski vain sinua. Ciryon voi johtaa joukot takaisin Osgiliathiin."
"Mutta minäkin haluan nähdä heidän kylänsä! Haluan nähdä miten nuo ihmiset asuvat."
"Etköhän sinä ole kuullut heidän elämästään jo aivan tarpeeksi", Elendur toteaa. "Mutta katsotaan sitten, kun olemme saaneet tehtävämme hoidettua. Ja sinun olisi syytä pitää uteliaisuutesi kurissa, Ciryon. Näin kyllä, miten katseesi viipyili niissä naissotureissa. Jos tuijotat heitä sillä tavalla kesken taistelun, löydät itsesi pian örkinseipäästä."
"Tuijotit sinä itsekin!" Ciryon huomauttaa. "Enkä minä heidän vuokseen halua pohjalaiskylää nähdä, jos niin luulet. Minä olen utelias, ja haluan saada lisää tietoa siitä, miten erilaiset ihmiset elävät."
"Uskoo ken tahtoo. Sinun uteliaisuutesi laatu kyllä tiedetään. Ja sama koskee sinua, Aratan, vaikka sinulle tämän pitäisi tietysti olla itsestään selvää."
"Kyllä, teidän korkeutenne!" ärähtää Aratan. "No, kuka ui minun kanssani kilpaa tuon jorpakon yli? Vai aiotteko soutaa kuin eukot?"

Ciryon olisi mieluummin astunut veneeseen, mutta hän ei tietenkään halua olla veljiään huonompi. Anduin on siinä kohtaa matala ja virtaus heikko, joten uintiretki ei ole vaikea, mutta nopeudessa Ciryon ei voi kilpailla veljiensä kanssa, joilla on takanaan paljon enemmän harjoitteluvuosia kuin hänellä. Ciryon on lopulta melkein viimeisenä vastarannalla. Vain hänen aseenkantajansa tulee hänen jälkeensä, ja Ciryon arvelee tämän hävinneen tarkoituksella. Arastor tuntuu huolehtivan tunnollisesti siitä, ettei Ciryonille tapahdu koskaan mitään ikäviä asioita. Mahtaako Arastor huolehtia Ciryonista taistelun aikanakin, ja syöksyä jokaisen örkin kimppuun, joka koettaa vahingoittaa hänen isäntäänsä? Ciryon toivoo hartaasti, että pääsee itsekin koettamaan taistelemista tositilanteessa. Hänellä on siitä yhä mitättömän vähän kokemusta. Kerran hän pääsi Elendurin kanssa ampumaan matkan päästä muutaman Ithilieniin eksyneen örkin, mutta sitä nyt tuskin saattoi kutsua taisteluksi.

Kun taistelun hetki viimein koittaa, Ciryon yrittää parhaansa mukaan muistaa kaiken, mitä hänelle on opetettu ja kerrottu. Örkkejä on yli kolme kertaa niin paljon kuin dúnedainia ja pohjalaisia, mutta Elendur on vakuuttanut, ettei se ole ongelma. Pohjalaiset yllättävät örkit kesken näiden päivälevon ratsastamalla hevosillaan heidän kimppuunsa Emyn Muilin pohjoispuolelta. He iskevät miekoillaan ja keihäillään useita niistä kuoliaiksi, ja ne, jotka pääsevät pakoon, joutuvat kohtaamaan dúnedainin, jotka odottavat heitä etelässä ja idässä – lännessä paon estävät Emyn Muilin jyrkänteet. Örkit eivät päivänvalossa näe hyvin, ja ovat tokkuraisia ja kömpelöitä liikkeissään, eivätkä niiden lyhyet ja heppoiset miekat ja keihäät tarjoa paljon vastusta miehille. Örkit ovat juuri niin inhottavia kuin Ciryonille on kerrottu, rumia ja pieniä ja pahanhajuisia, mutta silti Ciryon huomaa, ettei mielellään tapa niitä lähietäisyydeltä.

Elendur ja Arastor ovat koko ajan Ciryonin lähellä, ja hän tuntee itsensä vähän hyödyttömäksi. Miekat kalahtelevat yhteen joka puolella hänen ympärillään, ja pian näyttää siltä, että hänen ainoaksi tehtäväkseen jää poissa pysyminen taistelijoiden tieltä. Yhtäkkiä jostakin kuitenkin ilmestyy pieni ja kiukkuinen örkki heilutellen ruosteista kirvestä, ja Ciryon ymmärtää, että mikäli hän ei tapa otusta, se tappaa tai ainakin haavoittaa häntä. Hän ei osu olentoon ensimmäisellä yrityksellä, mutta toisella hän saa pistettyä miekkansa örkin rinnan läpi. Se kaatuu maahan sätkien ja potkien ja sähisten villisti, ja Ciryon lopettaa sen kärsimykset katkaisemalla sen kaulan. Hän tuijottaa kuollutta otusta hetken jonkinlaisen tyrmistyksen vallassa. On todellakin aivan eri asia tappaa joku miekalla läheltä, kuin ampua pitkän matkan päästä jousella.
"Mitä ihmettä sinä puuhaat? Se olisi kuollut jo siitä ensimmäisestä iskusta!" Elendur huudahtaa.
"Minä... en tiedä...", Ciryon mutisee.
"Taistelu jatkuu! Tuolla on vielä monta örkkiä meidän miestemme kimpussa. Ala tulla jo!" Elendur sanoo ja osoittaa vähän matkan päähän, jossa on käynnissä kiivas miekkataistelu kolmen dúnadanin ja ainakin kymmenen örkin välillä.

Viimein taistelu on ohi. Ciryon on uupunut, ja haluaisi vain levätä, mutta Elendur patistaa hänet muiden sotilaiden lailla kokoamaan örkkien ruumiit yhteen kasaan. Se on iljettävää puuhaa, ja vaikka Ciryon kuinka yrittää varoa, hänen vaatteensa tahriintuvat örkkien mustaan vereen. Tarkoitus on polttaa örkkien ruumiit, jotta ne eivät jää maahan mätänemään ja levittämään tauteja.

Taistelu on kuitenkin vaatinut myös neljän ihmisen hengen. Yksi heistä on pohjalainen, ja kolme dúnedainia. Ciryon ei tunne heistä ainuttakaan, mutta heidän kuolemansa surettaa häntä yhtä kaikki. Hän huomaa, ettei tunne minkäänlaista iloa taistelun voittamisesta ja siitä, että suuri joukko vihollisia on saatu hävitettyä maan päältä. Elendur tuntuu kuitenkin ottavan kolmen sotilaansa kuoleman vielä raskaammin. Hän kai oletti, että he voisivat huolellisen suunnittelun ansiosta selvitä tästä retkestä ilman ihmishenkien menetystä. Moni sotilas on lisäksi haavoittunut, ja yhden haava on vaikea.

Kun örkit on saatu kasaan, Ciryon menee Elendurin luo katsomaan, voisiko hän olla avuksi haavoittuneiden hoidossa. Athelasia on jo kerätty, sillä sitä kasvaa hyvin näillä seuduilla. Isä on käskenyt kylvää sitä kaikkialle Gondoriin, jotta sitä olisi aina saatavilla tarpeen vaatiessa.

Ciryon säikähtää huomatessaan, että tuntee pahiten haavoittuneen miehen. Se on nuori Estelmo, muuan ruhtinaanpoika Lossarnachista, jonka kanssa Ciryonkin on harjoitellut miekkailua. Ciryon ei ole läheinen Estelmon kanssa, mutta he ovat aina silloin tällöin vaihtaneet muutaman ystävällisen sanan. Estelmon haava on keskivartalossa lähellä vatsaa, ja Elendurilla on kova työ saada verenvuoto tyrehtymään. Ciryon ryhtyy nopeasti valmistamaan haudetta athelasista. Hauteen valmistaminen on yksi ensimmäisistä asioista, joita sotureille opetetaan, kun he aloittavat koulutuksen.

Yksi pohjalaisten naissotureista tulee uteliaana seuraamaan, miten Estelmon haavaa hoidetaan, ja Ciryon kertoo mielihyvin kaiken minkä tietää. Hän kertoo, että kansan kielellä athelas tunnetaan nimellä kuninkaanmiekka, koska se tuli kuninkaiden laivassa Keski-Maahan, ja sen lehti muistuttaa miekan terää. Kansa uskoo myös, että kasvin parantava vaikutus on tehokkaimmillaan silloin, kun hoidon antaa kuningas, ja sen vuoksi Elendur on ottanut päävastuun haavoittuneiden hoidosta, koska hän on heistä kuninkaallisin. Mutta kyllä kasvi parantaa muidenkin käsissä, Ciryon vakuuttaa, joskus on vain niin, että potilaan usko siihen, että häntä hoitaa nimenomaan kuningas, lisää kasvin vaikutusta.
"Ja sen tuoksu on melkein yhtä tärkeä kuin kasvi itse", Ciryon jatkaa. "Se voi herättää haavoittuneen syvästäkin tiedottomuudesta ja palauttaa tämän elämänhalun."
"Minä luulen, että meille olisi siitä paljon hyötyä omassa maassamme", toteaa nainen. "Ei ehkä haittaa, jos otan muutamia versoja mukaani, ja istutan sitä lähemmäs kyliämme?"
"Ei lainkaan, se kasvaa ja leviää hyvin näillä main. Ottakaa sen verran kuin tahdotte, hyvä neiti."

Seuraavan päivän valjettua Estelmon vointi vaikuttaa jo paremmalta. Hänelle ei ole noussut kuumetta. Elendur alkaa suunnitella haavoittuneiden kuljetusta takaisin Gondoriin. Useimmat heistä pystyvät kävelemään itse, ja loput voivat kulkea niillä muutamilla hevosrattailla, joita dúnedain ottivat mukaan matkalle tavaroiden kuljetusta varten.

Aldred tulee muistuttamaan Aratania vierailukutsusta. Ciryon pyytää vielä Elendurilta, että voisi lähteä mukaan, ja lopulta tämä suostuu. Koska heillä ei ole mukanaan ratsuhevosia, veljekset ja heidän aseenkantajansa lähtevät matkaan jalan. Aldred jättää pari miestä oppaiksi, ja lähtee sitten valmistelemaan kotiaan kuninkaanpoikien vierailua varten. Kylään ei onneksi ole pitkä matka. He marssivat päivän verran suoraan pohjoiseen Emyn Muililta Anduinin vartta myötäillen, ja tulevat auringon laskiessa perille. Pohjalaiset ovat rakentaneet pienet talonsa puusta, eikä Aldredin koti ole paljon kummempi, hieman suurempi vain. Talon pihalla käyskentelee kanoja kaikessa rauhassa ja navetasta kuuluu lehmien ääntelyä.

Aldred ei sinä iltana vielä puutu siihen, miksi hän kutsui Aratanin taloonsa. Hän pyytää heidät illallispöytään, jossa on tarjolla porsaanlihaa, kananmunia, leipää ja mietoa olutta. Aldredin ilme on näkemisen arvoinen, kun Elendur kohteliaasti kieltäytyy lihasta. Ciryon yrittää olla nauramatta. Aldred ei selvästi ole koskaan nähnyt ihmistä, joka kieltäytyisi syömäkelpoisesta ruoasta.
"Sitä voisi kai sanoa nuorukaisen oikuksi", Elendur selittää, "mutta tarina Berenistä ja hänen ystävyydestään metsän eläinten kanssa teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Halusin olla kuin Beren ja elää kuten Beren. Niinpä ilmoitin vanhemmilleni, että Berenin lailla kieltäytyisin tästedes lihasta. He nauroivat. Minä suutuin ja päätin näyttää heille, että pystyn siihen. Minä opinkin pian elämään ilman lihaa, eikä mieleni edes tehnyt sitä. Minusta olisikin parempi, jos ihmiset jättäisivät eläimet rauhaan. Ne eivät ole tehneet meille mitään pahaa, joten minusta meillä ei ole oikeutta tappaa niitä ravinnoksemme tai mistään muustakaan syystä. Voimme elää ilman lihaakin."
Aldredin ilme ei värähdäkään. On kuin Elendur olisi juuri selittänyt kalalle kilpajuoksun saloja.
"Mutta... mutta onko maailmassa mitään parempaa kuin rasvaa tirisevä, avotulella käristetty porsaankylki!" huudahtaa Aldred ja nostaa samalla kylkipalan lautaseltaan. Hän ojentaa palaa kohti Elenduria, ja heristää sitä hänen kasvojensa edessä niin että rasva roiskuu ympäriinsä. "Eikö teidän todellakaan tee tätä yhtään mieli, vaikka olette juuri marssinut koko päivän vailla kunnon ruokaa ja teidän täytyy olla nääntymäisillänne nälkään!"
Elendur on hienovaraisesti vetäytynyt hieman kauemmas pöydästä. "Ei lainkaan, arvoisa herra", hän vakuuttaa. "Leipä ja kananmunat riittävät minulle mainiosti."
"Te olette hullu! Te olette täysin järjiltänne! Teidän täytyy olla jotenkin sairas. Eikö kukaan ole koskaan yrittänyt parantaa teitä? Te mereltä tulleet olette sitten kummallista väkeä! Teidän kaikkien päät taisivat pimetä siitä, kun se teidän maanne otti ja upposi."
Aratan nousee äkkiä seisomaan. "Kuulkaahan, hyvä herra, mikä sitten olettekin arvonimeltänne. Teillä ei ole mitään oikeutta puhua veljelleni tuolla tavalla. Jos te nimittelette vieraitanne tuohon sävyyn, tulkitsen sen niin, ettemme ole tervetulleita tähän taloon, ja siinä tapauksessa meidän lienee parasta lähteä takaisin saman tien."
Aldred näyttää rauhoittuvan vähän. "Istukaa toki alas, hyvä herra. Enhän minä millään pahalla. Sanoin vain mitä ajattelin. Niin on tapana tehdä meillä päin."

Aratan silmäilee miestä yhä epäluuloisesti, mutta istuu kuitenkin. Vähitellen tilanne rauhoittuu. Aldred ei kuitenkaan jätä vielä aihetta, vaan pyytää Elenduria selittämään tarkemmin, mitä hän oikein syö, ja kuinka hän on onnistunut kasvamaan noin pitkäksi ilman lihaa ja pysyttelemään kaiken päälle hengissä. Kun hän on kuullut tarkemmin, hän käskee palvelijaansa noutamaan keittiöstä niitä ruokia, joita Elendur sanoo syövänsä: vihanneksia, juureksia, sieniä, pähkinöitä ja muuta sellaista, mitä heillä sattuu olemaan. Aldredille on kunnia-asia, ettei kenenkään hänen talossaan tarvitse mennä maate vatsa nälästä kurnien.




A/N: Amon Henillä on myös kivinen istuin, mutta en tässä maininnut sitä, koska on epäselvää, kuka ja koska sen pystytti sinne. Oropherin muuttoliikkeiden selvittäminen ei ollut ihan yksinkertaista, mutta luulisin tuon menneen suurin piirtein oikein... Ja entvaimoista kerrottu pitäisi olla pitkälti canonia, ulkonäkökuvauskin melkein suoraan Tolkienilta, mutta siitä ei ole todisteita, että Isildur olisi tavannut heidät ja heiltä olisi saatu oppia Ithilienin "puutarhasuunnitteluun" (mutta pidän sitä hyvin mahdollisena, koska Tolkienin mukaan Isildur matkusteli paljon Anduinin laaksojen seudulla, ja koska entvaimot opettivat ihmisille puutarhanhoitoa ja koska Ithilieniä sanottiin Gondorin puutarhaksi). Tuon ajan pohjalaisista ei sitten ole oikein mitään tietoa, paitsi että jostain sain sen käsityksen, että heitä eleli Anduinin varrella. Naissotureita halusin mukaan, koska tämä ficci on muuten niin mieskeskeinen.

Athelas tuotiin Númenorista, vaikka mahdollisesti sitä kasvoi myös Beleriandissa Keski-Maassa Ensimmäisellä Ajalla. Tuon "kuninkaanmiekka" nimen selityksen olen luultavasti keksinyt itse, mutta en ihan tarkkaan pysty muistamaan. Niin ja dúnedain kulkevat tässä ficissä tarkoituksella pääasiassa jalkaisin, koska minusta Tolkienkin teki aika selväksi, ettei heillä ollut kovin paljon hevosia, ja että he ratsastelivat lähinnä huvikseen tai urheillakseen.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 13. luku 4.1.2015

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minä täällä! Vihdoin! Pidin joulun ajan aika lailla nettitaukoa ja olen siksi (taas) jäänyt jälkeen kommentoinnissa. Mutta nyt arki on jälleen päällä enkä toivottavasti ole enää sokerihumalassa siitä kaikesta suklaasta, joka tuli syödyksi joululomalla, joten ei muuta kuin kommentoimaan. :)

Luulen, että olen jo sanonut useaan kertaan, että ihailen sitä, miten olet rakentanut hahmojasi tässä ficissä (ja aion sanoa sen vielä monesti ;d), mutta se tuli taas mieleeni, kun luin tuota yhdennentoista luvun alkua. Lukijana on päässyt niin monesti sekä Isildurin että Ciryonin pään sisään, että molempien näkökulmat oli helppo ymmärtää. Ja tykkään muuten tosi paljon siitä, että luvut toisinaan aloitetaan suoraan repliikillä. Yhdennentoista luvun aloitus imaisi hyvin tehokkaasti mukaansa. :) Luvusta jäi muutenkin hyvin vahvasti mieleen juuri henkilöiden vahva kuvaus. Tykkäsin Isildur-näkökulmasta tosi paljon ja samaten kuvaat minusta aina Ciryonin naiviuutta juuri oikealla tavalla. Tykkäsin tosi paljon tämän luvun keskusteluista. :) Samaten olen alkanut tykätä tuosta Galeth-juonesta enemmän ja enemmän. Hmm, minusta tuntuu, että hoin juuri vain kappaleeen verran, että tykkään siitä ja tykkään tästä, mutta minkäs sille mahtaa. :d

Kahdestoista luku syvensi hienosti noita edellisessä luvussa esille nousseita teemoja. Ciryonin ja Isildurin näkökulmat olivat minusta taas aivan loistavia, samaten heidän keskustelunsa. Tykkäsin ylipääätään tästä luvusta aivan mahdottomasti. Se oli hieno sekoitus draamaa ja huumoria – joiden yhdistämistä rakastan ja jonka sinä onnistunut tekemään hyvin usein todella hyvin. Isildurin teatterikokemukset ja -mielipiteet olivat herkullista luettavaa. Ja Elendurin näytelmäepisodi sai minut nauramaan ääneen. :) Loistavaa satiiria! Juuri Hobitin nähneenä tiedän tarkalleen, mitä itselleni tuli mieleen, kun Elendur vuodatti tuntojaan muutellusta näytelmästä. :d Ehkä sulla(kin) oli ajatukset samalla suunnalla. :) Oivaltavaa yhteiskuntakritiikkiä ylipäätään, vau. Tämä ei siis tosiaankaan tuntunut lukuna liian pitkältä. Se oli päinvastoin niin upea luku, että olisin mielelläni lukenut lisää, erityisesti siinä kohtaa, kun tajusin, että seuraava luku hyppää ajassa eteenpäin. Galeth-juonteen päätit mielestäni tosi hyvin. Olisin vain niin mielelläni lukenut vähän mm. Ciryonin sotilaskoulutuksesta. Mutta kaikesta ei voi tietenkään kertoa, sitä varten on fanfiction... eikun hetkinen, olikos tämä jo sitä? No, jos joskus kaipailet aiheita one-shotteihin, niin siinä olisi yksi. :)

Sinänsä aikahyppäys toimi minusta oikein hyvin ja viimeisen luvun sotaisemmat tapahtumat olivat kiinnostavaa luettavaa. Sain luvun alussa jostakin päähäni, että se on Ciryonin näkökulmaa ja vasta jonkin aikaa luettuani tajusin, että nyt taidetaan olla Elendurin pään sisällä. Mutta ennen taistelua näkökulma muuttui kuitenkin Ciryoniin, eikö? Olen tykännyt tässä ficissä ihan älyttömästi niistä kohtauksista, joissa kaikki kolme veljestä ovat paikalla, niin tässäkin luvussa. Olet loistavasti luonut kolme luonteeltaan ja toiminnaltaan selvästi erilaista veljestä, joten ei oikeastaan tarvitse kuin laittaa heidät kaikki samaan paikkaan, niin mielenkiintoinen dialogi on taattu. Siis, jos osaa kirjoittaa sitä, niin kuin sinä tietysti osaat. :)

Lisää, kiitos! Minä ainakin luen innolla. :) Pelkään jo sitä loppua, koska olen ruvennut tykkäämään näistä hahmoista hyvin paljon.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 13. luku 4.1.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos kommentista, Leida. Mukavaa että jaksat lukea tätä vielä, koska lukuja on jäljellä, hmm... 42 kappaletta, jos laskin oikein. Eli muutama. En kyllä jaksa uskoa, että tulen koskaan postaamaan niitä kaikkia tänne, mutta saat ne kuitenkin jossain vaiheessa luettavaksi, jos haluat.

Ciryon ja Isildur välienselvittelyineen jäivät sinne jonnekin vuoteen 3399, mutta heidän suhteensa on sen verran ongelmallinen, että noita vakavia isä-poika keskusteluja tulee olemaan tässä ficissä vielä monta. :D Nuo Isildurin teatterikokemukset kirjoittelin pitkälti vasta tuossa joululomalla, mutta tuo kritiikki näytelmää kohtaan oli sitten mukana ihan alusta asti. Kai sitä vaan oli pakko sisällyttää jokin viittaus Peter Jacksonin tiimin suuntaan, kun kerran tilaisuus aukeni. :D

Ciryonin sotilaskoulutuksesta ei nyt valitettavasti tullut mitään juttua, vaikka se tavallaan olisi ollut kiinnostava aihe, mutta luulen, etten olisi kuitenkaan keksinyt siitä mitään kovin uutta ja kiinnostavaa sanottavaa. Joo ehkä sitä vähän kiusattiin, mutta tuskinpa mitään sen vakavampaa, kun kyseessä kuitenkin on kuninkaanpoika, jolla on kaksi pelottavaa isoveljeä ja vielä pelottavampi isä. ;)

Tuossa edellisessä luvussa tosiaan näkökulma vaihtui Elendurista Ciryoniin tavallaan lennossa. Päätin kokeilla tässä ficissä sellaista, etten noudata mitään selkeitä näkökulmia niin, että kertoisin aina vuorollaan kunkin hahmon näkökulmasta ja erottaisin ne toisistaan tähdillä erillisiksi kappaleiksi. Useasti se vain kahlitsee juttua, jos joutuu väkisin kirjoittamaan jonkun toisen näkökulmasta, vaikka sille ei oikeastaan juonen kannalta ole tarvetta, ja toisaalta tuntuu tarpeettomalta laittaa tähtiä kappaleitten väliin, jos kohtaus on edelleen sama, vaikka näkökulma vaihtuisikin. Mutta lukijan kannalta se voi tietysti olla vähän sekavaa.

Minulla on ollut jotenkin tosi kiireistä sen jälkeen, kun palasin joululomalta, mutta luulisin kuitenkin että pystyn nyt tästä eteenpäin postaamaan luvun per viikko, ainakin jonkin aikaa. Eli nyt sitten lukuun numero 14.


Neljästoista luku: Uutta verta

Aamu valkenee lämpimänä ja aurinkoisena. Pihalla astelevan kukon rääkäisyt ovat herättäneet Elendurin varhain, mutta hän ei ole väsynyt. Hän pukeutuu kaikessa rauhassa ja menee sitten talon ruokasaliin katsomaan, olisiko tarjolla aamiaista. Hän löytää sieltä Aldredin puurokulhollisen äärestä. Veljet lienevät vielä unten mailla.

Aldred kertoilee Elendurille juttuja elämästään Anduinin laaksossa, erityisesti hevosista, joita hän rakastaa, mutta hän on myös utelias ja haluaa kuulla enemmän Gondorista. Ja aina kun Elendur kertoo jostakin itselleen jokapäiväisestä asiasta, kuten Minas Ithilin kuunvalossa säihkyvästä tornista tai Osgiliathin kullalla silatusta Tähtien Kupolista, Aldred joko nauraa kovaa tai huutaa ihmeissään, ettei sellainen ole mitenkään mahdollista ja että Elendur yrittää huijata häntä, yksinkertaista maalaista, joka ei ole paljon matkustellut.

Elendur on varsin kiitollinen, kun Aratan ja Ciryon kömpivät huoneestaan aamiaispöytään. Hän pitää Aldredin suoruudesta ja mutkattomuudesta, mutta toisaalta tämän tiedonjano vaikuttaa kyltymättömältä, ja Elendur pelkää jo hieman sitä, mitä tämä seuraavaksi keksii kysyä. Ainakin Aldred on poikamies Elendurin lailla, joten hän tuskin ryhtyy tivaamaan, miksi Elendur ei ole vieläkään ottanut vaimoa itselleen, vaikka on kuninkaan perijä – suosittu puheenaihe aina Elendurin vieraillessa jossakin päin Gondoria.

"No niin, luulenpa että sisareni Albreda saapuu miehensä kanssa hetkenä minä hyvänsä", ilmoittaa Aldred hetken kuluttua. "Tehän jo tunnettekin hänet", hän toteaa ja nyökkää Aratanille.
"Ei... enpä usko", toteaa Aratan, hieman epävarmasti.
"No, pianhan se nähdään!" naurahtaa Aldred.

