Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMIS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMIS

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Title: Kuun Tornin kuningas
Author: Mithrellas
Rating: PG-13/R
Genre: drama/romance
Disclaimer: Maailma kuuluu Tolkienille, enkä tavoittele tällä kertomuksella taloudellista hyötyä

Summary: Kauan kauan sitten, Elendil ja hänen poikansa Isildur ja Anárion purjehtivat Keski-Maahan, pois aaltojen alle jääneestä Númenorista. He olivat menettäneet kotinsa, mutta jotain hyvääkin oli tapahtunut: Númenorin tuhoa edesauttanut Sauron oli myös jäänyt aaltoihin. He perustivat Keski-Maahan Arnorin ja Gondorin valtakunnat, ja hallitsivat niitä kuninkaina monta vuosikymmentä rauhan vallitessa maassa. Mutta lopulta he joutuvat kuitenkin huomaamaan, että varjo nousee taas Mordorin maasta, ja on tullut aika ihmisten ja haltioiden yhdistää vielä kerran voimansa pahaa vastaan. Tapahtumat kerrotaan pääosin Isildurin sekä hänen vaimonsa ja poikiensa näkökulmasta. Tärkeimmissä sivuosissa mm. Elendil, Anárion, Elrond, Thranduil ja Gil-galad.

A/N: Olen työstänyt tätä ficciä koko tämän vuoden, eikä tämä vieläkään ole valmis, mutta tuntuu että on jo aika postata ensimmäinen luku. Tämä on siis eräänlainen esihistoria TSH:lle, ja painottuu Aragornin esi-isän Isildurin vaiheiden kuvaamiseen. Olen yrittänyt noudattaa tässä mahdollisimman tarkoin Tolkienin kirjoituksia, mutta olen tietysti joutunut myös keksimään paljon itse. Koska aihe on varmaan useimmille aika vieras, voi olla vaikea tunnistaa, mikä on Tolkienin kynästä ja mikä itse keksimääni, mutta toivon ettei se häiritse liikaa lukukokemusta. Minulta voi myös aina kysyä, jos jokin kohta epäilyttää tai ihmetyttää.

Kaikenlainen palaute on tervetullutta.


Kuun Tornin kuningas

Mitä toivat maasta uponneesta
yli aaltojen mukanaan
mahtavat laivat ja kuninkaat,
kolme kolmea luvultaan?
Seitsemän tähteä, seitsemän kiveä,
puun yhden valkean vaan.


(Gandalf, TSH, luvussa "Palantír")


Ensimmäinen luku: Kuun palvelija

Ithilien, vuonna 3399 Toista Aikaa

Kun kuningas ensikertaa kulki tässä vuoripurojen halkomassa maassa, hän eksyi polulta ja joutui yön yllättämäksi. Saniaisten keskellä kompuroidessaan hän näki, kuinka idästä vuorten takaa nousi suuri, kirkas kuu. Se hymyili hänelle hopeista hymyään, ja kietoi saarnet ja sypressit, kanervat ja kellokukat sinervään huntuun. Metsäpuroissa pärskähtelevät pisarat välkkyivät timanttien lailla, ja polku – se himersi aluskasvillisuuden lomassa vaaleana kuin tähtisumusta kudottu vyö.

Hän vietti koko yön katsellen ja kierrellen maata, ja ymmärsi että oli löytänyt Kuun Maan, ja oli hänen, Kuun Palvelijan, tehtävä pitää siitä huolta. Hän antoi maalle nimeksi Ithilien ja rakensi sinne kodin itselleen ja perheelleen.

Monta vuosikymmentä myöhemmin kuu nousee yhtä kirkkaana kuin sinä ensimmäisenä yönä. Ephel Dúathin kupeeseen rakennettu Valkoinen Torni tervehtii sitä hopeisin välkähdyksin. Ehkä jokin yön vaeltaja vuorten toisella puolen katsahtaa juuri sillä hetkellä länteen, näkee tornin säihkyvän uhmakkaana kahden synkän rinteen välissä, ja kyyristyy pelon vallassa piikkipensaan alle.

Monet arvelevat, että kuningas rakennutti linnan niin lähelle Mustaa Maata, jotta voisi kiivetä torniin ja seistä siellä tarkkailemassa itää ja hirvittävää Barad-dûria päivästä toiseen, hautoen kostoa niitä Sauron Petturin palvelijoita kohtaan, jotka vielä lymyilevät varjojen saartamassa maassa. Totuus on kuitenkin toinen. Nousevan Kuun Torni rakennettiin Imlad Ithiliin vartioimaan kahden vuoren välistä solaa, Cirith Dúathia. Kaunis ei ole näkymä, joka tornin huipulta itään päin avautuu, mutta harvoin kuningas siihen suuntaan katsookaan. Hän vain haluaa kaikkien vastustajiensa näkevän, ettei hän pelkää.

Tänä yönä kuningas ei nuku. Hän käy pitkäkseen Ithilduinin varteen, kuun valossa terälehtensä avaavien valkeiden kukkien keskelle, ja katselee tummaa taivasta, joka pilkottaa laakeripuiden latvojen välistä. Metsä kasvaa ja kukoistaa, vaikka syys on pitkällä, sillä etelästä puhaltavat lempeät merituulet lämmittävät maata ympäri vuoden. Isildur ei ole väsynyt, vaikka hänellä on kaikki syy olla. Viimeiset päivät ovat olleet täynnä tehtäviä, ja huominen on vielä tärkeämpi. Vieraat saapuisivat, ja kaikki pitäisi saada järjestykseen ylihuomista varten.

Satakieli laulaa ja lirkuttaa touhukkaasti ja joki pauhaa ja solisee yhtä vilkkaana kuin päiväsaikaan. Luontokaan ei nuku öisin. Miksi kuninkaan pitäisi, kun ei ole edes pimeää?

Lopulta mies nousee ja jatkaa öistä kierrostaan. Hän ei kohtaa ketään. Tiet Minas Ithilin valkeiden muurien ulkopuolella ovat matkalaisista autiot. Ei hän odotakaan Elendilin saapuvan yöllä, mutta hän tietää, ettei tämä ole enää kaukana. Hetken hän leikkii ajatuksella, että lähtee heitä vastaan, mutta torjuu sen saman tien. Isä ei ihmettelisi, mutta on tärkeää säilyttää arvokkuus hänen seurueensa silmissä.

Isildur on pukeutunut tavanomaiseen valepukuunsa: metsämiehen vihreään ja ruskeaan asuun, jossa on hupullinen viitta. Sen turvin hän saattaa liikkua lähes tunnistamattomana, näkymättömänä hahmona oksien alla, tai kaduilla kansalaisena muiden joukossa, joskin hän käyttää asua vain kun haluaa omaa rauhaa – ei vakoillakseen kansaansa. Sillä toisinaan kuningas kaipaa aikoja, jolloin hän oli vapaa kulkemaan, huoleton nuorukainen, jonka päivät täyttyivät uinti- ja ratsastuskilpailuista, laivoista ja purjehtimisesta, jousiammunnasta ja pitkistä vaelluksista maaseudulle, ja ainoa huolenaihe oli se, palauttaisiko ohi kulkenut kaunis neito sen hymyn, jonka hän oli juuri tälle suonut. Mutta niistä ajoista on kauan, ja ne kestivät vain lyhyen hetken, mutta aina kun kuningas ajattelee Maata Aaltojen Alla, hän muistaa ensimmäisenä nuoruuden aurinkoiset päivät, jotka vaihtuivat pimeyteen ja murheeseen aivan liian nopeasti.

Hän astelee pitkin joen varteen rakennettua Ithilin tietä, joka kulkee kahden vuoren välisessä laaksossa. Laakson päässä on sola, joka vie Mordorin maahan, mutta se on tukittu korkealla muurilla, ja sen harjalla kulkevat sotilaat vartiossa yötä päivää.

Mordorista tulee kuitenkin toinenkin väylä: jyrkkä ja vaarallinen polku vuorten yli. Ylhäällä on tunneli, jossa asuu hirveä olento, kauhun ja pahan ruumiillistuma: Lukitari, Morgothin Ungoliantin jälkeläinen. Ithilienissä pitkään asuneet ihmiset tietävät kertoa kauhistuttavia tarinoita huimapäisistä nuorukaisista, jotka kiipesivät vuorelle suurella vaivalla nähdäkseen vilauksen jättiläishämähäkistä. Se pisti heidät tainnoksiin myrkkypiikillään, joi heidän verensä ja söi heidän ruumiinsa elävältä.

Isilduria kammottaa hieman, kun hän ajattelee sitä. Ei siksi, että hän pelkäisi olentoa: niin kauan kun se pysyy luolassaan eikä tule alas, siitä on hyötyä, sillä Mordorin örkit eivät uskalla kulkea Cirith Ungolia pitkin Ithilieniin. Enemmän Isilduria kammottaa ajatus siitä, että jos hän olisi joutunut tähän maahan nuorukaisena, hän olisi varmasti päätynyt yhdeksi niistä nuorista huimapäistä. Hän olisi kiivennyt vuorelle voidakseen kehuskella teollaan ystävilleen ja tehdäkseen vaikutuksen neitokaisiin, ja olisi kohdannut loppunsa Lukitarin luolassa.

Ikä on kuitenkin tuonut mukanaan viisautta. Viime vuosikymmeninä hänen suurin pelkonsa onkin ollut, että joku hänen pojistaan saisi päähänsä koettaa onneaan Cirith Ungolissa. Elendur on sellaiseen tosin liian järkevä ja Ciryon liian arka, mutta Aratan on arvaamaton, ja liian uhmakas.

Isildur kääntyy pitkälle sillalle, joka ylittää Ithilduinin ja vie suoraan kaupungin portille. Sillan päässä on valkeita eläin- ja ihmishahmoisia veistoksia, ja niin silta kuin veistokset kimmeltävät kuun hohteessa. Portinvartijat ryhdistäytyvät nähdessään tulijan.
"Kaunis yö", sanoo toinen haltiakielellä.
"Totta", vastaa Isildur, hymähtäen. "Älkää suotta seisoko siinä toimettomina. Ottakaa esiin peli. Tänä yönä ei tapahdu mitään."

Isildur astelee pitkin valkeista kivistä rakennettua tietä, joka kulkee kaupungin halki. Kaikki tuntuu olevan unessa. Vain harmaa kulkukissa tulee vastaan, se pysähtyy hetkeksi seuraamaan kuninkaan menoa. Ehkä se on tullut ajoissa apajille, odottamaan että kaupungin pojat heräävät ja onkivat sille joesta kalaa.

Kuningas jatkaa matkaansa ylös kohti linnaa, joka on rakennettu vuorenrinteeseen. Linnaa ympäröivät jykevät, valkoiset muurit, ja kuninkaan musta-hopeinen lippu riippuu liikkumattomana tyynessä yössä. Portilla seisoo kaksi sotilasta vahtivuorossa. He ovat jo tottuneet valtiaansa yöllisiin vaelluksiin eikä hänen paluunsa saa heitä hätkähtämään.
"Arvelimme, että kenties katumus yllätti teidät, ja lähditte sittenkin hakemaan villisikaa juhlapöydän kruunuksi", sanoo toinen pilaillen.
Isildur naurahtaa. "En tohtisi pilata poikani juhlapäivää, vaikka mieleni tekisi. Me kunnioitamme hänen tahtoaan, eikä juhlapöydässä tarjoilla lihaa."
"Onneksi minua ei ole kutsuttu."
"Varo, Tarion. Pöydässä voi yhä olla paikkoja vapaana."

Kuu on jo melkein laskenut Mindolluinin taa, mutta sen viimeiset säteet saavat vielä muurit ja seinät hohtamaan. Ylihuomenna, jos sää vain pysyy kirkkaana, he jatkaisivat illallisen jälkeen pitoja ulkona, ja kaikki näkisivät taianomaisen säihkeen, joka valaisee sisäpihan, kun sitä ympäröivä muuri vangitsee kuun säteet sisäänsä. Olisi kuin yö ja päivä yhtä aikaa. Sellaista ei koettu missään muualla kuin Minas Ithilissä. He kysyisivät, kuinka Isildur on siinä onnistunut, miten hän saa marmoriseinät hohtamaan ithildinin lailla ja vielä ilman taikasanoja, eikä hän kertoisi vaan keskittyisi nauttimaan heidän ihmettelystään.

Isildur pysähtyy pihan keskelle istutetun Valkoisen Puun viereen. Hän kiertää sen, katsoo tarkasti hopeisten lehtien alle. Ei vieläkään hedelmää. Mitä tapahtui niille lukuisille kukille, jotka keväällä olivat täynnä lupausta? Hän huokaa, ja suuntaa kohti pääovea.

Linna nukkuu. Isildur kulkee eteishallin valkoisten pylväiden ja Andúniën ruhtinaita esittävien patsaiden ohi, kääntyy eteläiseen käytävään, ohittaa syvennyksen, johon suuri Tar-Mírieliä esittävä maalaus on asetettu. Aiemmin sen ohittaminen teki hänet surulliseksi, mutta nyt hän hymähtää, sillä muisto on korvautunut uudella. Ciryonilla oli ennen tapana istua maassa maalauksen edessä ja tuijottaa kuvaa niin hartaan kaipaavin silmin, kuin vain hieman toisella kymmenellä oleva poika pystyy. Monta kertaa oli Isildur kompastua pieneen ihmiseen kiirehtiessään hoitamaan asioitaan. Ciryon, nuorimmainen, rakastaa "vanhoja tarinoita", kuten hän niitä kutsuu – Isildurille ne ovat lähimenneisyyden tapahtumia. Poika syntyi liian myöhään voidakseen ymmärtää, mutta se ei ole hänen vikansa. Ainakin hän yrittää parhaansa, eikä Isildur voisi enempää pyytää.

Mutta Tar-Mírieliä ei kukaan heistä voinut pelastaa. Hän oli jäänyt aaltojen alle, Númenorin oikea kuningatar, josta olisi tullut Keski-Maan ihmisten Korkea Kuningatar, mahtavin valtiatar koskaan, jos olisi saanut elää. Míriel oli kaunis ja vahva, mutta häneltä anastettiin niin rakkaus kuin valtakin. Hän oli ollut oikeamielisen kuningas Tar-Palantirin ainoa perillinen, mutta kuninkaan veljenpoika Pharazôn oli pakottanut hänet vaimokseen, vaikka laki kielsi serkusten väliset liitot, ja vaikka Míriel oli luvattu Andúnien ruhtinaan nuoremmalle veljelle – Isildurin isosedälle Elentirille. Ja Mírielin naituaan oli Pharazôn julistautunut Númenorin yksinvaltiaaksi, eivätkä Uskolliset olleet voineet tehdä mitään, sillä heitä oli liian vähän ja Kuninkaan Miehiä liian paljon.

Se tarina oli kerran särkenyt nuoren Ciryonin sydämen.

"Mutta mitä oikeutta oli Andúniën ruhtinailla ottaa Keski-Maa valtaansa? Onko kukaan koskaan kysynyt Keski-Maan asukkailta – niiltä, jotka asuivat täällä jo ennen kuin númenorilaiset valloittajat perustivat tänne siirtokuntiaan – kenet he halusivat valtiaakseen? Mikä oikeus meillä on leikkiä täällä kuninkaita, vieraassa maassa, sen jälkeen kun ajoimme omamme tuhoon?"

"Keski-Maa on myös esi-isiemme, urhean edainin, haltiamielten, maa, ja nyt kansamme on palannut tänne pelastamaan vähäisemmät ihmiset pimeydeltä ja Morgothin kätyrin harhaopeilta, näyttämään heille tien valoon ja viisauteen. Enkö ole kertonut sen jo moneen kertaan? Kysymyksesi ovat kuin vuorten villi-ihmisen suusta! Kuinka sellainen on eksynyt perheeseeni?"


Isildur pudistaa päätään, yrittää karkottaa mielestään toisen, ikävämmän muiston. Aratan on sanonut, ettei ikinä ottaisi vastaan Elendilmiriä, jos jotakin tapahtuisi Elendurille. Niin kiittämätön on Aratan, joka ei Ciryonin lailla ole koskaan nähnyt Kadonnutta Maata, mutta joka ei välitä kuulla siitä tarinoitakaan.

Kuinka on mahdollista hallita kokonaista kansaa, kun ei saa edes omaa poikaansa tottelemaan?

Isildur saapuu kuninkaan huoneisiin. Hän riisuu päällysvaatteet yltään ja jättää ne tuolille kamaripalvelijan korjattaviksi. Hän vetää saappaat jalastaan, ja astuu hämärään makuukammioon. Ulkona taivas on enemmän sininen kuin tumma, eikä länteen matkannut kuu enää näy.

Isildur luo lyhyen, kaipaavan katseen vaimoonsa, joka on syvässä unessa. Toisinaan tämä herää, kun kuningas saapuu, mutta tänään hän makaa liikkumatta omalla puolellaan, peitto myttynä vuoteen jalkopäässä. Kuninkaan tekisi mieli herättää nainen, mutta hän tietää, ettei se olisi viisasta.

Hän asettuu omalle puolelleen, ja vetää peiton molempien ylle. Naisen selkä on mieheen päin, ja tämä koskettaa tummia hiussuortuvia, jotka ovat levittäytyneet tyynylle. Ne ovat pehmeät ja hienot kuin taidokkaasti kudottu silkki.

Vihdoin kuningas unohtaa kuun ja nukahtaa.


A/N: Isildur on quenyaa ja tarkoittaa "kuun palvelijaa" tai "kuulle omistautunutta"

Isildurin poikien nimet (Elendur, Aratan ja Ciryon) ovat Tolkienin kynästä, kuten myös poikien syntymävuodet. Isildurin vaimon nimi ja syntymäaika eivät ole tiedossa, joten olen keksinyt ne itse (hänestä enemmän seuraavissa luvuissa).
Viimeksi muokannut Mithrellas, Su Touko 01, 2016 10:44 pm. Yhteensä muokattu 53 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vendince
Puolituinen
Viestit: 309
Liittynyt: Ma Kesä 03, 2013 9:01 pm
Paikkakunta: Mielikuvitusmaassa haltioiden kanssa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 1. luku 3.8.2014

Viesti Kirjoittaja Vendince »

Tämä vaikuttaa hyvältä! Rakastan lukea juurikin Minas Tirith:stä kertovia ficcejä. Muutenkin on mukava lukea tälläistä historiallista tekstiä ennen TSH:ta. Enempää en tässä vaiheessa osaa sanoa, kuin että oot edelleen mahtava kirjoittaja ja odotukset on suuret (älä nyt vaan säikähdä c; ).
Elämä on liian tärkeää otettavaksi vakavasti.

..., mutta jospa olenkin vain oman mielikuvitukseni luomus.

Herätetään loftis henkiin Vuoden Aragorn 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 1. luku 3.8.2014

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos paljon kommentista, Vendice. :) Tämä ficci on tosiaan sukellus historian hämärään, johon paljon viitataan TSH:ssa, mutta josta ei kuitenkaan mitään selvää tarinaa missään ole (ja ficcejäkin tosi vähän). Minua kiehtoo tuo aika, koska silloin Gondor oli paljon loisteliaampi paikka kuin TSH:n aikaan, ja minusta on hauskaa kirjoitella sellaisesta hovielämästä, jossa kuninkaalliset juhlivat ja murehtivat korkeintaan perimysasioita, ja sitä tämä ficin alkupuoli tulee pitkälti olemaan. Kunnes sota sitten syttyy...

Tämän ficin aikaan Minas Tirith tunnettiin muuten nimellä Minas Anor, ja sitä hallitsi Isildurin veli Anárion. Minas Ithil oli Minas Anorin "sisarkaupunki" Ithilienissä, ja siellä asui Isildur itse.

Jatkoa tähän ficciin tulee luultavasti ensi viikolla. Ajattelin että postailen nyt alussa aika harvakseltaan, kun ihmiset on varmaan vielä kesänvietossa, ja ehkä syksymmällä täällä on enemmän elämää (ainakin toivon niin).
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 1. luku 3.8.2014

Viesti Kirjoittaja Leida »

Jei! Olen viime aikoina käynyt pari kertaa vilkaisemassa, että löytäisinkö tämän täältä ja tänään yllätyin iloisesti. :) Siitä sen sijaan en yllättänyt, että tätä oli tosi ihana lukea. Sujuvaa, kaunista tekstiä. Tykkäsin rauhallisesta aloituksesta, mutta se oli tässä tapauksessa myös vähän turhauttava ihan vaan sen takia, kun ei voinut suoraan siirtyä seuraavaan lukuun. Odotan innolla sitä, että hieman useampi Isildurin perheenjäsen on hereillä. :) Ja tykkään jo nyt sen pojista.

Kuvailusi oli kaunista ja jotenkin ficin aiheeseen erityisen hyvin sopivaa. Erityisesti tämä kohta jäi mieleen:
Satakieli laulaa ja lirkuttaa touhukkaasti ja joki pauhaa ja solisee yhtä vilkkaana kuin päiväsaikaan. Luontokaan ei nuku öisin. Miksi kuninkaan pitäisi, kun ei ole edes pimeää?

Voi taivas, olen aivan ruosteessa kommentoinnin suhteen. Yritän tässä sanoa, että tykkäsin tekstistä tosi paljon ja että tykkään myös aiheesta kovasti. Rakastan hovielämän kuvauksia ja tämä on myös kivan tuore aihe ficciin. Hienoa työtä (ja työtä tässä on ollut)! Innokkaana odotan seuraavaa lukua. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 1. luku 3.8.2014

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Moi Leida ja kiva että pääsit kommentoimaan. :) Tästä ficistä on muodostunut kyllä jotain ihan älytöntä, en olisi aloittaessani ikinä uskonut, että tästä tulee näin pitkä. Tänään sain 100 000 sanan rajapyykin rikki, ja lisää on vielä tulossa muutaman luvun verran. Minä ajattelinkin keskittyä nyt siihen, että saisin tämän ficin alustavan version valmiiksi, ja pois mielestä pyörimästä, mutta tarkoitus on kyllä julkaista näitä alkulukuja tässä aina välillä, kunhan ehdin, koska niihin ei nyt enää suuria muutoksia ole tulossa. Kakkosluvun laitan viimeistään ensi viikonloppuna.

Ja kommentoinnin suhteen ei tarvitse mitään paineita ottaa. Itselleni se kommentin tärkein anti on siinä, että tiedän jonkun lukevan tätä ja että minun kannattaa julkaista tätä, eikä kirjoittaa vain omaksi ilokseni. Mutta toki minua kovasti kiinnostaa millaisia ajatuksia teksti herättää ja mitkä kohdat puhuttelevat lukijaa eniten.

Tämä ensimmäinen luku oli tosiaan tällaista fiilistelyä, ja tavallaan aika epätyypillistä tekstiä minulle... Päätavoitteena oli kaiketi kuvailla Minas Ithiliä ja Ithilieniä yleensä, onhan se minulle rakas maa, kun Faramir asui siellä ja kirjoitin siitä aikanani niin paljon. :) Ja niistä pojista tulee enemmän juttua sitten kakkosluvussa. ;)


No niin, sitten päivitystä uuden luvun merkeissä!

Tässä kakkosluvussa ei ole oikeastaan juuri muuta ideaa kuin tutustua Isildurin perheenjäseniin. Eli verkkaista tahtia jatketaan. :)



Toinen luku: Odottamattomia vieraita

Vaimo herättää Isildurin puolen päivän jälkeen. "Nouse, vai tahdotko maata vielä kun vieraat saapuvat?"
Kuningattaren äänessä on moitetta, mutta Isildur ei välitä. Hän on hyvällä tuulella.
"Joko he lähestyvät kaupungin portteja? Onko heidät nähty?"
"Elendur on katsonut Kiveen."
"Hyvä on. Sitten minulla on vielä aikaa."

Isildur menee sivupöydällä olevan vadin luo peseytymään. Marillë ojentaa hänelle pyyheliinan.
"Mihin aikaan sinä tulit? En ymmärrä noita öisiä vaelluksiasi", hän valittaa.
"Öisin ei ole paljon muutakaan tekemistä. Sinä väsyt liian varhain." Isildur kääntyy katsomaan vaimoaan ja virnistää tavalla, joka saa tämän muistamaan Andúniën ruhtinaan ylpeän pojanpojan, joka ohi kulkiessaan sai aina neidot hymyilemään kainosti ja supattamaan jälkeenpäin. Marillë ei ollut niin tehnyt, sillä hän oli jo silloin tiennyt, että Isildur oli, vaikkakin komea, täysin sopimaton aviomieheksi.
Isildur tarttuu vaimoaan vyötäisiltä ja vetää tämän lähelleen. "Meillä olisi vielä vähän aikaa."
"Sinä kelvoton! Etkö näe että olen jo täysissä pukeissa? Ja minua odotetaan saliin huolehtimaan valmisteluista. Me syömme puolista heti kun Elendil on saapunut. Matkalaiset ovat varmasti nälkäisiä."
"Edes suudelma sitten, tai kaksi?" Isildur kysyy, mutta ei odota vastausta. Isildur tietää mitä tekee, ja hetken päästä Marillë on vähällä antaa kokonaan periksi. Hän pakottaa itsensä ajattelemaan kamarineitiään ja tämän väsyneitä kasvoja, kun tämä joutuisi aloittamaan Marillën pukemisen ja hiusten sitomisen uudelleen alusta.
Lopulta nainen vetäytyy kauemmas miehestään. "Nyt riittää. Ja anna minun harjata hiuksesi. Muuten ne jäävät taas tuollaisiksi koko päiväksi, sano minun sanoneen. Kuinka saatkin ne noin takkuisiksi? Et varmaan halua näyttää vieraiden silmissä siltä, kuin olisit juuri noussut vuoteesta? Vaikka se totta onkin."
Kuningas hymyilee, haroo mustia suortuviaan, jotka ovat aina hieman sekaisin. "Ei se siitä suoremmaksi muutu, vaikka kuinka harjaisit, mutta olkoon menneeksi", hän sanoo. Salaa hän kuitenkin nauttii vaimonsa kosketuksesta. Hän istuu alas tuolille ja Marillë aloittaa työnsä.
"Tuskin ollenkaan harmaata", nainen toteaa vedellessään harjaa hiusten lomitse.
"Harmaata? Eivät minun hiukseni harmaannu, ne muuttuvat hopeisiksi kuin kuun valo. Mutta se ei tapahdu vielä moneen vuosikymmeneen."
"Näet sen ennalta. Todellakin, luulin että käytät lahjaasi tärkeämpien asioiden ennustamiseen."
Vaimon kiusoittelu ei hätkäytä Isilduria. "Minä näen sen, minkä näen. Ja tämä asia on yksi niistä."

Ennen kuin Isildur lähtee hoitamaan velvollisuuksiaan, hän kääntyy vielä vaimonsa puoleen. "Ensi yönä minä pysyn kotona. Mutta kuu on vielä täysi, ja tiedät, etten minä saa silloin unta. Toivon, että järjestät minulle jotakin tekemistä, jotta minä en tylsistyisi ja tulisi pahalle päälle juuri ennen poikani suurta päivää."
"Olet mahdoton!" puuskahtaa Marillë. "Mene jo, sillä kohta Elendil varmaan jo koputtelee meidän kamarimme oveen, ja sitä minä en kestäisi."

* * *

Elendur istuu pehmustetulla tuolilla lähellä puutarhaan antavaa ikkunaa, ja selailee vanhaa kirjaa. Kirja kertoo ajasta ennen Númenorin tuhoa, jolloin Keski-Maakin oli erimuotoinen. Elendur tuntee hyvin tarut haltiavaltakunnista, mutta haltioita itseään hän ei ole kaiken lukemansakaan jälkeen oppinut ymmärtämään. Hän nousee ja katsoo ulos. Päivä on aurinkoinen ja lämmin, vaikka syys on jo pitkällä.

Elendur tietää, että hänen pitäisi iloita vieraista, mutta jos hän olisi itse saanut päättää, juhlat olisivat olleet paljon pienemmät. Vain perheen kesken. Mutta isä – hänen käsityksensä perheestä on tietysti paljon laajempi – halusi kutsua kaikki númenorilaiset ruhtinaat Keski-Maan eri kolkista. Olisi ollut väärin tuhlata hyvä tilaisuus saattaa heidät jälleen yhteen. Aikanaan Rómennassa he kaikki olivat asuneet toistensa naapureissa, ja ilot ja surut olivat olleet kaikkien yhteisiä.

Ruhtinailla olisi mukanaan tyttäriä, toinen toistaan kauniimpia. Heidät kaikki esiteltäisiin Elendurille. Ja Elendur saisi tanssia jokaisen kanssa. Hän saisi valita, kuka tyttäristä miellytti häntä eniten. Ja kun hän olisi tehnyt valintansa, neidon isä päättäisi, että he voisivat sittenkin viettää Ithilienissä hieman pidemmän tovin kuin alun perin oli suunniteltu.

Isildur ei koskaan koputa, saati pyydä, että palveluspoika ilmoittaisi hänen saapumisensa ennakkoon. Hän tempaisee oven auki, marssii suoraan Elendurin luo ja hänen hymynsä on täynnä rakkautta ja hyväksyntää. Hän on ylpeä Elendurista, kenties enemmän kuin mistään muusta aikaansaannoksestaan. Minas Ithil ja Minas Anor, Osgiliath Tähtien Kupoleineen ja jyhkeä Orthanc eivät ole mitään esikoispojan säihkeen rinnalla. Elendur tietää tämän, mutta toivoo, että olisi toisin. Mitä korkeammalle hänet arvostetaan, sitä suurempi on pudotus, kun hän joskus pettää isänsä.

Isildur laskee kätensä poikansa harteille. Tämä on yhtä pitkä isänsä. "Senya, olet nyt viimeistä päivää 99-vuotias. Ota siitä irti se, minkä voit, sillä tiedät että vuosisadan saavutettuasi olet täysi mies etkä voi enää vedota nuoruuteesi, jos teet jotakin typerää. Vaikka tuskin sinä aloitat typeryyksiä nyt, kun et ole niihin ennenkään sortunut."
"Niin, atarinya, tiedän sen. Enkä ole tuntenut itseäni nuoreksi enää vuosiin."
"Haluathan sinä tätä, senya?" kysyy kuningas, aitoa huolta katseessaan. "Olet ollut niin kovin vaitonainen toiveidesi suhteen. Minä huolehdin kuitenkin siitä, ettei juhlissa tarjoilla lihaa."
"Se on enemmän kuin voin pyytää. Toivottavasti vieraat eivät pety."
"Eivät varmasti. Näistä juhlista tulee hienoimmat, mitä Keski-Maassa on milloinkaan nähty. Haluan näistä tulevan kaikkea sitä, mitä omat 100-vuotisjuhlani eivät olleet. Ajat Menneessä Maassa olivat silloin katkerat. Emme uskaltaneet järjestää isoja juhlia, sillä mikä tahansa, mikä saattoi kiinnittää Kuninkaan Miesten huomion, oli pahasta."
"Muistan ne juhlat. Minä pidin niistä."
"Sinä olit lapsi. Sinulle riitti, että me kaikki olimme kotona ja turvassa. Mutta nyt ne ajat ovat ohi, eikä meillä ole mitään syytä piilottaa onneamme. Toivon että nautit näistä päivistä."

Isildur kääntyy lähteäkseen, mutta Elendur haluaa vielä sanoa jotain. "Atarinya, minä näin Kivestä, että mestari Elrond on mukana Elendilin seurueessa."
Isildur katsoo poikaansa yllättyneenä. "Oletko varma? Kivestä on joskus vaikea tunnistaa kasvoja."
"Minä keskitin näkymän ja näin, että se todella oli Elrond."
"Sitten uskon että näit oikein. Sinä osaat käyttää Kiveä taitavammin kuin minä. Minä saan keskittämisestä päänsärkyä", Isildur hymähtää.
"Eikö ole ihmeellistä, että Elrond Puolhaltia jättää pohjoisen tällaisen mitättömän ihmisten juhlan vuoksi? Vai luuletko, että hänellä on meille jotakin tärkeää asiaa?" Elendurin katse käy idässä, ja Isildur ymmärtää.
"Kenties hän tietää jotakin, tai kenties hän vain kaipaa vaihtelua eloonsa. Elrond ei ole niin kuin muut haltiat, ja meidän suvullamme on erityinen paikka hänen sydämessään." Isildur astuu lähemmäs poikaansa ja koskettaa häntä rohkaisevasti hartialle. "Älä turhaan murehdi, miten puhutella häntä. Hänen läsnäolonsa on meille suuri kunnia, mutta meille kaikille on parasta, että kohtelemme häntä kuin ketä tahansa arvovaltaista vierasta."

* * *

Nuoremmat pojat istuvat käytävän varrella, suuren ikkunan syvennyksessä. Heidän välissään on pelilauta ja sillä mustia ja valkoisia nappuloita. Ciryon katsoo lautaa, keskittyy hartaasti miettiessään seuraavaa siirtoaan, mutta Aratanin katse on suuntautunut ulos ikkunasta kohti alhaalla siintävää valkoista kaupunkia.
"Poikani, täälläkö te vetelehditte, vaikka vieraat ovat pian tulossa?"
Kumpikin hätkähtää kuullessaan kuninkaan syvän äänen. Ciryon korjaa ryhtiään ja katsoo isäänsä hämillisenä, mutta Aratan tuskin liikahtaa paikaltaan, luo vain pitkästyneen katseen tulijaan.
"Atar, mitä muuta me voisimme tehdä kuin odottaa?" hän kysyy.
"Nouse ylös, kun puhuttelen sinua", käskee Isildur. Aina kun hän katsoo keskimmäiseen poikaansa, hänen sydämeensä hiipii pettymys. Aratan, veljensä varjossa kasvanut, on ahkeroinnin ja yrittämisen sijasta valinnut kapinan tien, ja on sillä tavalla tuonut perheeseen paljon murhetta ja häpeää.
Aratan nousee, katsoo isäänsä silmiin. "Mitä toivotte minun tekevän?"
"Mene Elendurin luokse. Hänellä on kerrottavaa vieraistamme. Ja sen jälkeen: pysy veljesi vierellä ja ole vaiti. Minä en anna sinun pilata hänen juhliaan. Se tarkoittaa tätä: ei viiniä, ei tappelemista, ja varsinkin – ei naisia."
"On siis parasta, että pysyttelen omassa huoneessani, kunnes kaikki juhlallisuudet ovat ohi."
"Eikä viisastelua! Teet niin kuin minä sanon, jos tahdot yhä asua tässä talossa. Jos saatat minut taas häpeään, lähetän sinut itään, katsomaan omin silminesi, onko Musta Torni todella yhä asumaton niin kuin luulemme ja toivomme."
"Ja jos en palaa, tiedätte olleenne väärässä."
"Älä laita sanoja minun suuhuni. Kuten jo sanoin, sinä tulet juhliin, mutta et vedä huomiota itseesi. Käyttäydyt hyvin ja puhut vain, jos sinua puhutellaan ensin."
Isildur katsoo poikaansa, keräten katseeseensa kaiken voimansa ja valtansa. Hetken palaa tuli pojan jäänharmaiden silmien takana, mutta sitten se sammuu. Aratan laskee katseensa. "Kyllä, atarinya. Teen kaikkeni, jotta en tuottaisi teille jälleen pettymystä."
Aratan kävelee pois. Ciryon katsoo veljensä perään, ja hänen ilmeensä on sekoitus surua ja hämmennystä.

Isildurin katse lämpenee, ääni muuttuu pehmeämmäksi, kun hän puhuttelee nuorimmaistaan. Ciryon on vasta hiljattain alkanut muistuttaa enemmän miestä kuin poikaa. "Yonya, ota lippu ja kaksi ritaria, ja ratsasta vieraitamme vastaan. He ovat tulossa Osgiliathista. Mene ottamaan heidät vastaan tienristeykseen, sillan pohjoispäähän."
"Minäkö, atar? Eikö Elendur...?"
"Minä tahdon antaa tämän tehtävän sinulle."
Poika nieleksii, kylmä hiki kihoaa otsalle. Hän katsoo ikkunaan, kuin etsien pakotietä, mutta sellaista ei ole. "He eivät tunne minua... olen liian nuori", hän sanoo hiljaa, katse maahan luotuna.
"Totta kai he tuntevat. Viimeistään sen jälkeen, kun olet ilmoittanut heille kuuluvalla äänellä, kuka olet. Kiiruhda jo, he eivät ole kaukana."
Ciryon nostaa päänsä ja katsoo isäänsä, mutta viimeinenkään anova katse ei aiheuta muutosta kuninkaan vakavilla kasvoilla. "Hyvä on, atar. Minä menen."

Kuningas katsoo poikansa perään, pudistellen hieman päätään tämän herkkyydelle. Se, mikä Elendurissa näyttäytyy tyynenä varautuneisuutena, on nuorimmaisessa kehittymässä arkuudeksi ihmisten edessä, eikä se miellytä Isilduria. Totta on, että Ciryon on vasta kolmas pojista, mutta mitä tahansa voi tapahtua, ja sen vuoksi myös Ciryonin on opittava vahvaksi – opittava käskemään ja saamaan alamaiset toimimaan herransa tahdon mukaisesti.

* * *

Kevyt tuulenvire liehuttaa lippua, jota toinen ritareista kantaa. Hopeaa yönmustalla kankaalla: Valkoinen Puu ja seitsemän tähteä – Kiveä, jotka laivat toivat Kadonneesta Maasta. Ciryon on kerran saanut katsoa Ithilin kiveä, mutta isä opettaa häntä käyttämään sitä vasta myöhemmin, kun Ciryonista on kasvanut riittävän vahva mieleltään. Seitsemän näkykiveä yhdistää heitä, kolmea kuningasta, jotka yhdeksällä laivalla pakenivat suurta aaltoa, joka hukutti lahjaksi saadun maan. Se on Ciryonille vain tarina, mutta se saa hänet ahdistumaan ja näkemään painajaisia, joissa on rikkirepivää tuulta, tummaa vettä ja paljon menetystä. Hän ajattelee vaaleatukkaista naista, yksinäistä Tar-Mírieliä, Meneltarman rinteellä pakenemassa aaltoa ja kuolemaa, ja hänen silmänsä kostuvat.

Elendur oli siellä, yhdessä laivan kannella isän kanssa tuhon hetkellä. Elendur oli samanikäinen kuin Ciryon nyt, ja joskus Ciryon miettii, miltä olisi tuntunut olla siellä katsomassa, kun vesimassat repivät jyristen rikki kaiken sen, mitä heillä on. Mutta kun Ciryon kysyy siitä hetkestä, niin isä kuin velikin vaikenee. Menetys on liian suuri, jotta sen voisi pukea sanoiksi. On vain hiljaisuutta ja niitä hetkiä ennen ruokailua, jolloin katsotaan ääneti kohti länttä.

Ciryonin on päästettävä irti surustaan. Ilon ja juhlan päivät ovat alkamassa, kun vanhin veli saavuttaa vuosisadan iän. Tuuli käy tänään lännestä, ja se puhaltaa mustat hiukset pois Ciryonin kasvoilta. Hän korjaa ryhtiään, nostaa päätään ja katsoo vakaasti valkoisin kivin katetulle tielle, joka nousee puiden lomasta niitylle, ja jatkuu edelleen Ithilduinia myötäillen kohti Varjovuoria ja Suurta Muuria.

Ensimmäiseksi hän näkee välähdyksen, kuin auringonsäde olisi koskettanut vastataotun miekan kärkeä, mutta sitten valo muuttuu vakaammaksi, ja se on kuin tähti, niin kirkas ja vahva, ettei päivänvalokaan voi sitä himmentää. Ciryonin sydän hypähtää.

Ensimmäisenä ratsastaa Korkea Kuningas valkoisella oriilla, valkoisena säihkyvä haltiakristalli otsallaan ja vihreänä kimmeltävä sormus sormessaan. Kerran tumma tukka on nyt hopealla silattu, ja kasvoilla on tyyni ilme – silmiin Ciryon ei tohdi katsoa. Hän kerää rohkeuttaan, ja odottaa turhaan että sydän rauhoittuisi. Ensimmäiset ratsastajat pysähtyvät hänen eteensä, ja on tullut hetki, jolloin hänen on puhuteltava tulijoita.
"Arnorin ja Gondorin Korkea Kuningas Elendil, ollos tervetullut Minas Ithiliin, Nousevan Kuun kaupunkiin! Olen tullut isäni kuningas Isildurin puolesta ottamaan teidät ja seurueenne vastaan ja johdattamaan teidät kaupunkiin ja kuninkaan linnan porteille." Ciryonin ääni värisee vain hieman hänen puhuessaan.

Korkea Kuningas katsoo poikaan, ja on kuin Elendilmirin loiste olisi hieman himmennyt, sillä Ciryon pystyy nyt näkemään isoisänsä kasvot, ja näkee hymyn tämän silmissä.
Kuningas naurahtaa. "Ciryon? Miten suuri sinusta onkaan tullut!" Mies hypähtää hevosen selästä notkeasti kuin nuorukainen ja on samassa Ciryonin luona. "Tule alas, pojanpoika, jotta voin syleillä sinua!"
Ciryon laskeutuu ratsunsa selästä ja tuntee kuninkaan käsivarret ympärillään. Ja äkkiä hän muistaa varhaislapsuutensa isoisän, sen, kuinka tämä hyppyyttää häntä polvellaan ja kertoo suuresta ratsastuskilpailusta, johon on nuoruudessaan osallistunut.
"Olen ikävöinyt teitä, atar atarinyo."

Elendil katsoo poikaa, pitelee käsiään tämän harteilla ja pudistaa päätään huvittuneena. Hän on seurannut pojan kasvua kuvissa, joita Isildur lähettää hänelle palantírin kautta, mutta Elendil ymmärtää nyt, että kuvat ovat olleet isän mielen värittämiä. Tämä leveäharteinen ja uljas nuori mies muistuttaa vain vähän sitä näkykiven honteloa poikaa, jonka silmissä on uneksuva katse.

Sitten nuorukainen näkee haltioita ihmisten joukossa. Hänen silmänsä laajenevat hämmästyksestä.
"Ciryon, tässä on mestari Elrond Puolhaltia, Imladrisin valtias, joka on saapunut tänne tuodakseen mukanaan Ensikansan tervehdyksen Gondorin ihmisille", lausuu Elendil. "Hän on tullut tänne ystäväni Ereinion Gil-galadin edustajana, sillä Lindonin valtias ei itse kiireiltään päässyt matkaan."
"Tämä on suuri kunnia", saa Ciryon sanottua, ja on vajota polvilleen maahan haltian ja tämän seuralaisten arvokkuuden edessä, mutta Elrond kohottaa pienesti kättään sen merkiksi, ettei hän kaipaa moisia kunnianosoituksia. Haltian olemus on samaan aikaan sekä kaukainen että tuttu, kuin kuningas Elrosin muotokuva henkiin heränneenä.
"Myös meille on suuri kunnia päästä tutustumaan ihmisten eteläiseen valtakuntaan. Paljon jo tiedämme siitä, mitä täällä on saatu aikaan, mutta mikään kerrottu ei korvaa omin silmin nähtyä", sanoo haltia kirkkaalla äänellään.
"Toivon, että se, mitä näette täällä, miellyttää teitä, valtias", Ciryon sanoo. Haltia vaikuttaa ystävälliseltä, ja Ciryon tuntee olonsa hieman varmemmaksi.

Kun tervehdykset on vaihdettu, Ciryon nousee hevosensa selkään ja lähtee johdattamaan seuruetta yli sillan kohti kaupunkia.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 2. luku 16.8.2014

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hei, ihanaa, että olet aloittanut tämän postaamisen!

Ärsyttää ihan kamalasti, kun en vain saa aikaiseksi että lukisin. Mutta tulen takaisin kun saan pääni paikalleen, ja sitten luen ja kommentoin kyllä. Ajattelin vain jättää tämän viestin, en todellakaan voi jättää tällaista helmeä huomiotta.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 2. luku 16.8.2014

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tuplapostaan, toivottavasti ei haittaa kauheasti.

Nyt vihdoin sain potkittua itseni lukemaan tämän, ja voi miten hienoa tekstiä tämä on! Pidän siitä, miten selvästi maalaat kuvat niin maisemista kuin ihmisistäkin.

Ensinnäkin tykkään aiheestasi ihan kamalasti. Keski-Maassa olen aina ollut eniten kiinnostunut ihmisistä, ja koska olen viime aikoina ollut kamalan laiska tarttumaan minkään sortin kirjallisuuteen, tämä on tosi hyvää sivistystä mielenkiintoisesta aiheesta. En ole koskaan törmännyt Isilduriin päähenkilönä, ja on myös tosi hienoa että olet jaksanut ottaa niskoillesi entisaikojen loiston päivien Gondorin kuvaamisen.

Ensimmäinen luku oli mukava, maalaileva ja mielestäni hyvä johdatus itse tarinaan ja Isildurin henkilöhahmoon. Minas Ithil näkyi selkeänä, samoin öinen Ithilien, ja se, että tietää mitä noille paikoille tulee tapahtumaan, tuo mukaan sellaista vastustamatonta surullisuutta. Kuvasit samalla myös hyvin tilanteen, josta lähdetään liikkeelle, miten tapahtumapaikka toimii ja keitä siellä on. Mielestäni on esitit Isildurin jotenkin tosi mukavana ja vähän omalaatuisena heppuna, joka tarvitsee yöllisiä kävelyitä ja tulee hyvin toimeen sotilaidensa kanssa. Luku oli tunnelmallinen ja tekstiin pääsi helposti sisälle.

Toinen luku taas oli hyvä katsaus Isildurin perheeseen. Marillë suhtautuu häneen jotenkin niin käsittämättömän kutkuttavalla tavalla, rakastavasti ja ironisesti ja... siinä on vain niin paljon kaikkea, etten malta odottaa tämän pariskunnan kanssakäymistä. :) Se ironia, mikä teksteissäsi on aina ollut, löytyy edelleen, mikä on todella hienoa. Vaikka tämä teksti on paljon vakavampaa tyyliä kuin monet edellisesi, olet edelleen tunnistettavissa :wink: Rakastin tätä kohtaa yli kaiken: Isildur kääntyy katsomaan vaimoaan ja virnistää tavalla, joka saa tämän muistamaan Andúniën ruhtinaan ylpeän pojanpojan, joka ohi kulkiessaan sai aina neidot hymyilemään kainosti ja supattamaan jälkeenpäin. Marillë ei ollut niin tehnyt, sillä hän oli jo silloin tiennyt, että Isildur oli, vaikkakin komea, täysin sopimaton aviomieheksi. Toivottavasti tähän palataan, pidän siitä miten monta tasoa näistä kahdesta ja heidän suhteestaan saat mahdutettua noin lyhyeen kappaleeseen.

Kuvaat Isildurin poikia ihastuttavan tarkasti ja mielestäni hienoa on myös se, että näkökulma vaikuttaa siihen, miten hahmot nähdään, ja se taas luo lisää syvyyttä jokaiseen kertojahahmoon. Erityisesti Ciryonin kohdalla täytyy vain ihailla sitä, miten eri tavalla Isildur ja Elendil pojan näkevät. Isildur vaikuttaa olevan sitä ihmistyyppiä, joka tekee päätelmän henkilöstä eikä osaa sitä myöhemmin muuttaa, vaikka mitä tapahtuisi. Olet saanut todella upeasti syvyyttä niin kuvattaviin hahmoihin kuin kuvaileviin hahmoihin, ja jo näin nopeasti kaikista piirtyy mieleen selkeä kuva.

Toivottavasti tähän tulee kohta jatkoa, sillä nyt kun aloitin, en olisi malttanut lopettaa! :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 2. luku 16.8.2014

Viesti Kirjoittaja Leida »

Vihdoin kommentoin. Pahoittelut viivästyksestä!

Minulle tulee näiden tämän tarinan ensimmäisten lukujen lukemisesta jotenkin seesteinen olo ja se sopii erityisen hyvin tähän rauhalliseen sunnuntaiaamupäivään. :) On harmittanut, kun olen ollut (muka) liian kiireinen kommentoidakseni, mutta nautin toisen luvun lukemisesta vielä enemmän kuin ensimmäisen. Ficistä näkee ihanalla tavalla, että sillä tulee olemaan pituutta: sinulla on aikaa syventyä asioihin, avata hahmoja ja valottaa tarinaa pikkuhiljaa. Tykkään siitä kovasti. :) Voisin kompata Nerweniä siinä, että minuakin on aina kiinnostanut ihmiset kaikkein eniten, joten siksikin on tosi hienoa, että olet valinnut tämän aiheen. Samaistun Elenduriin siinä, ettei se ymmärrä haltioita. ;)

Enkä odottanut turhaan Isildurin poikia! Kaikki heistä kiinnostavat minua nyt hurjasti, samoin kuin heidän suhteensa toisiinsa ja isäänsä (ja muihinkin henkilöihin varmasti, kun pidemmälle edetään). Tykkäsin siitä, että sekä näytit että kerroit, minkälaisia he ovat luonteeltaan. Siis siitä, että aina ei tarvitse sanoa suoraan, vaan hahmojen teot ja heidän näyttämisensä toisten silmien läpi kertoo heistä ainakin yhtä paljon. Voisin tähän toistaa sen tavallisen mantrani siitä, miten hahmot on minulle aina kaikkein tärkeimpiä ja tykkään tässä tarinassa jo nyt ehdottomasti kaikkein eniten hahmoista. Haluan lukea heistä lisää, muu on sivuseikka. Jos vähän kärjistän. :) Mutta hienosti olet saanut puhallettua hahmoihin henkeä.

Nerwen mainitsikin jo tuosta ironiastasi. Olen aina tykännyt siitä ja ihaillut sitä kauheasti sinun teksteissäsi. Se on mielestäni niitä asioita, joita on kauhean vaikea luoda tekstiin, jos ne eivät synny edes vähän luonnostaan. Ja se ironia on tosiaan edelleen läsnä tässä ficissä, mutta ehkä vähän muuttuneena. Tai ehkäpä kyse on siitä, että tämän tarinan kauniinsurumielinen vivahde vaikuttaa siihen ironiaan ja huumoriinkin ja näyttää sen vähän eri valossa. Niin tai näin, tykkään yhdistelmästä tosi paljon ja mielestäni tämä kertojaääni sopii näille hahmoille kuin pitkät hiukset haltioille. :)

Odotan jatkoa kovasti! Taatusti luen ja kommentoin sitten heti, kun ehdin. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 2. luku 16.8.2014

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Nerwen ja Leida, kiitos. :) Sain noista kommenteista lisämotivaatiota tämän ficin postaamiseen ja piristivät ne muutenkin päivää! Viime kuukausi on mennyt enempi tuolla Fitz & Fool -tunnelmissa, mutta nyt otan asiakseni tämän ficin työstämisen valmiiksi. Vaan saittepa luotua myös paineita tuolla liialla kehumisella. :) Voin luvata vain sen, että nuo kaksi ensimmäistä lukua olivat todennäköisesti ficin parhaat, koska niitä ehdin ja jaksoin hioa kaikista pisimpään.

Nerwen: Isildurista on kirjoitettu aivan liian vähän. Englanniksikin on todella vaikea löytää mitään järkevää hänestä, ja sekin vähä mitä olen löytänyt, on yleensä ollut täynnä asiavirheitä. Mutta minusta hän yksi kiehtovimpia hahmoja mitä Tolkien on luonut. Ja tuo ironia on varmaan jotain sellaista, mistä en pääsisi eroon vaikka yrittäisin. En suoraan sanottuna edes tajunnut, että tässäkin ficissä on sitä ennen kuin otitte sen puheeksi. ;) Marillën ja Isildurin suhdetta tullaan kyllä käsittelemään tässä, melkein 50 lukuun mahtuu kyllä kaikenlaista… Ja nuo Isildurin pojat sitten, heistä on vaan mahtavan hauskaa kirjoittaa. Onneksi ovat poikia eivätkä tyttäriä, koska en tosiaankaan jaksaisi vääntää juttua kolmen aatelisneidin keskinäisistä kinoista (höh, nyt minulle tuli Downton Abbey mieleen…)

Leida: Hahmot ovat tietysti tärkeintä. :) Tämä ficci yrittää kyllä olla tapahtumavetoinen, eli tavallaan kuvaan pikemminkin tapahtumia kuin kunkin hahmon ajatuksia ja kokemuksia vuoron perään, ja sen takia näkökulma vaihtelee tässä vähän miten sattuu. Mutta eihän tästä sitten oikeasti ihan sellainen tullut, vaan tietyt hahmot riistäytyivät hieman hallinnasta ja alkoivat viedä tarinaa omaan suuntaansa (huoh). Ja se on se syy, miksi tästä ficistä tulee noin 50 luvun mittainen. :roll: Joo ja kuten jo Nerwenille sanoin, tuo jonkinlainen ironia on sellaista, jolle minä en kai vaan voi mitään… Kun jälkeenpäin luen tekstejäni, niin ajattelen aina, että enkö tosiaan saanut kirjoitettua tätä vakavammalla otteella. Mutta menköön nyt… ehkä se ei tässä hyppää niin kovasti silmään kuin jossain aiemmissa ficeissäni. Lupaan että ainakaan siinä kun Elendil kuolee, ei ole mitään ironista! (Olisi varmaan parempi tarkistaa, miten olen sen kirjoittanut ennen kun teen tuollaisia lupauksia...)

Niin tämä kolmas luku on ollut eräänlainen murheenkryyni (ja yksi syy miksi jatkon postaamisessa kesti näin pitkään). Ensinnäkin se on liian pitkä, toiseksi se on pitkäveteinen historiakatsaus. Mutta jostain syystä minusta tuntui, että tässä kohtaa tarvitaan flashback. Sen, mitä tässä kerrotaan Númenorin historiasta, pitäisi vastata suurin piirtein Tolkienin kirjoituksia. Marillën ja Isildurin historiasta kertova osuus on sitten luonnollisesti oman mielikuvitukseni tuotetta. (Paitsi siltä osin, että he menivät todennäköisesti naimisiin n. 21-23 vuotta ennen Númenorin tuhoa ja että Isildurin vaimo oli luultavasti paljon miestään nuorempi.)


Kolmas luku: Valkoinen Puu

On hetkiä, jolloin Isildur muistuttaa yhä sitä omahyväistä nuorta miestä, joka liikuskeli pitkin Rómennan katuja hurmaten nuoria neitoja pelkällä läsnäolollaan. Marillë oli kerran varma, ettei ikinä lankeaisi Isilduriin muiden neitojen lailla. Keneen tahansa, mutta ei häneen.

Marillë syntyi myöhään, aikana jolloin Uskolliset oli jo saarrettu Rómennaan, itärannikon satamakaupunkiin, pois auringonlaskun kultaamasta Andúniësta, kauas Avallonën valosta. Vanhemmalta veljeltään Yúlanerilta Marillë on kuitenkin kuullut tarinoita onnellisimmista ajoista, jolloin heidän sukunsa asui vielä Númenorin pääkaupungissa Armenelosissa. Siihen aikaan Tar-Palantir istui vielä valtaistuimella, Valkoinen Puu kukoisti ja Uskolliset saivat kiivetä juhlapäivinään Meneltarman huipulle ylistämään ja kiittämään Erua. Toki silloinkin ilmassa oli merkkejä tulevasta kurjuudesta, sillä yhä useammat kielsivät Erun ja syyttivät valaria siitä, etteivät saaneet elää ikuisesti niin kuin haltiat. Haltioita he vihasivat ja kadehtivat, ja halveksivat kaikkea, mikä heiltä oli opittu ja saatu. Ne, jotka näin ajattelivat, kutsuivat itseään Kuninkaan Miehiksi, vaikka eivät siihen aikaan kannattaneetkaan kuningasta. Ne harvat, jotka yhä rakastivat haltioita ja kunnioittivat valaria, kutsuivat itseään Uskollisiksi tai Haltiamieliksi. He pyrkivät elämään niin kuin ennenkin, Númenorin alkuaikojen muistoa kunnioittain, vaikka haltioita he eivät saaneet tavata, eikä näiden airottomien laivojen purjeita enää nähty maan länsirannikolla.

Yúlaner ja Isildur tutustuivat, kun Isildur tuli Armenelosiin opiskelemaan maan asioita ja palvelemaan kuningas Tar-Palantirin kaartiin, niin kuin Andúniën ruhtinaan perillisillä oli tapana. Yúlaner opasti Isildurin kaupungin saloihin, ja iltaisin he istuvat usein tavernoissa, harrastivat uhkapelejä ja liehittelivät Kuninkaan Miesten mielitiettyjä, eikä ollut mitenkään harvinaista, että ilta päättyi tappeluun. Varsinkin Isildur tuntui olevan jatkuvasti vaikeuksissa, ja lopulta ruhtinas Amandil, joka oli Tar-Palantirin neuvonantaja, lähetti pojanpoikansa takaisin Rómennaan.

Moni neito piti Isilduria sankarina tämän palattua, sillä tämä oli voimakas ja komea mies, päihittämätön monissa urheilu- ja aselajeissa, ja oli lisäksi Armenelosissa osoittanut, ettei pelännyt Kuninkaan Miehiä. Siihen aikaan oli useampiakin neitoja, jotka uskoivat olevansa Isildurin valittuja, mutta he kaikki joutuivat lopulta pettymään, sillä Isildur innostui äkkiä purjehtimisesta, eikä häntä sen jälkeen näkynyt Lahjamaan rannoilla moniin aikoihin.

Kun Isildur lopulta palasi meriltä, oli moni asia Númenorissa kääntynyt huonompaan. Tar-Palantir oli kuollut, ja hänen veljenpoikansa oli ottanut Tar-Palantirin perijän Mírielin vaimokseen vastoin tämän tahtoa ja vastoin lakia, ja anastanut tältä vallan. Suuruudenhulluudessaan Ar-Pharazôn lähti sotaan Keski-Maahan Sauronia vastaan, sillä häntä vihastutti se, että Sauron julkesi käyttää itsestään titteliä Ihmisten Kuningas, kun se itse oikeutetusti kuului Ar-Pharazônille itselleen. Ar-Pharazôn Kultaisen mahti oli siihen aikaan huipussaan, ja hänen laivastonsa uljaudessa vailla vertaa, eivätkä Uskollisetkaan voineet olla tuntematta ylpeyttä, kun he näkivät kuninkaan purppurapurjeisten laivojen erkanevan Rómennan satamasta ja kiitävän kohti safiirinsinistä ulappaa.

Ar-Pharazônin mahtavan armeijan nähdessään Sauron ymmärsi, ettei voisi voittaa Númenoria muuten kuin oveluudella. Hän ei ryhtynyt taisteluun, vaan alistui, ja lähti Númenoriin Ar-Pharazônin vankina. Ei kulunut kuitenkaan pitkääkään aikaa, kun Vihollisesta oli tullut kuninkaan läheisin neuvonantaja, jota tämä kuunteli ja totteli melkein joka asiassa. Sauron, tai Annatar, kuten hänet silloin tunnettiin, oli miellyttävä ulkomuodoltaan, ihanampi kuin yksikään Keski-Maan haltioista, ja tuskin kukaan saattoi uskoa, että niin kaunis, ystävällinen ja viisas olento olisi todellisuudessa ollut paha, ja punonut salassa juonia kuningasta ja Númenorin kansaa vastaan.

Ruhtinas Amandil erotettiin kuninkaan neuvostosta, sillä Sauron vihasi häntä enemmän kuin ketään muuta númenorilaista. Uskollisille koittivat entistä vaikeammat ajat, eikä heidän ollut enää turvallista liikkua muualla kuin omassa kaupungissaan Rómennassa, sillä Kuninkaan Miehet vahtivat heidän tekemisiään alituiseen ja mikä tahansa pikkuasia oli riittävä syy pidätykseen. Armenelosin tyrmistä vain harva palasi perheensä luo.

Koitti päivä, jolloin Sauron neuvoi, että Ar-Pharazônin oli aika hävittää Valkoinen Puu kuninkaan linnan edustalta. Silloin kuningas epäröi. Númenorilaiset olivat aina pitäneet Valkoista Puuta suuressa arvossa, sillä se oli lännen eldarin lahja ihmisille, Eressëan keskellä kasvavan Celebornin vesa, joka puolestaan oli Telperionin kuva - sen puun, jonka viimeisestä kukasta valar muotoilivat kuun taivaalle. Kuningas Tar-Palantir oli ennustanut, että kun Valkoinen Puu kuolee, sammuu myös Númenorin kuninkaiden suku, ja hän oli ollut kaukokatseinen mies. Mutta Sauron nauroi, väittäen sellaisia sanoja joutavaksi taikauskoisuudeksi, mikä vain esti Númenorin kansaa viisastumasta ja maata kehittymästä Ardan mahtavimmaksi valtakunnaksi.

Jonkin aikaa tämän jälkeen ratsasti Rómennaan joukko Kuninkaan Miehiä. He koputtelivat ihmisten oville ja kyselivät, tiesivätkö he ketään, joka olisi juuri haavoittunut tai kuollut miekkataistelussa saamiinsa haavoihin. Joku oli nimittäin tunkeutunut Armenelosissa kuninkaan linnan pihaan, vaikka se oli Uskollisilta kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä aluetta, ja varastanut hedelmän Valkoisesta Puusta. Vartijat olivat yllättäneet hänet ja haavoittaneet häntä, mutta varas oli taistellut ja päässyt pakenemaan. Yksi vartijoista oli kuollut saamaansa haavaan, ja nyt oli niin, että tämä tungettelija, varas ja murhaaja oli ehdottomasti saatava tuomiolle.

Kuninkaan Miehet eivät koskaan saaneet selville, kuka hedelmän oli varastanut, sillä Uskolliset eivät puhuneet. Ei heistä juuri kukaan totuutta olisi tiennytkään, ei ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Paljon tapauksesta kuitenkin puhuttiin, hiljaa kuiskien tosin, ja ihmeteltiin, kuka mahtoi olla niin hullu ja rohkea, ja niin valmis uhraamaan itsensä, jotta Elrosin linja säilyisi. Edes Yúlaner ei ollut tiennyt, kuka hedelmän oli varastanut.

Tämän tapauksen jälkeen Valkoinen Puu kaadettiin ja poltettiin hopeakupolisessa Temppelissä, jonka Sauron oli rakennuttanut Melkorin kunniaksi keskelle Armenelosia. Ja kun kaunis Nimloth paloi, kohosi temppelistä musta savu, joka pimensi saaren moneksi päiväksi ja levitti mukanaan tympeän, sairaalloisen makean hajun, joka sai ihmiset pelkäämään ja voimaan pahoin.

Yúlanerin ja Marillën isä Vëantur oli hoviarkkitehti ja kuninkaiden sukua. Hän asui Armenelosissa suuressa talossa kunnes ajautui riitoihin Kuninkaan Miesten kanssa. Vëantur kuului salaa Haltiamieliin, ja oli kieltäytynyt osallistumasta Sauronin Temppelin rakennustöihin. Hieman tämän jälkeen hänen vaimonsa kaapattiin keskellä päivää, vangittiin ja vietiin poltettavaksi Temppelin tulille ilman, että hänen aviomiehelleen ja pojalleen kerrottiin mitään. Kun he ryhtyivät etsimään kadonnutta, kaikki oli myöhäistä. Vëantur ja Yúlaner ymmärsivät silloin, etteivät olleet enää turvassa Armenelosissa, ja he pakenivat Rómennaan, jossa ruhtinas Amandil otti heidät suojelukseensa.

Vëantur otti toisen vaimon, vaikka sellainen ei ollutkaan yleistä eikä hän itsekään ollut suunnitellut niin tekevänsä. Nuori ja kaunis Lindissë, joka oli niin ikään menettänyt perheensä Kuninkaan Miesten järjettömälle vainolle, sai kuitenkin Vëanturin sydämen kääntymään. Uskollisten oli jatkettava elämäänsä, sillä heti kun he lannistuisivat ja vetäytyisivät kammioihinsa suremaan menetettyä ja odottamaan kuolemaa, olivat Kuninkaan Miehet lopullisesti voittaneet.

Kaikista hänen perhettään kohdanneista kamaluuksista huolimatta Marillë muistaa lapsuutensa onnellisena aikana. Hän oli isänsä silmäterä ja äitinsä ylpeyden aihe. Amandilin vaikutusvallan ansiosta Rómenna oli yhä turvallinen paikka Uskollisten elää, ja vaikka heidän korviinsa kantautui joka päivä synkkiä uutisia, mahtui joukkoon iloisiakin hetkiä. Ruhtinaan pojanpoika Isildur tapasi vierailla Vëanturin talossa tavatakseen Yúlaneria, ja kun Marillë alkoi lähestyä täysi-ikää, häntä kehotettiin toisinaan tarjoilemaan miehille viiniä, ja joskus Yúlaner pyysi häntä istumaan heidän seuraansa. Marillë kuunteli sivusta, kuinka miehet nauraen muistelivat yhteisiä aikojaan Armenelosissa, aikoja jolloin maailma oli ollut parempi, ja jolloin he olivat istuneet iltaisin tavernoissa ja hurmanneet neitoja suoraan Kuninkaan Miesten käsivarsilta. Yúlaner esitteli ylpeänä arpea käsivarressaan, jonka oli saanut kaksintaistelussa. Jos Isildurilla oli samanlaisia muistoja, hän ei koskaan paljastanut niitä ainakaan niin että Marillë olisi nähnyt. Hän ei käärinyt paitansa hihoja ylös edes keskikesän kuumina päivinä.

Lindissë ei juuri pitänyt Isildurista, ja Marillë seurasi tässä asiassa äitiään. Isildur oli Marillën silmissä kopea ja omahyväinen, ja hän ihmetteli, miten kukaan nainen saattoi langeta hänenkaltaisensa pauloihin. Harvoin hän edes puhui mitään Marillëlle, vaikka neito usein tunsikin miehen katseen itsessään.

Välillä Yúlaner valitti, että Isildur oli muuttunut liikaa vuosien varrella. Hänestä oli tullut vakavampi ja vaiteliaampi ja neitojen sijaan häntä tuntui enemmän kiinnostavan se, mitä Armenelosissa tapahtui, ja hän vietti paljon aikaa neuvotteluissa, joita Uskollisten päämiehet järjestivät ruhtinas Amandilin talossa. Yúlaner unohti kuitenkin mielipahansa, kun hän yllättäen törmäsi naiseen, jonka kanssa halusi asettua aloilleen. Aewen oli hiljainen ja ystävällinen nuori nainen, joka sai nopeasti Yúlanerin rauhoittumaan ja hylkäämään riehakkaat illanistujaiset tavernoissa.

Järjestettiin häät, jotka olivat aina suosittu tapahtuma Rómennassa. Kaikki olivat tervetulleita, sillä kaikki Uskolliset olivat ystäviä keskenään, tai ainakin he yrittivät olla, eikä kaupungissa ollut ketään sellaista, jolle ilonpito ei olisi tehnyt hyvää. Isildur ei kuitenkaan näyttänyt ajattelevan näin, sillä hän istui enimmän aikaa yksin juhlasalin nurkassa, näyttäen synkältä, ja pyysi jotakuta tanssiin vain jos hänen äitinsä häntä siihen patisteli. Marillë oli ylpeä nuori nainen, ja kun Isildur tuli pyytämään häntä, hän kieltäytyi.

"Vai ette halua", oli Isildur tokaissut. "Mutta Yúlaner on ystäväni, ja on kai minun oikeuteni ja velvollisuuteni tanssia hänen sisarensa kanssa nyt, kun on ilomme juhlia hänen häitään."
"Mutta minua ei miellytä tanssia vastahakoisen miehen kanssa, ja minulla on varmasti oikeus ja velvollisuus päättää, kenen kanssa tanssin."
Silloin Isildur oli vilkaissut äitiinsä päin, joka katseli heitä tarkkaavaisena. Hän huokaisi syvään. "Edes vähäksi aikaa. Sitten jätän teidät rauhaan, hyvä neiti, jos niin haluatte."
Marillën ystävättäret tirskahtelivat neidon selän takana, ja lopulta Marillë pyörsi päätöksensä, jotta ei joutuisi kohtaamaan ystävättäriensä hilpeitä katseita. He tiesivät kyllä, mitä mieltä Marillë oli Isildurista, ja arvatenkin he pitivät edessään alkanutta näytöstä hyvinkin seuraamisen arvoisena.

Isildur ei suinkaan ollut huono tanssija, mutta hän oli pitkä mies ja liikkui niin nopeasti, että Marillën oli vaikea pysyä askelissa mukana. Mies ei puhunut mitään koko aikana, mutta kun musiikki hetkeksi taukosi, hän tarttui Marillën käsivarteen ja veti tämän mukanaan ulos ovesta puutarhaan.
"Minulla on kuuma", hän selitti. "Enkä kestä tuota väenpaljoutta."
"Vaatimattoman talomme juhlasali on varmasti paljon pienempi, kuin mihin olette tottunut", Marillë totesi.

Isildur heittäytyi istumaan lähimmälle penkille. Hän ei puhunut, tuijotti vain synkkänä kaukaisuuteen. Marillë vilkuili ympärilleen tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ilta oli pimennyt, ja hän värisi kylmästä salin lämmön jälkeen.
"Voinko tehdä jotakin hyväksenne, herra? Jos en, niin suonette anteeksi, jos palaan takaisin sisään. Minua viluttaa."
Mies katsahti Marillëen yllättyneenä. "Toin teidät tänne, koska tahdon puhua kanssanne kahden kesken. Ei kai teillä voi olla mitään sitä vastaan? Jos teidän on kylmä, kävelkäämme täällä puutarhassa hetkinen. Liikkuminen lämmittää."
Marillë lähti astelemaan miehen rinnalla, ymmärtämättä täysin miksi niin teki, sillä puutarhassa kävely ei innostanut häntä lainkaan. Ja mitä Isildurilla muka saattoi olla sydämellään? Tilanne oli omituinen, ja Marillë käsitti liian myöhään, mistä oli kyse.
"Olemme tunteneet jo varsin pitkään", Isildur aloitti katsomatta naiseen.
"Tarkoittanette, että olette tuntenut veljeni jo varsin pitkään."
"Niin, ja samalla olen oppinut tuntemaan myös teidät, Marillë-neiti. Pyydän, älkää sanoko, että ette ole huomannut mitään?"
"Mitä minun olisi pitänyt huomata?" Marillë kysyi, mutta samalla, kun sanat pääsivät hänen huuliltaan, hän ymmärsi. Ne pitkät katseet heidän talonsa salongissa eivät olleet tietenkään olleet mitään vahinkoja. Isildurilla oli ollut suunnitelmia.
"Kuten tiedätte, minä olen Andúniën ruhtinashuoneen perillinen, ja minulla on siihen asemaan kuuluvia velvoitteita. Ja te olette kaunis nuori nainen, Marillë-neiti, ja teillä on hyvä suku ja hyvä maine", Isildur jatkoi. "Eikä siinä ole kaikki, mutta… En ole tottunut puhumaan näistä asioista, mutta ymmärrätte varmasti, mitä yritän sanoa."
"Ei, älkää jatkako! En tahdo kuulla", sanoi Marillë hädissään. Hän katsoi ympärilleen, mutta ei löytänyt ketään, kenen luota olisi voinut etsiä pelastusta. He olivat ainoat uhmaamassa illan viileyttä.
"Marillë, minä yritän sanoa, että tahdon teidät vaimokseni."
"Tiedän! Mutta en voi… en voi mitenkään…"
Isildur tuijotti häntä, silminnähden loukkaantuneena. "Te ette pidä minusta."
Marillë ei sanonut mitään, sillä se oli totta.
"Silti minun on pakko pyytää teitä harkitsemaan. Ajatelkaa! Onko teillä todella varaa vastata kieltävästi Andúniën ruhtinaan perilliselle?"
"Kuulitte jo mitä sanoin. En voisi mitenkään ryhtyä vaimoksi miehelle, josta en pidä!"
Isildur tuijotti häntä hetken, näyttäen sekä epäuskoiselta että pettyneeltä, jopa järkyttyneeltä. Sitten hän käänsi äkkiä Marillëlle selkänsä ja pakeni paikalta.

Siitä seurasi tietysti juorujen aalto, joka levisi yli Rómennan kaupungin, ja olisi ollut ihme, elleivät sen jälkimainingit olisi langenneet Armenelosiin asti. Sillä moni oli nähnyt, kuinka Andúniën ruhtinaan pojanpoika oli lähtenyt häistä ennen aikojaan, vähän sen jälkeen kun oli tanssinut Marillë-neidin kanssa, ja vieläpä silminnähden kiihtyneessä mielentilassa, eikä sellaista tietenkään ollut voinut aiheuttaa mikään muu kuin häpeällinen torjutuksi tuleminen. Uskolliset jakautuvat kahteen leiriin: niihin, joiden mielestä Marillë-neiti oli itsekkäin ja ylpein nainen Númenorissa sitten Tar-Ancalimën, sekä niihin, joiden mielestä oli jo aikakin, että joku näpäytti itseään turhan suuressa arvossa pitänyttä ruhtinassuvun vesaa. Monta kertaa päättyivät perheillalliset ikävästi, kun puolet pöydässä istuvista asettui toisen, puolet toisen puolelle.

Pian tapaus kuitenkin unohdettiin, sillä ajat olivat kovat, ja Uskollisten oli pidettävä yhtä.

Marillë jatkoi yrttiharrastustaan. Hän selaili kirjojaan ja kokeili erilaisia rohtoja, joita saattoi valmistaa kaupungin puistoissa kasvavista yrteistä. Hän teki enimmäkseen seoksia, joita saattoi käyttää ihonhoidossa, ja tarjosi niitä lahjaksi ystävättärilleen. Hän oli kiinnostunut yrttitiedosta jo lapsena, ja haaveili siitä, että pääsisi jonakin päivänä kukkuloille keräilemään harvinaisempia kasveja. Nyt se oli käynyt liian vaaralliseksi, sillä yksinään harhaileva neitonen oli Kuninkaan Miehille helppo saalis.

Marillë ei enää juuri nähnyt Isilduria, sillä Yúlaner oli muuttanut vaimonsa kanssa omaan taloon, jossa Isildur vieraili silloin kun halusi tavata ystäväänsä. Kerran Yúlaner kuitenkin antoi Marillëlle lahjan, jonka Isildur oli tuonut ja pyytänyt välittämään eteenpäin. Se oli ikivanha kirja, jossa oli ihmeellisen tarkasti ja kauniisti piirrettyjä kuvia yrteistä ja seikkaperäisiä selityksiä niiden lukuisista käyttötavoista. Kirjan välissä oli lyhyt kirje, jossa Isildur toivoi, että kirjasta olisi Marillëlle iloa. Hänen perheellään oli monta lähes samanlaista kirjaa kasveista, sillä suvun esi-isät olivat saaneet niitä lahjaksi haltioilta.

Marillë ei tietenkään voinut ottaa vastaan niin kallisarvoista lahjaa. Oli selvää, että kirja oli Andúniën ruhtinassuvun perintökalleus, ja hän ihmetteli, kuinka Isildur oli saanut luvan antaa kirjan pois. Vai oliko hän edes saanut lupaa? Kenties hän oli varastanut omalta perheeltään. Yúlaner kuitenkin kieltäytyi jyrkästi viemästä kirjaa takaisin, sillä hän ei halunnut loukata ystäväänsä. Jos Marillë ei suostuisi ottamaan lahjaa vastaan, hänen itsensä olisi käytävä palauttamassa se. Marillësta alkoi tuntua, että kyseessä oli jokin ystävysten kömpelö juoni, jonka tarkoitus oli saada Marillë tapaamaan Isildur uudestaan, mutta joka tapauksessa kirja tuntui polttavan hänen käsiään, ja lopulta hän rohkaisi mielensä, paketoi teoksen huolellisesti ja lähti kävelemään Elendilin talolle.

Kartano oli suuri ja sitä kiersivät valkoiset muurit. Marillë astui sisään valurautaportista ja koputti ovelle. Hovimestari katsoi kummissaan kirjaa ja kysyi tiukkaan sävyyn, kuinka se oli päätynyt hänen haltuunsa, ja kun Marillë oli kertonut, mies lähti hakemaan paikalle talon isäntää.

Elendil oli hyvin pitkä, pitempi kuin Isildur, ja hänen koko olemuksensa huokui kuninkaallista arvokkuutta, mutta mitään uhkaavaa tai pelottavaa hänessä ei ollut. Ruhtinaanpoika hymyili Marillëlle lämpimästi ja kysyi mikä hänen asiansa oli. Kun Marillë ojensi kirjan hänelle, miehen ilme muuttui vakavaksi, jopa liikuttuneeksi. Hän ei hetkeen sanonut mitään, mutta pyysi Marillëa astumaan peremmälle, ja ohjasi tämän pieneen saliin, jossa hänen vaimonsa Isilmë istui ompelutyö sylissään. Elendil näytti kirjaa vaimolleen ja kertoi, että Isildur oli halunnut antaa sen lahjaksi Marillëlle.
"Taas yksi hänen järjettömiä päähänpistojaan! Milloin ne oikein loppuvat?" nainen huokaisi. "No, hyvä kuitenkin, että toitte kirjan takaisin, neiti, sillä se on meille monella tapaa hyvin arvokas. Missä se poika edes on? En ole nähnyt häntä sitten aamiaisen."
"Harjoittelemassa, otaksun, niin kuin yleensä", Elendil totesi ja kävi ovella pyytämässä, että palvelija kävisi noutamassa Isildurin paikalle.

Jonkin ajan kuluttua nuori herra saapui paikalle. Hän oli pukeutunut huolettomasti löysään paitaan, ja hiki helmeili hänen kasvoillaan, sillä hän oli kaiketi ollut miekkailemassa ja ulkona oli lämmin. Hän oli käärinyt hihansa ylös, ja silloin Marillë huomasi, että hänen toisessa käsivarressaan oli suuri ja pitkä arpi, ikään kuin joku olisi yrittänyt sivaltaa hänen kätensä irti. Kun Isildur huomasi Marillën, hän hätkähti ja veti kiireesti hihansa alas. Hänen isänsä alkoi tivata selitystä sille, minkä vuoksi hän oli päättänyt antaa kirjan pois.
"Se on lojunut vuosikaudet minun huoneessani", Isildur puolustautui. "Ajattelin, että se on minun ja että saan tehdä sillä, mitä haluan. Minua eivät kasvit kiinnosta, mutta Yúlanerilta kuulin hänen sisarensa harrastuksesta, ja ajattelin, että hänelle voisi olla kirjasta iloa."
"Eikö mieleesi tullut kysyä ennen toimiasi, että mikä on kirjan historia ja kuinka se on päätynyt huoneeseesi?" Elendil tiukkasi.
"Olen nähnyt useita samantapaisia Amandilin kirjastossa. Ajattelin, että tuskin kukaan yhtä kaipaa", Isildur totesi.
Elendil huokaisi. Hän piteli kirjaa käsissään hellästi kuin lasta. "Sitten on kai aika, että selitän." Hän kääntyi Marillën puoleen. "Ikävä kyllä, perheessämme on joitakin asioita, joita emme halua ulkopuolisten kuulevan."
Marillë oli jo noussut lähteäkseen, kun Isilmë sanoi: "Minusta tytön pitäisi jäädä."
Elendil kohotti kulmiaan, katsoi vaimoonsa ja sitten Marillëen. "No, olkoon niin. Istu alas, niin kerron. Mutta sitä ennen sinun täytyy luvata, ettet puhu tästä eteenpäin kenellekään, et edes omille vanhemmillesi."
"Minä lupaan", Marillë sanoi hämmentyneenä.

Elendil aloitti tarinansa. "Tämä kirja on peräisin kaukaa Keski-Maasta, Imladrisin kirjastosta. Sen on itse Elrond Puolhaltia, ensimmäisen kuninkaamme veli, antanut perheellemme lahjaksi. Kenties hän näki ennalta, että meillä olisi sille tarvetta. Kerran tapahtui nimittäin niin, että poikani Isildur haavoittui pahoin. Emme voineet kutsua parantajia, sillä meidän täytyi pitää hänen onnettomuutensa salassa, emmekä tienneet ketään parantajaa, johon olisimme voineet täysin luottaa. Silloin Amandil muisti kirjan, ja me tutkimme sitä ja opettelimme valmistamaan yrttihauteita haavoja varten ja juomia, jotka lievittävät kipua ja auttavat sairasta pysymään unessa ja keräämään voimia. Nuorempi poikamme Anárion meni lyhdyn kanssa kukkuloille etsimään yrttejä illan pimettyä, vaikka se olikin vaarallista. Esikoisemme on henkensä velkaa tälle kirjalle. Jätimme sen hänen huoneeseensa, jotta emme unohtaisi, mitä kirja on tehnyt."

Isildur ei sanonut mitään, seisoi vain synkkänä kädet puuskassa, katse maahan luotuna.
Lopulta Marillë puhui. "Ymmärrän nyt entistä paremmin, miten tärkeä se on perheellenne. Kiitos, että kerroitte minulle. Lupaan, etten puhu tästä kenellekään."
"Et ole kuullut vielä kaikkea", totesi Elendil. "Isildur? Mene ja näytä neidille, minkä vuoksi vuodatit vertasi."

Isildur nousi tuolilta ja viittoi Marillën mukaansa sanomatta sanaakaan. Hän johdatti naisen talon takana kasvavaan suureen, vehreään puutarhaan. Sen siimeksessä oli pieni, valkoisella puuaidalla ympäröity alue, jossa kasvoi matalia vaaleankeltaisia ja -sinisiä kukkia. Kukkien keskellä versoi nuori puu, joka oli täynnä lehtiä, ja kun katsoi tarkasti, saattoi nähdä pienen valkoisen nupun puun latvassa.
"Se ei voi olla mikään muu kuin Armenelosin Valkoinen Puu. Ja se elää", sanoi Marillë ihmetellen.
"Kenties tekin olette kuullut, kuinka joku kerran monia vuosia sitten tunkeutui valepuvussa Armenelosiin, vähän ennen kuin Sauron määräsi puun poltettavaksi, ja poimi puusta hedelmän. Nyt tiedätte, kuka se oli." Isildur kosketti käsivarttaan ikään kuin olisi äkkiä muistanut kivun vuosien takaa.
"Se oli hyvin uhkarohkeaa", Marillë sanoi. "Mutta myös hyvin… epäitsekästä. Te olisitte voinut kuolla."
"Jonkun oli se tehtävä. Toivon, että valar auttavat meitä vielä jonakin päivänä pääsemään eroon Kuninkaan Miehistä, koska emme ole antaneet Sauronin hävittää kaikkea, mikä tässä maassa on pyhää ja kaunista."

Kun he palasivat taloon, Elendil ojensi kirjan takaisin Marillëlle. Kenties hän jo arvasi, että se tulisi säilymään suvussa. Nähtyään Valkoisen Puun ja kuultuaan Isildurin urotyöstä Marillë ymmärsi, ettei hän oikeastaan tuntenut miestä lainkaan. Hän mielikuvansa oli perustunut huhupuheille, ja sille vähälle, minkä mies itse oli paljastanut itsestään, mutta todellisuudessa miehessä oli paljon enemmän. Paljon enemmän hyvää, kuin Marillë oli osannut kuvitella. Hän päätti antaa miehelle mahdollisuuden, eikä tämä jättänyt sitä käyttämättä.

* * *

Sata ja kolmekymmentä vuotta on siitä, kun Isildur pelasti Valkoisen Puun hedelmän, ja nyt puu on kasvanut suureksi, ja koristaa Minas Ithilin linnan pihaa vihreä-hopeisine lehtineen. Yhtään hedelmää se ei ole vielä Keski-Maassa kantanut, mutta Isildur on luottavainen. Hän on päättänyt, että kun niin viimein tapahtuu, hän istuttaa hedelmän heti siltä varalta, että suurelle puulle kävisi huonosti. Hän kohtelee puuta hellyydellä ja rakkaudella kuin tytärtä, jota hänelle ei koskaan suotu.

Ja kun vieraat laskeutuvat ratsuiltaan ja vaunuistaan, Isildur odottaa, etteivät he lausu kohteliaisuuksia vain hänen pojilleen ja vaimolleen, vaan myös kauniille Nimlothille, jonka viereen perhe on asettunut ottamaan tulijoita vastaan. Hän katselee puuta, ja ilo ja ylpeys vuorottelevat hänen kasvoillaan.

Kaikki ovat jälleen koolla, niin kuin kerran Rómennassa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 3. luku 4.10.2014

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Ihanaa, uusi luku!

Vaikka sanoit, että tämä luku on pitkä, ei se lukiessa kovin pitkältä tuntunut. Teksti soljui mukavasti koko ajan, ja tarinaan oli helppo päästä sisälle.

Lisäksi historiakatsaus oli kyllä tarpeen, koska minulla ainakin muistikuvat alkavat olla aika hämäriä, siitä on monta vuotta kun olen avannutkaan Silmarillionia tai KTK:ta, joissa Númenorista enemmän puhutaan. Kuvaat elämää Númenorissa jotenkin tosi elävästi, on jännä miten helposti kaikki kirjoittamasi avautuu kuviksi päässäni. Tämä ei ollut ainoastaan historiakatsaus, vaan mielestäni myös oiva ikkuna Lahjamaan arkeen ja elämään ennen isoa aaltoa, siellä vallinneeseen vastakkainasetteluun ja silti tavallisena jatkuvaan elämään.

Tämän luvun teemana kulkeva puu on myös hienosti mukana koko luvun ajan, olet saanut siitä keskeisen niin monella tavalla - ei pelkästään siksi, mitä se ihmisille symboloi, vaan myös Isildurin ja Marillën suhteen kautta. Se tuo tekstiin ja tarinaan eheyttä olematta liian osoittelevaa. Kaikki toimii, Isildurin ihastus, Marillën kiinnostus kasveihin, kirja ja Isildurin uhkarohkea retki pelastamaan Nimlothin hedelmää. Rakastan yksityiskohtia, ja vielä enemmän sitä, kun ne kaikki osuvat yhteen. :D Sitä paitsi tässä tuli vähän sellainen olo, että Isildur tasan tarkkaan tiesi minkä kirjan Marillëlle lähetti. Ihan kuin mies olisi osannut arvata, että tässä on hänellä tilaisuus nostaa osakkeitaan.

En osaa juuri nyt lähteä analysoimaan tätä sen enempää. Tykkäsin kovasti, ja jatkoa odotan. Ehkä tässä pikku hiljaa verryn myös kirjoittamaan kunnollista palautetta :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 3. luku 4.10.2014

Viesti Kirjoittaja Leida »

Hieno luku!

Ja tosi mielenkiintoinen luku. :) Myös minulla Silmarillionin lukemisesta on pieni ikuisuus ja Númenor on aika hämärän peitossa: suurimman osan siitä, mitä siitä olen lukenut, olen jo unohtanut. :d Siksi tätä onkin niin jännä lukea, kun kaikkea ei tiedä/muista etukäteen. :) Mutta historiakatsaus oli siis ehdottomasti paikallaan. Se oli mielestäni tosi kiinnostava eikä millään muotoa pitkäveteinen. Toki tuon tyyppinen kerronta on hieman raskaahkoa. Ehkä voisi miettiä, että olisiko osan siitä voinut ujuttaa jotenkin vaikka dialogiin ja osan pitää historiatyyppisenä kerrontana. Varsinainen takauma olisi ehkä ollut vähän tylsä, perinteinen ratkaisu enkä tiedä, olisiko se istunut ficin rakenteeseen mitenkään. Mutta kyllä tämä luku minusta siis toimii vallan hyvin näinkin, kunhan tässä vain pohdiskelen. :) Joka tapauksessa esitit historian tässä tosi mieleenkiintoisesti, tuosta saaren vastakkainasettelusta oli tosi kiehtovaa lukea. Ylipäätään tuli sellainen olo, että olisi hirmu kiva lukea noista ajoista enemmänkin. Varsinkin, kun sinun Isildurisi on (nuorena) tuollainen vähän kapinallinen mutta pohjimmiltaan oikeamielinen hurmuri. :) Onneksi on Isildurin pojat!

Olen sama mieltä Nerwenin kanssa siitä, että puu toimii tässä hienona, yhdistävänä elementtinä. Sen merkitys aukeaa luvussa hienosti vaivihkaa: loppujen lopuksihan se yhdistää sitten Isildurin ja Marillën (Hmm, piti taas tarkistaa, että missä kohtaa Marillën nimessä on noita pisteitä... En ikinä muista Tolkienin nimissä, että mihin kohtiin tulee aksenttimerkkejä ja pilkkuja ja mitä vielä. Tosin mulla oli sama ongelma ranskan sanojen kanssa silloin, kun sitä hyvin lyhyen aikaa opiskelin. :d). Oli kiva, että avasit Isildurin ja Marillën alkuaikoja, se saa Marillën heti tuntumaan paljon läheisemmältä hahmolta kuin edellisessä luvussa. :)

Se, mitä muuten sanoit tapahtumavetoisuudesta, kuulostaa musta tosi hyvältä eikä mitenkään sulje pois hahmojen keskeisyyttä. Hahmot voi saada jopa enemmän syvyyttä siitä, että lukijana pitää vähän tulkita niiden mietteitä ja toimintaa eikä kaikkea avata valmiiksi. Tässä luvussa kertojaratkaisu toimi mielestäni tosi hyvin. Se oli aika häivytetty ja neutraali. Hieno, yhdistävä lopetus luvulle - jään innolla odottelemaan seuraavaa!
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 3. luku 4.10.2014

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos, kiitos! :) Olen innostunut kirjoittamaan tätä ficciä nyt entistä ahkerammin kiitos teidän kommenttienne.

Nerwen: Tuo historiakatsaus oli tosiaan vähän pakollinen sen takia, etten voi olettaa lukijoiden muistavan noita tapahtumia. Ja olihan se kyllä itseänikin varten, että saan jonkinlaisen mielikuvan näiden hahmojen menneisyydestä. Tuo Valkoinen Puu tuli luvun teemaksi ihan vahingossa, huomasin vain jossain vaiheessa, että se mainitaan tässä aika monta kertaa, joten länttäsin sen otsikoksi. ;) Kiinnostava ajatus tuo, että Isildur olisi tiennyt kirjan historian ja tarkoituksella antanut sen Marillëlle, että pääsisi kertomaan varastaneensa hedelmän... Minulla se ei kyllä kirjoittaessa käynyt mielessä, mutta se on pohtimisen arvoinen vaihtoehto.

Leida: Se minun perimmäinen huoleni tuon historiakatsauksen suhteen oli, että kerronnasta tulee väkisinkin aika raskasta vaikka kuinka yrittäisi kirjoittaa selkeästi ja kertoa vain kaikkein tärkeimmät faktat. Ehkä olisin voinut miettiä jotain toistakin tapaa, vaikka sitä dialogia tai jotain omakohtaista muistelua Isildurin taholta, mutta tämä luku oli monella tapaa ongelmallinen, ja jouduin kirjoittamaan tätä uudestaan monta kertaa, niin että lopultakaan en kerennyt tuota asiaa oikein edes ajatella. Mutta tuo Númenorin historia vastakkainasetteluineen on minustakin kyllä tosi kiehtova, ja johan minä siitä yhden ficin kirjoitinkin (Tiellä tähtiin, jolla ei siis ole mitään tekemistä tämän ficin kanssa, Isildur on tässä ihan eri tyyppi). Mutta siitä tulee kyllä vielä lisää juttua tässä ficissä. Nuo pisteet ja aksenttimerkit on muuten ärsyttäviä, mutta kyllä ne jossain vaiheessa jää mieleen. Tässä ficissä on aika monta naista, joiden nimet päättyy tuohon ë-kirjaimeen (tiedä sitten miten se pitäisi lausua), niin se ei minusta ole vaikein. Eniten inhoan í-kirjaimia.

Okei postaan tätä lukua nyt outoon aikaan, mutta jos en tee sitä nyt, vaarana on, etten saa sitä aikaiseksi ennen ensi viikonloppua ja minun tekee mieli päästä tässä eteenpäin. Suoraan sanottuna luvut 4-12 eivät kyllä kauheasti vie tätä ficciä eteenpäin. Tajusin jossain vaiheessa, että tässä ficissä on sama ongelma kuin NaNoissani on ollut: alan päästä asiaan siinä 50 000 sanan kohdalla. Ilmeisesti tämänkin kanssa jotenkin pelkäsin että "juoni loppuu kesken" ja siksi tämä kummallinen patsastelu, mitä näissä luvuissa esiintyy. Voisin tietysti yrittää karsia turhuuksia pois, mutta ei sekään ole niin helppoa. Pitäisi ensinnäkin ehtiä lukemaan koko ficci läpi ja arvioimaan mikä on turhaa. Ehkä minä yritän tehdä sen joskus, mutta tällä haavaa tyydyn postailemaan näitä lukuja, joissa hahmot lähinnä keskittyvät olemaan kuninkaallisia.

Neljäs luku: Kukonpojat

Ithilin kivi on Minas Ithilin korkeimman tornin ylimmässä kammiossa, mustalla marmoripöydällä keskellä huonetta. Se on kaunis ja virheettömän pyöreä, kuin syvänmustaa kristallia, mutta se, miten ja mistä Fëanor ne aikojen aamunkoitossa takoi, on Isildurille arvoitus. Kerran kauan sitten haltiat antoivat seitsemän näkykiveä ruhtinas Amandilille lohduksi vaikeina aikoina, ja niiden avulla hän pysyi ajan tasalla Armenelosin tapahtumista senkin jälkeen, kun hänet oli erotettu kuninkaan neuvostosta. Nyt ne yhdistävät kolmea kuningasta maanpaon valtakunnissa.

Isildur muistaa vielä ensimmäiset kerrat, kun hän ja Anárion harjoittelivat yhteydenpitoa kivien välityksellä. Anárionin kivi oli Minas Anorissa, ja Isildurin kivi Minas Ithilissä. Kivet eivät välitä ääntä suoraan, vaan se, mitä halutaan sanoa, puetaan ajatuksissa sanoiksi, ja nämä sanat vastaanottaja kuulee ikään kuin puheena korvissaan. Samaan tapaan voidaan välittää kuvia: kohdistetaan ajatus tiettyyn näkymään, ja vastaanottaja näkee sen kuvana oman palantírinsa pinnassa.

Kerran tapahtui niin, että Anárion selitti pitkään ja hartaasti jotakin Isildurin mielestä sangen yksitoikkoista tapahtumaa – lieneekö se liittynyt hänen tyttäriensä ompelemiin verhoihin – ja pitkästyessään kiven ääressä Isildurin ajatukset harhautuivat hänen vaimoonsa, joka odotti häntä kuninkaallisessa makuukammiossa, sillä ajankohta oli jo myöhäinen. Hänen mieleensä ilmestyi kuva vaimosta valkeassa, läpikuultavasta kankaasta valmistetussa yöpaidassa, jonka tämä sitten hitaasti riisui yltään, paljastaen hoikan, vaalean vartalonsa... Ja sitten äkkiä, Anárionin parahdus särki illuusion. Isildur käsitti, mitä oli tapahtunut, ja joutui pois tolaltaan. Anárion puolestaan oli huvittunut, ja julkesi esittää muutamia kohteliaita huomioita kälynsä ulkomuodosta, mikä sai Isildurin suunniltaan raivosta. Hän syytti veljeään, että tämä oli tahallaan aiheuttanut Isildurin ajatusten harhailun, ja oli kenties halunnutkin nähdä Isildurin vaimon luonnontilassa, utelias kun oli ja säädytön mieleltään. Ja vimmoissaan Isildur potkaisi pöytää, jolla palantír lepäsi, ja se tärähti niin että kivi putosi alustaltaan. Se vieri pitkin lattiaa, ja Isildur riensi sen perään peläten että se oli vahingoittunut, mutta ottaessaan sen käsiinsä hän huomasi, ettei kivi ollut saanut naarmuakaan. Se oli yhä yhtä kaunis ja kirkas kuin ennenkin. Isildur ymmärsi silloin, että kivi oli sellaista tekoa, etteivät ihmisvoimat voineet sitä murtaa. Joka tapauksessa hän oli siitä lähtien varovaisempi näkykiveä käyttäessään, etenkin siinä, mitä sattui ajattelemaan toisen selityksiä kuunnellessaan.

Palantír-kammiossa on myös kirjoituspöytä tarvikkeineen sekä muutamia kirjoja. Ne ovat Kiven Vartijaa varten. Jotta kivistä olisi todella hyötyä, niitä on pidettävä silmällä kaiken aikaa, siltä varalta, että joku sattuisi ottamaan yhteyttä yllättävään aikaan. Isildur on nimennyt muutamia luotettuja ministereitä kiveään vahtimaan, ja he tekevät työtään vuoroissa. Koska Ithil-kivi on pieni, ja sen vaikutusalue rajallinen, sitä ei voi käyttää yhteydenpitoon Pohjois-Valtakunnassa asuvan Elendilin kanssa. Sitä tarkoitusta varten on Suurkivi Osgiliathissa, ja siellä omat vartijansa, jotka hälyttävät Isildurin tai Anárionin paikalle silloin kun pelkkä viestin välittäminen ei riitä.

Nyt kuninkaat voivat pitkästä aikaa puhua kasvotusten, mikä on virkistävää vaihtelua, ja paljon vähemmän rasittavaa kuin keskittyminen näkykivellä tapahtuviin keskusteluihin. He laskeutuvat Ithilin Tornista, jossa ovat olleet tarkastelemassa ympäröiviä seutuja, ja saapuvat ensimmäisen kerroksen suureen saliin. Vieraat kuljeskelevat ympäri salia vaihtaen kuulumisia ja tarkastellen salin reunoilla seisovia veistoksia. Isildur on pyytänyt poikiaan esittelemään linnaa ruhtinaille ja näiden perheille, mutta Aratan on yhä salissa. Isildur ei hämmästy nähdessään hänen keskustelevan Lebenninin ruhtinaan kanssa, sillä ruhtinaalla on kuusi viehättävää tytärtä, ja nämä kaikki seisovat isänsä vierellä. Jokaisen neidon silmät ovat nauliutuneet kuninkaanpoikaan, ja tämän huulilla karehtii hymy, ylpeä ja omahyväinen. Aratan tietää olevansa naisten mieleen, eikä häpeä nauttia saamastaan huomiosta.

"Kuulin, että Aratan aiheutti hieman ongelmia Minas Anorissa viime kesänä", toteaa Elendil huomatessaan pojanpoikansa.
"Niin, hänestä on kasvanut paha", tokaisee Isildur.
"Ei varmaan sentään paha, vaan nuori mies, joka käyttäytyy pahasti."
"En näe siinä eroa. Tavat tekevät miehen."
"Oletko siis menettänyt toivosi?"

Isildur katsoo poikaansa, joka on niin kaunis kasvoiltaan, mutta muuten kaikkea muuta. Aratan asui jonkin aikaa Minas Anorissa kesällä, tarkoituksenaan auttaa setäänsä ja serkkuaan Meneldiliä maan asioiden hoidossa, mutta tehtäviensä suorittamisen sijaan hän teki tuttavuutta kaupungin naisväen kanssa, istui loputtomien tuntien ajan majataloissa ja joi itsensä humalaan useampana iltana viikossa. Kiusallisia huhuja lähti myös liikkeelle. Väitettiin, että kaksikin neitoa joutui purkamaan kihlauksensa kunnialliseen mieheen jäätyään kiinni sopimattomasta tilanteesta Aratanin kanssa. Kerran joku mustasukkainen hyökkäsi Aratanin kimppuun pimeällä kujalla, kun tämä oli palaamassa linnaan, ja kumpikin sai kolhuja siinä kohtaamisessa. Kun Anárion kertoi tästä kaikesta veljelleen, tämä käski pojan kotiin. Hän vaati pojalta selitystä, mutta ei saanut sellaista. Hän oli kovistellut poikaa, katsonut ankarasti, tarttunut rinnuksista ja läimäyttänyt, mutta ylpeä nuori mies ei virkkanut mitään, tuijotti vain ikkunasta ja näytti pitkästyneeltä.

"Olen tehnyt kaiken, minkä voin. Hän on aikuinen mies, ja nyt on myöhäistä ryhtyä häntä kasvattamaan."
Elendil katsoo Aratania, eikä hänen ilmeensä ole kovinkaan huolestunut. Anárionin silmissä on jopa hymyä.
"Mitä tämä nyt on? Ettekö te kaksi näe tässä ongelmaa? Tuon pojan käytös on haitaksi meidän koko suvullemme, häpeäksi Atalantën perinnölle!"
"Veli rakas, etkö kerran itsekin ollut kovin samanlainen?" Anárion kysyy. "Vai ovatko muistikuvani aivan vääristyneet vuosien saatossa?"
"Minäkö? Kehtaatkin vihjata moista. Minä en ollut läheskään noin paha."
"Entä ne kaikki rakkauskirjeet, joita ovellemme saapui melkein päivittäin? Ja kaikki eri käsialalla kirjoitettuja", toteaa Elendil.
"Hupsujen naisten tekeleitä! Minä en koskaan ollut edes tavannut heitä, tai jos olin, en ainakaan ollut puhunut heidän kanssaan. Minkä minä sille mahdoin, että olin suosittu? Mutta minä en koskaan käyttänyt asemaani väärällä tavalla hyväkseni."
"Muistelen kyllä, että sinusta liikkui aika paljon huhuja ennen kuin tapasit Marillën, eivätkä ne poikenneet paljonkaan siitä, mitä Aratanista nykyisin puhutaan", toteaa Anárion.
"Riittää jo tästä aiheesta! Ja missä on mestari Elrond? Olen vaihtanut tuskin kahta sanaa hänen kanssaan sen jälkeen kun hän saapui."
"Luulen hänen menneen Elendurin ja joidenkin muiden kanssa tutustumaan pihaan", sanoo Elendil, ja Isildur lähtee etsimään heitä.

Elendur esittelee pihaa haltioille. Elrondin mukana ovat saapuneet hänen neuvonantajansa Erestor, sekä laulaja Lindir, joka on tullut tapaamaan Ithilienissä asuvia sukulaisiaan. Lindir on luvannut järjestää musiikkiesityksen Elendurin juhlissa.
"Salaisuus piilee siinä, miten kuunsäteet lankeavat pihaan", Elendur selittää. "Laakso on sopivassa kulmassa nousevaan kuuhun nähden, ja seinien marmorin sekaan on tietyissä kohdissa upotettu mithriliä. Kun kuu on kirkas, valonsäteet osuvat mithril-kiviin ja risteävät pitkin pihaa täyttäen sen hopeisella hehkulla."
"Sangen kekseliästä", toteaa Elrond ja koettaa kädellään muuria, joka kimaltaa hopeanhohtoisena siinä kohdassa.

Isildur kuulee Elendurin tarinan, eikä ole ilahtunut. Hän on halunnut pitää kuunhohtoisen pihansa salaisuutena, ihmeenä, josta puhuttaisiin vielä tuhansien vuosien kuluttuakin.
"Toivottavasti näkemänne miellyttää teitä, arvoisat vieraat", toteaa Isildur astuessaan seurueen luo.
"Suuresti, valtias. Olen iloinen, että päätin tulla katsomaan tätä kaikkea omin silmin", vastaa Elrond.
"Ja esittelen teille mielelläni maatani myös laajemmin. Kenties voimme käydä tervehtimässä niitä salohaltioita, jotka yhä asuvat täällä."
"Se olisi hyvin ilahduttavaa. Useimmat Ithilienin metsien haltioista lienevät tosin jo lähteneet Belfalasin satamaan. Niin puhutaan pohjoisessa", Elrond kertoo.
"Minä toivoisin, etteivät he lähtisi", sanoo Elendur. "Tuntuu kuin ajaisimme heidät pois kodeistaan, vaikka niin ei varmasti ollut tarkoituksemme, kun asetuimme asumaan tänne."
"Niin ei ole asian laita", toteaa Elrond. "Monet haltiat ovat alkaneet väsyä Keski-Maahan. He ovat nähneet riittävästi pahaa ja kaipaavat pois. Ihmisten aika lähestyy, ja kenties on niin, että pahaa vastaan taisteleminen ja sen karkottaminen Keski-Maasta jää lopulta ihmisten huoleksi."
"Ja vaikka ihmiset elävät vain hetken, he lisääntyvät lisääntymistään, ja poika jatkaa siitä, mihin isä jää", huomauttaa Lindir.
"Minun puolestani haltiat voisivat jäädä Ithilieniin vaikka ainiaaksi, sillä he sulostuttavat maatamme, ja laulavat kauniisti. Kenties kuulemme heidän lauluaan huomisessa juhlassa", sanoo Isildur.
"Olen varma, että sukulaiseni esiintyvät mielellään", Lindir vastaa.
"Se on hyvä. Palatkaamme linnaan, sillä illallisen aika koittaa pian, ja haluamme varmasti kaikki valmistautua hetkisen sitä varten."

* * *

Kolmesataa vierasta on saapunut juhlistamaan Elendurin syntymäpäiviä. Juhlapäivän aaton ateria on runsas, ja sitä varten on juhlasaliin kannettu useita pitkiä pöytiä, joiden ääreen väki kerääntyy aterioimaan. Kuninkaat perheineen istuvat yhdessä pöydässä, ja samaan pöytään ovat asettuneet myös haltiat, jotka ovat kunniavieraita. Kokit ovat tehneet hyvää työtä, ja tuskin kukaan huomaa, ettei aterialla tarjoilla lainkaan lihaa. Sato on sinä syksynä ollut runsas, ja mehukkaista ja maukkaista juureksista ja sienistä on valmistettu monenlaisia paistoksia ja muhennoksia, jotka takaavat, ettei yksikään joudu nousemaan pöydästä nälkäisenä.

Ciryon istuu Aratanin ja serkkunsa Meneldilin välissä paikassa, josta on suora näkymä Pohjoisen Kuningaskunnan ruhtinaiden pöytään. Ja siinä seuratessaan vieraiden saapumista, nuorukainen näkee yhtäkkiä edessään naisen, tarujen Tar-Mírielin, kultatukkaisen kaunottaren, joka astelee veljiensä perässä kohti omaa paikkaansa kepein askelin, kuin lempeän länsituulen siivillä ratsastaen. Ciryon ei saa silmiään irti neidosta. Hän kurkottaa paikaltaan nähdäkseen paremmin, mihin neito istuu, ja pettyy huomatessaan tämän jäävän jonkin nimettömän miehen pään taakse.
"Míriel, Míriel, sinä elät, mutta miten...?" Ciryon kuiskaa, tietämättä mistä nuo sanat nousivat hänen huulilleen.
Nuorukainen kuulee viereltään hymähdyksen. "Hän on Caleth, Fornostin linnanpäällikön tyttäriä. En haluaisi pilata iloasi, veli, mutta olet hänelle liian nuori."
"Kenestä sinä puhut, Aratan? En minä ole ketään katsonut", väittää Ciryon, mutta punehtuvat posket pettävät hänet.
"Siinä tapauksessa sinulla on levottomat silmät, jotka tekevät omia asioitaan sillä aikaa, kun mielesi on muualla. Mutta siihen minä en usko. On totta, että Caleth muistuttaa Tar-Mírieliä, mutta hän on vain tavallinen neito hyvästä suvusta, mutta ei niin hyvästä, että vanhempamme harkitsisivat häntä Elendurin puolisoksi."

Ciryon katsoo vielä neidon suuntaan, ja näkee tästä vilauksen, kun hän kumartuu vieressään istuvan toisen neidon puoleen ja kuiskaa tälle jotakin. Neidot hymyilevät, ja Ciryon haluaisi kovasti tietää, mistä he puhuvat.
"Minun silmiäni miellyttää eniten Lebenninin ruhtinaan toiseksi vanhin tytär, Tarawen. Hän on kaunein, mutta samalla myös kaikkein ylpein ja tarkin omasta maineestaan. Se on sääli, mutta näin yleensä on, kun on kyse kauniista ja korkea-arvoisista naisista. Jos tahdot tutustua lähemmin johonkin neitoon, Ciryon, valitse ujo ja arkinen – pelkkä katse kuninkaan pojalta saa sellaisen aivan pyörryksiin."
"Taidatte todella tietää, mistä puhutte, hyvä serkku", vastaa Meneldil Ciryonin toiselta puolelta.
Aratan kääntyy katsomaan puhujaa. Hänen huulilleen nousee ylpeä hymy. "No mutta, sehän on teillekin tuttua, hyvä serkku. Ettekö noudattanut samaa ohjetta vaimoa valitessanne?"
Meneldilin tyyni ilme ei värähdäkään. "Ja mitä teihin tulee, hyvä serkku, tuskin saisitte ketään suostumaan vaimoksenne, vaikka käytössänne olisivat kaikkien maailman viisaiden laatimat ohjenuorat."
"Samantekevää, koska en edes haluaisi vaimoa."
"Kunniallisen avioliiton sijaan tuotatte mieluummin häpeää isällenne, joka on hyvä kuningas. Hän varmasti mielellään sanoisi, että ette ole hänen poikansa, mutta harmi kyllä, vilkaisukin teihin molempiin riittää paljastamaan sen valheeksi."
"Näen, että olette tullut tänne haastamaan riitaa. Miksi näin, onko rumasta vaimostanne tullut kylmä ja koppava esikoisenne syntymän myötä, ja olette nyt pysyvästi pahalla päällä? Joskus niin tapahtuu, olen kuullut. Mutta keskustelkaamme siitä enemmän illallisen jälkeen."
"Tehkäämme niin."

Ciryon haarukoi punajuuripaistosta suuhunsa mieli apeana. Hän miettii, olisiko jotain, mitä hän voisi sanoa saadakseen veljensä ja serkkunsa leppymään, mutta hän on vain poikanen kahden aikamiehen välissä, eikä hän keksi sellaisia sanoja, jotka voisivat tyynnyttää heidät molemmat. Aratan ja Meneldil eivät ole koskaan tulleet toimeen keskenään, ja nuorempana heidän riitansa johtivat usein nyrkiniskujen vaihtoon. Ja Ciryon tietää, että sekä isä että setä ovat tästä hämmentyneitä ja vihaisiakin, sillä toki kuninkaiden poikien pitäisi pystyä tekemään yhteistyötä keskenään jatkuvan riitelyn sijaan.

Jälkiruoan jälkeen vieraat alkavat hiljalleen poistua salista, mutta Ciryon jää niin kauaksi aikaa, että saattaa nähdä Mírielin (sillä niin hän neitoa mielessään kutsuu) nousevan pöydästä ja poistuvan veljiensä ja äitinsä kanssa salista. Hän seuraa tätä katseellaan ja toivoo, että neito kääntyy ja suo hänelle katseen, mutta niin ei tapahdu. Vasta Mírielin kadottua ovesta Ciryon huomaa Aratanin ja Meneldilin poistuneen, ja huolestuu. Hän nousee paikaltaan ja etsii Elenduria katseellaan. Veli on salin toisessa päässä puhumassa isän ja isoisän kanssa. Ciryon odottaa ja toivoo, että Elendur lähtee yksin, sillä hän ei halua puhua tästä asiasta isälle.

On kuin Elendur aavistaisi jonkin olevan vialla, sillä hän lähtee kuninkaiden luota ja astelee suoraan Ciryonia kohti. "Onko sinulla ollut mukava ilta?" hän kysyy.
Ciryon kohauttaa harteitaan. "Muuten kyllä, mutta Aratan ja Meneldil joutuivat sanaharkkaan, ja minä pelkään, että he ovat nyt jossakin jatkamassa sitä."
Elendur huokaa. "Ehkä meidän pitäisi antaa heidän selvittää itse omat välinsä. Toisaalta riitely ei kuulu juhlaan, enkä halua että isä pahoittaa mielensä juuri nyt. Tiedätkö, mihin he olisivat voineet mennä?"
"En, mutta Aratan loukkasi serkkumme vaimoa."
"Sitten se ei jää pelkkiin sanoihin. Katsotaan sivupihalta."

Elendur arvaa oikein, sillä riitaantuneet kuninkaanpojat löytyvät pieneltä kivetyltä sisäpihalta mittelemästä voimiaan miekat aseinaan. Vaikka Meneldil onkin tunnettu kiinnostuksestaan historiaa ja erilaisia ikivanhoja kääröjä ja kirjoituksia kohtaan, hän on myös harjoitellut miekkailua viime aikoina, eikä ole enää kovin paljon jäljessä Aratania siinä taidossa. Ehkä Aratan nyt ymmärtää, että hänenkin tulisi harjoitella useammin eikä vain luottaa lahjakkuuteensa.
"Te kaksi, lopettakaa heti paikalla!" Elendur komentaa. Paikalle on eksynyt yleisöä, muutamia vahdissa olleita sotilaita, ja ikävä kyllä muutamia vieraitakin, jotka varmasti tulevat kertomaan välikohtauksesta eteenpäin, ja niin se kantautuu isänkin korviin.
"Mehän vain urheilemme vähän!" huudahtaa Aratan. "Meneldil välttämättä halusi esitellä minulle taitojaan."
"Nyt ei ole tällaisen aika! Lopettakaa, ennen kuin tapahtuu jotakin ikävää."
Taistelu ei vaikuta leikkimieliseltä. Terät kalahtelevat toisiaan vasten kiivaasti, ja kumpikin mies hengittää raskaasti, kasvot punoittavat ja hiki helmeilee otsilla. He ovat ehtineet taistella jo hyvän tovin.

Kun sanat eivät tehoa, Elendur kävelee vakain askelin suoraan taistelijoiden luo. He perääntyvät vaistomaisesti aseettoman miehen tunkeutuessa heidän väliinsä ja laskevat miekkansa.
"Veljeni, olet ilonpilaaja!" huokaa Aratan. Hän heittää miekan maahan aseenkantajansa korjattavaksi, ja marssii takaisin ovesta sisään sanomatta enää kenellekään sanaakaan. Meneldil luopuu myös lainamiekastaan. Hän tulee Elendurin luo.
"Minä en toivonut tätä", hän sanoo, "mutta veljenne yllytti minua, ja katsoin, ettei minulla ollut vaihtoehtoa. Hän loukkasi vaimoani ja minun oli puolustettava hänen kunniaansa."
"Niin kuulin. Silti, olisin luullut teidänkaltaisenne järkevän miehen ymmärtävän sulkea korvansa veljeni puheilta. Te tiedätte millainen hän on."
"Kenties on aika, että joku vastustaa häntä ja opettaa hänet tavoille, kun te ja isänne ette näytä siihen pystyvän."
Elendur ei jatka kiistelyä, sillä hän tietää sen olevan turhaa. Meneldil on valmis jatkamaan väittelyä, vaikka aamunkoittoon asti, jotta saa siinä viimeisen sanan. Anárionin ainoa poika on ulkoa kohtelias ja hyvätapainen, mutta sisältä vähintään yhtä ylpeä ja jääräpäinen kuin Aratan.



A/N: Atalantë on yksi lukuisista nimistä Númenorille. Minusta se on kiinnostava, koska se muistuttaa niin paljon Atlantista. Mitä tulee tuohon kuunhohtoiseen linnanpihaan, minulla ei ole aavistustakaan, miten se onnistui vangitsemaan ne kuunsäteet. Tuo Elendurin tarjoama selitys on siis täysin itse sepittämäni ja tuskinpa teknisesti mitenkään mahdollinen, mutta tämähän on fantasiaa. ;) Siitä asuiko Ithilienissä haltioita noihin aikoihin, ei varmaankaan ole mitään tietoa, mutta Faramirin puheista Kahdessa tornissa saa sellaisen vaikutelman, että kyllä niitä ainakin joskus siellä eli.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Avatar
Leida
Puolituinen
Viestit: 385
Liittynyt: Pe Tammi 19, 2007 8:55 pm

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 4. luku 12.10.2014

Viesti Kirjoittaja Leida »

Minulla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan, jos seuraavat luvut ovat "kuninkaallista patsastelua". :D Päinvastoin, kuninkaallishypettäjä minussa kehrää tyytyväisenä. :) Olen tosin myös sitä mieltä, että sellaisten jännitteiden esiin tuominen kuin tässä luvussa esimerkiksi Aratanin välit serkkuunsa ja isäänsä ovat kyllä tärkeitä tapahtumia ja vievät hyvinkin ficciä ja juonta eteenpäin. Satun myös itse rakastamaan tuollaisia perhe- ja sukudraamoja. Ja toisaalta, jos itse kokee, että tarinassa on tyhjäkäyntiä, niin se on niitä asioita, joita ehkä voi jälkeenpäin kohtuullisen vähällä vaivalla muokata.

Jee, Isildurin pojat! Erityisesti kahden nuorimman Isildurin pojan luonteet avautuivat hienosti lisää tässä luvussa. Aratanin ja Isildurin (nuorempana) samankaltaisuus on mielestäni tosi herkullinen asetelma. Aratan on muutenkin tosi herkullinen hahmo. Se puhuu serkulleen mielestäni aika ilkeästi, mikä on siinä mielessä vaan hyvä, että syntyy loistavia jännitteitä. Isildur on myös mielestäni aika jyrkkä puhuessaan Aratanista, mikä on mielenkiintoista sekin. :) Kaiken kaikkiaan Aratan on jotenkin kauhean uskottava hahmo, esimerkiksi puhuessaan siitä, miten naiset suhtautuvat kuninkaan poikiin. Uskottavampaahan se nyt on, että oma erityisasema on noussut prinssille päähän kuin, että se ei ole noussut prinssille päähän. :)

Kuunhohtoinen linnanpiha -selitys upposi ainakin minuun täydestä. :) Ylipäätään kerrontasi tästä aiheesta on kauttaaltaan tosi vakuuttavaa. Katselinkin vähän aikaa sitten, että Loftiksessa olisi paljon luettavaa (mm. se sinun Isildurista kertova one-shottisi). Heti kun vaan on aikaa, niin lueskelen kyllä. :)

Tykkäsin tästä luvusta tosi kovasti! Jään innolla odottelemaan, että mihin suuntaan kaikki hahmojen välillä kehittyy. :)
Whoever said you can't fool an honest man wasn't one.
-Terry Pratchett: Making money

Vuoden Draama-ficcaaja 08, kommari 09, EpäLotR-ficcaaja 10
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 4. luku 12.10.2014

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Kommentoinnissa kesti, mutta olen täällä kuitenkin nyt! Minusta tämä oli oikein kiva luku. On hienoa, että hahmoihin ehtii tutustua, varsinkin kun tässä noita nimiä riittää (itse ainakin olen vielä välillä hukassa että kuka on kuka).

On kiva, miten avasit palantíreja ja niiden toimintaa. Siihen ei kirjoissa kuitenkaan päästä niin hyvin sisälle, ja tuohon maailmanaikaan ne olivat kuninkaalle tärkeä viestintäkanava. Edelleen tykkään huumoristasi tosi paljon, tuo vahinkokuva Marillësta pisti hihityttämään.

Kuten Leida sanoi, on mielenkiintoista miten Aratan ja Isildur muistuttavat toisiaan, ja se tekee myös Isildurin kiukun poikaa kohtaan todella aidoksi - eikös sitä sanota että samanlaiset perheenjäsenet eivät tule aina toimeen juuri samankaltaisuutensa takia? Ehkä Aratan muistuttaa Isilduria jostakin, jonka tämä mieluummin unohtaisi.

Tuo kuunvaloselitys oli kyllä minulle ihan uskottava, en olisi edes tajunnut ihmetellä sitä, ellet olisi maininnut. :wink: Ja kun taas taustat tietää, on hauska yksityiskohta miten Isildur olisi halunnut pitää pihan salaisuuden salaisuutena.

Minä ihan rupesin miettimään noita haltioita lukiessani, ja otitkin siihen sitten kantaa loppukommentissasi. Mutta jos heitä kerran oli Belfalasissa (tai jossakin siellä? kamalaa kun ei muista enää), miksi ei Ithilienissäkin. Luulisi, että salohaltiat olisivat levittäytyneet, koska tilaa kaiketi oli.

Oijoi, tuo Ciryonin Míriel muistutti minua niin Aragornista ja Arwenista :D Oliko tuo menneiden aikojen kaunottarien näkeminen jokin Isildurin suvun kirous? Ihan mahtava yksityiskohta (ainakin allekirjoittaneelle). Aratanin ja Ciryonin suhde on mielenkiintoinen, riehakas ja itsevarma isoveli haluaa opettaa ja kiusata pikkuveljeä, joka on arempi ja syrjäänvetäytyvämpi. Toimii aina. Pidän myös siitä, miten kuvaat Aratanin ja Meneldilin keskustelua Ciryonin kautta, tarkkailijan silmin. Paljastaa keskustelijoista paljon.

Minusta on hienoa, että Elendur tuntuu ymmärtävän Ciryonia ja että nämä tulevat ilmeisen hyvin toimeen. Jotenkin se, että Eledur tuli Ciryonin luokse ja päätti tehdä asioille jotakin tapahtuneesta kuultuaan, lämmitti minua kovasti. Näiden kahden vuorovaikutusta odotan innolla lisää. Tuo lopun kaksintaistelu oli aika jännä. Näillä pojilla on jotakin kitkaa enemmänkin välillään, ei luulisi että tuollaiseen ryhdytään kesken juhlien "pelkän" vaimon pilkkaamisen jälkeen.

Näin tällä kertaa. Jatkoa vain :)
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 4. luku 12.10.2014

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas kommenteista. Mukavaa että kuunvaloselitys upposi. ;) Minun on ollut taas vaikea ehtiä muokkaamaan vanhoja lukuja ja kirjoittamaan jatkoa samaan aikaan, mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa. Kirjoitan nyt lukua 49 mutta sen jälkeen tulee varmaan ainakin 2 lukua, mutta kun ne ovat kuosissa, ehdin varmaan postata tätä vähän säännölllisemmin.

Leida: Joo kyllähän minuakin kiinnostaa kaikki tuollainen ihmissuhdedraama, ja eipä tästä muuten olisi näin pitkää kyllä tullutkaan… Mutta jos ajattelee, että tämän ficin pitäisi kertoa Viimeisen liiton sodasta, niin kyllähän tässä ajaudutaan pahasti sivuraiteelle. Aratan on oikeastaan hyvin outo tapaus. Mutta enpä minä taida nyt lähteä analysoimaan häntä tässä yhtään enempää, etten tulisi kertoneeksi liikaa siitä, mitä ficissä tulee tapahtumaan. ;) Joo ja voit tietysti lukea niitä minun vanhempia ficcejäni, vaikka olen kyllä tässä ficissä päätynyt vähän eri ratkaisuihin kuin mitä olen kirjoittanut "Meneldilin kirje" one-shottiin… Se oli vain sellainen tutkiskeleva harjoitteluficci ennen kuin ryhdyin tähän pitkään projektiin ja siinä on varmaan jotain faktojakin ihan pielessä.

Nerwen: Minä ajattelin yhdessä vaiheessa laatia ficin alkuun sellaisen Kaari Utrio -tyyppisen hahmoluettelon, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että se vain sekoittaa turhaan, koska lopultakin tässä ficissä on tasan viisi keskeistä hahmoa, eli Isildur ja hänen vaimonsa ja poikansa. Eli muut nimet voi huoletta unohtaa. ;) On tosiaan mahdollista, että Aratanin holtiton käytös muistuttaa Isilduria hänen omasta villihköstä nuoruudestaan, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että häntä ärsyttää Aratanissa lähinnä se, ettei pysty kontrolloimaan tätä. Ja voi olla että sain tuohon Ciryon-kohtaukseen jotain inspistä Aragornin ja Arwenin tarusta. Olen jotenkin ajatellut että Tar-Míriel on vähän sellainen myyttinen hahmo dúnedainin keskuudessa, ja että monia naisia verrataan häneen, koska hän oli Númenorin historian kaunein nainen (KTK:n mukaan).

Okei, nyt sitten viidettä lukua kehiin. Tästä eteenpäin tämä ficci onkin aika Ciryon-painotteinen, sinne jonnekin lukuun 12 asti tms.. Minulle on hieman arvoitus, kuinka hän onnistui kaappaamaan tämän ficin haltuunsa tässä alkupuolella, mutta päästetään hänet nyt sitten irti että päästään eteenpäin. Bonuspisteet sille, joka huomaa, mikä kohtaus tässä luvussa on pöllitty suoraan Downton Abbeysta. :D


Viides luku: Tanssiaiset

Ciryon yrittää kovasti löytää huoneen, jonne Míriel on majoitettu. Hän hiiviskelee käytävillä, kurkkii ovista sisään, ja yrittää tehdä sen niin hienovaraisesti, ettei kukaan huomaa. Hän käy harvoin linnan eteläisissä huoneissa, sillä niissä ei yleensä ole asukkaita eikä mitään muutakaan mielenkiintoista. Hän ihmetteli pitkään, miksi linnasta tehtiin niin suuri, mutta nyt hän ymmärtää. Käytävillä kävelee vastaan lukuisia tuntemattomia ihmisiä, ei niin korkea-arvoisia, että he olisivat saaneet huoneet pohjoispuolelta, mutta kuitenkin nimekkäitä pikkuruhtinaita ja päälliköitä. He kaikki näyttävät tuntevan Ciryonin ja tervehtivät häntä ystävällisesti.

"Ciryon? Miksi ihmeessä hiiviskelet täällä?"
Ciryon pysähtyy kuullessaan vanhemman veljensä äänen. Kuinka tämä löysi hänet? Pettyneenä hän kääntyy. "Mitä nyt, Elendur? Enkö saa omassa kodissani liikkua missä haluan?"
"Et nyt, kun meillä on vieraita. Olen sitä paitsi luullut, että seikkailut eteläkäytävillä jäivät lapsuuteesi. Vai oletko muuttunut lapseksi jälleen?"
Ciryon ei vastaa, mutta lähtee seuraamaan Elenduria. Tämä johdattaa Ciryonin kuninkaan huoneisiin. "Isä kertoo meille nyt, mitä juhlissa tänä iltana tapahtuu."
"Eikö se ole selvää? Ensin syömme ja sitten tanssimme."
"Hän antaa meille listat neidoista, joiden kanssa meidän odotetaan tanssivan", Elendur sanoo.
"Eivätkö kavaljeerit saa yleensä valita daaminsa itse?"
"Eivät meidän tapauksessamme."

Elendur ja Ciryon astuvat suureen huoneeseen, jonka keskellä on tammesta valmistettu koristeellinen kirjoituspöytä. Ciryon ei muista koskaan nähneensä isäänsä istumassa sen takana, ja nytkin tämä seisoo pöydän vierellä, silmäillen jotakin paperia. Tuolissa pöydän takana istuu sen sijaan äiti, joka hypistelee käsissään kuninkaan yksinkertaista hopeakruunua ja koettelee sitä omaan päähänsä.
"Mitähän vieraat sanoisivat, jos ilmestyisin juhlaan tämä päässäni?" hän kysyy huolettomasti.
"Se on sinulle liian iso", toteaa kuningas irrottamatta katsettaan paperista.
"Pitäisin kyllä mieluummin Elendilmiriä. Tällaiset kruunut ovat minusta kovin vanhanaikaisia."
Isildur nostaa katseen poikiinsa. "Ja Aratan? Miksi en ylläty siitä, etten näe häntä täällä?"
"Yritin etsiä häntä Kivellä, mutta en löytänyt", vastaa Elendur. "Tämän minä sen sijaan löysin, kuljeskelemasta eteläkäytävillä kaikkien vieraidemme keskellä."
"Niinkö?" kuningas katsoo Ciryonin hieman yllättyneenä. "Yrititkö sinä tutustua vieraisiimme? Löytää kenties uuden ystävän heidän joukostaan?"
Ciryon epäröi. "Ehkä, atar."
"Oletko tavannut Orthancin Arodonin pojan? Hän on suurin piirtein sinun ikäisesi ja voisitte keksiä paljon hauskaa tekemistä yhdessä."
"Mutta atar, Thorion on tuskin viidentoista!"
"Niin? Minusta sinun pitäisi viettää enemmän aikaa ikäistesi kanssa, sen sijaan että seurailet vain Aratania ja hänen ystäviään, jotka suoraan sanottuna eivät ole sinulle soveliasta seuraa."

Ciryon ei voi muuta kuin tuijottaa isäänsä, hämmentyneenä siitä, että tämä todella kuvittelee hänellä voivan olla jotain yhteistä pienen Thorionin kanssa, joka on varmaan vasta viime kesänä hennonut luopua keppihevosestaan.
"No niin, aloittakaamme sitten", isä jatkaa. "Kuten tiedätte, emme tietenkään järjestäneet näitä juhlia pelkästään huvin vuoksi. On tietysti hienoa ja juhlimisen arvoista, että Elendur on jo kokonaisen vuosisadan ikäinen, mutta meidän on myös huolehdittava siitä, etteivät siteemme toisiin sukuihin löysty asuessamme tässä suuressa maassa etäällä toisistamme."
"Ja te pojat olette tietysti omalta osaltanne velvollisia pitämään huolta hyvistä suhteistamme muihin ruhtinaisiin", jatkaa kuningatar.

Isä poimii pöydältä kaksi paperia ja ojentaa toisen Elendurille ja toisen Ciryonille. "Siinä ovat listattuna illan tanssit ja teidän daaminne. Neuvottelut neitojen vanhempien kanssa olivat pitkälliset, mutta pääsimme viimein yhteisymmärrykseen."
Ciryon tuijottaa listaansa. Siinä on kolme nimeä, joista kaksi kuuluu hänen serkuilleen. Serkut ovat aina hyväntahtoisuuttaan tanssittaneet häntä juhlissa, aina siitä asti kun hän oli viiden tai kuuden ikäinen. Silmänurkastaan hän näkee, että Elendurin listassa nimiä on ainakin kymmenkertainen määrä, jokainen tanssi on jollekulle varattu. Ciryon nolostuu. Tämänkö takia hän harjoitteli tanssimista viikkotolkulla ennen näitä juhlia? "Kuka on Brethil?" hän kysyy tuntemattomasta nimestä.
"Hän on isoäitisi seuraneiti", äiti sanoo.
Ciryon luo tyrmistyneen katseen vanhempiinsa.
"Ei hän ole kovin vanha", äiti lisää.
"Nämä kaikki ovat minua vanhempia. Paljon vanhempia. Eikä kukaan ole sellainen… sellainen, jollaisia Elendurin listassa on", valittaa Ciryon.
"Kai sinä ymmärrät, senya, että olet kaikkien maamme ruhtinaiden silmissä yhä lapsi? Et ole täysi-ikäinen, etkä varsinkaan täysimittainen mieleltäsi ja ruumiiltasi. Tuskin kukaan ruhtinaista ja heidän rouvistaan tuli edes ajatelleeksi, että sinäkin haluaisit tanssia. Totta puhuen, minäkin olen yllättynyt. Olisitko sinä halunnut pidemmän listan? Sinähän olet yleensä mennyt nukkumaan viimeistään kolmannen tanssin jälkeen."
Ciryonille riittäisi hyvin yksi nimi, mutta hänellä ei ole rohkeutta myöntää, kenelle sen nimen tulisi kuulua.
"Tämä lista ei tarkoita, ettet saisi tanssia kenenkään muun kanssa", jatkaa isä. "Jos näet vapaan neidon, mene ja kysy häntä. Saat tehdä niin kuin itse haluat."
"Minä antaisin kyllä mielelläni Ciryonille muutaman neidon listaltani", Elendur sanoo. "En tiennyt, että Keski-Maassa on näin paljon ylhäisiä naimattomia naisia. Epäilen, jaksanko edes tanssia näin monen kanssa."
"Tietysti sinä jaksat", sanoo kuningas. "Nuoruudessani minä tanssin parhaimmillani 50 eri naisen kanssa yhdessä illassa."
"Ja olit siinä touhussa niin nopea, että useimmat näistä arvon neidoista tuskin huomasivat, mitä heille oli juuri tapahtunut, kun olit jo kumartelemassa seuraavalle", toteaa Marillë.
"Onhan siinä toki riskinsä", jatkaa kuningas esikoiselleen. "Jos et kunnolla katso, ketä tanssitat, saatat vielä päätyä avioon jonkun suulaan ja kopean naisen kanssa, joka jatkuvasti muistuttelee sinua menneistä virheistäsi, ja huomaat tämän vasta sitten, kun on liian myöhäistä."

Huoneen ovi aukeaa ja Aratan kiirehtii sisään. "Jäinkö jostakin paitsi?" hän kysyy.
Kuningas poimii kolmannen listan pöydältä. "Tässä on lista neidoista, joiden kanssa sinun toivotaan tanssivan. Tarkemmin sanottua se on lista neidoista, jotka toivovat sinun tanssivan heidän kanssaan. Jostakin syystä jokainen ruhtinas näki tarpeelliseksi korostaa, että toive oli nimenomaan tyttären, ei hänen."
"Kiinnostavaa", Aratan sanoo ja ojentaa kätensä.
"Itse asiassa luulen, että sinun olisi viisaampaa olla tanssimatta kenenkään kanssa tänä iltana. Minä en ole antanut sinulle anteeksi niitä viime kesän tapahtumia."
"Mutta ette varmastikaan halua tuottaa pettymystä ruhtinaille ja heidän tyttärilleen?"
"En totisesti", kuningas sanoo ja luovuttaa vastahakoisesti listan Aratanille.
Ciryon näkee, että Aratanin tanssilista on yhtä täynnä nimiä kuin Elendurin. Hän on iloinen, että ehti taittaa oman listansa ja piilottaa sen taskuunsa ennen Aratanin tuloa, sillä tämä olisi varmasti nauranut naamansa punaiseksi sen nähdessään.

* * *

Ciryon on todella odottanut näitä tanssiaisia. Kun sellaiset viimeksi järjestettiin, hän oli kiinnostuneempi tarjolla olleesta ruuasta kuin neidoista. Tänä iltana hän ei tahdo saada palaakaan alas. Isä sanoi, että hän voisi hakea ketä tahansa neitoa tanssimaan, jos siihen tulisi tilaisuus. Ciryon ei pysty kuvittelemaan, miten sellainen voisi onnistua. Hän tietää, että olisi helpointa piiloutua veljien taakse ja toivoa, että ilta menisi ohi mahdollisimman nopeasti. Sitten hän voisi unohtaa pettymyksensä ja palata jatkamaan yksitoikkoista elämäänsä kirjojen ja opintojen parissa kunnes kuolisi.

Hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan onnistu, sillä Elendur ja Aratan joutuvat tanssimaan koko illan. Ciryon seisoskelee seinän vierellä yksin. Ainoa, joka pysähtyy juttelemaan hänen kanssaan, on hänen palvelijansa Targon, joka on onnensa kukkuloilla päästyään tarjoilemaan näin hienoon juhlaan. Hän on nuori, samanikäinen kuin Ciryon, eikä kovin taitava työssään. Oikeastaan Ciryon pitää Targonia tomppelina, mutta sietää tätä, koska tämän toilailuja on hauska seurata.

Nytkin Ciryon huvittaa itseään katselemalla, kuinka yrmeä hovimestari Iorphen ottaa Targonin puhutteluunsa. He yrittävät kätkeytyä salin seinälle asetetun patsaan taakse, mutta Ciryon kuulee helposti, kuinka Iorphen moittii Targonia tavasta, jolla tämä on tarjoillut pikkuleipiä juhlaväelle. Targon on näet tyrkyttänyt niitä hieman liian innokkaasti ja kehunut samalla, kuinka hyviltä ne maistuvat.
"Oletko sinä menettänyt järkesi? Olet palvelija etkä mikään kauppamatkustaja!" Iorphen ärisee.
Targon erehtyi jo illallisella kaatamaan eräälle ruhtinattarelle viiniä tämän vasemmalta puolelta, mikä järkytti hovimestaria niin, että tämä tuskin saa nukuttua lainkaan muutamina seuraavina öinä.

Nuorukainen kääntää katseensa takaisiin tanssiviin pariskuntiin. Ja äkkiä hän huomaa neidon: Mírielin ja hänen liehuvan vaalean tukkansa, joka tuikkii tähtien lailla kynttiläkruunujen alla. Ja mies, joka häntä tanssittaa, on Aratan, eikä tämä näytä lainkaan niin pitkästyneeltä kuin yleensä. Aratan katsoo neitoa suoraan silmiin, sanoo tälle jotain, hymyilee. Neito hymyilee takaisin, hänen kasvonsa säteilevät. Äkkiä viha kuohahtaa Ciryonin rinnassa, viha omaa veljeä kohtaan. Aratan sanoi eilen, ettei hän välitä Mírielistä, että häntä kiinnostaa vain Tarawen, mutta nyt kaikki näyttää muuttuneen. Ciryon haluaisi marssia veljensä luo ja riistää neidon tämän käsivarsilta väkivalloin. On väärin, että Aratan saa tanssia Mírielin kanssa, mutta ei Ciryon, joka oikeasti pitää neidosta.

"Näytät kovin yksinäiseltä täällä."
Äänettömästi kuin varjo on kuningas ilmestynyt Ciryonin vierelle. Nuorukainen ei käänny katsomaan isäänsä.
"Etkö tulisi salin etuosaan, missä me muut istumme seuraamassa tanssia ja puhumassa tärkeistä asioista?"
Ciryon yrittää niellä raivonsa. "Ehkä myöhemmin", hän vastaa ääni hieman vavahtaen.
"Jokin painaa mieltäsi", toteaa kuningas.
"Minulla on ihan hauskaa", valehtelee Ciryon. Hän katselee maahan, jotta hänen kasvonsa eivät pettäisi häntä.
"Ennen kuin tulin tähän, sinun silmäsi seurasivat Aratania, ja tuota pohjoisen neitoa, jota hän tanssittaa."
"Kunhan nyt jotakin katselin."
"Tuo on Fornostin Caladaerin tytär. He ovat kaunista väkeä. Ja tytär muistuttaa hieman Tar-Mírieliä."
Isä on tietysti arvannut kaiken. Ciryon nostaa katseensa, etsii pakotietä. Hän voisi väittää tarvitsevansa raitista ilmaa ja suunnata ulos sivuovesta, josta pääsee etupihalle. Siellä on paljon väkeä ihastelemassa kuun valossa hehkuvaa kiveä, josta linnan muurit on rakennettu.
"Jos tahdot tanssia hänen kanssaan, mene hänen luokseen ja pyydä häntä, kun tämä kappale on soitettu loppuun."
"En minä tahdo tanssia hänen kanssaan."
"Kasvosi kertovat muuta. Mikä sinua pidättelee? Me kaikki olemme joskus ihastuneet ensimmäisen kerran, eikä siinä ole mitään häpeämistä."
"En ole lainkaan ihastunut! Sitä paitsi hän kieltäytyisi, koska pitää minua lapsena."
"Oletko nähnyt sen ennalta vai kuvitteletko vain? Et saa koskaan tietää, ellet kysy. Vai haluatko, että minä teen sen puolestasi?"
"Ei, ei, atar. Minä teen sen itse."

Ciryon kauhistuu tajutessaan, mitä juuri sanoi. Mutta hän ei voi kestää ajatusta siitä, että isä ryhtyisi hänen puhemiehekseen. Kaikki valtakunnan neidot nauraisivat hänelle, ja hänestä tulisi pilkan aihe pitkäksi aikaa.

Sitten haltiat lopettavat soiton. Ciryonin sydän hakkaa hänen korvissaan. Hän katsoo, kuinka Aratan palauttaa neidon tämän ystävättärien luo salin toiselle puolelle.
"Pidä kiirettä, ennen kuin joku toinen vie neidon sinun silmiesi edestä."
Kuinka Ciryon toivookaan, että isä lakkaisi sekaantumasta hänen asioihinsa. Mutta isä sekaantuu aina kaikkeen. Ei ollut niin pientä asiaa, etteikö Minas Ithilin valtias olisi katsonut sen kuuluvan jollakin tavalla itselleen.

Ciryon ottaa askeleen, sitten toisen. Kolmannen jälkeen kävelemisestä tulee hieman helpompaa. Hän on puolivälissä salia, sitten vähän sen yli. Neito istuu ystävättäriensä luona, leyhyttää viuhkalla kasvojaan. Hänellä on yllään vaaleanpunaista ja valkoista ja hän näyttää ruusulta. Ciryon odottaa, toivoo, että jostakin porhaltaisi toinen nuori urho, joka kaappaisi Mírielin mukaansa, mutta niin ei tapahdu. Koko ajan hän lähestyy neitoa, vilkuilee sivuilleen ja miettii, että nyt hän ehtisi vielä vaihtaa suuntaa ja teeskennellä olevansa matkalla jonnekin muualle.

Sitten on liian myöhäistä. Neito huomaa Ciryonin, pieni hymy nousee hänen huulilleen. Ciryon pysähtyy neidon eteen, kumartaa kuin tämä olisi kuningatar, ja alkaa puhua. "Suokaa anteeksi röyhkeyteni, sillä tiedän, ettei nimeäni ole teidän tanssikortissanne, mutta ajattelin, että jos sattuisi olemaan niin, ettei teillä ole ketään toista seuraavan tanssin ajaksi, niin kenties voisitte olla niin ystävällinen, että soisitte minulle sen ilon, että lähtisitte minun kanssani."
Míriel katsoo Ciryonia silmiin, koko ajan hymyillen. "Sopii, mutta yhdellä ehdolla."
Ciryon ei odottanut tällaista vastausta. Hän seisoo hetken häkeltyneenä ennen kuin kysyy. "Mikä se on?"
"Se, että tanssitte ystävättärieni kanssa minun jälkeeni."
Ciryon huomaa vasta nyt kunnolla ne kaksi muuta neitoa, jotka istuvat Mírielin kummallakin puolella. Toinen on ruskeaverikkö, toisen hiukset ovat yönmustat, niin kuin melkein kaikilla Gondorissa. "Mielelläni", Ciryon vastaa ihmetellen. Haluavatko naiset sittenkin tanssia hänen kanssaan?
"Sitten menemme!" huudahtaa Míriel ja nousee. Hän ojentaa kätensä ja Ciryon tarttuu siihen. Hän johdattaa neidon salin keskelle samalla, kun soitto alkaa uudelleen.
"Meille kerrottiin, että Isildurin nuorin poika on kymmenkesäinen", sanoo Míriel. "Mutta tehän olettekin jo miehuuteen kasvanut."
"Olen kahdenkymmenen", Ciryon tarkentaa.
"Kymmenen vuotta sinne tai tänne, sanoisimme muuten. Mutta tässä asiassa nuo vuodet tekevät suuren eron! Kuka te olette, kuninkaanpoika, ja miksi seisoitte niin kauan yksinänne tuolla salin toisella puolella? Katsantonne oli kovin synkeä, ja me mietimme, että onko teidän luontonne sellainen vai yritittekö hurmata neidot sillä tavoin. Monet meistä pitävät vakavista miehistä, ja ehkä halusitte tehdä meihin vaikutuksen."
"Ei se ollut tarkoituksellista", vastaa Ciryon hämillisenä, "mutta en minä myöskään ole mieleltäni synkkä."

Ciryon on epävarma, hermostunut. Hän ei ole koskaan ollut näin lähellä nuorta naimatonta naista. Hänen sydämensä hakkaa, ja hän pelkää sekoavansa askelissaan ja tallaavansa neidon varpaille. Mutta Míriel ei näytä huomaavan mitään. On Ciryonin onni, että neito on puhelias ja täysin tyytyväinen, kun Ciryon silloin tällöin vastaa hänelle muutamin sanoin. Ciryon ei itse keksisi mitään sanottavaa.
"Pohjoisessa kerrotaan paljon Isildurin pojista. Sanotaan, että he ovat pitkiä ja kauniita, ja että vanhin heistä on kuin nuori Elendil. Mutta puhutaan myös, että Isildur kouluttaa heistä mahtavia sotureita ja että hän ei päästä poikiaan naimisiin, ennen kuin nämä ovat nitistäneet joka ikisen Gondorissa vaeltavista örkeistä. Onko tämä totta? Oletko sinäkin jo joutunut tekemisiin niiden inhottavien otusten kanssa?"
"Minä en ole ollut örkkijahdissa, koska isän mielestä en ole valmis. Mutta veljeni ovat kyllä, varsinkin Elendur, sillä hän on meistä taitavin taistelija. Aratan olisi melkein yhtä hyvä, mutta hän ei jaksa harjoitella."
"Aratan on hyvin komea… mutta teistäkin tulee sellainen! Harjoitelkaa sitä synkkää ilmettänne - siitä tulee vielä teidän valttikorttinne jonakin päivänä."
Kappale päättyy ja Ciryon vie neidon takaisin tämän ystävättärien luo. Toinen näistä nousee ja Ciryon joutuu palaamaan melkein heti takaisin tanssilattialle. Hän on jo hieman kuumissaan, ja hän tuntee kuinka valkoinen silkkipaita liimautuu rintakehään tummansinisen takin ja viitan alla. Tämä neito ei ole yhtä puhelias kuin Míriel, mutta hänen kasvoillaan on tyyni, tyytyväinen ilme, kun Ciryon asettaa kätensä hänen vyötärölleen.

Kestää pitkään, ennen kuin Ciryon pääsee vetämään henkeä raikkaaseen ulkoilmaan. Kun hän on saanut Mírielin ystävättäret tanssitettua, jostakin löytyy kolme uutta neitoa, jotka välttämättä haluavat tanssia, ja heidän jälkeensä neljä, ja heidän jälkeensä vielä kaksi. Kun Ciryon vihdoin pääsee ulos viileään yöhön, hän nojautuu valkeaa muuria vasten ja hengittää syvään. Hänen sydämensä pamppailee edelleen, mutta nyt silkasta uupumuksesta.

Pihalla on yhä paljon ihmisiä. Ryhmä haltioita on kokoontunut Valkoisen Puun ääreen laulamaan merentakaista maista ja puun historiasta. Ciryon näkee vanhempansa. Isä vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä itseensä. Hän kaappaa äidin syliinsä takaapäin ja nauraa. Äiti pyristelee vapaaksi, mutta kääntyy ja he suutelevat, vaikka pihalla on paljon väkeä. Ciryon kääntää katseensa pois. On kummallista, etteivät he noin vanhoinakaan osaa vielä hillitä itseään ihmisten edessä.

Aratan ilmestyy jostakin Ciryonin vierelle. Hän huojahtelee hieman kävellessään.
"No, saitko mitä halusit?" hän tivaa Ciryonilta.
Ciryon kohauttaa olkapäitään.
"Minä sanoin sille pohjolan neidolle, että olet häneen lääpälläsi. Ihme, että hän suostui tanssimaan kanssasi!"
"Etkä sanonut! Ethän?" Ciryon henkäisee kauhuissaan.
"Sanoin minä. Vai sanoinko? Ainakin minun piti sanoa. Taidan mennä kysymään häneltä, että sanoinko niin."
"Minusta sinun pitäisi mennä nukkumaan. Ennen kuin isä huomaa, missä kunnossa olet. Eihän sinulla ollut lupaa juoda viiniä noin paljon!"
"Minusta näyttää, ettei arvoisa kuninkaamme huomaisi tänä iltana mitään, vaikka itse Sauron tulisi ja ryhtyisi tanssimaan piiriä Valkoisen Puun ympärillä noiden haltioiden kanssa."
Ciryon seuraa veljensä katsetta ja näkee vanhempiensa suutelevan yhä.
"Minusta olisi siltikin hyvä idea mennä nukkumaan."
"Saatat kyllä olla oikeassa. Olen aika väsynyt. Ei ole helppoa tanssia kaikkien noiden kaakattavien kanojen kanssa. Kuka heitä jaksaa selvin päin kuunnella? 'Oletteko te koskaan tappanut örkkiä? Oih, ettehän antanut sen kärsiä?'" Aratan sanoo kimeällä äänellä. Hän pyörittää silmiään. "Menen nukkumaan, että jaksan tätä touhua vielä huomennakin."

Aratan lähtee. Ciryon nojaa muuriin vielä hetken, mutta päättää sitten seurata veljeään. Käytävällä hän melkein saavuttaa veljensä, ja huomaa, ettei tämä suinkaan ole menossa nukkumaan yksin. Hänellä on käsipuolessaan yksi Lebenninin ruhtinaan tyttäristä, ei kuitenkaan Tarawen. Ciryon pysähtyy, ja odottaa kunnes heidän äänensä katoavat linnan uumeniin. Hän ei voi olla ihmettelemättä, kuinka ajattelemattomia nämä kumpikin ovat. Siitä huolimatta hän ei aio kertoa näkemästään kenellekään.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin