Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMIS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 19. luku 1.3.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi että.

Jos nyt kuitenkin ihan aluksi sanon, että on tosi harmi kun ihmiset eivät halua kommentoida tätä. Olet tehnyt ison työn ja teksti on mahtavaa, hahmot hienoja ja tarina aivan ehdottomasti jakamisen arvoinen, koska tästä ei ole kirjoitettu aiemmin. Isildur ansaitsee kyllä tulla kaikkien tietoisuuteen, ja sinä olet tehnyt loistavaa työtä häntä kuvatessasi. Totta kai haluan lukea tämän loppuun, jos tosiaan aiot tänne postaamisen lopettaa.

Mutta sitten tähän lukuun, josta taas kerran tykkäsin paljon. Tunnelma oli ihan käsinkosketeltava, sellainen pingottunut rauha, suru ja pelko vallitsi kaiken aikaa. Olet saanut tuollaisen epätietoisuuden, ahdistuksen ja toivottomuudenkin punottua tosi kauniisti yhteen. Tätä lukiessa tuli vähän sellainen fiilis kuin olisi surutaloon kävellyt, hiljainen ja alakuloinen. Teksti imi heti mukaansa, ehkä tehokkaammin kuin mikään luku tätä ennen, sillä heti parin ensimmäisen lauseen jälkeen olin tässä sisällä enkä olisi päässyt helpolla irti (onneksi sain lukea rauhassa kaiken ja kadota Keski-Maahan!).

Pidän tosi paljon siitä, miten tämä luku nosti pinnalle Isildurin ja Anárionin suhteen. He ovat toki olleet tekemisissä aiemminkin tämän aikana, mutta jotenkin tuo tilanne ja koko heidän kanssakäymisensä muistutti heti siitä, keitä he ovat maailmalle, toisilleen ja itselleen. Anárionin "isoveli" ja piristysyritykset olivat jotenkin katkeralla tavalla aivan ihania. Heidän keskustelunsa ja veljeytensä tuntui pitävän tätä lukua kasassa, sillä he puhuvat sekä alussa että lopussa.

Käsittelit myös Yúlanerin kuolemaa todella hienosti, ja eri hahmojen suhtautumista siihen - sekin oli tämän luvun kantavia teemoja.

Kaiken kaikkiaan tämä luku oli ehkä tähänastisista paras. Kiinteä kokonaisuus, tunnelma toimi, hahmot ja hahmojen suhteet toimivat, tapahtumat toimivat. Kaikki oli uskottavaa ja todella hyvin kuvattu, tasapainossa.

Kyllä, haluan ehdottomasti lukea kaiken! :D

Ja niin, tuosta Tuomiovuoresta piti vielä sanomani, että Isildur kyllä sopii nimen antajaksi todella hienosti! Juuri näin canonia pitääkin käyttää omiin tarkoituksiinsa.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 19. luku 1.3.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No, luultavasti postailen tänne vielä muutaman luvun, kun en nyt kuitenkaan saa tuota loppuficciä valmiiksi ihan lähiaikoina. On tavallaan helpompi valmistella sitä luku kerrallaan. Olen nyt joka tapauksessa aika kiireinen tässä lähiviikkoina, joten voi olla, etten joka viikko edes ehdi postata uutta lukua. Mutta varmaan jossain vaiheessa saan ficin sellaisen kuntoon, että voin lähettää sen kokonaisena sinulle. :) Ja minusta Isildurin tarina on kyllä todellakin sellainen, että kaikkien pitäisi tuntea se. En kyllä kauheasti ihmettelisi vaikka hänen elämästään jonakin päivänä tulisi elokuva tai tv-sarja, jos copyright sen mahdollistaa. No, ehkä olen vain liian syvällä tässä niin että kaikki tuntuu nyt mahdolliselta, mutta ei siitä mihinkään pääse, että hän on todella kiinnostava hahmo.

Hauskaa, että pidit tuosta luvusta 19 niin paljon. Minä en ainakaan alkujaan pitänyt sitä kovin erikoisena, mutta sitten kun sain muokattua sitä, se alkoi toimia vähän paremmin. Ja minun on tehnyt mieli kirjoittaa Anárionista enemmänkin, mutta kaikkea tähän ei oikein ole saanut mahdutettua. Tässä luvussa hän nyt sitten onneksi pääsi vähän enemmän esiin. Hän on kuitenkin todella tärkeä hahmo puolustaessaan Gondoria ne vuodet, jotka Isildur viettää pohjoisessa.

Tässä kävi melkein niin kuin leffoissa, että sankarin paras kaveri/ikuinen ystävä unohdettiin heti kun hän oli heittänyt henkensä, mutta muistinpas sitten jälkikäteen lisätä hieman hänen kuolemansa käsittelyä tähän. :) Nuo on juuri sellaisia seikkoja, joiden vuoksi minä tarvitsen niin paljon aikaa ficin työstämiseen vaikka teksti olisi varsinaisesti jo kasassa.


Okei, seuraavaksi tässä ficissä alkaa eräänlainen välivaihe. Nimittäin kuten jo totesin, Isildur perheineen lähtee seilaamaan nyt pohjoiseen ja viettää siellä useamman vuoden. Ja olen onnistunut käyttämään aika mittavasti lukuja siihen reissuun. Suhtaudun noihin lukuihin ristiriitaisesti, koska ne ovat tavallaan sekä turhia että välttämättömiä, koska Tolkien vihjaili jonkin verran siitä, mitä noina vuosina tapahtui, enkä voi jättää niitä asioita käsittelemättä. Toisaalta tuntuu hölmöltä että he menevät viettämään sinne rauhaisaa perhe-elämää vaikka sota on justiinsa syttynyt. Mutta en ole keksinyt tuohon mitään järkevää ratkaisua, joten siirryn postaamaan tämän seuraavan luvun. :)



20. luku: Valapatot

Meri ei ole niin uhkaava kuin Elendur on pelännyt. Laivassa on melkein miellyttävää matkustaa, vaikka meren tuoksu ja tuulessa pullistuvat purjeet tuovatkin mieleen ikäviä muistoja vuosien takaa. Mutta viime päivien tapahtumat ovat saaneet menneisyyden varjot haalistumaan, eivätkä ne enää satuta niin kuin onnellisempina aikoina.

Sää kirkastui Anduinin käännyttyä länteen, ja nyt heidän yllään kaartuva taivas on sininen ja paljas, vain muutamat valkeat haituvat juovittavat sitä siellä täällä. Synkeän harmaa pilvilautta ja sen alainen varjo ovat jääneet itään matkalaisten selkien taakse. Se on heille kaikille helpotus. Sauron luo pilven tulivuorensa avulla, jotta hänen örkkinsä pystyisivät taistelemaan, oli sitten yö tai päivä, puhumattakaan niistä hirveistä olennoista, jotka tulivat tyhjästä ja lannistivat sotilaiden taistelutahdon kylmällä kauhullaan. Elendur ei tahdo muistella niitä, ja toivoo, ettei kukaan enää tule kysymään häneltä, kuinka hän keksi niiden pelkäävän tulta.

Se oli tapahtunut sattumalta. Elendur oli määrännyt lisää soihtuja ja tulia muurille, koska tiesi valon häikäisevän örkkejä ja heikentävän niiden osumatarkkuutta. Rientäessään muurilla soihtu kädessään hän tunsi osuvansa johonkin, ja vaikka hän ei nähnytkään mikä se oli, samalla hetkellä hän kuuli korvia riipivän kirkaisun aivan vierestään, ja ilma tuntui äkkiä lempeämmältä, ikään kuin pohjoisesta käyvä viima olisi nopeasti tyyntynyt. Ymmärtämättä täysin mitä teki, hän vei soihtuja sotilaille, jotka yhä kyyristelivät lamaantuneina paikoillaan, ja tulien lämpö tuntui palauttavan heidän taistelutahtonsa.

Vasta paettuaan muurilta ja nähtyään isänsä mustakaapuisten olentojen piirittämänä, hän ymmärsi, että olennot olivat samoja, joka olivat aiheuttaneet muurilla koetun kylmyyden ja kauhun. Aaveet olivat pukeneet kaavut ylleen, kenties paljastaakseen hahmonsa kuninkaalle, eivätkä ne näkyvinä olleet yhtään vähemmän pelottavia kuin näkymättöminä. Elendur heitti soihdun isälleen viime hetkellä. Jos hän olisi lähtenyt muurilta vähän aiemmin, olisi hän varmasti ehtinyt pelastaa Yúlaner-enonkin.

Matka pitkin Lebenninin rannikkoa kestää vain hetken, sillä heidän on määrä pysähtyä Linhirissä. Isä aikoo vierailla kaikissa suurimmissa kaupungeissa ja kylissä kertomassa kansalle, mitä on tapahtunut ja kehottaa samalla jokaista asekuntoista miestä liittymään kiireesti Anárionin joukkoihin. Käsky on jo kiirinyt ympäri Gondoria nopeiden ratsulähettien viemänä, mutta ei olisi pahitteeksi jos myös toinen kuninkaista kävisi levittämässä sanaa ja antamassa ensikäden tietoa tapahtuneesta. Itään noussut varjo näkyy pitkälle länteen, ja täyttää ihmisten mielet pelolla ja ihmetyksellä.

Matkaan lähti miehistön lisäksi vain pieni joukko matkustajia. Elendur ei ottanut muita palvelijoita mukaansa kuin aseenkantajansa Estelmon. Tämä lähti mielellään, vaikka joutuukin nyt eroon perheestään, eikä kukaan tiedä kauanko ero kestäisi. Estelmolla on kaksi vanhempaa veljeä, ja he lienevät jo matkalla Osgiliathiin isänsä kanssa Anárionin joukkoja täydentämään.

Ohtar-parka ei ole tottunut mereen. Hän pitelee tiukasti kiinni kaiteesta, ja katselee laivaa epäluuloisena, ikään kuin odottaisi tuulenpuhurin repivän purjeet riekaleiksi ja katkovan mastot hetkenä minä hyvänsä, vaikka sää on melkein tyyni. Alkumatkasta hän näytti pahoinvoivalta, mutta nyt väri on palannut hänen kasvoilleen. Hän maleksii kuninkaansa lähettyvillä siinä toivossa, että saisi tältä jonkin tehtävän aikansa kuluksi, mutta turhaan. Isä on seissyt melkein koko matkan ulappaa katsellen. Elendurkin katsoo etelään kohti Umbaria, sillä olisi vain ajan kysymys, kun sieltäkin hyökättäisiin. Sauron ei tyytyisi taistelemaan pelkästään yhdellä rintamalla. Välillä Elendur on näkevinään mustan purjeen häivähdyksen horisontissa, mutta kun hän räpäyttää silmiään, näky on poissa. Vain pelko jää.

Ciryon ilmestyy Elendurin vierelle. "Minua surettaa, kun ajattelen mitä örkit tekevät Tar-Mírielin kuvalle", hän lausahtaa synkästi.
"Älä sitten ajattele sitä", Elendur tokaisee. Ciryon on kaiken aikaa ollut huolissaan vain siitä, mitä heidän kodilleen on tapahtunut. Se, että Sauron on palannut, ei näytä juuri järkyttäneen hänen pientä maailmaansa.
"Menetin melkein kaikki tavarani ja vaatteeni. Minun huoneessani Osgiliathissa oli vain sellaista tavaraa, jota en oikeastaan tarvinnut tai josta en pitänyt. Tämä viittakaan ei ole kovin lämmin. Mistähän voisin saada uuden?"
"Ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla on. Kun saavumme pohjoiseen, tarvitsemme joka tapauksessa uusia vaatteita, sillä ilma siellä on kylmempi. Miksi murehdit tavaran perään? Eikö tärkeintä ole, että henkemme säästyi?"
"On tietysti. Mutta Minas Ithil oli minun kotini. Kun Númenor tuhoutui, te sentään ehditte ottaa kaikki tärkeimmät tavaranne mukaan laivoihin."

Elendur huokaa. Ciryon on joskus aivan uskomaton, mutta mitä muuta voi odottaa pojalta, joka on elänyt suojattua elämää yltäkylläisyyden keskellä? Vanhemmat ovat aina hemmotelleet häntä, koska hän on heistä nuorin, ja samalla kasvattaneet hänestä ylpeän ja turhamaisen pikku prinssin, joka tuskin ymmärtää, mitä on olla dúnadan, lännen ihminen. He ovat pelastuneet Númenorin tuhosta, ja on heidän tehtävänsä vaalia sen muistoa tässä rikkinäisessä maassa, jossa viisaus ja vaatimattomuus ovat harvinaisia hyveitä.

"Ciryon, etkö ymmärrä, että on arvokkaampiakin asioita kuin tavarat? Me olisimme niiden sijaan mieluummin pakanneet mukaamme vuoret, virrat ja niityt; Meneltarman ja sinisenä säihkyvän Sirilin, kultaiset mallornit, visertävät linnut ja villieläimet, jos se olisi ollut mahdollista. Ne esineet, jotka saimme pelastettua, ovat vain alati haalistuva muisto menneestä, joka pikemminkin satuttaa kuin tuo lohtua. Minä en vertaisi Minas Ithilin menetystä Númenorin menetykseen, vaikka sinä ehkä kuvittelet, että kyse on samankaltaisesta asiasta."
"En minä niin kuvittele. Mutta kuinka minä voisin ymmärtää? Minä haluaisin tietää enemmän, mutta en saa vastauksia. Aina kun kysyn sinulta tai isältä, millaista oli seistä laivan kannella, kun tuhon hetki koitti, te ette suostu puhumaan."
"Arpeutuneita haavoja on turha repiä auki. Mutta jos todella haluat tietää, kysy isoisältä, kun saavumme Annúminasiin. Olen kuullut hänen laativan kirjaa Akallabêthistä, ja luulen että saat siitä haluamasi vastaukset, jos hän sallii sinun lukea sen."
"Hänkö kirjoittaa muistoistaan? Minä luulin, että juuri hän sai sieluunsa pahimmat haavat. Hänellä ei ole edes omaa laivastoa, vaikka asuu järven rannalla, ja siitä järvestä pääsee Baranduinia pitkin merelle asti."
Elendur naurahtaa. "Et ole nähnyt Baranduinia! Merilaivat eivät voi purjehtia sitä pitkin, eivät edes pienet laivat kuten Míriel, koska se on monesta kohtaa liian kapea ja matala, ja kulkee lisäksi kummallisen aarniometsän läpi, jossa puut kurottavat oksillaan virran yli. Se käy vain joillekin pienille kalastajapursille ja -lautoille, jotka matkaavat rantakylien väliä. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, toisinaan on helpompi purkaa tuntojaan ääneti kuin puhumalla. Kenties sinunkin pitäisi yrittää. Milloin olet viimeksi pidellyt kynää?"
"Ei siitä niin kauan ole", Ciryon väittää.

* * *

Linhirin jälkeen Míriel rantautuu melkein jokaiseen Belfalasin rannikon kalastajakylään. Ciryonia pysähdykset väsyttävät. Tuntuu kuin matka ei etenisi ollenkaan. Viimein he kuitenkin lähtevät nousemaan Ringloa ja Ciriliä pitkin sisämaahan Calembeliin. Sitä vierailua Ciryon jo odottaakin. Hän on vuosien varrella oppinut tuntemaan hyvin Ailinelin, ruhtinas Maionin älykkään nuoremman tyttären. Neidosta on kuin huomaamatta tullut hänen ystävänsä, jonka kanssa hän on vaihtanut kirjeitä säännöllisesti. Isä ja äiti eivät ole Ciryonia paljon estelleet, joskaan eivät rohkaisseetkaan. Ciryonin mielestä hänen ystävyytensä Ailinelin kanssa on harmiton. Neito on sanonut suoraan, ettei hän odota kosintaa, ei Ciryonilta eikä keneltäkään muulta mieheltä, ei ainakaan vielä. Ailinel on kiinnostunut hyvin monenlaisista asioista, eikä hänellä ole kiirettä ryhtyä vaimon ja äidin pitkäveteiseen tehtävään, niin kuin hän itse sanoo. Se sopii Ciryonille paremmin kuin hyvin, koska hän on vasta viidenkymmenen eikä hänellä ole mitään aikomusta avioitua kenenkään kanssa vielä pitkään aikaan.

Tämä kaikki on tietysti aivan liian monimutkaista, jotta vanhemmat voisivat sitä ymmärtää. Nytkin, kun he lähestyvät Calembelin satamaa, Ciryon tuntee isänsä kämmenen laskeutuvan olalleen.
"Yonya, sinä ymmärtänet, ettei sinun ole sopiva sitoa itseäsi kehenkään naiseen juuri nyt", hän lausuu vakavana.
"Atarinya, tiedän sen kyllä", Ciryon mutisee nolostuneena. "Sota on tulossa, ja olisi harmillista saada lapsi tällaisena aikana, kun isä ei voi jäädä perheensä luo."
"No niin, kutakuinkin noinhan se on", vastaa isä, hieman häkeltyneenä itsekin. "Tosin ajattelin pikemminkin sitä, että olet mielestäni liian nuori kihlautumaan, vaikka ystävyytesi Ailinel-neidin kanssa onkin kestänyt jo pitkään. Vaali sitä, koska sopiva hetki saattaa kenties vielä koittaa."

Kiusallista, miettii Ciryon. Kenties vielä koittaisi sekin päivä, kun isä lakkaa sekaantumasta hänen yksityisasioihinsa. Elendur ja Aratan väittävät, että Ciryonille kaikki on helpompaa, koska tämä on heistä nuorin, mutta Ciryon ei ole samaa mieltä. Hänellä on tuskin koko elämässään ollut hetkenkään rauhaa, kun isä näyttää koko ajan kuvittelevan, että Ciryon on liian nuori ajatellakseen itse omalla päällään. Eivätkä Aratan ja Elendur ole paljon parempia: aina neuvomassa muka hyvää hyvyyttään, kuinka asiat oikeasti pitää tehdä. Jopa hänen tapansa surra Minas Ithilin menetystä on nähtävästi väärin, niin kuin Elendur häntä äskettäin opasti.

He viettävät Calembelissa muutaman päivän. Kaupungissa ja sitä ympäröivillä vehreillä nummilla ei ole tietoakaan idässä vaanivasta uhkasta. Ciryon käy ratsastamassa Ailinelin kanssa joka päivä, ja iloitsee joka hetkestä, vaikka ilma onkin kolea ja alituinen tihkusade kastelee Ciryonin kasvot ja vaatteet. Ciryon toivoo, että saisi jäädä sinne, sillä mitä virkaa hänellä pohjoisessa on? Hän on niin nuori, ettei Elendil kuitenkaan kuuntelisi hänen mielipidettään yhdessäkään asiassa, jos hänellä sattuisi mielipide olemaan. Mutta jos hän jäisi, hän joutuisi tietysti marssimaan Calembelin sotilaiden kanssa Anárion-sedän avuksi, eikä sekään houkutellut häntä.

Isä, äiti ja Elendur tekevät pikaisen matkan Ethringiin. Isä käy puhumassa kaupungin väelle, ja äiti menee saattelemaan kamarineitinsä, joka haluaa jäädä siellä asuvan perheensä luo pohjoiseen matkustamisen sijaan. Ciryon ja Aratan pysyvät ruhtinas Maionin luona, ja istuvat joka ilta ruhtinaan kanssa tämän kirjastossa. Ailinel liittyy heidän seuraansa useimpina iltoina. He keskustelevat monista vakavista aiheista ja juovat ruhtinaan hyvää viiniä. Ciryonista tuntuu melkein siltä, kuin Maion pitäisi häntä jo osana perhettään. Sellainen luottamus ahdistaa häntä, mutta hän esittää rooliinsa tunnollisesti niin kuin hyvin kasvatetun kuninkaanpojan kuuluu.

* * *

Matka jatkuu, ja samalla Isildurin väsymys kasvaa. Aaveet, kylmä kauhu ja Yúlanerin verinen ruumis hiipivät hänen uniinsa, herättävät hänet kesken yön eikä hän sen jälkeen kykene enää nukkumaan. Edellisenä yönä hän uneksi, että itse Sauron löysi hänet ja tuli hänen laivaansa tappaakseen hänet. Niin järjetön kuin sellainen pelko olikin, se piinasi häntä vielä senkin jälkeen, kun hän oli herännyt. Marillë rauhoitteli häntä, mikä ei oikeastaan auttanut, vaan sai Isildurin pikemminkin vihaamaan heikkouttaan entistä enemmän. Hänen pitäisi olla se, joka lohduttaa vaimoaan tällaisena hirvittävänä aikana, ei päinvastoin.

Mitä muuta hän on kuin pelkuri, joka pakenee sotaa turvalliseen pohjoiseen? Hän luki syytöksen kansansa katseista, kun astui laivaan Osgiliathin satamassa. Ja ne Gondorin miehet, joita hän käskee liittymään veljensä armeijaan, katsovat häntä samalla tavalla kysyen: mitä itse sitten aiot tehdä? Ne katseet saavat sanat juuttumaan hänen kurkkuunsa. Kuinka hän voisi enää koskaan palata etelään ja nimittää sitä kuningaskunnakseen?

Morthond on pitkä ja ikävä virta purjehtia ylöspäin. Mereltä käyvä tuulenvire helpottaa matkantekoa, mutta vain hieman. Silti tämäkin vierailu on tehtävä, sillä Morthondissa asuu paljon väkeä, myös vuorten ihmisiä, jotka aikanaan vannoivat uskollisuutta Isildurille. Isildur ei muistele edellistä vierailuaan Vuorten kuninkaan luo hyvällä, mutta tässä sodassa ovat kaikki asetta käyttelemään kykenevät käsiparit tarpeen. Ehkä Anárion ja päälliköt saavat heidät pidettyä kurissa, ja ehkä he ovat hurjia taistelussa, miettii Isildur.

Morthondin herra Berenor ottaa heidät lämpimästi vastaan. Sana sodasta on kiirinyt tähän tummaan laaksoonkin, ja Berenor on jo lähettänyt suurimman osan sotilaistaan marssimaan kohti itää. Hän itsekin aikoo lähteä, kunhan saa loput joukoistaan kokoon. Kylässä on vielä asekuntoisia miehiä, jotka empivät lähtöä, koska ovat tuskin koskaan pitäneet talikkoa kummempaa asetta käsissään.
"Entä vuorten ihmiset?" Isildur kysyy.
"Hekin ovat saaneet sanan sodasta", kertoo Berenor, "mutta heistä ei ole näkynyt vilaustakaan sen koommin. Lienevät menneet vuorille piileskelemään. Luulen, että sinun on käytävä puhumassa heillekin, jos aiot saada heistä ketään liikkeelle."
"Kenties he kaipaavat muistutuksen valasta, jonka taannoin vannoivat minulle", murahtaa Isildur. Ajatus kuningas Buldarin tapaamisesta uudelleen ei ilahduta häntä.

Kolme päivää myöhemmin Isildur seisoo Erechin kukkulalla suuren mustan kiven vierellä. Kiven kohdalla kulkee raja, joka erottaa vuoristolaisten maat laakson ihmisten maista, ja rajaa on viime vuosien aikana kunnioitettu molemmin puolin. Se on siksi luonteva paikka tapaamiselle, mutta Vuorten kuningas on myöhässä. Taivaalta vihmova sade ei juuri kohota Isildurin mielialaa. Ne muutamat miehet, jotka lähtivät hänen mukaansa seisovat hieman kauempana kivestä, ja liikehtivät levottomasti kylmässä säässä.

Viimein kuningas Buldar ja hänen seurueensa saapuvat kukkulan juurelle. Buldar on ottanut mukaansa useita sotilaita, ja he ovat varustautuneet kirvein ja miekoin. Buldar ei pidä kiirettä kavutessaan rinnettä ylös.
"Valitsitte ikävän päivän tapaamiselle", tervehtii Buldar päästyään laelle. "Tällaisina päivinä me mieluiten pysyttelemme sisätiloissa. Teikäläisistä en tiedä."
Kuningas Buldar on muuttunut. Nuoresta miehestä on tullut vanha ja tanakka. Hänen vatsansa on kasvanut ja partansa harmaantunut.
"Tapaamisenne on teidän valintanne", sanoo Isildur. "Teidät on kutsuttu liittymään Gondorin joukkoihin, jotka marssivat itään Osgiliathiin ja Pelargiriin taistelemaan Sauronia vastaan. Olette kuulleet uutiset hänen paluustaan, ja sen, että kaikki Gondorin miehet on määrätty sotaan, paitsi pojat ja vanhukset. Ette kuitenkaan ole lähteneet, ja sen vuoksi olen nyt kutsunut teidät tänne, muistuttaakseni teitä velvollisuudestanne. Mikä teitä viivyttää? Eikö sää ole mieleenne? Sen luulisi olevan murheistanne pienin tällä hetkellä."

Buldar naurahtaa. "Kieltämättä tällaisella ilmalla olisi ikävä marssia sotaan. Mutta emme olisi lähteneet, vaikka nyt olisi kevät kukkeimmillaan, sillä olen muuttanut mieleni. Kauan sitten te tulitte ja teitte minuun vaikutuksen, mutta olin silloin nuori mies, enkä vielä tiennyt mihin elämässä uskoa. Nyt näen kaiken selvästi. Teidän armeijallanne ei ole toivoa Mustaa Ruhtinasta vastaan. Miksi me vaihtaisimme kotimme varmaan kuolemaan? Ei, me olemme valinneet toisin. Me aiomme pysyä täällä ja taistella Mustan Ruhtinaan puolesta täältä käsin."

Tuntuu melkein kuin koko luonto olisi hetkeksi hiljennyt kuulemaan, kuinka petturuus nosti päätään keskellä nuoren Gondorin suurinta hätää. Ainakaan Isildur ei kuullut muuta kuin nuo sanat, ja ne saivat hänen verensä kiehumaan.
"Mutta te olette vannoneet pyhän valan Erun nimeen tällä kivellä monta vuotta sitten, eikä sitä valaa voi rikkoa. Te olette meidän liittolaisiamme, miellyttipä se teitä tai ei. Viimeisen kerran: liittykää joukkoihini ja marssikaa Pelargiriin ja taistelkaa siellä mereltä tulevaa pahaa vastaan, niin olette täyttäneet valanne ettekä joudu kokemaan Erun kostoa."
"Vala sitä ja vala tätä, hah! Silkkaa sanahelinää! Minua eivät sido valat, jotka olet vannonut oman jumalasi nimeen. Melkor on paljon voimallisempi kuin sinun jumalasi, ja hän nauraa kuullessaan tyhjät sanasi. Kun te typerykset turhaan menette tapattamaan itsenne itään, me täytämme täällä tehtävän, jonka olemme saaneet Mustalta Ruhtinaalta: hyökkäämme naistenne ja lastenne kimppuun, jotka hölmöydessänne olette vieneet puolustuskyvyttömiin maalaiskyliinne muka turvaan. Mustan Ruhtinaan vihalta ei pienin ja heikoinkaan ole turvassa!"

Äkillinen raivo on saada Isildurin hyökkäämään paljain nyrkein petturikuninkaan kimppuun. Mutta samalla kun hän astuu lähemmäs Buldaria iskeäkseen tätä, hänen kätensä koskettaa kiven kylmää pintaa, ja hänen liekehtivä raivonsa muuttuu hyytäväksi vihaksi. Toinen käsi yhä kivellä leväten, hän tarttuu kiinni Buldarin kauluksesta, kiskaisee tämän lähemmäs ja pakottaa tämän katsomaan itseään silmiin.
"Tästä petturuudesta sinä maksat hirveän hinnan", hän sanoo ääni jäätävänä kuin pohjoinen meri. "Sillä sinä olet oleva viimeinen kuningas. Ja niin kauan kuin länsi on itää mahtavampi, kansasi on kirottu eikä lepää ennen kuin olet täyttänyt valasi. Sillä tämä sota kestää luvuttomat vuodet ja kerran vielä teitä kutsutaan ennen loppua."

Sitten Isildur paiskaa Vuorten kuninkaan maahan, ja katsoo silmät leiskuen, kuinka tämä perääntyy. Buldar ei sano enää mitään, vähäinenkin uhma on kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hän pakenee kukkulaa alas taakseen vilkaisematta, kompastuu ja lopulta pikemminkin ryömii kuin kävelee alas tielle.
"Mene! Mene ja kuihdu luoliisi väkesi kanssa, valapatto!" Isildur huutaa hänen peräänsä.

Kun Isildur kääntyy omiinsa päin, nämäkin kavahtavat häntä. Märkä musta tukka on liimautunut hänen kasvoihinsa, mutta tummat silmät hehkuvat kuin kekäleet. Miehet väistävät tahtomattaan kun hän lähestyy. Isildur ei välitä siitä, vaan harppoo kukkulaa alas sen juurella odottavien hevosten luo. Hämmentynyt Ohtar ojentaa hänelle ohjakset, jotka Isildur nappaa itselleen sanaakaan sanomatta. Hän ratsastaa taakseen katsomatta takaisin Berenorin talolle kylmän sateen piiskatessa hänen kasvojaan. Hän on täynnä vihaa, pettymystä ja raivoa luopioita kohtaan. Hänet on petetty! Mutta ei ilmaiseksi. Ne miehet ryömisivät vielä luoliensa lattioilla Erulta armoa anellen, mutta turhaan.




A/N: Voisinpa taaskin hieman perustella kirjoituksiani. Saatoin jo aiemmin mainita, että Tolkienin mukaan Silmarillionin lopusta löytyvä Akallabêth oli todella (tavallaan) Elendilin kirjoittama, joten en keksinyt tuota omasta päästäni. Ja minulla ei ole varmaa tietoa siitä, pystyikö Baranduinia (Rankkivuota) pitkin purjehtimaan suurilla laivoilla, mutta ei se minusta kuitenkaan tunnu kovin todennäköiseltä. Tuo Morthond ja muutkin Gondorin joet Anduinia lukuun ottamatta ovat kanssa siinä mielessä vähän ongelmallisia. En vaan keksi miten muuten Isildur olisi ehtinyt käydä kiroamassa nuo tyypit ilman kohtuutonta vaivaa, joten leikitään että Morthond on leveämpi ja syvempi kuin Rankkivuo.

Isildurin kirous ei ole ihan sanasta sanaan kirjan mukainen. Tuntui että sitä piti muokata, koska se puheenparsi ei oikein sopinut tekstiini. Mutta lopultakaan en sitten kuitenkaan osannut muokata sitä kovin paljon, kun se meni vain huonompaan suuntaan mitä enemmän yritin.

Olen myös ajatellut Erechin kiveä uudestaan, ja mietiskelin sellaista vaihtoehtoa, että Isildur olisi löytänyt sen Keski-Maasta jostain tuon paikan läheltä ja pystyttänyt sen rajan merkiksi, eli vuoristolaiset eivät saisi tulla siitä etelään päin. Kivellä ei siis olisi mitään "taikavoimaa" itsessään, mutta Isildurilla on kuninkaana mahdollisuus olla yhteydessä Eruun (Tolkienkin on kirjoittanut tästä), mikä mahdollisti tuon valan vannomisen ja pettureiden kiroamisen. Vuosituhansien myötä tuo Erechin kivi olisi sitten saanut myyttisiä piirteitä, kenties juuri tuon kirouksen vuoksi, ja joku olisi sitten keksinyt että se on taikavoimainen kivi, jonka Isildur toi Númenorista. Minusta tämä on jotenkin uskottavampi teoria kuin se, että Isildur olisi oikeasti roudannut laivaansa jonkun monen tonnin painoisen kivenjärkäleen ja sitten vierittänyt sen huvikseen jonnekin keskelle ei-mitään. Luulen, että kiven kuljettaminen rannikolta tuonne olisi vaatinut ihan valtavan paatin, enkä osaa kuvitella sen kokoista laivaa seilaamaan jokea pitkin.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 20. luku 8.3.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämä oli mukava hengähdys parin viime luvun intensiivisyyden jälkeen, vaikka kyllähän tämänkin lopussa tapahtui.

Tykkään edelleen ihan kamalasti siitä, miten monelta kantilta kerrot tarinaa ja sitä kautta luot monimutkaista ja -tasoista kuvaa hahmoista. Ciryon on niin erilainen riippuen siitä, kuka häntä katsoo, että olen ihan äimistynyt - ja nämä kaikki erilaiset käsitykset kuitenkin luovan järkevän kokonaiskuvan, eivätkä riitele toistensa kanssa. Elendur pitää pikkuveljeään ihan typeränä ja hemmoteltuna, mikä on ehkä osittain perusteltua, mutta jotenkin tuntuu ettei Ciryon ihan niin avuton ole. Totuus on, ettei hän ole joutunut kokemaan samaa kuin muut, ja hänen luonteenlaatunsa on erilainen, mutta ei hän kyllä ihan niin kakara ole kuin mitä Elendur antoi ymmärtää. Mahtoikohan isoveli olla vain vähän katkera sodan takia ja Ciryonin muka turhista huolista sitten suivaantui. Koska minä pystyn kyllä ymmärtämään, että Ciryonia harmittaa kodin ja kaikkien kauniiden asioiden taakse jääminen. Ja vai että hänellä on taas neitonen jossakin. Miten silti tuntuu ettei Ciryon ole kovin innoissaan minkäänlaisista naimakaupoista?

Ja voi Isilduria. Hän ei vain saa rauhaa.

Tuon kohtauksen Erechillä olit taas saanut todella sähköiseksi ja mukaansatempaavaksi, vaikka siinä tiesikin mitä tapahtuu. Kuvasit Isildurin tunnetilaa mielenkiintoisesti, siis se, että kaikki tuntui hiljenevän kuuntelemaan Buldarin petosta - tai sitten Isildurista vain tuntui siltä. Todella ihanasti, koska noin oikeasti käy kun johonkin keskittyy tarpeeksi, kaikki muu hiljenee ja katoaa taustalle merkityksettömänä. Myös Isildurin kiukku oli hienosti kuvattu.

Minusta nuo Rankkivuo-pohdinnat kuulostivat ihan uskottavalta, ei huolta! Valtavan määrän taustatyötä olet tämän kanssa tehnyt, täytyy nostaa hattua. Harmittelen edelleen sitä, ettei täällä ole ketään muuta työtäsi ihailemassa, koska se olisi ehdottomasti ihailun arvoista.

Tämä kommentti ei nyt kyllä ole kovin ihailtava, olen vähän tukossa. :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 20. luku 8.3.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

En ehtinyt kahteen viikkoon avata koko Isildur-tiedostoa, mutta nyt on jo melkein pakko palailla tämän ficin ääreen, että saan vähän hermolomaa aivoille. Olen siis ollut tosi kiireinen, ja luulen että tämänkin jälkeen ehdin postata seuraavan luvun vasta pääsiäisen tienoilla.

Nerwen, pitää heti alkuun sanoa, että olen lukenut sinun originaaliasi ja aion kommentoida sitä heti kun löydän siihen aikaan. Minusta se on tosi kiinnostava ja toivon, että laitat kohta siihen taas jatkoa. ;) Ja kiitos taas siitä, että kommentoit edellistä lukua. :) Ciryonista on kyllä tullut tässä aika monitahoinen hahmo. Seuraavissa luvuissa hänestä tulee taas vähän enempi juttua, mutta jossain vaiheessa Elendur alkaa saada enemmän palstatilaa. Elendurin ja Ciryonin suhde on kyllä aika erikoinen. Minusta siinä on vähän se ongelma, että Tolkien suuressa viisaudessaan päätti, että heillä on 80 vuotta ikäeroa. Kuinka noin eri-ikäiset veljekset oikeastaan voisivat olla läheisiä? Minusta välillä tuntuu, että Elendur on melkein kuin jokin sijaisisä Ciryonille, eli hän tavallaan kokee olevansa vastuussa Ciryonista, mutta hänellä ei kuitenkaan ole samanlaista auktoriteettia kuin Isildurilla, mikä ehkä sitten aiheuttaa hieman ongelmia. Joo, tällaista syvällistä pohdintaa veljessuhteista näin iltatuimaan...

No mennään tähän seuraavaan lukuun. Kuten taisin jo varoitella, tämä ficci ottaa vähän toisen suunnan, kunhan nuo tyypit pääsevät pohjoiseen asti. Siis mennään vahvasti hömppäosastolle, mutta en voi sille oikein mitään. Hahmot ne vaan ottivat taas ohjat käsiinsä. ;)



21. luku: Ystävä menneisyydestä

Marillë katsoo Berenorin talon portailta, kuinka hänen miehensä, poikansa ja muut miehet saapuvat takaisin Erechin kukkulalta. Isildur tulee ensimmäisenä, hylkää hevosensa ja marssii mitään näkemättä, tai mistään välittämättä, pääovesta sisään. Marillë katsoo hänen peräänsä, tietäen kysymättäkin, että asiat eivät ole menneet hyvin. Hän tietää myös, ettei ole järkevää rientää miehen perään, kun hän on tuossa mielentilassa. Marillë odottaa, kunnes hänen poikansa saapuvat pihaan. Kaikki kolme ovat vakavia ja vaitonaisia.

"Arvaan, että vuoristolaiset eivät suostuneet lähtemään sotaan", Marillë toteaa, kun pojat ovat nousseet portaat.
"Eivät todellakaan", toteaa Ciryon. "Ne olivat kaikessa hiljaisuudessa ryhtyneet Sauronin palvelijoiksi. Ja ne olivat saaneet Sauronilta tehtävän hyökätä maaseudun kylissä asuvien naisten ja lasten kimppuun!"
"Ciryon, meidän ei tarvitse puhua tästä nyt", Elendur sanoo tiukasti. "Se, mitä Sauron on heitä käskenyt tekemään, ei liikuta meitä enää. Isämme on pitänyt siitä huolen. Ne miehet eivät liity Sauronin joukkoihin sen enempää kuin meidänkään."
"Niinkö? Mitä hän on tehnyt?" Marillë kysyy. Isildurilla oli mukanaan vain kourallinen miehiä.
"Selitän myöhemmin", Elendur toteaa.

Pojat ovat kylmissään vietettyään koko päivän ulkona sateessa. Marillë huolehtii, että nämä pääsevät lämpimään kylpyyn. Isilduria ei näy missään, eikä Marillë kysele hänen peräänsä. On parasta antaa miehen rauhoittua niin kuin parhaaksi näkee.

Marillë palaa huoneeseen, joka hänelle osoitettiin vierailun alussa, ja pysähtyy sen ovelle. Isildur makaa hänen vuoteellaan syvässä unessa, märät vaatteet yhä yllään. Marillë huokaa, hän osasi jo aavistaa tämän tapahtuvan. Isildur ei ole nukkunut kunnolla pitkään aikaan, ja oli selvää, että hänen voimansa ehtyisivät ennemmin tai myöhemmin. Mitä tahansa Erechin kivellä tapahtuikin, se on vaatinut veronsa.

Olisi mies silti voinut valita toisen paikan missä maata. Kun he saapuivat Berenorin luo, Isildurille annettiin oma huone toisaalta kartanosta. Ei tietysti ollut missään mielessä tavallista, että pariskunta heidän iässään nukkui yhä samassa huoneessa, eikä Marillë ollut halunnut huomauttaa asiasta, kun Berenorin ystävällinen rouva johdatti hänet tähän viehättävään kamariin. Isildurille järjestely ei kuitenkaan sopinut. Hän ilmestyi illalla Marillën huoneeseen ja totesi, että vuode oli riittävän suuri heille molemmille ja heittäytyi sille nukkumaan. Marillë ei ollut väittänyt vastaan, mutta myöhemmin yöllä hän toivoi, että olisi, sillä Isildur oli jälleen kerran herännyt kesken uniensa ja valvottanut sitten Marillëakin kolistellessaan pitkin huonetta koko loppuyön.

Liian paljon pahaa on tapahtunut liian lyhyessä ajassa, eikä Isildurille ole jäänyt aikaa toipua Yúlanerin kuolemasta ja kohtaamisesta Sauronin aaveiden kanssa. Marillëlla on vielä muutama kuivattu athelasin lehti mukanaan, ja hän on yrittänyt saada Isildurin lepäämään ja hengittämään niiden tuoksua, mutta laihoin tuloksin. On muka liikaa tekemistä. Laivassakaan Isildur ei ole suostunut lepäämään, vaikka Aratan hoitaa kapteenin virkaa.

Matka jatkuu seuraavana päivänä. He purjehtivat alas Morthodia kunnes saavuttavat Edhellondin. He pysähtyvät sinne päiväksi, ja jatkavat sitten matkaa, ohi sataman kauniiden haltialaivojen, ja sitten pitkin Gondorin harvaan asuttua lounaisrannikkoa. Laiva ohittaa Anfalasin vehreät, mutta hiljaiset rannat, ja kauempana häämöttävät Pinnath Gelinin kukkulat, kiertää Andrastin niemimaan, ja kääntyy sitten viimein kohti pohjoista.

Päivät laivalla seuraavat toisiaan samanlaisina. Oikealla rannikon maisemat vaihtelevat vain hieman, ja vasemmalla avautuu valtameren loputon sinisyys. Isildur katsoo länteen, pohjaton suru silmissään. Tuulet sentään ovat heille suotuisat ja meri tyven, ja jos pilvilautat toisinaan harmaannuttavatkin taivaan, eivät ne tuo mukanaan muuta kuin heikkoa sadetta.

He ohittavat Rautkymin suiston, ja saapuvat maille, joita kutsutaan Enedhwaithiksi. Marillë on kuullut, että joskus aikanaan se oli metsäistä seutua, jossa asui paljon yksinkertaista väkeä pienissä yhdyskunnissaan vailla johtajaa. Sitten númenorilaiset purjehtivat maahan kuninkaanpoika Aldarionin johdolla, ja ihastuivat metsiin, sillä siellä kasvavat puut olivat vankkoja ja niitä oli paljon. He katkoivat puut kirveillään ja sahasivat niistä lautoja laivojaan varten. Täällä kukaan ei tullut valittamaan heidän toimistaan, toisin kuin kotona Númenorissa. Ja niin he kaatoivat ahkerasti puita toistensa perään molemmin puolin Gwathlóa, Harmaavirtaa, ja perustivat sen suuhun suuren satamakaupungin, Lond Daerin, jossa rakennettiin laivoja ja josta puutavaraa kuljetettiin Númenoriin asti.

Alkuperäiset asukkaat pelkäsivät aluksi númenorilaisia ja välttelivät heidän kohtaamistaan, mutta kun heidän metsänsä eläimineen ja kasveineen alkoivat huveta eivätkä he voineet enää elää omalla tavallaan metsästäen ja luonnonantimia keräten, he yhdistivät voimansa ja alkoivat hyökkäillä númenorilaisia vastaan. Númenorilaiset vastasivat vihalla, ja kaatoivat puita entistä säälimättömämmin. Kun Sauron sitten aloitti sotansa haltioita vastaan, liittyivät metsien ihmiset hänen joukkoihinsa, toivoen että Sauron ajaisi númenorilaiset tiehensä. Mutta Sauron hävisi sodan, eikä henkiin jääneillä metsäläisillä ollut enää sen jälkeen kotia, sillä sodan tuoksinassa loputkin metsistä oli melkein kokonaan hävitetty.

Nykyinen Enedhwaith on autiota seutua, ja siellä asuu vain alkeellista kalastajaväkeä, jonka alkuperää tuskin he itsekään tietävät. Maata halkoo Pohjantie, jonka kunnossapidosta Arnor ja Gondor vastaavat yhdessä, vaikka itse maata ei lasketa kuuluvaksi kumpaankaan valtakuntaan.

He saapuvat viimein Harmaavirran suistolle ja satamakaupunkiin, joka nykyään tunnetaan nimellä Lond Daer Enedh, Suuri Väli-Satama, koska se on pohjoisen Lindonin ja etelän Pelargirin välillä. He pysähtyvät siellä kuitenkin vain lyhyesti, koska Isildur haluaa kiirehtiä ylös virtaa kohti Tharbadia. Se on tärkeä risteyskaupunki, jossa Harmaavirta ja Pohjantie kohtaavat. Sieltä matka jatkuisi hevosilla ja vaunuilla suoraan kohti pohjoista, mikä ei ehkä ollut yhtä miellyttävä tapa matkustaa kuin purjehtiminen, mutta ainakin se toisi hieman vaihtelua.

Marillë istuu kapteenin hytissä heidän lähestyessään Tharbadia. Hän yrittää tehdä itselleen kampausta, mutta ilman kamarineitiä hiusten laittaminen on hankalaa, ja seinään ripustettu kuvastin on toivottoman pieni ja epätarkka. Isildur istuu sängyllä ja pyörittelee palantíria käsissään. Hänen oli tarkoitus raportoida kiven avulla matkan etenemisestä isälleen, mutta etäisyys pohjoiseen on osoittautunut liian suureksi. Amon Sûlin suurella kivellä Elendil olisi ehkä voinut tavoittaa Ithilin kiven, ja he olisivat voineet vaihtaa kuulumisensa, mutta Isildur ei ole kuullut isästään mitään koko matkan aikana.

"Hän on lähtenyt meitä vastaan Tharbadiin eikä ole matkalla voinut olla sinuun yhteydessä", Marillë toteaa.
"En usko siihen. Hänellä on muitakin kiireitä. Pelkään, että jokin on vialla. Kuka tietää, vaikka Vihollisella olisi ollut pohjoisessakin liittolaisia, ja he ovat nyt saaneet käskyn hyökätä?"
"Olisimme varmasti kuulleet siitä Lond Daerissa. Sinuna minä alkaisin huolehtia vasta sitten, jos isäsi ei ole Tharbadissa."

Isildur huokaa lannistuneena ja asettaa kiven takaisin sametilla vuorattuun kirstuun. Marillë on saanut jonkinlaisen kampauksen valmiiksi, ja hän katsoo miestään, jonka hiukset hapsottavat silmillä ja jolla on yllään ikivanha, helmasta repeytynyt pellavapaita.
"Et suinkaan aio astua laivasta tuon näköisenä? Siellä saattaa olla kansaa meitä vastassa."
"Kyllä he minut tunnistavat."
"Sitä minä juuri pelkään! Tule nyt tähän tuoliin, niin kampaan hiuksesi. Sitten etsimme sinulle paremmat vaatteet."

Isildur tuhahtaa, mutta kun vaimo edelleen katsoo häntä vaativasti, hän nousee ja istuu peilin eteen. Hän katsahtaa Marillëen peilin kautta.
"Ne ovat alkaneet harmaantua", hän sanoo apeana.
"Harmaantua? Muutama hopeinen suortuva ei ole harmaantumista", sanoo Marillë. "Sinussakin taitaa olla turhamainen puolesi."
"Alan tuntea itseni vanhaksi. Vaikka ei kai pitäisi, kun oma isäni on vielä täysissä voimissaan, mutta niin se vain on. 220 vuotta ei ole nuorukaisen ikä."
"Luulen, että se on vain väsymystä. Kohta olet taas entiselläsi."
"Tätä väsymystä ei lepo paranna.”

Marillë jatkaa miehensä hiusten selvittelyä hiljaisuuden vallitessa. Hän toivoo hartaasti olevansa oikeassa siinä, että mies piristyy päästessään Annúminasiin. Hän ei muista, koska Isildur olisi viimeksi ollut yhtä alakuloinen yhtä pitkään. Númenorin tuhon jälkeenkään Isildur ei ollut antanut itsensä murehtia, vaan oli keskittynyt uuden elämän rakentamiseen Keski-Maahan. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, eikä hän voi paeta suruaan työntekoon, kun mitään ei ole tehtävissä.

Kun Marillë on saanut miehen hiukset kammattua, hän ryhtyy penkomaan heidän vähäisiä matkatavaroitaan löytääkseen tälle ehjän paidan. Kun hän nousee matka-arkun luota, Isildur on tullut hänen taakseen. Mies vetää vaimon syliinsä, ja painaa tätä tiukasti itseään vasten, niin että tämä saattaa tuntea, kuinka levottomasti hänen sydämensä pamppailee.
"Sinä olet minulle liian hyvä", mies sanoo hiljaa.

* * *

Tharbadin satama on täynnä väkeä. Kaiketi he kaikki haluavat nähdä vilauksen miehestä, josta on jonakin päivänä tuleva kahden kuningaskunnan Korkea Kuningas. Isildur seisoo laivan kannella eikä edes yritä hymyillä ihmisille. Äkkiä hänen harhaileva katseensa kuitenkin pysähtyy johonkin, ja hymyn aavistus nousee hänen huulilleen. Ihmiset ovat muodostaneet kunniakujan laiturille, ja sen päässä seisoo Elendil Pitkä tähti otsallaan. Marillë hymyilee itsekseen. Hän oli varma, että Korkea Kuningas olisi heitä vastassa, mutta on silti helpotus nähdä hänet.

Isilmëkin on tullut. Annúminasin kuningatar seisoo miehensä rinnalla yhtä vaikuttavana ja huolellisesti laittautuneena kuin aina ennenkin. Marillë kiittää onneaan, että ymmärsi siistiä Isilduria hieman ennen heidän saapumistaan. Isilmë on näissä asioissa tarkka, ja olisi muuten heti pyytänyt Marillëa selittämään, miksi hänen poikansa näyttää niin nuhjuiselta. Miehen hyvinvointi ja ulkonäkö ovat vaimon vastuulla, niin kuin Isilmë oli Marillëa opastanut ennen häitä. Esikoispojan luovuttaminen vieraan naisen käsiin oli selvästi epäilyttänyt Isilmëä, eikä hän kaikkien näiden vuosien jälkeenkään ole pystynyt täysin vakuuttumaan Marillën kyvystä huolehtia Isildurista.

Kun laiva pysähtyy ja he laskeutuvat siitä pois, Marillë tarttuu miestään käsivarresta, jotta tämä ei säntäisi saman tien isänsä luo. Isildur katsahtaa häneen ja yrittää astella arvokkaasti kujaa pitkin. Kansalaiset tuijottavat häntä hiljaisen uteliaisuuden vallassa, sillä vaikka Isildur on käynyt joitakin kertoja pohjoisessa, ei kansa tunne häntä hyvin, ja useimmat näkevät hänet nyt ensimmäisen kerran. Pojat ja aseenkantajat tulevat heidän perässään, ja Marillë kuulee jonkun yleisöstä henkäisevän ihmetellen: "Ovatko nuo kaikki hänen poikiaan?"

Elendilillä on talo Tharbadissa, sillä hän vierailee kaupungissa säännöllisesti. Talo on niin lähellä satamaa, että he siirtyvät sinne jalkaisin. Isilmë kaappaa Marillën käsipuoleensa ja vetää hänet hieman kauemmas miehistä.
"Minä olen tuonut teille paljon lämpimiä vaatteita Annúminasista matkaa varten, ja otin vapauden teettää muutamia uusia, jotka toivottavasti ovat mieleenne. Katsokaamme niitä, kun olet syönyt ja saanut hieman levättyä. Ja arvaanko oikein, ettei Elendurilla vieläkään ole mielitiettyä? No, huolesi ovat ohi, sillä minä olen löytänyt hänelle sopivan: oikein viehättävän ja maineeltaan moitteettoman nuoren neidon kohtuullisen hyvästä suvusta. Järjestän tapaamisen mahdollisimman pian, kun pääsemme Annúminasiin. Koskaan ei ole huono aika keskustella avioliitosta, sanovat muut mitä hyvänsä."
Marillë hymyilee itsekseen. Elendur joutui kestämään teehetkiä Isilmën valitsemien neitosten kanssa viimeksikin, kun he vierailivat pohjoisessa. On valitettavaa, etteivät pojanpojan ja isoäidin naismaut näytä vastaavan toisiaan.

* * *

Annúminas, Lännen Torni, on uljas valkea kaupunki Nenuial-järven syleilyssä. Evendimin kukkulat suojaavat sitä lännessä ja etelässä, ja järvi, jota kutsutaan myös Hämyvedeksi, levittäytyy suurena ja tyynenä sen pohjoispuolella. Idässä virtaa Baranduin, jota maaseudun väki sanoo Rankkivuoksi. Virtaa pitkin kulkevat monet veneet, jotka kuljettavat ihmisiä ja tavaroita joen varren kyliin.

Ciryon kulkee järven rantaa seurailevaa kapeaa tietä pitkin aseenkantaja Targon seuranaan. He saapuivat edeltävänä iltana, mutta Ciryon ei halunnut jäädä linnaan lepäämään. Hänestä parasta lepoa on kulkea rauhassa kaupungissa ja ihmetellä samalla luonnon ja rakennusten kauneutta. Nimittäin Annúminasissa luonto on kaikkialla läsnä. On suuri sininen järvi, jonka kaltaista Ciryon ei ole ennen nähnyt eikä osannut kuvitella sellaisia olevankaan. Se on kuin meri, mutta ei tuoksu suolaiselta, eivätkä aallot lyö rantaan yhtä suurina. Hän saattaa juuri ja juuri nähdä vastarannan häämöttävän jossakin kaukana sinertävän udun keskellä. Vaikka ilma on hyytävä, Ciryon näkee yksinäisen kalastajaveneen purjeen valkeana sirppinä sinisyyden keskellä. Mutta luontoa on muuallakin kaupungissa, sillä Annúminasissa useimmat kadut ovat hiekkaa eivätkä kiveä, ja niitä reunustavat joka puolella pensaat ja puut, jotka kätkevät talot osittain taakseen. Ciryon näkee harmaaturkkisia oravia, jotka kiipeilevät pitkin havupuiden runkoja ja säksättävät toisilleen. Kulkiessaan Ciryon ja Targon ohittavat pienen metsikön, josta kuuluu lasten iloisia kiljahduksia, kun nämä leikkivät hyppelemällä kivenlohkareelta toisella yrittäen olla koskettamatta maata.

Koska on talvi, ja lunta saadaan kohta, nurmi on kaupungissa kellastunut, ja lehtipuut ovat paljaita ja kuolleen näköisiä. Ciryon ei ole koskaan kokenut tällaista talvea, ja vaikka isoäiti valittelikin, ettei Ciryonin ensikohtaaminen pohjoisen kanssa tapahdu keväällä, kun luonto puhkeaa eloon ja väriloistoon talven harmauden jälkeen, ei Ciryon ole pahoillaan. Hänestä kaikki kaupungissa on kaunista ja ihmeellistä, vaikka luonto onkin sillä hetkellä kietoutunut kylmänkosteaan verhoon.

Targon on työntänyt kädet viittansa sisään ja hänen hampaansa kalisevat.
"Herrani, eikö olisi jo aika palata linnaan?" hän ehdottaa toiveikkaasti.
"Minua huvittaisi kääntyä tuosta seuraavasta risteyksestä kaupunkiin päin, ja etsiä sieltä tie takaisin linnaan. Emme ole vielä nähneet kunnolla, millaisia talot täällä ovat. Olemme nähneet vain muutaman pihan puiden runkojen lomasta."
"Kuten haluatte. Ehkä viima on talojen toisella puolella vähemmän pureva kuin tässä rannassa."

Rantatiestä erkanee kaupunkiin johtava pieni hiekkatie, jolle he kääntyvät. He kulkevat kahden suuren valkean kivitalon välistä suuremmalle tielle, joka on päällystetty harmailla pyöreillä kivillä. Siellä heitä vastaan tulevat hevosrattaat ja muutamia arvokkaasti pukeutuneita herroja ja rouvia. Rantakadun talot lähellä kuninkaan linnaa näyttävät olevan kaupungin suurimpia ja hienoimpia. Kenties Elendilin tärkeimmät ministerit asuvat niissä.

Yhdestä pihasta astuu kadulle vaaleatukkainen nainen palvelijattaren kanssa. Hän on pukeutunut harmaaseen viittaan ja vetänyt hupun päähänsä. Nainen lähtee kävelemään Ciryonia ja Targonia kohti, ja kun hän on lähempänä, Ciryon pysähtyy niille sijoilleen voimatta uskoa silmiään. Myös nainen pysähtyy ja tuijottaa Ciryonia. Naisen huulille nousee hymy.
"Ciryon! Mikä yllätys!" hän huudahtaa.
"Caleth! Kuinka te siinä oikein olette?" Ciryon sanoo ja katsoo naista silmiin, yhä yllättyneenä näkemästään.
"Tässä on minun kotini", Caleth sanoo ja heilauttaa kättään taaksepäin. "Ettekö muistanut, että asun nykyään täällä? Kuulin, että saavuitte eilen kaupunkiin. Minä toivoinkin näkeväni teidät ennemmin tai myöhemmin, mutta en odottanut sen tapahtuvan näin pian."

Ciryon tiesi kyllä, että Caleth asuu kaupungissa, sillä tämän mies Farion työskentelee Elendilin neuvonantajana. Hänkään ei vain osannut odottaa näin yllättävää kohtaamista. Nyt kun Caleth on siinä hänen edessään, hän muistaa heidän pienen lemmenseikkailunsa kolmen vuosikymmenen takaa kuin eilisen päivän. He olivat olleet nuoria ja vastuuttomia, mutta silti Ciryon ei ole koskaan katunut hetkeäkään sitä, mitä tapahtui. He eivät koskaan kirjoittaneet toisilleen sen jälkeen. Kenties kumpikin pelkäsi kirjeiden joutuvan vääriin käsiin, tai muuten vain himmentävän ensirakkauden ihanuutta. Ciryon tietysti kaipasi neitoa aikansa, mutta sitten tunne jäi taka-alalle, ja neidosta tuli kaunis muisto, joka silloin tällöin pulpahti hänen mieleensä.

"Mutta tehän olette kylmissänne", Caleth toteaa huomatessaan Targonin ja tämän sinertävät huulet. "Ciryon, ettekö ole antanut palvelijallenne kunnollisia vaatteita? On varmaan parasta, että menemme hetkeksi sisään. Minun piti viedä muutamia tavaroita eräälle sukulaisrouvalle, mutta hän voi odottaa niitä hetken", Caleth sanoo ja viittaa koriin, jota hänen palvelusneitonsa kantaa.

Ciryon ottaa kutsun vastaan ja seuraa Calethia hänen kotiinsa. Pian he istuvat talon kauniissa, vihreillä verhoilla ja matoilla koristetussa salongissa höyryävät teekupit edessään. Targon näyttää kiitolliselta. Ciryon vähän häpeää sitä, ettei osannut huolehtia Targonin ylle lämpimämpiä vaatteita. Tällä on yllään sama ohut villaviitta, jota piti laivamatkalla, ja joka on varmaan peruja jostakin vuosien takaa, sillä se on ainakin kahdesta kohtaa paikattu. Targon on lähtöisin köyhästä perheestä maaseudulta, ja tottunut hyvin vähään, ja se että hän sotilaskoulutuksessa osoittautui harvinaisen lahjakkaaksi miekkailijaksi, ei ole lainkaan lisännyt Targonin ymmärrystä omasta arvostaan.

"Toivottavasti miehenne ei paheksu sitä, että vierailen luonanne", Ciryon toteaa.
"Miksi ihmeessä hän paheksuisi? Päinvastoin hän pettyisi minuun, jos kuulisi että kohtasin teidät kadulla, enkä kutsunut teitä teelle. Ciryon, on niin paljon sellaista, mistä haluaisin puhua kanssanne! Niin paljon aikaa on kulunut siitä, kun viimeksi näimme. Tulettehan tapaamaan minua toistekin? Ei suinkaan Elendil ole järjestänyt sinulle tekemistä koko siksi ajaksi, kun viivytte kaupungissa?"
"Ainakaan lähiviikoiksi minulla ei tietääkseni ole velvollisuuksia", Ciryon sanoo. "Meidän on tarkoitus vain levätä kaikkien koettelemuksiemme jälkeen. Ja kun sää muuttuu leudommaksi, isä ja Elendil ratsastavat länteen tapaamaan Gil-galadia. Sellaista puhetta minä kuulin tänä aamuna. Uskon siis, että meillä on kylliksi aikaa kuulumisten vaihtoon."

Caleth hymyilee Ciryonille. Ja katsellessaan naista, tämän vaaleita hiuksia ja kauniita kasvoja, Ciryon muistaa taas, miksi rakastui neitoon kauan sitten.





A/N: Tässä luvussa oli siis taas hieman historiaa, mitä tulee noihin númenorilaisten metsänhakkuupuuhiin. Se on peräisin KTK:sta ja siellä on aiheesta sitten vielä paljon enemmänkin, jos kiinnostaa. Oikeastaan on älytöntä, että Tolkien kirjoitteli tuosta asiasta paljon enemmän kuin vaikkapa Viimeisen liiton sodasta. Mutta olen siis siinä käsityksessä että ainakin se Konnun Vanha metsä on niitä noista rymistelyistä jäljelle jääneitä metsänpalasia. Ilmeisesti sille metsälle jäi myös jotain hampaankoloon noista ajoista. ;)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 21. luku 22.3.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Voi, että minä tykkäsin tästä(kin) luvusta.

Tuo Marillën näkökulma on virkistävän erilainen. Hän huolehtii pojistaan ja miehestään, kodin asioista. Naisten ja miesten erot käyvät selviksi todella äkkiä ja jotenkin niin luontevasti. Tuossa on kai se monella hahmolla kirjoittamisen etu, jokainen hahmo voi antaa oman näkökulmansa eri tapahtumiin eikä kaikki suodatu vain yksien silmien läpi. Yhden hahmon ei tarvitse tietää kaikkea kaikesta, vaan riittää, että jokainen kuvaa oman osansa maailmasta. ..okei, hävisin vähän sivuraiteille. Mutta, siis. Marillë. On hienoa, että pidät hänet mukana tässä, sillä hän näkee Isildurista aivan eri puolen kuin muut. On todella hyvä, että Isildurilla on hänet, taitaisi mies olla aika avuton joissakin asioissa ilman vaimoaan. En vieläkään ole lakannut ihastelemasta tuota heidän suhdettaan, siinä on lämpöä, huolta ja pitkän läheisyyden tuomaa tottumusta toiseen. Kuvaat heitä jotenkin aivan ihanasti kummankin näkökulmasta.

Historia on aina kivaa. Tämän ficin kanssa sitä on saanut huomata kerta toisensa jälkeen, kuinka valtava Tolkienin maailma on. Enkä koskaan tullut ajatelleeksi, että númenorilaiset ovat valloittajia tuossa mittakaavassa. Olen kyllä lukenut siitä miten Keski-Maasta haettiin puuta, mutta... En osannut yhdistää asioita. Noh, aina sitä oppii jotain uutta. Lisäksi minusta on hienoa, että olet sisällyttänyt tähän niin paljon kaikkea maantiedosta kaupunkien kuvaamiseen, ja jotenkin kaikki tuo tausta sulautuu luontevasti itse tarinaan mukaan. Kaikki, mitä kirjoitat, vaikuttaa tarpeelliselta ja osuvalta, eikä missään kohtaa ole tullut sellainen olo, että jostain pitäisi karsia (niin kuin kävi useammankin kerran mielessä George R. R. Martinia lukiessa, ei hyvänen aika se mies kirjoittaa LIIAN yksityiskohtaisesti).

Annúminas. Tulee muistoja mieleen :) Ihanasti kuvasit kaupunkia loistossaan, erilaisena ja vieraana verrattuna etelän kaupunkeihin.

Ja Caleth tuli takaisin. Ohhoh, miten minä aavistelen että tulossa on jonkinlaista draamaa? Hän oli kovin valmis heti juttelemaan Ciryonille, mikä ei välttämättä ole ihme, mutta toisaalta heidän suhteensa oli lyhyt ja tapahtui kauan sitten. Hmm. Odotan mielenkiinnolla, mitä hahmot oikein ovat saaneet aikaiseksi.

(... ja taidankin laittaa jatkoa omaani saman tien, kun kandin kanssa on suurin työ takana)
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 21. luku 22.3.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas, Nerwen!

Joo minä olen kyllä tykästynyt tuohon monen eri hahmon näkökulmasta kirjoittamiseen (vaikka se tuppaa välillä menemään vähän monimutkaiseksi). Marillën näkökulmaa tulee nyt näinä "pohjoisen vuosina" aika paljon, koska joudumme valitettavasti unohtamaan hänet sitten, kun miehet marssivat sotaan. Ja kyllä minä olen tosiaan sitä mieltä, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen (sekä se hämmästynyt anoppi). Tämä Tolkienin maailma kun on niin mieskeskeinen, että tavalla tai toisella haluan tuoda esiin sitä, että naisillakin oli merkitystä.

Mukavaa jos tuntuu, ettei tuota historiaa ole liikaa. Minä olen halunnut hyödyntää tässä mahdollisimman paljon sitä matskua, mitä tarjolla on, sen sijaan että keksisin kaiken itse. Tarkoitus on tehdä yhtenäinen tarina niistä sirpaleista, mitä Tolkien on sinne tänne ripotellut.

Tuo Calethin tapaaminen uudestaan oli ehkä jotain, minkä täytyi tapahtua... Tavallaan tämä koko Caleth-sivujuoni on turha, mutta kun nyt kerran lähdin sitä kirjoittamaan niin täytyy vetää se loppuun asti. Tuossa Ciryonin ja Calethin kohtaamisessa ajattelin, että tuo tuttavallisuus olisi sellaista kahden korkea-arvoisen ihmisen välistä kohteliaisuutta... Vähän vaikea selittää, mutta minusta olisi ollut tylyä, jos he olisivat vain moikanneet. ;) Lisäksi on muistettava, että 30 vuotta ei noiden tyyppien mittapuulla ole aika eikä mikään.


Tämä seuraava luku on varmaan ficin hömppäisin ja tämä on myös vaatinut aika paljon työstämistä. (Vaatisi vieläkin, mutta täytyy nyt antaa tämän olla, koska minun pitäisi saada tehtyä myös töitä... Mutta tässä on varmaan tavallista enemmän kirjoitus- ym. virheitä, kun en nykyään enää huomaa niitä samalla tavalla kuin joskus ennen.) Tässä luvussa ovat siis naisenkaatajat vauhdissa, vaikkakin eräät onnistuvat kaatamaan vain itsensä. Ehkä tämä luku on aika tyypillistä minua, ja varsin sopimaton sävyltään mitä ficin genreen tulee.



22. luku: Pojasta polvi pahenee

Annúminas, vuonna 3430 Toista Aikaa

Keskitalven juhla on ohi. Mettarë oli tänä vuonna varsin erilainen kuin yleensä: hiljainen ja vaatimaton juhla perheen kesken, mutta ei heistä kukaan suurempia juhlallisuuksia olisi kaivannutkaan. Suurin synkkyys on alkanut helpottaa taivaalta sataneen lumen myötä, ja Gondorista on tullut hyviä uutisia. Anárion on torjunut onnistuneesti Vihollisen iskut Osgiliathissa, eikä Umbar ole vielä hyökännyt Pelargiriin.

Marillëa ilahduttaa myös Isildurin mielialan nouseminen. Helposti se ei tapahtunut. Isildur ajautui melkein heti heidän saavuttuaan riitaan isänsä kanssa, koska tämä ei ollut aikeissa lähettää miehiä etelään Anárionin avuksi, ainakaan vielä. Elendil selitti, ettei hänellä yksinkertaisesti ollut niin paljon miehiä, että heitä kannatti lähettää marssimaan erämaiden läpi keskellä kylmintä talvea. Arnorin kansa oli harvalukuinen: siellä ei ollut asunut númenorilaisia ennen kuin Elendil purjehti Lindoniin neljällä laivallaan, sillä Tharbad ja Lond Daer Enedh oli hylätty haltioiden ja Sauronin sodan jälkeen, ja vasta Elendil oli asuttanut ne uudelleen. Alkuperäisasukkaita asui kyllä siellä täällä pienissä kylissään, ja vaikka he olivatkin tunnustaneet Elendilin kuninkaakseen, eivät he olleet hetkessä valmiita sotaan. Kestäisi aikansa, ennen kuin Elendil saisi joukkonsa koottua.

Mutta Isildur oli väsynyt ja vihainen, eikä suostunut kuuntelemaan selityksiä. Hän haukkui isänsä pelkuriksi, ja syytti tätä Gondorin hylkäämisestä. Hän jopa arveli ääneen, että Elendil oli kutsunut hänet Arnoriin vain, koska halusi varmistaa, että hänen perijänsä säilyi hengissä. Arnor oli kaukana Mordorista, ja siksi paremmassa turvassa. Miksi siis riskeerata enempää kuin oli pakko? Sitten Isildur ilmoitti, että lähtisi saman tien takaisin Gondoriin, ja paineli suoraan ulos aamiaispöydästä, jonka ääressä tämä sananvaihto oli tapahtunut.

Marillë oli katsonut miehensä perään huolestuneena, ja Elendur oli jo noussut lähteäkseen noutamaan isänsä takaisin, kun Elendil tyynesti kielsi heitä tekemästä mitään.
”Nälkä ajaa hänet takaisin illalliseen mennessä”, oli Korkea Kuningas todennut ja pyytänyt palvelijaa tuomaan toisen kupillisen karhunvadelmateetä.
Isilmë oli esittänyt huolensa siitä, ettei poika ollut pukeutunut riittävän lämpimästi ulkoilua varten.

Elendil ja Isilmë tietysti tunsivat poikansa ja tämän tempaukset. Se ei selvästikään ollut ensimmäinen kerta, kun Isildur oli ryhtynyt kapinoimaan isäänsä vastaan. Ja kuten Elendil oli ennustanut, lievästi kylmettynyt Isildur palasi kuin palasikin illallispöytään, ja tyhjensi lautasensa hyvällä ruokahalulla aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kylläkin katsahti äkäisesti jokaiseen, joka rohkeni puhutella häntä, mutta seuraavaan aamuun mennessä hän oli jo leppynyt. Silloin hän ilmoitti, että halusi auttaa isäänsä sotilaiden kouluttamisessa. Elendilillä ei ollut mitään tätä vastaan. Maalaiskylistä oli vaikea saada nuoria miehiä sotilaskoulutukseen, sillä heitä tarvittiin peltotöissä. Tähän aikaan vuodesta heillä oli kuitenkin tavallista vähemmän tekemistä, joten ei varmasti olisi pahitteeksi, vaikka kylissä kävisi arvovaltaisia vieraita puhumassa toisenlaisista uramahdollisuuksista.

Elendur ja Aratan lähtivät mielellään tutustumaan Arnorin erämaihin isänsä kanssa, mutta Ciryon oli vastahakoisempi. Aina ymmärtäväinen Elendil sanoi, että Ciryon voisi hyvin jäädä tutustumaan Annúminasin ja kuninkaanlinnan elämään, kun tämä kerran vieraili kaupungissa ensimmäistä kertaa. Isildurkaan ei ryhtynyt väkisin raahaamaan nuorimmaistaan ratsastusmatkoille.

Nyt Mettarën aikaan kaikki ovat kuitenkin pysytelleet linnassa. Lunta on satanut paljon, ja Isildur on joutunut toteamaan, että he voisivat jatkaa retkiään kyliin vasta kun ilma lämpenisi. Marillë hoitaa tunnollisesti velvollisuutensa, eli pitää seuraa Korkealle Kuningattarelle ja tämän hovinaisille, kun he nauttivat teetä ja pikkuleipiä ja kirjailevat liinavaatteita kuningattaren omassa salongissa. Isilmëllä on myös tapana kiertää koko linna joka päivä, ja huolehtia siitä, että kaikki tavarat pysyvät paikoillaan ja palvelusväki aisoissaan. Marillën tehtävä on seurata anoppiaan näille tarkastuskierroksille.
"Jonakin päivänä sinä olet tämän linnan emäntä", Isilmë muistuttaa häntä. "Sinun on opittava tuntemaan linnan salaisuudet, linnan väki ja mikä tärkeintä, linnan väen salaisuudet."

Elendilin pojanpoikien saapuminen on tiettävästi aiheuttanut pienimuotoisen myrskyn palvelusväen keskuuteen. Palvelustytöt kiistelevät siitä, kuka nuorista herroista on komein ja hyvätapaisin, ja miespalvelijat puolestaan muistuttelevat neitejä siitä, ettei näiden ole sopivaa edes katsoa niin korkea-arvoisiin herroihin päin. Palvelusneitien mielipiteet ovat tiettävästi jakautuneet, mitä Marillën poikiin tulee, vaikkakin tämä epäilee Aratanin johtavan äänestystä. Aratan on rauhoittunut viime vuosina, mutta se ei ole vähentänyt hänen suosiotaan naisten keskuudessa, pikemminkin päinvastoin.

Koska Isildurilla ei ole paljon tekemistä, hänen käyttäytymisensä on käynyt vielä arvaamattomammaksi kuin yleensä. Kenties vanhempien kotiin muuttaminen on saanut hänet muuttumaan, jos ei aivan lapseksi, niin ainakin siksi pahankuriseksi nuorukaiseksi, jollainen hän kerran oli. Eräänä päivänä hän ilmestyy naisten salonkiin kesken ompelutyön, kaappaa Marillën syliinsä ja suutelee tätä välittämättä lainkaan siitä, että hänen äitinsä ja hovinaiset katselevat esitystä vierestä kulmat kohollaan.
"Isildur? Etkö näe että minun askareeni on kesken?" Marillë puuskahtaa kasvot kuumottaen, kun on saanut pyristeltyä itsensä irti miehen otteesta.
Isildur nappaa ompelukseen vaimonsa kädestä ja viskaa sen lattialle. "Tule, minulla on vähän toisenlaisia askareita sinulle", hän sanoo ja väläyttää täysin häpeämättömän hymyn tuijottaville naisille.
Marillë saa juuri ja juuri mutistua anteeksipyynnön kuningattarelle ennen poistumistaan.

Isilmë ei tietenkään moiti poikaansa jälkeenpäin, kun Marillë varovasti huomauttaa hänelle kahden kesken, että Isildur voisi toisinaan olla hieman tahdikkaampi.
"Isildur on aina ollut hieman vallaton", Isilmë sanoo hymyillen, ikään kuin kyseessä olisi herttainen, jopa toivottava ominaisuus miehessä. "Sinun pitäisi olla ymmärtäväisempi häntä kohtaan. Tällaisena aikana on tärkeää, että vaimo seisoo miehensä tukena. Minusta on ikävää, että sinä valitat nyt, kun hän on saanut elämänilonsa takaisin."
"Isildur ei ole enää kovin nuori, ja hänestä tulee jonakin päivänä Annúminasin Korkea Kuningas", Marillë huomauttaa. "Minä toivoisin, että hänen käytöksensä täällä olisi hieman... no, kuninkaallisempaa."
"Ei sinun siitä tarvitse huolehtia, lapsihyvä", toteaa Isilmë melkein hämmästyneenä siitä, että moinen huoli saattoikin eksyä hänen miniänsä päähän. "Kun hän saa Elendilmirin otsalleen, hän näyttää kuninkaalta, ja kansa polvistuu hänen edessään, olipa hän sitten tehnyt millaisia typeryyksiä hyvänsä sitä ennen. Sinäkin varmaan pidät Elendiliä täydellisenä miehensä, etkö pidäkin? No, minä voin paljastaa sinulle, että hänessäkin on puutteensa. Kyllä minäkin olen joutunut kestämään yhtä sun toista tämän avioliiton aikana."

Jos Marillëlla olikin mielessä vastaväitteitä, tällainen paljastus saa hänet unohtamaan ne. Hän ei kysele Isilmëlta enempää, vaan palaa miehensä luo, jolla on epäilemättä lisää askareita hänen varalleen.

* * *

Neidon nimi on Melethil. Kun isoäiti kertoi hänestä, Elendur päätti, että antaisi tytölle mahdollisuuden. Elendur tuntee entuudestaan Melethilin veljen, Merilinin, joka on Ohtarin ystävä ja palveli Minas Ithilin kaartissa. Merilin ei kuitenkaan lähtenyt pohjoiseen, sillä hän koki velvollisuudekseen jäädä puolustamaan Gondoria ja valtaamaan Minas Ithil takaisin, kuten hän Ohtarille kehuskeli. Ohtarkin olisi mielellään jäänyt etelään, mutta ei hän tietenkään voinut, kun kuningas suuntasi pohjoiseen.

Elendur ja Melethil istuvat nyt kahdestaan pienessä kirjastossa linnan toisessa kerroksessa teekupit edessään. Vieressä on pieni ikkuna, josta avautuu näkymä järvelle. Sen jälkeen kun Elendur on kertonut Melethilille tämän veljen kuulumiset, hänen on vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa. Hänen katseensa harhautuu ikkunaan liian monta kertaa. Tilanne on vain niin kiusallinen. Tyttö on kohtelias, ja pitää yllä keskustelua, kuten hänelle opetettu, ja käsittelee harmittomia aiheita kuten säätä, muotia ja juhlia. Ja sopivissa väleissä Elendur toteaa "ihanko totta?" tai "kiinnostavaa" niin kuin hyvin kasvatetun kuninkaanpojan kuuluu.

Elendur ei usko, että tyttö viihtyy hänen seurassaan yhtään paremmin kuin hän itse viihtyy tytön seurassa. Hän ei tiedä, kuinka neitoja viihdytetään, tai kuinka heidät saadaan hymyilemään ja paljastamaan jotakin pientä omasta itsestään. Varmaan Melethilkin kotiin päästyään kertoisi ystävättärilleen, kuinka ikävystyttävä Elendur on, ja vaikka olisikin hienoa olla kuningatar jonakin päivänä, hinta olisi aivan liian kova.

Huoneen ovi tempaistaan auki, ja Aratan astuu sisään. Hän pysähtyy kuin seinään nähdessään Elendurin ja Melethilin.
"Ai, en tiennytkään että täällä on joku!" hän huudahtaa. "En kuullut käytävään mitään ääniä."
"Mitä sinä täältä etsit?" Elendur kysyy melkein yhtä yllättyneenä, mutta kiitollisena keskeytyksestä.
"Kirjaa."
"Mitä kirjaa?"
"Ihan mitä tahansa. Isä käski minun noutaa hänelle jonkin kirjan. Hän on kuulemma pitkästynyt." Aratanin katse kiinnittyy Melethiliin. Parilla harppauksella hän on pöydän luona ojentamassa neidolle kättään. "Hauska tavata. Minä olen Aratan."

Neito tarttuu käteen ja vastaa tervehdykseen. Ja kuin taikaiskusta hän alkaa hymyillä koko kasvoillaan. "Miten mukavaa tavata teidät. Olen kuullut teistä paljon", hän sanoo. "Ettekö istuisi hetkeksi seuraamme? Eikö se kävisi?" Melethil osoittaa viimeiset sanat Elendurille.
"Totta kai. Pyydän palvelijaa tuomaan Aratanillekin teekupin", Elendur sanoo. Hän on varsin helpottunut siitä, että veli osui paikalle keventämään tunnelmaa.

Ei kestä kauankaan, kun Aratan on saanut neidon koko huomion puoleensa. Hän kertoo innoissaan siitä, kuinka on nähnyt joidenkin nuorukaisten laskevan mäkeä kaupungin laitamilla kohoavalla kumpareella. Pojat joko istuivat kelkan päällä tai sitten heidän jaloissaan oli eräänlaiset pitkät ja ohuiksi veistetyt laudankappaleet, ja Aratanin itsensä tekisi myös mieli kokeilla sen kaltaista urheilua. Kohta hän jo yllyttää neitoa mukaan mäenlaskuun, eikä kuuntele lainkaan, kun Melethil selittää, ettei sellainen ole sopivaa ajanvietettä hienolle neidille.
"Teidän täytyy tulla. Luulen, että tiedätte siitä paljon enemmän kuin minä, vai olenko väärässä?"
"No, ette täysin. Kaikki me täällä olemme joskus laskeneet mäkeä, mutta minä en ole tohtinut moneen vuoteen..."
"Ei haittaa! Haluan, että tulette ja näytätte minulle, miten se tapahtuu. Minä hankin meille jostakin kelkan. Ja Elendur? Kai sinäkin tulet?"
"Luulen, ettei minulla ole aikaa moisiin hullutuksiin", Elendur toteaa vältellen. Aratanin poikamainen into saa Elendurin tuntemaan itsensä toivottoman vanhaksi ja väsyneeksi.
"Älä ole tuollainen tylsimys. Kai sinä voit edes kerran elämässäsi tehdä jotain hauskaa?"
"Kylmässä ja märässä lumessa pyöriskely ei ole minun mittapuullani hauskaa."
"Et ole edes kokeillut sitä. Minä vaadin, että tulet mukaamme, ja tuomitset lajin vasta sitten kun olet kokeillut sitä vähintään kerran!"

Lopulta Elendur lupaa lähteä. Täytyyhän jonkun olla paikalla vahtimassa, ettei Aratanin ja Melethilin mäenlasku pääse kehkeytymään liian vauhdikkaaksi.

* * *

Calethin aviomies Farion tulee joka aamu Elendilin linnaan hoitamaan kuninkaan asioita. Elendil järjestää neuvotteluja melkein joka päivä ministeriensä kanssa, ja Farion osallistuu niihin. Kenties Ciryoninkin pitäisi, mutta hän on toistaiseksi onnistunut livahtamaan ulos linnasta ennen kuin kukaan on ehtinyt pyytää häntä mukaan.

Sanoo Caleth mitä hyvänsä, Ciryonista on viisainta vierailla naisen luona silloin, kun tämä on yksin talossaan. Ciryon ottaa yleensä Targonin mukaan, koska aseenkantajan läsnäolo saa vierailut vaikuttamaan harmittomammilta. Eikä Targonilla ole mitään sitä vastaan. Hän on ilmeisesti iskenyt silmänsä Calethin kamarineitiin, tai niin Ciryon ainakin hartaasti toivoo, sillä Calethilla on myös tytär, joka on pian naimaiässä.

He juovat yleensä teetä, jonka jälkeen Targon palaa takaisin linnaan tai menee juttelemaan palvelusväen kanssa, tai mitä nyt ikinä keksiikään. Ciryon ei kysele tämän tekemisistä sen enempää kuin tämä kyselee isäntänsä tekemisistä. Ciryonille riittää, että hän saa hieman kahdenkeskistä aikaa Calethin kanssa.

Ciryon tuntee hieman syyllisyyttä, kun hän ajattelee Ailinelia kaukana Calembelissa. Hän ei kuitenkaan ole lupautunut neidolle, eikä tämä hänelle, joten mitään ongelmaa ei pitäisi olla. Silti, Ailinelin perheellä ja Ciryonin perheellä on tietyt odotukset, eikä Ciryon voi jättää niitä täysin huomiotta. Eikä kyse ole siitäkään, ettei Ciryon pitäisi Ailinelista. Caleth vain sattui olemaan hänen ensirakkautensa, ja vaikka hän luuli unohtaneensa naisen, hän tietää nyt, ettei se ollut sellaista rakkautta, jonka voisi vain unohtaa. Se ei ollut mikään nuorukaisen päähänpisto, uteliaisuuden ja kokeilunhalun aikaansaama lemmenseikkailu, vaan jotain syvempää, ja naisen kohtaaminen uudelleen sai sen taas syttymään. Caleth on häneltä kielletty, mutta siitä huolimatta nainen vetää häntä puoleensa pahemmin kuin mithril kääpiötä.

Aiemmilla kerroilla Caleth on esitellyt Ciryonille taloaan ja sitä ympäröivää pihaa ja puutarhaa, ja he ovat puhelleet huolettomasti menneistä vuosista, tapahtumista, joilla ei ole suurta merkitystä, mutta jotka on mukava jakaa toisen kanssa. Mutta kun he ovat tapailleet muutaman kerran, alkaa olla vaikea keksiä harmittomia ja keveitä puheenaiheita.

"Olet yhtä ihastuttava kuin silloin, kun ensikerran näin sinut", Ciryon tunnustaa äkkiä, kun he ovat kahden Calethin pukeutumishuoneessa. Caleth ja hänen miehensä ja tyttärensä ovat saaneet illalliskutsun, ja Caleth on päättänyt kysyä Ciryonin mielipidettä leningistä, jonka aikoo pukea ylleen.
Caleth laittaa pois hopeanhohtoisen puvun. "Imartelet minua. En ole enää yhtä hehkeä kuin silloin. Perhe-elämä vaatii veronsa."
"Olet yhtä hehkeä, ellet sitten vielä hehkeämpi. Minä tarkoitan sitä. Kenties avioliitto sopii sinulle."
Caleth naurahtaa. "Jos olisin saanut päättää, en olisi mennyt naimisiin niin nuorena. Mutta en halua valittaa, sillä minulta ei puutu mitään."
"Etkö ole kaivannut minuakaan?"
"Minä olen ajatellut sinua usein, Ciryon", sanoo Caleth. "Sinä annoit minulle muiston, jollaista olin toivonut. Meillä oli hauskaa yhdessä, eikö ollutkin? Mutta se on mennyttä."
"Mennyttä? Miksi sitten olet kutsunut minut taloosi?" kysyy Ciryon kiihtyneemmin kuin aikoi. Hän on hämmentynyt tilanteesta. Hän tietää, että pukeutumishuone on naisten valtakuntaa. Sinne ei kutsuta ketä tahansa miestä. Äkkiä hän tarttuu naisen käsiin ja puristaa ne omiinsa.
Caleth näyttää hieman hämilliseltä, mutta ei yritä vetää käsiään pois. "En ole aivan varma itsekään. Mutta totuus on, että vaikka minulta ei puutukaan mitään, voisin olla onnellisempikin. Vaikka kukapa voisi olla onnellinen nyt, kun Vihollinen on palannut? Sota on alkanut, ja tulevaisuus on varjon alla."
"Olet oikeassa, eikä se varjo väisty pitkään aikaan", Ciryon toteaa. Hän astuu vähän kauemmas naisesta, mutta ei irrota otettaan. Hän toivoo, ettei Caleth olisi muistuttanut häntä sodasta juuri nyt.
"Ehkä minä vain haluan viettää kanssasi hiukan aikaa ennen kuin joudut lähtemään", toteaa Caleth ja hymyilee surumielisesti. "Farion työskentelee niin ankarasti. Hän palaa yleensä vasta hieman ennen illallista. Ja nyt viime aikoina hän on ryhtynyt harjoittamaan ruumistaan sotaa varten, ja käyttää siihen jokaisen vapaahetkensä. Hän aikoo marssia sotaan Elendilin joukoissa."
"Niin kuin me kaikki", Ciryon sanoo.
"Yritän sanoa, että Farion ei ole oikeastaan huomioinut minua moneen vuoteen. Yhteen aikaan hän toivoi poikaa, mutta nyt hän näyttää luopuneen haaveestaan. Hän on sanonut olevansa tyytyväinen siihen, mitä on saanut. Aivan niin kuin haltiat, hän suuntaa nyt huomionsa toisenlaisiin harrasteisiin, pois perhe-elämästä."
"Sanotaan, että elämä koostuu useista eri vaiheista, ja että kukin kestää vain aikansa. Lapset ja perhe-elämä ovat onnellisin vaihe, olen kuullut, mutta se kestää vain hetken. Ja ehkä niin todellakin on, vaikka minun isäni ei ole tainnut siitä kuulla", Ciryon toteaa. "Hän ei varmaan koskaan jätä minun äitiäni rauhaan, niin iljettävää kuin sitä onkin ajatella!"
Caleth nauraa. "No, sinun isäsi kyllä tunnetaan. Hänessä palaa sellainen tuli, ettei se varmaan koskaan sammu. Jotkut sanovat, että se ajaa hänet tekemään vielä jotakin todella hölmöä, mutta minusta ei ole paha asia, vaikka mies ei saisikaan kyllikseen vaimostaan, jos vaimo ajattelee samalla tavalla. Elrosilaisten mittapuulla sinun äitisi on vielä nuori, eikä hän varmaan edes haluaisi siirtyä elämässään seuraavaan vaiheeseen. Enkä minäkään totta puhuen olisi halunnut."

He katselevat toisiaan tovin hämärässä huoneessa.
"Sinä toivot siis minun antavan sinulle sen, mitä miehesi ei halua sinulle antaa?"
Calethin kasvot punehtuvat. "Ymmärrät oikein. Onhan se tietenkin väärin. Mutta se onnistui viimeksikin. Kukaan ei koskaan saanut tietää."
Ciryon hymähtää. "Paitsi ehkä Targon ja minun isäni."
"Kanteliko Targon isällesi? Kuinka ihmeessä annat hänen vielä palvella itseäsi?"
"Tottumuksesta kai ja mukavuudenhalusta", Ciryon huokaa. "Hyviä palvelijoita on vaikea löytää ja minä pidän Targonista. Mutta en minä häntä syytä. Isällä on tapana saada haluamansa asiat selville. Hän olisi varmaan saanut minut tunnustamaan ilman Targoniakin. Mutta minä olen nyt vahvempi, eikä niin enää tapahdu."
Caleth hymyilee ja asettaa kätensä Ciryonin harteille. "Siinä tapauksessa olen sinun. Saat tehdä minulle mitä haluat!"

Tällaista pyyntöä Ciryon on odottanut. Hän ei kaipaa enempää rohkaisun sanoja, vaan painaa naisen seinää vasten ja suunsa tämän huulille. Hän antaa käsiensä vaeltaa naisen vartaloa pitkin, tunnustellen kohtia, jotka on ehtinyt unohtaa, ja vetää tämän hameidenhelmoja ylemmäs. Caleth toppuuttelee häntä hellästi, ja sanoo, että heidän olisi parasta siirtyä toiseen huoneeseen – sellaiseen jonka oven saa lukkoon. Ciryon olisi ollut valmis ottamaan naisen vaikka heti siinä paikassa, mutta ymmärtää, että on parempi malttaa hetki. Sängyssä se tapahtuisi mukavammin.

* * *

Aratanin oli tietysti ollut pakko kokeilla hyppyriä. Jos Annúminasin nuorukaiset osasivat hypätä siitä suksillaan, niin ei se voinut kovin vaikeaa olla. Aratan on sentään Korkean Kuninkaan pojanpoika, kolmas perimysjärjestyksessä. Hän ei mitenkään voisi epäonnistua!

Elendur ravistelee veljeään, joka makaa pökertyneenä jäisessä rinteessä. Hän taisi lyödä päänsä kaatuessaan, sillä hänen otsassaan on haava. Melethil on melkein hysteerinen.
"Vaikka minä kielsin häntä!" hän vaikeroi. "Mikä häntä vaivaa? Miksi hän ei puhu? Ja mitä me nyt teemme?"
"Minä en ainakaan kanna häntä linnaan", Elendur tuhahtaa. Luulisi, että veljelle olisi tähän ikään mennessä kehittynyt jonkinlainen itsesuojeluvaisto, mutta jos olikin, se näytti katoavan heti, kun lähettyville ilmaantui viehättävä neito.
"Entä minun sukseni?" valittaa heidän vieressään seisova nuorukainen. "Kai Elendil teettää minulle uudet, sillä nämä ovat poikki eikä niitä voi korjata. Minun ei olisi pitänyt lainata näitä. Olisi pitänyt arvata, etteivät etelänmaalaiset osaa laskea."
"Mutta minusta oli kyllä eri riemukasta katsoa, kuinka etelän prinssi meni mukkelis makkelis!" hihkaisee nuorukaisen pikkuveli, joka on korkeintaan kymmenen ikäinen.

Aratan näyttää havahtuvan siihen, että hänestä tehdään pilkkaa. Hän nousee varoen istumaan ja parahtaa kivusta. Hän ei pysty liikuttamaan toista käsivarttaan kunnolla.
"Kuinka pitkälle minä hyppäsin?" hän kysyy ja katsoo taakseen kohti mäkeä.
"Et lähellekään sitä, mihin minä hyppään huonoimmillani", väittää suksensa menettänyt poika.
"Se olisi ollut ihan kelpo suoritus, jos olisit pysynyt pystyssä", lohduttaa Elendur. "Pystytkö kävelemään? On parasta, että palaamme linnaan nyt heti. Sinä olet loukkaantunut."
Aratan nousee varovasti toista kättään pidellen. Elendur tarjoaa hänelle tukeaan ja he lähtevät etenemään hitaasti kohti alempana kulkevaa tietä. Melethil rientää heidän mukaansa, eikä suostu menemään kotiinsa, vaikka Elendur niin kehottaa. Neito näyttää yhä pelkäävän, että Aratan saattaisi heittää henkensä minä hetkenä hyvänsä.

Matka linnaan on onneksi lyhyt. Aratan kiidätetään heti vuoteeseen odottamaan parantajia, vaikka hän vakuuttaa olevansa ihan kunnossa. Palvelusväki tuntuu olevan Aratanista enemmän huolissaan kuin yksikään kuninkaallisista. Lopulta isä päättää olla odottamatta parantajaa, ja tarkastaa Aratanin vammat itse.
"Tämä se vielä puuttuikin!" hän puhisee vihaisena katsellessaan Aratanin sinipunaista, turvonnutta käsivartta. "Sauron on mielissään, kun vastustajat hankkiutuvat hengestään eroon ilman, että hänen tarvitsee tuhlata nuolen nuolta. No, kätesi vaikuttaa olevan murtunut. Se tarkoittaa, että joudut pitämään hetken verran taukoa tyhmistä tempauksista."

"Luulisi, että tuossa iässä osaa jo vähän varoa!" hän puuskahtaa vielä astuessaan pois vuoteen luota.
"Onneksi hänen ei käynyt pahemmin", sanoo äiti. Hän kääntyy Elendurin ja Melethilin puoleen, jotka odottavat ovella. "Hyvä, että te kaksi olitte paikalla ja toitte hänet kotiin. Pian on illallisaika. Jääthän toki syömään kanssamme?" hän kysyy neidolta.
"Voi, mielelläni jäisin, mutta luulen, että lähden kotiin. Minulla ei ole sopivaa asua illalliselle Korkean Kuninkaan linnassa. Toivottavasti Aratan toipuu pian. Ehkä voisin tulla vierailemaan hänen luonaan huomenna?"
Äiti katsoo Melethiliä hieman yllättyneenä. "No, miksi ei. Se voisi piristää häntä."

Elendur saattaa Melethilin pääovelle ja palaa sitten yläkertaan. Vanhemmat eivät kysele enempää Melethilistä, mikä on hyvä.



A/N: Tuo ajattelu elämän eri vaiheista tulee haltioilta (Tolkien on kirjoitellut siitä), ja olen tässä mietiskellyt että númenorilaiset saattaisivat pyrkiä elämään saman kaavan mukaan. Muutenhan he kaikki olisivat saaneet lapsia paljon enemmän ja myös myöhemmällä iällä, luulisin.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 22. luku 5.4.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Hihhii, tästä kyllä tulivat jotenkin ihanasti mieleen vanhat ficcisi :)

Pohjoinen näyttää tekevän hyvää itse kullekin hahmolle. Tai no, Elenduria ei näköjään kauheasti innosta nuo naisiin tutustumiset, mutta Isildur, Aratan ja Ciryon tuntuvat olevan vauhdissa kukin tahollaan. Tämä on jotenkin kivan kevyttä lukea kun tietää, mitä on tulossa.

Isildur on kyllä sinun käsissäsi niin herkullinen hahmo. Jotenkin tuo hänen melkein teinimäinen kiukuttelunsa ja Marillësta innostuminen sopivat häneen, vaikka miehellä on ikää ja kokemusta ties mistä vaikka kuinka. En tiedä miksi, mutta jotenkin tottelemattomuus ja säännöistä piittamattomuus tuntuvat kuuluvan hänelle. Ja on ihanaa, että Isildur osaa olla vakavan lisäksi myös leikkisä ja impulsiivinen.

Tykkäsin kovasti Isilmën ja Marillën suhteesta tässä.

Ja nuo uusista prinsseistä (?) innostuneet palvelustytöt on nyt pakko mainita. Aina ne tuntuvat olevan juttujen ja/tai miesten perässä näissä teksteissä, ihanaa että jotkin asiat pysyvät. :lol:

Voi Elendur-parkaa. Hänestä saa tässä jotenkin Boromirmaisen vaikutelman, kuin hän ei vain yksinkertaisesti olisi kiinnostunut naisista. Hänen mielensä on jossain muualla, jossain muussa. Tässä oli myös kivasti esillä tuo Aratanin ja Elendurin ero, Elendur ei osannut lainkaan puhua mistään Melethilin kanssa ja Aratan taas oli heti juttelemassa ja kutsumassa mukaansa ulos.

Auts, Ciryon. Jotain tällaista aavistelinkin, mutta voi voi. Jotenkin toivoin, että Ciryon olisi pitänyt päänsä paikoillaan eikä antanut Calethin viedä mukanaan ihan miten sattuu. Nainen vaikutti jo silloin aluksi vähän siltä, että tykkää viedä Ciryonia perässään, ja nyt tuo olo vain vahvistui. Ciryon on niin toisen lumoissa, ettei pysty kieltäytymään... Nyt on sellainen kutina, että tästä ei hyvä seuraa.

Ja mäenlaskua! Talvi on kyllä varmasti pohjoisessa erilainen kuin mihin nämä ovat tottuneet, ja kaikki uusi täytyy tietysti käydä kokeilemassa. Jotenkin tosi hyvä oivallus tuo talviurheilu, ei olisi tullut mieleenikään, mutta toimii erinomaisesti myös Keski-Maassa. Talvella ei voi tehdä töitä samaan tahtiin kuin muina vuodenaikoina, joten aika pitää saada kulumaan jotenkin, miksi ei lumessa leikkimällä. Aratan on ihan oma itsensä, huimapäisesti heti menossa, ja pahastihan siinä sitten kävi. Tuo paikallisten suhtautuminen oli hykerryttävää luettavaa. Ei tippaakaan kunnoitusta hullua etelämaalaista kohtaan! ..vaikka mietin kyllä, olisiko kuninkaan perheen kuullen sanottu tuollaisia juttuja.

Piti vielä noista elämänvaiheista sanomani, että muistelinkin jotain tuollaista haltioilta. Mielestäni se on ihan perusteltua myös númenorilaisissa, se jotenkin istuu koko heidän ajatusmaailmaansa ja pitkään ikäänsä, ja olihan Elros kuitenkin puoliksi haltia.

Ihana luku jälleen, jatkoa odotan. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 22. luku 5.4.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos jälleen kommentista, Nerwen! Jatkon postaaminen on viivästynyt, itsestäni riippumattomista syistä (ainakin melkein). Mutta nyt on vihdoin vähän enemmän aikaa. (Aikomukseni on myös kommentoida originaaliasi tässä alkuviikosta.)

Joo tuo edellinen luku oli tosiaan aika kevyttä meininkiä. Ja minusta tuntuu, että Isildurilla on jotain tunnepuolen ongelmia, kun tuntuu että sen mieliala seilaa laidasta laitaan (kuten tässä seuraavassakin luvussa). Tuntuu että näistä hahmoista tulee aina enempi vähempi häiriintyneitä ja jokseenkin monimutkaisia...

Palvelustytöt on tietysti klassikko, mutta on ne tuollaisia kyllä tv-sarjoissakin, ainakin Downton Abbeyssä...

Hauskaa että sinulle tuli Elendurista Boromir mieleen. ;) Itse en ole osannut häntä oikein rinnastaa Boromiriin. Jotenkin minusta tuntuu, että Bortsilla olisi kuitenkin ollut naisia aika paljonkin, vaikkei nyt varsinainen hurmuri olisikaan ollut. Olen oikeastaan yrittänyt saada Elendurista mahdollisimman paljon Aragornin kaltaisen, kun Tolkien itsekin kirjoitti, että (ainakin Elrondin muistikuvien mukaan) kuningas Elessar muistutti hämmästyttävästi Elenduria ruumiilta ja mieleltä. (Minun tekisi muuten hirveästi mieli kirjoittaa sellainen oneshotti, jossa Elessar olisi tavallaan uudelleen syntynyt Elendur tai jotain sellaista outoa. ;))

Joo ja tuossa Ciryonin tapauksessa minulla tosiaan oli sellainen idea, että hän on aikalailla muiden vietävissä. Tavallaan hän vain haluaa olla kaikille mieliksi, mikä aiheuttaa sitten ongelmia. Minulle ei oikeastaan tullut edes mieleen, että hän olisi voinut myös sanoa ei Calethille. Ehkä se ei vaan sopinut siihen mielikuvaan, joka minulla on Ciryonista.

Tuo mäenlaskujuttu oli tietysti sitten puhdasta hupailua, enkä kyllä enää muista, että mistä se olisi tullut mieleeni. Mutta tuo Annúminas on niin pohjoisessa, että luulisin siellä olleen lunta talvisin (vaikka en kyllä tiedä onko siitä mitään faktatietoa olemassa). Itsellänikin kävi kyllä jossain vaiheessa mielessä, että nuo paikalliset pojat eivät näköjään juuri kunnioittaneet kuninkaanpoikia, mutta sovitaan nyt vaikka etteivät he kunnolla tajunneet, kuinka arvovaltaisia nämä olivat, ja toisaalta he olivat tod. näk. itsekin korkea-arvoisista perheistä.


Ookei, sitten tämä seuraava luku. Ei sitten ihan niin kepeää luettavaa kuin tuo edellinen, ainakaan loppupuolella. Tuota yhtä kohtausta olisin varmaan voinut hioa ikuisuuksiin, mutta laitetaanpa nyt tämä versio, että päästään tarinassa eteenpäin.


23. luku: Pettymys nimeltä Ciryon

Aurinko lämmittää jo, vaikka hanki peittää yhä itsepintaisesti maata. Elendil ilmoittaa, että pian tulisi aika lähteä Lindoniin neuvottelemaan Gil-galadin kanssa. Heidät on kutsuttu haltiakuninkaan hoviin, mikä ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että Gil-galad suunnittelee lähtevänsä itsekin sotaan Sauronia vastaan. Se herättää Isildurissa pelonsekaista toivoa. Haltiat ja dúnedain yhdessä saattaisivat pystyä haastamaan Sauronin, mutta riittäisikö heidän voimansa? Monta vuosisataa sitten númenorilaiset ja haltiat puolustautuivat yhdessä läntisiin maihin hyökännyttä Sauronia vastaan, torjuivat hänet, ja kukistettu Sauron vetäytyi Mordoriin punomaan uusia juonia. Sekö olisi heidän tavoitteensa nytkin, häätää Sauron Mordoriin nuolemaan haavojaan joksikin aikaa? Vai yrittäisivätkö he mahdotonta: Sauronin suistamista vallasta lopullisesti?

Isildur kannatti Sauronin lopullista tuhoamista, mutta miten se onnistuisi, sen saisivat viisaammat selvittää. Hän kannattaisi sitä, vaikka hinta olisi kova, sillä Sauronin paluu yhä uudestaan ja uudestaan johtaisi ajan mittaan suurempiin tappioihin, ja kenties jonakin päivänä Sauron onnistuisi ja saisi kaikki hyvyyden ja vapauden puolustajat ajettua mereen.

Isildur katselee vielä hetken maisemia linnan parvekkeelta. Ilma on kolea, mutta aurinko paistaa korkealta ja ilmassa on kevään tuntua. Astuessaan parvekkeelta käytävälle Isildur on törmätä Melethil-neitoon, joka on jälleen menossa tapaamaan Aratania mukanaan korillinen täynnä herkkuja. Tyttö niiaa syvään ja tervehtii kuningasta pahoitellen kiireisiä askeleitaan.
"Sinä hemmottelet hänet pilalle", Isildur sanoo ankaraa teeskennellen.
"Mutta teidän korkeutenne, hän on vielä niin kovin heikko", tyttö vingahtaa.

Aratan tietää kyllä, mitä tekee. Hän vetäytyy kamariinsa aina ennen neidon saapumista, asettuu lojumaan vuoteelleen ja esittää kuolemansairasta. Sairaus ei kuitenkaan estä häntä ahmimasta neidon tuomia leivonnaisia hyvällä ruokahalulla, ja kun neito on lähtenyt, hän rientää jatkamaan touhujaan. Käsi ei enää juuri vaivaa häntä, ja hän pystyy jo ampumaan jousella ja käyttämään miekkaakin vähän aikaa. Mutta joidenkin naisten hoivavietti on vahva, ja Aratan tietää kyllä, kuinka tällaiset neidot hurmataan.

"Tuollainen määrä herkkuja ei ole hyväksi kenenkään vatsalle", huomauttaa Isildur ja osoittaa neidon koria. "Kuka tietää, vaikka tietämättäsi tai täysin tietoisesti ylläpitäisit poikani sairautta syöttämällä hänelle liikaa makeaa. Ymmärrät varmaan, että kuninkaana minun täytyy aina epäillä niitä, joita en vielä täysin tunne."
"Oi ei, en minä sellaista tekisi! Ja minä takaan, että nämä ovat aivan hyviä eivätkä aiheuta vatsavaivoja. Minä itse autoin kokkiamme näiden pikkuleipien leipomisessa", tyttö selittelee hätääntyneenä.
"Oli miten oli, luulen että minun on takavarikoitava näistä osa tarkempia tutkimuksia varten", Isildur sanoo.
"Totta kai, teidän korkeutenne, olkaa niin hyvä", Melethil sanoo ja ojentaa koria kuningasta kohti. Tämä poimii yhden pussukoista. Sen sisällä on herkulliselta tuoksuvia vaaleita pikkuleipiä.
"Tämä riittää. Menehän nyt, mutta muista, että minä pidän sinua silmällä. Salamurhaajat ovat yleensä juuri niitä, jotka vähiten sellaisilta vaikuttavat."
Neito valahtaa kalpeaksi, änkyttää jotain ja hipsuttaa tiehensä.

* * *

"Huijasit sitten pikkuleipiä nuorelta tytöltä?" puuskahtaa Marillë, kun Isildur on esitellyt hänelle päivän saaliin. "Siinäpä vasta herrasmiehen teko."
"Ne tuoksuivat niin hyviltä", Isildur puolustautuu. "En voinut mitenkään vastustaa kiusausta. Tiedät, että minulla on lukuisia hyveitä, mutta itsehillintä ei kuulu niihin."
Marillë pudistelee päätään. "Sinulla taitaa olla tekemisen puutetta."

Isildur istuu tyytyväisenä divaanille ja alkaa rouskuttaa pikkuleipiä. Hän ojentaa niitä vaimoaan kohti, mutta tämä kieltäytyy.
"Minun ei tee ollenkaan mieli."
"Mutta sinä pidät pikkuleivistä. Minä ajattelin sinua, kun otin ne."
"Niin varmaan. Mutta ei, minä en halua niitä nyt. Niiden tuoksu melkein etoo minua. Olisi parempi, jos veisit ne pois tästä huoneesta."
"Mutta sinä olet aina ollut makean perään."
"Lakkaa inttämästä ja vie ne pois."

Isildur tuijottaa vaimoaan. Naisten oikkuja on mahdoton ymmärtää, mutta viisasta totella. Niinpä hän nousee ja vie pikkuleivät toiseen huoneeseen. Hän kätkee ne kirjoituspöydän laatikkoon, ja toivoo, ettei Elendur löydä ja syö niitä.

Marillë on kyllä oikeassa siinä, että Annúminasissa ei ole paljonkaan tekemistä Isildurille. Elendur ja Aratan ovat ottaneet vastuun Elendilin armeijaan liittyneiden uusien miesten koulutuksesta. Isildurin tehtäväksi on jäänyt isänsä neuvostossa istuminen, vaikka tällä onkin jo riittävästi neuvonantajia. Arnor olisi kuitenkin jonakin päivänä Isildurin, ainakin toivottavasti, joten hänen olisi opittava tuntemaan sen maat ja kansat.

Isildurin tärkein tehtävä on viestiminen Anárionin kanssa Annúminasin kiven välityksellä, mutta siihen ei kulu paljon aikaa. Hän odottaa kuitenkin malttamattomana yhdeksättä tuntia. Vaikka muut sanoisivat mitä, hän ei osaa olla huolehtimatta veljestään. Kuinka tämä onnistuisi yksin kantamaan vastuun koko Gondorin puolustamisesta? Koko heidän yhteisen hallituskautensa ajan Isildur on ottanut päävastuun tärkeimmistä ja vaikeimmista tehtävistä, kuten armeijan ja laivaston perustamisesta ja Gondorin vesien puolustamisesta Umbaria vastaan. Anárion on istunut Osgiliathissa, jakanut neuvoja ja langettanut tuomioita kansalaisille. Sotastrategiat eivät koskaan olleet kiehtoneet Anárionia, eikä tämä ollut missään aselajissakaan yltänyt Isildurin tasolle. Isä sanoo Anárionilla olevan johtamistaitoa, mutta Isildur ei jaksa uskoa, että sellainen voisi pitkään suojata veliparkaa tositilanteessa.

Myöhemmin iltapäivällä Isildur suuntaa kohti tornia, jonne Annúminasin kivi on asetettu. Se on pieni, kuten Ithilin kivi, mutta se on virittynyt katsomaan kauas etelään, joten Isildurin on helpompi käyttää sitä yhteydenpitoon kuin omaa kiveään. Ithilin kiven toimintakyky täällä pohjoisessa ei ole paras mahdollinen. Jos Isildur yrittää käyttää sitä, hän joutuu kääntelemään sitä ympäriinsä ennen kuin löytää oikean asennon, ja sittenkin yhteys saattaa yhtäkkiä katketa ilman syytä.

Taistelut Ithilienissä käydään öisin, ja aamut Anárion käyttää lepäämiseen. Nyt kun Osgiliath on turvattu ja vihollinen vetäytynyt kauas Anduinilta, Anárion on ryhtynyt suunnittelemaan Minas Ithilin takaisinvalloitusta. Torniin asettuneita aaveita ei kuitenkaan ole helppo uhmata. Isildur varoittaa veljeään hätiköimästä, sillä hän muistaa liian hyvin, miten hirvittäviä olennot ovat. He pohtivat hetken sitä, voisiko valtaamisessa hyödyntää salakäytävää, jonka pää on hyvän matkan päässä metsän siimeksessä, ja joka johtaa linnan eteläiseen siipeen, yhteen kellareista. On mahdollista, etteivät viholliset ole löytäneet käytävää, ja yllätyshyökkäys sitä kautta voisi olla mahdollinen, vaikkakin hyvin vaarallinen.

Keskustelun jälkeen Isildur menee Elendilin työhuoneeseen antamaan raporttinsa. Isän hiirulaismainen neuvonantaja Farion kirjaa kaiken muistiin sanasta sanaan. Isildurin on vaikea ymmärtää, mihin niin tarkkaa kirjanpitoa tarvitaan.

Neuvottelun jälkeen Isildur suuntaa takaisin kohti huoneita, joissa hän perheineen nykyisin asuu. Käytävällä hän kuulee jonkun kiirehtivän perässään. Se on Farion. Hän pysähtyy, olettaen että jokin asia jäi Farionille epäselväksi ja tämä on tullut pyytämään tarkennusta.
"Teidän korkeutenne", Farion sanoo ja vilkuilee Isilduria hieman epävarmasti. "Kyse on yksityisluontoisesta asiasta."
"Mennään työhuoneeseeni", Isildur sanoo, hieman kummastuneena.

Farion on dúnadaniksi lyhyt mies, vähän yli kuuden jalan mittainen, Marillën pituinen. Hänen ryhtinsä ja olemuksensa ovat kuin miehellä, joka ei juuri vietä aikaa ulkona, vaan viihtyy paremmin takkatulen ääressä kirjojen ja papereiden parissa. Isildur ei väheksy sitä, vaikka onkin itse erilainen, sillä miehiä tarvitaan monenlaisiin töihin. Farion on uuttera mies, ja on tiettävästi tehnyt kaikkensa osoittaakseen olevansa arvollinen virkaan, jonka peri isältään muutamia vuosia sitten.

"Mikä on asianne?" Isildur kysyy sulkiessaan työhuoneen ovea.
"Se koskee poikaanne", sanoo Farion.
"Ketä heistä?"
"Nuorinta. Tietooni on vasta hiljattain tullut, että hän on vaimoni ystävä."

Isildur joutuu muistelemaan hetken, ennen kuin saa palautettua mieleensä Farionin vaimon. Fornostin Caladaerin tyttäriä, vaalea neito, joka oli perheensä kanssa Elendurin satavuotisjuhlissa, ja johon Ciryon silloin iski silmänsä. Eikä se ollut jäänyt pelkkään tanssimiseen ja käsi kädessä kulkemiseen. Se oli ikävää, mutta sellaisia nuorukaiset ovat, ja vaikka heitä kuinka yrittäisi opastaa ja vahtia, he keksivät kyllä keinot saadakseen haluamansa. Isildur oletti kuitenkin Ciryonin unohtaneen neidon vuosien varrella.

"Olen tietoinen siitä, että hän tuntee vaimonne. Huolettaako se teitä?" Isildur kysyy.
"Vaimoni tunteminen ei ole väärin, mutta olen kuullut tyttäreltäni, että pojallanne on ollut tapana vierailla vaimoni luona sillä aikaa, kun minä hoidan töitäni täällä linnassa. Kysyin asiasta vaimoltani, ja hän sanoi, että Ciryon on käynyt muutaman kerran nauttimassa kupillisen teetä, sillä tämä on hänen vanha ystävänsä."

Isildur ei pidä tällaisista uutisista. Ciryonin pitäisi ymmärtää paremmin. Ei ole missään mielessä sopivaa, että hänenlaisensa mies vierailee naimisissa olevan naisen luona, kun tämä on yksin talossaan. Mikään ystävyys ei ole peruste tällaiselle käytökselle, jos puhdas ystävyys ilman taka-ajatuksia nyt ylipäänsä on mahdollinen miehen ja naisen välillä. Isildur ei sellaiseen ainakaan usko.

"Minä puhun hänen kanssaan", Isildur lupaa. "Varmastikin hänen vierailujensa syy on täysin harmiton."
Farion ei näytä vakuuttuneelta. Hän epäröi hetken ennen kuin puhuu. "Tyttäreni antoi ymmärtää, että kyse on ollut muustakin kuin kuulumisten vaihdosta."
"Se on varsin raskauttava väite. Mitä todisteita tyttärellänne on?"
"Hän on kuullut ääniä vaimoni makuukamarin lukitun oven takaa."
"Ja mistä tiedätte, ettei hän ole keksinyt tätä omasta päästään?"
"Mitä syytä hänellä olisi valehdella tällaisesta asiasta?"

Isildur tietää kyllä, että Elendilin neuvonantajan tyttärellä tuskin saattaa olla mitään syytä pilata Korkean Kuninkaan ja tämän suvun mainetta tällaisilla väitteillä. Arnorissa ei ole ketään, joka voisi onnistuneesti anastaa vallan Elendililtä, ovat ajat kuinka epävakaat hyvänsä. Isildurin alkaa olla vaikea pysyä tyynenä Farionin edessä, mutta hänen on tehtävä parhaansa.
"Kenties tyttärenne on erehtynyt. Joillakin nuorilla naisilla on hyvin vilkas mielikuvitus, varsinkin jos he lukevat runsaasti."
"Tyttäreni on hyvin järkevä. Jos hän epäilisi vähänkin, hän ei olisi kertonut asiasta minulle. Hän on huolissaan perheestämme. Hän pelkää, että poikanne aikoo karata jonnekin yhdessä vaimoni kanssa."
"No, Ciryon ei kyllä karkaa mihinkään niin kauan kuin minussa henki pihisee. Sen verran minä ainakin voin luvata. Otan hänet puhutteluun. En usko, että hän on tehnyt mitään väärää, mutta kuulostaa siltä, että hän on selityksen velkaa."
"Toivon teidän tekevän niin. Kohtaisin hänet itse, mutta kunniani vaatisi minua haastamaan hänet kaksintaisteluun, enkä haluaisi tehdä sitä, kun kyse on Elendilin pojanpojasta. Minä kunnioitan kuningastani, enkä halua aiheuttaa hänelle ylimääräistä huolta tällaisena aikana. Mutta oikeutta minä vaadin."
"Minä selvitän tämän asian Ciryonin kanssa, ja huolehdin siitä, ettei hän enää vieraile talossanne. Muuta en nyt lupaa, sillä en saata uskoa, että poikani olisi todella syyllistynyt mihinkään sopimattomaan."
"Ymmärrän, että totuuden selville saaminen tässä asiassa on vaikeaa. Sen vuoksi tyydyn aluksi siihen, että poikanne pysyy vastedes poissa talostani, ja poissa minun vaimoni lähettyviltä. Voimme neuvotella muista korvauksista myöhemmin."

Isildur saattelee Farionin pois huoneesta. Suljettuaan oven hän nojautuu sitä vasten. Hän huomaa vapisevansa päästä jalkoihin, tietämättä onko se järkytystä, raivoa vai niitä molempia. Miten Ciryon on saattanut? Naimisissa olevan naisen kanssa? Isildurille itselleen ei olisi koskaan tullut sellainen edes mieleen, ja Aratanillakin on hänen tietääkseen ollut riittävästi järkeä kiertää rouvasihmiset kaukaa. Kyseessä on rikos, ja olkoon kuinka Korkean Kuninkaan pojanpoika, hänet pitäisi tuomita, jos todisteita vain olisi riittävästi. Farion ei ole keksinyt tätä, siitä Isildur on varma. Vika on Ciryonissa – se poika on jostain syystä mennyt pilalle vuosien varrella, ja tässä on lopputulos.

* * *

Ciryon saapuu linnaan hieman ennen illallista ja on menossa kohti huonettaan vaihtaakseen vaatteensa, kun isä nappaa hänestä kiinni ja vetäisee hänet työhuoneeseen. Ciryon tietää olevansa vaikeuksissa ilman, että isän tarvitsee sanoa sanaakaan. Isän silmät leiskuvat samaa tulta kuin silloin, kun Vuorten kuningas ilmoitti kääntyneensä Sauronin puolelle.

Calethin tytär on sitten kertonut. Ciryon on tavannut tytön pari kertaa, ja tämä katsoi häntä hyvin epäluuloisena kummallakin kerralla. Caleth kertoi tyttärensä olevan lukutoukka, hyvin isänsä kaltainen, ja viettävän kaiken aikansa omassa huoneessaan kirjojensa parissa, mutta ilmeisesti tytär oli kuitenkin toisinaan hiiviskellyt käytävillä ja vakoillut heitä kahta.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyy isä ja ottaa askelen lähemmäs Ciryonia. "Miksi teet näin minulle? Haluatko sinä pilata meidän kaikkien elämän touhuillasi?" Hän puhuu hiljaa, sillä ei halua kenenkään käytävällä kuulevan heidän keskusteluaan, mutta se vain lisää hänen sanojensa uhkaavuutta.
"Mitä tahansa oletkin kuullut, se on valetta."
"Älä edes yritä - minä näen kasvoistasi, että se on totta! Mikä on tämä pakkomielle Caladaerin tyttäreen?"
"Sitä sanotaan rakkaudeksi."
"Älä viisastele! Jos todella rakastaisit häntä, et olisi usuttanut häntä aviorikokseen! Olisit tyytynyt ihailemaan häntä kaukaa etkä olisi sekaantunut hänen elämäänsä!"
"Onko sinulla tästä omaa kokemusta vai kuinka muuten tiedät, mikä on oikea tapa rakastaa toisen omaa?"

Ciryon tietää kyllä, ettei ole viisasta ärsyttää isää, kun tämä on valmiiksi raivoissaan. Hän yrittää kuitenkin pelata aikaa puhumalla, sillä isän raivo ei yleensä kestä kovin pitkään. Nyt se ei kuitenkaan riitä. Isä tarttuu Ciryonia paidan rinnuksista ja nostaa tätä niin, että tämän jalkapohjat irtoavat lattiasta. Hän tuijottaa Ciryonia hyvin läheltä. "Touhuissasi ei siis ole mitään väärää, sitäkö yrität sanoa? Että olet kuninkaanpoika, ja saat tehdä mitä lystäät piittaamatta siitä, mitä lait ja moraali sanovat?"

Ciryon aikoi sanoa jotain puolustuksekseen, mutta sanat juuttuvat hänen kurkkuunsa. Äkkiä hän on taas pikkulapsi, jolle ilmoitetaan, että isä on palannut kotiin ja tahtoo nähdä nuorimmaisensa. Hän muistaa sen pelonsekaisen jännityksen, jonka käytävästä kantautuvat raskaat askeleet hänessä herättivät, ja kuinka kovalta isän ote tuntui, kun tämä nosti hänet tuolille seisomaan ja aloitti kuulustelunsa. "No, oletko ollut kiltisti? Oletko tehnyt kaikki tehtäväsi huolella? Onko opettaja ollut sinuun tyytyväinen? Mitä? Puhu selvästi äläkä piipitä niin kuin linnunpoika!"

Isä hellittää otteensa. "Minä luulin, että sinustakin kasvaisi jonakin päivänä mies, mutta ei, olet samanlainen onneton rääpäle niin kuin aina ennenkin!"
Ciryon puristaa kätensä nyrkkiin. Hän on saanut tarpeekseen. Kuinka isä voi olla noin sokea? "Sinä et ole koskaan edes yrittänyt ymmärtää minua!" hän huutaa takaisin, välittämättä siitä, että joku käytävällä voi kuulla. "Tätä ei olisi tapahtunut, jos olisit antanut minun mennä naimisiin Calethin kanssa. Hän on minun elämäni rakkaus!"

Isä läimäyttää häntä täysin äkkiarvaamatta. Ciryon nostaa käden poskelleen järkyttyneenä, ja kääntyy lähteäkseen huoneesta, mutta isä tarttuu häntä paidan selkämyksestä.
"Minä en lopettanut vielä!"
Ciryon pysähtyy, peittää kasvonsa. Hänen poskeaan kirvelee lyönnin jäljiltä, eikä hän voi mitään silmiinsä nousseille kyynelille, vaikka tietääkin, että itkeminen vain ärsyttää isää entistä enemmän.
"Kuinka minulla voi olla sinunlaisesi poika?" isä sanoo vastenmielisyyttä äänessään. "Minun pitäisi kieltää sinut. Jos minä olisin tarpeeksi viisas, minä kieltäisin sinut tältä seisomalta ja lähettäisin sinut tiehesi. Et ole ansainnut paikkaasi tässä suvussa."
"Tee se sitten!" Ciryon kivahtaa. "Minä en ole koskaan pitänyt sinusta tai kurjasta suvustasi muutenkaan! Mitä muuta te olette tehneet kuin paenneet uppoavalta saarelta ja valloittaneet toisten maan omaksenne? Varsinaisia sankareita."

Isä näyttää siltä, kuin harkitsisi vakavasti poikansa tappamista. Mutta Ciryon ei enää kavahda hänen edessään. Hän katsoo isää takaisin, kädet nyrkissä ja valmiina iskemään, jos isä kohottaisi kätensä uudestaan. Mutta isä ei tee mitään. Hän tuijottaa Ciryonia vielä hetken jäätävästi, mutta pudistaa sitten päätään, pettyneenä ja turhautuneena. "Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tuollaista puhetta poikani suusta. Se on sääli. Minä pidin sinua Aratania viisaampana."

Ciryonilla ei ole siihen mitään sanottavaa.

"Ja sinä pysyt tässä suvussa, halusit tai et", isä jatkaa. "En voi häätää sinua pois, koska se tekisi tästä tapauksesta isomman kuin mitä se on. Farionilla ei ole tarpeeksi todisteita, minkä hän tietää itsekin. Hän olisi voinut järjestää niitä, jos olisi halunnut. Hän olisi voinut jäädä todistajien kanssa odottamaan, kun menet seuraavan kerran tapaamaan hänen vaimoaan ja yllättää teidät, mutta hän ei tehnyt sitä, koska ei halua aiheuttaa vaikeuksia kuninkaalleen. Hän on kunniallinen ja viisas mies, jonka kaltaista hänen vaimonsa ei ansaitse. Meidän on järjestettävä hänelle hyvitys tapahtuneesta, mutta sinulle hän ei esitä muita vaatimuksia kuin sen, että pysyt tästedes poissa hänen vaimonsa lähettyviltä. Vai onko sekin liikaa vaadittu? Olisiko sinusta mieluisampaa, jos Farion surmaisi sinut kaksintaistelussa?"
"Hänellä ei olisi mahdollisuuksia minua vastaan."
Isä naurahtaa väheksyvästi. "En olisi siitä yhtä varma. Minä olen nähnyt hänen harjoittelevan Elendilin joukoissa, ja hän on parempi kuin miltä näyttää. Hänellä on jotakin, mitä sinulta puuttuu: älyä, päättäväisyyttä ja kykyä ajatella tekojensa seurauksia muutamaa sekuntia pidemmälle."

Ciryon painaa päänsä ja vaikenee. Hän on liian väsynyt jatkaakseen riitelyä.
"Et ole vielä vastannut minun kysymykseeni", isä muistuttaa häntä.
Ciryon huokaa. "Minä en tapaa häntä enää."
"Emmekä me puhu tästä koskaan kenellekään, emme tästä keskustelusta emmekä mistään muustakaan, mikä liittyy tähän naiseen. Ymmärrätkö?"
"Tietysti, atar. Ja minä pyydän anteeksi."
"Säästä anteeksipyyntösi Farionille."

Isä antaa hänelle viimein luvan poistua. "Jätän tänään illallisen väliin. En voi hyvin", hän sanoo mennessään kohti ovea.
"Sinä tulet ruokasaliin ja käyttäydyt aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut."

Ciryon menee huoneeseensa ja seisoo hetken avoimen ikkunan ääressä. Hänen kasvojaan polttaa yhä lyönnin jäljiltä. Hän toivoo, että järveltä puhaltava viima saisi hänen kasvonsa viilentymään ja pyyhkisi pois kyynelten jäljet. Hetken hän pohtii puoliksi vakavissaan, että hyppäisi alas ikkunasta. Siitä kohtaa on suora pudotus kivetylle sisäpihalle. Mutta se olisi itsekäs teko, ja väärin niitä kohtaan, jotka eivät ole tehneet Ciryonille pahaa, väärin eritoten isoisää ja äitiä kohtaan.

Sota tulisi tarpeeksi pian.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 23. luku 27.4.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

No huhhuh.

Jos nyt aloitan luvun alusta; Isildur on edelleen hahmo, josta löytyy uusia puolia, mutta silti ne sopivat siihen, mitä hänestä jo valmiiksi tietää. Tuo leipomusten vieminen Melethiltä oli jotenkin hykerryttävää. Tyttöparka peloissaan ja ahdistuneena ja Isildur vain nauraa sisäänpäin. Ja hei, tarkoittaako tämä nyt sitä että Aratan on asettumassa jos yksi ja sama neito käy hänen luonaan noin pitkään?

Ja Marillë. Noille mielialan heittelyille joita Isildur ihmettelee taitaa olla syynsä? :wink:

Tykkään siitä, miten lisäilet yksityiskohtia siihen, mitä jo valmiiksi tiedetään, tässä luvussa noiden palantírien ja niiden toiminnan kohdalla. Tuosta siirtelystä tuli mieleen se, kun itsellä ei nettitikku toiminut ja sitten pyörin ympäri huonetta sen kanssa että saisin yhteyden - on jotenkin ihanaa löytää nykypäivän juttuja tuolta Keski-Maan juttuihin piilotettuna.

Farion, mietinkin ensin että mistä nimi on tuttu, mutta sieltähän se sitten tuli. Ciryon jäi kiinni. Ajan kysymyshän tuo vain oli, on Ciryonin onni että Farion käsitteli asiaa noin nätisti. Isildur olisi varmaan ollut kymmenen kertaa kiukkuisempi jos Farion olisi ilmestynyt hänen eteensä tulta ja vihaa puhkuen ja hyvitystä vaatien.

Ciryon, voi Ciryon. Minusta on hienoa, että hän piti päänsä osan aikaa Isilduria vastaan, se kertoo paljon hänen luonteestaan. Toisaalta ehkä tuo oli väärä paikka olla itsepäinen, kun on tehnyt itse väärin... Ja voi kamala mitä asioita Isildur meni sanomaan. Tuollaiset asiat jäävät mieleen ja niistä ei koskaan pääse eroon, sitä epäilee itseään aina tuosta eteenpäin, kaikki sympatiat Ciryonin puolella huolimatta siitä, että hän itse aiheutti tuon itselleen. Kuvaat ihan järjettömän hyvin sitä, miten Isildur ja Ciryon eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä toistensa ajatusmaailmaa ollenkaan, miten he menevät jatkuvasti ristiin ja sen takia eivät tule toimeen. Olen ihan hämilläni siitä, miten aidolta ja uskottavalta tuo heidän suhteensa tuntuu.

Ja et sitten yhtään uhkaavasti lopettanut tätä lukua? Sota tosiaan tulee, ja mitä se tekeekään koko perheelle... Huu.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 23. luku 27.4.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Onko edellisestä luvusta tosiaan jo kuukausi? Järkyttävää. No, luulen että ehdin jatkossa postailemaan näitä vähän säännöllisemmin.

Mutta kiitos siis taas Nerwen että ehdit kommentoimaan! Jonakin päivänä saat sitten sen koko ficin luettavaksesi. Tosin jos tällä menolla edetään niin voi olla, että ehdin postata ne kaikki 55 lukua tänne ennen kuin se päivä koittaa...

Mutta Isildurin tunteet todellakin menivät tuossa edellisessä luvussa aikamoista vuoristorataa. Miten niin epätasapainoinen... Mutta mitä Aratanin ja Marillën tilanteisiin tulee, niin vastauksia saadaan lähiluvuissa. :)

Minä aina ajattelen noista palantireista kirjoittaessani, että Tolkien näköjään keksi langattoman netin ennen aikojaan. Mutta oikeastaan kaikki nuo jutskat mitä kirjoittelin, perustuu siihen mitä KTK:ssä kerrottiin palantireista, mitä nyt ehkä sovelsin melko vapaasti lukemaani.

Tuosta Farionista olisi voinut tulla suurikin ongelma. Mutta en nyt oikeastaan halunnut tähän enää lisää ongelmia, kun ne olisivat sitten vieneet ficin vielä pahemmin sivuraiteille. Minusta oli myös äärimmäisen hauskaa kirjoittaa tuota Isildurin ja Ciryonin välistä riitaa, tiedä sitten mitä se kertoo minusta ihmisenä. Alkuperäisversiossa Ciryon vain kyyristeli pelokkaana isänsä edessä, mutta ajattelin että tilanteeseen tulee mukavasti lisää dynamiikkaa, kun Ciryon päättääkin vähän harata vastaan. Sen on myös tarkoitus kuvastaa sitä, että Ciryon on tietyssä mielessä kasvanut, eikä hän ole enää niin avuton kuin ficin alussa.

Mutta sitten vihdoin seuraavaan.


24. luku: Elostirion

Kirkastuva aurinko saa lumet viimein vetäytymään Annúminasiin johtavilta teiltä, ja vaikka nurmi ei vielä viherräkään, katsoo Elendil, että säät sallivat matkan Lindoniin. Mukaansa hän haluaa Isildurin ja Ciryonin. Hänen mielestään Ciryonin on viimein päästävä näkemään Tornikukkulat ja katsomaan meren yli länteen. Sen olisi pitänyt tapahtua jo aiemmin, hän sanoo neuvottelussa, jossa matkaa suunnitellaan. Hänen sanoissaan on moitetta Isilduria kohtaan, joka ei pystynyt järjestämään Ciryonille matkaa pohjoiseen silloin, kun maassa oli vielä rauha. Jokaisen Elendilin perillisen on päästävä katsomaan länteen edes kerran elämässään.

Ciryon olisi ehkä joskus muulloin lähtenyt Lindoniin mielellään, mutta nyt ajatus pitkästä ajasta tien päällä isän seurassa ei houkuttele häntä lainkaan. Hän ja isä eivät ole puheväleissä. Kukaan muu kuin he kaksi eivät tiedä syytä, vaikka jotkut ehkä arvaavat, että se liittyy Calethiin. Ainakin Targon, mutta tämä on uskollinen Ciryonille niin kuin aseenkantajan kuuluu olla, eikä ole laverrellut arveluistaan eteenpäin. Juorut ovat nyt viimeinen asia, mitä Ciryon kaipaa vaikeuttamaan elämäänsä.

Isoisän vuoksi Ciryon kuitenkin päättää lähteä. Elendil on kohdellut häntä ystävällisesti koko heidän vierailunsa ajan, ja äskettäin hän antoi Ciryonin lukea luonnoksensa Akallabêthista kertovasta tarinasta. Se on surullinen kertomus, ja Ciryonista tuntuu, että sen luettuaan hän ymmärtää paremmin isoisäänsä. Tämän ei ollut helppoa pitää koossa kansaansa Númenorin viimeisinä vuosina, sen jälkeen kun Amandil oli purjehtinut lähteen apua etsimään. Kuningas valmisteli sotaa Lännen valtiaita vastaan, mihin Elendil ei tietenkään halunnut sekaantua, ja sen vuoksi Sauronin sotilaat olivat jatkuvasti hänen perässään. Mutta Elendil selviytyi kaikesta huolimatta, valmisteli laivat ja johdatti Uskolliset lopulta turvaan.

Ennen Elendilin tarinan lukemista Ciryon ei ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt, miten vaikeaa Uskollisten elämä Númenorissa oli ollut. Hän oli kyllä kuullut Sauronin Temppelistä, ja siitä, kuinka siellä uhrattiin ihmisiä Melkorille. Hän oli tiennyt, että Yúlaner-enon äiti oli surmattu sillä tavalla, ja niin oli tapahtunut myös Aurië-tädin isälle, mutta oli vaikea surra ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tuntenut. Hänen perheessään ei puhuttu Númenorista. Ei ollut edes sopivaa sanoa ääneen "Númenor". Oli sanottava "Akallabêth" tai "Atalantë" – Se, joka on kadonnut.

He lähtevät matkaan eräänä kylmänä, mutta kirkkaana kevätaamuna. Mukana ovat aseenkantajat sekä joukko ritareita turvaamassa matkaa, sillä tällaisina aikoina teillä liikkuu kaikenlaisia pahoja olentoja. Annúminasin tienoilla on havaittu useita susilaumoja ja Sumuvuorten örkkejäkin he saattaisivat kohdata, vaikkeivät ne yleensä uskaltaudukaan näin kauas länteen.

He ratsastavat pitkin tietä, joka seuraa Baranduinin länsirantaa. Matkan varrella on muutamia kyliä, joissa he voivat yöpyä, mikä tekee matkanteosta kohtuullisen mukavaa. Ithilin kivi on heidän mukanaan, jotta he voivat pitää yhteyttä Annúminasiin matkan aikana. Ciryon seuraa sivusta, kun isä valittaa isoisälle, että Ithilin kivi toimii täällä huonosti. Isoisä toteaa, että kiven käyttö vaatii hieman kärsivällisyyttä, ja näyttää isälle kuinka se asetetaan oikeaan asentoon.

Ciryon ei puhu isänsä kanssa matkan aikana, mutta se ei oikeastaan haittaa, sillä isoisä pitää hänelle seuraa ja kertoo hänelle monenlaisia tarinoita Pohjois-Valtakunnan menneisyydestä. Melkein koko Arnor kuului kerran Gil-galadin maihin, vaikka haltiat ovat asuneet pääasiassa rannikolla Ered Luinin länsipuolella tai Imladrisissa Hithaeglirin kupeessa.

Useiden päivien ratsastuksen jälkeen he saapuvat suurelle Itä-Länsitielle, joka johtaa suoraan Lindonin pääkaupunkiin Mithlondiin, Harmaisiin Satamiin. Ennen Mithlondia edessä on kuitenkin vielä pitkä matka asumattomien maiden läpi. Tiheä ja synkkä metsä reunustaa tietä molemmin puolin, ja vaikka Ciryon ei halua sitä myöntää, hän toivoo hartaasti metsän loppuvan ennen kuin heidän tarvitsee leiriytyä yöksi, sillä tummarunkoisissa puissa on hänen mielestään jotakin uhkaavaa. On kuin ne katsoisivat häntä, eivätkä ollenkaan suopein silmin.

"Tässä ovat jäänteet niistä metsistä, joita esi-isämme kaatoivat laivojensa rakennusmateriaaliksi ja joita tuhoutui myös haltioiden sodassa Sauronia vastaan", kertoo Elendil. "Kerran lähes koko Eriador oli näiden metsien peitossa, ja haltiat kulkivat niissä laulaen ja herätellen puita unestaan. He opettivat puut puhumaan kanssaan. Niinä aikoina Keski-Maa oli hyvä ja kaunis paikka eikä pahuutta tunnettu."
"Puhuivatko nuo puut niin kuin ihmiset? Ja osaavatko jotkut niistä yhä puhua?" Ciryon kysyy ihmetellen.
"Kenties, mutta minä luulen, etteivät ne kuitenkaan puhuisi meille. Ne näyttävät aika vihamielisiltä, jos minulta kysytään, enkä pitäisi viisaana mennä häiritsemään niitä. Ellei sitten Isildur haluaisi mennä kokeilemaan onneaan? Hänellä on rohkeutta tehdä sen tapaisia asioita. Näillä puilla voisi olla mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana."
Isildur tuhahtaa. "Luulen, että ne kantavat meille vielä kaunaa esi-isiemme tekojen vuoksi. Kaksi vuosituhattakaan tuskin riittää niille anteeksiantoon. Ja ei – minä en mene puhumaan puiden kanssa, en edes vaikka ne vaikuttaisivat ystävällisiltä, koska se olisi liian omituista. Missä niiden kasvot muka ovat? En tietäisi mihin kohtaan katsoa, kun puhuttelisin niitä."

Ciryon on ollut näkevinään tuijottavia silmiä mustissa rungoissa, mutta ei sano siitä mitään. He ratsastavat edelleen, kun ilta-aurinko paistaa heidän silmiinsä ja vajoaa vähä vähältä kaukana edessä siintävien vihertävien kumpujen taa. Ciryon on helpottunut, kun metsä alkaa harveta tien pohjoispuolella. Heidän ei sittenkään tarvitsisi leiriytyä vihaisten puiden kurkottelevien oksien alle. Ciryon on useammin kuin kerran ollut tuntevinaan hipaisun päälaellaan, vaikka siinä kohtaa ei näkynyt yhtään oksaa.

* * *

Kuningatar Isilmën luona käy vieraita melkein joka päivä. He ovat Annúminasin ylhäisön naisväkeä, jotka tulevat nauttimaan teetä ja vaihtamaan kuulumisia kuningattaren ja tämän hovinaisten kanssa. Marillën on vaikea ymmärtää, kuinka Isilmë jaksaa pitää seuraa näille naisille joka ikinen päivä. Nyt kun hän on Annúminasissa, hänen velvollisuudekseen on tullut emännöidä teekutsuja yhdessä Isilmën kanssa, ja hieman kauhuissaan hän miettii, onko hänen kenties jatkettava perinnettä sitten, kun Elendil ja Isilmë ovat poissa. Sitten hänen mieleensä juolahtaa, että jos niin kävisi, hän olisi itse asiassa hyvin onnekas, eikä hänellä olisi pienintäkään syytä valittaa. Kuinka kauan nämä kutsut saisivat vielä jatkua, ennen kuin sota muuttaisi kaiken, hän pohtii synkkänä, samalla kun rouvat keskustelevat innokkaasti silkistä, jota Imladrisin haltiat ovat kutoneet, ja joka on hirvittävän kallista, mutta yllä satumaisen keveää ja pehmyttä. Hän ei edes kuule, kun rouvat kysyvät, onko Elendur käyttänyt paljon sitä ihanaa viittaa, jonka haltiat antoivat tälle syntymäpäivälahjaksi vuosia sitten.

Melethil-neiti ja hänen äitinsä ovat tänään paikalla. Marillë arvelee, että neito olisi varmaan paljon mieluummin Aratanin seurassa kuin täällä rouvien keskellä, vaikkei tämän kohteliailla kasvoilla näy merkkiäkään tyytymättömyydestä. Marillë on yllättynyt siitä, miten hyvin Aratan tulee toimeen neidon kanssa. Aratan ja Melethil viettävät pitkiä aikoja keskusteluihin syventyneenä, ja Marillë on usein ollut paikalla, sillä ei ole tietenkään sopivaa, että naimaton mies ja nainen viettävät pitkiä aikoja kahden kesken. Aratan tuntee Keski-Maan taruston yllättävän hyvin, ja vaikka hänen kertomuksensa vilisevät örkkejä ja tulta syökseviä lohikäärmeitä, sotia ja aseita, Melethil kuuntelee niitä tarkkaavaisesti ja esittää älykkäitä kysymyksiä. Númenorin historia ei Aratania ole koskaan juuri kiinnostanut, ja jopa kuninkaiden ja kuningattarien nimet ja hallituskaudet olivat hänelle aikanaan vaikeita oppia, mutta ehkäpä Keski-Maan vaiherikkaampi ja sotaisampi menneisyys on herättänyt hänen uteliaisuutensa ja saanut hänet oppimaan asiat nopeammin.

Marillë pitelee urhoollisesti teekuppia käsissään, vaikka hänen tekisi mieli mennä lepäämään. Hän on tuntenut itsensä epämääräisellä tavalla voipuneeksi jo jonkin aikaa. Pöydälle on asetettu korillinen samanlaisia pikkuleipiä, joita Isildur kähvelsi Melethililtä – ne lienevätkin Melethilin ja hänen äitinsä tuomia – ja niiden voimakas vaniljainen tuoksuu etoo edelleen Marillëa. Hän on jo kahdesti joutunut kieltäytymään, kun joku ystävällisistä rouvista on kehottanut häntäkin maistamaan niitä.
"Ne tuoksuvat kyllä herkullisilta", Marillë vakuuttaa hymyillen, "mutta olen todellakin aivan täynnä. En saisi alas murentakaan."
"Lapsihyvä, ruokahalusi on ollut tiessään jo pitkän aikaa. Oletko varmasti kunnossa?" Isilmë kysyy.
"Olen, ei minulla ole hätää. Luulen, että tämä äkillinen muutos elämässämme on vain saanut minut hieman uupumaan. Mutta luulen sen menevän ohi ajan mittaan."
"Me elämme vaikeita aikoja, ja vain vaikeammiksi ne muuttuvat", huokaa Isilmë. "Luulen, että meistä itse kunkin kestävyys joutuu vielä koetukselle."

Rouvat myöntävät, että näin todellakin on, mutta kukaan ei ole halukas keskustelemaan tulevasta sodasta enempää. Sen sijaan he alkavat kysellä Marillëlta jälleen kerran Etelä-Valtakunnan tapahtumista, ja tietääkö Marillë, onko sen ja sen ruhtinaan esikoispoika vihdoin avioitunut, ja mitä kuuluu sille yhdelle harvinaisen omapäiselle neidolle, joka meni naimisiin sen ujon ja kohteliaan lossarnachilaisen nuorukaisen kanssa. Marillë toivoo hetken, että hänen äitinsä olisi sittenkin lähtenyt heidän mukanaan pohjoiseen, sillä tämä olisi varmasti osannut vastata rouvien kysymyksiin Marillëa paremmin.

Kun he ovat hyvästelleet rouvat, Isilmë laskee kätensä Marillën käsivarrelle.
"Minä olen seuraillut sinua jo jonkin aikaa, ja mielessäni on käynyt eräs ajatus. Et suinkaan sinä ole raskaana?"
Marillë tuntee punan nousevan kasvoilleen. Kuinka hänen anoppinsa saattoi ajatella tuollaista asiaa, saati puhua ajatuksensa ääneen? "Ei, en tietenkään. Eihän se toki olisi edes mahdollista."
"Kuinka niin ei olisi?"
"No, Ciryonista on jo viisi vuosikymmentä. Lapsemme ovat aikuisia miehiä, emmekä me voi saada enää uusia."
Isilmë katselee häntä hetken arvioiden. "Jos tarkoitat, että olet liian vanha, niin et sinä minun mielestäni ole. Tunsin Atalantëssa naisen, joka sai viimeisensä melkein 170-vuotiaana, etkä sinä ole vielä niin vanha. Ja sinä olet sitä paitsi Elrosin sukua, ja siltä suvulta voi odottaa melkein mitä hyvänsä. Sinä olet terve ja vahva, ja vuodet ovat kohdelleet sinua hyvin."

Marillë ei tiedä mitä ajatella. Voisiko hän todellakin olla raskaana? Edellisestä kerrasta on niin kauan, että hän hädin tuskin muistaa, millaista on olla raskaana. Hetken aikaa hän tuntee ilonsekaista toivoa, mutta sitten hän ajattelee miestään. Isildur ei haluaisi lasta, ei varsinkaan nyt.

Númenorilaisen tavan mukaan ei ole sopivaa tulla raskaaksi, jos on vaarana, että mies joutuu lähtemään pois kotoa pitkäksi ajaksi tai jos ajat ovat muuten epävarmat. Näin oli ollut Númenorin viimeisinä vuosina, ja monet haltiamieliin kuuluvat avioparit välttivät silloin lapsen saamista. Marillë muistaa yhä, kuinka Isildur tuli eräänä päivänä kotiin ja pamautti Marillën eteen purkillisen eräänlaista yrttiseosta. "Kun juot tästä keitettyä juomaa aamuisin, emme tule epähuomiossa saattaneeksi lasta tähän kirottuun maailmaan", hän ilmoitti. Marillë järkyttyi, sitten raivostui. Hän oli kyllä tiennyt, että tuollaisia rohtoja oli olemassa, mutta ne eivät missään nimessä kuuluneet kenenkään kunniallisen naisen elämään. Se, että Isildur ylipäänsä tiesi juomien olemassaolosta, kertoi jotain miehestä ja hänen tavoistaan. Siitä kehkeytyi suuri riita. Isildur räyhäsi maailmanlopusta ja haukkui vaimoaan vähäjärkiseksi, kun tämä halusi lisää lapsia tällaisena aikana. Marillë itki ja kysyi, kuinka monelle muulle naiselle Isildur oli vienyt vastaavan "lahjan", jotta välttyisi äpärien ilmestymiseltä kotiovelleen.

Riita ratkesi, kun Marillë sai tietää muidenkin naisten alkaneen käyttää vastaavia yrttijuomia. Hän alkoi juoda yrttijuomaa Isildurin mieliksi, sillä tämä oli nähnyt vaivaa löytääkseen riittävän hyvälaatuisen sekoituksen, joka ei maistunut pahalta eikä aiheuttanut sivuvaikutuksia. Isildur oli kuullut juomasta sattumalta, kun muutamat hänen kaverinsa olivat kiusoitelleet häntä sisaruksen hankkimisesta Elendurille. Isildur oli sanonut, että hän pikemminkin pelkäsi kuin halusi sitä, ja että hän toivoi, etteivät valar soisi heille uutta lasta juuri nyt. Joku oli tokaissut siihen, että Yavannasta ei koskaan tiennyt, mutta epätoivottujen lasten välttämiseen oli kyllä keinonsa, jos oli valmis maksamaan.

Marillë oli jatkanut yrttijuomien käyttöä Keski-Maassakin Isildurin toiveesta. Miehellä oli liikaa kiireitä: oli rakennettava uusia kaupunkeja, koti Ithilieniin, oli matkusteltava ja tehtävä sopimuksia muiden kansojen parissa, oli koottava armeija ja valmistettava laivasto. Isildurilla ei ollut aikaa pysytellä kotona seitsemää tai kahdeksaa vuotta lapsen vuoksi, niin kuin oli sopivaa. Mutta kahdesti hän suostui: sen jälkeen kun Osgiliath oli valmistunut Anduinin rannoille, ja sen jälkeen kun Minas Ithilin säihkyvä torni oli noussut Varjovuorten kupeeseen. Silloin Isildur oli valmis hetkeksi pysähtymään ja ihastelemaan työnsä hedelmiä.

Mutta neljättä lasta he eivät saaneet, vaikka Marillë lopetti yrttijuomien käytön Ciryonin jälkeen. Isildur kohautti asialle harteitaan, sillä hänestä kolme poikaa oli enemmän kuin hän oli osannut toivoa, mutta Marillë oli surrut menetystä useita vuosia. Hän oli toivonut tytärtä, jonka olisi saanut pitää aina lähellään, tai ainakin siihen asti, kun tämä menisi naimisiin. Pojista tuli Isildurin poikia heti, kun nämä olivat riittävän suuria istumaan hevosen selässä ja pitelemään miekkaa ja kilpeä.

Miksi hänen hedelmällisyytensä olisi yhtäkkiä palannut, viidenkymmenen vuoden jälkeen? Siinä ei ole mitään järkeä, eikä mitään hyvääkään tällaisena maailmanaikana, sodan uhan alla.
"En minä jaksa uskoa, että niin olisi asian laita", Marillë toteaa, sillä toista vaihtoehtoa hän ei halua ajatella. "Luulen että tämä on vain väsymystä, sillä tämä kaikki epätietoisuus tulevasta rasittaa minua."
"Rasittaa, koska odotat lasta, eikö niin? No, luulenpa, että saamme vastauksen tähän kysymykseen ennen pitkää", toteaa Isilmë.

* * *

He ovat ratsastaneet useita päiviä Itä-Länsitietä pitkin. Tie kaartuu nyt hetkeksi hieman pohjoiseen kiertäessään suuret vaarat, jotka kohoavat ratsastajien vasemmalla puolella. Niiden takana jossakin kaukana häämöttää meri, mutta ennen sitä kohoavat vielä jylhät Tornikukkulat, joiden luo Elendil haluaa viedä heidät ennen kuin he jatkavat matkaa Mithlondiin.

"Jos kiiruhdamme, ehdimme Emyn Beraidille yöksi", sanoo Elendil. "Voimme yöpyä yhdessä torneista, ja kiivetä sitten aamulla Elostirioniin."

Ciryonilla ei ole mitään kiiruhtamista vastaan, sillä hän nukkuu mieluiten katto päänsä päällä, vaikka he eivät olekaan kohdanneet matkallaan vaaroja. Baranduin tuntuu pitävän sudet ja örkit kaukana, tai sitten haltioiden maan läheisyys saa pahuuden olennot karttamaan näitä seutuja. He ovat ohittaneet viehättäviä vehreitä niittyjä ja kumpuilevia nummia, joilla ei kuitenkaan asu ketään, sillä maat ovat liian kaukana ihmisten kaupungeista. Tiellä heitä vastaan on tullut muutama kääpiö, jotka olivat tulossa Sinivuorten kaivoksilta. Kääpiöt kuuntelivat kiinnostuneina Isildurin kuulumiset etelästä, vaikka he jo tiesivätkin suurin piirtein, mitä on tapahtunut. Kääpiöt olivat matkalla Moriaan, ja lupasivat viedä uutiset eteenpäin kuninkaalleen Durinille. Myös joukko Imladrisin haltioita tuli heitä vastaan. He olivat palaamassa Tornikukkuloilta, sillä vaikka tornit ovat Gil-galadin lahja Elendilille, sallii tämä haltioiden vierailla siellä aina, kun nämä haluavat.

Kun he viimein saapuvat torneille, aurinko roikkuu oranssinpunaisena lännessä siintävän meren yllä. Ciryon pysäyttää hetkeksi hevosensa ihaillakseen laskevan auringon kultaamia torneja, jotka nousevat kolmen metsäisen kukkulan laella lähes vieri vieressä. Rakennelmista näkee heti, etteivät ne ole ihmiskätten työtä. Jykevät muurit eivät ympäröi niitä mistään suunnasta, sillä ne eivät ole nousseet vartioimaan maata uhkaavalta vaaralta, vaan tuomaan lohtua ihmisille ja haltioille, jotka kaipaavat länteen.

Seuraavana aamuna Ciryon kiipeää Elendilin ja isänsä perässä Elostirioniin, joka on torneista korkein. Siellä on seitsemäs näkykivi: se, joka ei ole yhteydessä muihin kiviin, vaan katsoo länteen. Elendil sanoo käyvänsä täällä joka vuosi. Kivellä näkee jopa Tol Eressëan, joka on nykyisin piilotettu maan piiristä ja vain haltialaivan saavutettavissa. Ja se, joka haluaa, saa näkyviinsä myös sen maan, jota ei enää ole.

Musta kivi on samankaltainen ja lepää samanlaisella marmoripöydällä kuin Ithilin kivi. Ciryon ohittaa sen ja menee ikkunan luo, josta näkee Luninlahden ja ulapan kaukana horisontissa. Meren pinta kimaltelee safiirinsinisenä taivaan lakea kohti kipuavan auringon säteissä. Se on sama meri kuin kotona etelässä, mutta silti se on erilainen, ikään kuin tyynempi ja lempeämpi. Ciryon ei näe vaahtopäitä, vain iloisesti liplattavaa vettä ja sen yllä kaartelevia suurisiipisiä merilintuja.

"Ciryon, etkö tahdo katsoa kiveen?" Elendil kysyy.
Ciryon kääntyy, katsahtaa nopeasti isäänsä ja laskee katseensa. "Tahtoisin, mutta en osaa, atar atarinyo."
"En ole ehtinyt opettaa hänelle näkykiven käyttöä", Isildur toteaa.
"Tähän kiveen katsominen ei vaadi taitoa", Elendil sanoo. "Me vain katsomme, emmekä pyri yhteyteen. Tule, Ciryon, ja kokeile."

Ciryon siirtyy kiven luo. Hän katsoo sitä kiinteästi, niin kuin on nähnyt isänsä tekevän Ithilin kiven kanssa. Ensin hän ei näe muuta kuin kiven syvänmustan pinnan, joka ei kiiltävyydestään huolimatta heijasta lainkaan valoa – se on musta kuin yö. Mutta hetken päästä jotakin tapahtuu. Kiven pinta näyttää väreilevän, ja siihen muodostuu kuva, ei kiveen itseensä vaan pikemminkin Ciryonin mielen silmien eteen. Hän näkee merta, vihreitä niittyjä ja kaupungin, jonka edustalla kohoaa valkoinen torni. Sen huippu välkehtii kirkkaana auringon valossa. Se on Avallonën torni, Ciryon tietää, vaikkei hän ole koskaan nähnyt siitä edes kuvaa. Hän ahmii näkyä silmillään, mutta samalla torni alkaa nopeasti etääntyä, ja suuret kimmeltävät vesimassat kiitävät hänen allaan, kunnes hän huomaa seisovansa korkean vuoren huipulla, ja Avallonën torni on vain kirkas pilkahdus läntisessä horisontissa.

Hän tietää missä on. Hän katsoo maailmaa Meneltarman huipulta. Hän näkee lännessä Andúniën niemimaan, sen monen eri vihreän sävyissä värisevät niityt ja kultaisina hohtavat metsät ja raikkaana virtaavan sinisen Nunduinen. Jossakin siellä oli kerran heidän sukunsa koti, kaukaisessa rantakaupungissa, jossa ihmiset lauloivat ja leikkivät ja tekivät työtä sen verran kuin oli tarpeellista, ja rakastivat haltioita vailla pelkoa vainosta. Siellä ei ollut örkkejä, ei susia eikä lohikäärmeitä, ei petokseen taipuvia ihmissydämiä.

Sen näyn katsomiseen olisi voinut uppoutua vaikka koko päiväksi. Ciryon ei ole varma, kuinka kauan aikaa on kulunut, kun hän lopulta irrottaa katseensa kivestä.

"Kauan on siitä, kun Tol Eressëan haltiat toivat seitsemän kiveä lahjaksi isälleni", huokaa Elendil. "Se oli vain vähän ennen sitä, kun meidät pakotettiin jättämään Andúnië. He tulivat yöllä, salassa, sillä haltioiden tapaaminen oli kiellettyä. Ne olivat ihmeellinen lahja, jollaista isäni ei ollut osannut odottaa. Mutta seitsemän lisäksi on vielä kahdeksaskin kivi, ja se on meren takana Avallonën valkoisessa tornissa. Sen ansiosta me näemme tällä kivellä kaukaisen lännen."

Elendil kehottaa Isilduria katsomaan kiveen. Tämä tekee niin, ikään kuin mieliksi isälleen, eikä siksi että haluaisi oikeasti nähdä kiven tarjoamat näyt. Hän viettää kuitenkin melko pitkän tovin kiven ääressä, ja kun hän viimein vetäytyy kauemmas, hän näyttää oudon kiihtyneeltä. Hän ei kerro, mitä näki, mutta toteaa nopeasti, että Ciryonin ja hänen on nyt aika jättää torni.
"Isäni haluaa katsoa kiveen rauhassa. Eikä hän lopeta aivan heti. Me voimme puhua vähän sillä aikaa", hän sanoo, kun he laskeutuvat portaita alas.

Ciryon seuraa isäänsä ulos. Tornin juurella odottavat Ohtar ja Targon luovat heihin kysyvän katseen, mutta isä kehottaa heitä pysymään paikoillaan. Tornia ympäröi kaunis niitty, jolla kasvaa monenvärisiä kevätkukkia. Lännessä kukkulan rinne on jyrkkä, ja sen partaalle on pystytetty muutamia kivestä veistettyjä penkkejä. Isä suuntaa ripein askelin niiden luo. Hän istuu niistä keskimmäiselle ja alkaa katsella kiinteästi kohti lännessä avautuvaa merenlahtea. Ciryon istuu viereiselle penkille, ja miettii, pitäisikö hänen olla huolissaan vai helpottunut siitä, että isä haluaa puhua hänen kanssaan. Keskustelut isän kanssa eivät yleensä ole päättyneet hyvin, mutta kenties riitakin on parempi kuin pitkään jatkuva puhumattomuus.

"Minä tunnen nämä rannat", isä sanoo äkkiä, ja hänen äänensä on lohduton, melkein särkynyt. Hän painaa päänsä käsiinsä eikä sano mitään pitkään aikaan. Ciryon tuijottaa eteensä hämmentyneenä. Päivä on lämmin ja kaunis, ja mereltä käyvä kevyt tuulenvire leyhyttää hänen hiuksiaan. Hän näkee valkopurjeisen laivan kaukana horisontissa. On vaikea sanoa, onko se menossa poispäin vai lähestymässä satamaa.

Lopulta isä nostaa katseensa. Hän tuijottaa kaukaisuuteen, kenties kohti merenlahdella purjehtivaa laivaa tai jotakin muuta, mitä Ciryonin silmät eivät erota.

"Yonya", isä aloittaa, "sinä tiedät, ettemme voi viedä riitaamme Mithlondiin asti. Se aiheuttaisi hämmennystä haltioissa. He haluaisivat auttaa meitä, mutta se ei olisi hyväksi – ei ole haltioiden asia sekaantua ihmisten kiistoihin."
"Ymmärrän sen, atarinya."
"Enkä minä ainoastaan sen vuoksi tahdo puhua. Tämä on jatkunut jo liian pitkään. Minun olisi pitänyt selvittää tämä asia jo ennen lähtöämme, mutta olin vakuuttunut siitä, etten ollut tehnyt mitään väärää. Mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Minun on pyydettävä sinulta anteeksi."
"Mutta atar, minä olen se, joka on tehnyt väärin. En voi puolustella tekoani millään tavalla. Voin vain luvata, ettei niin tapahdu enää toista kertaa."
"Sinulla on oikeus puolustaa itseäsi", isä vastaa. "Se, mitä tapahtui, ei ollut kokonaan sinun syytäsi."
"Minä tein väärin. Ei ole mitään, mitä voisin sanoa puolustuksekseni."
"Tällaisissa rikoksissa on aina kaksi osapuolta."
"Ei ole herrasmiesmäistä syyttää naista."
"Mutta nainen on tässä se osapuoli, joka on naimisissa, ja siten kenties vielä syyllisempi."
"Minäkin olen melkein lupautunut Ailinelille."
"Se on kyllä asia, mitä minä ihmettelen. Etkö ajatellut ollenkaan Maionin tytärtä ja hänen perhettään, kun teit sen minkä teit? Juorut kulkevat pohjoisen ja etelän välillä yllättävän nopeasti. Tekosi saattaa vielä pilata välimme ruhtinas Maionin kanssa."
"Minä en ajatellut juoruja, atar", Ciryon toteaa. "Caleth... oli onneton. Hän oli pettynyt aviomieheensä. Farion ei pystynyt tarjoamaan hänelle asioita, joita hän toivoi saavansa. Minä... minä kaiketi ajattelin tekeväni hyvänkin teon, kun annoin hänelle sen, minkä hän pyysi. Ei tämä edes ollut ensimmäinen kerta, kun hän pyysi sitä minulta. Jos olisin kieltäytynyt, en olisi tuntenut itseäni enää mieheksi. Minulla ei ollut vaihtoehtoja, tai siltä se kaiketi tuntui sillä hetkellä."

Ciryon pelkää sanoneensa liikaa, ja hän vaikenee. Isä ei puhu toviin mitään, mutta hän ei vaikuta vihaiseltakaan.
"No, sinulla on kuin onkin jotain, millä puolustaa itseäsi", hän toteaa lopulta. "Ja kenties niin on naisenkin kohdalla, jos avioliitto on ollut onneton. Ei se tietenkään ole oikeutus aviorikokselle, mutta se tekee siitä jollakin tavalla ymmärrettävän. Anárion langetti silloin tällöin tuomioita tällaisissa tapauksissa. Hän oli yleensä lempeä. Harvemmin ihmiset pelkästään ilkeyttään pettävät."
"Ja mikä on minun tuomioni? En tiedä, kuinka voisin hyvittää tekoni."
"Meidän on neuvoteltava siitä Farionin kanssa. On tärkeää, että hän tuntee saaneensa riittävän korvauksen, jotta hänen ei tee mieli kostaa meille kertomalla asiasta eteenpäin. Eikä sinun tarvitse huolehtia siitä. Isäni hoitaa asian."
Ciryon hätkähtää. "Tietääkö isoisä?"
"Totta kai. Kerroin hänelle heti seuraavana päivänä. Kuninkaan täytyy tietää, jos hänen lähimpien neuvonantajiensa joukossa on sellainen, joka kantaa kaunaa, ja mahdollisesti hautoo kostoa, kuninkaan pojanpojalle."
"Minä ihmettelen, että Elendil antaa minun yhä kulkea seurassaan."
"Ei hän ollut kovin vihainen. 'Sääli, ettei kukaan ehtinyt varoittaa Ciryonia siitä naisesta', hän sanoi. Ilmeisesti Caladaerin tyttären maine ei ole puhtoisin mahdollinen. Äitini ei salli hänen edes tulla linnaan, paitsi joihinkin suurimpiin juhliin miehensä seurassa."

Ciryon tuijottaa merelle. Hänen on vaikea uskoa kuulemaansa. Caleth on ehkä erilainen kuin useimmat muut naiset, mutta ei hän kuitenkaan kevytkenkäinen ole. Ei varmasti. Kyse täytyy olla ilkeistä juoruista. Naiset levittävät sellaisia joskus niistä naisista, joille ovat kateellisia.

"Ja Ciryon, viimein pääsemme palaamaan siihen, miksi todella halusin puhua kanssasi. Minun on pyydettävä sinulta anteeksiantoa. Sanoin sinulle asioita, joita jälkeenpäin kaduin. Toivon, että voisin vetää ne takaisin. Minä en tahdo sinun ajattelevan, että olisin valmis hylkäämään sinut, jos syystä tai toisesta petyn johonkin, mitä olet tehnyt. Minä en vihassani osannut hillitä itseäni tai sanojani."
"Minä annan anteeksi. Olet sinä sanonut pahasti Aratanillekin."
"Tiedän, ja minä kadun sitäkin. Se pilasi välini häneen pitkäksi aikaa. En halua, että sinun kohdallasi käy samoin. Toivon, että ymmärrät, että minä olen teistä pojista huolissani. En halua teidän joutuvan kokemaan samaa kuin minä nuorena, sillä yhteen aikaan minä käyttäydyin varomattomasti ja sain sen vuoksi niskaani joukon vihamiehiä. Eikä Annúminaskaan ole mikään lintukoto, ja sielläkin asuu ihmisiä, joiden mielestä ei olisi väärin vahingoittaa kuninkaanpoikaa, joka on syyllistynyt aviorikokseen."

Ciryon katsoo isäänsä, ja hänen tekee mieli mainita, että sen vuoksi hän kulkeekin aina vähintään Targon mukanaan, ja kiertää vaarallisimmat kujat kaukaa. Mutta isän kasvot ovat taas sulkeutuneet ja katse suuntautunut kauas länteen, jossa ei enää näy valkoisia purjeita.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 24. luku 26.5.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

No vihdoin sain aikaiseksi kommentoida!

Tämä oli taas kerran hieno luku. Tykkään tosi paljon noista historiaosuuksista ja pienistä nyökkäyksistä Tolkienin teoksiin, kuten tässä luvussa nuo puut. On vain jotenkin hykerryttävää, kun hahmot eivät tiedä jotain, mitä itse tietää, tai tietävät paljon vähemmän. Ehkä siellä Konnussa sitten oikeasti oli Entvaimoja, kun miettii että metsä ennen ulottui sinne asti. Toinen kiva yksityiskohta olivat Moriaan matkustavat kääpiöt, hetken aikaa sitä oli ihan ihmeissään että Moria oli vielä elävä valtakunta. Jotenkin saa tuota aikajanaa paremmin järjestykseen päässään.

Ja voi Marillëa, kun ei usko olevansa raskaana. Minusta olet kyllä hoitanut tuon asian tosi hienosti, pienillä vihjeillä, jotka saavat lukijan pohtimaan. Ja muistan, kun tuskailit sitä että miten lapsilla voi olla niin iso ikäero, mutta jotenkin olit kirjoittanut sen auki järkeenkäyvästi. Númenorin pitkäikäinen kansa ja niin edelleen, ihan täysin uskottavaa! On myös kiva, että käsittelit samalla vanhemmuuskäytäntöjä. Saat Keski-Maan heräämään eloon ihan uudella tavalla kuvaamalla tuollaisia arkisia, jokapäiväiseen elämään liittyviä juttuja. Tolkien tuntui enemmän keskittyvän sotiin ja maailman kohtaloon, mikä sekin on mielenkiintoista, mutta jotenkin minä olen aina ollut kauhean kiinnostunut jokapäiväisyydestä. Se tuo ihan uudenlaista syvyyttä tarinaan.

Ciryonin kiveen katsominen oli hieno kohtaus. Kuvailet kaikkea tosi kauniisti :) Samalla tuli lisää lorea noista näkykivistä.

Isildur tuntuu kasvaneen ihmisenä. On tosi hienoa, että hän pystyi puhumaan asiat selväksi Ciryonin kanssa ja oikeasti pyytämään anteeksi kovia sanojaan. Minusta on ihana lukea kun ihmiset kommunikoivat ja sopivat asiansa, pääsevät yhteisymmärrykseen ja näkevät toisen kannan.

Tässä nyt jotain ajatuksia, en tiedä onko tämä kovinkaan kaksinen kommentti... Tykkään edelleen, ja harmittelen taas kerran kun tämä ei saa enempää kommentteja. Tässä on niin paljon kaikkea hyvää ja mielenkiintoista!
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 24. luku 26.5.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Nerwen! Kyllähän tätä ficciä tulisi varmaan postattua useammin, jos kommentteja tulisi enemmän, mutta luulen, etteivät ihmiset nykyään lue oikein mitään, missä on yli 160 merkkiä. Mutta itselleni tämä ficci on tarjonnut niin paljon hupia, ettei minua niin haittaa, vaikka muita lukijoita ei sinun lisäksesi olekaan. :)

Minusta on tosiaan ollut hauskaa etsiä ja lisäillä tähän erilaisia juttuja, joista Tolkien kirjoitti. Tuosta Vanhasta Metsästäkin oli mielestäni juttua ihan siellä TSH:ssa, että se oli ennen paljon laajempi ja yhdistyi niihin eteläisempiin metsiin ja Fangorniinkin, jos en ihan väärin muista. Ja esim. Gildor, jonka Frodo ja Sam kohtasivat Konnussa, oli tulossa juuri tuolta Emyn Beraidista. Ja Moria ja Durin oli toki mainittava, koska kääpiöitäkin oli mukana Viimeisen liiton sodassa.

Tuo idea, että miehen pitäisi olla kotona kun lapsia on tulossa tai kun he ovat pieniä, on myös Tolkienin kirjoituksista lähtöisin. Jostain luin, että haltiat eivät tee lapsia ollenkaan, jos on vaarana, että he joutuvat toisistaan eroon, koska he eivät kestäisi millään sellaista eroa. Samoin Aldarionin ja Erendisin tarinassa oli tätä samaa problematiikkaa, kun Erendis halusi lapsia, mutta meri veti Aldarionia puoleensa. Tuota aihetta on siis luonnollisesti käsiteltävä tässä, koska Isildur joutuu lähtemään ja jättämään pienen lapsen jälkeensä. Ja näköjään ne númenorilaiset sitten keksivät ehkäisynkin ainakin tämän ficin mukaan (mutta kyllä se minusta selittäisi, mikseivät he saaneet niin paljon lapsia). Ja minusta tuo Isildurin jatkuva poissaolo kotoa alkoi tuntua järkevimmältä selitykseltä sille, että hän ja Marillë hankkivat nuo lapset niin harvakseltaan.

Ja arvostan tosi paljon sitä, että olet jaksanut tätä kommentoida. Kommentin sisällöllä ei ole niin suurta merkitystä, kuten olen aina sanonut, mutta tietysti on aina hauska kuulla, millaisia ajatuksia tämä on herättänyt. :)

Tämä seuraava luku on aika lyhyt, mutta asiapitoinen. Gil-galad on julmetun hankala hahmo kirjoittaa (kuten haltiat ylipäänsä), mutta päästetään hänetkin nyt irti.


25. luku: Gil-galad

Annúminasin linnan keittiössä on tähän aikaan vuodesta vain vähän yrttejä, sillä edellisenä kesänä kuivatut ovat lopussa eikä kukaan ole ehtinyt kerätä vielä uusia. Inkivääriä vielä on, mutta muistakin kasveista olisi hyötyä. Sen vuoksi Marillë haluaa lähteä tutkimaan Baranduinin rantaniittyjä kaupungin itäpuolelle, ja mahdollisesti kiivetä eteläisten Evendim-vuorten rinteille keräämään joitakin karummissa oloissa viihtyviä kasveja. Elendur ja Estelmo lähtevät hänen turvakseen.

Kevät on pitkällä, jo kääntymässä kesäksi. Luonto on muuttunut vihreäksi, ja vaikka kaikki yrtit eivät vielä ole ryhtyneet versomaan, ne jotka kasvavat, ovat nyt parhaimmillaan. Elendur kysyy, voisivatko hän ja Estelmo auttaa kasvien keräämisessä, ja Marillë pyytää heitä etsimään nuoria nokkosia, kamomillaa ja vadelmanlehtiä.

Noin tunnin rannassa vaeltelun jälkeen Marillën kori on jo melkein täynnä. Hän istuu rantakivelle hetkeksi lepäämään ja katsoo virtaavaa vettä. Joen vesi on sameaa, vaikka järvi, josta se saa alkunsa, on kirkas. Elendur asettaa äitinsä koriin kimpullisen nokkosia ja valittaa niiden polttaneen häntä.
"Enkö minä pyytänyt teitä poimimaan niitä varoen?" Marillë toteaa hymähtäen.
"Ne näyttivät niin viattomilta", Elendur toteaa ja hieroo käsiään harmissaan. "Mistä tämä äkillinen into yrttien keräilyyn?"
"Muuten vain. Kaipasin jotakin tekemistä."
Elendur katsoo äitiään kysyvänä. "Väsyttääkö sinua jo, emmë? Isä kysyy joka ilta vointisi perään, ja olen sanonut, että voit hyvin. Mutta miksi hän kyselee, ja voitko sinä todellisuudessa hyvin?"

Isildur oli ennen lähtöään huomannut Marillën olevan tavallista väsyneempi, mutta Marillë oli vakuutellut olevansa täysin kunnossa. Viime päivien aikana Marillë on kuitenkin saanut asiaan varmuuden. Oudon olon syynä ei voi olla mikään muu kuin se, että hän todella kantaa lasta sisällään, niin uskomatonta kuin se onkin. Sen vuoksi hän on palautellut mieleensä muutamia yrttijuomia, jotka auttoivat häntä voimaan paremmin aiemmilla kerroilla.

Ja vaikka ajat ovat synkät, Marillë ei voi olla tuntematta kiitollisuutta. Hän on halunnut tätä lasta jo vuosikymmenet, eikä se, mitä Isildur asiasta tulee ajattelemaan, muuta asiaa miksikään.
"En ole sairas, senya. Kyse on aivan muusta. En kuitenkaan halua, että kerrot siitä vielä isällesi. Hänen pitää kuulla se minulta itseltäni, kun hän palaa."
Elendur katsoo häntä, laskeutuu hänen vierelleen kiven ääreen. "Emmë, ymmärränkö oikein? Kyse on lapsesta, eikö olekin?"
"Niin on", Marillë vastaa.
Elendur kietoo äkkiä kätensä äitinsä ympärille ja rutistaa häntä. "Tämä on iloinen uutinen! Vihdoin hiukan valoa tähän synkkyyteen!"
"Minä toivon, että isäsi on samaa mieltä. Mutta lupaathan, ettet puhu tästä kenellekään toistaiseksi?"
"Lupaan, totta kai. Vaikka luulen, ettei se pysy salassa pitkään."

* * *

Haltiakuningas odottaa heitä linnansa portailla, mutta heti kun hän näkee Elendilin, hän lähtee rientämään matkalaisia vastaan. Elendil hypähtää ratsunsa selästä, ja vastaa ystävänsä halaukseen.
"Elen síla lúmenn' omentielvo!" hän huudahtaa.
"Ei ole suurempaa iloa kuin nähdä sinut jälleen, rakas ystävä!" vastaa Gil-galad. Hän pitää käsiään Elendilin harteilla ja tutkii tätä pitkään katseellaan.

Ciryon tuijottaa haltiakuningasta samalla, kun ojentaa ratsunsa ohjakset hajamielisesti Targonille. Gil-galad on pitkä, tummahiuksinen haltia, ja voimakkaamman näköinen kuin yksikään Ciryonin aiemmin näkemistä. On kuin yksi entisaikojen väkevistä haltiasotureista olisi loikannut alas seinävaatteesta ja päättänyt jatkaa taisteluaan hyvyyden ja oikeuden puolesta uudella ajalla. Haltian kasvot ovat kuitenkin ystävälliset, paljon lempeämmät kuin Ciryon osasi odottaa. Vanhoissa taruissa haltiakuninkaat ovat aina ylpeitä ja ankaria, mutta Gil-galadissa ei näy merkkiäkään näistä piirteistä, vaikka ne varmasti ovat Gil-galadissakin ja tulevat esiin, kun tilanne niitä vaatii.

Ciryon seisoo isänsä vierellä, joka näyttää hieman vaivaantuneelta odottaessaan, että Gil-galad ja Elendil saavat tärkeimmät kuulumisensa vaihdettua. Lopulta Gil-galad kuitenkin huomaa isän ja Ciryonin.
"Siinä on hän, joka pelasti Valkoisen Puun Sauronin kynsistä", toteaa Gil-galad hymyilevin silmin. "On ilo kohdata sinut jälleen."
"Ilo on minun puolellani", sanoo isä, ja kumartaa haltiakuninkaalle.
"Sinun ei tarvitse kumartaa minulle", sanoo Gil-galad. "Siitä lienee sinun mittapuullasi kauan, kun viimeksi kohtasimme, mutta minä en ole unohtanut sinua, ja pidän sinua ystävänäni, niin kuin isääsi."
"Se on minulle suuri kunnia", vastaa isä yhä hyvin muodollisena. "Saanko esitellä kolmannen poikani, Ciryonin. Hän on pohjoisessa ensimmäistä kertaa."
Gil-galad siirtää tutkivan katseensa Ciryoniin. "Ciryon, olet nuori, enkä ole ennen tavannut sinua. Mutta ulkonäöltäsi muistutat kuitenkin hämmästyttävästi isääsi, kun tämä vieraili maassani ensimmäistä kertaa ollessaan vielä lapsi haltioiden vuosissa mitattuna. Luulen silti, että olet enemmän äitisi kaltainen, vai olenko väärässä?"
"Minua on usein verrattu äitini isään", Ciryon vastaa hämillisenä ja hän kumartaa kuninkaalle isänsä tapaan.
"Olet saanut nimesi Tar-Ciryatanin mukaan", toteaa Gil-galad. "Muistan kun hän purjehti suuren laivaston kanssa avukseni sodassamme Sauronia vastaan. Hän oli mahtava sotapäällikkö. Jos tahdot, voin kertoa hänestä sinulle myöhemmin enemmän."
"Se olisi hyvin kiehtovaa", vastaa Ciryon epävarmasti.
"Hän sai nimekseen Ciryon, koska kuvittelin hänestä tulevan suuri merenkävijä, mutta taisin nähdä väärin", sanoo Isildur. "Tar-Ciryatanin myöhemmät tekemiset Keski-Maassa veronkantoineen ja kansan alistamisineen me mieluiten unohdamme."
"No, miksi ei noin nuoresta miehestä voisi vielä kehkeytyä oivallinen merikapteeni", toteaa Gil-galad ja silmäilee Ciryonia päästä jalkoihin. "Hän tarvitsee vain harjoitusta."

Heidän ensimmäinen iltansa Mithlondissa kuluu haltiakuninkaan pöydän runsaista antimista nauttien ja leväten. Gil-galad ei kysele heiltä mitään etelän tapahtumista. Tärkeimmät uutiset ovat joka tapauksessa jo aika päivää sitten kiirineet hänen korviinsa. He tapaavat myös toisen suuren haltiaruhtinaan, Círdanin, joka rakentaa laivat, jotka kuljettavat haltioita meren takaiseen valtakuntaan. Círdan on haltioista vanhin, ja jotkut sanovat, että hän on ollut siitä asti, kun Elbereth sytytti tähdet Keski-Maan taivaalle. Tämä sataman lähelle rakennettu linna on Círdanin koti, saa Ciryon tietää, ja Gil-galad asuu pohjoisemmassa, mutta on tullut tänne tavatakseen Elendilin ja pitämään neuvoa.

Miten Círdan pystyy rakentamaan laivan, joka voi purjehtia meren taa, käy yli Ciryonin ymmärryksen. Hän on kuullut, että mikä tahansa ihmisten laiva, joka yrittää purjehtia länteen, päätyy lopulta takaisin sinne, mistä on lähtenytkin. Haltiat saavat lähteä, kun Keski-Maa alkaa kyllästyttää heitä, elleivät he sitten ole Pannan alaisia, mutta ihmisten on pysyttävä täällä ja kuoltava. Ciryonin tekisi itsensäkin mieli lähteä pois nyt, kun sota on tulossa, ja hän miettii, käykö sellainen koskaan Círdanin ja Gil-galadin mielessä. Hän on hieman ihmeissään siitä, että niin monet haltiat näyttävät haluavan jäädä. Satamassa ei näy yhtään lähtöön valmistautuvaa haltialaivaa.

Ciryon ei kuitenkaan kadehdi haltioita. Haltiat ovat erilaisia ja hekin joutuvat suremaan, vaikka heidän surunsa ovat erilaiset kuin ihmisillä. He joutuvat katsomaan sivusta, kuinka kaikki heidän ympärillään elää aikansa ja sitten kuolee, kuinka kaikki kaunis, mitä he rakastavat, katoaa ja syntyy kenties vielä uudelleen, mutta ei yhtä kauniina. Keski-Maa on heille jatkuvaa virtaa, jonka keskellä he seisovat muuttumattomina ja ulkopuolisina, ja jonka osaksi he yrittävät päästä, turhaan. Ja kerran koittaa päivä, jolloin he lopulta väsyvät, ja kenties he silloin valarin armosta saavat purjehtia Amaniin, joka kaiketi on muuttumaton niin kuin he itsekin. Mutta miltä maailma todella näyttää jonkun sellaisen kuin Círdanin silmin, sitä Ciryon ei edes yritä ymmärtää.

Seuraavana päivänä Gil-galad järjestää neuvottelun, johon osallistuu Ciryonin ja hänen isänsä ja isoisänsä ja Círdanin lisäksi muutamia tärkeitä haltioita. Haltiat haluavat kuulla tarkan selostusten siitä, kuinka Sauron hyökkäsi Minas Ithiliin. Ciryon ei mielellään muistelisi sitä, vaikka tapahtumasta on jo aikaa.

Isä kuvailee tapahtumat niin kuin ne tapahtuivat, antamatta tunteiden värittää kertomustaan. Aaveista hän sanoo vain sen, että ne olivat kammottavia ja niiden läsnäolo näytti vievän sotilailta taistelutahdon. Gil-galad haluaa kuitenkin tietää niistä lisää. Isä jatkaa silmin nähden vastahakoisena, mutta uskaltamatta kieltäytyä haltiakuninkaan pyynnöstä.
"Ne olivat näkymättömiä ihmissilmille, mutta mitään henkiolentoja ne eivät olleet. Niillä oli ruumis, mutta näkymätön, ja se tuli esiin vasta kun he heittivät mustat kaavut ylleen", hän jatkaa. "Ja ne tuntuivat levittävän kylmyyttä ympärilleen, ei niin kuin pohjoisesta käyvä tuuli, vaan pikemminkin kylmyyttä, joka jäätää sisältäpäin. Minä... en kyennyt taistelemaan niitä vastaan. Eräs toinen kykeni. Hän osti sillä minun henkeni, mutta menetti vaihdossa omansa."

Isä vaikenee. Gil-galad ja haltiat katsovat häntä ymmärtäväisinä. Sitten haltiakuningas kääntyy Ciryonin puoleen, ja pyytää tätäkin kertomaan taistelusta.
Ciryon yllättyy. "Isäni kertoi jo kaiken, mikä on tärkeää."
"Mutta sinä olit muurilla sillä aikaa, kun isäsi kohtasi aaveet linnan pihalla. Kerro meille enemmän siitä, kuinka puolustit muuria", Gil-galad kehottaa.

Hieman epäröiden Ciryon aloittaa kertomuksensa. Kaikki kuuntelevat häntä hiljaa, ja haltioiden kiinnostuneet ilmeet rohkaisevat häntä kertomaan tarkemmin kaikesta, minkä hän muistaa. Hän mainitsee jopa asioita, jotka eivät aiemmin tuntuneet tärkeiltä, kuten sen, kuinka monet sotilaista vajosivat maahan ja alkoivat valittaa, kun aaveet tulivat. Elendur sanoi silloin, että kyseessä on jokin Sauronin juoni, noidankonsti, jolla tämä yrittää sekoittaa taistelijoiden päät, ja ehkä veljen määrätietoisuus siinä tilanteessa auttoi Ciryonia säilyttämään oman rohkeutensa. Mutta Aratan oli heistä ehkä kaikkein rohkein, sillä hän kimpaantui oudon kylmyyden tulosta ja hänen silmänsä paloivat kuin tuli, kun hän alkoi räyhätä kovaan ääneen niin Sauronille kuin sotilaillekin, jotka antoivat noidankonstien lannistaa itsensä. Mutta kammottavia olentoja ne silti olivat, ja jos Elendur ei olisi niin nopeasti keksinyt niiden kammoavan tulta, kenties pelko ja synkkyys olisivat ennen pitkää vallanneet heistä jokaisen.

"Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen Yhdeksästä", Gil-galad toteaa. "Mutta tämä viimeistään varmistaa sen, mitä olemme jo arvelleet. Kurja on se kohtalo, joka lankesi niiden yhdeksän miehen ylle, jotka ottivat vastaan Sauronin tarjoamat sormukset. Mutta yhtään kääpiötä hän ei liene saanut palvelukseensa, tai muuten olisimme kuulleet siitä jotakin."
"Yhdeksän miestä?" ihmettelee Isildur.
"Nämä sormusaaveet, tai nazgûl, kuten me sanomme, eivät ole muuta kuin kuolevaisia ihmisiä", kertoo Gil-galad. "Jotkut heistä olivat kerran númenorilaisia ruhtinaita, niin uskomme."
"Mahdotonta. Mikä taika voisi muuttaa ihmisen tuollaiseksi olennoksi? Tämä käy yli minun ymmärrykseni."
"Sauron on voimallinen hahmo, Morgothin palvelija alkujaan, kuten hyvin tiedät. Hän pystyy monenlaiseen pahaan. Onko tarina Celebrimborista, Sauronista ja mahtisormuksista sinulle aivan vieras, Isildur?"
"Tiedän vain, että Celebrimbor takoi kolme sormusta, jotka hän antoi haltioille, mutta Sauron halusi ne itselleen. Siitä sai alkunsa pitkä sota, johon Tar-Minastir lähetti laivaston, ja sitä johti hänen poikansa Ciryatan", vastaa Isildur.
Ciryon ei tiennyt edes tuon vertaa. Hän kuvitteli Sauronin hyökänneen haltioiden kimppuun yksinkertaisesti siksi, että hän vihasi heitä ja halusi valloittaa heidän maansa ja häätää heidät pois. Niin se oli hänelle aikanaan opetettu, eikä mistään sormuksista silloin puhuttu.
"Siinä tapauksessa tiedät vain osan tarinasta", Gil-galad toteaa. "Ymmärrän kyllä, minkä vuoksi, sillä mahtisormuksista ei ole sopiva puhua avoimesti. Elendilille minä olen kuitenkin kertonut koko tarinan."
"En ole nähnyt tarpeelliseksi tai edes viisaaksi kertoa sitä eteenpäin, en edes pojilleni", Elendil toteaa. "Sinä totesit, ettei sitä tulisi levittää kevein perustein, enkä ole nähnyt vankkoja perusteita, paitsi kenties nyt, kun sota on tulossa."
"Olet tehnyt oikein, meldonya. Sormukset ovat vaarallisia, ja mitä harvempi niistä tietää, sen parempi. Tämä on asia, josta tulemme neuvottelemaan vielä myöhemmin, mutta luulen, että nyt on koittanut se hetki, jolloin meidän tulee kertoa pääkohdat Isildurille ja hänen pojalleen, jotta he ymmärtäisivät paremmin, mitä ne heidän kohtaamansa hirvittävät olennot olivat."

Sitten Gil-galad kertoo mahtisormuksista. Hän aloittaa siitä, kuinka Eregionin haltiasepot takoivat monta sormusta Sauronin opastamina, sillä Sauron käytti silloin nimeä Annatar ja haltiat uskoivat hänen olevan valarin lähettiläs, jonka tehtävä oli antaa apua haltioille. Mutta salassa Sauron takoi Yhden Sormuksen, jonka alaisia muut sormukset olivat, ja jonka avulla hän pystyi hallitsemaan muiden sormusten kantajia. Celebrimbor oli kuitenkin laatinut yksin kolme muuta sormusta, toisenlaisella voimalla, toisenlaiseen tarkoitukseen, eivätkä ne olleet Yhden Sormuksen alaisia. Kun hän tajusi Sauronin pettäneet haltiasepot, hän meni Lórieniin pitämään neuvoa Galadrielin kanssa, sillä Galadriel oli suuri valtiatar ja Celebrimborille rakas. Galadriel ehdotti, että Kolme kätkettäisiin Sauronilta, ja vietäisiin eri paikkoihin kauas Eregionista, jotta Sauron ei voisi löytää niitä. Niin Celebrimbor antoi yhden sormuksista Galadrielille, ja kaksi muuta hän vei Lindoniin Gil-galadille. Muutkin sormukset he piilottivat. Kenties viisainta olisi ollut tuhota ne kaikki silloin, mutta siihen heidän tahdonvoimansa ei riittänyt, sillä sormukset olivat kaunista työtä, vaivalla taotut ja ne pitivät sisällään suuria voimia.

Kun Sauron sai selville, että Celebrimbor oli kapinoinut häntä vastaan, hän hyökkäsi Eregioniin ja kidutti Celebrimboria, jotta tämä paljastaisi sormusten olinpaikat. Celebrimbor kertoi, missä Seitsemän ja Yhdeksän olivat, koska ne olivat vähäpätöisempiä, mutta Kolmen olinpaikkoja hän ei suostunut paljastamaan. Lopulta Sauron antoi surmata Celebrimborin, sillä hän arvasi että Kolme oli haltioilla, ja että Lindonissa olisi ainakin yksi niistä.

"Loput te tiedättekin", Gil-galad toteaa. "Suuresta sodasta huolimatta Sauron ei saanut Kolmea käsiinsä, mikä on hyvä, mutta hänellä on kuitenkin Yksi, jonka hän itse takoi, ja jonka kautta hän käskyttää nyt Yhdeksän Sormuksen kantajia. Sauronin oma mahtisormus ja Yhdeksän yhdessä tekevät hänestä erittäin vahvan, vahvemman kuin koskaan aiemmin. Ja kuten tiedätte, hän ei koskaan unohtanut númenorilaisia, jotka auttoivat haltioita voittamaan sodan häntä vastaan. Te tiedätte, kuinka hän juoniensa avulla sai ajettua maanne tuhoon, ja melkein koko kansanne pyyhkäistyä maan päältä. Mutta kun hän huomasi Minas Ithilin säihkyvän tornin Varjovuorten kupeessa, hän ymmärsi, ettei ollutkaan saanut tehtäväänsä suoritettua loppuun asti, ja nyt hän suuressa vihassaan aikoo sormustensa avulla tuhota teistä viimeisetkin."
"Mutta kuten totesitte, haltioilla on yhä Kolme hallussaan. Eikö niistä olisi hyötyä sodassa Sauronia vastaan? Varmasti nekin ovat hyvin voimallisia, vaikka en väitäkään ymmärtäväni niiden saloja", Isildur toteaa.
"Niitä me emme voi käyttää", Gil-galad sanoo. "Vaikka Celebrimbor takoikin Kolme yksin, ne ovat silti kytköksissä Sauronin Sormukseen, koska Celebrimbor käytti häneltä saamiaan oppeja niitä takoessaan. Jos me laittaisimme ne käsiimme, hän tuntisi meidän läsnäolomme ja saisi selville Sormusten olinpaikat ja muutakin, ja sitä emme halua."
"Kuinka sitten käymme taistoon Sauronia vastaan? Hänen palvelijansa ovat hirveitä, enkä minä saata ymmärtää, kuinka taistella sellaisia olentoja vastaan, joita ei voi surmata miekoin eikä nuolin", Isildur jatkaa.
"Me ryhdymme suunnittelemaan tätä asiaa, kun olemme kokoontuneet Imladrisiin", Gil-galad toteaa. "Sillä dúnedain eivät ole tässä asiassa yksin. Te purjehditte meidän avuksemme, kun Sauron ahdisti meitä, ja nyt on tullut meidän vuoromme auttaa. Vaikka asumme kaukana hänen maastaan, haluamme hänestä eroon yhtä suuresti kuin tekin."

Kun neuvottelu on ohi, ja he kävelevät pois salista, Ciryon tuntee isänsä käden laskeutuvan olkapäälleen.
"Sinä puhuit hyvin", hän sanoo, ei muuta.
Ciryonista tuntuu kuin hän olisi kasvanut hieman lisää pituutta sillä hetkellä.





A/N: En kylläkään tiedä, missä päin Lindonia Gil-galad asusti, mutta sovitaan nyt, ettei ainakaan Harmaissa Satamissa, koska se oli Círdanin koti.
Elendilin tervehdys on paljon käytetty fraasi, joka kääntyy suurin piirtein: "tähti loistaa tapaamisemme hetkellä"
Meldonya = "ystäväni"
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Fangwen
Puolituinen
Viestit: 306
Liittynyt: La Loka 05, 2013 4:44 pm
Paikkakunta: *raapii päätään* sen ku tietäis...

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 25. luku 7.6.2015

Viesti Kirjoittaja Fangwen »

Mä olen lukenut tätä ficcia ihan alusta asti, mutta jotenkin kommentin laittaminen on vaan aina jäänyt...tämän luvun tullessa kuitenkin tajusin että herranjestas, täällähän on jo Marillëlla pullat uunissa ja sotakin tulossa, kiirehän tässä tulee! Joten otin itteäni tukevasti niskavilloista kiinni ja painuin kommentoimaan.

Tämä ficci on oikeasti ihan mahtava. Mä olin jo melkein alistunut siihen, ettei tällaisia pidempiä ficcejä tule loftiksessa näkymään, kunnes sitten sinä tulit ja teit tämän :mrgreen: Tekstiä lukiessa huomaa selvästi, että sen eteen on nähty paljon vaivaa ja että taustatyön määrä on aikamoinen, ja tätä piirrettä olen aina ficeissä arvostanut. Pidän myös kovasti käyttämästäsi kielestä, joka sopii hyvin tarun henkeen mutta on kuitenkin omaleimainen.
Mutta omasta mielestäni parasta koko hommassa ovat hahmot. Ne hahmot! Rakastan sitä, miten olet onnistunut toteuttamaan kaikki. Jokainen hahmo on aivan omanlaisensa ja niin kovin todentuntuinen. Päästät lukijan hienosti kiinni hahmojen tunteisiin ja kirjoitat ne vielä niin, että niihin on vaikea olla eläytymättä. Meikäläinen ihan kauhistui kun muistiin palasi, että ei hittolainen, mähän tiedän miten tää homma loppuu. Meinasi ihan itku tulla kun tajusin miten meidän pikku Ciryonille ja Aratanille ja Isildurille ja Elendurille ja Elendilille tulee käymään, koska nää hahmot on vaan kehittynyt jotenkin niin läheisiksi tän ficin aikana, kun on saanut eläytyä niiden suruihin ja iloihin ja muihin elämän ylä- ja alamäkiin niin vahvanlaisesti. Tämän siteen syntymiseen on vaikuttanut myös se, miten vahvasti kaikki hahmot ovat yksilöitä. Jokaisella on omat luonteensa, mielipiteensä, tunteensa ja kokemuksensa kaikesta. Monta kertaa olen yllättänyt itseni ähkimästä jotains en tyylistä kuin 'Ciryon eiiiii eieieiei älä tee sitä' tai 'Isildur älä oo noin ankara pikkuselle!' tai 'Mitä helvettiä dude toi on olevinaan?! Gosh yrittäisit ees' tai 'Ugh mä niin ymmärrän sua...' Välillä (nyt sodan lähestyessä yhä enemmän) tekisi mieli huutaa hahmoille: 'Älkää menkö siihen pirun sotaan, te ette tiedä miten teijän käy, mut mä tiedät enkä mä halua lukea sitä!!'
Sen lisäksi, että kuvailemasi ihmiset ovat niin, noh, inhimillisiä ja ihania satunnaisessa väliaisessa taukkiudessaan, niin myös haltiasi ovat hienosti toteutettuja. Olet hienosti saanut kuvailtua, millaisilta haltiat ovat näyttäneet ihmisen silmin ja olet saanut heidät vaikuttamaan erilaisilta ihmisiin nähden, millaisia heidän kuuluukin mielestäni olla. Monissa ficeissä haltiat on tehty meikäläisen makuun vähän turhankin ihmismäisiksi. En tällä tarkoita, että haltioiden kuuluisi olla mitään supermegakaikkivoipaisuusjumalia ja hra & rva täydellisyyksiä, vaan juurikin sitä, että heidän kuuluu olla erilaisia kuin ihmiset, sillä kuuluivathan he aivan eri rotuun ja olivat perusluonnoltaan erilaisia kuin ihmiset, muuttumattomia. Tässä viimeisimmässä luvussa oli mielestäni todella hieno kohta koskien haltioita, ja se oli tämä:
Haltiat ovat erilaisia ja hekin joutuvat suremaan, vaikka heidän surunsa ovat erilaiset kuin ihmisillä. He joutuvat katsomaan sivusta, kuinka kaikki heidän ympärillään elää aikansa ja sitten kuolee, kuinka kaikki kaunis, mitä he rakastavat, katoaa ja syntyy kenties vielä uudelleen, mutta ei yhtä kauniina.
Tuo samainen kappale, mistä tuon lainauksen nappasin, on muutenkin todella hieno. Siinä tiivistyy hienosti osa haltioiden perusolemusta ja heidän erojaan ihmisiin sekä sitä, miten ihminen heidät näkee.

Tästä voisinkin siirtyä kommentoimaan varsinaisesti tuota viimeisintä lukua.
Marillëlla on pullat uunissa~ Samalla jotenkin kutkuttavaa ja masentavaa. Kutkuttavaa siksi, koska odotan jännityksellä miten Isildur reagoi lapseen näin sodan kynnyksellä, ja masentavaa, kun tietää ettei Isildur koskaan pääse isäksi lapselleen...Tuo olisi voinut olla juonipaljastus mutta musta tuntuu että kaikki jotka tätä lukee tietää oikein hyvin miten tässä käy. Elendur on jotenkin niin kultainen. Tunnen myös tietynlaista samaistumista häntä kohtaan, sillä parka ei halua tuottaa pettymystä ihmisille joita arvostaa ja rakastaa (Isildur...älä ole niin ankara Elendur-paralle! Siltä menee itsetunto!) ja sillä menee ihan siipi maahan kun Isildur alkaa ärjymään...Elendurko mun lemppari pfft en tiiä yhtään mistä puhut sitä paitti Círdan on mun oikee lemppari
Ciryonin ihmettelyt on niin ihania. Kyllähän Ciryon nyt on ennenkin haltioita nähnyt, mutta silti noi mietteet no hienoja. Samansuuntaisia varmasti itsekin pähkäilisin, jos saisin tilaisuuden haltian tavata. (siis alkaisin pähkäilemään sen jälkeen kun saisin aivoni taas toimimaan eli ajattelemaan jotain muutakin kuin 'apuahaltiahaltiahaltiaoikeehaltiaomghaltiaauttakaajokuhaltiaoikeehaltiamitämäteen') Haluaisinkin kyllä nähdä, miten muut veljekset suhtautuisivat Ereinioniin ja Círdaniin ja muihin korka-arvoisiin haltioihin. Hehän ovat tietty heidät varmaan jo tavanneet kun ovat pohjoisessa ennenkin käyneet, mutta olisi silti kiva päästä vertailemaan velejsten suhtautumisia. Ehkä siihenkin tulee vielä tilaisuus tämän ficin aikana.

Huh ehkä mä lopetan tämän kommentin tähän :D Jos tuosta ylemmästä tekstistä ei vielä käynyt ilmi, niin meikä tykkää tästä ficistä jumalattoman paljon, ja toivon että saadaan pian jatkoa~

Fangwen kiittää, kuittaa ja poistuu.
"...But as for me, my heart is with the Sea, and I will dwell by the grey shores until the last ship sails. I will await you."

― Círdan the Shipwright

Hukka vieköön, mörkö syököön ja piru periköön!
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 25. luku 7.6.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos kovasti Fangwen! Päätin tulla kiittelemään jo näin ennen seuraavaa lukua, koska ilahduin niin paljon. :) Jokainen lukija merkitsee minulle todella paljon, ja jokainen kommentti tietysti motivoi minua jatkamaan ficin postaamista. (Ja ymmärrän, että kommentin kirjoittaminen ei ole helppoa - itsekin herkästi lykkään myöhemmäksi ja myöhemmäksi... Mutta kirjoittajat elävät kommenteista, koska ilman niitä on vaikea tietää, luetaanko juttua oikeasti, vai käyvätkö jotkut vaan klikkaamassa luetuksi, jotta se ficci ei näkyisi uutena viestinä.)

En minäkään kai varsinaisesti suunnitellut lähteväni kirjoittamaan uutta pitkää TSH-ficciä – ajattelin että ne ajat ovat jääneet taakse, mutta kai minulle vain tuli niin vahvana sellainen tunne, että tämä tarina on pakko kirjoittaa. Se on siellä Tolkienin tekstien uumenissa odottamassa ulospääsyä, jonkun tarvitsee vaan koota se yhteen niistä palasista... Tietysti tämä sitten hieman riistäytyi hallinnasta eräiden hahmojen vuoksi ja varmaan saa Tolkienin pyörimään haudassaan, mutta minkäs teit. :mrgreen: Mukavaa, että tykkäsit hahmoista niin paljon! Koska minä rakastan pohtia sitä, millaisia he olivat ja mitä he tekisivät ja sanoisivat eri tilanteissa, ja tietysti minusta on myös hauskaa herättää heidät eloon kirjoittamalla heistä. Ikäväähän se on, että suurin osa porukasta kuolee, mutta yritän ajatella niin, että kaikkien täytyy joskus kuolla ja ainakin he saivat elää mielenkiintoisen elämän ennen sitä.

Ja mukava kuulla myös, että olet pitänyt haltioistani. :) Minä en ole missään vaiheessa oikein ehtinyt kunnolla perehtyä haltioihin, ja kirjoittaessa yksi ongelma on ehkä se, että en osaa nähdä haltioita erilaisina persooninaan, joilla kullakin olisi omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tolkienin perusteella kaikki haltiat vaikuttavat lähes täydellisiltä, minkä vuoksi heistä on tosi vaikea saada mitään otetta. Mutta joka tapauksessa, yksi tämän ficin teemoista on tuo ihmisten ja haltioiden ystävyys ja samalla ihmisten ja haltioiden erilaisuus. Joten sitä tullaan kyllä pohtimaan myöhemminkin, ja oikeastaan se näkyy varmaan suurimmassa osassa luvuista tästä lähtien melkein sinne loppuun asti. Aika pian nämä tyypit nimittäin pakkaavat kamansa ja menevät Rivendelliin valmistautumaan sotaan. Eli ainakin Isildurin, Marillën ja Elendurin näkemyksiä haltioista on luvassa. Aratanista minä kirjoitan vain ulkopuolisen silmin, koska hän kuitenkin kaappaisi tämän ficin kokonaan itselleen, jos uskaltautuisin astumaan hänen päänsä sisään.

Ja minäkin kiitän ja kumarran, että kommentoit. :) Se todella piristi päivääni! Uutta lukua voipi odotella taas sunnuntaina.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 25. luku 7.6.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Tässä seuraava luku, joka on hieman hömelö. Luultavasti kirjoittelin näitä lukuja suurin piirtein vuosi sitten ensimmäistä kertaa, mistä johtuu tuo, että vuodenaika täsmää kerrankin, vaikka säät olikin silloin paremmat. Tässä luvussa palataan siis vielä Annúminasiin, mutta tämän jälkeen siirrytään sitten enimmäkseen Rivendelliin, jossa porukka viihtyy useamman luvun ajan.


26. luku: Yllätyksiä

Marillë seisoo linnan ovella, pihalta nousevien portaiden yläpäässä. On yhä valoisaa, vaikka he ovat jo syöneet illallista. Pohjoisessa aurinko painuu mailleen myöhään tähän aikaan vuodesta.

Elendur tulee ulos ja asettuu äitinsä rinnalle. "En usko, että he saapuvat yhtään nopeammin, vaikka odotamme ulkona", hän toteaa hymyillen.
"Mutta hän sanoi, että saapuisi illalliselle, eikö sanonutkin?" Marillë kysyy, sillä aiemmin päivällä Elendur oli puhunut Isildurin kanssa Annúminasin kiven välityksellä.
"Ehkä tämä valo on hämännyt heitä, ja he luulevat, että on varhaisempi kuin onkaan."
"Elendilin ei uskoisi menevän sellaiseen harhaan."
"Oli miten oli, en usko, että meillä on syytä huoleen", Elendur vakuuttaa.

He seisovat hetken hiljaa illan hämyssä. Päivä on ollut lämmin, paljon lämpimämpi kuin Marillë odotti pohjoisessa voivan olla, ja hiipuessaan se kietoo heidät pehmeän viileään vaippaan. Nenuial on aivan tyyni. Vastarannan kukkulat heijastuvat sen pinnasta kuin kuvastimesta. Jossakin pajulintu laulaa surumielistä sävelmäänsä.

Vihdoin he kuulevat Elendilin torven kaupungin porteilta. Pihaan tulee heti eloa, kun palvelusväki kiirehtii ulos ottamaan isäntäänsä vastaan. Kuningatar Isilmë purjehtii linnasta kaksi hovinaista seuranaan. Aratania ei näy, sillä hän lähti saattamaan Melethiliä kotiin illallisen jälkeen.

Marillë odottaa miestään jännittyneenä, sillä hänen vatsansa on pyöristynyt kovasti viime viikkoina, ja nyt linnassa tietävät nekin, joille mitään ei ole kerrottu. Hän toivoo, ettei Isildur hämmenny liikaa nähdessään hänet.

Seurue saapuu pihaan, ratsastajat jättävät hevoset vastaan tulleiden tallipoikien haltuun. Isildur näyttää hyväntuuliselta, kun hän harppoo tasanteelle nousevat portaat ja rientää suoraan vaimonsa luo. Hän kaappaa vaimonsa syleilyynsä, niin kuin aina, eikä sano mitään. Lopulta hän hellittää otteensa ja katsoo Marillën kasvoja uteliaana. "Sinä olet muuttunut", hän toteaa ja tarkastelee häntä lisää. "Sinussa on uudenlaista hehkua. Vai onko matka haltioiden maahan sekoittanut minun muistikuvani?"
"Siihen minä en osaa sanoa mitään, mutta kenties minussa todella on jotain erilaista", Marillë vastaa.
"Vai niin! Tervehdit minua arvoituksin. Juuri niitä minä kaipaankin saapuessani kotiin iltamyöhällä, väsyneenä ja nälkäisenä kuin susi, juuri päästyäni eroon haltioista!"

Hän vaientaa Marillën vastaväitteet suutelemalla tätä. Sitten hän kääntyy Elendurin puoleen ja vetää tämän mukanaan sisään linnaan. Hän haluaa puhua jostakin niin tärkeästä, ettei se voi odottaa huomiseen tai edes siihen, että hän saa syötyä illallista.

Marillë katsoo miehen perään ihmeissään siitä, ettei tämä näyttänyt huomanneen mitään. No, kenties se oli liikaa vaadittu väsyneeltä matkamieheltä. Mutta sitten Ciryon on Marillën luona ja tervehtii tätä melkein yhtä innoissaan kuin isänsä.
"Mikä teitä viivytti?" Marillë kysyy.
"Viivytti? Pikemminkin me kiirehdimme, sillä isä oli aliarvioinut matkaan kestävän ajan. Mutta onneksi ehdimme ennen yötä, sillä nukun yöni mieluummin linnassa", Ciryon vastaa. Ja samalla kun hän puhuu, hänen katseensa käy äitinsä vatsanseudulla, sitten kasvoilla ja taas vyötäröllä uudestaan. "Emmë…?" hän aloittaa hämmentyneenä. "Et suinkaan sinä ole...? Voiko olla mahdollista...?"
"Rakas senya", sanoo Marillë, hymyillen. "Luulen että joudut luopumaan iäksi asemastasi perheen kuopuksena tämän iltatähden myötä."
"Voi emmë!" Ciryon huudahtaa ja rutistaa äitiään. "Voiko olla mitään parempaa? En saata uskoa, että minusta tulee isoveli! Opetan hänelle kaiken, minkä osaan, oli sitten tyttö tai poika! Koska me saamme tavata hänet?"
Ciryonin into huvittaa Marillëa, ja tämä joutuu rauhoittelemaan häntä ja toteamaan, että vauva tulisi maailmaan vasta syksyllä. Hän pyytää, ettei Ciryon sanoisi mitään isälleen, sillä hän haluaa kertoa uutisen Isildurille itse.

Kun matkalaiset ovat menneet nauttimaan myöhäistä illallista, Marillë menee valmistautumaan nukkumaanmenoa varten. Kamarineiti auttaa Marillëa vaihtamaan ylleen yöasun. Kun neiti harjaa Marillën hiuksia, tämä kertoo kuinka Isildur ei lainkaan huomannut hänen tilaansa, ja he ihmettelevät yhdessä, miten sokeita miehet voivatkaan toisinaan olla. Näkevät ja kuulevat vain sen, mitä odottavat.

Sitten pukeutumishuoneen ovelta kuuluu kopautus, mutta ennen kuin Marillë ehtii pyytää tulijan sisään, Isildur avaa oven ja marssii vaimonsa luo. Kamarineiti näyttää lievästi kauhistuneelta siitä, että mies on juljennut astua naisten yksityisalueelle.
"Se on jo ihan hyvä!" toteaa Isildur kamarineidille, joka aikoo jatkaa Marillën hiusten harjaamista. "Ja suokaa anteeksi, että tungettelen tällä tavalla, hyvä neiti, mutta tulin noutamaan vaimoani." Hän tarttuu Marillën käteen ja vetää tämän ylös tuolilta. Kamarineiti jää tuijottamaan heidän jälkeensä.
"Tuo tyttö ei ole tottunut siihen, että ryntäät noutamaan minut kesken iltatoimieni", Marillë huomauttaa, kun he astuvat makuuhuoneeseensa.
"Odottelu kyllästyttää minua", Isildur toteaa ja painaa oven kiinni. Hän vetää Marillën lähelleen ja katselee tätä hehku silmissään. "Olen kaivannut sinua enemmän kuin pystyt kuvittelemaan."

Niin hän sanoo aina palattuaan pitkältä matkalta, varsinkin jos on juonut pari viinipikarillista liikaa illallisen aikana. Hän kumartuu suutelemaan Marillëa, ja samalla hänen kätensä vaeltavat tunnustellen pitkin naisen vartaloa. Vähän ajan päästä hän vetäytyy ja katsoo vaimoaan silmissään sama huvittunut hymy kuin aiemmin linnan edustalla. "Jokin on todellakin muuttunut. Sinä tunnut erilaiselta – jotenkin pyöreämmältä ja pehmeämmältä. Sanotaan, että vierailu haltioiden maassa muuttaa miestä, ja niin kai on käynyt minulle. Haltiat ovat jotenkin saaneet pyyhittyä mielestäni sen, miltä sinä tunnut. Mutta ei hätää, pian minä muistan taas."

Isildur ojentaa kätensä riisuakseen yöpaidan Marillën päältä, mutta nainen tarttuu miehen käsiin ja työntää ne päättäväisesti kauemmas.
"Sinä hölmö, etkö todellakaan ymmärrä, mistä on kyse?" hän sanoo jo melkein epätoivoisena.
Isildurin ilme muuttuu epäluuloiseksi, niin kuin aina, kun hän tulee torjutuksi. "Onko jokin vialla? Etkö sinä olekaan kaivannut minua? Haluatko minun menevän pois?"
Marillë huokaa. Hän pitelee edelleen miehen käsiä omissaan ja siirtää ne nyt suoraan vatsalleen. "Sinun neljäs lapsesi on pahoittanut mielensä siitä, ettet ole huomioinut häntä lainkaan!"

Mies tunnustelee Marillën vatsaa epäuskoisena. "Neljäs lapseni...", hän mutisee aivan kuin ne olisivat vieraan kielen sanoja, joiden merkityksen hän on unohtanut. "Oletko aivan varma, että tämä on sitä, mitä luulet sen olevan? Kenties sinun pitäisi kysyä joltakin parantajalta?"
"Valarin tähden, mitä muuta se voisi olla? Minä tunnen hänen liikkeensä. Lapsi potkii minua innolla kaiket yöt, mutta nukkuu päivät. Pelkään, että hänestä tulee enemmän kaltaisesi kuin yhdestäkään muusta lapsestamme."
Miehen kasvot kalpenevat, ja hän käy entistä vakavammaksi. "Neljäs? Sen ei pitäisi olla mahdollista. Ei enää meidän iässämme. En ole koskaan kuullut, että nainen voisi saada lapsen vielä sinun iässäsi."
Marillë voisi loukkaantua miehen sanoista. "Olenko minä sinun mielestäsi vanha?"

Isildur vetäytyy kauemmas. Hän tuijottaa vaimoaan ja tämän vatsaa yhä epäluuloisempana.
"Sinä olet sanonut, ettet voi saada enää lapsia. Sinä olet huijannut minua."
"Minä luulin, etten voi saada enää lapsia, Isildur! Miksi minä valehtelisin sellaisesta asiasta?"
"Olet kehitellyt salassa jonkin... taikajuoman, joka on mahdollistanut tämän! Niiden kaikenmaailman yrttiesi kanssa!"
"Keskellä talveako, täällä linnassa? Minulla ei ole sellaisia taitoja."
"Mutta me emme suunnitelleet tätä, eikä nyt ole sopiva hetki. Pitävätkö valar minua pilkkanaan, kun järjestävät minulle tällaisen yllätyksen juuri nyt?"

Marillën järkytykseksi miehen silmät täyttyvät äkkiä kyynelistä. Tämä kääntyy nopeasti ja marssii ovesta ulos käytävään, mutta Marillë rientää hänen peräänsä.
"Isildur, rauhoitu!" hän tarttuu miehen käsivarteen. "Tämä on lapsi eikä maailmanloppu!"
"Tämä on minulle liikaa!" mies parahtaa ja ravistaa kätensä irti.
Marillë tarttuu hänen uudestaan. "Minä olen tästä yhtä yllättynyt kuin sinäkin. Mutta joskus näin vain tapahtuu. Joskus kestää pitkään, ennen kuin naisen keho on valmis uuteen lapseen, ja minä luulen..."
"Ei! En halua kuulla noista asioista! Ne eivät kuulu miehille!"

Kuningatar Isilmë tulee käytävään omasta huoneestaan. "Miksi te nuoret metelöitte täällä käytävässä tähän aikaan yöstä?" hän toruu. "Minun iässäni hyvät yöunet ovat kultaa kalliimmat."
Isildur on muutamalla askeleella äitinsä luona ja vetää tämän syliinsä. "Emya! Tämä ei saa olla totta!"
"No? Taasko meillä on täällä mies, joka on järkyttynyt kuullessaan, että nainen voi toisinaan saada lapsen? Elendil oli samanlainen, kun ilmoitin sinun tulostasi. Repi hiuksiaan ja valitti – oli nimittäin juuri edellisenä päivänä saanut valmiiksi laivan, jota oli rakentanut 10 vuotta ja oli aikeissa lähteä neitsytpurjehdukselle pariksi vuodeksi. Mutta ei se haitannut, minä lähdin mukaan. Etkö ole koskaan ihmetellyt, miksi olet syntynyt laivassa?"
"Olenko minä syntynyt laivassa?" Isildur kysyy häkeltyneenä ja vetäytyy kauemmas äidistään.
"Enkö ole muistanut kertoa? Isäsi rakasti purjehtimista, emmekä me olisi saaneet ainuttakaan lasta, jos olisin pysynyt maankamaralla, niin kuin Erendis aikoinaan. Sanotaan, että laivassa syntyminen tietää huonoa onnea, koska silloin lapsesta tulee ailahtelevainen. Täyttä puppua, sanon minä."
"Mutta... minun on pakko lähteä sotaan nyt, enkä minä voi ottaa Marillëa mukaani Mordoriin!"
"Et tietenkään, mutta Rivendelliin asti sinä voit hänet viedä. Elrond on hyvin vieraanvarainen, niin uskon, ja pitää kyllä huolta vaimostasi ja lapsesta."

"Me valmistaudumme sotaan Rivendellissä", Isildur toteaa, ja vaikenee hetkeksi pohtimaan asiaa. Sitten hän osoittaa vaimonsa vatsaa, joka kätkee syyllisen hänen mielipahaansa. "Milloin saan tavata hänet?"
"Lapsi syntyy syksyllä", Marillë vastaa.
"Me emme lähde minnekään vielä silloin, emmekä luultavasti vielä seuraavanakaan syksynä", Isildur toteaa. Hän on yhä hengästynyt tunteenpurkauksensa jäljiltä, mutta pahin järkytys alkaa olla ohi.
"Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt kertoa tästä hienovaraisemmin", Marillë toteaa.
"Hienovaraisemmin?" puuskahtaa Isilmë. "Sinun vatsassasi ei ole mitään hienovaraista. Siellä on suuri lapsi – neljäs poika, sano minun sanoneen – kun se vaatii jo tässä vaiheessa noin paljon tilaa."
"Ei varmasti. Me saamme tyttären", Isildur ilmoittaa. "Hänen vatsansa ei ole yhtään sen suurempi kuin yleensäkään. Muuten minä olisin huomannut sen! Tämä merkitsee sitä, että saamme tyttären, pienen ja kauniin."
Isilmë naurahtaa. "Yonya, olet järjiltäsi, koska olet juonut liikaa viiniä. Kunhan aamu koittaa, ymmärrät kyllä. No, menkäähän nukkumaan, sillä me kaikki kaipaamme nyt lepoa."

Isildur ei vastustele äitinsä käskyä, vaan toivottaa tälle hyvää yötä, ja johdattaa sitten vaimonsa takaisin makuukamariin. Marillë istuu vuoteelle, mutta Isildur mittailee yhä lattiaa rauhattomana.
"Tiedän, että tämä on huono aika lapsen syntyä", Marillë sanoo. "Sota on tulossa, ja kuka tietää millainen tulevaisuus häntä odottaa."
"Hän on turvassa täällä pohjoisessa", Isildur vastaa. "Kuten myös sinä olet. Sauronin mahti ei ulotu tänne asti, ei niin kauan kun Gil-galadin ja Elrondin valtakunnat ovat täällä. Sinulla ei ole syytä huoleen. Haltiat suojelevat sinua ja lasta niin pitkään kuin te suojelusta tarvitsette."
"Eivätkö haltiatkin marssi sotaan? Vai olenko ymmärtänyt väärin?"
"He lähtevät sotaan, mutta he myös palaavat sieltä. Haltioiden valtakunnat eivät katoa täältä mihinkään."
"Ja mitä tapahtui Gondolinille? Eikö sama voi tapahtua uudelleen?"

Isildur pysähtyy. Hän tulee Marillën luo ja istuu vuoteelle tämän viereen. "Minä yritän sanoa, että sinä ja lapsi olette turvassa. Vaikka minä joudun lähtemään, te olette turvassa Rivendellissä – se on paras mahdollinen paikka olla tähän maailmanaikaan. Kun ajattelen sitä, kestän paremmin sen tosiasian, että joudun lähtemään." Sitten hän kietoo kätensä Marillën ympärille ja vetää tämän lähelleen. Marillë nojautuu häntä vasten tietämättä mitä sanoa. Juuri kun hän alkoi tottua Annúminasiin, hänen olisi lähdettävä taas uuteen paikkaan, jossa sitä paitsi asuu vain haltioita, hänelle vierasta väkeä. Kuinka hän osaisi kotiutua sinne? Sen näyttäisi vain aika.

* * *

Liitto on tarkoitus solmia loppukesästä Amon Sûlilla. Isildur oli suunnitellut, että Marillë lähtisi sinne hänen mukanaan, ja että he kulkisivat sitten yhdessä Gil-galadin ja Elendilin armeijojen kanssa Rivendelliin. Se tapahtuisi kuitenkin liian myöhään Marillën tilan vuoksi. Isildur ei kestä ajatusta siitä, että joutuisi jättämään Marillën Annúminasiin siksi aikaa, kunnes lapsi olisi syntynyt ja olisi riittävän vanha matkustamaan pitkän matkan Rivendelliin asti. He luultavasti ehtisivät marssia sotaan ennen kuin Marillë ja lapsi voisivat muuttaa Rivendelliin. Isildur pohtii asiaa, pyörittelee sitä mielessään, kunnes on aivan suunniltaan ja epätoivoinen. Miksi lapsen pitää tulla juuri nyt? Siinä ei ole mitään järkeä.

"Me tietysti lähetämme Marillën Imladrisiin etukäteen, mahdollisimman pian", toteaa Elendil, kun Isildur on lopulta esittänyt huolensa isälleen. "Elrond ottaa hänet mielihyvin vastaan. Imladrisissa hän saa kaiken avun mitä tarvitsee lapsen synnyttämisessä ja hoivaamisessa."
"Mutta se on pitkä matka. Eikä hän ole ennen ollut Imladrisissa, enkä minäkään. Minä pelkään lähettää hänet sinne yksin. Kuka lähtee hänen turvakseen?"
"Etkö sinä itse jouda?" Elendil kysyy, melkein huvittuneena. "Ei olisi lainkaan pahitteeksi, jos joku meistä menisi Rivendelliin kertomaan siitä, mistä Lindonissa puhuimme ja sovimme. Vai lähetätkö mieluummin Ciryonin?"
"Tietysti minä menen itse, jos sallit minun lähteä", Isildur sanoo.
"Vaikka mielelläni sanoisin, että apusi täällä Annúminasissa on ollut korvaamatonta, niin tosiasiassa luulen selviytyväni ilman sinua. Mutta odotan tapaavani sinut Amon Sûlilla Uruin puolivälissä."
"Sinne minä tietysti tulen."
"Ja luulenpa, että äitisi lähtee myös Imladrisiin. Hän ei halua päästää Marillëa silmistään. Mitä olen kuullut ja jaksanut kuunnella, hän on lapsesta valtavan innoissaan."

Isildur ryhtyy heti valmistelemaan matkaa. Hänestä ei ole syytä vitkastella. Sitä paitsi hän on kuullut paljon Imladrisista, ja arvelee, että sen ilmasto voisi olla terveellinen lasta odottavalle naiselle. Siellä olisi luontoa ja rauhaa, ja enemmän tietämystä parantamisesta kuin missään muualla Keski-Maassa. Huolimatta siitä, että Marillë on vannonut tuntevansa olonsa erinomaiseksi, Isildur ei ole vakuuttunut. On epätavallista, että hänen ikäisensä nainen saa lapsen, vaikka äiti väittääkin, ettei sellainen ole täysin tuntematonta joissakin Elrosin suvun haaroissa. Vëanturin suvun tiedetään olevan erittäin pitkäikäistä, ja kenties Marillën esiäitien joukosta löytyy muitakin kypsässä iässä synnyttäneitä.

Isildur on juuri antanut palveluspojalleen listan kaikista matkaa varten tarvittavista tavaroista – niitä on luonnollisesti paljon, kun naisia on mukana – kun Aratan ilmestyy yhtäkkiä hänen selkänsä taakse ja onnistuu säikäyttämään hänet.
"Atarinya, on yksi asia, josta minun täytyy puhua, eikä se voi odottaa kovin pitkään", poika selittää.
"Sen on parasta olla jokin mukava asia, sillä minulla on jo tarpeeksi huolenaiheita tässä elämässä."
"Se on mukava asia", Aratan sanoo.
"No, älä sitten pidä minua enää jännityksessä."
"Minä... minä olen aikeissa kosia Melethiliä."

Isildur ei ole yllättynyt. Hän näki jo ennen Lindonin matkaan, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä, eikä ole yrityksistään huolimatta keksinyt mitään syytä vastustaa sitä. Hän on oikeastaan mielissään, vaikka Aratanin valitsema ajankohta on toki väärä. Hän katsoo Aratania kuitenkin ankarasti, sillä poikaa ei kuulu päästää helpolla, kun kyse on näin vakavasta asiasta.
"Vai sellaista olet suunnitellut. Haluat sitoa tämän neidon itseesi, jotta hän muistaisi odottaa sinua kärsivällisesti sodasta kotiin, eikä ryhtyisi haikailemaan muiden miesten perään."
Aratan tuijottaa häntä ymmällään, mutta sitten hänen katseensa kovenee. "En varmasti, en minä sellaista ajattele. Ja keiden miesten perään hän muka haikailisi? Eihän tänne jää muita kuin vanhuksia ja pikkupoikia."
"Pojat kasvavat nopeasti, ja moni vanhus voi tarjota neidolle turvaa ja vakautta, ja ennen kaikkea hyvän perinnön."
Aratan tuhahtaa. "Sinä pilailet. En minä halua sitoa Melethiliä itseeni, mutta minun olisi helpompi lähteä sotaan tietäen, että täällä on joku, joka odottaa minua kotiin. Siis joku muukin kuin äitini."
"Ja ilman kihlausta tämä neito unohtaa sinut saman tien, niinkö ajattelet? Aratan, sinä tiedät, ettei tämä hetki ole sopiva, eikä meillä ole edes aikaa järjestää kihlajaisjuhlaa."
"Mutta milloin sitten olisi hyvä hetki? Kuka tietää, koska tämä sota päättyy, tai päättyykö se koskaan? Ja kuka sinä olet minua arvostelemaan, kun olet itsekin päättänyt hankkia lapsen juuri ennen sotaa!"
"Päättänyt hankkia! Se lapsi oli... Tarkoitan, että emme..."
"Tarkoitat sanoa, että lapsi oli vahinko."
"Minä en tarkoita sanoa mitään! Eikä yksikään lapsi ole vahinko: jotkut heistä vain tulevat yllättäen. Eikä sillä muutenkaan ole mitään tekemistä sinun asiasi kanssa!"

Isildur tajuaa korottaneensa ääntään jälleen kerran. Sitä tapahtuu usein Aratanin kanssa. Sellaisia he vain ovat, kumpikin kiivastuu yhtä helposti, ja yhteenotto on valmis, vaikka mitään riidanaihetta ei aluksi olisi edes ollut. Hän pakottaa itsensä rauhoittumaan.
"Kenelle muulle sinä olet puhunut tästä?" hän kysyy.
"Melethil odottaa minun kosintaani, ja hän on puhunut siitä vanhempiensa kanssa."
"Ja he ovat suostuvaisia, niinkö?"
"Niin Melethil on antanut ymmärtää."
Isildur tarttuu poikaansa harteista ja katsoo tätä vakavana. "Ja sinä olet aivan varma, että tätä sinä haluat?"
"Minä olen. Minä haluan, että kaikki saavat tietää, että hän kuuluu minulle, ja minä hänelle, ja että minä... rakastan häntä", Aratan lausuu uhmakkaana, mutta samalla liikutusta äänessään.

Isildur ei voi olla hymyilemättä. Aratan on kasvanut niin paljon. Ikä on tuonut viisautta, vaikka hänessä asuva ilkikurinen pojanviikari tuskin katoaisi koskaan. Äkkiä Isildur halaa poikaansa.
"Hyvä on, mene sitten ja pyydä häntä. Mutta älä ylläty, jos et saakaan sitä vastausta, jota toivot. Naisilla on oikkunsa ja he saattavat alkaa epäröidä silloin, kun mies kuvittelee kaiken olevan selvää."
"Kiitos, atar. Minä olisin kyllä mennyt ilman lupaasikin, mutta ajattelin, että näin on parempi. Et varmaan kaipaa enää uusia yllätyksiä!"

Isildur naurahtaa ja käskee pojan kiirehtiä, ennen kuin hän menettäisi rohkeutensa ja alkaisi itse epäröidä. Hän on iloinen poikansa puolesta. Kuninkaanpojan arvonmukaisille kihlajaisjuhlille heillä ei olisi aikaa, eivätkä sellaiset olisi sopineetkaan tähän maailmanaikaan, mutta pieni juhlaillallinen ennen kuin hän ja Marillë jättäisivät Annúminasin, järjestyisi kyllä. Kukaties tämä antaisi vielä toivoa kansalle. Jos kuninkaanpoika uskaltaa kihlautua juuri ennen sotaa, eivät asiat voineet olla menossa kovin huonoon suuntaan.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Vastaa Viestiin