Kohta pihasta kuuluu ääniä ja Aldred menee ulos ottamaan vierailijat vastaan. Elendur saattaa kuulla hänen huutavan innoissaan, kuinka mukavaa onkaan tavata rakas sisar pitkästä aikaa. Albreda ei siis taida asua aivan hänen naapurissaan, vaan kenties jopa toisella puolella kylää. Kohta Aldred saattelee sisään naisen, joka on suurin piirtein hänen itsensä ikäinen tai hieman vanhempi. Naisella on mukanaan mies ja muutamia lapsia.
"Lankoni Euric", esittelee Aldred miehen, joka on saman oloinen kuin Aldred itse, vaaleatukkainen, sänkileukainen ja vahvannäköinen. Euric kuitenkin ontuu jalkaansa. Hän kertoo teloneensa itseään metsästysreissulla pari vuotta sitten, eikä hänestä ole sen jälkeen oikein ollut taistelijaksi.

Euric hätistelee lapset pois jaloista, ja nämä juoksevat talon läpi takapihalle, missä Aldred pitää koiriaan. Talo näyttää olevan lapsille tuttu. Aldred kutsuu aikuiset pöydän ääreen ja pyytää palvelijaa tuomaan olutta. He rupattelevat hetken niitä näitä, ja Aldred kertoo örkkijahdista, elehtien innokkaasti käsillään selittäessään, kuinka hän onnistui keihästämään yhden suurista örkkipäälliköistä.

Sitten Aldred vakavoituu. "On tullut aika keskustella siitä, mitä tapahtui viisitoista vuotta sitten, kun Gondorin valtias Isildur viimeksi vieraili maassamme", hän aloittaa poikkeuksellisen juhlallisesti. "Vaikka siitä on kauan, me muistamme sen vierailun yhä hyvin. Minä ja sisareni palvelimme silloin kuninkaan armeijassa, ja pääsimme katsomaan aivan läheltä, kuinka etelän kuningas marssi meidän Theobaldimme kartanoon. Olihan se varsinainen näky. Olimme tietysti kuulleet juttuja etelän meri-ihmisistä, jotka ovat ylväitä ja pitkiä kuin puut, puhuvat kummallisesti ja elävät vaikka kuinka pitkään, jos eivät vahingossa satu kuolemaan, mutta oli aivan eri asia nähdä tällaisia miehiä ihan elävänä silmiensä edessä. Naisväki vaikutti olevan aivan erityisen uteliaalla päällä, vai mitä Albreda?"

Aldredin sisar punastuu, ja hän katselee enemmän pöytää kuin sen ääressä istuvia miehiä. Aldred kääntyy Arataniin puoleen. "Mutta tämä herrahan oli silloin paikalla. Kenties hänelläkin on jotain kerrottavaa. Joko muistinne on virkistynyt? Onko sisareni teille tuttu?"
Aratan näyttää melko kalpealta, ja hänkin tuntuu olevan kiinnostuneempi karkeatekoisesta savituopista edessään, kuin siitä, mistä keskustellaan. "Onhan se mahdollista. Saattaa olla, että minä näin hänet silloin."
"Mutta sisareni on kertonut, että te teitte vähän muutakin kuin katselitte häntä?"

Elendur on jo jonkin aikaa aavistanut, mistä tässä tapaamisessa on kyse. Se täyttää hänet lievällä kauhulla, ja hän pohtii kuumeisesti, mikä olisi paras tapa selviytyä tilanteesta. Albreda on yhä sievä nainen, ja on hyvinkin saattanut olla nuorempana Aratanin mieleen. Aratan jahtasi tietysti yleensä ylhäisiä neitoja, mutta miksi hän ei kokeilunhalusta olisi voinut hairahtua johonkuhun vähäisempäänkin? Aratan tiesi kyllä riskin. Vähäisempien kansojen lyhytikäiset ihmiset lisääntyvät herkästi, mutta toisaalta pohjalainen soturineito olisi taatusti ollut jotain aivan erilaista, uudenlainen kokemus, jolla rehvastella tovereille jälkeenpäin. Kenties hän oli arvellut sen olevan riskinoton arvoista.

"Minä en muista mitään sellaista", Aratan väittää.
"Sisareni muistaa sitten paremmin. Hän on kertonut, että te kaksi vietitte yhteisen yön eräässä majatalossa kuninkaamme kaupungissa."
"Se on vale!" Aratan älähtää yllättävän kiivaasti.
"Mutta Albreda on aivan vakuuttunut asiasta. Etkö olekin?"
"Totta kai. Miksi minä valehtelisin?" huudahtaa nainen.
"Minä uskon sisartani, sillä minulla on kaikki syy uskoa. Meillä on nähkääs todiste. Pieni muisto tuosta vierailusta, jonka olemassaolo kiinnostanee teitäkin", sanoo Aldred. "Euric?"
"Minä käyn noutamassa."

Hiljaisuus laskeutuu saliin. He odottavat ja Elendur näkee hien helmeilevän Aratanin otsalla. Hän ei ole koskaan nähnyt veljeään niin kalpeana. Pian Euric palaa mukanaan nuori poika. Tällä on yönmusta, olkapäille kihartuva tukka, jäänharmaat silmät ja kaunispiirteiset, vaaleat kasvot. Hän katsoo miehiä vuoron perään ja ihmetys syttyy hänen silmiinsä.
"Tämä tässä on sisarenpoikani Alaric", toteaa Aldred. "Siinä neljätoistakesäinen, eikö niin, vaikka näyttää paljon nuoremmalta."
"Tosi on", sanoo Euric. "Neljäntoista, mutta minun yksitoistavuotiaani selättää hänet painissa mennen tullen. Eikä siltä oikein työntekokaan luonnistu – ikään kuin olisi suvusta, jossa miehet enimmäkseen loikoilevat ja muistelevat menneitä, ja käyvät joskus huvikseen hieman ratsastelemassa."
"Eikä hän sitä paitsi edes näytä meikäläisiltä", jatkaa Aldred.
"Vielä hänen ollessaan kymmenkesäinen, ihmisillä oli tapana pysäyttää meidät kylänraitilla ja kysyä, miksi olin pukenut tyttäreni poikain vaatteisiin!" puuskahtaa Euric. "Minä vastasin, että jos hän onkin tyttö, ei hän sentään minun ole!"

Elendur kääntyy katsomaan Aratania. Tämä on painanut päänsä alas, ikään kuin ei kestäisi katsoa poikaa. Elendur puhuttelee veljeään haltiakielellä, sillä hänestä keskustelu ei sovi pojan korville. "He näyttävät vihjaavan, että tämä poika on sinun aikaansaannoksiasi", hän sanoo.
Aratan päästää vain jonkin epämääräisen ynähdyksen.
"Voiko se mitenkään olla mahdollista?" Elendur jatkaa entistä tiukemmalla äänensävyllä. Aratan ei liikahdakaan. "Ryhdistäydy nyt! Sinussa ei ole paljon kunniaa jäljellä, mutta yritä nyt kerrankin koota ne vähäiset rippeet ja kohtaa erheesi niin kuin mies."

Aratan suoristautuu vähän, ja nostaa kasvonsa, jotka ovat muuttuneet tulipunaisiksi. Hän vetää pari kertaa syvään henkeä ja nousee pöydän äärestä. Hän katsoo vuoron perään Elenduria ja Aldredia, mutta välttelee katsomasta poikaan tai naiseen. "Tuo nainen... jos hän väittää, että tuo tuossa on minun, hän valehtelee!" hän sanoo. "Hänellä ei ole mitään todisteita, että tuo olisi juuri minun, ei kerrassaan mitään. Minä tuskin olen ainoa mies, joka on joskus tullut tänne Gondorista vierailulle! Miksi hän syyttää juuri minua? Senkö takia, kun olen kuninkaanpoika ja rikas? Sitäkö te havittelette, osaa minun perinnöstäni? Tietäkää, että isäni on lukuisat kerrat uhannut jättää minut perinnöttä, ja kukaties hän vielä toteuttaa uhkauksensa."

Tämä ei ole aivan sellainen vastaus, jonka Elendur toivoi kuulevansa. Eikä se näytä olevan muidenkaan mielestä, sillä sekä Aldredin että Euricin ilmeet synkkenevät.
"Varokaahan mitä sanotte minun sisarestani!" Aldred ärähtää.
"Ja minä tunnen vaimoni", vannoo Euric. "Minä otin hänet, koska tiesin että hän on hyvä nainen, joka oli vain sattunut joutumaan ulkomaalaisen viettelemäksi, enkä minä lapsesta välittänyt – on hyvä tietää ennakkoon, että nainen osaa synnyttää. Albreda on rehellinen eikä hän ikinä valehtelisi!"
"Ja mitä teidän rahoihinne tulee, niin emme me niitä kaipaa! Me haluamme vain oikeutta itsellemme ja tälle pojalle", Aldred jatkaa.

Elendur päättää yrittää rauhoitella tilannetta. Hän säälii poikaa, joka joutuu kuuntelemaan tällaista välien selvittelyä. "Minusta on ilmiselvää, että pojassa virtaa dúnedainin veri. Onko hänen isänsä Aratan vai joku muu, ei kenties ole kovin tärkeää. Sillä vaikka hän olisi Aratanin, ymmärrätte varmaan, että vaikka meistä jokainen kuolisi, ei tämä lapsi voisi kuitenkaan koskaan periä kruunua aviottoman syntyperänsä vuoksi. Joten minä kysyn, minkä vuoksi olette esitelleet pojan meille, ja mitä toivotte meidän tekevän?"
"Ei meitä Gondorin kruunut ja rikkaudet kiinnosta, kuten jo lankoni sanoi", tuhahtaa Euric. "Mutta me haluamme, että poika pääsee omiensa pariin. Hän ei ole meikäläisiä, on liian kummallinen joukkoomme. Se olisi meidän kaikkien parhaaksi."

Elendur katsoo poikaa nyt uudestaan, tarkemmin. Tämä on ollut kaiken aikaa aivan rauhallinen, ehkä vähän hämmentyneen näköinen, ja tämän katse tuntuu nauliutuneen Elenduriin. Elendur astuu pojan eteen, katsoo tämän kasvoja lähempää. Hän yrittää muistaa, miltä Aratan näytti lapsena, mutta siitä on kauan, ja hän saa mieleensä vain utuisen kuvan vilkkaasta nuoresta pojasta, joka oli nopea nauramaan ja rakasti tehdä kepposia palvelijoille. Ehkä tässä pojassa on jotain samaa, mutta varma Elendur ei voi olla.
"Etkö sinä viihdy tässä maassa?" hän kysyy pojalta. Poika tuijottaa häntä hämmentyneenä.
Euric rykäisee. "Ei poika puhu yhteiskieltä. Ymmärtää vähän, mutta ei puhu juurikaan. Me opettelemme sen yleensä vasta vanhemmalla iällä, silloin kun saamme taistelukoulutuksen kuninkaan joukoissa."
"Siinä tapauksessa hän tuntisi itsensä varmasti kovin ulkopuoliseksi meidän maassamme. Me käytämme yhteiskieltä tai haltiakieltä, hovissa vain jälkimmäistä. Itse asiassa monet korkea-arvoisimmista kansalaisistamme väheksyvät yhteiskieltä ja puhuvat sitä vain pakon edessä ollessaan tekemisissä ulkopuolisten kanssa."
"No, opettakaa hänelle haltiakieli sitten", toteaa Euric. "Kyllä tuo oppii, on teräväpäinen. Kylänvanhin on opettanut häntä raapustelemaan niitä kirjoitusmerkkejäkin, joita jo teikäläisten esi-isät kävivät takomassa meidän kalloihimme. Mitä hyötyä niistä kenellekään on, sitä minä en vaan tiedä."

Elendur aikoo palata veljiensä luo neuvotellakseen hetken heidän kanssaan, mutta Alaricin käsi tarttuu hänen hihaansa. Poika sanoo jotain ja katsoo Elenduria vetoavasti harmailla silmillään.
"Haluaa tietää, pääseekö teidän mukaanne", Euric sanoo. "Olisi kovasti innokas lähtemään. Lienee unelmoinut omasta kansastaan koko ikänsä."
Elendur ei ole varma uskoako tätä. Luulisi jokaisen lapsen haluavan pysyä oman perheensä ja tovereidensa parissa, tutussa ympäristössä. Hän vilkaisee Albredaa, joka näyttää murheen murtamalta. Äiti ei tietenkään haluaisi luopua lapsestaan.
"Minun täytyy keskustella tästä veljieni kanssa", Elendur toteaa ja Euric kääntää sen pojalle. Poika irrottaa kätensä vastahakoisesti.

Aratan ei tietenkään halua ottaa poikaa mukaan. Ciryon tyytyy ihmettelemään, miten he aikovat selittää asian isälle, vai olisiko parempi vain piilottaa poika johonkin, niin ettei isä saa koskaan tietää. Pojasta voisi tulla hyvä apulainen tallimestarille, kun on täällä tottunut hevosiin.

Elendur tietää, että päätös on viime kädessä hänen. Hän säälii poikaa, eikä ole lainkaan yhtä vakuuttunut kuin Aldred ja Euric siitä, että poika viihtyisi paremmin Gondorissa. Tämä olisi sielläkin muukalainen, puoliverinen ja vähempiarvoinen vierasmaalaisen äitinsä vuoksi. Silti, jokin osa hänestä haluaa viedä pojan pois täältä ja tarjota hänelle toisenlaisen elämän. Sanoi Euric mitä hyvänsä, poika näyttää ikäisekseen vahvalta, ja olisi kukaties mieleltään vielä voimakkaampi, kun on erilaisuutensa vuoksi varmaankin joutunut kestämään kaikenlaista pilkkaa pienestä lapsesta asti. Elendur näkee jo mielessään, kuinka pojasta muutaman vuoden päästä kasvaisi uljas soturi, hyvä lisä Minas Ithilin joukkoihin, ainesta ritariuteen asti.

Hän menee Albredan luo. "Oletteko te valmis luopumaan hänestä?" hän kysyy naiselta. "En voi luvata varmuudella, että näette häntä enää. Mutta matka ei ole ylettömän pitkä, ja kenties hänelle tulee vielä tilaisuus vierailla kotikylässään. Harkitkaa tarkasti."
"Me olemme jo harkinneet asiaa", tokaisee Euric väliin. "Ja Albreda ymmärtää, ettei poika kuulu tänne. Etkö ymmärräkin? Sanoit itsekin, että poikaa odottaa parempi elämä tuolla jossakin, kuninkaan hovissa yltäkylläisyyden keskellä. Keitä me olemme kieltämään häneltä sen kaiken? Sitä paitsi, minulla on viisi omaakin, eikä tällaisen puoliramman ole helppo pitää näin suurta perhettä leivän syrjässä."
Albreda nyökyttelee. "Niin, Alaricin on parempi siellä etelässä. Minä rakastan poikaani, ja haluaisin tietysti pitää hänet, mutta haluan myös hänen parastaan. Mutta ennen kuin viette hänet, vannokaa minulle jumaltenne nimeen, että kohtelette häntä hyvin. Vannotteko niin?"
"Meillä on vain yksi jumala, eikä meillä ole tapana vannoa hänen nimeensä tämäntapaisissa asioissa. Mutta minä annan teille sanani siitä, että poikaa kohdellaan hyvin. Olkoot veljeni ja teidän veljenne ja miehenne tässä todistajina, ja jos poikaanne kohdellaan huonosti, voivat he asettaa minut siitä vastuuseen. Oletteko tyytyväinen?"
"Minä luotan teidän sanaanne. Te olette hyvä mies, Elendur Isildurin poika. Arnorin ja Gondorin kansat iloitsevat vielä suuresti sinä päivänä, jona saavat teidät valtiaakseen."
"Siihen on vielä paljon matkaa."

Paluu Minas Ithiliin kestää kymmenisen päivää. He eivät pidä kiirettä, sillä Alaric ei ole tottunut pitkiin marsseihin. Heillä on mukanaan yksi hevonen tavaroiden kantamista varten, ja Elendur olisi ollut valmis satulomaan sen pojalle, mutta tämä ei suostu ratsastamaan muiden kävellessä. Urheasti hän yrittää harppoa itseään pidempien ja vahvempien miesten rinnalla, ja suoriutuu siitä hyvin. Heidän matkatessaan Elendur opettaa pojalle muutamia tärkeimpiä haltiakielen sanoja ja lauseenparsia, ja huomaa, että poika todellakin on oppivainen, kuten Euric lupasi.
"Lisää todisteita sitä vastaan, että hän olisi sinun poikasi", naurahtaa Elendur Aratanille, mutta tämä ei vastaa, tuijottaa vaan synkkänä eteensä ja kiihdyttää vauhtiaan niin, että Elendur jää jälkeen.

* * *

Tapahtumat Pelargirissa pitävät Isildurin yhä kiireisenä, eikä hän pääse palaamaan Minas Ithiliin pitkään aikaan. Hän lähettää kuitenkin kaksi kirjettä. Toinen niistä on osoitettu Elendurille, jossa hän käskee tätä tarkkailemaan itää ja välittämään sanan heti, jos jotakin epätavallista tapahtuu. Toinen on lyhyt viesti hänen vaimolleen, jossa hän kauniita sanoja tuhlailematta pyytää Marillën luokseen Pelargiriin.

Ennen kuin Marillë lähtee, Elendur haluaa neuvotella hänen kanssaan. Hän ei heti kertonut äidilleen Alaricin koko tarinaa, vaan totesi vain, ettei perhe voinut huolehtia pojasta, joten Elendur oli päättänyt ottaa hänet palvelijakseen. Äiti tietää kyllä, että Elendur auttaa mielellään vähäosaisia, eikä kysellyt asiasta enempää. Mutta Elendurista tuntuu, että äidin on saatava tietää totuus ennen kuin ihmiset alkavat katsoa Alaricia tarkemmin ja tehdä päätelmiä tämän syntyperästä.

Kuningatar ottaa uutisen vastaan tyynen näköisenä. Hän katselee poikaa edestä ja takaa, pohdiskeleva ilme kasvoillaan, mutta ei sano mitään.
"Mitä luulet? Näyttääkö hän Aratanilta? Sinä varmaankin muistat hänen lapsuuden kasvonsa paremmin kuin minä", Elendur kysyy lopulta.
"Minä näen hänessä teidän kaikkien piirteitä", Marillë toteaa. "Sekä jotain muuta, joka on varmaankin peräisin hänen äidiltään."
"Olet siis varma, että hän on meille sukua?"
"Eivätkö melkein kaikki dúnedain ole meille jotakin sukua?" hän sanoo. "Oletko sinä puhunut niiden muiden kanssa, jotka olivat mukana sillä matkalla viisitoista kesää sitten? Heidän havaintonsa voisivat joko vahvistaa tai osoittaa vääräksi pohjalaisten väitteet."
"Minun täytyy ensin selvittää, keitä matkalla oli. Yúlaner ja Carastion ainakin?"
"Muistelen niin, ja luonnollisesti heidän silloiset aseenkantajansa ja Isildurin suosikkiritarit – tosin en muista keitä he olivat siihen aikaan."
"Minä teen parhaani, emmë. Mutta ymmärrät varmaan, että asia on arkaluonteinen, enkä haluaisi tästä tulevan mikään juoruilun aihe sotilaiden keskuudessa."
"Ymmärrän sen kyllä. Kenties on parasta, että annat minun hoitaa asian. Minä voin tehdä muutamia tiedusteluja hienovaraisesti."
"Kiitos, emmë", Elendur sanoo. Sitten hän kehottaa Alaricia poistumaan. Vaikka poika ei vielä ymmärräkään haltiakieltä riittävästi, tämän ei tarvitse olla kuuntelemassa aivan kaikkea. "Aiotko kertoa hänestä isälle?" Elendur kysyy äidiltään pojan mentyä.
"Minusta ei ole syytä kertoa. Isildurilla on niin paljon muitakin huolia."
"Mutta eikö hän sinustakin näytä... hyvin tutulta?"
"Jos Aratan sanoo, ettei hän ole pojan isä, minä uskon häntä. Aratan on rehellinen."
"Ketä sinä sitten epäilet?"
"Sanoinko epäileväni jotakuta? Jos totta puhutaan, minusta tällä asialla ei ole merkitystä. Äpäriä on aina ollut ja tulee aina olemaan, Númenorissakin, ja mitä vähemmän heihin kiinnitetään huomiota, sen parempi. Heille ei ole sijaa kuninkaallisessa perheessä. Älä siis kiinny tuohon poikaan liikaa, yonya, äläkä anna hänen kuvitella, että hän on mitään muuta kuin jonkun ajattelemattoman pohjalaisnaisen lehtolapsi."

Elendur katsoo äitiään, yllättyneenä tämän tiukasta sävystä. Hän ei ole lainkaan niin vakuuttunut kuin äiti siitä, ettei Aratan voisi olla pojan isä. Äiti on aina ollut lempeä ja ymmärtäväinen Aratania kohtaan. Mutta Aratan on koko ikänsä valehdellut naisseikkailuistaan, milloin liioitellut, milloin vähätellyt tekemisiään, eikä Elendur ihmettelisi yhtään, vaikka Aratan yrittäisi nyt paeta vastuutaan kieltämällä koko tapauksen. Sen on täytynyt olla hänelle kova järkytys.

Elendur lähtee huoneesta lupaamatta mitään äidilleen. Hän vannoi Albredalle, että kohtelisi poikaa hyvin ja sen hän aikoo tehdä. Poika on nyt vain palvelija, mutta jo muutaman vuoden päästä hän voisi aloittaa sotilaskoulutuksen, ja sen jälkeen ryhtyä jonkun ritarin aseenkantajaksi. Kenties jopa Elendurin itsensä, jos osoittautuisi riittävän taitavaksi.





A/N: Joo, en tiedä oliko Númenorissa äpäriä. Herra Tolkien ei kaiketi kauheasti sellaisia asioita pohdiskellut, mutta löysin kuitenkin KTK:sta kohdan, jossa Erendis toteaa seuraavaa Númenorin miehistä: "Kaikki on tehty heitä varten, heitä palvelemaan: kukkulat ovat louhoksia varten, joet antamassa vettä tahi pyörittämässä pyöriä, puut lautoja varten, naiset ruumiin tarpeita varten taikka, jos nainen on kaunis, sopii hän koristamaan pöytää ja kotia, lapset ovat siksi että heitä voi kiusata kun ei ole muuta tekemistä – mutta yhtä hauska on heistä peuhata koiranpentujen kanssa."
Eli ihanaa sakkia. :) No, joka tapauksessa tuossa minusta sanotaan selvästi, että Númenorin miehet harrastivat irtosuhteita, vaikkakin kaunis nainen saattoi kelvata vaimoksi. Joten mikseivät tavat olisi voineet säilyä Keski-Maahan asti (vaikka toki uskomme, että Erendis liioitteli ja että vähintäänkin Elendilin suku oli ylevää ja siveellistä, mutta jos nyt kuitenkin silloin tällöin voisi hairahduksia tapahtua. ;)). Tällä siis yritän perustella, että ficcini on kuitenkin kaikesta huolimatta Tolkienin hengen mukainen, vaikka se käsitteleekin asioita, joista Tolkien ei paljon kirjoitellut. :)

Olen myös järkeillyt, että númenorilaiset eivät saaneet herkästi lapsia, koska heidän biologiansa oli tavalla tai toisella erilainen kuin tavan ihmisillä. He elivät pitkään, ja naiset olivat hedelmällisessä iässä varmaan vähintään 100 vuoden ajan, joten jos he olisivat lisääntyneet yhtä herkästi kuin normaalit ihmiset, niin se saarihan olisi ollut ylikansoittunut jo muutaman sukupolven päästä...
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 14. luku 18.1.2015

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hei, tämäpäs oli odottamatonta! :) Odottamatonta sillä lailla hyvällä tavalla, että en tosiaan arvannut tähän tulevan äpärä-sivujuonnetta, mutta kun katsoo taaksepäin Aratanin toimintaa, niin se on kuitenkin tosi uskottavaa. :) Se on tarinoissa hienoa, kun ei arvaa jotakin tulevaksi, mutta sitten huomaa taaksepäin katsoessaan, että tapahtumat ovat kuitenkin johtaneet siihen suuntaan. Hyvin vakuuttavasti perustelit myös sen, miksi Númenorin miesten irtosuhteet (ja mahdolliset äpärät) ovat uskottavia. Repesin tuolle koiranpentujen kanssa painimiselle. :d

Alaric oli jännä hahmo. Kävi ressukkaa sääliksi, kun aikuiset vaan keskusteli sen tulevaisuudesta sen pään yli. Aratanin reaktio oli kyllä minusta aika uskottava ajatellen sitä, mitä tiedämme hahmosta. Aratanistahan ei oikeastaan kauheasti tiedä, mitä se ajattelee. Se on tullut esiin tässä ficissä aika vahvasti naistenmiehenä ja sellaisena kiusoittelijana, mutta se vaikuttaa minusta tyypiltä, jossa on pinnan alla paljon muutakin. Olen tykännyt näistä aikahyppäyksen jälkeisistä Elendurin näkökulmista paljon. Elendur on jotenkin... ihana. Olen kyllä kaivannut vähän Isilduria, onkohan se kuvioissa taas kohtapuoliin?

Kiva luku! Olet kyllä mielestäni tosi taitava perhedraaman kirjoittaja. :) Jännä nähdä, että mitä tästä kuviosta seuraa.
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 14. luku 18.1.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos, Leida, mukavaa että jaksat kommentoida. :) Tuo äpärä-juttu oli minulla kyllä mielessä melko aikaisesta vaiheesta asti. Eikä mitenkään Hobbin vuoksi, vaan ihan itse omasta päästäni keksin... (heh). Mutta tuolla poitsulla on tärkeää tekemistä tässä ficissä, ja siksi hänet piti keksiä. Aratan on kyllä moniulotteisempi kuin voisi alun perusteella kuvitella, ja luulen sen käyvän paremmin ilmi sitten joissakin myöhemmissä luvuissa. Ja Isilduria on tässä seuraavassa luvussa sitten luvassa vähän enemmänkin kuin olisi terveellistä. ;)

Seuraava luku on ollut yksi ehdottomista suosikeistani tässä ficissä. Se ilmestyi ikään kuin tyhjästä (saattaa olla että sain jotain epämääräistä inspistä, kun kuuntelin kirjoittaessani Stingiä ja sieltä tuli Fields of Gold). Tämä voisi melkein olla tähän ficciin perustuva one-shot, koska se muodostaa tavallaan kokonaisuuden ja on vähän irrallinen kaikesta muusta. Säätila natsaa taas mainiosti tähän vuodenaikaan, kuten yleensä.


Viidestoista luku: Auringonpaistetta galenas-niityllä

Pelargir, Vuonna 3422 Toista Aikaa

Pelargir on vanhojen valkeiden talojen, valkopurjeisten alusten ja vuolaana virtaavan veden kaupunki. Se perustettiin yli tuhat vuotta sitten kuningas Tar-Ancalimon hallituskaudella, ja vaikka se oli satamana vähemmän vilkas kuin eteläisempi Umbar, vainojen vuosina monet Kuninkaan Miesten ahdistelemat Uskolliset purjehtivat Pelargiriin ja perustivat sinne itselleen uuden kodin.

Uskollisia muutti Pelargiriin erityisesti sen jälkeen, kun kuningas Ar-Gimilzôr pakotti heidät lähtemään länsirannikon Andúniësta, jonne haltiat entisaikaan purjehtivat tuoden mukanaan niin henkisiä kuin aineellisia lahjoja, ja jonne lännestä käyvä tuulenvire levitti suloista tuoksua merentakaisilta mailta. Ar-Gimilzôr salli Uskollisten purjehtia Keski-Maahan, mutta vain sillä ehdolla, etteivät he enää koskaan palaisi Númenoriin. Onnekkaita kenties olivat ne, jotka lähtivät ajoissa pakoon, mutta Andúniën ruhtinaiden suku jäi itärannikon Rómennaan, jonne kuningas karkotti ne, jotka eivät kannattaneet hänen politiikkaansa, ja jossa hänen oli helpompi valvoa heidän toimintaansa. Ar-Gimilzôr teki kaikkensa, jotta Uskollisten elämä olisi mahdollisimman ikävää: kotiseudulta häätäminen ei riittänyt, vaan hän kielsi myös haltiakielen puhumisen, ja rankaisi niitä, jotka olivat tavanneet haltioita, "valarin vakoojia". Kenties oli kohtalon ivaa, että Ar-Gimilzôr rakastui naiseen, joka oli salaa Uskollinen, ja että hänen esikoispoikansa aikanaan seurasi äitiään, ja otti nimekseen Tar-Palantir.

Pelargirissa näkyy vielä vanhan Númenorin vaikutus. Se muistuttaa paljon Rómennaa, ja täällä Marillë ja Isildurkin asuivat ensimmäiset Keski-Maan vuotensa. Mutta Pelargir ei ole Rómenna yhtään enempää kuin Rómenna oli Andúnië. Se on hyvä kaupunki, mutta sittenkin vain jäljennös jostain vielä paremmasta, eivätkä Isildur ja Marillë olleet kovinkaan onnellisia siellä asuessaan.

Marillë saapuu kaupunkiin vain kamarineiti seuranaan. He tulevat vaunuilla, sillä Gilieth arastelee hevosia eikä olisi pystynyt ratsastamaan niin pitkää matkaa. Marillë on toki pakannut mukaansa myös melko paljon tavaroita, sillä hän ei tiedä, miten kauan vierailu tulee kestämään. Vaunut kolisevat kulkiessaan pitkin valkeilla kivillä päällystettyä katua, ja pysähtyvät viimein Isildurin Pelargirin talon portille. Talo on kaupungin laidalla, ja sen takana levittäytyvät vihreät niityt, ja kauempana kimmeltää sininen Sirith-joki. Mies on vaimoaan vastassa talon edustalla.
"Vihdoinkin!" hän huudahtaa ja rientää auttamaan Marillën pois vaunuista. Hän syleilee vaimoaan hieman pitempään kuin olisi sopivaa keskellä katua.

Palveluspoika kiirehtii huolehtimaan Marillën ja kamarineidin matkatavaroista, kun Isildur ohjaa vaimonsa sisään taloon.
"Olen tehnyt tänne hieman uudistuksia", hän kertoo.
"Huomasin jo, että julkisivu on maalattu uudelleen. Nyt se on suorastaan hohtavan valkoinen. Loistaako tämäkin nyt täysikuun aikaan?"
"Ei, se on vain tavallista maalia tavallisen kiven päällä, eikä kuu edes paista täällä samalla tavalla kuin Ithilienissä", selittää Isildur ymmärtämättä vaimonsa pilailua.

Isildur seuraa vaimoaan tämän huoneeseen asti, ja kertoo samalla siitä, mitä talossa on tehty. Marillë pistää merkille uudet huonekalut, ja seinävaatteen joka esittää Lebenninin maalaismaisemaa.
"Täällä on oikein viehättävää. Luulen, että viihdyn täällä mainiosti. Mutta miksi kaikki tämä uudistaminen?"
"No, tiedät, etten siedä tylsistymistä. Lisäksi olen suunnitellut, että Aratan voisi muuttaa tänne asumaan. Ei vielä, mutta myöhemmin. Hän pitää laivoista ja purjehtimisesta."

Marillë huokaa syvään istuutuessaan uuteen, sinisellä sametilla verhoiltuun tuoliin, joka on asetettu ikkunan ääreen. Hän näkee huoneesta Sirithin, joka halkoo vihreää niittyä tummansinisenä ja auringonpaisteessa välkehtien. Merta ei näy, sillä Númenorin tuho muutti Keski-Maan rantaviivoja, ja Pelargir on nyt Anduinin ja Sirithin yhtymäkohdassa rannan sijaan.
"Puhut ajasta Elendilin jälkeen. Meidän tiemme vie pohjoiseen, mutta nuoremmat poikamme kaiketi jäävät tänne. Nyt kun ajattelen sitä, en tiedä, miten pystyn kestämään eron."
"Ainakin yhden haluaisin jäävän. Minusta tulee aikanaan sekä Arnorin että Gondorin Korkea Kuningas, mutta kotini voi olla vain yhdessä valtakunnassa. Jos me kaikki menisimme pohjoiseen, on vaarana, että sukumme siteet etelään heikkenisivät sukupolvien myötä, ja kenties jonakin päivänä valtakunnat ajautuisivat erilleen toisistaan. Sitä minä en tahdo, ja parhaiten voin estää sen sillä, että perillisiäni asuu myös täällä etelässä."
"Eikö riittäisi, jos joku Anárionin jälkeläisistä muuttaisi pohjoiseen?"
"No, Meneldilillä on toistaiseksi vain Cemendur, enkä usko hänen olevan halukas luopumaan ainoasta perijästään. Sitä paitsi, mieluiten näkisin Ithilienin oman huoneeni hallussa. Aratan voisi asua siellä, ja välillä täällä Pelargirissa. Hän rakastaa merituulta enemmän kuin Evendim-järven talvista viimaa."
"Entä Ciryon?"
"Sovitaan, että hänet me pidämme. Hän tulkoon meidän mukanamme pohjoiseen ja pitäköön meille seuraa vanhoina päivinämme, kun kukaan muu ei enää jaksa kuunnella muistojamme vanhoista pahoista ajoista."
"Hänellä saattaa olla muita suunnitelmia."
Isildur hymähtää. "Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta älä sure sitä vielä, rakkaani. Isäni on terve ja voimakas, ja uskon, ettei hän uuvu vielä moneen vuosikymmeneen."

Vaikka Isildur puhuu ja kertoo talosta innokkaasti, Marillë näkee väsymystä ja surua miehen kasvoilla. Asiat Pelargirissa eivät ole sujuneet niin hyvin kuin Isildur toivoi. Hieman myöhemmin illallisella, jota he nauttivat kahdestaan, Isildur ryhtyy kertomaan siitä, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun hän tuli kaupunkiin. Mustat númenorilaiset ovat tehneet uusia kaappausretkiä. He eivät tosin enää ole tohtineet purjehtia Anduinia ylös Pelargiriin, vaan ovat järjestäneet iskunsa Lebenninin syrjäisiin rannikkokyliin, joihin Gondorin laivat ja sotilaat eivät ole ehtineet turvaksi. Umbariin on lähetetty muutamia vakoojia, ja he ovat tuoneet mukanaan tietoja kaapattujen kohtalosta. He ovat kertoneet, että vahvimmat pakotetaan taistelemaan peikkoja ja muita hirvityksiä vastaan areenoilla, jotka on rakennettu varta vasten tällaisia barbaarisia ja epäoikeudenmukaisia kaksintaisteluja varten. Ihmiset siellä katselevat niitä huvikseen, ja jopa maksavat päästääkseen seuraamaan taisteluja. Tähän asti taistelijat on tuotu kaukaa eteläisistä maista, mutta pohjoisesta kaapatut, "aidot Númenorin kapinalliset" ovat nostaneet taistelut ennennäkemättömään suosioon. Ja myöhemmin, oli Uskollinen sitten selvinnyt taistelusta hengissä tai ei, hänen ruumiinsa viedään mustakupoliseen temppeliin uhrattavaksi Melkorille, hyvin samankaltaiseen kuin se, jonka Sauron rakennutti Armenelosiin.

"Ja tehdään kaapatuille muutakin, mutta siitä minä en puhu", Isildur sanoo synkästi. "Tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut vuosien varrella. Kuninkaan Miehet vainoavat meitä yhä." Isildur on tuskin koskenut ruokaansa puhuessaan. "Pyydän anteeksi, että kerron tästä sinulle. Sinun ei pitäisi joutua kuulemaan tällaista."
"Koska olen nainen? Minä olen kokenut Atalantën kauhut siinä missä sinäkin, ja mielestäni minä ansaitsen kuulla, ja minun täytyy kuulla, jos pahuuden teot jatkuvat yhä. Eikö ole mitään, mitä voimme tehdä lopettaaksemme heidän vainonsa? Meitä on nyt enemmän, ja olemme voimakkaampia kuin Rómennan aikoina."
Isildur pudistaa päätään. "Kuninkaan Miehiä on aina ollut moninkertaisesti meidän määräämme verrattuna. He perustivat ensimmäiset siirtokuntansa Keski-Maahan paljon aiemmin kuin me Uskolliset, ja heidän määränsä niissä on vain lisääntynyt lisääntymistään. Vakoojamme kertovat, että kaupungit siellä ovat suuria ja mahtavia, ja ne kukoistavat ja kasvavat, ja että mustat númenorilaiset ottavat mielellään vaimoikseen eteläisnaisia, jotka synnyttävät heille lukuisia lapsia. Heidänkin kaupunkeihinsa on siirretty paljon tietoa ja taitoa Atalantësta, mutta siellä se kaikki on valjastettu pahan käyttöön. Heidän armeijansa ovat mahtavia, ja niitä johtavat miehet pitkiä ja voimakkaita, sinisilmäisiä ja kultatukkaisia, niin kuin Kuninkaan Miehet ovat aina olleet. Olisi uhkarohkeaa haastaa heidät sotaan. Minä olisin kyllä valmis tekemään sen, mutta kun viimeksi neuvottelin isäni kanssa, hän kielsi minua edes ajattelemasta sitä. Hän sanoi epäilevänsä, että juuri sitä mustat númenorilaiset toivovat, ja että sen vuoksi he alun perin ryhtyivät kaappauksiinsa – ärsyttääkseen minut ja Anárionin harkitsemattomiin tekoihin."
"Mitä me sitten voimme tehdä?"
"Olen lähettänyt laivoja ja miehiä vartioimaan rannikkoseutuja, ja varoittanut kylien asukkaita. Paljon muuta en voi tehdä. Meillä on vanki, jonka erään kalastajakylän ihmiset saivat äskettäin kiinni kaappausta yrittäneestä ryhmästä. Toivomme hänen puhuvan ja kertovan kuninkaidensa Herumorin ja Fuinurin aikeista lisää, kenties paljastamaan jonkin heikkouden, jota voisimme käyttää heitä vastaan. Siinä voi tosin kestää pitkään."

Umbarin ihmisistä on toki ollut haittaa ennenkin. He ovat purjehtineet suurilla laivoillaan kaukaa etelän satamista ja hyökänneet Gondorin laivojen kimppuun, ryöstäen nämä ja tappaen miehistöt, mutta tällaiset iskut ovat viime vuosikymmeninä vähentyneet, koska Gondorin laivasto on vahvistunut uusilla aluksilla ja miehistöjen kyky puolustautua on parantunut. Harvemmin mustat númenorilaiset ovat kuitenkaan uskaltaneet astua Gondorin maille asti. Se, että he nyt uskaltavat, saattaa olla merkki heidänkin vahvistumisestaan. Marillë ymmärtää miehensä huolen.

* * *

Isildur lähtee varhain aamulla kuulustelemaan vankia jälleen kerran. Tuloksetta, arvaa Marillë, sillä mies palaa puolen päivän jälkeen selvästi vihaisena. Hän seisoo pitkään mietteissään ja katselee ikkunasta ulos, menee sitten työhuoneeseensa selailemaan karttojaan. Marillë istuu kamarineitinsä kanssa pienessä salongissa ja kirjailee nimikirjaimia ja tunnusta, Valkoista Puuta ja seitsemää tähteä, Isildurille hankittuihin uusiin vaatteisiin. Ulkona on kaunis sää, vaikka kesä onkin hiljalleen kääntymässä syksyksi. Jonkin ajan kuluttua Marillë päättää mennä ulos kävelemään Sirithin rantaan ja keräämään samalla galenasia tuomaan suloista tuoksuaan taloon. Makeaa galenasia kasvoi Númenorissa joka puolella, ja Uskolliset toivat sitä laivoissaan Keski-Maahan. Sen tuoksu tuo mukanaan muistoja kotimaasta.

Isildur kuulee, kun naiset tekevät lähtöä, ja ilmoittaa lähtevänsä mukaan. Hän on kaiketi saanut tarpeekseen sisätiloissa istumisesta. Hänen aseenkantajansa Tarion ilmestyy jostakin ja seuraa isäntäänsä ulos kuin varjo. Ehkä hän ajattelee, ettei Pelargir ole riittävän turvallinen kuningasparin kävelyretkille. Isildur ei kiinnitä mieheen mitään huomiota, vaan tarjoaa vaimolleen käsivartensa, ja johdattaa tämän kärrypolulle, joka alkaa aivan heidän talonsa vierestä, vie niityn poikki ja kääntyy sitten seuraamaan joen vartta.

Marillë nauttii lämmöstä ja kevyestä tuulenvireestä, joka puhaltaa Anduinin suistolta ja mereltä. Myöhäiskesän väsynyt aurinko kultaa tuulessa huojuvat ohrapellot, jotka levittäytyvät silmänkantamattomiin Sirithin toisella puolella. Hiekka rapisee Marillën ohutpohjaisten tossujen alla, ja hän nauttii joka askeleesta. Hänen jalkansa ehtivät jo väsyä Minas Ithilin kivettyihin katuihin. Samalla hän tuntee kuinka jännittyneisyys katoaa miehestä hänen rinnallaan, huolten aiheuttamat uurteet kasvoilla siliävät ja silmiin ilmestyy hymyä.
"Aranya?" Marillë sanoo rikkoen pitkän hiljaisuuden. "Luuletko, että Andúniëssa oli kerran vähän samanlaista kuin täällä nyt?"
Isildur hidastaa askeleitaan, katsahtaa vaimoonsa huvittunut ilme kasvoillaan. "Andúnië oli kumpuilevaa, paikoin vuoristoista seutua, ja siellä kasvoi paljon metsiä. Osa niistä oli kultaisia, vähän kuin nuo pellot tuolla, mutta en minä muuta yhtäläisyyttä näe."
"Minä ajattelin enemmän säätä ja tunnelmaa, lempeää merituulta kaukaa lännestä ja auringonlaskua aaltojen syliin."
"No siinä asiassa nämä paikat kyllä muistuttavat hieman toisiaan. Mutta muistikuvani ovat hataria – kävin siellä vain kerran isäni ja veljeni kanssa. Ehkä olen onnekas, etten ehtinyt asua siellä isäni lailla. Saattaisin kaivata sinne liikaa."
"Kerro minulle se, mitä muistat Andúniësta. Millaista siellä oli sinun vierailusi aikana, kun haltiamielet eivät enää asuttaneet ruhtinaiden kaupunkia? Olen kuullut sinun mainitsevan matkasi vain pari kertaa. Vai onko se, mitä muistat, liian ikävää muistettavaksi?"
"On ja ei", Isildur vastaa tutkimaton ilme kasvoillaan. Hän pysähtyy ja ehdottaa, että he istuisivat hetkeksi joen rantaan, vesirajassa olevan laakean kiven päälle. Marillëlla ei ole mitään tätä vastaan, ja hän seuraa miestään kivelle. Nainen katsoo taakseen, ja näkee kamarineitinsä seisovan jonkin matkan päässä, ja Tarion on jäänyt hänen rinnalleen. He ovat tainneet löytää molempia kiinnostavan puheenaiheen, joka arvatenkin liittyy siihen, millaista on palvella Ithilienin valtiasta ja valtiatarta, ja yrittää pysyä heidän moninaisten oikkujensa perässä.

Isildur tuijottaa virtaavaa vettä kiinteästi ja jatkaa kertomustaan. "Olin silloin nuorukainen, juuri täysi-ikäiseksi tullut, ja Anárion oli vielä melkein lapsi. Äitimme ei olisi halunnut meidän lähtevän, mutta isäni ja Amandil vakuuttivat, että kuningas Tar-Palantirkin käy siellä usein, ja että se on yhä suhteellisen turvallinen seutu matkustaa. Maisema siellä oli vielä melkein ennallaan, sillä Kuninkaan Miehet eivät vielä olleet alkaneet kaataa metsiä Ar-Pharazônin laivoja varten. Me menimme rantaan ja tähyilimme sieltä länteen. Kiipesimme Oromet-kukkulan torniin, jonka Tar-Minastir oli aikanaan rakennuttanut, mutta se ei ollut niin korkea, että sieltä olisi nähnyt Tol Eressëan haltiatornin välkkeen. Anárion tosin sanoi, että hän tunsi lempeän kukkaistuoksun, jonka länsituuli toi mukanaan, mutta minusta meri tuoksui vain suolaiselta, niin kuin yleensä, vaikkakin tuuli sillä rannalla oli lempeämpi kuin Rómennassa.

"Me yövyimme joidenkin maalaisten luona, jotka eivät pitäneet itseään sen enempää Uskollisina kuin Kuninkaan Miehinäkään, ja muistan ihmetelleeni, kuinka jotkut saattoivat elää niin, ottamatta kantaa. Mutta he näyttivät pitävän politiikkaa kuninkaiden, ruhtinaiden ja muiden ylimysten ajanvietteenä, ja että heillä itsellään oli tarpeeksi tekemistä huolehtiessaan siitä, että metsät ja pellot tuli hoidettua ja lampaat vietyä kukkuloille laiduntamaan oikeaan aikaan. Me kävimme kaupungissakin, ja isäni vaikutti murheelliselta nähdessään sen melkein autiona, ja monet hänelle tutut rakennukset merituulten rapauttamina. Mutta Andúniën ruhtinaiden kaunis valkoinen linna korkealla kukkulan rinteessä oli saanut uudet asukkaat: sinne oli muuttanut joku tärkeä Kuninkaan Miesten herra perheineen. Pahoilla mielin me ratsastimme sukumme entisen kodin ohi. Kun olimme melkein menneet, huomasin, että suurin piirtein ikäiseni nuorukainen nojaili portinpieleen ja katseli meidän menoamme omahyväinen virne kasvoillaan. Silloin minä pysäytin hevoseni ja käännyin häntä kohti. 'Mitä siinä töllistelet, loinen!' minä huusin. 'Etkö ole ennen nähnyt yhtä korkea-arvoista väkeä kuin me? Katso sitten tarkkaan, että muistat minut, kun tulen kostamaan teille kirotuille kodin valtaajille!'"

Isildur nauraa hiljaa muistaessaan tapauksen. "Minulla oli niihin aikoihin otsaa sanoa ääneen kaikki, mitä päähäni pälkähti. Anárion nauroi sanani kuulleessaan, mutta vaikeni nähdessään isäni ilmeen. Isä ei pitänyt minun uhoani ollenkaan sankarillisena, vaan käski minun jatkaa matkaa heti paikalla. Minä vilkuilin innokkaasti taakseni nähdäkseni, joutuisimmeko takaa-ajetuiksi, mutta se miekkonen nojaili yhä vain portinpieleen ja tuijotti peräämme. Me ratsastimme ripeästi eteenpäin. Jonkin ajan päästä isäni alkoi moittia minua, ja muistutti ettemme olleet tulleet tänne vihanpitoa lietsomaan. Amandil ja Tar-Palantir työskentelivät koko ajan ankarasti sen eteen, että saisivat vielä kansamme yhdistettyä. Isä lopetti saarnansa tokaisten kuivasti, että oli minun houkan tuuriani, etteivät Kuninkaan Miehet tätä nykyä ymmärrä sanaakaan haltiakieltä."

Isildur nauraa uudelleen tapahtuneelle. Sitten hän vakavoituu, hänen kasvonsa synkkenevät. "Se porttiin nojaillut yksinkertainen nuori mies on nyt Umbarin kuningas Herumor. Enkä minä ole vieläkään saanut kostoani."

Marillë laskee kätensä miehensä käsivarrelle, eikä sano mitään. Hetken päästä hymy palaa Isildurin kasvoille. "Tämä päivä on liian kaunis menneiden muistelulle", hän toteaa. "Tule, jatketaan matkaa. Pian olemme niityllä, jolla makea galenas kasvaa."

Kun he ovat perillä, Marillë ryhtyy poimimaan vaatimattoman näköisiä, vihreiden lehtien koristamia korsia pieneen pärekoriin, jonka on ottanut mukaansa. Isildur katselee lähellä virtaavaa jokea, ja pyyhkäisee otsaansa, jolle on kihonnut hikipisaroita. Tuuli on tyyntynyt, ja ilma on galenasin makeasta tuoksusta raskas.
"Täällä on liian kuuma. Menen uimaan", ilmoittaa mies.

Marillë keskeyttää askareensa ja katsoo joelle. Virtaus näyttää hänestä kovalta siinä kohtaa, ja rannassa kasvaa kaislaa ja lummetta. "Tuonneko?" hän kysyy hämmästyneenä.
"Minne muualle sitten?" Isildurin kasvoille on noussut hieman ilkikurinen hymy. Hän kävelee lähemmäs rantaa, ja Marillë rientää hänen peräänsä.
"En usko että tämä on sopiva paikka uimiseen." Nainen vilkuilee taakseen, mutta ei näe kamarineitiään tai Tarionia missään. Maasto viettää alaspäin joen rantaa kohden, eikä tielle näe siitä paikasta. Ohrapellot alkavat joen toiselta puolelta, mutta Marillë ei näe sielläkään yhtään peltotyöläistä. Vielä ei liene sadonkorjuun aika.
"Missä on vettä, siellä voi uida", toteaa Isildur, ja parilla käden liikkeellä hän on riisunut nahkasaappaansa ja irrottanut ruskean vyön, jossa on tasku hänen veitselleen, jota hän pitää aina mukanaan. Sitten hän vetää yltään valkean pellavapaidan ja mustat housunsa. Hän harkitsee hetken, ja päättää luopua myös alushousuistaan. "En halua niiden kastuvan!" hän naurahtaa Marillëlle, joka on niin järkyttynyt, että on unohtanut kääntää katseensa sivuun.

Marillë tuijottaa yhä miestään ällistyksestä mykkänä, kun tämä kävelee kaikessa rauhassa veteen, ja sukeltaa päästyään tarpeeksi syvälle. Kohta hän nousee pintaan ja vilkuttaa vaimolleen. Marillë kokoaa itsensä ja huutaa miehelleen: "Yritä sitten olla hukkumatta, tai minua vielä syytetään sinun murhastasi!" Hän on totta puhuen varsin närkästynyt tällaisesta tempauksesta.
"Tulisit sinäkin! Vesi on lämmintä!" huutaa Isildur takaisin. "Sitä paitsi, täältä käsin sinun on paljon helpompi murhata minut! Älä unohda veistä, jonka jätin rannalle!" Sitten mies kääntyy ja alkaa kauhoa kohti vastarantaa.

Marillë kuulee ääniä takaansa. Tarion ja Gilieth ovat vihdoin saavuttaneet heidät.
"Oi! Mitä Hänen Korkeutensa oikein tekee vedessä!" huudahtaa kamarineiti selvästikin poissa tolaltaan.
"Näyttäisi olevan uimasilla", toteaa Tarion ja tapittaa herransa menoa silmät ammollaan.
Sitten Gilieth huomaa vaatemytyn rannalla. Hän tuijottaa vaatekappaletta, joka on päällimmäisenä ja näyttää olevan lähellä pyörtymistä.
"Niin, kuninkaamme oli kuumissaan", yrittää Marillë selittää. Hän miettii, mahtoivatko palvelijat kuulla heidän äskeisen sananvaihtonsa. Se varmasti saisi aikaan puheita, mutta toisaalta, puheita jos mitä heistä oli aina liikkunut. Isildur piti siitä kyllä huolen, yleensä täysin huomaamattaan. "Kenties on parempi, että Gilieth palaa kotiin, sillä sää on todellakin hieman liian lämmin ulkoiluun. Voisiko Tarion olla niin ystävällinen, että saattaa neidin talolle?"
"Minä teen sen oikein mielelläni, mutta luulen, että minun pitäisi ensin varmistaa, että Hänen Korkeutensa pääsee turvallisesti takaisin rantaan."
"Oi ei, ei hänellä ole hätää. Menkää vain, me tulemme perässä aivan pian."

Tarion katselee epäileväisesti vuoronperään Marillëa ja Isilduria, joka on pian saavuttamassa vastarannan. Joki ei siinä kohtaa onneksi ole kovin leveä. Sitten Tarion näyttää päättävän, että kamarineidin saattaminen kotiin on tärkeämpi ja mieluisampi tehtävä, ja kaksikko lähtee kävelemään takaisin tietä kohti. Marillë huokaisee helpotuksesta. Ties mitä olisi tapahtunut, jos Gilieth olisi jäänyt katselemaan miehen nousua pois vedestä. Neiti kun on kovin herkkä.

Marillë ei mitenkään voi jatkaa galenasin keräilyä, joten hän keskittyy seuraamaan, pääseekö hänen miehensä elävänä joen yli. Ei hän oikeastaan ole huolissaan, ja pian Isildur onkin jo melkein rannassa. Mies rämpii pois vedestä ilmeisen tyytyväisenä itseensä.
"Saattaisin hyvinkin vielä pärjätä uintikilpailuissa nuoria miehiä vastaan!" hän huudahtaa innoissaan. "Ainakin Ciryonin minä voittaisin, sillä hän ei ole kummoinen uimari!" Hän astelee vaatemytyn luo. "No jaa, ei minun varmaankaan kannata pukeutua ennen kuin aurinko on kuivattanut minut."
Hän heittäytyy selälleen galenas-ruohikolle ja makoilee siinä välittämättä lainkaan siitä, että hänen vaimonsa katselee häntä yhä tyrmistyneenä vähän matkan päästä.

Marillë ei ole kohta puoleen vuoteen nähnyt miestään luonnontilassa, sillä eilen hän oli liian väsynyt matkasta ja Isildur muuten vain väsynyt. Mutta vaikka he molemmat pitävätkin kuun hohdetta kauniimpana, on toisinaan mukava maata auringon kirkkaassa ja lämpimässä paisteessa.

Marillë laskee korin maahan ja menee lähemmäs rantaa. Hän seisahtuu miehensä eteen, katselee tämän lihaksikasta vartaloa kaikessa rauhassa, sillä miehen silmät ovat kiinni, ikään kuin tämä olisi nukahtanut, mutta itsetyytyväinen hymy paljastaa, että Isildur tietää vaimonsa olevan siinä, ja että hän nauttii saamastaan huomiosta.

Marillë katsoo monia, nyt jo haalenneita arpia miehensä kehossa. Hän muistaa hääyön, ja kuinka näki ne ensimmäistä kertaa. Muisto saa hänet hymyilemään. Äiti oli valmistanut häntä hääyötä varten toteamalla, että Marillën oli turha sitä jännittää, sillä hänen tarvitsisi vain maata paikallaan ja antaa Isildurin tehdä se, mikä tämän täytyi tehdä. Äiti ei ollut kertonut, miten tuli menetellä, jos mies ei tule vuoteeseen, vaan menee seisomaan huoneen toiselle puolelle, tuijottaa synkkänä ikkunasta ja tyhjentää viinipikarillisen toisensa jälkeen. Lopulta Marillë oli kyllästynyt odottamaan ja astellut miehen luo vaatimaan selitystä. "Hermot", oli tämän rehellinen vastaus. Siitä, kun hän oli viimeksi ollut naisen kanssa, oli kuulemma reilusti yli 30 vuotta. Hän ei ollut uskaltanut näyttää arpiaan kenellekään naiselle, etenkään sellaiselle, joka oli valmis jakamaan vuoteen miehen kanssa avioliiton ulkopuolella. Sellaiset eivät yleensä olleet kovin luotettavia tai rehellisiä. Eikä Sauron ollut unohtanut sitä, joka oli kajonnut Valkoiseen Puuhun, ja käytti arvatenkin kaikki mahdolliset keinot löytääkseen syyllisen.

Marillë oli vannonut, ettei ollut Sauronin vakooja, ja se oli saanut miehen rentoutumaan, jopa nauramaan.

Marillë laskeutuu polvilleen maahan, miehensä viereen, ja koskettaa kevyesti tämän rinnassa, aivan sydämen kohdalla, näkyvää arpea. Hän piirtää sen sormellaan. Mies henkäisee, mutta ei avaa silmiään. Hän on sanonut, ettei haava ollut kovin syvä, ja että terä ohitti hänen sydämensä juuri ja juuri. Hän ei tuntenut Puun vartijoita, jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta joskus hän leikkii ajatuksella, että Herumor ja Fuinur olivat heidän joukossaan.

Mies raottaa silmiään, varjostaa kädellä silmiään auringonpaisteelta.
"Tarinya? Milloin viimeksi kerroin rakastavani sinua?"

Marillë ei vastaa. Hän hymyilee miehelleen vetäessään punaisen, ohuen mekon yltään. Hän kiittää onneaan siitä, että pukeutui aamulla yksinkertaiseen vaateparteen, koska ei odottanut vieraita ja luvassa oli kuuma päivä. Isildurin itsehillintä katoaa yhtä nopeasti kuin vaate vaimon yltä - hän ponkaisee ylös maasta, ja kaappaa naisen syliinsä. Hän suutelee vaimoaan äkillisen intohimon vallassa, ja yrittää samalla kiskoa aluspukua tämän yltä, onnistuen vain vetämään sen nauhat umpisolmuun.
Marillë nauraa. "Eikö riitä, että hyppäät jokeen kuin intomielinen nuorukainen – täytyykö sinun tässäkin asiassa todistaa olevasi yhä kuin nuori koltiainen, joka kohtaa naisen ensimmäistä kertaa?"
Hento puna nousee miehen kasvoille. "Pyydän anteeksi", hän mutisee vetäytyessään hieman kauemmas.
"Älä ole hölmö", Marillë sanoo hymyillen ja taputtaa miehen poskea lohduttavasti. Hän askartelee nopeasti auki Isildurin aikaan saamat solmut, ja riisuu pellavavaatteen yltään.

Isildur tarttuu vaimoonsa uudelleen, mutta tekee sen nyt hitaammin ja hellemmin. Marillë tietää kyllä, kuinka kovasti mies haluaa olla hänelle mieliksi. Hän päättää unohtaa pelkonsa siitä, että Tarion palaa tarkistamaan, että hänen kuninkaallaan on kaikki hyvin, ja keskittyy nauttimaan miehensä kosketuksesta. Edellisestä kerrasta on jo aivan liian kauan.

Isildur tunnetaan kuninkaana, joka ei anna muiden päättää puolestaan. Vain kuningatar tietää, kuinka mielellään hän toisinaan luovuttaa ohjat vaimolleen.
"Tiedät, että olen sinun", mies kuiskaa hengästyneenä vaimonsa korvaan. "Kerro minulle mitä haluat."
Marillë hymyilee, työntää miestä kevyesti, ja tämä asettuu kuuliaisesti takaisin maahan. Länteen matkaava aurinko saa punakultaisen sävyn, ja Anduinin suistolla asuvat merilinnut jatkavat huutoaan, kun kuningatar nousee miehensä päälle ja ottaa hänet sisäänsä. He ovat taas yhtä, niin kuin on tarkoitettu.

Ilta on jo hämärtymässä, kun he palaavat kotiin. Tarion tulee heitä polulla vastaan, pyydellen anteeksi sitä, ettei tullut etsimään isäntäänsä jo aiemmin. Hän hämmästyy saadessaan moitteiden sijaan palkaksi kiitoksen, eikä kysele asiasta enempää.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 15. luku 25.1.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Seuraava luku ei ole minun suosikkejani, aika turha, ja Marillë ja Isildur ovat todella ärsyttäviä tuossa alussa. En vaan voinut heille mitään. Tässä on taas pieni aikahyppy, että päästään lähemmäs sotaa.


Kuudestoista luku: Kuninkaan aseenkantaja

Minas Ithil, vuonna 3428 Toista Aikaa

"Se alkoi Pelargirissa."
"Ehdottomasti. Merkit olivat ilmassa jo silloin, mutta kuinka emme huomanneet niitä?"
"Meidän olisi pitänyt puuttua siihen jo silloin, niin emme olisi nyt tässä ikävässä tilanteessa."
"On käsittämätöntä, miten ajattelemattomia jotkut saattavat olla. Jättää meidät pulaan juuri nyt, tällaisella hetkellä."

Marillë on tuohtunut, Isildur ärsyyntynyt ja kärsimätön.

"Hän sanoi minulle, ettei hän missään nimessä aio mennä naimisiin, koskaan", sanoo Marillë. "Sen vuoksi minä hänet otinkin. Hän oli aivan sellainen vanhanpiiantyyppinen neito. Hän suorastaan kammosi miehiä, tai siltä ainakin näytti. Ja minä ajattelin: hienoa, saan pitää hänet kuolemaani asti, eikä minun tarvitse enää koskaan nähdä uuden kamarineidin etsimisen vaivaa."
Isildur nyökkäilee samalla, kun haarukoi illallista suuhunsa. "Ja myös Tarion vannoi, että hän on ehdottoman valmis omistamaan koko elämänsä kuninkaansa palvelemiselle. Hän halusi ritariksi, ja monta kertaa minä sanoinkin hänelle, että se aika koittaa vielä. Niin, edellisestä kerrasta ei liene kuin pari viikkoa. Hän kysyi asiasta ja minä sanoin, että kyllä vain, varmasti se tulee tapahtumaan, mutta juuri nyt minulla on riittävästi ritareita, mutta ehkä muutaman vuoden päästä, jos hän on silloin riittävän ansioitunut tehtävään."
"En vain saata ymmärtää heitä", puuskahtaa Marillë. "Minä olin aina hyvin ystävällinen Giliethiä kohtaan. Hänelle oli tuskin lainkaan vaivaa minusta. Hänelle jäi runsaasti aikaa omiin harrasteisiinsa, mitä ikinä ne sitten olivatkin. En muista, että Gilieth olisi koskaan maininnut hänellä olevan sellaisia."

Minas Ithiliä on kohdannut menetys, sillä kaksi palvelijaa on päättänyt irtisanoutua yhtäaikaisesti lukuisten vuosien uskollisen palveluksen jälkeen. Kuningattaren kamarineiti ja kuninkaan aseenkantaja ovat rakastuneet toisiinsa, ja päättäneet muuttaa yhdessä asumaan Imloth Meluihin, josta jompikumpi on ilmeisesti perinyt pienen talon.

Elendur on jo hieman kyllästynyt aiheeseen, sillä siitä on keskusteltu jo ainakin kolmen viimeisimmän illallisen ajan.
"Minun olisi pitänyt kuunnella veljeäni, ja ottaa joku ylhäissyntyinen aseenkantajakseni", huokaa isä. "Mutta minä pidin Tarionista – hän oli ahkera, vaatimaton ja taitava aseissa. Niin hyvä mies. Sääli häntä. Mitä hän muka tietää maatilan pidosta? En osaa kuvitella häntä kyntämään peltoja."
"Mutta ehkä he eivät vain voineet mitään tunteilleen!" huudahtaa Ciryon äkkiä, ikään kuin hänen odotettaisiin osallistuvan keskusteluun. "Vaikka minun onkin vaikea ymmärtää, miksi joku asuisi mieluummin jossakin mökissä maaseudulla, kuin tässä linnassa."
"Niin juuri. Heidän elämänsä tulee olemaan köyhää ja ikävää, ja he tulevat vielä katumaan katkerasti päätöstään", toteaa isä.
"He olisivat voineet mennä naimisiin, mutta jäädä silti meidän palvelukseemme", toteaa äiti. "Heille olisi kuitenkin jäänyt aikaa myös toisilleen, ainakin yöt."
"Paitsi silloin, kun Tarion on vartiovuorossa", huomauttaa Isildur.
"Tai kun meillä on vieraita ja valvomme myöhään, mutta sitäkään ei tapahdu kovin usein. En ymmärrä, miksi he päättivät hylätä meidät kokonaan."
"Rakas emmë, minä luulisin, ettei ole kovinkaan vaikea löytää uusia palvelijoita heidän tilalleen", toteaa Elendur lopulta. "Oletko kysynyt Auriëlta, jos hän voisi suositella jotakuta sopivaa? Kenties joku hänen tyttäriensä tuttavapiiristä?"
"Elendur, kultaseni, on hienoa että välität, mutta tässä ei ole nyt kyse siitä, ettenkö löytäisi jostakin uutta kamarineitiä. Kyse on siitä, että minä pidin entisestä, enkä halua korvata häntä uudella, josta en välttämättä pidä."

Elendur jättää asian sikseen. Hän uskoo, että ratkaisu tulee löytymään, ennemmin tai myöhemmin.

Hänen pitäisi kaiketi itsekin ryhtyä etsimään uutta palvelijaa, sillä Alaric on aloittanut sotilaskoulutuksen. Totta puhuen, pojasta ei oikein ollut palvelijaksi. Huolimatta lapsuutensa vaatimattomasta elinympäristöstä, Alaric on osoittautunut ylpeäksi nuorukaiseksi, joka ei mielellään ota käskyjä tai neuvoja vastaan keneltäkään, ellei sitten hovimestarilta tai Elendurilta itseltään, ja heidänkin käskyjään hän alkoi kyseenalaistaa saatuaan lisää ikää ja rohkeutta. Pahinta oli, että kun poika hieman miehistyi, alkoivat jotkut palvelustytöistä osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan, eikä Alaric suinkaan sulkenut silmiään ja korviaan tältä huomiolta. Hän alkoi viettää aikaansa keittiössä ja pyykkituvassa naisten kanssa rupatellen sen sijaan, että olisi hoitanut tehtävänsä, ja vaikka hän olikin kiinni jäädessään katuvinaan, pian hänet taas löydettiin jostakin päin linnaa sisäkköjä naurattamasta. Silloin Elendur päätti, että oli tullut aika lähettää poika opettelemaan itsekuria ja kuuliaisuutta armeijan leipiin.

Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Alaric on menestynyt armeijassa ja on ryhmänsä parhaimpien joukossa melkein kaikissa aselajeissa ja erityisesti ratsastuksessa. Hänellä on tosin jonkin verran ongelmia muiden sotilaiden kanssa, sillä nämä ovat saaneet selville Alaricin olevan puoliksi pohjalainen, ja veistelevät tietysti mielellään aiheesta vitsejä. Alaricia ne eivät naurata, ja suuttumalla hän vain vahvistaa muiden sotilaiden käsityksiä siitä, että pohjalaiset ovat yksinkertaista ja lyhytpinnaista väkeä, jolle mikään loukkaus ole niin mitätön, etteikö sen vuoksi kannattaisi aloittaa tappelua.

Ja kaikki tämä on tapahtunut ilman, että isä olisi kahta kertaa katsahtanut poikaan. Hänellä näyttää olevan paljon muuta, tärkeämpää ajateltavaa kuin tyhjästä ilmestynyt palveluspoika, josta sitten tuli sotilas. Elendur ja hänen äitinsä eivät ole sen vuoksi nähneet tarpeelliseksi kertoa kuninkaalle pojan alkuperästä. Aratan ja Ciryon näyttävät melkein unohtaneen koko pojan olemassaolon. Omituista se on varsinkin Aratanin kohdalla, sillä nyt kun poika on kasvanut miehuuteen, hän muistuttaa Aratania yhä enemmän. Väitti Aratan mitä hyvänsä, Elendur alkaa olla yhä varmempi siitä, että poika todella on hänen veljensä lapsi. Elendur ei ymmärrä, kuinka Aratan pystyy olemaan huomioimatta poikaa. Silti, niin lienee kuitenkin parasta. Jos Aratan viettäisi aikaa pojan kanssa, ihmiset eivät voisi olla huomaamatta heidän yhdennäköisyyttään, ja kohta linnassa ei muusta puhuttaisikaan. On parempi pitää poika etäällä kuninkaallisesta perheestä, aivan niin kuin äiti muutama vuosi sitten neuvoi Elenduria tekemään.

Elendur on luopunut aikeestaan ottaa Alaric aseenkantajakseen jonakin päivänä. Alaricin sijaan Elendur on valinnut ruhtinaanpoika Estelmon, joka on miellyttävä nuori mies, hiljainen ja vaatimaton, ja aseenkäytössä riittävän taitava ja oppivainen. Estelmo sanoo olevansa yhä kiitollisuudenvelassa Elendurille siitä, kun tämä pelasti hänen henkensä Emyn Muilin örkkijahdin jälkeen. Elendur on neuvonut häntä unohtamaan koko tapauksen, mutta ihailu ja kunnioitus eivät ole kadonneet mihinkään nuoren Estelmon silmistä.

Elämä on viime vuosina sujunut Gondorissa rauhallisesti. Mustien númenorilaisten kaappausretkiä Pelargirissa ja muualla Belfalasin rannikolla ei ole enää ollut, mutta kuninkaat ovat yhä varuillaan. Heidän laivansa valvovat rannikkoa ja Gondorin vesiä ja pysäyttävät kaikkien muukalaisten laivat ja tiedustelevat, millä asioilla nämä liikkuvat. Jotkut ovat osoittautuneet Umbarin vakoojiksi, ja heidän kuulustelunsa ovat lisänneet gondorilaisten ymmärrystä etelän maiden asioista, mutta tieto ei ole heitä juuri rauhoittanut. Pahuuden palvonta on etelässä yhä voimissaan, niin kuin aikoinaan Kuninkaan Miesten keskuudessa, ja monet siellä odottavat innoissaan Pimeyden Aikaa, jonka he uskovat koittavan hyvin pian.

Aratan on kunnostautunut rajojen vartioinnissa, ja viettänyt paljon aikaa merillä. Hän on muuttunut suuresti sen jälkeen, kun hänen ystävänsä Carastion asettui aloilleen ja perusti perheen, ja Alaric saapui Minas Ithiliin. Aratan tuntuu menettäneen mielenkiintonsa jopa naisseikkailuja kohtaan, ja on sen sijaan keskittynyt sotilaan ja merenkävijän tehtäviinsä. Se tietysti miellyttää isää. Elendur on jopa vitsaillut Aratanille, että isä on tainnut löytää itselleen uuden suosikkipojan, mutta Aratania sellaiset vitsit eivät liiemmin naurata. Elendur on vasta nyt alkanut ymmärtää, miten paljon isän hyväksyntä merkitsee Aratanille. Nyt kun Aratan on viimein alkanut saada sitä, hän ei halua vähätellä asiaa laskemalla siitä leikkiä.

Nyt Aratan on kuitenkin taas Minas Ithilissä. Hän lähtee Elendurin kanssa johtamaan sotaharjoitusta laaksoon Ithilduinin varrelle. On syksy, eikä ilma ole enää erityisen lämmin. He harjoittelevat puolustautumaan avoimessa maastossa tapahtuvaa hyökkäystä vastaan; opettelevat murtamaan vihollisen saarron järjestäytymällä dírnaithiksi sekä muodostamaan thangailin, kilpiaidan. Alokkaat törmäilevät, kolhivat toisiaan kilvillään, tönivät ja syyttelevät toisiaan. Elendur toteaa lakonisesti, että jos tämä olisi ollut tositilanne, örkeillä olisi illalla suuret juhlat. Puolilta päivin alkava rankkasade vie monelta viimeisenkin innon taistella.
"Luuletteko, että vihollinen hyökkää vain hyvällä säällä?" Elendur huutaa heille. "Örkit eivät pelkää vettä – ainakaan silloin, kun se tulee taivaalta. Aloitetaan koko harjoitus uudelleen alusta!"

Aratanin sotilaat esittävät vihollisia, ja monet ottavat roolista kaiken ilon irti. Heidän käsityksensä siitä, miten örkit hyökkäävät, on tosin varsin erikoinen, ja he keskittyvätkin lähinnä säntäilemään ympäriinsä harjoitusmiekkojaan heilutellen ja mölisemään samalla kummallisesti.
"Ne näkevät huonosti päivänvalossa", selittää yksi nuorukainen, jonka Elendur pysäyttää siinä vaiheessa, kun tämä on juoksevinaan päin kentän laidalla kasvavaa puuta.
"Sinulla näyttää olevan mielikuvitusta. Mitä jos seuraavaksi kuvittelisit, että nyt on yö? Me harjoittelemme kyllä vielä öiseen aikaankin, joten älä siitä huoli, mutta emme nyt, kun olette noin onnettomia päivälläkin."

Aratan tulee Elendurin luo anteeksipyytävän näköisenä.
"Minä kehotin heitä esittämään mustia númenorilaisia, mutta he pahastuivat ja sanoivat, etteivät pysty kuvittelemaan itseään niin pahoiksi", hän huokaisee.
"No, et sentään kehottanut heitä esittämään vuorenpeikkoja. Se olisi tosin voinut olla vielä mielenkiintoisempaa katsottavaa."
"Oletko sinä koskaan nähnyt vuorenpeikkoja?"
"En. Sen vuoksi olisinkin ollut kiinnostunut näkemään esityksen."

Aratan katsoo polulle, joka laskeutuu kentälle puiden lomasta. "Meidän on saatava nämä alokkaat parantamaan otteitaan. Katso, kuka on tulossa."
Elendur näkee isänsä harppovan harjoituskentälle ripein askelin. Sotilaat lopettavat miekkailuharjoituksensa ja kumartavat kuninkaan mennessä ohitse, tosin turhaan, sillä tämä ei edes huomaa elettä.
"Taisteluharjoituksia, tällaisella säällä!" puuskahtaa kuningas päästyään Elendurin ja Aratanin luo.
"Sota ei katso säätä", sanoo Elendur.
"Tiedän, mutta en olisi halunnut kastua tämän asian vuoksi. Kuten tiedät, Tarion lähti lipettiin ja tarvitsen uuden aseenkantajan hänen tilalleen. Mitä pikemmin sen parempi, sillä lähden huomenna tapaamaan Yúlaneria Emyn Arnenille ja haluan aseenkantajan mukaani."

Elendur katselee nuorukaisia, jotka odottavat, mitä seuraavaksi tehdä. Ainoastaan kaksi heistä näyttää jatkavan harjoitusta. Tarkemmin katsottuna vaikuttaa siltä, etteivät he ole missään vaiheessa edes lopettaneet sitä.
"Nämä ovat vielä melko kokemattomia alokkaita, ja luulen, että haluaisit sellaisen, joka on jo saanut täyden koulutuksen", Elendur sanoo.
"Ja kuinka monta sellaista asuu yhä Minas Ithilissä ja kuinka monella ei ole muuta työtä tehtävänä tai perhettä elätettävänä? Ja vaikka joku sellainen löytyisikin, tämä epäilemättä kärttäisi minulta roquenin arvoa joka vuosi, ja karkaisi naimisiin, kun en anna sitä. Ei, Elendur, minun on helpompi löytää täältä sopiva nuorukainen, jolla ei ole muita sitoumuksia, ja josta voin itse kouluttaa itselleni mieleisen palvelijan. Tiedätkö ketään sopivaa? Tai tiedätkö sinä, Aratan?"
Elendurin mieleen tulee muutama lupaavalta vaikuttava alokas, mutta ennen kuin hän ehtii löytää heistä ketään katseellaan, kuningas on jo nähnyt jotain kiinnostavaa.
"Nuo ainakin suhtautuvat tähän harjoitukseen tosissaan!" huudahtaa isä ilahtuneena huomatessaan kaksintaistelevan parivaljakon.

Elendur katsoo uudestaan taistelevia nuorukaisia, ja tajuaa lieväksi kauhukseen, että toinen heistä on Alaric. Hän ymmärtää myös, ettei kaksikko taistele harjoitellakseen, vaan päihittääkseen vastustajansa keinolla millä hyvänsä. Ennen kuin Elendur ehtii sanoa mitään, isä on jo matkalla miekkailevien nuorukaisten luo. Elendur seuraa isäänsä. Aratan jää komentamaan alokkaita, jotka eivät ole tehneet elettäkään jatkaakseen harjoitusta kuninkaan saavuttua paikalle.

Alaric ja toinen alokas, jonka nimi on Merilin, ovat miekkailleet jo hyvän tovin. Varsinkin Merilin näyttää jo väsyneen taisteluun: hän puuskuttaa kasvot punaisina, mutta on selvästi päättänyt olla antamatta vastustajalleen helppoa voittoa.
"Te kaksi, lopettakaa heti!" Elendur huudahtaa.
"Ei, antaa heidän jatkaa. Minä haluan nähdä tämän loppuun!" huudahtaa isä. "Harvoin näkee poikia, jotka ottavat harjoittelun näin tosissaan."
"Taustalla voi olla jotain muutakin", toteaa Elendur harmissaan. Hän muistaa nyt, että Alaric ja Merilin ovat ajautuneet riitaan ennenkin, joskaan hän ei ole ennen nähnyt heidän käyneen toistensa kimppuun asein. Merilin on tullut Annúminasista palvelemaan Isildurin kaartiin, mikä kenties kertoo hänestä jotakin. Yleensä pojat tulevat pohjoisesta etelään (tai päinvastoin) sen takia, että ovat joutuneet kotimaassaan vaikeuksiin, joihin tyypillisesti liittyy joko juopottelua, tappelemista, uhkapelaamista tai naisseikkailuja, tavallisimmin näitä kaikkia. Poikien isät katsovat, että paikanvaihdos voisi saada pojat järkiintymään, ja mikä tärkeämpää, suvun maineen puhdistumaan, kun pahamaineinen jäsen on ainakin väliaikaisesti poissa silmistä.

Kun Merilin huomaa kuninkaan, tämän keskittyminen herpaantuu, ja Alaric saa iskettyä tätä kovaa harjoitusmiekalla olkapäähän. Merilin menettää tasapainonsa ja vajoaa maahan. Hän nousee raivostuneena, mutta tappionsa nielleenä. Alaric on riemuissaan voitostaan.
"Mistä tässä oli oikein kyse? Ettekö huomanneet, että harjoitus keskeytyi?" Elendur kysyy.
"Hän solvasi minun äitiäni!" huudahtaa Alaric närkästyneenä. "Ja sanoi, että isäni on varmaan joku gondorilainen hevoshuijari."
"Onko tämä totta?" Elendur kysyy ja katsoo Meriliniä tiukasti.
"On, mutta hän puolestaan sanoi asioita, jotka halvensivat sisartani", Merilin puolustautuu.
Isildur katselee poikia vuoron perään, näyttäen huvittuneelta. "Gondorilainen hevoshuijari? Oletko sinä tavannut sellaisia jossakin?" hän kysyy Meriliniltä.
Nuorukainen vähän säikähtää, kun kuningas puhuttelee häntä. "En... Olen vain kuullut, että jotkut ostavat pohjalaisilta vanhoja kapisia hevosia halvalla ja myyvät kalliilla Gondorin ruhtinaille."
"Olisi hyödyllistä tietää, minkä nimisiä ja missä päin sellaisia liikkuu", jatkaa kuningas.
"Minä en valitettavasti osaa nimetä ketään", pahoittelee Merilin.
"Eikä sinun isäsi ilmeisesti ole sellainen, kun ryhdyit oikein taisteluun puolustaaksesi hänen kunniaansa", toteaa kuningas Alaricille.
"Sellainen hän ei totisesti ole!" huudahtaa Alaric.
"Millainen hän sitten mahtaa olla? Mikä on hänen nimensä?" kysyy kuningas.

Seuraa vaivaantunut hiljaisuus.
"Minä... en tiedä", Alaric sanoo lopulta.
"Vai niin? Tiedät siis vain sen, että hän ei ole hevoshuijari?"
"Niin."
"No, se riittää minulle", toteaa Isildur. Hän kääntyy Merilinin puoleen. "Jatka samaan tapaan, ja sinusta tulee hyvä taistelija. Tarvitset vielä hieman lisää voimaa iskuihisi. Tee välillä harjoituksia suuremmalla miekalla."
"Tietysti, teidän korkeutenne. Kiitos neuvosta, teidän korkeutenne."
Elendur hätistää Merilinin vaivihkaa kauemmas. Kuten hän pelkäsi, isä on päätynyt juuri siihen alokkaaseen, jonka Elendur olisi vähiten mieluiten hänelle osoittanut. Isildur katselee poikaa päästä jalkoihin, ja näyttää pitävän siitä, mitä näkee.

"Sinä näytät vahvemmalta kuin ikäisesi nuorukaiset yleensä. Et ole vielä kertonut nimeäsi, tai sitä, mistä olet kotoisin", kuningas toteaa. Hän hämmästyy kuullessaan pojan vastauksen. "Ulkomuotosi perusteella olisin voinut vannoa, että vanhempasi ovat dúnedainia."
"Isäni on", sanoo Alaric.
Isä kääntyy katsomaan Elenduria, yhä varsin kummastunut ilme kasvoillaan.
"Se on totta", Elendur sanoo. "Hänen isänsä on joku pohjalaisten kylässä vieraillut gondorilainen."
"Vai niin", toteaa Isildur miettiväisenä. Hän ei sano toviin mitään. "No, luulen, ettei sillä ole merkitystä. Olet lahjakas, ja sinusta tulisi hyvä aseenkantaja minulle. Vai mitä mieltä itse olet? Sinun pitäisi aloittaa työ välittömästi. Opetan sinulle kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää."
Alaricin kasvoille syttyy leveä ja ylpeä hymy. "Se olisi todella hienoa! Tarkoitan, että kiitän teitä mitä nöyrimmin tästä mahdollisuudesta, aranya."
"Sitten asia on sovittu. Nimestäsi sinun täytyy luopua, sillä olet nyt osa hovia, eikä meillä käytetä pohjalaisnimiä. Keksin sinulle uuden nimen sitten, kun tiedän paremmin millainen olet. Tule, ohtar, meillä ei ole paljon aikaa hukattavana."

Elendur katselee, kuinka isä harppoo kentän poikki uusi aseenkantaja perässään. Hän huokaisee, voimatta täysin uskoa, mitä on tapahtunut. Tietysti isä ihastui juuri Alariciin. Tämähän muistuttaa suuresti hänen omia poikiaan, varsinkin Aratania, ja kenties häntä itseäänkin. Vaarana on, että hän jonakin päivänä katsoo aseenkantajansa piirteitä entistä tarkemmin, ja huomaa yhdennäköisyyden. Kuinka usein dúnedainia muka kävi pohjalaisten luona? Olisi vain ajan kysymys, koska hän alkaisi laskea vuosia taaksepäin ja salaisuus tulisi ilmi. Ja mitä hän sitten tekisi Aratanille? Huhuja tästä ainakin seuraisi, ja niille hän ei voisi mitään.





A/N: roquen = ritari, ohtar = sotilas
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 16. luku 1.2.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, olipa ihanaa lukea monta lukua kerralla (vaikka ympäristö ei tykännyt, kissa kyllästyi ja vaati leikkiseuraa jossain kolmannentoista luvun jälkeen).

Minä pidän tästä tarinasta ihan kamalasti. Tässä on jotenkin jännä tunnelma, erilainen kuin muissa lukemissani teksteissä, tykkään tyylistäsi kirjoittaa. Hahmosi ovat ihanan elviä ja pysyvät uskollisina itselleen - oli ihana huomata miten Ciryon edelleen kaihtoi likaa ja kastumista, vaikka vuosia oli kulunut välissä ja hänet oli otettu mukaan tositaisteluunkin. Mutta jos nyt katsoisin, mitä tuossa lukiessani raapustin...

Yhdennestätoista luvusta sen verran, että Ciryonia kävi vähän sääliksi, mutta toisaalta kiva että Caleth kertoi hänelle totuuden. Pidin myös siitä, miten käsittelit Isildurin traumaa, jotenkin uskottavasti ja kuitenkin samaan aikaan niin, ettei se vienyt liikaa huomiota. Tuollaisista asioista taidetaan yrittää puhua (asianosaiset ainakin) vähän ohimennen, niin että itse tarkoitusta ei edes huomaa ennen kuin katsoo toisen kerran, hyvänen aika, Isildur meinasi tappaa itsensä! Rakastin (ylläri pylläri) sitä pikkuviittausta Elrondin lapsiin, jotka varmasti tottelisivat isäänsä rakkausasioissa :lol: Taattua Mithrellaksen huumoria, joka iskee joka kerta.

Kahdennessatoista luvussa toit historiaa hienosti esille näytelmän kautta, ja Leidakin jo nosti tuon arvostelun - minä hihittelin täällä itsekseni, olipa mahtava viittaus tekstin ulkopuolelle, ja tarpeeksi hienovarainen niin ettei se iskenyt päin näköä ärsyttävästi vaan nimenomaan huvitti.

Kolmannessatoista luvussa tykkäsin siitä, miten kuvasit Amon Heniä ja sen ympäristöä, voi että. Keski-Maa kyllä herää eloon uudestaan! Tuo, mitä Pelargirissa tapahtui, oli aika pelottavaa (vihossa lukee Pelargir, hui!). Viedä nyt miehiä kotoaan noin vain. Hämmennyin vielä lisää myöhemmin, kun Isildur kertoi mitä kaapatuille tapahtui. Hurjaa menoa. Ja tykkäsin hirveästi pohjalaisista, heidän temperamentistaan ja Elendurin syömispäätöksestä :D Minusta on ihan mahtavaa, miten olet ujuttanut tähän tuollaisia ns moderneja juttuja (Ciryonin "hienohelmaisuus", paremman sanan puutteessa, ja nyt Elendurin lihaa syömättömyys) ja ne sopivat ja tuntuvat luontevilta.

Neljästoista luku sitten, minä ajattelin että oli jo aikakin Aratanin saada muisto tekemisistään kun kerran niin ahkeraan naisissa juoksi! :lol: Tykkään tuosta kuviosta ihan valtavasti, ja sitten vielä kun Isildur valitsi pojan aseenkantajakseen, kerrassaan kutkuttavan hienosti rakennettu kuvio. On myös ihanaa miten Elendur otti pojan heti siipiensä suojaan.

Viidestoista luku oli ihanan aurinkoinen ja kevyt, vaikka siinä Númenoria muisteltiinkin. Isildur ja Marillë olivat kerta kaikkiaan valloittavia, ja tunnelma kyllä vei ihan johonkin kiireettömään kesäpäivään olematta liian siirappinen :) Tosi hienosti toteutettu koko luku, tasapainoinen. Ja minä arvasin että kamarineito ja aseenkantaja löysivät toisensa! :lol:

Eikä tuo viimeisin luku ollut ollenkaan turha tai mitenkään huono, minä tykkäsin ihan valtavasti siitä miten kuvasit tuota harjoitusta ja alokkaita ja Isildurin saapumista paikalle. Ja Isildur ja Marillë nyt kuulostavat ihan vanhalta avioparilta joka yhdessä ihmettelee maailman menoa, ei mitään ärsyttävää siinä. Minuun ainakin upposi.

Tämä on nyt tällainen vähän hujan hajan oleva kommentti, mutta pääsinpä ajan tasalle! Jospa nyt pysyisinkin mukana sitten ainakin vähän aikaa taas.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 16. luku 1.2.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos pitkästä kommentista, Nerwen! Ja mukavaa nähdä sinut taas täällä. :) Hauskaa jos ficissä tuntuu olevan omanlaisensa tunnelma, koska olen jotain sellaista erilaisuutta tähän hakenut. Vaikka pelkäänkin, että se katoaa jossain vaiheessa ja tämä alkaa muistuttaa enemmän vanhoja ficcejäni...

Toki minun on aina jollain tavalla viitattava Isildurin perillisten myöhempiin vaiheisiin (siis Aragorniin). ;) Ja tuo Isildurin trauma on kauhea klisee, tuntuu että joka sankarilla on aina pakko olla sellainen menneisyydessä. Minä kyllä taistelin sitä vastaan, mutta se ei jättänyt minua rauhaan, joten oli sitten pakko ottaa se mukaan. Jollain tavalla se alkoi tuntua tärkeältä Isildurin persoonan ja tekemisten kannalta.

Nuo mustien númenorilaisten kaappausretket ovat ehkä hieman epäuskottavia, mutta halusin kehittää tuonne rannikolle jotain ongelmaa, joka ei kuitenkaan olisi varsinaisesti mitään sotaa (vielä) ja varmaan tuollainen tuli ensimmäisenä mieleen. Inspiksenä oli tietysti muinaisten roomalaisten gladiaattoritaistelut, koska nehän kaappasivat kai juuri jotain kreikkalaisia sinne taistelemaan (olen joskus nähnyt Spartacuksen ekan kauden nimittäin. ;))

Tuo Elendurin kieltäytyminen lihasta on kyllä tosi modernia, mutta onneksi sain sitten selville että Keski-Maassa oli muitakin kasvissyöjiä (kuten Beren), joten ei se oikeastaan niin modernia ole. ;) Mutta en kyllä osaa selittää, miksi ihmeessä tein Elendurista kasvissyöjän, se vaan tuli jostain jo heti tuonne ekaan lukuun. Pohjalaisista olen tietysti yrittänyt tehdä rohanilaisten tapaisia, mutta vähän alkukantaisempia vielä tuohon aikaan. Mutta ne ovat kyllä sellaista porukkaa, josta olisin tykännyt kirjoittaa enemmänkin, semmoista rehtiä ja yksinkertaista. Ja Ohtar on tietysti jopa TSH:sta tuttu tyyppi, joten minusta tuntui, että hän ansaitsee mahdollisimman kiinnostavan taustatarinan.

Mukava kuulla, että tuo Isildur/Marillë -luku toimi, se oli vähän sellainen outo romance -spin off keskellä kaikkea muuta. Mutta jotenkin tuntui, että sellaista tarvittiin tähän kohtaan. Nimittäin kun sota kohta alkaa, on entistä vaikeampi saada mitään romanttista fluffya ujutettua mukaan, kun kaikki on vaan synkkää ja kamalaa.

No niin. Kohta alkaa siis rytistä. Mutta ei vielä tässä seuraavassa luvussa, tässä vasta aavistellaan pahaa. :)



Seitsemästoista luku: Kuunpimennys

On myöhäinen ilta, kun Elendur palaa veljiensä kanssa metsäretkeltä. He ovat olleet suunnittelemassa sotaharjoitusta, jonka aikovat järjestää seuraavalla viikolla. Tarkoitus on harjoitella hyökkäystä ja puolustusta epätasaisessa maastossa, jossa puut, aluskasvillisuus, kumpareet ja kivenlohkareet haittaavat näkyvyyttä ja hidastavat etenemistä, mutta tarjoavat myös suojaa. Ciryonin mielestä he näkevät vaivaa turhaan, sillä mikä vaara heitä muka uhkaisi keskellä metsää? Örkit eivät uskalla astua Ithilieniin, sen verran he pelkäävät maan kuningasta ja tämän sotureita. Elendur kuitenkin toteaa, että Keski-Maassa ja Gondorissa on muitakin metsiä, ja että örkit käyvät rohkeammiksi ja röyhkeämmiksi päivä päivältä. Kenties vielä koittaa sekin päivä, kun ne yrittävät tunkeutua heidän perheensä maille. Sitä paitsi, metsissä voi tulla vastaan muitakin vihollisia kuin örkit. Lähellä Anórienissakin elää villejä, jotka tuntevat metsäiset seudut paremmin kuin yksikään dúnadan.

On syksy, ja öinen taivas on tummien pilvien peittämä. Linnan valkoiset seinät hohtavat usvan läpi vaikka kuuta ei näy. Siinä hohteessa veljekset näkevät tumman hahmon, joka on polvistunut keskellä pihaa kasvavan Valkoisen Puun ääreen. He pysähtyvät ja katselevat hahmoa hetken ihmetellen.
"Tuntuuko teistäkin, että isästä on tulossa vuosi vuodelta kummallisempi?" kuiskaa Ciryon.
"Ei, Ciryon. Minä luulen tietäväni, mistä on kyse", Elendur vastaa. "On ehkä parempi, että te kaksi menette. Kerron sitten aamulla."

Ciryon ja Aratan luovat vielä yhden kummastuneen katseen isäänsä, mutta kiertävät puun ja astuvat linnan pääovesta sisään. Elendur astelee isänsä luo, ja istuu kivetykselle, joka reunustaa puuta. Isä on maassa polvillaan katsellen jotakin, joka lepää hänen kämmenillään. Hedelmä on pieni ja hopeanhohtoinen.

Hiljaisuus jatkuu. Elendur tuntee, kuinka sadepisarat alkavat hiljalleen pudota matalalla roikkuvista pilvistä. Isä, joka ei yleensä siedä sadetta, ei värähdäkään. Hän ei ole mitenkään osoittanut edes huomanneensa poikansa saapuneen. Hän lienee matkannut ajatuksissaan jonnekin kauas, siihen kertaan, jona viimeksi piteli Valkoisen Puun hedelmää käsissään.
"Tätä me olemme odottaneet", toteaa Elendur lopulta.
"Niin", vastaa isä hiljaa. "Tämä on merkki. Merkki siitä, että on toivoa."
"Istutammeko me sen? Jotta tämä puu saisi jälkeläisen."
Isä nyökkää. "Teemme sen heti huomenna. Ja ennen sitä hedelmä täytyy siunata, jotta se lähtisi versomaan." Hän nousee maasta hitaasti ja katsahtaa poikaansa. "Minä luulin jo, ettei se halua tehdä hedelmiä tässä uudessa, vieraassa maassa, jossa auringonsäteet ovat terävämmät, sadepisarat kylmemmät ja tuuli purevampi kuin meren tuolla puolen."
"Ehkä se vain tarvitsi aikaa tottuakseen uuteen ympäristöön", Elendur sanoo.
"Ehkä on niin", Isildur sanoo. Hän ojentaa kättään ja silittää hellästi puun runkoa. "Minun kaunis Nimlothini. Kiitos."

Isildur istuttaa hedelmän seuraavana päivänä suureen saviruukkuun poikiensa ja vaimonsa ollessa todistajina. Hän pyytää puulle valarin suojelusta, jotta se lähtisi versomaan ja jotta siitä kasvaisi yhtä kaunis ja vahva kuin äidistään, joka itse on Armenelosin puun lapsi. He asettavat ruukun läntiselle parvekkeelle, jonne talven viimat eivät käy, mutta jonne kuu pääsee paistamaan esteettä.

* * *

Kesä vuonna 3429 on lämpimämpi kuin koskaan. Silti sadetta saadaan sopivasti, yleensä öisin, jolloin se ei häiritse niitä, jotka tapaavat nukkua pimeään aikaan. Ithilien viheriöi ja kukoistaa kauniimpana kuin koskaan, ja kuningattaren parvekkeelle kasvaa nopeasti kaunis Valkoisen Puun vesa, jonka nuoret lehdet hohtavat täysikuun aikaan. Monena yönä Isildur istuu sen luona syvissä mietteissä.

Kansalaisten päivät täyttyvät monenlaisista juhlista ja tapahtumista, jotka tuovat väriä ja vaihtelua muuten tasaiseen elämään. Kuninkaat järjestävät kilpailuja, joissa nuoret miehet saavat esitellä taitojaan, niin kuin aikanaan Númenorissa tehtiin. Moni pistää merkille Isildurin aseenkantajan, jota hän kutsuu Ohtariksi, ja joka voittaa leikiten kaikki ratsastuskilpailut eikä ole huono muissakaan lajeissa, vaikka on vielä hyvin nuori, ei edes täysi-ikäinen.

"Se poika on loistava!" huudahtaa kuningas esikoispojalleen eräänä iltana, kun he ovat palanneet kotiin jälleen yhdestä menestyksekkäästä koitoksesta. "Hän muistuttaa paljon itseäni nuorena. Meidän on ehdottomasti löydettävä hänen isänsä. Vaikka hän on epäilemättä lurjus, ansaitsee hän tietää, millainen poika hänellä on. Haluan toden totta sanoa sille miekkoselle muutaman valitun sanan."
"Kenties isä ei halua tulla löydetyksi", sanoo Elendur.
"Uskotko siis, että hän on jonkin sortin rikollinen? Mahdotonta, sanon minä. Tämä poika on hyvä, taitava ja rehellinen, eikä jonkin maantierosvon pojasta olisi mitenkään voinut tulla sellaista."
"En minä sitä tarkoittanut. Mutta kenties hänellä on muu syy piiloutua. Kenties hän on sellaisessa asemassa, että tieto pojasta pohjalaisnaisen kanssa vahingoittaisi hänen mainettaan."
"Tarkoitatko, että hän olisi joku korkea-arvoinen herra?"
"Kenties."

Isildur asettaa lähes täyden viinipikarin takaisin kirjoituspöydälle. Hänen hyvä tuulensa on selvästi alkanut haihtua. Hän astuu lähemmäs poikaansa, katsoo tätä silmiin. "Senya... tarkoitatko sinä, että tunnet hänen isänsä, mutta et ole kertonut minulle mitään? Kuinka pitkään olet tuntenut hänet?"
"En voi sanoa siitä mitään, atar. Se ei ole minun salaisuuteni."
"Mutta sinulle hän on tunnustanut?"
"Ei varsinaisesti."
"Sinulla on siis vain epäilys siitä, kuka pojan isä on."
"Niin kai voisi sanoa."

Kuningas istuu hetkeksi lepotuoliin lähelle ikkunaa ja katselee ulos. Sitten hän taas nousee, astelee huoneen päästä päähän, ja pysähtyy Elendurin eteen.
"Tunnenko minä hänet?"
"En haluaisi puhua tästä aiheesta enempää, atar."
"Se on joku, ketä sinä rakastat, ja kenen kunniaa haluat suojella. Ymmärrän kyllä, mutta minusta on harmillista, jos poika ei tunne omaa isäänsä. Sellainen ei ole hyväksi kenellekään nuorelle miehelle. Olen yrittänyt kysellä häneltä, mutta hän tietää vain sen, minkä hänen äitinsä on kertonut. Että mies tuli Gondorista ja vieraili heidän kylässään, joku matkamies kaiketi... Kuinka moni sinun tutuistasi matkustelee huvikseen tai työkseen Anduinin laaksossa? Minulle ei tule montakaan sellaista miestä mieleen."

Elendur toivoisi voivansa lähteä huoneesta, mutta hän ei halua jättää isää yksin kiihtyneeseen mielentilaan. Kohta tämä kuitenkin alkaisi yhdistää asioita toisiinsa ja tehdä johtopäätöksiä. Elendur katuu nyt, ettei kertonut totuutta heti alussa. Isä raivostuisi entistä pahemmin, kun saisi tietää, että Elendur on äitinsä kanssa pitänyt häneltä näin tärkeän asian salassa jo seitsemän vuoden ajan.

"Albreda ei ole kertonut koko totuutta pojalleen. Me kuulimme enemmän hänen veljeltään ja aviomieheltään, kun vierailimme heidän kylässään muutama vuosi sitten ja otimme pojan mukaamme", toteaa Elendur lopulta. "Aldred kertoi, että hänen sisarensa oli tavannut miehen kuningas Theobaldin kaupungissa, jossa nainen siihen aikaan palveli kuningasta. Theobaldin luona nimittäin vieraili sinä kesänä, vähän yli kaksi vuosikymmentä sitten, hyvin arvovaltaisia vieraita."

Elendurin ei tarvitse selittää tarkemmin. Hän näkee isän tyrmistyneestä ilmeestä, että tämä ymmärtää. "Niinpä tietysti. Ne pohjalaiset osaavat tähdätä korkealle! Vai muka joku minun seurueestani? Kenet he nimesivät syylliseksi?"
"Kuten jo sanoin, se ei ole minun salaisuuteni."
"Minä en pidä tästä lainkaan. Tämä on vakava syytös, eikä heillä ole todisteita. He ovat saattaneet vain sepittää tällaisen tarinan sinulle, jotta ottaisit pojan mukaasi. He päättivät lähettää pojan kuninkaan hoteisiin – ties mistä syystä. Luulevatko he saavansa pojan avulla selville valtionsalaisuuksiamme? En ole koskaan nähnyt pojan lähettävän kirjeitä kotikyläänsä."
"Atar, pohjalaiset eivät osaa edes lukea. Ja he ovat rehellistä väkeä. En nähnyt mitään syytä epäillä heidän kertomustaan. He halusivat antaa pojalle mahdollisuuden parempaan elämään, eivät muuta."

Isä on hetken hiljaa, kun hän pohtii asiaa. Lopulta hän pudistaa päätään. "Mahdotonta. En siltikään suostu uskomaan, että syyllinen voisi olla joku seurueestani."
Elendur huokaa. "Mutta atar, täytyyhän sinunkin myöntää, että Ohtar muistuttaa meitä suuresti. Etkö ole kuullut, kuinka ihmiset puhuvat hänestä? Pohtivat, mitä sukua hän on meille, ja missä olet pitänyt hänet kaikki nämä vuodet, kun vasta nyt esittelet hänet kansalle."
"Minä en piittaa juoruista!" isä älähtää. "Kansa rakastaa juoruta kuninkaallisista, emmekä voi eikä meidän edes kannata tehdä asialle mitään."
"Äitiä juorut eivät ilahduta."
"Sen jos minkä hän on tehnyt selväksi! Mitä ehdotat? Että lähetän pojan pois? Koska sitä minä en varmasti tee."
"Minä en ehdota mitään, en ainakaan vielä. Mutta tämänkaltaisista juoruista voi olla myös haittaa. Etkö sinä aina sanonut niin, kun varoittelit Aratania? Pelkäsit sukumme maineen puolesta."
"Ja mitä Aratan tähän kuuluu?"

Elendur tajuaa lipsauttaneensa liikaa. Hän katuu sanojaan, mutta on myöhäistä vetää niitä takaisin. "Eikö se ole ilmiselvää? Yhdennäköisyys on huomattava."
"Pötyä! Ei Ohtar näytä Aratanilta yhtään enempää kuin sinulta tai Ciryonilta. Häntäkö pohjalaiset siis väittivät isäksi? Ja sinä vielä uskoit heitä?"
"Jos olisit ollut siellä, sinäkin olisit uskonut. Aratan näytti kovin kalpealta ja häpeilevältä, kun he kertoivat asiasta. Hän paljasti itse oman syyllisyytensä."
"Kuka tahansa näyttää kalpealta ja häpeilevältä, kun joutuu kuuntelemaan kirkkain silmin lausuttua emävaletta! Mutta hän kielsi kaiken, eikö kieltänytkin?"
"Tietysti."
"Hän kielsi, koska ei ole syyllinen. Ja hän on puhunut totta. Hän ei missään tapauksessa voi olla sen pojan isä."
"Kuinka voit olla niin varma?"
"Koska panin hänet ja Carastionin vannomaan, että he pysyvät kaukana pohjalaisnaisista vierailumme aikana. He antoivat sanansa vastahakoisesti, mutta ymmärtävät varmasti viimeistään nyt, miksi se oli järkevää. Minä pidin heitä silmällä, eivätkä he rikkoneet lupaustaan, eivätkä olisi uskaltaneet, vaikka en olisi heitä vahtinutkaan. Aratan on viaton tässä asiassa."

Elendur vaikenee. Hän on uskonut Aratanin syyllisyyteen kaikki nämä vuodet. Onko hän sittenkin ollut väärässä?
"Jos Aratan ei ole pojan isä, ketä sitten epäilet?" hän kysyy.
"Minä en epäile ketään ilman todisteita. Eikä pitäisi sinunkaan. Noinko vähän sinä luotat omaan veljeesi? Pidätkö itseäsi niin paljon häntä parempana, ettei sinun tarvitse kuunnella hänen sanojaan ollenkaan, vaan voit luottaa omaan viisauteesi sellaisessakin asiassa, josta et itse tiedä mitään? Sinä olet käymässä ylpeäksi, Elendur, eikä se miellytä minua."

Elendur ei ole tottunut saamaan moitteita isältään. Vaistomaisesti hän painaa päänsä, ja epävarmuus saa hänet valtaansa. Hän on tuottanut isälleen pettymyksen. Onko tämä poikkeus vai ensimmäinen askel kohti täydellistä epäonnistumista? Se päivä koittaisi vielä, kun isä katsoisi häneen ja toteaisi, ettei hänestä ole kuninkaaksi, ei siksi suureksi ihmisten valtiaaksi, jollaista koko suku hänestä odottaa.

"Sinun on korjattava asennettasi, Elendur. Sinun on opittava luottamaan veljeesi. Tiedän, etten ole auttanut tätä asiaa, sillä olen liian usein vähätellyt Aratania sinunkin kuullen. Mutta Aratan on kasvanut paljon mieleltään viime vuosien aikana. Älä unohda, että Aratan seisoo vierelläsi tärkeimpänä neuvonantajanasi silloin, kun sinusta tulee kuningas, ja perii sinut, jos et saa lasta. Mene siis veljesi luo ja pyydä häneltä anteeksi epäilyjäsi."
Elendur kohottaa päätään. Isän kasvot ovat ilmeettömät. Niillä ei näy merkkiä vihasta tai pettymyksestä, mutta hän aistii silti isänsä tyytymättömyyden. "Minä teen sen, atarinya", hän lupaa.
"Ja tämä asia on nyt käsitelty loppuun. Jos jollakulla on otsaa kysyä asiasta suoraan, me sanomme, että Ohtarin isä oli eräs gondorilainen, joka halusi muuttaa Pohjois-Valtakuntaan, mutta katosi matkalla. Poikaan itseensä tämä ei vaikuta mitenkään. Minä pidän hänestä, ja minä aion pitää hänet palveluksessani vastakin, kuten jo sanoin."
"Tietysti, atar. Minä ymmärrän. En puhu tästä enää kenenkään kanssa."

* * *

Kesä kääntyy syksyyn, joka on kuiva ja lämmin. Isildur katselee itään tornistaan ja hänestä taivas näyttää tummemmalta kuin aiemmin, eivätkä pilvet hajoa silloinkaan, kun mereltä käy navakka tuuli. Hän on näkevinään Orodruinin yllä harmaata höyryä, ja miettii mitä se merkitsee.

Eräänä yönä hän lähtee ulos vaeltamaan. Hän ottaa Ohtarin mukaansa, sillä on vielä paljon sellaista, mitä hän haluaa aseenkantajalleen opettaa. He kulkevat laaksossa, ja Isildur kertoo pojalle hevosesta, joka hänellä oli Númenorissa. Rûth oli kiiltävän musta, suurikokoinen ja omapäinen ori, mutta hyvin nopea ja ehdottoman uskollinen Isildurille. Se ymmärsi Isildurin puhetta, ja tuli hänen luokseen pitkänkin matkan takaa, jos Isildur etsi tätä ajatuksissaan. Rûth oli ollut vielä nuori ja arvaamaton, kun Isildur oli satuloinut sen yön pimeydessä ja ratsastanut Armenelosiin, mutta se oli ymmärtänyt tehtävän tärkeyden. Se oli pysynyt piilossa sillä aikaa, kun Isildur nouti hedelmän. Se tuli esiin vasta kuultuaan isäntänsä äänettömän kutsun ja kantoi tämän takaisin Rómennaan ripeää mutta tasaista vauhtia, varoen tuottamasta ylimääräistä tuskaa haavoittuneelle.
"Olen sille eläimelle henkeni velkaa", Isildur kertoo.
"Kuinka sen lopulta kävi?" Ohtar kysyy.
Isildur on hetken hiljaa ennen kuin vastaa. "Minun piti jättää se, kun menimme laivoihin. Se oli jo vanha, yli viidenkymmenen, mutta Númenorissa eläimetkin saivat elää tavallista pidemmän elämän. Minä rakastin sitä ja sydämeni särkyi joutuessani hylkäämään sen."

Isildur katsoo kuuta, ja näkee varjon hiipivän sen päälle. Se on aluksi vain pieni musta kaistale, joka peittää kuun alareunan, aivan kuin nimetön huoli, joka välillä varjostaa Isildurin sydäntä. Hän on nähnyt näin tapahtuvan ennenkin. Varjo tulee ja syö pois hänen kuutaan, joskus vain palan, joskus kokonaan, mutta aina se kuitenkin lopulta väistyy ja menee pois. Isildur ei pidä siitä. Sellaista ei koskaan tapahtunut Númenorissa. Onko se jokin Keski-Maahan pesiytyneen pahan juoni vai sittenkin lännestä tuleva varoitus, ja mitä se yrittää Isildurille kertoa?

Isildur ja Ohtar nousevat kummulle, joka kohoaa kaupungin laitamilla, ja katselevat sieltä itäisellä taivaalla hohtavaa kuuta. Isildur haluaa nähdä, miten tällä kertaa käy: pimeneekö kuu kokonaan, vai hipaiseeko varjo sitä vain. Hän uskoo, että jälkimmäinen on hyvä: se on merkki siitä, ettei paha pysty kokonaan peittoamaan hyvää.

Kerran kaukana eteläisissä maissa oli varjo tiettävästi peittänyt auringon. Isildur kuuli tarinan Pelargirin merimiehiltä, ja hän kertoo siitä Ohtarille. Mustat númenorilaiset olivat iloinneet nähdessään pimeyden vievän voiton valosta. He olivat pitäneet sitä merkkinä siitä, että Melkor oli palaamassa ja että pian kaikkialla olisi vain pimeyttä, mitä he sekä rakastavat että pelkäävät. Mutta he olivat väärässä: varjo väistyi nopeasti, ja aurinko porotti entistäkin kirkkaampana. Kyseessä oli ollut varoitus, jonka valar olivat lähettäneet, ja moni, joka oli tuijottanut varjon peittämää aurinkoa, menetti näkönsä ja joutui huomaamaan, ettei elämä varjojen maailmassa ollutkaan hyvää ja iloitsemisen arvoista.

Tuuli puhaltelee puuskissa ja ilma käy hyiseksi. Isildurilla on yllään vain kevyt villaviitta. Hän nostaa hupun päänsä yli ja kietoo vaatteen tiukemmin ympärilleen. Ohtar tekee samoin. Poika näyttää uniselta, toivoo ehkä että saisi jo palata linnaan ja nukkua. Mutta varjo kasvaa, ja Isildurin huoli sen myötä. Kohta taivaalla kimmeltää vain pieni sirppi hopeaa.

Ja sitten kuu on kokonaan peitossa, mutta se ei häily harmaana varjon takana niin kuin aiemmilla kerroilla. Isildur tuijottaa sitä ja selittämätön kauhu hiipii hänen sydämeensä. Hänen kuunsa on värjäytynyt verenpunaiseksi. Paha on koskettanut sitä, ja se on haavoittunut.

"Verikuu", hän henkäisee. "Se tietää kuolemaa. Tule, Ohtar. Olemme nähneet tarpeeksi."

Isildur kääntää selkänsä kuulle ja pakenee.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 17. luku 8.2.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hui, tuo loppu toden totta enteilee pahoja. Hienosti sait tunnelman taas mukaan, jotenkin kaikki tuossa lopussa tiivistyi verikuuhun ja Isildurin pelkoon.

Valkea puu poikii. Sekin on kyllä jo merkki jostakin. Jotenkin kamalan koskettavaa tuo, miten kuvasit Isilduria sen hedelmän kanssa, sade ja muistot ja kaikki. Tykkäsin.

No, ajattelin että kyllä Isildur aikanaan kuulisi, että Elendur pitää Aratania pojan isänä, mutta tätä en aavistanut että Isildur olisi noin varma Aratanin puolustaja. Hmm. Pistää nyt miettimään, kenenköhän poika uudelleennimetty Ohtar oikein on. Jotenkin olen kyllä edelleen Aratanin kannalla, koska ei ole mahdollista ettei sellaisella naistennaurattajalla olisi käynyt vahinkoa, erityisesti tuona aikana. Ellei sitten ole kyseessä se tauti että sanat ovat enemmän kuin teot... Jaa-a, mielenkiintoisen asetelman ja sivujuonteen tästä olet luonut!

Pidin myös siitä, miten kuvasit Isildurin ja Ohtarin suhdetta. Nyt, kun nämä palaset alkavat olla kohdallaan, minua alkaa pikku hiljaa pelottaa. Eikös Ohtar ole ainoa, joka palaa hengissä kertomaan mitä oikein tapahtui... Argh, ficcien kamalin ja paras puoli on se, että jos ne sijoittuvat canoniin, tietää mitä lopulta tapahtuu. :roll:

Ja kuten jo sanoin, tuo loppu kyllä tiivisti kaiken. Nyt on pakko lainata. Ja sitten kuu on kokonaan peitossa, mutta se ei häily harmaana varjon takana niin kuin aiemmilla kerroilla. Isildur tuijottaa sitä ja selittämätön kauhu hiipii hänen sydämeensä. Hänen kuunsa on värjäytynyt verenpunaiseksi. Paha on koskettanut sitä, ja se on haavoittunut. Tuo oli äärimmäisen hienosti kuvattu, ja jotekin Isildurin pelko on ihan käsinkosketeltavaa.

Seuraavaa peläten.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 17. luku 8.2.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Nerwen! Mukavaa kuulla että tuo hedelmä-kohtaus toimi. Tuo puu kyllä rupesi lisääntymään oikein yhdennellätoista hetkellä, kuten seuraavasta luvusta näkee... Mutta en kai vaan löytänyt sopivaa kohtaa sille aiemmin ficissä, ja halusin että se olisi Erityinen Tapaus.

Tuosta Ohtarin isästä tuli vähän tahtomattani sivujuoni. Ei oikeastaan olisi pitänyt, kun siinä jossain aiemmassa ficissänikin pohdittiin jonkun lapsosen isää ja nyt tästä uhkaa tulla samanlaista hömppää. Mutta en kai vaan voinut mitään itselleni. Itsekin yllätyin, kun Aratan siellä Aldredin kotona yhtäkkiä kielsikin kaiken (siihen asti kaiken piti olla selvää). Ja lisäksi tämä koko juttu jää tietysti nyt sivuun, kun porukka saa niin sanotusti muuta ajateltavaa. Mutta kyllä minä sen isän jossain vaiheessa paljastan. :)

Eli luku 18, jonka postaamista olenkin jo odottanut, koska tässä sitten vihdoin tapahtuukin jotain. Tästä saattaa saada flashbackejä Jacksonin leffojen sotakohtauksiin... Olisi tehnyt mieli työstää tätä hieman enemmän, mutta tällä viikolla oli liikaa muita kiireitä. Mutta joka tapauksessa, päästetään se Saukki vihdoin irti!



18. luku: Tuomion liekit

Minas Ithil, vuonna 3429 Toista Aikaa

Koittaa aamu, jolloin aurinko ei nouse. Taivaan on peittänyt tumma varjo, ja jostakin kaukaa kuuluu vaimeaa jyrinää. Isildur herää, kun Marillë ravistelee häntä.
"Jokin on vialla", nainen sanoo. Hänen kasvonsa ovat pelosta ja huolesta kalpeat.
Isildurkin tuntee sen. Hän pukeutuu nopeasti ja rientää kohti portaikkoa, joka vie tornin huipulle. Elendur tulee häntä vastaan käytävässä. He harppovat portaat ylös samoin askelin, mutta sanaakaan vaihtamatta.

Orodruinin huipusta purkautuu tummaa savua, joka ei hälvene, vaan pakkautuu suureksi mustanharmaaksi pilveksi Mordorin kuolleen ja kivisen maan ylle. Kuningas ja hänen poikansa tuijottavat tornin ikkunoista avautuvaa näkyä sanattomina, ja heidän siinä katsellessaan kuulu kova jyrähdys, kuin maa olisi jossakin murtunut. Samassa Orodruinin huipusta purkautuu suuri punainen tuli, joka leimahtaa sähisten ylös korkeuksiin. Kipinät sinkoilevat, tuhkapilvi kasvaa, ja maailma muuttuu entistä pimeämmäksi, kuin olisi yhä keskiyö.

"Sauron!" huutaa Isildur. "Se on itse Sauron! Hän ei ole kuollut. Olemme eläneet valheessa!" Hän horjahtaa vähän ja ottaa tukea seinästä.

Elendur kiirehtii näkykiven luo. Hän katsoo siihen, ja hänen kasvonsa kalpenevat. Hän ei puhu, mutta viittoilee isänsä lähemmäs. Isildur katsoo kiveen ja näkee sen, mitä on pelännytkin: Mordorin maa kuhisee. Sen pinta on täynnä pieniä harmaita hahmoja kuin myrkyllisiä, pahan kyllästämiä muurahaisia, mutta niillä on käsissään terävät seipäät ja punaiset soihdut. Ne ovat järjestyneet riveihin, ryhmiin ja pataljooniin, ja ne marssivat kiireisin askelin ja päättäväisesti kohti länttä, kohti Cirith Dúathia, sitä ainoaa solaa, jota pitkin pahantahtoiset voivat tunkeutua Gondorin maille.

Isildur vetäytyy kiven luota. Hän katsoo taas itään, kohti tulta ja tuhkaa syöksevää vuorta.
"Orodruin! Orodruin! Olkoon sen nimi tästä lähtien Tuomiovuori, sillä mitä toivoa meillä on!"
Hän potkaisee vimmoissaan pöytää, jolla palantír lepää. Se tärähtää, mutta kivi pysyy paikallaan.

Elendur kiirehtii isänsä luo, asettaa kätensä tämän harteille. "Atarinya, mitä me teemme? Meidän kimppuumme hyökätään, eikä meillä ole paljon aikaa."
"Kirottu olkoon ylpeyteni, joka sai minut rakentamaan linnani juuri tähän paikkaan, Mustan Maan kupeeseen, Sauronin kiusaksi! Parempi olisi ollut pysyä Pelargirissa. Ties kuinka pitkään hän on tähynnyt länteen ja muhitellut vihassaan, silmännyt säihkyvää torniani ja juoninut iskuaan. Ja minä luulin kaiken aikaa, että hän on kuollut, hukkunut mereen maani mukana, niin kuin olisi ansainnut!"
"Atarinya, kuuntele minua", sanoo Elendur, ja yrittää vangita isänsä katseen. "Mitä me teemme? Minä odotan käskyäsi."

Isildur painaa päänsä. Hän tietää, että tulossa on taistelu, jonka hän on jo hävinnyt. Hän ei voi välttää kohtaloaan. "Senya, voimme joko palaa tai paeta. Minä ehdotan, että pakenemme. Kaupunki pitää tyhjentää, saattaa väki turvaan niin nopeasti kuin voimme. Ja linna samoin, ja otamme mukaan vain sen, mitä emme voi jättää Vihollisen käsiin. Tämän kiven, Nimlothin vesan, ja mitä arvoesineitä naiset ehtivät kantaa mukanaan. Vihollinen tulee Cirith Dúathin kautta, ja minä ja kaartini jäämme puolustamaan muuria niin pitkäksi aikaa kuin on mahdollista. Jos meillä on onnea, kestämme sen aikaa, että saamme väen turvaan."
"Ymmärrän, atar. Minä menen ja komennan sotilaita aloittamaan evakuoinnin."

Elendur on jo menossa, kun palantírin tumma sisus alkaa hehkua.
"Se on Anárion", sanoo Isildur. "Tuomiovuoren palo näkyy Minas Anoriin asti. Minä puhun hänelle. Mene sinä käynnistämään evakuointi."

Isildur kertoo veljelleen kiven kautta, mitä hän on nähnyt idässä. Paljon veli on jo arvannutkin. Anárion sanoo lähtevänsä heti kohti Osgiliathia. Sinne he päättävät ensiksi evakuoida Minas Ithilin väen, ja sitten puolustaa kaupunkia kaikin voimin ja keinoin. Sitä he eivät halua menettää, ja sitä he eivät saa menettää, sillä jos Osgiliath murtuu, koko Gondor on menetetty. Mutta miten se onnistuu, sillä Vihollisen sotilaita on enemmän kuin silmä pystyy näkemään? Miten kauan he kestäisivät Mustaa Mahtia vastaan?

Isildur ei halua ajatella sinne asti.

* * *

Yön otteeseen murtunut aamu on saanut Minas Ithilin väen pelon ja ihmetyksen valtaan. Jotkut heistä ovat hakeutuneet linnan porteille saadakseen tietoa ja neuvoja, mutta toiset arvaavat jo, mistä on kyse, ja kantavat kiireellä omaisuuttaan rattaisiin ja valjastavat hevosiaan. Elendur on mennyt portin luo ja neuvoo väkeä jättämään kotinsa viipymättä ja pyrkimään Osgiliathiin. Totuutta ei auta kiertää eikä kaunistella: Sauron on palannut ja hänen joukkonsa etenevät kohti Cirith Dúathia. Muuri on vahva, mutta se ei pidättelisi Vihollista pitkään. Sitä ei rakennettu torjumaan Sauronin valtavien sotajoukkojen hyökkäys, vaan estämään satunnaisten, Mustassa Maassa harhailevien otusten pääsy Ithilieniin.

Elendur lähettää Aratanin ja muutaman ritarin levittämään viestiä kaupunkiin. On tärkeää, ettei kukaan epäile tai kyseenalaista lähtökäskyä. Ne, jotka jäävät, joutuvat maksamaan siitä hengellään.

Linnassa käy kova kuhina ja hyörinä. Järkyttyneet palvelijat säntäilevät pitkin käytäviä kanniskellen vähäistä omaisuuttaan käsivarsillaan, ja epätietoiset vartijat ovat kokoontuneet käytäviä tukkiviksi ryhmiksi. "Saammeko me lähteä vai joudummeko taistelemaan?" kyselevät he Elendurilta. Kuninkaanpoika komentaa kaikki asekuntoiset miehet linnan pihalle odottamaan seuraavaa käskyä.

Kuningas tulee häntä vastaan käytävällä.
"Missä on äitisi? Onhan hän lähtenyt? Minun on jouduttava muurille!"
Mutta Elendur pudistaa päätään. "Viimeksi kun näin äidin, hän penkoi tavaroitaan, etsien jotakin äärettömän arvokasta, jota ei voisi jättää tänne."
Isildur vihastuu. Hän kääntyy ja juoksee etsimään vaimoaan.

* * *

Marillë puristaa kirjaa tiukasti sylissään. Hän pelkäsi jo, että joutuisi jättämään sen. Se on hänelle kallisarvoisin: kirja haltioiden rohdoista ja yrttitiedosta, joka kerran pelasti hänen miehensä hengen, ja jonka Elendil lukuisia vuosia sitten lahjoitti hänelle. Se on hänelle rakkaampi kuin yksikään koru tai sievä esine, jonka Isildur on tuonut hänelle matkoiltaan. Miksi tämä edes vaivautui, kun tiesi hyvin, että paras lahja oli se, että saapui itse ehjänä kotiin?

Isildur ilmestyy huoneeseen kuin kiukkuinen tuulenpuhuri myrskyn edellä. "Mitä tämä nyt on? Miksi vitkuttelet täällä yhä! Vaunut ovat valmiina lähtöön."
"Tiedän, mutta minun oli löydettävä tämä."
Isildur tarttuu häntä käsivarresta, ja raahaa häntä vauhdilla eteenpäin pitkin käytävää. "Onko Nimlothin vesa vaunuissa, entä palantír?" hän kysyy.
"En tiedä, mutta minä pyysin, että Ciryon huolehtisi arvoesineiden lastaamisesta."
"Minun pojallani on tärkeämpääkin tekemistä kuin tavaroiden kanniskelu!"

Palvelusväkeä turvaan vievät vaunut ja rattaat ovat juuri lähdössä pihalta. Osa joutuu kävelemään, sillä pyörien päällä ei ole tilaa kaikille. Kuningattaren vaunut odottavat, ja Ciryon seisoo niiden vierellä.
"Entä Tar-Míriel?" kysyy kuninkaan nuorimmainen. "Minä yritin nostaa sen seinältä, mutta maalaus on liian suuri yhden miehen kannettavaksi, eikä kukaan ehtinyt auttamaan minua."
"Se on vain maalaus, ja saa jäädä", sanoo Isildur. Hän tarkistaa nopeasti, että Kivi ja Puu ovat menossa turvaan. Sitten hän kääntyy vaimonsa puoleen. "Ja nyt kun sinä vielä astut sisään, tiedän että kolme kalleinta aarrettani ovat turvassa. Se tieto auttaa minua kestämään paremmin sen, mikä on tulossa."
"Ja mikä minua auttaa kestämään, aranya? Sinä ja poikani jäätte tänne, vaikka tiedämme, että toivoa ei ole!"
"Sinua auttaa kestämään se, että olet nainen, ja naisen sydän on näissä asioissa vahvempi kuin miehen. Mene ja vala uskoa väkeeni, kun saavutte Osgiliathiin."

Marillë heittäytyy miehen syliin, panssaripaita tuntuu kovalta ja kylmältä hänen vartaloaan vasten. Isildur työntää hänet lempeästi mutta päättäväisesti kauemmas. Hänen takanaan seisoo Ohtar vakavana, isäntänsä kilpi ja kypärä käsissään. Vastahakoisesti Marillë nousee vaunuihin.
"Minä luotan Nimlothin vesan sinun haltuusi", sanoo Isildur. "Varjele sitä kuin se olisi yksi lapsistamme."

Marillë lupaa tehdä niin, vaikka hän ei olekaan koskaan kyennyt täysin ymmärtämään miehensä suurta rakkautta tätä puuta kohtaan. Kun vaunut lähtevät kulkemaan alaspäin kohti kaupungin porttia, Marillë katsoo taakseen niin pitkään kuin saattaa erottaa miehensä ja poikiensa tummat hahmot yhä syvenevän pimeyden keskellä.

* * *

Muuri on rakennettu tukkimaan kahden korkean ja terävähuippuisen vuoren välinen sola. Se on Ithilin tien päässä, ja Isildurin armeijan miehet marssivat ripeää tahtia tietä pitkin miehittääkseen sen. Muurin vartijat ovat helpottuneita nähdessään sotilaiden saapuvan. Muuri on korkea, viitisenkymmentä jalkaa, mutta sitä ei ole rakennettu kovin vahvaksi. Kukaan ei tiedä, kuinka hyvin se kestäisi vihollisen muurinmurtajien iskut, koska kukaan ei ole ennen hyökännyt sitä vastaan.

Isildur näkee muurin harjalta, kuinka vihollinen kantaa ja vierittää mukanaan paitsi muurinmurtajia, myös tikkaita ja pyörien päälle kiinnitettyjä katapultteja. Hän määrää jousimiehet järjestymään muurin harjalle.
"Isildur!"
Kuningas kääntyy kuullessaan tutun äänen. Se kuuluu Yúlanerille, jolla on mukanaan joukko ritareita ja sotilaita.
"Terve tavattuamme! Mutta mitä sinä teet täällä, sillä en ole kutsunut apua?" hän kysyy hämmästyneenä.
"Minä lähdin ratsastamaan Emyn Arnenilta heti aamuvarhaisella, kun näin, ettei yö väisty. Arvasin, että olet pulassa, ja ottaisit apuni vastaan, vaikka et tietysti ylpeyttäsi pyytäisi sitä. Carastion on yhä Emyn Arnenilla ja odottaa viestiäni."
"Yúlaner, veljeni, en ansaitse kaltaistasi ystävää! Silti pelkään, että olet tullut turhaan. Me emme pysty puolustamaan kaupunkia pitkään."
"Jokainen voitettu minuutti voi tarkoittaa useampia pelastuneita henkiä. Minä näin väkesi vaeltavan kohti Osgiliathia, ja rakas sisareni oli heidän joukossaan, mutta moni tekee vielä lähtöä. Ja entä ne, jotka asuvat syvemmällä metsässä? Entä haltiat? Uhka ei kohdistu vain tähän kaupunkiin."
"Saatat olla oikeassa. On sitä parempi, mitä kauemmin saamme viivytettyä Vihollista. Anárion on lähtenyt Minas Anorista, mutta kestää aikansa ennen kuin hän saa Osgiliathin täyteen valmiuteen."
"Uskotko, että Vihollinen pyrkii valtaamaan seuraavaksi Osgiliathin?"
"Niin minä tekisin, jos olisin hän. Hän istuu tornissaan kuin tatti, mutta tietää tarpeeksi meidän maastamme ja kaupungeistamme. Hänellä on monenlaisia vakoojia, eivätkä ne kaikki liiku kahdella jalalla. Lähetä pojallesi viesti, että hänen on syytä järjestää väkesi Osgiliathiin niin pian kuin mahdollista. Vihollinen pyrkii valtaamaan koko metsän, eikä Emyn Arnenille ole turvallista jäädä."

Jousiampujien nuolet viuhuvat läpi pimeyden kohti alhaalla parveilevia örkkilaumoja. Monet niistä osuvat, mutta ne eivät näytä hidastavan örkkien etenemistä. Joukossa on myös peikkoja, jotka vetävät ja työntävät suuria katapultteja. Ne lastaavat niihin jättimäisiä kivenlohkareita. Kohta örkit jo kiipeävät muuria pitkin ylös niin pitkälle kuin heidän pitkät tikkaansa ylettyvät, ja yrittävät heittää köysiä muurien yli, mutta ne katkaistaan heti. Muuri vavahtelee uhkaavasti, kun peikkojen sinkoamat kivenlohkareet iskeytyvät siihen.

"En näe ihmisiä heidän joukossaan", sanoo Yúlaner vilkuiltuaan alas muurilta. "Mitä luulet, auttaako Umbar Mustaa Ruhtinastaan toisesta suunnasta, hyökkäämällä mereltä käsin Pelargiriin?"
"Minä en näkisi täältä merelle edes Kivelläni, mutta Anárion tarkkailee tilannetta Osgiliathin Suurkivestä, kun pääsee perille, ja on varmasti jo lähettänyt sanan Lebenninin ruhtinaalle ja päälliköille. Minä en ole huolissani Umbarista – me olemme pelänneet heitä pitkään ja valmistautuneet heidän iskujaan varten. Nyt tosin toivon, että olisin vahvistanut tätä muuria sotalaivaston rakennuttamisen sijaan."

Alkuun puolustus sujuu suunnitellusti. Jousimiehet saavat ammuttua suuren osan örkeistä ja muuri kestää. Isildur rauhoittuu hieman. Ehkä tämä on vasta varoitus, esimakua siitä, mikä on tulossa. Mutta ei – se ei ole mahdollista. Sauron ei ikinä antaisi dúnedainille aikaa valmistautua myöhempää, todellista hyökkäystä varten. Hän halusi yllättää heidät ja onnistui siinä.

Isildur ei ole koskaan joutunut sotaan, mutta kun aika hiljalleen kuluu, ja muuri kestää, hän alkaa aavistaa pahaa. Sodan ei kuuluisi olla tällaista. Ei näin helppoa. Hän ei ole menettänyt vielä yhtään miestä. Kuin jonkin pahan aavistuksen ohjaamana hän kääntää hetkeksi katseensa idästä länteen, kohti valkeaa Ithilin tietä, sitä kohtaa, jossa ylhäältä Cirith Ungolilta laskeutuva polku tapaa tien.

Samassa hän kuulee tieltä kauhun huutoja ja valitusta, vaikka ei näe siellä Vihollisen palvelijoita, vain omia kansalaisiaan. Kaupungista yhä pakenevat ihmiset hylkäävät hevosensa ja rattaansa ja lähtevät säntäilemään ympäriinsä pitkin niittyä. Jotkut loikkaavat sillalta päistikkaa hyiseen Ithilduiniin. Evakuointia vartioivat sotilaat joko seisovat lamaantuneina, tai lähtevät itsekin juoksemaan kuka minnekin. Isildur näkee osan väestä palaavan takaisin kaupunkiin ikään kuin Vihollisen palvelijat itse jahtaisivat heidät sinne, aikeenaan piirittää kaupunki ja polttaa asukkaat sen mukana.

"Yúlaner, jotain kummallista on meneillään!" Isildur huutaa ja osoittaa alas. "Lähde selvittämään sitä kanssani. Elendur, Aratan, Ciryon, pysykää te toistaiseksi muurilla. Mutta jos Vihollinen näyttää pääsevän läpi, älkää epäröikö vetäytyä!"
"Jos niin käy, mitä teemme? Jäämmekö puolustamaan kaupunkia, vain vetäydymmekö suoraan Osgiliathiin?" Elendur kysyy.
"Me kaikki pysymme täällä, kunnes kaupunki on tyhjennetty – jos vain mahdollista."

* * *

Elendur katsoo hetken isänsä perään, kun tämä lähtee selvittämään portin tapahtumia Yúlanerin ja parinkymmenen sotilaan kanssa. Elendur huomasi itsekin, että jotakin outoa on tekeillä – kenties jokin Vihollisen kavala juoni, mutta vaikka hän kuinka katsoo tarkoilla silmillään, hän ei saata nähdä yhtään örkkiä alhaalla kaupungin portilla. Pimeässä on kuitenkin vaikea nähdä niin kauas. Hän kääntyy takaisin itään seuraamaan örkkien lähestymistä ja komentamaan muurille jääneitä sotilaita.

Sitten hän äkkiä tuntee jäätävän viiman teräksisen sivalluksen jossakin sydämensä alla. Vaistomaisesti hän vie kätensä rinnalleen, kuvitellen että häntä on isketty, ja on menettää tasapainonsa. Mutta hän ei ole haavoittunut. Hän näkee kuinka jotkut hänen tovereistaan vajoavat maahan polvilleen, vaikeroiden ja pyytäen armoa. Vihollista ei kuitenkaan näy eikä yksikään musta nuoli ole osunut sotilaisiin. Elendur auttaa aseenkantajansa Estelmon ylös.
"Mitä tämä on, tämä kylmyys?" kysyy nuorukainen häneltä, silmät täynnä kauhua. "Onko kaikki toivomme mennyt?"
"Onko meillä ollut toivoa alun alkaenkaan?" kysyy Elendur. "Ei, en tiedä. Minä en ymmärrä tätä. Mutta nouse, sillä meidän on taisteltava!"

Ritareiden horjahdellessa on muutama köysi onnistuneesti kiinnittynyt muurin harjalle, ja örkkejä alkaa nousta ylös asti. Elendur tarttuu miekkaansa, ja huutaa miehiä järjestäytymään puolustusta varten. Aratan ja Ciryon rientävät hänen avukseen, mutta moni sotureista ei tee elettäkään, vaan jää kyyhöttämään maahan, ikään kuin odottamaan varmaa kuolemaa silmät tiukasti yhteen puristettuina. Kylmä ja pelko kiertävät yhä heidän ympärillään, ja miekka ja kilpi tuntuvat raskaammilta kuin koskaan Elendurin kankeissa käsissä. Hän on kuulevinaan outoa, hyytävää naurua korvissaan. Silti hänen on taisteltava, sillä vaihtoehtona on vain hänen omansa ja kaikkien muiden kuolema.

* * *

Palatessaan kaupunkiin Isildur tuntee saman lamaannuttavan kylmyyden kuin hänen poikansa muurilla hetkeä aiemmin. Hän näkee, että kaupunki on kaaoksen vallassa. Moni sotilas on menettänyt taistelutahtonsa. Isildur huutaa heille ja käskee heitä rohkaisemaan sydämensä. Hän tietää vain sen, etteivät kylmyys ja epätoivo ole lähtöisin hänestä itsestään, eikä niin varmasti ole muidenkaan kohdalla. Kenties sen on aiheuttanut jokin Vihollisen noitakonsti. Hän saa hiljalleen kerättyä mukaansa Ohtarin, Yúlanerin ja pienen joukon muita sotilaita. Loppujen hän käskee huolehtia pelosta sekaisin mennyt väki takaisin Ithilin tielle. Kukaan ei saa jäädä kaupungin muurien sisään.

Mutta kaupungin portti on tukossa. Örkkejä. Kuinka ne ovat päässeet tänne asti niin nopeasti? Muuri ei ole voinut vielä murtua, se ei ole mahdollista. Isildur ei halua uskoa sitä, sillä hän ei näe poikiaan eikä muitakaan pakenevia sotilaita.
"Cirith Ungol", toteaa Yúlaner. "Ei ole muuta mahdollisuutta. Vihollinen on käyttänyt jotakin taikaa, jonka turvin örkit ovat päässeet Lukitarin ohi."
"Tietysti! Cirith Ungol, miksi se ei tullut mieleeni? Minun olisi pitänyt tukkia polku jo aikoja sitten. Örkit ovat tietysti ruokkineet Lukitarin, niin että se on vetäytynyt luolaansa sulattelemaan annostaan ja päästänyt sotajoukot ohitseen."

He hyökkäävät portille estääkseen örkkejä pääsemästä kaupunkiin, mutta kaikki sotilaat eivät ole parhaassa terässä. He tappavat monta örkkiä, mutta osa näistä pääsee kuitenkin rynnimään kaupunkiin ja suoraan kohti kuninkaanlinnaa. Ne kantavat soihtuja käsissään.

"Ei!" Isildur huutaa. "Ei minun puutani!" Hän kääntyy, mutta Yúlaner tarttuu häneen ja estää häntä yrittämästä mahdotonta.
"Me emme voi pelastaa puuta, Isildur", hän sanoo.
Isildur katsoo sydän kylmeten, kuinka muutama iso örkki syöksyy linnan portista sisään. Kohta he näkevät mustan savun nousevan pihasta.
Hän kääntyy takaisin kohti kiivainta taistelua. "Poikieni täytyy vetäytyä nopeasti tai he joutuvat piiritetyiksi!" hän toteaa ymmärtäessään, että Cirith Ungolin kautta laskeutuu koko ajan lisää Sauronin orjia. Ne kaikki tuskin pyrkisivät kaupunkiin nyt, kun örkit saivat suoritettua ensimmäisen tehtävänsä, Valkoisen Puun tuhoamisen.

Isildur lähtee ylittämään siltaa Yúlanerin, Ohtarin ja muutaman muun kanssa palatakseen Ithilin tielle ja auttaakseen muurin sotilaita vetäytymisessä. Puolimatkassa he joutuvat pysähtymään. Heidän tiensä on katkaistu. Kuin tyhjästä sillalle on ilmestynyt viisi kammottavaa varjoa, mustempia kuin yö niiden ympärillä. Ne ovat hahmoltaan kuin ihmisiä, mutta siinä missä kasvojen pitäisi olla, kiiluu vain kaksi vihaa leiskuvaa silmää, ja niiden sihisevä hengitys huokuu kylmää ja epätoivoa. Vaistomaisesti Isildur kääntyy etsiäkseen pakotietä muualta, mutta sellaista ei ole. Hänen takanaan on neljä samanlaista pahuuden varjoa. Mitään niiden kaltaista Isildur ei ole koskaan nähnyt. Kauhu uhkaa lannistaa hänet, mutta samalla hän muistaa kuka on, Elendilin poika, Númenorin kuninkaiden perijä. Hänen ei pidä horjua silloinkaan, kun kaikki toivo on mennyt. Ja hänen miehensä seisovat järkkymättöminä hänen rinnallaan.

"Kuka teistä pelkureista on tämän linnakkeen herra?"

Puhuja on varjoista keskimmäinen - se, jolla on päässään kruununmallinen kypärä. Hänen jääkylmä äänensä viiltää Isilduria terävämmin kuin hänen sanansa.

"Me olemme tulleet noutamaan häntä. Musta Ruhtinas tahtoo tavata hänet linnassaan ja neuvotella hänen kanssaan."

Isildur pakottaa itsensä astumaan askelen lähemmäs uhkaavaa varjoa. "Minä en neuvottele Sauron Petturin kanssa!"

Kruunupäinen aave kääntää liekehtivät silmänsä häntä kohti. "Kapinoitsija", hän sähisee. "Tiedä, että Musta Ruhtinas on jo kauan halunnut tutustua sinuun paremmin. Hän ei ole unohtanut nuorta typerystä, joka kerran tunkeutui Armenelosin linnan pihaan ja varasti sen keskellä seisovasta puusta hedelmän. Sääli puutasi nyt!" Aave puhkeaa äkilliseen nauruun, joka on kuin ruosteisten kettinkien kirskuntaa, ja hyytää kaikkien kuulijoiden selkäpiitä. "Mutta älä pelkää, sillä Musta Ruhtinas on ymmärtäväinen. Hän pitää ihmisistä, jotka käsittävät oman mitättömyytensä ja ovat valmiit luopumaan hengestään suurempien asioiden hyväksi. Hän on valmis antamaan sinulle tekosi anteeksi, kunhan vain suostut muutamiin ehtoihin."

"Minä en suostu Sauron Petturin ehtoihini!" Isildur vastaa. "Häipykää siitä, mitä olettekin! Tämä on minun kotini ja kaupunkini, enkä minä ole tehnyt teille mitään sellaista pahaa, mikä oikeuttaisi tämän hyökkäyksen! Pikemminkin on teidän herranne aiheuttanut tuskaa minulle ja kansalleni. Me olemme tulleet tänne elääksemme rauhassa kotimaamme tuhon jälkeen, emmekä tahdo sotaa Sauronin kanssa. Häipykää siis kertomaan tämä viesti herrallenne!"

"Me emme lähde täältä ilman sinua", sähähtää aave. "Vangitkaa tämä kapinoitsija, rotat!" hän äyskäisee takanaan luimisteleville örkeille, jotka tuntuvat pelkäävän häntä vielä paljon enemmän kuin dúnedain. Isildurin ritarit asettuvat hänen ympärilleen puolustaakseen kuningastaan kuolemaan asti. Aave odottaa hetken, mutta kun mitään ei tapahdu, hän lausuu: "Ilmeisesti minun pitää tehdä tämäkin itse!" Ja samassa hän loikkii kummallisin askelin lähemmäs Isilduria, ja vetää kaapunsa uumenista kalmankylmää hohkavan ohuen veitsen.

Silloin Yúlaner astuu Isildurin ja aaveen väliin, miekka koholla. "Te ette häntä saa!" Yúlaner huutaa ja syöksee miekkansa yllättynyttä aavekuningasta kohti. Aave päästä korvia riipivän kirkaisun, kun ase osuu häneen, mutta samalla hetkellä se hajoaa lukemattomiksi, yössä välkähteleviksi säpäleiksi. Aave itse ei vaikuta vahingoittuvan.

"Nazgûlien päällikköön ei kukaan kajoa rangaistuksetta!" olento rääkäisee äkisti. Hän vaihtaa aseensa veitsestä miekkaan.

Kaikki, jotka näkivät mitä Yúlanerin aseelle tapahtui, kavahtavat taaemmas, sillä he ymmärtävät, että miekat ja nuolet ovat hyödyttömiä näitä olentoja vastaan. Yúlaner kohottaa kilpensä aaveen iskua vastaan, mutta se särkyy sirpaleiksi, ja toista iskua ei mikään voi estää. Isildur katsoo lamaantuneena, kun olento lävistää hänen ystävänsä rinnan miekallaan, ja tämä vajoaa hengettömänä valkealle kivetykselle. Isildur ei saa katsettaan irti näystä. Sillä hetkellä hän tietää, että he kaikki olisivat kohta kuoleman omia.

Mutta ennen kuin Isildur ehtii liikahtaakaan, hän kuulee jostakin kaukaa esikoispoikansa huudon. Hän saa juuri ja juuri kopin ilman halki lentävästä palavasta soihdusta. Hän kohottaa sitä, ja kaikkien ihmeeksi aaveet kavahtavat kauemmas. Kohta soihtuja lentää sillalle useampia, ja miehet poimivat ne kiireesti ja alkavat huitoa niillä aaveita kohti, ja jostakin syystä olennot alkavat hiljalleen vetäytyä pois sillalta. Tulien lämpö tuntuu häivyttävän aaveista huokuvan pahan ja kylmän, ja miehet löytävät taas toivon sydämistään.

Vihdoin he pääsevät takaisin Ithilin tielle. Tie on täynnä Isildurin ritareita ja sotilaita, ja heistä monilla on soihdut käsissään. Hekin ovat saaneet taistelutahtonsa takaisin, ja iskevät kiireesti kuoliaaksi örkkejä, joita tulvii yhä alas Cirith Ungolia myöten. Mutta maassa kuolleiden örkkien lomassa makaa myös monia Minas Ithilin sotilaita, eikä Isildur tahdo katsoa heidän kuolleita kasvojaan, sillä ne kaikki ovat hänelle tuttuja.

Elendur juoksee isänsä luo. "Olemme hylänneet muurin, niin kuin kehotit. Mitään ei voi enää tehdä. Örkit ovat saaneet murrettua siihen aukkoja, ja kohta saamme kokonaisen vihollisten aallon niskaamme."
Isildur huutaa vetäytymiskäskyn. Sotilaat lähtevät etenemään tietä myöten kohti länttä ja Osgiliathia, taistellen samalla niitä örkkejä vastaan, jotka yrittävät estää heidän pakonsa.
"Aratan? Ciryon? Onko kukaan nähnyt heitä?" Isildur kysyy.
Elendur viittaa kohti siltaa.

Pojat tulevat, kantaen välissään Yúlanerin ruumista.
"Me näimme rannalta, mitä tapahtui, emmekä tahtoneet jättää enoa", Ciryon sanoo.
"Örkit olisivat silponeet hänet kappaleiksi", toteaa Aratan.
"Poikani, teillä on enemmän sydäntä ja rohkeutta kuin minulla!" huudahtaa Isildur.

He jatkavat pakoa kohti Osgiliathia.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 18. luku 15.2.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi voi. Nyt pelottaa oikeasti. Melkein toivoo, ettei tietäisi, mitä tapahtuu, mutta toisaalta ehkä tätä on helpompi lukea... Tai sitten ei.

Tämä luku oli ihanan intensiivinen, upposin mukaan ihan täysin ja näin tekniseltä kannalta on mahtavaa, miten epätoivo ja pelko näkyvät myös tekstin rakenteessa. Lauseesi ovat lyhyempiä ja tiiviimpiä siinä missä tunnelma ja tapahtumatkin. Mahtavaa. Minä sain ihan kylmiä väreitä lukiessani tätä.

Huu. En tiedä tuleeko tästä kommentista mitää järkevää, mutta katsotaanpas.

Tuo Tuomiovuori-kohta oli mielenkiintoinen. Antoiko Isildur oikeasti vuorelle tuon nimen? En muista itse, mutta jotenkin tuo kirous sopi tuohon hetkeen ja Isildur nyt on semmoinen henkilö jonka antamat nimet varmasti jäivät elämään.

Isildur on kyllä ihan mahtava hahmo. En tiedä miten teet sen, mutta hän on yhtä aikaa ihminen ja kuitenkin jotenkin enemmän, tuossakin kun vain puhui Sormusaaveille... Númenorin verta, ja silti kuitenkin tarvitsi poikaansa alussa, jotta pääsi liikkeelle ensijärkytyksen jälkeen. Ja Marillë ja kirja. Arvasin, että se on se kirja! Minusta tuo hänen ja Isildurin sananvaihto on upea, naisten rohkeudesta ja pelosta ja siitä, miten Marillë joutuu jättämään koko perheensä taakseen. Todella taidokas ja kaunis kohtaus.

Tykkään siitä miten kuvaat tuota taistelua. Siinä on tosi jännä tunnelma, sellainen hätäisyys ja ei kuitenkaan, pelko mutta ei gorea. Jotenkin.. aiheeseen ja Tolkieniin sopivaa kuvausta, enemmänkin sitä mitä tapahtuu kuin yksittäisiä verisiä ihmisiä tai jotain. Jotenkin arvostan tällaista paljon enemmän kuin sellaista verellä ja sisäelimillä mässäilyä (vaikka sellaistakin joskus lukee, kai se riippuu kokonaisuudesta).

Oijoi. Tämä ei nyt ole kovin järkevä kommentti, mutta oli ihan tosi hieno, upea luku ja tykkäsin ja nyt pelkään jatkoa mutta haluan lisää.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 19. luku 1.3.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas Nerwen kommentista! On mukava kuulla että tykkäsit tavasta jolla olin tuon kertonut. Tuo luku 18 oli minullekin hyvin tärkeä, eräänlainen käännekohta ficissä ja odotin innolla, että pääsen postaamaan tuon luvun.

Tapahtumat etenivät tuossa kyllä varmaankin paljon nopeammalla aikataululla kuin mitä Tolkien ajatteli (jos hän nyt kovin tarkkaan koko Minas Ithilin valloitusta ajatteli), mutta kirjoitin mieluummin tuollaisen intensiivisemmän luvun kuin sellaisen, missä Minas Ithilissä valmistaudutaan vuosia Sauronin hyökkäykseen ja sitten puolustetaan sitä viikkokausia. Nimittäin kun tässä ficissä kuitenkin tulee vielä sellaista pitkää sotakuvaustakin vaikka kuinka paljon. Vaikka toisaalta on tietysti vähän hölmöä, että he saivat Minas Ithilin valloitettua yhdessä päivässä, eikä anna niin mairittelevaa kuvaa Isildurin sotataidoista.

Silmarillionissa todetaan, että númenorilaiset antoivat Orodruinille nimeksi Amon Amarth eli Tuomiovuori, kun he näkivät siitä nousevan savun ja tajusivat Sauronin palanneen. Minä tuossa sovelsin vähän ja laitoin juuri Isildurin keksimään sen nimen, kun se tuntui jotenkin sopivan hänelle. Ja täytyy tunnustaa, ettei minulle tullut edes mieleen kirjoittaa verestä ja suolenpätkistä tähän, vaikka sekin olisi tietysti ollut mahdollista. Minä en kai vaan osaa nähdä sellaisia asioita mielessäni, vaan keskityn mieluummin siihen mitä hahmot tuntevat ja ajattelevat. Vaikka mistä sitä oikeastaan voi tietää mitä tyypit ajattelevat sodassa, kun ei koskaan sodassa itse ole ollut, ja voihan olla että ne silpoutuneet ruumiit on todellisuudessa se juttu, joka vie eniten huomiota. Mutta minua ei tosiaan sellainen väkivallalla mässäily ole koskaan kiehtonut.


No niin. Olen ajatellut, että alan pikkuhiljaa lopetella tämän ficin postaamista tänne Loftikseen, koska täällä on niin kuollutta. Luultavasti postaan vielä tuon seuraavan luvun 20, koska on mukavampi päättää tämä pyöreisiin lukemiin. (Nerwen saat kuitenkin loppuficin luettavaksesi, jos haluat, kunhan olen saanut käytyä sen läpi ja tehtyä tarvittavat korjaukset.) Mutta nyt siis luku 19.


19. luku: Varjon alla

Anárion odottaa veljeään Osgiliathin sillalla. Hän on pukenut ylleen sotisovan, mutta kilpi ja kypärä ovat poissa. Vihollista ei ole vielä näkynyt Anduinin rannoilla.
"Isildur! Viimein sinä tulet! Ehdin jo pelätä pahinta!" huudahtaa Anárion, mutta jälleennäkemisen ilo katoaa hänen silmistään, kun hän huomaa Yúlanerin ruumiin. "Kirottu olkoon Vihollinen ja hänen palvelijansa! Emmekö ole jo kärsineet tarpeeksi!" hän huutaa, sillä Yúlaner oli hänellekin rakas.

Isildur on kantanut ystäväänsä poikiensa avustuksella koko pitkän matkan Minas Ithilistä Osgiliathiin, ja kaikki neljä ovat uuvuksissa. Yksikään ei tahdo puhua siitä, mitä Yúlanerille tapahtui.

Anárion johdattaa heidät Tähtien Kupoliin. Haavoittuneet on viety valtaistuinsaliin, sillä siellä heidän hoitamiseensa on eniten tilaa. Muutama sotilas ottaa Yúlanerin ruumiin ja vie tämän erilliseen huoneeseen odottamaan hautaamista.
"Marillë?" Se on ensimmäinen sana, jonka Isildur saa sanottua veljelleen.
"Hän on kunnossa. Hän auttaa haavoittuneiden hoidossa."
Isildur ei tiedä, miten kertoa vaimolleen Yúlanerista. Anárion kuitenkin pysäyttää veljensä ennen kuin tämä ehtii seurata poikiaan saliin.
"Isä haluaa puhua sinulle. Olen kertonut hänelle kaiken, mitä tiedän. Hän odottaa sinua."
"Kerro hänelle, että annan raporttini vähän myöhemmin."
"Hän sanoi, että haluaa puhua kanssasi heti kun saavut."

Isildur nousee vastahakoisesti portaat ylös kupoliin, jossa palantír on. Askel tuntuu raskaalta, ja hänen olonsa on voimaton ja turta. Hän ei jaksaisi käyttää Kiveä juuri nyt, mutta ymmärtää kyllä isänsä huolen. Ylhäälle päästyään hän pysähtyy hetkeksi nojaamaan seinää vasten. Musta uupumus yltyi hänessä pakomatkan aikana, ja on nyt saamassa vallan. Se on outoa, sillä hän on ennenkin kulkenut pitkiä matkoja jalan raskaita taakkoja kantaen, eikä ole koskaan ollut yhtä väsynyt.

"Oletko varmasti kunnossa? Näytät kalpealta", Anárion kysyy huolta silmissään. "Et kai ole haavoittunut?"
"Ei minulla ole hätää", väittää Isildur. Hän astuu Kiven luo. Se lepää maassa matalalla korokkeella, mutta on silti niin korkea, että Isildurin tarvitsee kumartua vain hieman siihen katsoessaan. Hän painaa kätensä kiven sileälle pinnalle.
"Atarinya?"
"Vihdoinkin, senya! Oletko kunnossa? Entä pojat?"
"Meillä ei ole hätää",
vastaa Isildur.
"Valarille kiitos. Sen minä halusin kuulla. Olet varmasti väsynyt, enkä sen vuoksi aio pyytää sinulta tarkkaa selvitystä tapahtuneesta. Ehdit antaa sen myöhemmin. Kerro kuitenkin, saitteko väen turvaan?"
"Enimmäkseen... mutta atar, me koimme menetyksiä."
Isildur yrittää pukea repaleiset ajatuksensa sanoiksi. "Yúlaner... Aaveet tulivat kai Cirith Ungolin kautta... en ymmärrä... Ne olivat hirvittäviä! Emme pystyneet taistelemaan. Vain kylmyyttä, kauhua, epätoivoa. Kuolema tuntui pelastukselta. Ja hänen miekkansa, se ikään kuin suli, tai haihtui pois. Ja puu, Nimloth, ne polttivat sen. Minun puuni!" Taistelu pyörii hänen päässään ympyrää kammottavina välähdyksinä. Hän huomaa tärisevänsä kauttaaltaan.

"Puhut aaveista. Oliko niitä yhdeksän?"
"Kenties, en laskenut."
"Luulen tietäväni, mitä ne ovat. Gil-galad kertoi kerran näistä olennoista, jotka Sauron taivutti tahtoonsa ja orjuutti jo paljon ennen lähtöään Númenoriin. Ne eivät siedä tulta ja kaihtavat vettä: Anduinin yli ne eivät tule muuten kuin siltaa myöten. Ja tämä on tärkeää: niiden läheisyyteen joutuneet sairastuvat, mutta siihen vaivaan auttaa athelas. Sinun täytyy nyt mennä ja levätä vähän aikaa, mutta sitten sinun on lähdettävä matkaan. Tahdon sinut luokseni, sillä meillä on paljon puhuttavaa, ja myös Gil-galad haluaa kuulla tästä. Purjehdi rannikkoa myöten Tharbadiin, ja siellä sinua odottavat hevoset, joilla pääset Pohjantietä pitkin Annúminasiin."


Isildur kykenee vain vaivoin seuraamaan isänsä ajatuksenjuoksua. "Pohjoiseen? Ei, atar, enhän minä voi. Anárion tarvitsee minua täällä. Sauron on kohta Osgiliathissa ja meidän on puolustettava tätä kaupunkia kaikin voimin, ja tarvitsemme siihen kaikki miehet, jotka kykenevät pitelemään miekkaa."
"Me olemme jo sopineet tästä Anárionin kanssa. Hän pystyy kyllä johtamaan puolustusta. Sinun täytyy luottaa veljeesi: hän on parempi sotapäällikkö kuin uskot, ja sotilaat seuraavat häntä tarvittaessa kuolemaan asti. Sinun vahvuutesi ovat toisaalla, Isildur. Sinä olet seikkailija, etkä kavahda vaaraa silloinkaan, kun se olisi järkevää. Sinun on lähdettävä, ja samalla kun purjehdit, voit pysähtyä kaupunkeihin ja kertoa uhasta, joka maahanne kohdistuu, ja käskeä miehet liittymään Anárionin armeijaan. Hän ei selviä pitkään yksin, enkä tiedä auttaako, vaikka koko Gondorin kansa liittyisi hänen joukkoihinsa. Mutta siitä juuri minä ajattelin puhua sinun ja Gil-galadin kanssa."
"Hyvä on, atar. Minä tulen sitten. Olet paitsi isäni, myös kuninkaani, ja minä tottelen sinun käskyjäsi."


Isildur on liian väsynyt ryhtyäkseen väittelemään isänsä kanssa. Kun tämä viimein katoaa näkykivestä, Isildur on yllättynyt huomatessaan, että on yhä Tähtien Kupolissa. Maailma tuntuu olevan jonkinlaisen utuisen verhon takana, eikä hän ole varma onko unessa vai hereillä. Hän nojaa yhä Kiveen, sillä jalat eivät ota kantaakseen. Odottamaan jäänyt Anárion rientää auttamaan. Isildur joutuu tukeutumaan veljeensä, jotta pääsee laskeutumaan portaat alas kupolista.
"Onhan meillä täällä athelasia?" hän kysyy, kun he viimein ovat ensimmäisen kerroksen käytävässä.
"On toki, mutta sinähän sanoit, ettet ole haavoittunut?"
"Olin väärässä. Ne aaveet... ne osaavat haavoittaa vuodattamatta verta. Mutta yrtti täytyy hienontaa ja ripotella kiehuvaan veteen. Sen tuoksu auttaa. Niin kuin Elrond kerran neuvoi. Näkikö hän tämän ennalta? En tiedä..."

Anárion arvelee veljensä hourailevan, mutta koska monet sotilaista ovat tosiaan sairastuneet outoon vaivaan, hän neuvoo parantajia käyttämään athelasia niin kuin Isildur neuvoi. Pian parantajat tuovat höyryävän astian myös sen vuoteen ääreen, jolle Anárion on auttanut veljensä. Yrtin suloinen tuoksu tuo mukanaan muistot kaukaisesta nuoruudesta, jolloin pahuutta ei vielä ollut, ei ainakaan Isildurin maailmassa. Hän muistaa äkkiä Rómennan aurinkoiset päivät, kun hän opetti pikkuveljeään ratsastamaan ponilla, ja niityn laidalla istui hihitteleviä neitosia eväskorien kanssa.

Ei kestä kauankaan, kun ympäristö terävöityy Isildurin silmissä ja hän tuntee voimiensa palaavan. Hän yrittää nousta vuoteeltaan. "Missä vaimoni ja poikani ovat?" hän kysyy kärsimättömänä.
"Teidän korkeutenne", aloittaa lähettyvillä seissyt vanha parantajarouva. "Pojillanne on sama vaiva kuin teilläkin, mutta ei yhtä pahana. He lepäävät, niin kuin teidänkin olisi syytä."
"Sauron hyökkää ja minun pitäisi vain maata paikoillani!" Isildur huudahtaa ja nousee istumaan vuoteen reunalle. Häntä huimaa hiukan. "Minä en kuuntele parantajanaisten neuvoja tässä asiassa."
"Kylläpäs vain kuuntelet!" sanoo tuttu ääni. Se kuuluu Marillëlle, ja naisella on käsissään puhtaita kankaita ja pieni korillinen athelasia. "Sinä pysyt nyt kerrankin aloillasi sen aikaa, että saamme hoidettua nämä sairaat!"
"Millainen vaimo puhuu noin miehelleen, joka on juuri pelastunut surman suusta!" huudahtaa Isildur, mutta ei oikeasti ole vihainen. Hän on helpottunut nähdessään vaimonsa turvassa ja hyvinvoivana. Välittämättä naisen kiireisistä askareista, hän nousee sen verran, että ulottuu tarttumaan tätä käsivarresta, ja vetäisee tämän syliinsä. Kori yrtteineen putoaa Marillën käsistä lattialle, ja hän moittii siitä miestään, mutta tämä ei edes huomaa. Isildur puristaa vaimoaan lujasti itseään vasten. "Minä pyydän anteeksi... olet menettänyt veljesi ja kotisi samana päivänä, ja se on minun syytäni."

Marillë irrottaa päättäväisesti miehen käsivarret ympäriltään. Hän nousee ja katsoo miestään, näkee kyyneleet tämän silmissä. Hän asettaa kätensä lohduttavasti tämän poskelle. "No, mitä puhetta tuo nyt on? Tähän kaikkeen on vain yksi syyllinen: Sauron Petturi. Ja Elendur kertoi minulle veljestäni – sanoi että tämä kuoli puolustaessaan sinua, ja tuskin veljeni parempaa kuolemaa olisi osannut itselleen toivoakaan. Enempää en halua kuulla. En ainakaan nyt. Ja sinun täytyy nyt levätä, aranya."
"Tunnen itseni niin heikoksi", Isildur huokaa, ja Marillë tietää, ettei hän tarkoita vointiaan.
"Se, että väkisin esität vahvaa, ei muuta tilannetta miksikään. Nyt sinä lepäät, tai kaadan kurkkuusi aimo annoksen valeriaanateetä."
Vaimon uhkaus saa miehen tottelemaan, ja tämä asettuu vastahakoisesti takaisin makuulle.

* * *

Koko taivas on yhä synkkien pilvien peittämä, ja vain kaukana lännessä näkyvä valonkajastus kertoo uuden aamun saapuneen. Isildur katselee sitä Tähtien Kupolin edustalta. Hän on noussut varhain vaimonsa ja parantajien estelyistä huolimatta. Sauron ei ole vielä hyökännyt Osgiliathiin, ja tunnelma kaupungissa on melkein aavemaisen rauhallinen, tyyni hetki ennen myrskyn silmää. Kaikki tuntuvat odottavan henkeään pidätellen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Epäilemättä Sauron kokoaa nyt kaikessa rauhassa joukkojaan Minas Ithilissä, antaa niiden ryöstää ja tuhota linnaa ja syödä sen ruokavarastot tyhjiksi. Levänneinä ja hyvin ravittuina örkit olisivat entistä valmiimpia hyökkäämään Osgiliathiin.

Sotilaat ovat asemissa Itä-Osgiliathissa, ja naiset ja lapset ovat kaupungin länsiosassa valmistautumassa lähtöön. Heidät viedään maaseudun kyliin turvaan. Anárion ehdotti ensin Minas Anoria, mutta jos kävisi niin, että Osgiliath murtuisi, olisi Anárionin kaupunki epäilemättä Vihollisen seuraava kohde. Kaikkeen on varauduttava. Sauronin voima on hirvittävä. Kuka tietää kuinka monta vuotta hän salavihkaa keräsi joukkoja ja valmisteli hyökkäystä? Isildur soimaa itseään siitä, ettei huomannut sitä aiemmin. Hänellä oli palantír, ja hän katseli sillä itään aina silloin tällöin, mutta jos hän joskus näkikin liikettä Mordorissa, hän vakuutteli itselleen, että kulkijat olivat vain satunnaisia isännättömiä vaeltajia, joita miellytti asua pahassa maassa, ja joista ei ollut vaaraa Gondorille.

Niin Sauron oli varmasti halunnut Isildurin olettavan. Isildur ymmärtää nyt, että umbarilaisten kaappausretket Gondorin rannikolle eivät olleet muuta kuin hämäystä. Mustat númenorilaiset tekivät yhteistyötä Sauronin kanssa varmistamalla, että Isildurilla ja Anárionilla riitti kiireitä etelässä. Ja kaiken sen ajan, kun Isildurin katse oli suuntautuneena eteläiselle merelle, keräsi Sauron liittolaisiaan Mordoriin, vähä vähältä, pienissä ryhmissä, monien vuosien aikana niin, etteivät hänen toimensa herättäneet huomiota Gondorissa.

Keskipäivän lähestyessä Isildur kävelee satamaan katsomaan, miten hänen matkansa valmistelu edistyy. Hän antoi laivan varustamisen Aratanin tehtäväksi, sillä Isildurilla itsellään on vielä paljon tekemistä ennen kuin hän voi lähteä. Vaikka päivä ei ole pitkällä, Aratan on ehtinyt jo hankkia miehistön. Hän on työn touhussa, mutta keskeyttää sen esitelläkseen valitsemansa miehet Isildurille. Tämä nyökkää hyväksyvästi. Joukossa on muutama iäkkäämpi merikarhu, ja Minas Ithilin nuorukaisia, jotka ovat yhä hieman pyörryksissä taistelusta. Kummistakaan ei olisi paljon hyötyä Osgiliathin puolustuksessa, mutta he kelpaavat hyvin palvelemaan merellä.
"Minun puolestani voimme lähteä vaikka tänään", sanoo Aratan.
"Lähdemme huomenna, jos vain äitisi malttaa lopettaa sairaiden hoitamisen siihen mennessä."

Isildur katselee Mírieliä. Se on pieni mutta nopea kaksimastoinen merten kaunotar, rakennettu haltialaivojen tapaan, ja sitä Isildur on käyttänyt eniten purjehtiessaan rannikkoa ja jokia pitkin neuvotellakseen Gondorin ruhtinaiden ja muiden herrojen kanssa. Aratan on ihastunut alukseen, ja Isildur arvelee, että poika välillä puhuukin laivalle, ja miksipä ei. Númenorissa uskottiin, että laivat ymmärtävät kokeneen kapteenin ajatuksenjuoksua, ja menevät sinne minne kapteeni tahtoo ilman että tämän tarvitsee edes koskea ruoriin. Míriel ei tosin ole näin tottelevainen koskaan ollut ainakaan Isildurin ohjatessa sitä.

"Atarinya? Minkä vuoksi meidän pitää lähteä?" Aratan kysyy. Hän näyttää reippaalta ja hyvinvoivalta, eikä hänessä näy merkkiäkään taistelusta, mikä on hyvä.
"Etkö sitten haluaisi lähteä pois tästä kuuttomasta yöstä?" Isildur kysyy.
"Haluan – vaikka ei kai pitäisi. En kaipaa mukaan sotaan, niin kuin jotkut."
"Minä en tiedä sodasta sen enempää kuin sinäkään, senya, mutta sen tiedän, ettei meistä kukaan haluaisi mennä sotaan. Jos joku muuta väittää, hän on joko hullu tai typerä. Joka tapauksessa, näyttää siltä, ettei minun perheeni osa ole taistella, ainakaan vielä, sillä isäni on pyytänyt minut pohjoiseen. Mutta uskon, että hän päättää lähettää omat joukkonsa avuksemme, ja haluaa neuvotella kanssani sitä ennen."
"Kuinka suuri armeija isoisällä on?"
"Toivottavasti niin suuri, että saamme pidettyä Sauronin kurissa." Mutta samalla Isildur pudistaa päätään, sillä toivoa ei todellisuudessa ole. "Ehkä saamme hänet pidettyä kurissa jonkin aikaa, mutta emme pysty kukistamaan häntä, ei, emme millään keinoin. Hän selvisi siitä, kun maa murtui hänen allaan ja vesimassat syöksyivät hänen ylitseen, joten kuinka mikään sellainen ase, mitä meillä on, pystyisi riistämään häneltä hengen? Lopulta hän kuitenkin voittaa, sillä hän on kuolematon eikä häntä voi haavoittaa."
Aratan katsoo isäänsä kasvot kalvenneina. "Eivätkä aseemme pysty kaikkiin hänen palvelijoihinsakaan."
"Eivät. Emme voi muuta kuin yrittää puolustaa maatamme ja torjua hänen iskunsa, ja toivoa että saamme jostakin odottamatonta apua. Lännen valtiailta sitä on turha odottaa – sen on historia osoittanut."

Isildur palaa takaisin Tähtien Kupoliin. Hän on allapäin ja väsynyt, mutta hänen täytyy puhua vakavasti veljensä kanssa ennen kuin lähtee pohjoiseen. Ensin hän menee kuitenkin hetkeksi kammioon, jonne Yúlanerin ruumis on viety odottamaan hautaamista. Siellä ei ole ketään muuta, ja se on hyvä. Yúlaner makaa kivisellä korokkeella, ikään kuin vain nukkuisi tyynen rauhallisesti. Isildur koskettaa käsiä, jotka on asetettu hänen rinnalleen, mutta ne ovat aivan kylmät. Vain silmänräpäys, ja kahdensadan vuoden ystävyys oli ohi. Ystävyys, jonka kaltaista Isildur ei enää koskaan voisi kokea. Hän kääntyy kiireesti ja lähtee kammiosta ennen kuin tunteet saavat vallan. Hänellä ei ole varaa tuntea heikkoutta ja epätoivoa nyt, kun hänen väkensä on peloissaan ja vailla kotia. Hänen olisi oltava tyyni ja määrätietoinen, jotta kansa ei sanoisi häntä pelkuriksi, joka pakenee pohjoiseen turvaan ja jättää maansa puolustuksen veljensä harteille.

Neuvotteluhuoneessa Isildur kohtaa veljensä lisäksi appivanhempansa ja Carastionin. Carastion haluaisi haudata isänsä Emyn Arnenille, mutta Anárion on kieltänyt tämän – kukaan ei saa toistaiseksi poistua Osgiliathista. Lindissë ja Vëantur kyselevät, mihin Yúlaner sitten pitäisi haudata, sillä Osgiliathissa ei ole sopivia kukkuloita, ja he haluavat ehdottomasti haudata Yúlanerin korkealle paikalle niin kuin heidän suvussaan on aina tehty.

Vëantur on nykyään hopeahiuksinen mutta yhä täysissä voimissaan, joskin hän on viime vuosina keskittynyt rakennusten suunnittelun sijaan enemmän puutarhanhoitoon. Gondor saa kiittää häntä paljosta, sillä monet merkittävimmistä rakennuksista, kuten Tähtien Kupoli, Orthanc ja Minas Ithil ovat ainakin osaksi Vëanturin käsialaa. Lindissë, joka on paljon miestään nuorempi, on yhä hyvin hehkeä ja muistuttaa Marillëa melkein hätkähdyttävän suuresti.
"Miten poikani kuoli?" kysyy Vëantur, kun huomaa Isildurin saapuneen.
"En haluaisi puhua siitä", toteaa Isildur.
"Mutta pian sinä lähdet, ja keneltä minä sitten kysyn, kun olet mennyt? Ties koska tulet takaisin. Vain otatko minut ja vaimoni mukaasi pohjoiseen?"
"Tekisin sen mielelläni, mutta ettekö jää mieluummin pojanpoikanne luo tällaisena aikana?"
"Minä en ainakaan haluaisi lähteä, sillä en viihdy pohjolan viimoissa", sanoo Lindissë. "Sääli kuitenkin, että viette tyttäreni minulta."
"Minä pidän hänestä huolta. Ja minä lupaan, että te näette hänet vielä, vaikka siihen voikin mennä aikaa."

Kaikki, Anárion mukaan lukien, odottavat kuitenkin, että Isildur kertoisi heille edes jotain Yúlanerin kuolemasta, eikä hänen auta kuin koota sekavat muistikuvansa jonkinlaiseksi kertomukseksi. Hänen on vaikea puhua aaveista ja siitä miten hirveitä ne olivat. Suru uhkaa taas saada hänestä vallan, ja hänen on keskeytettävä tarinansa hetkeksi ja nieleskeltävä kyyneliään.

"Ja isäni oli siis ainoa, joka uskalsi käydä niitä vastaan, niinkö sanotte?" Carastion kysyy.
"Niin. Saamme kaikki kiittää häntä hengestämme, sillä jos hän ei olisi tehnyt mitään, emme olisi tienneet, ettei niitä vastaan voi taistella asein. Olisimme ehkä kaikki syöksyneet niitä vastaan ja suoraan kuolemaamme. Mutta nekin pelkäävät jotain - tulta. Sen vuoksi teidän täytyy tästä lähtien pitää tulia palamassa minne menettekin. Mutta älkää palatko Emyn Arnenille, sillä Ithilien ei ole enää turvallinen. Anduinin länsirannalla hieman Osgiliathista etelään kohoaa monta kaunista kumpua, joista yhteen voitte valmistaa Yúlanerin viimeisen leposijan."
"Hyvä on. Me kuuntelemme sinua, koska olet kuninkaamme ja sukulaisemme", sanoo Vëantur.
Isildur kääntyy vielä sukulaispoikansa puoleen. "Carastion, isäsi paikka on luonnollisesti nyt sinun. Nyt kun minä joudun lähtemään, on jonkun jäätävä johtamaan ritareitani ja sotilaitani, sillä en voi ottaa mukaani kuin muutamia. Ketään pojistani en tohdi jättää, joten tehtävä jää sinulle, jos vain otat sen vastaan."
"Tietysti minä otan. Se on minulle suuri kunnia, enkä halua mitään enempää kuin kostaa isäni kuoleman taistelemalla Sauronia vastaan."

Viimein Yúlanerin perheenjäsenet ovat tyytyväisiä saamiinsa selityksiin ja he poistuvat. Isildur jää kahden veljensä kanssa. Hän huokaa syvään ja istuu lepotuoliin lähelle ikkunaa. Anárion tuo hänelle viiniä.
"Sinä puhuit hyvin. Olin jo pulassa heidän kanssaan", hän sanoo. "Mutta miten Marillë voi? Tämän täytyy olla raskasta hänellekin."
"Hän hukuttaa surunsa työhön. Kauan hän ei siitä lohtua enää saa, sillä lähdemme huomenna. Mutta en minä Yúlanerista halunnut puhua, vaikka hän ehkä onkin syynä siihen, miksi aloin ajatella tätä asiaa. Me emme nimittäin ole koskaan vakavasti puhuneet siitä, mitä tapahtuu sitten, kun me ja meidän isämme olemme poissa. En haluaisi tätä sanoa, mutta ne ajat saattavat olla lähempänä kuin kukaan meistä osaa ja uskaltaa arvata."
"Veljeni, sinä totisesti tiedät kuinka piristää ihmisiä ankeina aikoina", Anárion toteaa, mutta hänen hymynsä jää vaisuksi. "Mutta se mitä sanot, on totta, ja meidän on tarpeen puhua siitä." Anárion kaataa itselleenkin viiniä ja istuu tuolille veljensä viereen. "Kuten tiedät, olen kasvattanut Meneldilistä seuraajani, sillä minusta on parempi, että noudatamme Andúniën ruhtinassuvun perimysjärjestystä, emmekä sitä, jota Númenorin kuninkaat käyttivät. Ei minulla ole mitään tyttären perimystä vastaan – päinvastoin, usein toivon, että Tar-Aldarion olisi elänyt hieman aiemmin, ja laki olisi ollut voimassa jo siihen aikaan, kun esiäitimme Silmarien syntyi. Hänestä olisi tullut Númenorin kuningatar."
"Niin minäkin tapasin ajatella, mutta nyt en tiedä, olisiko sittenkään ollut hyvä, jos meistä olisi tullut Númenorin kuninkaita. Kuka tietää, vaikka valta olisi sokaissut meidätkin, ja mekin olisimme sortuneet? En halua edes ajatella sitä."
"Totta, unohtakaamme ajatusleikit ja keskittykäämme siihen, miten asiat todellisuudessa ovat. Kuten sanoin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Sildë perisi minut, sillä hän on viisas ja oikeudenmukainen nainen. Mutta me tiesimme jo Númenorista tullessamme, että täällä voimme joutua taistelemaan paikastamme, eikä Sildë voi johtaa sotilaita taisteluun. Meneldil on sen vuoksi minun perijäni, ja koska hänellä on Cemendur, katson että sukulinjani on turvattu."
"Se on selvä. Minun tieni puolestaan vie Annúminasiin. Ehkä isäni kutsui minut pohjoiseen osaksi sen vuoksi, että haluaa valmistaa minua tuleviin tehtäviini. Pohjoisen valtaistuin on minun jälkeeni Elendurin, ja Aratanin hänen jälkeensä."
"Elendur ei ole vielä liian vanha mennäkseen naimisiin ja saadakseen perillisiä."
"Ei olekaan, mutta minä en enää usko siihen. Ja vaikka en haluaisi erottaa Ciryonia veljistään, luulen, että niin täytyy olla. Toiveeni on, että Ithilieniä suojelisi aina joku minun perillisistäni, sillä siitä maasta ja nousevan kuun valosta on tullut minulle rakas. Ja Ciryon on siellä syntynyt ja kasvanut, ja rakastaa maata ehkä vielä enemmän kuin minä. Mutta vielä en voi häntä jättää, sillä hän on liian nuori ja tietämätön, enkä ole kasvattanut häntä tämä tehtävä mielessäni. Sen vuoksi Carastion saa hoitaa tehtävää minun poissaoloni aikana."
"Olimmeko me valmiita kuninkaiden töihin silloin, kun aallot heittivät laivamme tämän maan rannoille?"
"Emme, mutta meillä oli toisemme ja aikaa opetella tehtäviämme rauhan vallitessa. Mutta nyt kun sota on niskassamme, olemme heti yhtä ymmällämme kuin ensimmäisenä päivänä tässä maassa. En voi jättää Ciryonia tällaisen kaaoksen keskelle."
"En minä sitä odottanutkaan. Minä annan Carastionille kaiken tuen ja avun, jonka pystyn."
Isildur huokaa ja nousee tuolilta. "Mutta tässä me vain arvailemme. Onko edes mieltä suunnitella tulevia aikoja? Kenties pojillamme ei kohta enää ole mitään perittävää. Saatamme menettää koko Ithilienin, ehkä Osgiliathinkin. Pelkään ajatella sitä, pelkään katsoa tulevaan. Se kaikki näyttää olevan mustan varjon peitossa. Ja sydämessäni tiedän, etteivät kaikki meistä sen alta enää nouse."

Anárion tulee veljensä luo, ja asettaa molemmat kätensä tämän harteille ja katsoo tätä silmiin. "Minä valtaan Minas Ithilin sinulle takaisin, keinolla millä hyvänsä. Ithilieniä en anna viholliselle, vaikka hänellä olisi kaikki maailman lohikäärmeet joukoissaan. Lakkaa huolehtimasta, isoveli. Me olemme selvinneet Atalantën tuhosta, ja me selviämme tästäkin!"
"Näkisinpä minä yhtä paljon valoa tulevassa kuin sinä, veljeni", lausuu Isildur, mutta löytää jostakin hymyntapaisen kasvoilleen.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin