Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMIS

Draamaa, angstia ja vakavia aiheita.

Valvojat: Likimeya, Andune

Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 26. luku 14.6.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Minulta jäi yksi luku väliin! :shock:

Tykkäsin kummastakin luvusta kovasti. Vaikka sanoit, että Gil-Galad oli vaikea kirjoittaa, ei sitä tekstistä huomannut.

Olen muuten ihan samaa mieltä Fangwenin kanssa tuosta, miten kuvasit haltioita ja heidän ja ihmisten eroa. Olet saanut ajatuksen sanoiksi todella kauniisti ja osuvasti, ja tuollainen pohdinta sopii Ciryonille. Myös tuon luvun historiakertaus oli taas hyvä, ja sopi tekstiin. On ihan käsittämätöntä, miten saat upotettua kaiken tuollaisen niin saumattomasti osaksi tarinaa.

Tämä uusin luku sitten, olkoonkin hiukan hömelö, sai hymyn huulille. Minusta on kivaa, että täällä on joukossa tuollaisia kevyempiä lukuja, ja sitten taas vuorostaan vähän raskaampia ja pimeämpiä aiheita. Kaikki on tasapainossa.

Voi Isildur, kun hän on vähän mieli muualla eikä huomaa itsestäänselvää asiaa :lol: Hänen reaktionsa oli paitsi viihdyttävä, myös uskottava. Jotenkin hellyyttävää, että aikuinen mies uskoi äitiään saman tien, ja toisaalta oli suunnattoman ärsyttävää, ettei Isildur oikein kuunnellut Marillëa.

Ooh, kohta päästään Rivendelliin!

Ja Aratan. Villikko on kasvanut aikuiseksi ja päättää ottaa vastuuta. Tykkään siitä, miten hän on toiminut tässä tarinassa aina tuolla taustalla, kasvanut itsekseen ja toiminut johdonmukaisesti. Hän on aivan mahtava sivuhahmo. Hienoa, että Isildur antoi hänelle luvan kosia, vaikka samaan aikaan tulee surullinen olo kun tietää, mihin kaikki päätyy... (ei saisi ajatella sitä, mutta kun tietää, niin ei voi olla tietämättä. Ficcien lukemisen kiro ja sulo.)

Lopuksi vielä pakko lainata yksi aivan käsittämättömän osuva lausahdus:
Eikä yksikään lapsi ole vahinko: jotkut heistä vain tulevat yllättäen.
Jotenkin vain... jokin tuossa Isildurin äsähdyksessä oli tosi hienoa ja oivaltavaa. Tämä on näitä yksityiskohtia, joita tekee mieli käännellä mielessään vähän kauemmin, että ajatuksesta saa kaiken irti.

Lisää odotellessa!
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 26. luku 14.6.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos Nerwen! (Ja kauheaa kun aika tuntuu taas kuluvan nopeasti – no onneksi ei nyt tullut enempää taukoa kuin 2 viikkoa.) Mukava taas kuulla, että pidit noista luvuista, ja hyvä että historian kertaaminen on toiminut. Tässä ficin puolivälissä on nyt tosiaan vähän tällaisia kevyempiä lukuja. Olen kyllä katsonut näitä ja miettinyt, että onko näillä oikeastaan mitään virkaa juonen kannalta (varsinkin tämä seuraava on hieman kyseenalainen siinä mielessä), mutta toisaalta siellä on sitten kuitenkin aina jotain sellaista, mikä pitää mainita, joten karsiminenkaan ei ole oikein helppoa... Mutta hieman kevyempää jutskaa on nyt luvassa aina tuonne lukuun 30 asti.

Ja Isildur nyt on sellainen äidinpoika... :) Tiukoissa tilanteissa äiti on se, jolta on viime kädessä haettava turvaa. Mutta olihan tuossa vähän sitäkin, että Isildur on tottunut Marillën olevan hänen hallittavissaan, ja kun tämä sitten alkaa odottaa lasta ihan ilman miehensä lupaa, se suistaa hänet raiteiltaan ja saa kyseenalaistamaan kaikki elämän perustotuudet. ;) (Enkä tarkoita, että Marillë olisi jotenkin alistettu tuossa suhteessa, vaan lähinnä sitä, että Isildur olettaa vaimonsa käyttäytyvän hänen odotustensa mukaisesti.) Ja jotenkin minusta tuntui sopivalta antaa Aratanin kasvaa aikuiseksi. Tolkien ei missään maininnut, etteikö Isildurin pojilla olisi voinut olla kihlattuja… Itse asiassa olisivat kaiketi voineet olla naimisissakin, mutta lapsia heillä ei kaiketi voinut olla, koska nämä olisivat sekoittaneet perimysjärjestystä.


No niin, sitten luku numero... 27? Joo, tässä siis ollaan Rivendellissä ja tämä on näitä enimmäkseen Isilduriin ja Marillëen keskittyviä lukuja.

27. luku: Ystävä kaukaa

Imladris, Vuonna 3430 Toista Aikaa

Kaikkien eteerisen hentojen haltianeitojen keskellä Marillë tuntee itsensä múmakiksi. Hänestä on nopeasti tullut Imladrisin suurin nähtävyys, kirjaimellisesti. Ihmiset pyrkivät yleensä olemaan hienovaraisia ja välttämään liiallista huomion kiinnittämistä raskaana olevan naisen vatsanseutuun, mutta haltioille tällainen käytäntö lienee tuntematon. He katsovat Marillëa avoimen uteliaina, ja rohkeimmat tulevat kysymään, millaiselta tuntuu, kun oman kehon sisällä kasvaa lapsi. Marillë yrittää suhtautua heidän uteliaisuuteensa ymmärtäväisesti, sillä vain harvalla haltianaisella on omaa kokemusta raskaana olemisesta. Silti hän toivoisi, että saisi olla omassa rauhassaan. Hänen piireissään on tapana, että nainen välttää tarpeetonta kanssakäymistä raskaana ollessaan, varsinkin viimeisinä kuukausina. Mutta täällä parantaja tulee oitis kysymään, voiko hän huonosti, jos hän viivyttelee aamuisin makuukamarissaan. Haltioiden mielestä hänen olisi liikuttava, tehtävä kävelyretkiä ja ratsastettava, ja jopa uimista he ovat suositelleet, mitä Gondorissa olisi pidetty varsin pöyristyttävänä harrasteena Marillën tilassa olevalle naiselle. Isildur tietysti innostui haltioiden ehdotuksista, mutta on toistaiseksi onnistunut saamaan Marillën vain kävelemään Sumuvuorten alemmille rinteille, joilta on kaunis näkymä alas Bruinenin halkomaan laaksoon. Mies kuitenkin vannoo saavansa Marillën vielä jokeenkin, jos ei muuten niin kantamalla.

Jos jotkut haltioista paheksuvatkin sitä, että hän ja Isildur ovat päättäneet hankkia lapsen juuri ennen sotaa, he eivät osoita sitä millään tavalla. Se on hyvä, sillä Marillë ei halua joutua selittelemään, ettei lapsi suinkaan ollut harkittu. Haltiat eivät varmastikaan ymmärtäisi, kuinka lapsi voi tulla yllättäen, vaan hiillostaisivat Marillëa kiusallisilla kysymyksillä, kunnes olisivat päässeet perille mysteeristä. Isilmë on sitä paitsi jo selitellyt asiaa haltioille riittävästi ja enemmänkin. Korkean kuningattaren mielestä on hyvin vanhanaikaista ajatella, etteivät mies ja nainen voisi hankkia lasta juuri ennen sotaa. Kaiken kaikkiaan Keski-Maa on arvaamaton ja rauhaton maa, jossa voi tapahtua melkein mitä tahansa sen jälkeen, kun lapsi on hedelmöitetty, ja sen vuoksi naisen on aina oltava valmis siihen, että saattaa joutua eroon miehestään ja synnyttämään ja kasvattamaan lapsen yksinään. Sitä paitsi, ihmisillä on käytettävissään vain rajallinen määrä aikaa, eivätkä he voi loputtomiin odottaa sopivaa hetkeä hankkia lapsi.

Mestari Elrond näyttää ymmärtävän asian, vaikka hänen mielenliikkeistään onkin vaikea saada selkoa. Ensimmäisenä iltana hän keskusteli Isildurin ja Marillën kanssa, ei niinkään lapsesta, vaan kaikesta muusta, mutta samalla hän tuntui tutkiskelevan heitä katseellaan ja pohdiskelevan samalla joitakin kaukaisia asioita - menneitä vai tulevia, sitä oli mahdotonta tietää. Mutta hän lupasi heille molemmille, että hänen kotinsa olisi turvapaikka heidän perilliselleen niin pitkään kuin tämä sellaista tarvitsisi.

Imladris on valtavan kaunis, vehreä laakso, ja sen rakennuksissa näkyy haltioiden huolellinen kädenjälki ja vertaansa vailla oleva taiteellinen silmä, mutta silti paikka on Marillëlle vieras. Elrond on pyytänyt Marillëa olemaan kuin kotonaan, kulkemaan siellä missä haluaa, sillä hänen talonsa on avoin kaikille eikä siellä ole vierailta kiellettyjä alueita, mutta Marillë tuntee silti olevansa yksin ja eksyksissä. Hänen oloaan ei helpota se, että Isildur lähtee kohta Amon Sûlille, jossa Elendilin ja Gil-galadin on tarkoitus vannoa liitto. Pojat ovat vielä Annúminasissa, ja seuraavat sieltä isoisäänsä Amon Sûlille, ja marssivat sitten yhdessä koko armeijan kanssa Imladrisiin.

* * *

Imladris on tehnyt Isilduriin syvän vaikutuksen. Elrond on rakentanut kauniin linnoituksen Bruinen-virran ja Sumuvuorten väliin. Sitä ei ole helppo valloittaa mistään ilmansuunnasta. Isildur toteaa tyytyväisenä, että voi jättää vaimonsa, tulevan tyttärensä ja äitinsä turvallisin mielin tänne sodan ajaksi. Hänen elämänsä tärkeimmät naiset olisivat suojassa Sauronin vihalta. Aratan olisi halunnut lähettää Melethilinkin tänne, mutta se ei olisi ollut sopivaa, kun kyse on vain kihlatusta. Pian kaikki Melethilin sukulaisetkin olisivat kärkkymässä turvapaikkaa haltialaaksosta, ja varmasti Melethil viettäisi sodan ajan mieluummin ystäviensä ja perheensä läheisyydessä kuin haltioiden keskellä. Aratan oli tietysti ajatellut itseään ja sitä, ettei hänen tarvitsisi sanoa vielä hyvästejä Melethilille. Äkillisen myötätunnon puuskassa Isildur oli luvannut, että Aratan saisi vierailla Annúminasissa silloin, kun sotavalmistelut sen sallisivat, ja alkoi vasta jälkeenpäin katua lupaustaan. Lähestyvä sota voisi saada nuoret unohtamaan sopivaisuussäännöt. Mutta se oli asia, jota hän joutaisi murehtimaan myöhemminkin.

Rivendelliin on jo saapunut monia ylhäisiä haltioita. Galadriel ja Celeborn tyttärineen ovat tulleet Lórienista, mutta kuningas Amdíria ei ole toistaiseksi näkynyt. Kenties hän tekee kuten Suuren Vihermetsän Oropher ja valmistautuu sotaan omissa oloissaan. Illalliset haltioiden parissa ovat joka tapauksessa mielenkiintoisia. Tarjottu ruoka näyttää hyvin kevyeltä, sellaiselta, ettei sen uskoisi pitävän raavaan ihmismiehen nälkää kovinkaan pitkään, mutta toisin on. Leivät ja keitot ovat yllättävän täyttäviä ja niiden syöminen piristää myös mieltä. Elendur varmasti ilahtuu, kun näkee runsaan kasvisvalikoiman. Tämä onkin varmaan ainoa paikka Keski-Maassa, jossa hänen ruokavalionsa ei herätä suurta ihmetystä, vaikka suurin osa haltioista syökin silloin tällöin metsän eläinten lihaa.

Galadriel on vaikuttava näky, ja Isildurin katse pysähtyy illallisten aikana usein tähän ihmeelliseen naiseen. Kerrotaan, että Fëanor pyysi kolmesti Galadrieliltä yhtä tämän hiussuortuvista, sillä ne hohtavat kuun hopeaa ja auringon kultaa, ja olivat kauneinta mitä Fëanor oli koskaan nähnyt. Kolmesti hän sai kieltävän vastauksen, ja lopulta Fëanor meni ja takoi lohdukseen kolme silmarilia, joihin vangitsi kuun ja auringon valon. Siitä ei tietenkään seurannut mitään hyvää, niin kuin tarinat kertovat. Ja vaikka Fëanor on mennyt aikaa sitten, Galadriel istuu yhä pöydässä kauniina ja kalpeana kuin aamunkoitto kirkkaan syysyön jälkeen.

Erään illallisen aikana Galadrielin tutkiva katse kohtaa Isildurin, ja tästä tuntuu kuin haltia puhuisi hänelle äänettömin ja arvoituksellisin sanoin. Ne sanat maalaavat hänen mieleensä kuvia tulevista ajoista, jolloin hän istuu mahtavana kuninkaana Annúminasin valtaistuimella, ja kaikki Keski-Maan kansat kumartavat hänen valtikkansa alla. Mutta Isildur ei tunnista kuvista itseään – mies valtaistuimella on pikemminkin Ar-Pharazôn Kultainen mahtinsa huipulla, ja tämän kova katse etsii väsymättömänä niitä harvoja, jotka vielä tohtivat vastustaa hänen valtaansa. Tälle miehelle ei riitä mikään, eivät mitkään rikkaudet tai saavutukset, eivät uskolliset alamaiset, eivät ennen kuin koko maailma on hänen vallassaan ja hän itse on kuolematon. Näky kauhistuttaa Isilduria, ja hän kääntää katseensa pois haltianaisesta. Samalla lumous särkyy ja Isildur tajuaa istuvansa edelleen illallispöydässä, ja annos hänen lautasellaan on yhä koskematon.

Isildur vilkaisee hämillisenä vaimoonsa, ja kohtaa tämän tyytymättömän katseen.
"Minua väsyttää", nainen sanoo.
"Voit lähteä ennen minua. Tulen perässä sitten, kun olen syönyt", Isildur toteaa ja alkaa hotkia ruokaansa.
Marillë huokaa, mutta ei nouse paikaltaan, ja Isildur ymmärtää valinneensa väärät sanat.

Isildur nousee pöydästä Marillën kanssa, mutta nainen ei halua mennä Tulisaliin niin kuin muut. Se on huono merkki. Sen sijaan Marillë pysähtyy pienen, tyhjän parvekkeen kohdalle ja melkein vetää miehen mukanaan sinne. Hiipuva kesäilta on miellyttävän lämmin, mutta Isildurin ei nyt sallita ihailla sitä.
"Onhan hän näyttävä nainen, mutta sinun käytöksesi on jo varsin törkeää!" Marillë aloittaa kiivaasti. "Etkö kuullut tai nähnyt, miten ne palvelusneidit tirskuivat? En ole eläessäni ollut niin häpeissäni."
"En minä huomannut mitään", Isildur puolustautuu, ymmärtämättä edes mistä hänen vaimonsa puhuu. Kun hän käsittää Marillën tarkoittavan Galadrielia, hän häkeltyy. "Enhän minä tarkoituksella häntä katsellut! Luulen, että hän pakotti minut, vangitsi minun katseeni. Hän halusi sanoa minulle jotain, eikä se onnistunut ilman silmiin katsomista."
"Mitä, onko hän menettänyt puhekykynsä?"
"Ei, mutta kenties hän ei halunnut viestin kuuluvan muiden korviin."
"Miksei hän sitten vain kutsunut sinua luokseen ja puhunut ääneen kahden kesken?"
"Se viesti oli enemmän kuin puhetta... Sitä on vaikea selittää. Se oli arvoitus, mutta kenties myös jonkinlainen varoitus."
"Minäpä valaisen asiaa! Varoitus on tämä: jos näen sinun vielä kerrankin tuijottavan Galadrieliä suu puoliksi raollaan kuin keskenkasvuisella pojankoltiaisella, joka näkee ensi kertaa vähäpukeisen naisen, niin minä pyydän mestari Elrondia järjestämään minulle oman makuukamarin toiselta puolelta taloa!"

Marillë nostaa päätään ja aikoo lähteä parvekkeelta, mutta Isildur asettuu oviaukkoon. Hän ei suostu kuuntelemaan tuollaisia syytöksiä omalta vaimoltaan.
"En minä tuijottanut häntä sillä tavalla, en varmasti! Minä katsoin häntä kuin mies, joka näkee harvinaisen veistoksen, jolla on pitkä ja ihmeellinen historia. Sinulla ei ole mitään syytä olla mustasukkainen. Hädin tuskin muistan, että hän on nainen. Minun silmiini hän näyttää melkein haltiamieheltä, samanlainen hän ainakin on mitaltaan ja muodoltaan. Ja vaikka hän olisi toisenlainen, en siltikään lankeaisi häneen. Ei kukaan järjissään oleva ihmismies rakastu haltiaan, ei nyt eikä koskaan."
"Sitten et anna paljon arvoa Beren Yksikätiselle, esi-isällemme aikojen takaa."
"Ne olivat toisenlaisia aikoja, jolloin ihmisetkin olivat toisenlaisia. Ei nykymiehiä voi verrata Bereniin. Hän oli ainoa laatuaan. Yritän sanoa, ettei sinulla ole mitään syytä tuntea kateutta haltianaisia kohtaan. Minun silmissäni sinä olet kaunein kaikista, ja jos olen loukannut sinua, minä pyydän anteeksi."

Marillë ei vastaa. Hän kääntyy ja katsoo alas laaksoon ja sen pohjalla virtaavaan jokeen, joka erottuu hopeisena nauhana hämärtyvässä illassa. Hän laittaa kädet puuskaan ja murjottaa.
"Minä olen kyllästynyt siihen, kuinka kaikki osoittelevat ja kuiskuttelevat, kun kuljen heidän ohitseen. Minä en viihdy täällä, Isildur."
Isildur käsittää, että kuten monesti aiemminkin, naisen pahantuulisuuden todellinen syy oli toinen kuin se, jonka tämä ensin antoi. Tässä tapauksessa se ei paljon lohduta Isilduria, sillä hän on se, joka toi naisen tähän haltiavaltakuntaan. Marillë ei kaikkien kuningatarvuosiensa aikana ole oppinut pitämään siitä, että joutuu huomion keskipisteeksi.

Isildur astuu lähemmäs vaimoaan, kietoo kätensä tämän ympärille takaa päin ja vetää tämän lähelleen. "Luulen, että kaikki muuttuu sitten, kun armeijat saapuvat. Sen jälkeen noilla haltianeidoilla riittää muutakin katseltavaa kuin sinun vatsasi. Ja pian pääset siitä kuitenkin eroon."

Isildur tuntee naisen hiljalleen rentoutuvan otteessaan. Synkät ajatukset näyttävät kaikkoavan tämän mielestä yhtä nopeasti kuin ne tulevatkin. Siinä asiassa Isildur ihailee vaimoaan: tällä on oikkunsa ja murheensa, mutta tämä ei anna niiden lannistaa itseään pitkäksi aikaa.
"Kumpaa sinä toivot?" Marillë kysyy tovin päästä.
"Me olemme jo puhuneet tästä", mies vastaa.
"Sinä haluaisit tytön."
"Minä tiedän, että siitä tulee tyttö. Ja tiedän, että sinäkin haluat tyttären, jolle voisit ommella sieviä mekkoja ja jonka hiuksiin sitoa hempeän värisiä silkkinauhoja."
"En kiellä sitä... Ja luulisin, että tyttärestämme tulisi hyvin kaunis", Marillë sanoo. "Ja hänellä riittäisi kosijoita."
"Uskaltakoot vain! Minä häädän heidät pois, sillä tyttärestä tulee meidän vanhuuden turvamme. Hän saa jäädä pitämään meille seuraa siihen asti, kunnes kuolemme – sen jälkeen tehköön niin kuin haluaa."
Marillë naurahtaa. "Oletpa sinä armelias! Lienee sittenkin parempi, että saamme pojan."
Isildur hiljenee hetkeksi pohtimaan tätä epätodennäköistä vaihtoehtoa. "Kenties. Pojat ovat yksinkertaisempia, ja meillä on heistä runsaasti aiempaa kokemusta", hän myöntää. "Silti minä haluaisin tyttären, vaikka en todellakaan tunne yhtäkään miestä, joka olisi riittävän arvokas hänen puolisokseen."

He palaavat käytävään viilenevästä illasta, ja Isildur saa suostuteltua Marillën hetkeksi istumaan iltaa Tulisaliin. Takkatuli palaa siellä kesälläkin, mutta sali ei silti tunnu liian lämpimältä. Isildur pitelee koko ajan Marillëa lähellään ja varastaa silloin tällöin suudelman, kun he kuuntelevat haltioiden lauluja, joiden sanoissa menneet ajat heräävät eloon.

* * *

Galadrielin tytär Celebrían tulee eräänä päivänä Marillën luokse ja ryhtyy kyselemään tältä Númenorista. Marillë toivoisi voivansa kertoa enemmän, mutta hänen vuotensa Númenorissa kuluivat enimmäkseen Rómennan pienissä ympyröissä, eikä hän pysty kuvailemaan kovinkaan tarkkaan saaren eri kolkkia. Mallornejakaan Marillë ei koskaan päässyt näkemään, joten hän voi kertoa vain sen, minkä on kuullut mieheltään. Niitä kasvoi länsirannikolla Andustarissa, jossa Isildur kävi isänsä ja veljensä kanssa Tar-Palantirin valtakaudella, jolloin Uskolliset saivat matkustella vapaammin kuin edellisen tai seuraavan kuninkaan aikoina.
"Voi, toivon että pääset joskus käymään Lothlórienissa!" huudahtaa Celebrían. "Sillä siellä malinornët elävät yhä, vaikka sanotaan, että niiden loisto on vain varjo siitä, mitä se oli Númenorin länsirannoilla. Äitini sai puiden siemenet Gil-galadilta, joka puolestaan oli saanut ne lahjaksi Númenorin Aldarionilta. Lindoniin ne eivät juurtuneet, mutta meidän metsässämme ne kukkivat kultaisina keväisin, ja pudotessaan terälehdet levittävät kultaisen maton kaikkialle metsään. Kevät on kauneinta aikaa Lórienissa. Teidän täytyy luvata, että lähdette sinne joskus kanssani!"

Marillë tuntee itsensä harvoin vanhaksi haltioiden keskuudessa, mutta Celebríanin nuorekas into ja uteliaisuus saavat hänet muistamaan omien vuosiensa painon, vaikka ne varmasti ovat vain murto-osa Celebríanin vuosista. Marillë lupaa kuitenkin lähteä, jos se vain koskaan on mahdollista. Hän ei mielellään ajattele asioita pitkälle tulevaisuuteen sodan häämöttäessä niin lähellä. Kuka tietää millainen tämä maailma olisi kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Olisiko Unenkukan maata edes olemassa enää silloin?

Celebrían ei peittele uteliaisuuttaan Marillën tilaa kohtaan. Hän haluaa tietää kaiken siitä, millaista on kantaa lasta sisällään ja synnyttää se ja millaista on hoivata vauvaa. Äidiltään hän ei halua näistä asioista kysellä.
"Hän ja isäni ovat siirtyneet elämässään seuraavaan vaiheeseen jo kauan sitten. He eivät ajattele enää vauvoja eivätkä lapsia, paitsi ehkä muistellessaan minun lapsuuttani, mutta he tekevät niin vain harvoin", hän selittää.
"Mutta voiko ihminen neuvoa haltiaa tässä asiassa? Emmekö ole liian erilaisia?"
"Oi, tuskinpa vain. Meillä odotus tosin kestää hieman pitempään, mutta vauvat ja pikkulapset ovat samanlaisia, olivatpa ne ihmisiä tai haltioita. Mutta kolmannen vuotensa lopulla ihmislapset alkavat kasvaa nopeammin, ikään kuin heillä olisi kiire päästä siihen hahmoon, jossa viettävät suurimman osan lyhyestä elämästään."

Marillë kertoo haltianeidolle niin paljon kuin tohtii. Hän arvelee yhä, etteivät ihmislapset ole aivan samanlaisia kuin haltialapset, väittää Celebrían mitä tahansa. Marillë on kuullut, että haltialapset oppivat puhumaan, kävelemään ja tanssimaan vuoden ikään mennessä, ja etteivät haltiat lapsuudessaan juurikaan tarvitse aikuisten huolenpitoa tai opastusta. Sen vuoksi hän jättää mainitsematta, että hänen poikansa oppivat kirkumaan, juoksemaan karkuun ja lyömään pikku nyrkeillään loistavasti kahden vuoden ikään mennessä, eivätkä ainakaan omasta mielestään tarvinneet aikuisten huolenpitoa, vaan polkivat ansiokkaasti jalkaa, kun joku erehtyi heitä opastamaan. Hän sanoo vain, että siihen on varmasti syynsä, miksi ihmislapset kasvavat ja aikuistuvat nopeammin kuin haltialapset, ja että sillä saattaa olla jotain tekemistä heidän äitiensä hermojen säästymisen kanssa.

Marillë on toki huomannut, kuinka Celebrían katsoo Elrondia, ja kuinka nämä kaksi aina istuvat lähekkäin illallisella ja Tulisalissa. Celebrían siis tuskin kyselee lapsiin liittyvistä asioista pelkästään ystävällisyyttään. Kuitenkin kun Marillë tutustuu haltianeitoon paremmin, hän huomaa viihtyvänsä tämän seurassa, ja uskoo että he keksivät puhuttavaa vielä muustakin kuin lapsista.

* * *

Isildur alkaa valmistautua Amon Sûlin matkaan. Gil-galad on lähettänyt Elrondille sanan, että hänen armeijansa on koossa, ja se lähtee pian suurelle marssille kohti itää. Isildur on Ithilin kiven kautta saanut tietoja isältään, ja myös tämä on lähtemässä sotilaineen Annúminasista, ja ne jotka asuvat matkan varren kylissä ja kaupungeissa, liittyvät hänen joukkoihinsa marssin aikana. Amon Sûlilla haltioiden ja ihmisten armeijat kohtaavat, ja siellä vannottaisiin liitto, jota ei koskaan unohdettaisi.

Isildur haluaa olla silloin isänsä rinnalla. Elrond ei lähde, sillä hän haluaa ottaa armeijat vastaan ja toivottaa nämä tervetulleiksi Imladrisiin oman talonsa portailla. Sitä paitsi, hän ei halua jättää taloaan isännättömäksi, kun paikalla on arvovaltaisia vieraita ja lisää on saapumassa.
"Teette tietysti niin kuin näette parhaaksi", Isildur vastaa, vaikka hän hieman ihmetteleekin asiaa, sillä hän ei itse jättäisi valaa väliin mistään hinnasta. Jotkut ehkä paheksuvat sitä, että mies lähtee matkalle vaimonsa ollessa raskaana, mutta Marillë ei pahastu tästä, eikä tämä ole Imladrisissa vailla seuraa. Marillën aika ei sitä paitsi koita vielä pariin kuukauteen, ja Isildur uskoo palaavansa haltiakotoon hyvissä ajoin sitä ennen.
"Lähetän kuitenkin paikalle edustajani", jatkaa Elrond. "Erestor, tiedätkö missä hän on? Odotin häntä mukaan tähän tapaamiseen", hän toteaa neuvonantajalleen, joka seisoo hieman kauempana huoneessa järjestellen Elrondin papereita.
"Hän lähti varhain aamulla ratsastamaan", vastaa Erestor. "Käyn katsomassa onko hän palannut."

Isildur ja Elrond jäävät odottamaan.
"Mitä luulette, miten pitkään kestää ennen kuin olemme valmiit sotaan?" Isildur kysyy.
"Tiedämme sen sitten, kun olemme valmiita. Tai sitten voi käydä niin, että on lähdettävä, vaikka epäilisimme vielä itseämme."
"Ettekö pysty katsomaan tulevaan ja tekemään arviota siitä, milloin lähdemme?"
"En, sillä siihen vaikuttavat monet seikat, eikä asia ole yksin minun päätettävissäni."
"Hyvä on, mutta en voi olla ajattelematta veljeäni, joka puolustaa maatamme ilman minun ja isäni tukea. Ja vaikka pohjalaiset ovatkin nyt tulleet hänen avukseen, minä silti pelkään sitä hetkeä, kun puolustus murtuu. Me tunnemme Vihollisen ylivoiman. Ehdimmekö ajoissa? Mutta toisaalta en haluaisi lähteä vielä pitkään aikaan, sillä sydämeni on täällä."
"Ymmärrän teitä hyvin", Elrond vastaa ja näyttää melkein hämilliseltä.

Isildur katsoo Elrondia hieman ihmetellen, mutta samassa ovi aukeaa ja Isildur unohtaa koko haltian kanssa käymänsä keskustelun. Erestor tuo mukanaan hyvin pitkän ja kauniin haltiaruhtinaan, jonka hiukset kimaltelevat kuin kulta auringossa ja hetkessä koko huone näyttää hieman valoisammalta. Isildur ponkaisee ylös tuoliltaan niin nopeasti, että se kaatuu kumoon.

Elrond esittelee tulijan. "Tässä on Glorfindel. Lienet kuullut hänestä", hän toteaa. Isildur tuijottaa tarunhohtoista haltiaa sanattomana, unohtaen kaikki kohteliaisuussäännöt. Hän ei saa änkytettyä edes tervehdystä.
"Mutta", hän toteaa sen sijaan ja kääntyy katsomaan Elrondia täysin ymmällään.
"Ymmärrän kyllä, miksi olet yllättynyt. Mutta hän on palannut", Elrond sanoo. "Hän on tullut tänne meren takaa auttaakseen meitä sodassa Sauronia vastaan."

Glorfindel tarttuu Isildurin käteen ja hymyilee. "Terve tavattuamme, Isildur Elendilion, Valkoisen Puun pelastaja. On kunnia tavata teidät viimein."

Mitä vastata tarujen sankarille, joka seisoo äkkiä ilmielävänä suoraan silmien edessä, juuri sellaisena kuin historian kirjat ovat hänet kuvanneet? Isildur tuntee oman pienuutensa tämän haltian rinnalla, sillä tapahtui mitä hyvänsä, hänen tekojaan tuskin muisteltaisiin tarinoissa jälkeenpäin niin kuin Glorfindelin urotöitä. Silti haltiaruhtinas pitää häntä kunnioituksen arvoisena.

"Valar eivät ole hylänneet meitä tälläkään kertaa", hän huokaa lopulta, ääni hieman värähtäen.





A/N: Olen käyttänyt lähteenä HoMEsta löytyvää "Laws and Customs Among the Eldar" tekstiä tuossa, jossa kerrotaan ihmislasten ja haltialasten eroista (tuo teksti löytyy netistäkin pdf:nä, tai ainakin itse löysin sen silloin joskus, kun tätä kirjoitin). Mitä Glorfindeliin tulee, niin Tolkien ei tiettävästi kertonut tarkasti, koska hän palasi Keski-Maahan (Tolkien ei kai ollut ihan varma siitäkään, oliko Silman Glorfindel todella sama heppu kuin TSH:n Glorfindel). Joka tapauksessa, minusta olisi hyvin uskottavaa ja sopivaa, jos hän olisi palannut jo Viimeisen liiton sotaan apuaan tarjoamaan. Senpä tähden hän on nyt tässä ficissä mukana.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 27. luku 28.6.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No, täällä on nyt ollut tosi hiljaista mutta laitan jatkoa, että päästään eteenpäin.


28. luku: Liitto

Amon Sûl, Vuonna 3430 Toista Aikaa

Sankkojen metsien ja soiden keskellä kohoaa korkea vaara, jonka huipulle Elendil on rakennuttanut valkean linnoituksen. Amon Sûl on Suuren Idäntien varrella, ja sieltä on hyvä näkymä kaikkiin ilmansuuntiin, mutta se on myös hyvin tuulinen paikka, minkä vuoksi kansa kutsuu sitä Viimapääksi. Nyt linnoitus on täynnä toinen toistaan uljaampia sotureita, jotka ovat tulleet todistamaan juhlallista hetkeä.

Haltiat ovat saapumassa. Elendur seisoo Elendilin ja isänsä vieressä Amon Sûlin tornin huipulla, ja katsoo kuinka Gil-galadin armeija marssii lännestä ja lähestyy ihmisten vartiotornia. Se on henkeä salpaava näky, samaan aikaan sekä innoittava että uhkaava. Toivo läikähtää Elendurin rinnassa, kun hän näkee haltioiden hopeisina säihkyvät sotisovat ja auringonsäteissä kultaisina kimaltavat keihäänkärjet, mutta samalla se herättää hänessä uudenlaisen pelon. Vasta sillä hetkellä hän todella ymmärtää sisimmässään, että sota on totta, ja se odottaa heitä kaikkia, ja että se, kaikesta heidän uljaudestaan ja rohkeudestaan huolimatta, saattaisi pyyhkäistä heidät kaikki pois tämän maan päältä.

Tornissa on näkykivi, yhtä suuri kuin Osgiliathissa, mutta tällä kertaa he vain luovat kunnioittavan silmäyksen siihen ohi kulkiessaan, ja kiirehtivät alas tervehtimään saapuvaa Gil-galadia. Vala vannottaisiin pian.

Glorfindel on linnoituksen pihalla, ja seisoo matalan harjanteen päällä liikkumatta kuin kaunis ja ihmeellinen, muinaisilta ajoilta säästynyt veistos, jonka valar ovat herättäneet eloon. Kun Elendur eilen näki haltiaruhtinaan ensimmäistä kertaa, hän ällistyi niin, että hänen silmissään pimeni hetkellisesti ja hän joutui ottamaan tukea Aratanista. Veli tietysti riemastui, ja Elendur on varma, että saa kuulla vitsailua tapauksesta koko sodan ajan ja kauemminkin. Aratan itse ei hätkähtänyt Glorfindelin nähdessään, koska pystyy tuskin ymmärtämään, kuinka merkittävä asia haltian paluu on. "Mikään ei yllätä minua, kun kyseessä on haltia", hän vain totesi hartioitaan kohauttaen. Elendur toivoo, että voisi itsekin suhtautua yhtä välinpitämättömästi asioihin, joita hänen on vaikea ymmärtää.

Glorfindel ei ole kuka tahansa haltia. Elendur on lukenut haltioista lapsuudestaan asti, ja Glorfindelin taistelu balrogia vastaan Gondolinissa oli aina yksi hänen lempitarujaan. On käsittämätöntä, että hänen lapsuuden sankarinsa seisoo yhtäkkiä hänen edessään elävänä ja hengittävänä, ja uljaampana kuin hän koskaan osasi kuvitella. Elendurin mieleen palautui tietysti melkein heti se epäonninen näytelmä Gondolinin tuhosta, jonka hän vuosikausia sitten käsikirjoitti mettarë-juhlaa varten, mutta jonka ohjaaja onnistui pilaamaan; Glorfindeliäkin näytteli joku tummatukkainen typerys. Elrond oli katsomassa näytelmää, ja hän on nyt varmasti kertonut siitä kaiken Glorfindelille, ja he molemmat ovat varmasti yhdessä päivitelleet sitä, kuinka tietämätön Elendilin pojanpoika on haltioiden historian suhteen.

"Älä huolehdi siitä", isä sanoo, kun Elendur on kertonut hänelle murheestaan. "Glorfindel on paljon mukavampi kuin voisi kuvitella. Sinun pitäisi antaa käsikirjoituksesi hänelle luettavaksi. Luulen, että hän arvostaisi suuresti yritystäsi. Voisit jopa saada häneltä lisätietoja tapahtumista."
"Se kirjoitus jäi Minas Ithiliin örkkien runneltavaksi", Elendur toteaa eikä asia harmita häntä yhtään. "Mutta minä kirjoitan uuden, entistä paremman. Ehkä Glorfindel suostuu kertomaan Gondolinin tuhosta jotakin sellaista, mitä tarut eivät tunne, vaikka en tiedäkään, tohdinko koskaan kysyä. Kenties hän ei halua muistella menneitä aikoja."
"Ainakaan minä en ole vielä koskaan tavannut haltiaa, joka ei haluaisi vatvoa mennyttä, enkä usko että Glorfindel on tässä poikkeus, vaikka hän elääkin nyt toista elämäänsä", isä toteaa.

Kun Gil-galad armeijoineen on hetken levähtänyt, kokoontuvat kaikki, niin ritarit, aseenkantajat kuin sotilaatkin Amon Sûlin laelle ja rinteille seuraamaan valan vannomista. Linnoituksen vierellä on pieni nurmikenttä, jonka keskellä on matala kumpare ja sen päällä valkeasta kivestä muotoiltu miehenkorkuinen veistos. Veistos esittää venettä, jonka keula osoittaa kohti kaukaista länttä, ja sen ympärillä kasvaa tiheänä taivaansinisten kukkien meri. Se on muistomerkki, jonka Elendil on pystyttänyt isälleen Amandilille, joka monia vuosia sitten katosi merelle etsiessään valarin apua pimeyttä kohti luisuvalle Númenorille.

Sen muistomerkin vierelle asettuvat ihmisten ja haltioiden korkeat kuninkaat. Heillä on yllään täysi sotavarustus, Elendilin kypärässä on hopeiset siivet, mustassa viitassa Valkoinen Puu Seitsemän tähden alla. Gil-galadin sotisovassa on valkoisia tähtiä ja hän loistaa itsekin kuin keskipäivän sineä uhmaava tähdenlento. Elendurin sydän lyö kiivaasti, kun hän katsoo valan vannojia. Se on suuri hetki.

Gil-galad aloittaa. Hän pitelee kädessään keihästään Aeglosia, ja asettaa samalla toisen kätensä veistoksen päälle. Hän puhuu suurella, syvällä äänellä, joka on kuitenkin samalla pehmeä ja täynnä toivoa. Hän puhuu suurhaltioiden kielellä ihmisten ja haltioiden menneestä liitosta, jossa edain tulivat auttamaan haltioita, kun nämä kävivät katkeraa sotaansa Melkoria vastaan. Toisin kuin muut kaltaisensa, edain eivät kääntyneet pimeyteen, ja siitä uskollisuudesta heidät palkittiin. Mutta lahjasaarikaan ei ollut turvassa pimeydeltä, jonka mahti oli yhä hirvittävä, ja joka valtasi useimmat edainista. Mutta sittenkin oli vielä niitä, jotka pysyivät uskollisina valarille ja lännelle ja jotka pyristelivät vastaan, eivätkä suostuneet antautumaan pahalle. Mutta heitä oli vähän, aina liian vähän.

Sen vuoksi on tullut aika haltioiden ojentaa vuorostaan auttava käsi Uskollisille, Haltiamielille, dúnedainille, kuten heidät Keski-Maassa nykyisin tunnetaan.
"Ja sen tähden lupaan minä omissa nimissäni, että haltioiden ja lännen ihmisten välillä on ainiaan vallitseva ystävyys, ja että heidän vihollisensa ovat meidän vihollisiamme, ja mikä hätä heitä uhkaakin, me käytämme viimeiset voimamme heitä auttaaksemme. Tämä lupaus kestäköön niin kauan, kun Keski-Maassa on haltioita, ja älköön kukaan tätä valaa rikkoko, jottei Varjo ja kirous laskeutuisi hänen päälleen."

Ja sen jälkeen Elendil ottaa kuun ja auringon valoa hohtavan Narsilin esiin huotrastaan ja kohottaa sen korkealle ilmaan. Hän asettaa toisen kätensä veistokselle ja puhuu kirkkaalla äänellä: "Ja samoin vannon minä nimissäni dúnedainin ikuista ystävyyttä haltioiden kanssa, ja että olemme aina tuleva haltioiden avuksi, silloin kun he apuamme kaipaavat. Muistuttakoon tämä vala aina Tähden Maan loistosta ja pysyköön se niiden varjeluksessa, jotka istuvat Lännen valtaistuimilla ynnä sen Yhden joka ainiaan on kaikkien valtaistuinten yläpuolella."

Ja sillä hetkellä nousee lännestä kevyt puhuri, joka saa liput ja viirit liehumaan, ja auringon tuli leikkii sotureiden hiuksilla.

* * *

Armeijat viipyvät Amon Sûlilla vain sen verran, että Lindonin haltiat ja Arnorin ihmiset saavat hieman levättyä pitkän marssin jälkeen. Sitten sotajoukko lähtee kohti Imladrisia, jonne on vielä ainakin kahdentoista päivän matka, jos sää pysyy suosiollisena. Suurin osa sotaväestä on matkassa jalkaisin, ja nekin joilla on ratsut, kulkevat jalkamiesten tahtia.

Isildurilla on hevonen, kuten hänen pojillaan ja aseenkantajilla, ja he ratsastavat aivan Elendilin perässä. Isildur kyselee, mitä kukin hänen pojistaan on tehnyt sillä aikaa, kun hän on ollut Rivendellissä. Aratan ei juuri kerro itsestään, sillä hänestä tärkeämpää on kaikki se, mitä Melethil on tehnyt. Hän kertoo seikkaperäisesti seinävaatteesta, joka neidolla on työn alla – siinä on númenorilaisia kukkia.
"Missä hän on niitä mahtanut nähdä?" Isildur kysyy. "Me toimme kauneimmat mukanamme ja istutimme ne, mutta ne jotka juurtuivat, ovat nyt levinneet ympäriinsä niin, että niitä tuskin voi sanoa enää númenorilaisiksi. Ja mitä muihin kukkiin tulee, tuskin niistä on jäänyt jäljelle edes piirroksia. Kuinka hän tietää, miten kuvata ne oikein?"
"Mutta atar!" tuhahtaa Aratan närkästyneenä. "Se on seinävaate eikä mikään kasviopillinen tutkielma. Hän ompelee siihen sellaisia kukkia, joita hän kuvittelee Númenorissa kasvaneen. Siitä tulee hyvin kaunis. Hän ompelee kauniimmin kuin meidän äitimme. Jopa kauniimmin kuin kumpikaan isoäitimme!"
Ciryonin ja Elendurin tuskastuneesta huokailusta voi päätellä, ettei Aratan suinkaan puhu Melethilin harrastuksista ensimmäistä kertaa.
"No, en minä sitä epäilekään", Isildur toteaa. "Armollinen äitini ei olisi kuunaan harkinnut häntä puolisoksi Elendurille, jos hänen ristipistonsa olisivat olleet epäsiistejä. Eikä Marillëa minulle", hän lisää pohdittuaan asiaa. "Naisten ompelutaidon merkitystä sukumme jatkuvuudelle ei sovi väheksyä."

He leiriytyvät yöksi tienvarteen suureen rinkiin, jonka laidoilla kiertää muutama tarkkasilmäinen sotilas vahdissa, mutta tuskin tästä maankolkasta löytyy sellaista örkki- tai susilaumaa, joka uskaltaisi hyökätä näin mittavan armeijan kimppuun. Tunnelma leirissä on iloinen ja leppoisa, sillä vaara on vielä kaukana, niin kartalla kuin ajatuksissakin. Haltiat laulavat nuotioiden äärellä, kuten heidän tapansa on, ja ihmiset yrittävät nukkua sen minkä pystyvät. Isilduria ei väsytä, joten hän lähtee leirin laitamille vartioon Ohtarin kanssa.

"Kukaties on niin, että kohtaat vielä sukulaisiasi, kun taistelun aika koittaa", Isildur toteaa aseenkantajalleen. "Pohjalaisia on liittynyt Anárionin joukkoihin."
"Muistan kyllä kasvatti-isäni", Ohtar toteaa. "Hän ontui jalkaansa, enkä usko, että hän on lähtenyt sotaan."
"Ihmettelisin kuitenkin, mikäli emme tapaisi äitisi veljeä."
"Aldred-enosta minä pidin, ja hän on varmasti lähtenyt sotaan. Hän syöksyi aina ensimmäisenä jahtiin, jos joku sanoi nähneensä örkkejä lähimailla. Ja ehkäpä hänellä on uutisia äidistäni."
"Taidat kaivata äitiäsi."
"Eivätkö kaikki kaipaa äitejään? En ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen."
"Minä teen kaikkeni, jotta pääset vielä tapaamaan häntä."

Ohtar on kasvanut miehuuteen nopeasti. Hän on vasta kahdenkolmatta, mutta on olemukseltaan yhtä uljas kuin kuka tahansa täysimittainen, monet taistelut nähnyt sotaurho. Hän ei kavahda kenenkään katsetta eikä arkaile vanhempien ja viisaampien edessä. Se tietysti herättää huomiota. Tarina siitä, että Ohtar olisi jonkun Gondorista lähteneen, pohjalaisten luona yöpyneen matkamiehen poika, ei ole järin uskottava, kun Númenorin kuninkaiden veri suorastaan paistaa nuorukaisen kirkkaasta katseesta ja ylpeästä tavasta, jolla tämä kantaa itsensä. Elendilin ei tarvinnut kuin vilkaista poikaa, kun hän jo veti Isildurin sivummalle ja vaati kuulla totuuden pojan alkuperästä.

Ainakin Isildur onnistui järjestämään Ohtarin arvonsa mukaiseen asemaan, vaikka se tapahtuikin sattumalta. Kuninkaan aseenkantajan tehtävä on tärkeä, ja se kuuluu yleensä kuninkaan nuorelle sukulaispojalle. Isildur ei tosin yleensä ole noudattanut tätä sääntöä, vaan on valinnut aseenkantajansa pikemminkin taitojen kuin syntyperän perusteella. Ohtarin hän kuitenkin valitsi ennen kuin poika oli ehtinyt osoittaa erityistä lahjakkuutta, mikä on tietysti ollut omiaan herättämään huhuja ja epäilyksiä. Isildur ei piittaa niistä. Onhan kansalla oltava jotain, mistä puhua.

Marillë ei ole tästä samaa mieltä. Alussa hän jopa vaati, että Isildur lähettäisi Ohtarin jonnekin muualle, pois ihmisten silmistä. Isildur kieltäytyi: hän piti pojasta ja aikoi pitää tämän. Marillë oli taistellut vastaan käyttäen kaikkia naisellisia aseitaan: oli suostutellut, maanitellut, murjottanut, kyynelehtinyt, pitänyt mykkäkoulua, eristäytynyt, uhannut muuttaa äitinsä ja isänsä luo. Mutta Isildur oli vuosien saatossa rakentanut vankan panssarin tällaisten aseiden pistoja vastaan, eikä niillä ollut voimaa horjuttaa hänen päätöstään. Hän totesi tyynesti, että naisen kiukuttelu vain lietsoi juoruja entisestään - Minas Ithilin palvelusväki ainakin oli aivan täpinöissään. Isildurin kamaripalvelija tuskin sai nukutuksi, kun oli paljon mielenkiintoisempaa seisoskella käytävällä korva ovessa kiinni. Isildur oli siis lopulta voittanut sen taistelun, mutta hän ei ollut tuntenut voitonriemua, vaan oli pikemminkin ollut harmissaan siitä, että Ohtarin hyväksyminen oli niin vaikeaa hänen vaimolleen. Hän oli silloin päättänyt, että saisi Marillën vielä pitämään Ohtarista, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

Ohtar puhuu nyt sindaria kuin syntyperäinen, ja tuntee dúnedainin historian yhtä hyvin kuin kuka tahansa ylimysperheessä kasvanut nuorukainen. Hän tulee hyvin toimeen Estelmon, Celairin ja Targonin kanssa, vaikka nämä vääntävätkin silloin tällöin vitsiä hänen pohjalaisuudestaan, ja laativat kepposia, joihin poikaparka kapsahtaa silkkaa nuoruuttaan ja tietämättömyyttään. Mutta Ohtar ei enää menetä malttiaan ja ryhdy tappeluun heti, kun joutuu naurunalaiseksi, ja hänellä on myös lukuisia ystäviä sotilaiden joukossa, jotka pitävät hänen puoltaan.

Silti Isildur ei voi olla pelkäämättä tulevaa. Ohtar on liian nuori.

He kulkevat tien pohjoispuolella ja katselevat pimeään erämaahan. Vähenevän kuun ja kaukaisten tähtien valo valaisee sen verran, että he saattavat nähdä kauempana, kivikkoisen niityn takana kohoavan läpitunkemattoman havumetsän ääriviivat sinisenmustaa yötaivasta vasten. Haltiat ovat lopettaneet laulunsa, ja kenties ryhtyneet nukkumaan, jos heidän tapaansa maata hiljaa tähtiä katsellen voi nukkumiseksi kutsua.
"Tiedät varmasti, että jos seuraat minua sotaan, joudut suoraan etulinjaan", Isildur toteaa.
"Tiedän sen, aranya, ja odotan sitä. Se on minulle suuri kunnia."
"Oletko varma? Olet nuori etkä tiedä sodasta mitään."
"Minä haluan palvella teitä, aranya, ja toivon että ette kiellä sitä minulta. Ja sitä paitsi olen teille yhä kiitollisuudenvelassa siitä, että otitte minut huostaanne. Minun lapsuuteni Rhovanionissa ei ollut kovin onnellinen, kuten hyvin tiedätte."
"Lieneekö siinä riittävästi syytä lähteä tapattamaan itseään sotaan?" Isildur huokaa.

Ohtar on kertonut Isildurille lapsuudestaan, siitä kuinka joutui kärsimään, koska oli muukalainen perheessään, ja kuinka kovasti hän ilahtui, kun sitten eräänä päivän heidän kyläänsä tuli miehiä, jotka olivat kuin hän itse, mutta vain suurempia ja voimakkaampia, kuin sotasankarit hänen unistaan. Mutta vaikka häntä ei koskaan olisi löydettykään, hän olisi kukaties kuitenkin joutunut tarttumaan jonkinlaiseen aseeseen pohjalaisten rientäessä dúnedainin avuksi sodassa, ja kenties hänen mahdollisuutensa selvitä ovat kuitenkin paremmat dúnedainin riveissä.

"Sinun täytyy harjoitella ankarasti, kun pääsemme Imladrisiin. Niin kuin meidän kaikkien, mutta sinun erityisesti, koska olet nuori ja sinulla on ollut vähiten aikaa kehittää taitojasi."
"Mutta enkö minä päihittänyt kaikki muut sotilaat menneiden kesien kilpailuissa, ainakin ratsastuksessa, uinnissa ja painissa? Ettekö itse sanonut, että olen luonnonlahjakkuus?"
Isildur naurahtaa. "Ylpeyttä sinulta ei ainakaan puutu. Mutta nyt sinun on aika niellä se. Kestävyydestä ja nopeudesta on hyötyä sodassa, mutta miekkaa, kilpeä ja keihästä sinun on opittava käyttämään taitavammin. Palatkaamme leiriin. Luulen, että olemme seisseet vartiossa riittävän pitkään, ja voimme herättää Elendurin ja Estelmon jatkamaan."

* * *

Kesä viipyilee vielä haltialaaksossa, kun mahtavat armeijat ylittävät Bruinenin kahlaamon, mutta aamuinen tuulenvire tuo mukanaan syksyä ennakoivaa kirpeyttä. Elrond Puolhaltia on portilla vastassa ja toivottaa soturit tervetulleiksi juhlallisin sanoin. Hän on työskennellyt ankarasti löytääkseen yösijan jokaiselle päällikölle ja sotilaalle, ritarille ja aseenkantajalle. Väliaikaisia asumuksia on kohonnut alas laaksoon, virran varren niityille ja vuorten alemmille rinteille, mutta monelle on tilaa myös haltialaakson taloissa. Jotkut Elendilin ritareista ottavat hieman kummeksuen vastaan huoneen haltiatalosta. Moni haltia on utelias ja haluaa majoittaa juuri ihmissotilaan, jotta oppisi lisää kuolevaisista ja heidän ajatusmaailmastaan.

Isildur palaa Elrondin taloon, ja on helpottunut huomatessaan, että hänen nuorin lapsensa on yhä siellä, missä hänen lähtiessään, joskin tämä näyttää vaativan enemmän tilaa itselleen.
"Näytät yhtä hehkeältä kuin lähtiessäni", Isildur sanoo vaimolleen ja suukottaa tämän huulia kevyesti.
"Hehkeältä? Heräsin vasta vähän aikaa sitten, jos on mahdollista puhua heräämisestä, kun on nukkunut tuskin silmällistä koko yönä. Sinun jälkikasvusi potki minua koko yön, ja nyt hän tietysti nukkuu tyytyväisenä kun sai kammettua minut ylös pedistä. Siinä mielessä hän on aivan sinunkaltaisesi."
Isildur naurahtaa. "Hän oli varmasti vain pitkästynyt. Tule, haluan että tapaat Gil-galadin ja Círdanin!" Isildur tarttuu Marillëa kädestä ja lähtee päättäväisesti johdattamaan tätä ulos.
"Nytkö? En minä heitä halua tavata, vaan poikani. Minne he ovat menneet?"
"He ovat vielä ulkona, kieltämättä ihmeissään siitä, ettet ollut meitä vastassa talon edustalla. Mitä sinä oikein ujostelet?"

Marillë on pysähtynyt keskelle huonetta. Hän kietoo kätensä suojelevasti vatsansa ympärille. "On tuskin sopivaa, että minun tilassani oleva nainen juoksentelee pitkin pihoja. Olen hämmentävä näky, varsinkin miehille, ja aivan erityisesti haltiamiehille. Minas Ithilissä tällaista ei olisi suvaittu."
Isildur astuu aivan vaimonsa eteen. "Unohdat kuka olet", hän toteaa. Hän irrottaa naisen kädet ja asettaa ne tämän sivuille. Sitten hän työntää naisen hartioita vähän taemmas, ja tarttuu tätä kevyesti leuasta ja nostaa sitä ylemmäs. "Nyt näyttää paremmalta. Muista, että sinä olet kuningatar, ja sinä määrität sen, mikä on sopivaa ja mikä ei. Tartu nyt käsivarteeni, niin menemme tapaamaan niitä haltioiden valtiaita."
"Sinä unohdat, että minä olen nainen, joka haluaa noudattaa vanhoja, hyväksi havaittuja tapoja", Marillë puuskahtaa, mutta tarttuu silti miehen käteen ja lähtee huoneesta hänen rinnallaan.
"Etkä ole", Isildur sanoo hymyillen. "Sillä, jos olisit sellainen, minä en olisi koskaan pyytänyt sinua vaimokseni!"

Gil-galadin ympärille on kerääntynyt suuri joukko Imladrisin haltioita, jotka kaikki haluavat esittäytyä haltioiden mahtavimmalle valtiaalle. Kun haltiakuningas huomaa Isildurin tuoneen vaimonsa ulos, hän tulee heti tervehtimään tätä. Isildur ei ole kertonut hänelle vaimonsa tilasta, mutta jos haltia yllättyykin, siitä ei näy mitään merkkiä hänen kasvoillaan.
"Onnittelen teitä, hyvä kuningatar. Näen, että tämä lapsi on hartaasti toivottu", hän sanoo ja hymyilee.
"Sitä hän on", Marillë vastaa hämillään, ihmetellen miten haltiakuningas muka saattoi nähdä sellaisen asian, varsinkin kun hän ei tällä hetkellä ole kovin ylpeä tilastaan. "Kiitän teitä, teidän ylhäisyytenne."

Myös Círdanin kasvoilla on lämmin hymy hänen tavatessaan Marillën. "Uusi elämä sodan aattona valaa toivoa meidän kaikkien sydämiin", hän lausuu juhlallisesti.

Pojat tervehtivät äitiään huomattavasti riehakkaammin. He halaavat häntä ja haluavat kokeilla tämän vatsaa tunteakseen vauvan potkut, kuuntelematta lainkaan Marillën selityksiä siitä, että vauva nukkuu eikä sen vuoksi juuri liiku.
"Mutta emmë, vatsasi on aivan valtava! Oletko varma, ettei siellä ole kahta?" Aratan huudahtaa tuijottaessaan äitiään.
"Lakkaa pelottelemasta äitiparkaa!" sanoo Ciryon.
"Parasta olla vain yksi, sillä kaksi uutta teidänlaistanne veisi järjen keneltä tahansa", huomauttaa Elendur.
"Meidänlaistamme! Mistä tiedät, ettei sieltä tule kahta uutta sinua?" Aratan sanoo. "Isä joutuisi ihan ymmälleen, kun ei osaisi päättää ketä teistä kolmesta rakastaa eniten."
"Minä kuulen, mitä te puhutte", toteaa Isildur, joka on seissyt aivan poikien takana. "Ja kenties nyt on parasta, että menette sisään lepuuttamaan matkasta väsyneitä päitänne. Kenties illallisella teistä irtoaa jo jotain järkevää puhetta, vaikka en laske toivoani sen varaan."




A/N: Valan vannomiseen otin mallia Cirionin ja Eorlin valasta, joka on kuvattu KTK:ssa.
Viimeksi muokannut Mithrellas, Su Heinä 19, 2015 9:01 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 28. luku 12.7.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Vihdoinkin saan revittyä itseni kommentoimaan. Olen pahoillani, että tuo yksi jäi välistä - viime aikoina ei ole ollut aikaa tai energiaa netissä pyörimiseen.

Nämä olivat totuttua tasoa, kumpikin luku. Pidän siitä, miten saat aikaan tunnelmaa - alla on koko ajan tulevasta sodasta johtuva jännite, mutta kuitenkin ihmiset ja haltiat elävät elämäänsä, keskustelevat lapsista ja kodeista, syövät ja tutustuvat toisiinsa. Minusta nuo pienet, konkreettiset asiat, joita olet tuonut tähän (ehkä juuri eniten Marillën raskauden kautta), ovat niin elämänmakuisia. Ne tekevät tekstistä elävää.

Ai että minä tykkäsin miten kuvailit Rivendelliä!

Pidän myös tästä haltiat vastaan ihmiset -vertailusta. Se on perusteltua ja mielenkiintoista, ja antaa tietysti tilaa huumorille. Minua huvitti niin kamalasti tuo Isildurin tuhahdus siitä, ettei ihminen voisi langeta haltiaan. Minusta on jännä lukea, miten Isildur ja hänen perheensä - legendaarisia hahmoja - näkevät haltiat, kuten Galadrielin ja Glorfindelin, jonakin erikoisena. Elendurin fanituskohtaus oli jotenkin aivan hykerryttävä, ja Isildurin Galadriel-näky oli kiinnostava. Jos vain keksisi, mitä hän oikein siinä näkikään...

Jostain kumman syystä minusta oli ihanaa, että Marillë tutustui Celebríaniin. Marillëlla ei ole oikein tämän tekstin kuluessa ollut naispuolista ystävää, ja tämä on (Tolkienin tyyliin sopivasti) niin täynnä miehiä, että tuo naisten välinen kanssakäyminen oli hyvää vaihtelua. Lisäksi Marillë tarvitsee jotakuta, jonka kanssa viettää aikaa.

Tuo vala oli hieno. Jotenkin... istui Keski-Maahan ja ihmisiin ja haltioihin ja suurtöihin, jotka vain odottavat alkuaan. Toimi erinomaisesti.

Ja lopussa tuo Isildurin poikien suhtautuminen uuteen tulokkaaseen oli kyllä hihityttävää luettavaa. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 28. luku 12.7.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos, Nerwen. :) Yritän nyt postata tätä kerran viikossa, koska haluan päästä tässä vihdoin "asiaan" (siis sotaan) ja noiden seuraavien lukujen pitäisi olla suht kunnossa. Mutta 3,5 lukua ollaan vielä Rivendellissä.

Mukavaa tosiaan kuulla että pidit noista arkisempien asioiden käsittelystä. Minua tässä ficissä vähän häiritsee juuri tämä pohjoisen vaihe, kun tavallaan pitäisi olla paha tilanne päällä, etelässä soditaan ym., mutta kun Tolkieninkin mukaan Isildur keskittyi tässä vaiheessa lähinnä perillisen hankkimiseen, niin eipä auta muu kuin kirjoittaa kevyempää juttua.

Isildur pitää tietysti laittaa vihjailemaan, että ihmisten ja haltioiden väliset rakkaussuhteet ovat täysin luonnottomia (ja jos joku hänen perillisistään sattuu ottamaan haltian puolisokseen, hän palaa vihaisena kummittelemaan). :D Mutta minä kuvittelisin, että haltiat ovat ihmeellisiä myös Isildurin ja kumppaneiden näkökulmasta, koska heillä ei ole haltioista niin paljon kokemusta. Elendilin kuvittelen olevan tottuneempi haltioihin, kun hän varmaan vietti paljon aikaa Lindonissa, ennen kuin sai Annúminasin perustettua. Mutta kyllä nuo haltiatkin pitävät ihmisiä vähintään yhtä erikoisina, siitäkin tulee vielä juttua...

Rivendellistä piti vielä sanoa, että oikeastaan on vähän hankala kuvailla sitä, koska tässä vaiheessa Elrond ei vielä ollut voinut käyttää sormustaan sen työstämiseen. Eli oliko se nyt sitten niin ihmeellinen paikka kuitenkaan...? Mutta lähden siitä, että se on jo nyt ihan hieno, mutta muuttuu vielä hienommaksi sitten Kolmannella Ajalla.

Minulla oli ajatuksena, että Galadriel näytti tuossa Isildurille näyn siitä, millainen Isildurista voisi tulla, jos hän ottaisi Sauronin sormuksen itselleen, mutta Isildur ei tässä vaiheessa tietysti ymmärrä sitä, hyvä jos muistaa että Sauronilla on joku sormus. ;) Mutta se oli siis testi, jolla Galadriel yritti selvittää, kuinka vallanhimoinen Isildur on ja voiko häneen luottaa sitten sodassa.


Ja sitten seuraava luku, ja aiheesta, josta oli pakko jotain kirjoittaa. Mutta onneksi tämän luvun jälkeen päästään sitten hyppäämään vähän ajassa eteenpäin. :)


29. luku: Perijä

Ciryon on kuullut Imladrisista paljon. Nyt kun hän näkee paikan ensimmäistä kertaa, hän voi todeta, että puheet ovat olleet täysin ansaittuja. Rivendell on linnoitus, turvapaikka, jonka Elrond löysi väelleen melkein kaksituhatta vuotta sitten, kun Sauron hyökkäsi haltioita vastaan aikeenaan ottaa Kolme Sormusta itselleen. Rivendell on kuitenkin aivan erilainen kuin muut linnoitukset, joita Ciryon nähnyt. Täällä ei ole kivimuureja, vallihautoja eikä korkeuksiin kohoavia vartiotorneja. Hän näkee vain taidolla rakennettuja taloja vuoren rinteessä, koristeellisia pylväitä ja siltoja monenlaisten puiden ja pensaiden keskellä. Kylä on satumaisen kaunis, niin kuin kaikki mitä haltiat ovat tehneet, mutta tärkeintä on sen sijainti. Se on suojaisassa laaksossa tietymättömien teiden päässä, ja väitetään, että kaikki sitä etsivät kulkevat harhaan, ellei mestari Elrondin hyvä tahto ole heidän puolellaan. Ja vaikka tämä olisi pelkkää puhetta, kylää on silti lähes mahdoton valloittaa. Ylhäältä sitä suojaavat jyrkät rinteet, ja alhaalta tapahtuvaa hyökkäystä vastaan olisi haltioiden helppo puolustautua jousin ja nuolin. Rivendellissä ei ole koskaan taisteltu ja suokoon valar, ettei niin tapahtuisi vastaisuudessakaan.

Sotavalmistelut ovat täydessä vauhdissa. Elrondin talossa järjestetään joka päivä neuvotteluja, mutta niiden lisäksi kaikki ihmiset ja haltiat kokoontuvat ainakin kaksi kertaa päivässä Bruinenin varren niitylle harjoittelemaan taistelemista miekoin ja jousin. Koska heitä on paljon, he ovat jakaantuneet harjoitusvuoroihin. Elendur, Aratan ja Ciryon ovat saaneet päävastuun dúnedainin kouluttamisesta, mutta isä ja isoisä käyvät joka päivä tarkastelemassa edistymistä ja antamassa neuvoja pojille.

Syyspäivä on lämmin, ja Ciryon istuu kivellä niityn reunalla leväten äskeisen miekkailuharjoituksen jälkeen. Se, että on johtaja, ei tarkoita, että saisi vain istua ja jaella käskyjä alemmilleen, niin kuin isä häntä terävästi muistutti tänäkin aamuna. Ciryon käärii paitansa hihat ylös ja ottaa kulauksen vettä leilistään. Hän katsoo veljeään, joka makaa nurmella vähän matkan päässä. Aratan ei oikeastaan ole rasittunut - hän päihitti Ciryonin melko helposti - mutta hän viettää nykyään paljon aikaa unelmoiden silmät ummessa rakkaastaan, joka on jäänyt Annúminasiin. Ciryon ei tiedä olisiko veljelleen kateellinen vai säälisikö tätä. Rakkaus on selvästi sekoittanut Aratanin pääparan, mutta toisaalta Ciryon ei muista, koska olisi viimeksi nähnyt veljen nauravan niin paljon - olkoonkin että sitä tapahtuu enimmäkseen silloin, kun mitään ilonaihetta ei ole näköpiirissä.

"Tällaista vetelehdintääkö te kutsutte harjoitteluksi?"
Ciryon säpsähtää ja suoristautuu hetkessä. Isä on jälleen kerran hiipinyt heidän taakseen ääneti kuin varjo.
"Me vain lepäämme hetken", Ciryon sanoo. Aratan makaa edelleen liikkumatta, itsekseen hymyillen, eikä näytä huomanneen isän saapumista. Isä istuutuu heidän välissään olevalle kivelle, ja katsoo niityllä kirmaavia sotilaita mitään näkemättömin silmin. Hän on varmaan juuri ollut jossakin neuvottelussa, ja kenties siinä käsitellyt asiat pyörivät yhä hänen mielessään.
"Heistä tulee päivä päivältä parempia", Ciryon sanoo jotain sanoakseen, mutta isä ei vastaa. Tämä vaikuttaa oudon levottomalta, nykii hihojaan ja haroo hiuksiaan, ja vilkuilee tuon tuostakin taakseen Elrondin taloon päin.

Aratan nousee istumaan ja tuijottaa hetken isää.
"Atar?" hän huudahtaa. "Nytkö se tapahtuu?"
"Niin luulen. Mutta minut häädettiin pois, eikä kysymyksiini vastattu", hän toteaa.
"Naiset osaavat hoitaa nämä asiat keskenään", Aratan toteaa.
"Niin, mutta minä en luota noihin haltianaisiin. Mitä he tietävät ihmisten lasten syntymisestä? En ole vakuuttunut siitä, että se on aivan samanlaista kuin haltioilla, vaikka mistä minä tietäisin. Joka tapauksessa, he käskivät minua olemaan huolehtimatta."
"Se menee varmasti hyvin. Äidille tämä kaikki on tuttua. Luulenpa, että hän saisi synnytettyä lapsen ilman apuakin", Aratan sanoo.
"Kunpa voisin tehdä jotain!" isä huudahtaa. Hän nousee kiveltä ja alkaa rampata edestakaisin harjoituskentän laitaa pitkin.

"Aratan, on parasta että haastat hänet kaksintaisteluun", Ciryon huomauttaa, kun isä on kauempana. "Hän tarvitsee jotain muuta ajateltavaa."
"Mitä? Miksi minä? En minä halua taistella häntä vastaan."
"En minäkään halua. Hän suuttuu, jos minä voitan, ja suuttuu, jos minä häviän, koska se osoittaa, etten ole harjoitellut riittävästi."
"Elendur saa taistelut isän kanssa päättymään aina tasapeliin. En vain tiedä, miten hän tekee sen. Pahus, miksi me väitimme, että pärjäämme ilman häntä ja annoimme hänen mennä nuuskimaan sitä kirjastoa? Hän ei tule sieltä ulos koko päivänä."

Lopulta Ciryon ja Aratan kuitenkin armahdetaan, sillä isä löytää Ohtarin ja ryhtyy harjoittamaan tätä miekan käytössä. Pojat palaavat Elrondin taloon kysymään uutisia äidistään, mutta palvelijatar ohjaa heidät ystävällisen päättäväisesti Tulisaliin odottamaan.

* * *

Omasta mielestään Isildur oli kauan poissa. Mutta kun hän menee kysymään vaimonsa voinnista, hänet patistetaan jälleen lempeästi muualle odottamaan. Hän tuijottaa turhautuneena suljettua ovea, jonka takana hänen vaimonsa juuri nyt yrittää saattaa heidän viimeistä lastaan maailmaan. Hän ei näe eikä kuule oven läpi, ja hän tietää, ettei hänen tule myöskään väkisin tunkeutua siitä sisään.

Hän ei ole varma, mitä näki silloin, kun kokosi kuninkaallisen arvovaltansa ja asteli parantajien estelyistä välittämättä kammioon, jossa Marillë synnytti Ciryonia. Mitään miellyttävää se ei kuitenkaan ollut. Hänen muistikuvansa ovat sumun verhoamat, ja alkavat siitä, kun joku käytävällä partioinut sotilas valeli vettä hänen kasvoilleen. Ei hän kuitenkaan ollut pyörtynyt, tai jos oli, hän ei sitä tunnustanut. Hän oli luultavasti voinut hieman huonosti, koska oli syönyt jotakin sopimatonta. Kenties joku oli yrittänyt myrkyttää hänet, mutta annostelu oli ollut pielessä. Sellaisia asioita tapahtuu kuninkaille aina silloin tällöin.

Isildur palaa kamariin, joka annettiin hänelle työhuoneeksi hänen muuttaessaan Elrondin taloon. Hän pohtii hetken, tulisiko hänen ilmoittaa Anárionille, että heidän sukunsa on saamassa uuden jäsenen, mutta päättää jättää sen myöhemmäksi. Hänen on vaikea keskittyä mihinkään, kaikkein vähiten kommunikointiin Ithilin kiven välityksellä. Hän istuu alas ja haroo hetken hiuksiaan. Sitten hän nousee tuolilta ja alkaa ravata huonetta päästä päähän.

Isildur ei ollut kotona silloin, kun Elendur aikanaan syntyi. Hän oli lähtenyt aamupäivällä ratsastamaan, ja palatessaan Anárion oli pysäyttänyt hänet ja pyytänyt häntä luokseen pelaamaan nopilla ja korteilla. Isildur oli sanonut, ettei se käynyt, koska hänen vaimonsa oli viimeisillään, mutta Anárion oli puhunut viinistä ja uunituoreista leipomuksista ja saanut hänet lopulta suostuteltua mukaansa. Ja niin hän oli mennyt, ja paikalle oli tullut myös Yúlaner, ja muutamia muita heidän ystäviään ja he olivat viettäneet varsin hauskan päivän ja illan, ja kun Isildur oli myöhään yöllä palannut kotiinsa, hänet vietiin oitis tapaamaan perillistä. Isildur oli tuntenut syyllisyyttä ja häpeää siitä, että oli ollut pitämässä hauskaa muualla niin tärkeän tapahtuman aikana, ja oli kestänyt pitkään, ennen kuin hän oli ymmärtänyt, että se kaikki oli ollut ennalta sovittua ja järjestettyä, ja että illanvieton tarkoitus oli ollut pitää Isildur poissa jaloista esikoisen syntymän ajan.
"Kun sinulla on tapana sekaantua aina kaikkeen sellaiseen, mikä sinulle ei kuulu", oli Anárion puolustautunut.

Isildur oli päättänyt vakaasti, että toista kertaa häntä ei petettäisi. Mutta Aratan oli syntynyt nopeasti ja salakavalasti, paria viikkoa aiemmin kuin olisi pitänyt, sillä aikaa kun Isildur oli ollut pitämässä vastaanottoa Anárionin kanssa Tähtien Kupolissa. Kun Isildur tuli kotiin, lapsi tuhisi tyytyväisenä kehdossaan eikä osoittanut minkäänlaisia katumuksen merkkejä, vaikka oli juuri johtanut isäänsä harhaan syntymällä eri aikaan kuin oli antanut olettaa.

Joten totta kai Isildur oli varmistanut, ettei vastaavaa enää pääsisi käymään kolmannen kohdalla. Hän halusi ehdottomasti olla läsnä, kun lapsi syntyisi. Hän halusi nähdä, miten lapset syntyvät. Syntymä on suuri ihme, sanovat kaikki naiset, eikä Isildur pitänyt siitä, että häneltä evättiin ihmeen todistaminen. Siispä hän pysyi itsepintaisesti sisällä linnassa, kun lapsen syntymän hetki lähestyi, eikä mennyt ulos edes lyhyelle ratsastukselle, vaikka Elendur kuinka aneli häntä mukaansa. Eivätkä parantajat voineet häntä estää, kun hän päätti selvittää, mitä syntymässä oikein tapahtui.

Nyt hän on viisaampi ja tietää, etteivät naiset ilkeyttään salaa asioita miehiltään, vaan koska tietävät, etteivät miehet kuitenkaan pitäisi totuudesta. Silti hän haluaisi tietää edes sen, eteneekö kaikki nyt normaalisti ja onko hänen vaimonsa yhä voimissaan. Synnyttäminen on raskasta työtä, sen verran Isildur tietää, kenties hieman samanlaista kuin kaksintaisteleminen sellaisen vastustajan kanssa, joka ei näytä mitään uupumisen merkkejä, vaikka itse on jo aivan lopussa. Isildur päättää mennä kysymään parantajilta vielä kerran.

* * *

Isää ei näy illallisella. Ciryon ei tiedä, onko se hyvä vai huono merkki. Lasten synnyttäminen ei yleensä ole kovin vaarallista tai kivuliasta Númenorin vahvoille naisille, eikä Ciryon ole kuullut yhdestäkään naisesta, joka olisi kuollut synnytykseen. Vähäisempien ihmisten parissa sellaista kuitenkin joskus tapahtui. Eräskin köyhistä oloista noussut ritari oli eilen ilahduttanut Ciryonia kertomalla, että hänen äitinsä oli kuollut synnyttäessään hänen veljeään. Keski-Maassa on enemmän pahaa ja sairautta kuin Númenorissa, ja hetken Ciryon miettii pelonsekaisesti, voisiko korkea-arvoinen nainen kuolla täällä lapsivuoteeseen, jos maassa piilevä pahuus pääsisi jotenkin tunkeutumaan synnytyskammioon. Hän kuitenkin torjuu ajatuksen ja keskittyy ruokaansa.

Kun he ovat lopettelemassa illallista, palveluspoika juoksee Elendurin luo ja kertoo, että heitä odotetaan. Kaikki kolme kiirehtivät puoliksi juosten talon eteläiseen siipeen, jossa heidän vanhemmilleen osoitettu huoneisto sijaitsee. Käytävä on tyhjä, mutta Elendur koputtaa suureen tammioveen, johon on kaiverrettu koristeellisia kuvioita. Oven avaa palvelijatar, joka päästää heidät sisään ja kehottaa heitä menemään makuukammioon.

Ciryon ilahtuu nähdessään äitinsä istuvan vuoteella hyvinvoivan näköisenä. Äiti pitelee sylissään jotain, mikä näyttää kangaskääröltä, mutta jossakin siellä mytyn sisässä on Ciryonin pikkusisarus. Isä partioi vuoteen äärellä kuin susi, valmiina puraisemaan käden irti jokaiselta, joka uhkaa kajota hänen naaraaseensa ja pentuunsa. Kun hän näkee poikiensa saapuvan, hän rentoutuu vähän ja astuu syrjään, jotta nämä pääsevät tervehtimään tulokasta.

Aratan on kahdella harppauksella vuoteen ääressä ja sieppaa lapsen syliinsä. "Tässäkö kaikki? Tällainen surkea pikku nysä! Oletteko aivan varmoja, ettei sinne jäänyt vielä toista?" hän huudahtaa muka järkyttyneenä.
"Luulen, että olisin huomannut, jos niin olisi", äiti toteaa kärsivällisesti.
"Minä en tiennyt, että suvussamme on kääpiövertakin", Aratan jatkaa vauhtiin päästyään. "Mutta olkoon kitukasvuinen tai ei, Melethil rakastuisi tähän oikopäätä! Hän rakastaa vauvoja! Minä taidankin viedä tämän Melethilille, koska ettehän te tätä oikeastaan tarvitse, vai mitä? Olette liian vanhojakin kasvattamaan pientä lasta."

Isää vitsit eivät huvita. Hän ottaa vauvan Aratanilta väittäen, että lapsiparka pelkää tämän elämöintiä. "Sitä paitsi tämä on paljon suurempi kuin sinä olit syntyessäsi", hän sanoo. "Totta puhuen, minun oli vaikea uskoa sinua pojaksi, sellainen pikku inisijä sinä olit, enkä ollut aivan vakuuttunut sittenkään, kun sinut oli riisuttu kapaloistasi. No, Ciryon, tule tervehtimään pikkuveljeäsi", isä kehottaa.
Ciryon astelee kuuliaisesti katsomaan vauvaa lähempää. Hänen lieväksi kauhukseen isä lykkää lapsen hänen syliinsä. Vauva tuntuu lämpimältä ja painavammalta kuin Ciryon odotti, eikä se ilmeisesti mene rikki niin helposti kuin hän on kuvitellut. Lapsi raottaa hieman silmiään ja vaikuttaa varsin tyytyväiseltä, eikä ollenkaan pelästyneeltä siitä, että häntä on viskelty sylistä toiseen koko olemattoman lyhyen elämänsä ajan. Ciryon ei osaa muuta kuin tuijottaa lasta. Hän ei ole koskaan pitänyt vastasyntynyttä sylissään. Ja tulisiko hän enää koskaan pitämään, sen tietävät vain valar.

Ciryon ojentaa vauvan Elendurille, joka ottaa lapsen ja pitelee tätä yllättävän varmoin ottein. Elendur vahvistaa, että lapsi on todellakin kookkaampi kuin Aratan ja Ciryon olivat vastasyntyneinä, joten tästä varmasti kasvaisi suuri ja vahva mies. Ciryonista tuntuu epämukavalta ajatella, että veljet ovat joskus pidelleet häntäkin sylissään ja arvatenkin vitsailleet hänen pienuudestaan isän kanssa. Siitä he tosin vitsailevat vielä tänäkin päivänä, sillä jotkut asiat eivät muutu. Uusi vauva toivon mukaan välttyisi Ciryonin kohtalolta, ja kasvaisi seitsemän jalan pituiseksi niin kuin kuninkaallisen kuului.

* * *

Marillë on iloinen ja helpottunut siitä, että raskaus on viimein ohi. Hän oli jo aivan kyllästynyt kantamaan lasta sisällään. Isilmë on hankkinut Rivendelliin lapsenpiian, nuoren mutta tomeran neitosen Annúminasista, joten Marillë voi nyt vihdoin keskittyä lepäämään ja keräämään voimiaan. Synnytykset eivät tietysti koskaan olleet vaivattomia, mutta neljännen kohdalla hän tiesi jo mitä odottaa, ja kaikki sujui niin kuin edellistenkin kanssa. Silti hän tuntee itsensä nyt väsyneemmäksi kuin aiemmin, mihin on ehkä syynä hänen korkea ikänsä. Lapsen saaminen verottaa aina voimia, mutta kenties Rivendellin kaltainen rauhan tyyssija auttaisi häntä toipumaan tavallista nopeammin.

Poika on suloinen vauva, vaikka osoittaa jo merkkejä vilkkaasta luonteesta. Lapsi tuntuu kaipaavan huomiota silloinkin, kun mikään ei ole vialla, mutta se ei haittaa Marillëa, sillä hän voisi viettää kaiket päivät lasta ihaillen ja leikittäen. Hän antaa mielihyvin hoitajan pestä vauvan, vaihtaa tämän kapalot ja tehdä muut likaiset työt, mutta hän imettää lapsen itse. Vaikka jotkut ylhäiset naiset ovat sitä mieltä, ettei naisen tule ruokkia lastaan niin kuin lehmä ruokkii vasikkaansa, Marillë ei ole koskaan ymmärtänyt sellaista ajattelutapaa. Jos luonto on suonut naiselle kyvyn imettää lastaan, miksi tämä mahdollisuus pitäisi jättää käyttämättä?

Isildur on mennyt lapsesta sekaisin, mikä ei yllätä Marillëa. Isildur on aina ollut pakahtua ylpeyteensä uuden pojan saadessaan, ikään kuin olisi nähnyt paljonkin vaivaa saavutuksensa eteen. Jos hän pettyikin siihen, ettei saanut tytärtä, tästä ei näy mitään merkkiä. Kun Marillë tohti kysyä asiasta, mies väitti kirkkain silmin, ettei hän muista koskaan sanoneensa, että haluaisi mieluummin tyttären.
"Miksi minä haluaisin tyttären, kun veljelläni on kolme, ja tiedän hyvin kuinka paljon he aiheuttavat hänelle huolta ja murhetta? Hän oli repiä hiukset päästään etsiessään heille sopivia puolisoja, miesparka, eikä Sildë siltikään kelpuuttanut ketään. Pojat ovat helpompia – he kyllä löytävät naisia, vaikka asian eteen ei tekisi mitään."

Isildur valitsi lapselle nimeksi Valandil, koska tämä on valarin lahja dúnedainille sodan kynnyksellä, niin kuin hän sanoo, ja lapsen syntymä tarkoittaa, että toivo elää nyt ja ikuisesti, kunhan he kaikki muistaisivat pysyä valarin ystävinä. Lisäksi on muistettava, että ensimmäinen Andúniën ruhtinas oli myös nimeltään Valandil, ja kukaties tästäkin lapsesta tulisi jotain uutta, uuden ajan suunnannäyttäjä Sauronin tuhon jälkeen.
"Mutta meillä on ollut tapana antaa lapsillemme ainutlaatuiset nimet, sen sijaan, että valitsisimme nimen menneisyyden suurmiesten joukosta", huomautti Marillë.
"Tästä lapsesta tulee vielä jotakin suurta ja merkittävää, ja sen vuoksi hän ansaitsee nimen, jolla on suuri historia", Isildur totesi, eikä Marillëlla ollut siihen mitään sanottavaa. Valandil ei ole huono nimi, mutta Marillë olisi toivonut Isildurin edes kuuntelevan, millaisia nimiä hän oli harkinnut.

Isildur vie Valandilin joka ilta Tulisaliin, jossa pienokainen on aina kunniavieras ja kaikkien huomion kohde. Haltiat ovat jo ehtineet sepittää laulun Valandilille, jossa tälle povataan niin pitkää ikää, menestystä kuin rakkauttakin. Marillën lohtuna on, ettei Valandil itse tule muistamaan tästä kaikesta mitään, sillä muuten tästä varmasti kasvaisi omahyväisin ja ylpein pikkuprinssi, mitä Keski-Maa on koskaan nähnyt.

"Ajatelkaa, neljä poikaa!" huudahtaa Isildur eräänä iltana, kun he istuvat Tulisalissa alati palavan takkatulen ääressä haltioiden hiljaista musisointia kuunnellen. Isildur on suorittanut tämän laskutoimituksen useita kertoja viime päivinä, mutta lopputulos saa hänet yhä yllättymään. "En tiedä ketään toista miestä, kenellä olisi yhtä monta poikaa! Kaikki kunnia veljelleni, jolla on neljä lasta, mutta näistä kolme on tyttäriä. Hän sai niitä, koska on lempeä ja huolehtivainen luonteeltaan. Minä taas olen liian miehekäs saadakseni tyttäriä."
"Fëanorilla oli seitsemän poikaa", huomauttaa joku haltioista.
"Minä tarkoitin ihmismiestä", Isildur vastaa hieman närkästyneenä.
"Minun kasvatti-isälläni oli viisi poikaa, jos en laske itseäni", toteaa Ohtar. "Ja kylällä asui eräs, jolla oli yhdeksän."
"Kääntyykö aseenkantajanikin minua vastaan?" huudahtaa Isildur. "Hyvä on, unohtakaamme pohjalaisetkin. Tarkoitan dúnedainia. En tiedä ketään meidän ylhäisestä kansastamme, jolla olisi yhtä monta poikaa. Ja nyt lienee parasta, että lähdemme yöpuulle ennen kuin joku ehtii todistaa tämänkin väitteeni vääräksi."

Marillë on tyytyväinen, että Isildur tajuaa olla uhoamatta enempää. Marillë kantaa lapsen lastenkamariin. Koska poika herää useita kertoja yössä vaatimaan ruokaa, Marillë on järjestänyt itselleen vuoteen sinne. Isildur seuraa häntä huoneeseen, mikä järkyttää lapsen hoitajaa, sillä se ei ole miesten aluetta. Isildur ei kuitenkaan malttaisi jättää poikaa hetkeksikään silmistään.

Marillë laskee vauvan kehtoon, ja kohta Isildur on polvillaan maassa ja silittelee pientä, hentojen hiussuortuvien peittämää päätä. Marillë huokaa ja pyytää hoitajaa jättämään heidät hetkeksi kahden. Marillë ei muista, että Isildur olisi jäänyt toivottelemaan vanhemmille pojilleen hyvää yötä, kun nämä olivat vauvoja. Ei hän juuri viettänyt aikaansa poikiensa kanssa ennen kuin nämä olivat riittävän isoja harjoittelemaan jousiammuntaa ja ratsastamaan hevosella, paitsi ehkä Elendurin, sillä tämä oli esikoinen ja suuri ihmetyksen aihe Isildurille. Mutta silloinkin hän oli vain käynyt katsomassa vauvaa pari kertaa päivässä ja oli pidellyt tätä sylissään kömpelösti ja oudoksuen. Nyt näyttää melkein siltä kuin mies haluaisi auttaa vauvan hoitamisessa, niin naurettava ajatus kuin se onkin.

Viimein Isildur nousee. Hän astuu Marillën luo, vetää tämän syliinsä ja halaa tätä lujasti. Hän näyttää onnettomalta. Äskeinen riemu näyttää nopeasti kääntyneen suruksi, kun hän pääsi pois muiden katseiden alta.
"En kestä sitä, että joudun pian jättämään hänet", hän kuiskaa lohduttomana.
"Älä ajattele sitä."
"Minä yritän, mutta en onnistu siinä. Minä rakastan tuota pikku veijaria aivan liikaa."

Isildur toivottaa Marillëlle hyvää yötä ja astuu huoneesta hämärään käytävään.





A/N: Tolkien totesi KTK:ssa númenorilaisten naisten synnyttämisestä seuraavaa: Ja vaikka lapsensaanti ei ollut kovin kivuliasta ja vaarallista, Númenor ei ollut "maanpäällinen paratiisi", lapsensaanti ei ollut vaivatonta eikä työ vailla rasitusta. Oletan tässä, että tuo pätee númenorilaisiin vielä Keski-Maassakin, ainakin tässä alkuvaiheessa, kun saarelta lähdöstä ei ole ehtinyt kulua niin pitkään. Eli tuon vuoksi nämä tyypit eivät ole kovin huolissaan synnytyksen riskeistä eikä synnyttäminen myöskään satu kovin paljon, ei ainakaan niin paljon että naisen tarvitsisi huutaa keuhkonsa pihalle. :)
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 29. luku 19.7.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

No niin, ehdinpäs sittenkin postata tämän tänä viikonloppuna. Tämä on sellainen harmiton välipalaluku, ehkä vähän tavallista lyhyempi, mutta siitä ei oikein voinut liittää mitään edelliseen lukuun aikahypyn vuoksi, eikä seuraavaan, koska se on oma kokonaisuutensa ja muutenkin pitkä kuin nälkävuosi. Joka tapauksessa, tämä on yksi suosikkilukujani tässä ficissä. :)


30. luku: Kohtaamisia

Imladris, Vuonna 3433 Toista Aikaa

Elendurista alkaa vaikuttaa päivä päivältä enemmän siltä, että pohjoisen dúnedain-armeija on valmis. Miehet ovat oppineet nopeasti, ja he ovat jo varsin uljas näky, kun ovat saaneet vastataotut miekat käsiinsä ja kiiltävät kypärät päähänsä. Suuri osa heistä on ensimmäisen, toisen tai kolmannen polven númenorilaisia, niiden jälkeläisiä, jotka purjehtivat Keski-Maahan Elendilin laivoissa. Lahjamaan vaikutus näkyy heissä yhä vahvana, toisin kuin monissa Etelä-Valtakunnan maaseudun asukkaissa, joiden esi-isät muuttivat Númenorista Keski-Maahan jo vuosisatoja sitten. Etelässä ovat monet avioituneet vähäisempien kansojen kanssa, ja se tuntuu vähentävän jälkeläisten elinikää ja elinvoimaa. Mutta pohjoisen armeijassakin on vähäisempien kansojen ihmisiä: lyhytkasvuisia, parrakkaita, mutta kuitenkin ruumiiltaan vahvoja ja kovaan työhön tottuneita, eivätkä he sotisovissaan näytä dúnedainia huonommilta.

Ei kuitenkaan ole Elendurin päätettävissä, koska he lähtisivät. Aivan vielä se ei tapahdu, sillä talvi lähestyy, eivätkä pohjoisen ihmiset tee pitkiä marsseja talviaikaan. Elendur on alkanut opettaa miehille jousiammuntaa. Se ei ole tarpeellinen taito kaikille, sillä Mordorin portilla taistelu käytäisiin kasvotusten vihollista vastaan, eikä heillä edes ole riittävästi jousia, mutta perusteiden hallinnasta ei varmasti olisi kenellekään haittaa. Erityisen lahjakkaiksi osoittautuvia voitaisiin harkita jousimiesyksiköihin, jos he osaisivat käsitellä myös hevosia.

Niityn laitaan on asetettu kolme maalitaulua. Elendur näyttää koulutettaville sotilaille mallia. Hän asettuu puoliväliin kenttää ja ampuu nuolen reunimmaiseen tauluun, lähelle keskikohtaa. Sitten hän komentaa kolme miestä eturivistä ottamaan jouset ja tekemään saman perässä. Hän antaa ohjeita, korjaa heidän asentoaan, mutta siitä huolimatta nuolet sinkoilevat minne sattuu. Elendur huokaa. Ilmeisesti nämä nuorukaiset eivät ole koskaan ennen nähneet jousta tai nuolta. Hän käskee miehiä astumaan sivummalle, ja pyytää kahta koulutuksessa avustavaa ritaria näyttämään mallia vuorostaan. He onnistuvat paremmin, eikä Elendur heiltä vähempää odottanutkaan. Hän kääntyy uudelleen sotilaiden puoleen.
"No niin? Onko joukossanne ketään, joka olisi ampunut joskus aiemmin? Haluaisiko hän tulla koettamaan?"

Nuorukaiset vilkuilevat toisiaan ja saappaankärkiään ja mumisevat jotain epämääräistä vastaukseksi. Elendur odottaa mutta kukaan ei astu esiin. Hän aikoo juuri käskeä kolme uutta pelokkaan näköistä nuorukaista kentälle, kun jostakin hyvin kaukaa viuhuu nuoli vain hieman hänen päänsä yli, ja iskeytyy suoraan reunimmaisen maalitaulun keskipisteeseen, Elendurin äsken ampuman nuolen viereen.
"Tähän tapaanko?" kuuluu heleä huudahdus kentän kaukaisimmasta päästä.

Elendur katsoo taakseen. Häntä kohti astelee vaalea, vihreisiin ja ruskeisiin pukeutunut haltia kepein askelin ja hymy huulillaan.
"Mitä tuo oli? Yritittekö tappaa minut?" Elendur ärähtää, kun haltia on lähempänä.
Haltia nauraa. "Eihän se mennyt läheltäkään. Oletteko te noin pelokas?"
"Jos teidän tekee mielenne harjoitella, on parasta että teette sen omienne parissa."
"Luulen, että minusta olisi enemmän hyötyä opettajana", haltia toteaa. "Harjoitusta en kaipaa. Osaan jo ampua niin hyvin kuin on mahdollista, oli haltia tai ihminen."
"Jousenne on pienempi ja kevyempi kuin meidän. Tuskin sillä saa kaadettua muuta kuin kaikkein pikkuruisimman örkin."
"Te tuskin saisittekaan", haltia sanoo naurahtaen. "Mutta kun tietää, mihin tähtää, tällä jousella kaataa vaikka múmakin."
"Sen minä totisesti haluaisin nähdä", Elendur tokaisee.
"Te ihmiset olette kovin varomattomia toiveidenne kanssa. Luulenpa, että jos oikeasti kohtaisitte hirmuisen múmakin, te järkyttyisitte kovin, ettekä uskaltaisi edes katsoa, kun minä surmaan sen jousellani."
Elendur saa nieltyä kiukkunsa vain vaivoin. Hän ei ole koskaan tavannut yhtä ylimielistä haltiaa. Hän toivoo, että tämä jättäisi heidät rauhaan. Ylivertaisen jousiampujan läsnäolo harjoituksissa vain lannistaa hänen sotilaitaan entisestään.

Mutta haltia ei tee elettäkään poistuakseen. Hän katsahtaa nuoriin sotureihin ja sitten taas Elenduriin.
"Te olette Isildurin poika, mutta kuka heistä?" hän kysyy.
"Te tulitte tänne kutsumatta, joten lienee teidän tehtävänne esittäytyä ensin ja selittää millä asialla olette. En ole nähnyt teitä aiemmin."
"Taidatte olla pojista ensimmäinen, kun olette noin tietoinen omasta arvostanne. No, minä olen Thranduil, Suuren Vihermetsän kuninkaan Oropherin poika. Isäni lähetti minut tänne selvittämään, milloin lähdemme haastamaan Sauronin. Olette viivytelleet täällä jo pitkään, mutta nyt kun katson näitä ihmisiä tässä kentän laidalla, alan ymmärtää minkä vuoksi. Tuollainen joukkio ei pärjäisi sodassa puoltakaan päivää ilman vuosien uurasta harjoittelua."

Haltia on siis korkea-arvoinen, mutta se ei oikeuta häntä puhumaan noin vähättelevästi. Elendur esittelee itsensä lyhyesti ja kääntyy sitten taas sotilaidensa puoleen ja sanoo harjoituksen jatkuvan. Thranduil siirtyy vähän sivummalle ja katselee heidän touhujaan omahyväinen hymy huulillaan. Miehet eivät ammu yhtään paremmin, useista yrityksistä huolimatta, ja Elendur joutuu tekemään kaikkensa pysyäkseen kärsivällisenä tilanteessa.

Jonkin ajan kuluttua haltia astuu takaisin kentälle ja alkaa lupaa kysymättä selittää sotilaille, kuinka heidän oikeasti pitäisi seistä, pidellä nuolta ja jännittää jousta. Elendur ei pidä siitä, että haltia sekaantuu hänen tehtäviinsä, mutta kun nuolet alkavat löytää paremmin maaliin, hän vaikenee ja antaa Thranduilin jatkaa. Tämä on kaiketi niitä hetkiä, jolloin miehen on vain nöyrryttävä, niin katkeralta kuin se tuntuukin.

Jonkin ajan päästä Aratan ja Ciryon tulevat kentän laitaan omien ryhmiensä kanssa, ja Elendur lopettaa harjoituksen. Veljet katsovat Thranduilia uteliaana, ja tämä esittelee itsensä heille sangen kohteliaasti. Sitten haltia lähtee Elendurin perässä kohti Elrondin taloa.

Talon edessä on kivetty etupiha, jolla on penkkejä ja useita kukkaistutuksia. Talo on rakennettu mäenrinteeseen, ja etupihaa reunustaa kivestä rakennettu matala aita. Elendur näkee nuorimman pikkuveljensä kirmailevan edestakaisin pitkin pihaa ja huitovan pienellä puumiekallaan kohti kukkaistutuksia. Hän huitaisee aseensa valkokukkaisen pensaan läpi niin että lukuisat terälehdet sinkoilevat ilmaan ja putoilevat pojan päälle.
"Atya, atya! Katso! Sataa lunta!" hän hihkuu.

Elendur näkee isänsä astuvan esiin pylvään vierestä, jossa hän on huvittuneena seuraillut pojan touhuja. "No, no! Nyt saa riittää kukkien tuhoaminen, tai suututat vielä mestari Elrondin."

Elendur nousee kivetykselle johtavat portaat. Valandil riemastuu huomatessaan isoveljensä ja juoksee häntä vastaan. Elendur nappaa pojan syliinsä.
"No, pikkusotilas! Mitä sinä olet tänään puuhaillut?"
"Minä piirsin!" hihkaisee poika.
"Vai niin? Mitä sinä piirsit?"
"Karhun ja peikon ja lohikäärmeen... niin ja entvaimon! Mutta tyhmä Erestor pyyhki ne pois!"
"Erestor antoi hänelle hiilenpalan ja paperia", selittää Isildur. "Ja kun paperi loppui, poika jatkoi piirustamista lattioihin ja seiniin."
"Ne olivat varmasti todella hienoja kuvia", Elendur sanoo.

Sitten Isildur huomaa Thranduilin, joka on noussut pihaan Elendurin perässä.
"Thranduil! Oletko se todella sinä? Terve tavattuamme!" hän huudahtaa ja syöksyy syleilemään haltiaa. "En tiennyt, että olit jo tullut!"
"Rakas ystävä! Siitä on jo tovi kun viimeksi tapasimme! Saavuin hieman puolen päivän jälkeen", Thranduil vastaa.
Isildur katsoo häntä, pidellen yhä käsiään haltian harteilla. "Tovi? Vuosia on vierähtänyt vähintään sata siitä, kun vierailin Emyn Duirilla."
"Sata tai kaksi, minulle sillä on vähän merkitystä. Mutta näen, että sinä olet muuttunut."
"Tiedän sen. En ole enää nuori mies, ja se näkyy."
"No, en minäkään ole enää nuori haltia. Mutta korviimme kantautui, että sukuunne on kuitenkin syntynyt iltatähti. Tässäkö hän on?" Thranduil kääntyy katsomaan poikaa, jota Elendur pitelee sylissään. Valandil tuijottaa Thranduilia uteliaana. "On hassua, miten samalta ihmislapset ja haltialapset näyttävät", haltia sanoo. "Tuskin huomaisin eroa, ellen sitten kurkistaisi noiden hiussuortuvien alle ja katsoisi hänen korvansa muotoa." Sitten Thranduil katsoo suoraan Elenduriin ja hymyilee hieman arvoituksellisesti. "Vaikea uskoa, että vain muutama hetki sitten tämä tässä oli samankokoinen."
Isildur nauraa. "Totisesti! Nämä kasvavat nopeasti." Sitten hän vakavoituu, ilo katoaa silmistä. "Elimme silloin toisenlaisia aikoja, mutta sama pelko sydämissämme. Eikä meillä nyt ole laivoja, joilla paeta tuhoa."
"Laivoja on", Thranduil muistuttaa, "mutta ei paikkaa minne mennä. Sillä en minäkään jättäisi Keski-Maata, tapahtui miten hyvänsä. Tämä on ainoa koti, joka minulla on."

Kun he menevät taloon, Elendur on yhä yllättynyt siitä, että isä ja Thranduil ovat mitä ilmeisimmin hyviä ystäviä vuosien takaa. Elendur kuvitteli tuntevansa isänsä läpikotaisin, mutta tämä näyttää ehtineen tehdä paljon sellaista, mistä Elendurilla ei ole ollut aavistustakaan.

"Minusta hän on ylimielinen", Elendur toteaa myöhemmin illalla, kun he istuvat Tulisalissa illallisen jälkeen.
Isä vain naurahtaa. "Et ole tavannut hänen isäänsä. Oropher melkein ampui minut, kun seurueeni astui hänen mailleen, vaikka olimme ilmoittaneet tulostamme hyvissä ajoin ennakkoon. Ei kuulemma halunnut ihmisiä linnansa maille. Mutta Thranduil tuli väliin ja vakuutti isänsä siitä, että olisi viisasta ottaa minut ystävällisesti vastaan. Sinun täytyy ymmärtää, että nämä haltiat ovat asuneet pitkään omissa oloissaan keskellä metsää, eivätkä he suhtaudu muihin kansoihin yhtä hyväntahtoisesti ja ymmärtäväisesti kuin Lindonin ja Imladrisin väki."
"Onko Keski-Maassa yhtäkään paikkaa, jossa et olisi joskus käynyt? En lainkaan muista sinun vierailleen Eryn Galenissa."
"Tottahan minä halusin tietää, millaista väkeä naapureissamme ja vähän kauempanakin asuu. Ja mitä Suuren Vihermetsän matkaan tulee, se tapahtui samalla matkalla, jolla kävin ensi kertaa tutustumassa pohjalaisiin ja Anduinin laakson asukkaisiin. Olit nuori, ja olimme vasta saapuneet Keski-Maahan."
"Pelargirin aikoja", Elendur sanoo hiljaa ja vaikenee. Hän ei muistele niitä aikoja lämmöllä.
"Viihdyin silloin paremmin matkoilla kuin sinun ja äitisi luona. Tiedät kyllä, miten suuresti olen katunut sitä."

Elendur kääntyy äkkiä isäänsä päin ja tarttuu hänen käsiinsä. "Kadut turhaan, atarinya! Katso nyt: tässä me olemme lähdössä sotaan, mutta emme ole yksin. Pohjalaiset ovat jo tukenamme, ja nyt myös Eryn Galenin ylpeä kuningas on liittymässä meihin. Ja ketkä muut vielä? Meillä on ystäviä kaikkialla Keski-Maassa, kiitos sinun matkojesi."
Isä hymyilee. "Ja odotamme kääpiökuningas Dúrinin saapuvan Moriasta aivan näinä päivinä. Ja Lórienin kuningas Amdír on myös tulossa Gil-galadin neuvonpitoon."
"Lisää liittolaisia!" Elendur huudahtaa. Sitten hän kääntyy takaisin saliin päin ja näkee Thranduilin toisella puolella, salohaltioiden joukossa. Heidän katseensa kohtaavat, ja Elendur katsoo nopeasti muualle. Thranduil vaikuttaa oudolta ja aivan erilaiselta kuin muut haltiat. Jos muut haltiat pyrkivätkin ihmisten seurassa kätkemään sen, että ovat erilaisia ja ajattelevat erilailla, niin Thranduil ei näytä tekevän niin. Aiemmin päivällä hän ei lainkaan peitellyt sitä tosiasiaa, että haltiat ovat monessa asiassa ihmisiä taitavampia, ja hän tuntui vieläpä olevan siitä ylpeä. Elendur ei osaa päättää, pitäisikö hänen olla vihainen Thranduilille tällaisen röyhkeyden vuoksi, vai kenties kiittää tätä siitä, että tämä tohtii olla oma itsensä vähäisempienkin olentojen edessä.

* * *

Morian kuningas Durin IV saapuu Imladrisiin kolmen seuralaisen kanssa. Haltioiden ja kääpiöiden välit eivät aina ole olleet lämpimät, ja laaksosta löytyy nytkin monta sellaista, joiden mielestä kääpiöitä ei olisi kaivattu mukaan Gil-galadin suureen neuvonpitoon. Sodassa heidän kirveistään ja vahvoista käsivarsistaan olisi toki hyötyä, mutta tarvitsiko heidän todella tietää eldarin suunnitelmat niin tarkkaan?

Isildur kohtaa kääpiökuninkaan sattumalta, kun tämä astelee kapealla tiellä Elrondin talon lähettyvillä. Durin katselee kiinnostuneena haltioiden rakennuksia, eikä huomaa Isilduria ennen kuin he melkein törmäävät. Valandil on Isildurin mukana, sillä heillä on ollut tapana käydä lyhyellä kävelyllä aina aamuisin ennen kuin Isildur joutuu rientämään neuvotteluihin tai harjoituskentälle. Poika on kolmevuotias, eikä hänen tiedonjanollaan ole rajoja. Hän on kiinnostunut aivan kaikesta maan ja taivaan välillä, ja vaatii isäänsä kertomaan jokaisen näkemänsä kasvin ja hyönteisen nimen, ja tuohtuu jos ei saa asiantuntevaa vastausta. Jos vain mahdollista, Isildur viettäisi kaiken aikansa pojan seurassa. Valandil todella on valarin lahja - hän on tuonut mittaamattoman määrän iloa tähän muuten synkkään aikaan, kuin auttaakseen isäänsä kestämään paremmin tulevien vuosien kauheudet.

Isildur tervehtii kääpiöiden valtiasta ja kysyy kohteliaasti, millaisen vaikutelman tämä on saanut haltialaaksosta ja sen rakennuksista. Isildur on kerran käynyt Moriassa, tosin vain lyhyesti, ja nähnyt miten suuressa arvossa kääpiöt pitävät rakentamisen taitoa. Hän kuulisi mielellään, mitä mieltä kääpiöt ovat Osgiliathista, mutta epäilee, ettei tule koskaan saamaan kääpiökuningasta vieraakseen, sillä kääpiöt eivät ole taipuvaisia matkustelemaan pelkästään huvin vuoksi.

Durinille puhuessaan Isildur ei lainkaan huomaa, kuinka Valandil tuijottaa kääpiötä silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä. Kohta pieni käsi hamuaa kohti pitkää ja tuuheaa valkeaa partaa. Yhtäkkiä Durin kiljaisee, kun hänen partaansa nykäistään kokeilevasti.
"No! Päästä irti kuninkaan parrasta, hupsu!" huudahtaa Isildur, samaan aikaan sekä järkyttyneenä että äärimmäisen huvittuneena. Hän tekee kaikkensa, ettei purskahtaisi nauruun, sillä hän tietää kyllä, miten tärkeä ja merkityksellinen parta on kääpiöille. Mitä pitempi ja paksumpi parta, sitä kunnioitettavampi on sen kantaja, ja Durinin tuuhea, maata hipova parta on varmasti hienompi kuin yhdelläkään muulla hänen kansassaan. Isildur tarttuu Valandilin käteen ja vetää sen kauemmas kääpiökuninkaan parrasta hellästi mutta päättäväisesti.

Durinin kasvot ovat muuttuneet hyvin punaisiksi, ja hän sukii partaansa kiivaasti ikään kuin pelkäisi sen sotkeentuneen.
"Atya! Tuon sedän naamasta kasvaa turkki!"
"Minä pyydän anteeksi poikani käytöstä", Isildur sanoo, ja yrittää peittää naurunpuuskan yskimällä. "Hän ei ole ennen nähnyt partaa, ei varsinkaan tuollaista, tuota, valioluokan... kasvojen koristusta."
Durin rykäisee. "No, mitäpä tuosta. Tuollaiset vintiöt eivät osaa pitää näppejään erossa asioista, jotka eivät heille kuulu. Te ihmiset opitte vasta sitten, kun olette polttaneet kätenne, jos opitte silloinkaan. Teidän on parasta pitää häntä silmällä, Elendilin poika, ja itseänne myös", kääpiö opastaa Isilduria.
"Minä yritän", Isildur vastaa. Hän toivottaa kääpiölle hyvää päivänjatkoa, kaappaa lapsen syliinsä ja kiiruhtaa takaisin Elrondin taloon.

Hän uskaltaa nauraa tapahtuneelle vasta kertoessaan siitä vaimolleen lastenkamarin suljetun oven takana.
"No, kyllä minäkin haluaisin tunnustella hänen partaansa", Marillë toteaa tyynesti. "Onkohan se kovin karhea? Kutiseeko se? Ja eikö hänelle tule kuuma kesällä, kun aurinko lämmittää?"
"Se oli yllättävän pehmeä, kun käteni hipaisi sitä irrottaessani pojan kättä", Isildur paljastaa.

Valandil näyttää jo unohtaneen koko tapauksen. Hän on löytänyt palikat, jotka haltiat antoivat hänelle syntymäpäivälahjaksi, ja ryhtyy rakentamaan niistä kääpiöiden taloa, niin kuin hän itse ilmoittaa.





A/N: Oletan siis, että parrat olivat harvinaisuus dúnedainin keskuudessa. Lähden siitä, ettei Elrosin perillisille kasvanut partaa (niin kuin Tolkien KTK:ssa kirjoitti), ja muut miehet ottivat heistä mallia ja ajelivat omansa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 30. luku 26.7.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Taas on jäänyt luku väliin... Jostain syystä online-elämä on vaikeaa tänä kesänä. Kommentoin sitten molempia.

Tykkään tuosta, miten kuvaat Rivendelliä, siitä tulee sellainen turvallinen ja rauhallinen fiilis.

Siinä, miten kuvasit miesten suhtautumista synnytykseen, oli jotenkin kutkuttavaa. Siis se, miten he eivät voi kuvitellakaan millasta synnyttäminen voisi olla, ja samalla se olo, että pitäisi voida tehdä jotain - luonnollista ja erittäin hyvin kuvattu, mutta samalla minua hymyilytti tapasi esittää asia. Siellä tuntui pohjalla olevan sitä taattua Mithrellas-ironiaa, ja samalla ei kuitenkaan. Jotenkin mieleeni vain tulivat kaikki ne vanhemmat tekstisi ja se, miten kuvasit hahmoja siellä. Voi Isilduria, ehkä oli vain hyvästä että hänet pidettiin poissa synnytyksestä Elendurin kohdalla. Rakastin myös sitä, miten mies oli niin ylpeä ettei voinut tunnustaa mitenkään, että synnytys olisi saanut hänet pyörtymään. :) Jotenkin ärsyttävää ja samalla äärimmäisen sympaattista, en edes tiedä miten se voi olla molempia... Oli myös äärimmäisen ilahduttavaa lukea veljien suhtautumisesta uuteen tulokkaaseen. Tuo kaikki oli niin aidon ja luonnollisen oloista alusta loppuun, tuli lämmin olo.

Ja aijai tuota viimeisintä lukua! Esittelit Thranduilin ja Durinin jotenkin niin omaan hulvattomaan tyyliisi että alta pois. Thranduil oli juuri niin ylpeä kuin hänen pitäsikin, ja Durinin parta... :lol: En yhtään ihmettele että heitä ja heidän yhteentörmäystään Isildurin katraan kanssa oli hauska kirjoittaa. Minusta on hienoa, miten kuvaat sekä yksilöiden että kansojen eroja ja tuot ne esiin selkeästi ja sujuvasti.

Jotenkin kyllä vierastin vähän sitä, etteivät dúnedain osaisi ampua jousella. Tai siis, luulisi että he metsästivät ainakin jonkin verran, ja siinä jousi on kai aika välttämätön. Kyllä noilla varmaan karjaakin oli, mutta jostain syystä olen aina ajatellut, että Eriadorissa olisi metsästetty osa ruuasta. Tuo oli totta kai hyvä kohtaus esitellä Thranduilin elämäntapaa ja luonnetta (noin vain ilmestyy ylpeilemään taidoillaan), mutta ehkä tähän olisi voinut löytyä jokin muukin tapa.

Valandil on sitten innokas ja varsin ehtiväinen pikkulapsi. Piirtelee minne sattuu ja tarttuu arvokasta, vierasta kääpiötä parrasta... Mutta kuten Marillë lopussa totesi, varmasti monet aikuisetkin ovat kiinnostuneita kääpiöiden parroista, ja lapsilla ei ole vielä sellaisia tapoja ja käytössääntöjä kuin aikuisilla. Ihan kyllä tyypillistä käytöstä vilkkaalle, muutaman vuoden ikäiselle pojalle.

Joo. Tässä nämä päällimmäiset.
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 30. luku 26.7.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas että kommentoit, Nerwen! :) Edellisestä postauksesta pääsi näköjään taas vierähtämään melkoisesti aikaa, mutta nyt kun arkeen on palattu, ehdin ehkä taas pitää kiinni jonkinlaisesta aikataulusta tämän suhteen.

Tuo synnytysluku oli vähän sellainen pakollinen, sitä ei voinut skipata kun kaikki muutkin tapahtumat on kuvattu niin tarkkaan, mutta en oikeastaan ollut aiheesta kovin innostunut... Näen Isildurin sellaisena, joka haluaa kaiken olevan hänen kontrollissaan, ja lapsen syntymä on sen vuoksi hänelle aika hankala paikka, kun siihen hän ei voi oikein vaikuttaa.

Minusta oli hauskaa saada Thranduil tähän mukaan, kun se on tavallaan sellainen tuttu hahmo, vaikka kieltämättä nuo Hobitti-leffat ehkä vaikuttivat liikaakin siihen, millainen Thranduilista tuli... Tosin otin minä vaikutteita Legolasistakin (siis kirjan Legolasista).

Tuo, että dúnedain eivät olisi kovin taitavia käyttämään jousta, on tavallaan KTK:sta. Tolkien kirjoitti Kurjenmiekkakenttä-luvussa, että sodassa jousimiesyksiköiden miehet eivät olleet númenorilaista alkuperää. Joten tulkitsin tämän niin, että dúnedain erikoistuivat miekkailemaan, koska he olivat isoja ja vahvoja, ja jousiammuntaan erikoistuivat pienikokoisemmat ja hennomat miehet. Mutta varmasti dúnedainin keskuudessa oli niitä, jotka osasivat ampua jousella (esim. kuvittelen, että se oli suosittu urheilulaji aatelisten keskuudessa), mutta sovitaan, että tähän Elendurin porukkaan osui sellaisia maatalojen poikia, jotka eivät paljon jousta käyttäneet. Luulen että metsästyksestä tuli pohjoisen dúnedainille tärkeämpää vasta sitten myöhemmin, kun he menettivät kaupunkinsa ja joutuivat elelemään erämaassa.


Seuraavaan lukuun! Olen kirjoittanut tässä tuota yhtä kohtaa uusiksi varmaan 100 kertaa tämän ficciprosessin aikana... Mutta nyt tämä lähtee, on vaan pakko, koska muuten hion tuota kohtaa vielä 10 vuoden päästäkin. Tämä luku kopsaa törkeästi ja täysin tietoisesti Elrondin neuvonpitoa TSH:sta. Outlanderista en sitä vastoin myönnä saaneeni mitään vaikutteita, vaan tämä on rehellisesti oman sairaan mielikuvitukseni tuotetta. :)



31. luku: Neuvonpito

Gil-galad ja Elrond järjestävät neuvonpidon salaisessa paikassa, pienellä sisäpihalla, jonka olemassaolosta Isildur ei ole tiennyt mitään, vaikka on asunut Imladrisissa yli kolme vuotta. Talven selkä on taittunut ja auringon lämmittävät säteet lankeavat kivettyyn pihaan. Paikalla ovat Gil-galadin ja Elrondin lisäksi Erestor ja Glorfindel Elrondin talon väestä, Círdan ja hänen palvelijansa Galdor Mithlondista, Celeborn ja Galadriel sekä kuningas Amdír poikansa Amrothin kanssa Lórienista, Thranduil Suuresta Vihermetsästä, kääpiökuningas Durin Moriasta, ja ihmisten pohjoista ja eteläistä valtakuntaa edustavat Elendil ja Isildur.

Gil-galad pitää ensimmäisen puheenvuoron, jonka aluksi hän toivottaa kaikki lämpimästi tervetulleiksi. Tervehdysten ja esittelyjen jälkeen hän käy varsinaiseen asiaan. "Kuten kaikki tiedämme, Sauron on hyökännyt ihmisten Etelä-Valtakuntaan suurella voimalla. Hän ei siis kuollut Númenorin tuhossa, kuten me hetken ehdimme toivoa, vaan palasi vaivihkaa takaisin Mustaan Torniinsa Mordorin maahan. Kukaan ei tiettävästi ole nähnyt hänen hahmoaan, vaan hän on lähettänyt taisteluun voimalliset palvelijansa, Úlairin. Uskomme, että hyökkäyksen syynä on Sauronin viha dúnedainia kohtaan. Arvatenkin hänen päämääränään oli tuhota kaikki Númenorin asukkaat, mutta kun hän huomasi Elendilin ja tämän poikien selviytyneen, hän päätti iskeä niin pian kuin pystyi, jotta ihmisten mahti ei pääsisi kasvamaan liian suureksi, ja uhaksi hänelle itselleen.

"Jotkut meistä muistavat, kuinka edain tulivat avuksemme Ensimmäisellä Ajalla sodassa Morgothia vastaan. Ja nekin, jotka eivät muista, tietävät tästä. Muistamme myös, etteivät ihmiset unohtaneet meitä senkään jälkeen, kun saivat Lahjamaan valarilta. He purjehtivat avuksemme Keski-Maahan, kun tarvitsimme heitä. Olemme nyt täällä, koska on selvää, että haltioiden on vuorostaan autettava ihmisiä taistelussa yhteistä vihollistamme Sauronia vastaan. Sillä vaikka Sauron olisi heikko, eikä hän aikoisi edetä haltiavaltakuntiin asti, silti olisi velvollisuutemme auttaa näitä Uskollisia, jotka eivät hylänneet meitä silloinkaan, kun heidän hairahtuneet kuninkaansa kielsivät kaiken yhteydenpidon haltioiden kanssa ja rankaisivat niitä, jotka yhä pysyivät haltioiden ystävinä ja rakastivat valaria.

"Mutta kaikki me tiedämme, ettei Sauron ole niin heikko. Tiedämme, että vaikka hänen ruumiinsa jäi aaltojen alle Númenorin tuhon myötä, hänen paha henkensä jatkoi elämäänsä, ja nopeammin kuin osasimme odottaa, se otti jälleen ruumiillisen hahmon. Viisaimmat meistä arvelevat, että tämän mahdollisti Sormus, johon hän on vuodattanut omaa pahaa itseään, ja kun se on hänen hallussaan, voi hän rakentaa itsensä uudelleen ja palata johtamaan Mustaa Maata, vaikka hänen ruumiinsa olisi tuhoutunut. Ne, jotka ovat perehtyneet sormustietoon, tietävät myös, että Sormuksessa on sellaista voimaa, joka tekee hänestä hyvin vahvan, ja koska hänellä on nyt Úlairi, hän on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Jos emme pian puutu asiaan, hän saa nujerrettua ihmisten vastarinnan eikä mikään estä häntä etenemästä ja valloittamasta koko Keski-Maata omakseen, pala palalta. Mikään kansa yksinään ei pysty häntä pysäyttämään. Sen vuoksi tämä sota ei ole yksin dúnedainin ja haltioiden, vaan tarvitsemme avuksemme kaikki ne, jotka tahtovat eroon Sauronista."

Näiden vakavien sanojen jälkeen kaikki saavat kertoa oman kantansa asiaan, mutta kukaan ei ryhdy kiistämään sitä, minkä Gil-galad on jo kertonut. Sotaan on käytävä, sen he kaikki tietävät, ja sen vuoksi he ovat kokoontuneet tänne. He ryhtyvät pian suunnittelemaan yksityiskohtaisemmin sitä, miten aikovat käydä vastarintaan. Aluksi Isilduria pyydetään kertomaan, jälleen kerran, miten tapahtumat ovat edenneet kaukana Gondorissa alkaen siitä, kun Orodruin purkautui ja hän ymmärsi Sauronin palanneen.

Isildur kertoo tapahtumat siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, ja päätyy ensimmäistä kertaa puhumaan siitä, kuinka vuoristolaiset, jotka olivat aikaisemmin solmineet liiton hänen kanssaan, pettivät lupauksensa ja kääntyivät Sauronin puolelle. Kun hän kertoo kirouksesta, jonka hän langetti heidän päälleen, jotkut haltioista kohottavat kulmiaan – ele, jota harvoin näkee heidän tyynillä kasvoillaan.
"Mutta minä vain sanoin ääneen sen, mikä heitä väistämättä odottaa: että he eivät pääse lepoon ennen kuin ovat täyttäneet valansa", Isildur toteaa. "Eru ei ota luokseen niitä, jotka ovat rikkoneet Hänen silmiensä alla vannotun valan."
"Moni ihmisten vuosi kuluu, ennen kuin valapatot saavat tilaisuuden sovittaa rikoksensa", sanoo Círdan, "mutta se päivä koittaa vielä. Niiden, jotka ovat täällä silloin, on tärkeää muistaa se. Ihmisten muisti on lyhyt, eikä vuoristolaisten tarina ole loppuun kirjoitettu."

Isildur kertoo myös uutiset, jotka on saanut etelästä Ithilin kiven kautta. Minas Ithil on nyt Anárionin hallussa eikä vihollinen ole uhannut kaupunkia vähään aikaan. Se saattaa olla merkki siitä, että Sauron tietää Liitosta ja on kerännyt suurimman osan joukoistaan takaisin Mordoriin valmistautuakseen Liiton hyökkäystä vastaan. Anárion on silti ollut kiireinen, sillä Umbar on hyökännyt Pelargiriin, ja hän on joutunut lähettämään osan Gondorin vahvuudesta puolustamaan rannikkoa.

Gil-galad kuuntelee tätä tarkkaan. "Umbarin kuninkaat tunnetaan Gondorissa nimillä Herumor ja Fuinur", hän kertoo läsnäolijoille. "Mutta mitä me tiedämme näistä miehistä ja heidän aikeistaan? He ovat liitossa Sauronin kanssa, mutta heillä lienee omiakin tavoitteita. Mitä Sauron on heille luvannut?"
"Tiedän heistä vain vähän", Elendil toteaa. "Mutta he myivät sydämensä pahuudelle jo varhain, jo paljon ennen kuin Sauron tuli Númenoriin. He olivat Kuninkaan Miehiä, hyvin äärimmäisessä mielessä, ja tekivät sen tiettäväksi kaikille. Luulen, että he purjehtivat Umbariin vasta vähän ennen Númenorin tuhoa. Sauronin käskystä, kenties. Sauron tarvitsi luotettavia apulaisia johtamaan Keski-Maan ihmisiä."
"Sauron lienee siis valinnut heidät uskotuikseen jo Númenorissa", jatkaa Gil-galad. "Se voisi selittää, miksi he onnistuivat nousemaan Umbarin kuninkaiksi niin helposti ja lyhyessä ajassa. Sauronin suosio lienee auttanut heitä pyrkimyksissään. Vai mitä arvelet, Isildur? Sinä kenties tunsit heidät isääsi paremmin, koska he ovat ikäisiäsi?"

Kaikki kääntyvät katsomaan Isilduria. Hän katsoo heitä takaisin mitään sanomatta. Tämä on aihe, josta hän ei ole valmis puhumaan. Hän kohtaa Elrondin katseen, mutta se on tutkimaton niin kuin aina, vaikka haltia tietää, tietää ainoana, miksi Isildur ei halua puhua Herumorista ja Fuinurista.

Isildur laskee katseensa ja tuijottaa käsiään, jotka hän on puristanut nyrkkiin. Hänen on sanottava jotain, ennen kuin isä ja muut haltiat alkavat ihmetellä. "He ovat pahoja, enemmän petoja kuin ihmisiä", hän sanoo hiljaa nostamatta katsettaan. "He kantavat Sauronin henkeä mukanaan, ja levittävät sitä eteenpäin kansansa keskuuteen. He ovat eläviä osoituksia siitä, että Sauronin työ kantaa hedelmää silloinkin, kun tämä itse on poissa. Ei Sauron tarvitse siihen mitään noidankonsteja, kummallisia sormuksia tai taikakaluja – hänen tarvitsee vain käännyttää riittävän monta typerystä puolelleen ja alistaa heidät tahtonsa alle. Loppu hoituu itsestään."
"Silti Herumor ja Fuinur ovat vain ihmisiä, ja kerran käännytetyn ihmisen voi käännyttää toiseenkin kertaan", toteaa Thranduil.
"Kenties", vastaa Isildur, "mutta nämä kaksi voi käännyttää vain Mandos – pois saliensa ovelta nimittäin. Mutta he eivät ole Sauronin orjia, tahdottomia palvelijoita, vaikka se siltä näyttäisi. Itse he sanoisivat olevansa Sauronin liittolaisia. He haluavat asua omalla tavallaan, suurissa ja kauniissa kullalla silatuissa palatseissaan yltäkylläisyyden keskellä ja orjien palveltavina. Ja he haluavat vallata Gondorin itselleen ja käyttää maata omiin tarkoituksiinsa ja alistaa sen kansan orjikseen. Tietysti he pystyttäisivät sinne muutaman temppelin Melkorin kunniaksi ollakseen mieliksi Sauronille."
"Ja Sauronille riittäisi tämä?" Gil-galad kysyy.
"Varmasti, vähäksi aikaa. Tietysti Sauronin tavoitteena on ennen pitkää tuhota kaikki vähänkin kaunis – muuttaa kaikki maat samanlaiseksi kiveksi ja tuhkaksi kuin millainen hänen omansa on – mutta alkuun hän huvittelisi katselemalla, kuinka hänen myrkylliset ajatuksensa leviäisivät ihmisten keskuudessa, ja kuinka nämä tappelisivat keskenään ja vähä vähältä tuhoaisivat itse itsensä, niin että hänellä olisi lopulta helppo työ iskeä jäljelle jäänyt väki murskaksi."

Haltiat nyökkäävät vakavina. Gil-galad kiittää Isilduria. Keskustelu jatkuu, mutta Isildurin on vaikea keskittyä kuuntelemaan sitä. Muistot palautuvat hänen mieleensä, niin kuin aina kun joku on maininnut Umbarin kirotut kuninkaat, ja hän tietää, ettei nukkuisi seuraavana yönä.

Herumor ja Fuinur olivat kerran samanlaisia huolettomia nuorukaisia Armenelosissa kuin Isildur ja Yúlaner. Heidät tunnettiin siihen aikaan eri nimillä, sillä tuskin kukaan osasi ennustaa, kuinka syvälle pimeyden valtaan he myöhemmin ajautuisivat. Mutta isoja kihoja he olivat joka tapauksessa olevinaan jo silloin. Kenties Isildurin ja Yúlanerin olisi pitänyt ymmärtää väistää, kun Herumor ja Fuinur tunkeutuivat tavernoihin vaatien, että heitä piti palvella ensin ja että paras pöytä ja kauneimmat neidot olivat yksin heitä varten. Mutta niin Isildur ja Yúlaner eivät tietenkään olleet tehneet.

Isildur oli siihen aikaan melko suosittu Armenelosissa, olkoonkin että hän edusti väärää puoluetta. Kuninkaan Miesten joukossa oli niitä, jotka kuuntelivat mielellään, kun hän kertoi haltioista ja näiden teoista Keski-Maassa, ja siitä, kuinka númenorilaiset kerran purjehtivat haltioiden avuksi näiden taistellessa Sauronia vastaan. Monet heistä eivät olleet koskaan kuulleet näitä tarinoita, koska haltioista puhuminen oli heidän kodeissaan kiellettyä. He tosin naureskelivat ja kutsuivat Isilduria haltioiden rakastajaksi, mutta halusivat kuitenkin kuulla aina lisää, kun Isildur tuli istumaan iltaa johonkin tavernaan. Isildur oli varsin taitava tarinaniskijä niihin aikoihin ja hän puhui mielellään. Amandil oli kyllä varoittanut Isilduria liiasta huomion herättämisestä, mutta tämä ei osannut pelätä mitään – hän oli nuori ja voimakas, ylhäinen ja ihailtu, ja piti itseään haavoittumattomana.

Eräänä iltapäivänä Isildur oli palaamassa kuninkaanlinnasta Amandilin taloon. Hän oli viettänyt koko päivän opiskellen Númenorin perimyslainsäädännön historiaa, ja oli uuvuksissa ja tympääntynyt kävellessään yksin kotia kohti. Hän kulki tavallista reittiään, ja eräällä kujalla Herumor ja Fuinur tulivat häntä vastaan kahden toverinsa kanssa. Isildur yritti niihin aikoihin parantaa otteitaan ja opiskella ahkerammin, eikä ollut sen vuoksi ehtinyt käydä tavernoissa niin usein kuin tavallisesti. Herumor ja Fuinur pysähtyivät ja alkoivat kysellä muka huolissaan, mihin Isildur oli kadonnut, sillä he olisivat kuunnelleet mielellään lisää tämän mielikuvituksekkaita juttuja haltioista. He pyysivät häntä oluelle läheiseen kievariin, mutta Isildur kieltäytyi, koska häntä odotettiin kotiin illalliselle. Silloin Herumor nauroi ja sanoi, että se oli siis totta, mitä puhuttiin – että Isildur oli alkanut pelätä Herumoria ja Fuinuria, eikä sen vuoksi enää uskaltanut näyttää naamaansa Amandilin talon ulkopuolella. Tällainen väite sai Isildurin tietysti tuohtumaan, joten hän päätti lähteä miesten mukaan, arvellen ettei yhdestä pikaisesta tuopillisesta olisi haittaa.

Majatalo oli Isildurille vieras, vanha ja ränsistynyt talo, ja sillä hetkellä autio. Edes pitäjää ei ollut paikalla. Herumor itse meni oluttynnyrin luo ja laski siitä tuopilliset heille kaikille. Aluksi Herumor kumppaneineen jutteli niitä näitä, ja Isildur hörppi oluttaan vaitonaisensa. Sitten keskustelu siirtyi naisiin. Herumor vaati saada tietää, miten haltiamielten ja Kuninkaan Miesten naiset erosivat toisistaan petipuuhissa. Isildur varmasti osaisi antaa tarkan kuvauksen, kun hänellä oli kokemusta kummastakin lajista. Isildur katui sitä, että oli ehkä joskus innostuessaan puhunut hieman liikaa ja Herumor oli sattunut kuulemaan. Totuus oli, että hänen ensikosketuksensa vastakkaiseen sukupuoleen oli tapahtunut vasta Armenelosissa, vaikka hän oli tietysti kehuskellut saavutuksillaan jo hyvinkin nuoresta pitäen, niin kuin kaikki normaalit miehet tekivät. Todellisuudessa hän oli tuskin uskaltanut puhua tytöille ennen Armenelosiin saapumistaan, sillä Rómennan neidot olivat ylpeitä ja tarkkoja maineestaan, ja äiti olisi kuitenkin saanut tietää, jos hän olisi rohjennut lähestyä jotakuta heistä kunniattomin aikein. Isildur ei kuitenkaan aikonut tunnustaa sitä näille miehille. Hän alkoi nousta ja lähteä, mutta Herumor, joka oli tullut istumaan hänen viereensä, tarttui häneen ja pakotti hänet takaisin istumaan.
"Mutta haltiamielten tyttäret ovat toki paljon kainompia ja hyveellisempiä, niin olemme kuulleet. Vai onko tämä vain puhetta? Kerro nyt, ovatko he koviakin punastelemaan ja pyörtyilemään alastoman miehen edessä?"
Isildur yritti nousta uudestaan, mutta Fuinur tuli hänen toiselle puolelleen. He eivät päästäneet häntä, ja Isildurin kasvava ärtymys tuntui huvittavan heitä kumpaakin.
"Meistä on varsin epäreilua, että sinä olet tullut meidän kaupunkiimme ja ottanut täältä sen, mitä haluat, mutta meillä tuskin olisi paljonkaan onnea, jos menisimme Rómennaan ja pyytäisimme paikallisia neitoja esittelemään meille sulojaan. Vai mitä luulet?" Fuinur kysyi.
"He eivät katsoisi teihin päinkään", Isildur vastasi totuudenmukaisesti.
"Niin me arvelimmekin. Sen takia me kutsuimmekin sinut tänne, jotta voisit tarjota meille pienen maksun siitä, että olemme antaneet sinun vapaasti käyttää hyväksesi kaupunkimme tarjontaa."
"Maksun?" Isildur ihmetteli. "Ei minulla ole rahaa eikä muutakaan arvokasta mukanani."
He naurahtelivat. "Ei se haittaa. Meillä on mielessämme toisenlainen tapa maksaa. Katsohan, me emme ole turhan tarkkoja. Sanotaanhan, että haltiamielissä miehen erottaa naisesta vain siinä, ettei mies pukeudu mekkoon julkisilla paikoilla."

Isildurille valkeni hyvin hitaasti, mitä he tarkoittivat. Ensin hän kuvitteli, että he aikoivat mukiloida hänet, joten hän yritti tapella vastaan, tietäen kyllä mahdollisuutensa huonoiksi, sillä vaikka hän oli urheilullinen, Kuninkaan Miehet olivat silti häntä suurikokoisempia ja vahvempia. Vasta kun he alkoivat repiä vaatteita hänen yltään ja sitoivat hänen kätensä, hän alkoi ymmärtää. Hän joutui pakokauhun valtaan ja kamppaili vastaan entistä kovemmin, mutta siitä ei ollut apua - pikemminkin miehet tuntuivat innostuvan hänen vikuroinnistaan. Joku vilautti hänelle veistä ja totesi hymyillen, että ellei Isildur tekisi yhteistyötä, hän voisi sanoa hyvästit joillekin vähemmän tärkeille ruumiinosilleen.

He paiskasivat hänet likaiselle kivilattialle, ja kun Herumor vangitsi hänet alleen, joku toinen piteli häntä hartioista. Hän ei voinut mitenkään estää sitä, mitä tapahtui. Kun hän ymmärsi sen, hän lakkasi rimpuilemasta ja makasi paikallaan kuin kivi, mutta se ei tuntunut latistavan miesten ilonpitoa. Hän ei ollut varma, raiskasivatko he kaikki hänet vuorollaan, vai oliko se yksin Herumor toistuvasti, eikä sillä ollut merkitystä. He rikkoivat hänet, eikä mikään maailmassa voinut saada häntä enää ehjäksi. Kun he viimein lopettivat touhunsa ja käskivät hänen mennä, hän ei kyennyt nousemaan maasta, ei edes liikahtamaan. Hänen ruumiinsa ei ollut enää hänen, eikä hän kyennyt hallitsemaan sen liikkeitä. Hän seurasi ikään kuin jostakin ulkopuolelta, kun miehet potkiskelivat maassa makaavaa ruumista ja pohtivat, oliko se kuollut ja mitä Pharazôn siihen sanoisi. Lopulta he nostivat ruumiin maasta ja raahasivat sen takaisin sille kujalle, jolta olivat löytäneetkin, ja häipyivät vähin äänin.

Isildur makasi maassa ja odotti, mutta kuolema ei tullut. Kipu löysi jostakin tiensä hänen kehoonsa, kiiri sykäyksen omaisina aaltoina hänen lävitseen, ja kahlitsi hänet kehoonsa yhä tiukemmin. Hän ei ymmärtänyt. Miten Eru saattoi sitoa hänet ruumiiseen, joka oli pilattu, eikä enää hänen omansa? Hän rukoili, että Eru vapauttaisi hänet, mutta mitään ei tapahtunut. Hän alkoi täristä, ja hänen oli entistä vaikeampi maata paikallaan keskellä kylmää, autiota katua. Niinpä hän lopulta nousi maasta ja lähti kohti kotia, horjahdellen ja etsien tukea talojen seinistä. Kenties joku vastaantulija katsoi häntä paheksuen, kuvitellen Amandilin pojanpojan langenneen peleihin ja juominkeihin, niin kuin oli käynyt monelle muullekin hyvän perheen vesalle niinä maailmanaikoina. Isildur ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin että Eru oli hyljännyt hänet, eikä halunnut Isilduria enää luokseen, koska tämä oli antanut Herumorin ja Fuinurin pilata itsensä, eikä ollut sen vuoksi enää kelvollinen mihinkään hyvään. Isilduria odottaisi vain loputon tuskantäyteinen tyhjyys ja pimeys vailla toivoa. Hän halusi kuolla, mutta tiesi, ettei ollut enää sen arvoinen. Ihmisten lahja oli otettu häneltä pois.

Myöhemmin Isildur on ajatellut, että saattoi ehkä sittenkin kuolla sinä yönä, tai ainakin niin tapahtui sille iloiselle ja huolettomalle nuorukaiselle, joka hän oli ollut. Harvat nykyään edes muistavat, että sellainen Isildur oli joskus ollut olemassa – kaikki tuntevat vain miehen, joka on hieman omituinen ja arvaamaton eikä hymyile juuri koskaan. He sanovat, että Isildur on veljensä vastakohta, eivätkä muista, että nuorina nämä olivat kuin kaksoset, joita yhdisti kaikki muu paitsi syntymähetki.

Isildur havahtuu, kun isä koskettaa hänen käsivarttaan. Hän huomaa tuijottavansa täriseviä nyrkkejään kyynelten sumentamin silmin. Hän ei tiedä, kuinka kauan aikaa on kulunut tai mitä neuvottelussa on puhuttu. Hän nostaa hitaasti päänsä ja kohtaa isänsä katseen, joka on täynnä myötätuntoa, vaikkei tämä tiedäkään totuutta siitä yöstä. Isildur ei koskaan kertonut siitä perheelleen, koska ei kyennyt. Hänellä ei ollut sanoja sille, mitä hänelle oli tehty.

Neuvottelu kestää lukuisten puheenvuorojen vuoksi pitkään. Kaikilla on jotakin sanottavaa. Viimein keskustelu kääntyy heidän sotansa perimmäiseen tavoitteeseen, ja siihen miten he sen saavuttaisivat.
"Meidän on tuhottava Sauron", sanoo Gil-galad. "Mikään vähempi ei voi olla päämäärämme. Ja tuhotaksemme Sauronin ei riitä, että surmaamme hänen ruumiinsa. Kuten jo todettu, hänen paha henkensä säilyy niin kauan, kun hänellä on Sormusten Sormus hallussaan. Me kaikki lienemme samaa mieltä siitä, että meidän on riistettävä häneltä tuo Sormus, ja tuhottava se, jotta se ei voisi enää päätyä hänen käsiinsä, eikä hänen henkensä voisi enää koskaan palata ja rakentaa uutta ruumista itselleen."
"Ja kuinka me teemme sen?" kysyy Glorfindel. "Pitääkö hän Sormusta sormessaan vai onko se hänellä jossakin varmassa säilössä, lukkojen takana Tornissaan? Ja kuinka tällainen esine tuhotaan?"
"Nuo ovat kysymyksiä, joihin meistä kenelläkään ei liene varmaa vastausta", Gil-galad toteaa. "Mutta itse uskon, että hän pitää Sormusta sormessaan, jotta saa sen täyden voiman käyttöönsä. Mitä Sormuksen hävittämiseen tulee, kenties Celebrimbor osaisi antaa siihen vastauksen, mutta valitettavasti hän ei ole enää keskuudessamme vastaamassa kysymyksiimme."
"Mutta minä olen keskustellut hänen kanssaan, ja silloin me puhuimme Valtasormusten tuhoamisesta", lausuu Galadriel. "Ja kadun nyt sitä, ettemme tuhonneet sormuksia heti, kun tiesimme Sauronin petoksesta, sillä ilman muita sormuksia on Yksi Sormus, jos ei vaaraton, niin ainakin vähäisempi voimaltaan. Mutta meistä sormukset olivat kauniita ja tuntui olevan sääli hävittää ne niin pian takomisen jälkeen. Mutta silloin Celebrimbor kertoi minulle, että ainoa tapa tuhota sormukset on heittää ne samaan tuleen, jossa ne taottiinkin."
"Tämä on tärkeä tieto", Gil-galad toteaa. "Sauronin Sormuksen voi siis tuhota vain heittämällä se Tuomiovuoren tuleen, sillä siellä Sauron sen takoi. Ja kun olemme Mordorissa, on Tuomiovuorikin lähellä."
"Tehtävä vaikuttaa silti toivottomalta", sanoo Elendil. "On epävarmaa, pääsemmekö edes Mordoriin, sillä kuten olemme kuulleet, Mustan Ruhtinaan armeija on hirmuinen. Ja jos pääsemmekin, emme saa Sormusta muuten kuin kukistamalla Sauron taistelussa, mikä lienee mahdotonta, jos Sormus tekee hänestä tuhoutumattoman."
"En tiedä, miten se voi onnistua, meldonya, mutta meidän täytyy silti yrittää. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa: joko teemme sen tai kuolemme sitä yrittäessämme", vastaa Gil-galad.

Kun neuvottelu viimein päättyy, Isildur on uupunut ja pyörällä päästään. Hän tietää nyt, mihin Sauronin kuolemattomuus perustuu, ja millä keinolla se voitaisiin riistää häneltä. Silti se tuntuu kaukaiselta asialta, mahdottomaltakin. Kuka tietää, miten kauan sota edes kestäisi? Se voisi kestää vuosia, vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja, ja ratkaisu jäisi heidän perillistensä harteille. Hän on apealla mielellä palatessaan vaimonsa luo, mutta Valandilin näkeminen piristää häntä. Poika on väsyksissä, mutta Marillë ei laittanut häntä nukkumaan ennen Isildurin paluuta. Isildur nostaa pojan syliinsä ja suukottaa tämän mustien kiharoiden peittämää päätä, ja lähtee sitten viemään pienokaista kohti lastenkamaria.

Hän toivoo hartaammin kuin koskaan, ettei joutuisi viettämään koko loppuelämäänsä sodassa.





A/N: Luvussa 11 oli vähän juttua tuosta Isildurin traumasta, ja kuinka se päätyi Elrondin tietoon, jos se on päässyt unohtumaan. En halunnut tässä enää kerrata koko tarinaa, kun se olisi vienyt liikaa tilaa. Mutta tuohon traumaan ja sen seurauksiin palataan vielä myöhemmin joka tapauksessa.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 31. luku 6.9.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Huu. Tuota en kyllä osannut odottaa sitten ollenkaan. En oikein tiedä mitä sanoisin.

Noh. Joka tapauksessa, minusta oli kiva idea kirjoittaa tuo keskustelu vähän samaan tyyliin kuin TSH:n neuvonpito - se toimi, ja tuli vähän sellainen fiilis että ehkä tämä oli jokin tapa. Äärimmäisessä hädässä kokoonnutaan keskustelemaan rauhalliseen paikkaan siitä, mitä oikein pitäisi seuraavaksi tehdä.

Mutta mielenkiintoisen taustan olet noille Umbarin johtajille laatinut. Vai että Isildurin perässä. Hm. Tuntuu, että tätä pitää sulatella jonkin aikaa. Jotenkin en osaa nähdä Isildurin alistuvan ylivoimankaan edessä ihan noin helpolla, mutta toisaalta... Muita oli enemmän, eikä Isildur halunnut nostaa äläkkää - tai siltä se tuossa vaikutti. Olen nyt ihan hämilläni tästä. Ei ihme, että hänellä on synkkiä kausia. Pelkästään kotimaan uppoaminen ja Kuninkaan Miesten sorto haltiamieliä kohtaan olisi jo riittänyt, mutta siellä oli jotain noin henkilökohtaista taustalla, niin huhh. Siinä on miehellä kestämistä.

Minä olen nyt ihan ihmeissäni. Tässä riittää pureskeltavaa vähäksi aikaa... En oikein osaa kommentoidakaan mitään kunnollista. :roll:
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 31. luku 6.9.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos, Nerwen. :) Hauska kuulla, että tuo Isildurille tapahtunut juttu tuli niin yllätyksenä. Siis olen itsekin vähän yllättynyt, koska se on tietysti minulla ollut koko ajan mielessä, kun olen Isildurista kirjoittanut, ja on tuntunut ihan itsestään selvältä, että hänelle on nuoruudessaan tapahtunut jotain kamalaa. Minäkin tosin ensin ajattelin, että olisiko Númenorin tuhossa ja Uskollisten vainossa ollut riittävästi, mutta ei se oikein olisi toiminut, koska käytännössä kaikki dúnedain ovat joutuneet kokemaan nuo samat jutut, ja olisi ollut outoa, jos vain Isildur olisi oireillut.

Keksin siis tuon joukkoraiskauksen sairaassa päässäni, enkä vaan päässyt ideasta eroon, joten oli sitten pakko kirjoittaa se tähän. Ehkä tuosta sai sen vaikutelman, että Isildur antoi helposti periksi, mutta päätin vain olla realistinen. Hollywood-leffoissa sankari tietysti saa iskettyä kumoon vaikka 20 miestä paljain nyrkein, mutta oikeasti sellaista on turha edes yrittää. Lisäksi täytyy muistaa, että Isildur ei niihin aikoihin ollut mitään muuta kuin helppoon elämään tottunut aatelispoika, jolla oli taistelukokemusta tasan 0 päivää. Mutta kyllä hän itsekin jälkeenpäin ajatteli, että oli alistunut liian helpolla, ja muistaakseni jopa kirjoitin siitä jotain johonkin kohtaan (tuohon traumaan palataan vielä).

Tuo neuvonpito tuntui minusta aika pakolliselta. Pakkohan sitä on jonkinlainen aloituspalaveri pitää johtajien kesken, kun kyseessä on näinkin iso projekti. :)

Sitten seuraava luku. Ja jippii, nyt ne vihdoin lähtevät. Kohta ollaan Mordorissa (kunhan on ensin marssittu muutama luku...)



32. luku: Jäähyväiset

Imladris, Vuonna 3434 Toista Aikaa

Viimein kaikki on valmista. Miehet ovat saaneet koulutuksen ja varusteet sotaa varten: kypärät ja panssaripaidat, keihäät, miekat ja kilvet hohtavat naarmuttomina auringonpaisteessa. Päälliköiden kypärät ovat mithriliä, ja huhutaan että kuninkailla ja ruhtinailla olisi teräshopeaa panssaripaidoissaankin. Sotilaiden katseet ovat lujat ja päättäväiset, kun he kokoontuvat vuorten yli kiemurtelevan polun päähän odottamaan komentajiensa lähtökäskyä.

Elendil seisoo Elrondin talon edustalla ja näyttää Narsilia nuorimmalle pojanpojalleen. Se on vanha miekka, kääpiö Telcharin ajan aamunkoitossa takoma, ja kun Elendil kääntelee terää, se heijastaa vuoroon anarin kultaa, vuoroon isilin hopeaa. Valandil katselee sitä silmät loistaen ja ojentelee kättään sitä kohti. Elendil antaa pojan koskettaa aseen jalokivin koristettua kahvaa. Miekka on pitempi kuin lapsi itse.

Sitten Narsil menee huotraansa, ja Elendil astuu vaimonsa luo. He puhuvat hiljaa, Elendil riisuu Barahirin sormuksen ja antaa sen Isilmën käsiin.

Isildur ei tiedä mitä antaa Marillëlle. Hän itse on leikannut vaimoltaan ja pojaltaan hiussuortuvat, tummanruskean ja yönmustan, ja asettanut ne pieneen kultaiseen rasiaan, joka roikkuu ketjussa hänen rintaansa vasten.
"Sinä olet antanut minulle jo tarpeeksi", nainen toteaa. Hän nostaa Valandilin syliinsä ja sipaisee tämän poskea. Lapsi katselee hämmentyneenä ympärilleen. Hän ei näytä aivan ymmärtävän, mihin kaikki ovat menossa, ja miksi hän itse ei pääse mukaan.
Isildur on lohduton. "Anna hänet minulle vielä hetkeksi." Hän ottaa lapsen ja halaa tätä lujasti.

On tullut aika lähteä. Elendil suuntaa jo kohti joukkoja, jotka odottavat johtajaansa. Marillë lausuu viimeiset jäähyväiset pojilleen. Hänen tavallisesti niin meluisat isot poikansa ovat nyt aivan hiljaisia ja vakavia. Ciryon syleilee äitiään pitkään, eikä edes yritä estää kyyneliä valumasta poskilleen.
"Älä ole meistä huolissasi", sanoo Aratan, mutta hänen äänensä on vaisu, eikä hän uskalla sanoa enempää, tehdä katteettomia lupauksia.

Myös Elendurin tummat silmät ovat täynnä surua. Syleiltyään äitiään hän ei päästä heti irti, vaan katselee äitinsä kasvoja pitkään, kuin yrittäen painaa niiden kaikki yksityiskohdat mieleensä.
"Lupaa minulle, että muistat aina olevasi enemmän kuin äiti ja vaimo. Me emme ole koko elämäsi", hän sanoo.
"Minä lupaan sen, senya", Marillë sanoo, mutta kieltäytyy ajattelemasta poikansa sanoja. Hän kääntyy katsomaan heitä kaikkia. "Älkää tekään olko minusta huolissanne. Veljenne ja minä olemme täällä turvassa, tapahtui mitä hyvänsä."

Pojat lähtevät. Heidän varusteensa hohtavat kultaisina ja hopeisina, mustissa viitoissa säihkyy hopealangalla punottu Valkoinen Puu. Marillë katsoo hetken heidän peräänsä, ennen kuin kääntyy hyvästelemään miehensä. Mutta Isildur on kadonnut. Marillë etsii häntä ensin pihalta, ja menee sitten sisälle taloon. Se on autio ja hiljainen, sillä kaikki ovat ulkona jättämässä jäähyväisiä rakkailleen. Marillë kurkistaa sisään tyhjiin huoneisiin, ja näkee Isildurin pienessä salongissa.

Mies pitelee yhä Valandilia käsivarrellaan ja katselee samalla ulos ikkunasta, josta avautuu näkymä alas laaksoon. Marillë huokaa hiljaa ja pakottaa itsensä pysymään rauhallisena. Hän on jaksanut tähän asti murtumatta, ja ehkä hän jaksaisi vielä tovin. Hän itkisi sitten, kun kaikki olisivat menneet.

Valandil hihkaisee huomatessaan äitinsä. Isildur ei käänny, mutta hän laskee pojan maahan, ja tämä rientää äitinsä helmoihin. Marillë silittää pojan päätä, mutta työntää tämän hellästi kauemmas. Hän astuu lähemmäs miestään. "Isildur?"
Mies pyyhkii kasvojaan ja huokaa, pudistaa päätään. "Miten minä pystyn tähän?" hän toteaa tukahtuneella äänellä. "En tahdo jättää teitä kahta. En tahdo astua tuolle tielle, jonka päässä odottaa kuolema."

Marillëkaan ei halua Isildurin lähtevän, mutta tämän on lähdettävä, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole. Sen takia hänen on pysyttävä vahvana nyt, kun mies ei siihen pysty. Se on hänen velvollisuutensa, siihen hänet on kasvatettu.
"Entä kolme muuta poikaasi? Aiotko sinä hylätä heidät? Hekin tarvitsevat sinua", hän muistuttaa.
"Enpä tiedä", Isildur mutisee. "Luulen, että he pärjäävät muutenkin. En ole hyvä esimerkki pojilleni enkä muille sotilaille. Sanon yhtä, mutta teen itse toisin."

Marillë ymmärtää, mitä mies tarkoittaa. Tämä on viettänyt viime päivät puhuen sotilailleen, valaen heihin uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta, vedoten heidän kunniantuntoonsa muistuttamalla, että heidän jälkeläistensä tulevaisuus on heidän käsissään, ja herättäen heissä ylpeyden ennustamalla, kuinka tulevat sukupolvet muistelisivat heidän urheuttaan taistossa ylivoimaista vihollista vastaan. Marillë kuunteli sivusta ja yllättyi siitä, kuinka taitava puhuja hänen miehensä oli, ja kuinka helposti hän sai sotilaat hymyilemään ja iloitsemaan hetkellä, joka olisi voinut olla heidän elämänsä synkin.

"Tietysti he tarvitsevat sinua. Miksi epäilet sitä? He ovat aina ihailleet ja kunnioittaneet sinua, ja he ovat valmiit seuraamaan sinua mihin tahansa. Ilman sinua he olisivat neuvottomia ja eksyksissä. Enkä puhu vain pojistamme vaan kaikista niistä, jotka marssivat dúnedainin riveissä."

Mies katsoo Marillëa, kyyneleitä silmissään. "Mutta isäni on aina sanonut, ettei miesten johtaminen ole minun vahvuuteni."
"Kuinka monta kertaa hän on nähnyt sinun johtavan miehet sotaan? Osoita hänelle, että hän on väärässä. Edes Elendil ei tiedä kaikkea."

Isildur ei hymyile, mutta lohduttomuus katoaa hetkeksi hänen kasvoiltaan. Hän huomaa Valandilin, joka on tullut heidän viereensä, ja laskeutuu vielä kerran polvensa varaan katsoakseen lasta tarkemmin, painaakseen mieleensä kaikki tämän piirteet. Hän pörröttää pojan hiuksia ja suutelee tämän otsaa. "Minä rakastan sinua, senya, pikkuinen. Sydämeni hajoaa palasiksi, kun joudun jättämään sinut. Kunpa et unohtaisi minua", hän sanoo hiljaa. Poika tuijottaa isäänsä silmät suurina.
"Ei hän unohda. Minä lupaan sen", Marillë toteaa.

Mies nousee, ottaa vaimonsa kasvot käsiensä väliin ja painaa vielä viimeisen, kevyen suudelman tämän huulille.
"Meitä kahta ei mikään voi erottaa", hän sanoo. "Sinä kuljet aina sydämessäni, minne tahansa menenkin."
"Ja jos et palaa luokseni, minä seuraan sinua sinne, minne olet mennyt."
"Mutta älä pidä kiirettä. Minä odotan sinua kyllä."

Sitten mies kääntyy ja kävelee pois taakseen katsomatta. Marillë pitelee poikaa, jotta tämä ei säntäisi isänsä perään.

* * *

On kevät, ja auringon lämpö on saanut vuoriston pienet puut ja pensaat viheriöimään. Polun laidalla kasvaa ruohoa ja matalakasvuisia kukkia eri väreissä. Nousu ylös vuorille on raskas, kun yllä on täysi sotavarustus, ja hiki kastelee pian Elendurin hiukset kypärän alla. Hän riisuu kypärän, kuten hänen veljensä ovat tehneet, vaikka sen kantaminen kädessä ei auta paljon. Heillä ei ole niin paljon hevosia matkassa, että ne riittäisivät kantamaan ritareiden kaikkia varusteita, ja tuskin Gil-galad edes haluaisi alentaa mahtavia sotaratsujaan kuormajuhdiksi.

Ratsumiehet taluttavat hevosiaan kapealla ja kivikkoisella polulla, mikä on hankala tehtävä. Niin eläimet kuin miehetkin kompuroivat, ja jotkut valittavat, että heidän olisi pitänyt valita toinen reitti – mennä vuorten länsipuolta ja sitten Calenardhonin kautta Osgiliathiin asti, mutta matka olisi sitä kautta paljon pitempi, ja kestäisi kauemmin ratsain kulkeviltakin. Sitä paitsi valittu reitti muuttuisi helpommaksi heti, kun he pääsisivät vuorten yli, sillä Anduinin vartta pitkin etelään kulki laakson ihmisten rakentama leveä soratie.

Suurin osa sotilaista on allapäin. Estelmo pyyhkii vaivihkaa silmiään, mutta Elendur ei kysele, ketä hän on jäänyt suremaan. Kenties tämä suree sitä, että joutui jättämään haltialaakson, sillä he kaikki ehtivät rakastua paikkaan, ja tuskin he enää koskaan pääsisivät kokemaan samanlaista rauhaa kuin siellä. Mutta enemmän Elendur huolissaan isästään. Hän joutuu silloin tällöin patistelemaan tätä jatkamaan, sillä tämä tähyilee tuon tuostakin taakseen alas Rivendelliin, ja näyttää joka kerta surkeammalta. Joka askel vie heitä kauemmas haltialaaksosta ja äidistä ja pikkuveljestä.
"Pian näemme taas Anárionin", Elendur toteaa, toivoen että se saisi isän ajatukset siirtymään mukavampiin asioihin.
"Hänet minä tapaan mielelläni, mutta Meneldilistä on varmasti tullut entistä sietämättömämpi", Elendurin perässä asteleva Aratan tokaisee.
"Onko hän ollut mukana taisteluissa, vai onko hän jäänyt 'huolehtimaan kansasta' Minas Anorin muurien suojiin? Vai kuinka hän mahtaakaan pelkuruuttaan puolustella?" Ciryon pohtii.
"Mitä kummaa jupinaa minun korviini kantautuu?" puuskahtaa heidän isänsä äkisti. Tämä pysähtyy ja kääntyy, ja luo ankaran katseen nuorempiin poikiinsa. "Anárion on kertonut minulle, että Meneldil on puolustanut Osgiliathia ja myöhemmin Minas Ithiliä vähintään yhtä urhoollisesti kuin hän itse, ja mukana on ollut myös Meneldilin poika Cemendur, vaikka tämä on vasta kolme ja puoli vuosikymmentä elänyt koltiainen."
"On varmaan itkien roikkunut Anárionin viitassa ja anellut, että he lähtisivät jo kotiin", naurahtaa Aratan.
"Puhu vasta sitten, kun olet todistanut, ettet itse käperry isoisäsi viitan alle tiukassa tilanteessa", isä tokaisee.

Elendil, joka on kulkenut edempänä, hidastaa puolestaan ja katsahtaa heihin kaikkiin. "Mitä kuulenkaan? Onko Cemendur tarttunut jo miekkaan? Kun viimeksi näin pojanpojanpoikani, hän oli sylivauva. Miten aika rientääkään."
"Lapset kasvavat nykyään nopeammin kuin entisaikoina", Isildur väittää. "Vaikea minunkin on uskoa, että veljelläni voisi olla asekuntoinen lapsenlapsi. Mutta pianhan näemme, onko asia todella niin, vai onko veljeni liioitellut hänen avujaan."

He pitävät kiirettä, jotta pääsisivät vuorten läpi kulkevasta solasta ennen kuin yö on liian pitkällä. Vuoristoon olisi vaikea pystyttää niin suuri leiri kuin mitä he tarvitsevat. He joutuvat taivaltamaan pitkään auringonlaskun jälkeen, mutta saavuttavat lopulta Sumuvuorten itäiset alarinteet. Taivas on tähdetön, mutta ilma lämmin, eivätkä miehet vaivaudu pystyttämään telttoja suojikseen tämän yön ajaksi. He sytyttävät nuotioita ja laukuista otetaan esiin Rivendellistä mukaan pakattua tuoretta evästä. Suurin osa ryhtyy käristämään lihaa nuotioilla, mutta Elendur ottaa vain leivän ja murtaa siitä palan itselleen. Hän mutustaa sitä samalla, kun yrittää olla voimatta pahoin paistuvan sianlihan käryssä. Hän tottui Rivendellissä saamaan ravitsevia, kasviksista koostuvia aterioita, ja nyt pelkkä lihan tuoksukin tuntuu olevan hänelle liikaa.

Isä tulee istumaan Elendurin viereen. Hänellä on käsissään iso kimpale paistettua siankylkeä. Hän katsoo Elenduria vakavana.
"Yonya... Minä olen pitkään sietänyt sinun nirsoiluasi, mutta nyt luulen, että sinun on tullut aika lopettaa se. Et selviä tästä sodasta leivällä ja porkkanalla. Sinun täytyy ryhtyä syömään kunnollista ihmisten ruokaa."
Hän ojentaa lihapalaa Elenduria kohti, ja tämä kavahtaa vaistomaisesti kauemmas. "Ei, atar. Minä selviän kyllä. Olen selvinnyt tähänkin asti."
"Sinä olet alkanut näyttää jopa Ciryonia heiveröisemmältä, nyt kun hän on harjoittanut ruumistaan ja miehistynyt. Onhan sinulla kestävyyttä, mutta miten on voiman laita? Minas Ithilin taistelu oli lyhyt, ja sinä selvisit hyvin. Mutta miten käy sitten, kun joudumme taisteluun koko Mordorin voimaa vastaan? Se sota ei pääty päivässä."
"Atarinya, minä pyydän, että annat minulle mahdollisuuden. Jos olen nääntymässä nälkään, eikä muuta ruokaa ole, sitten minä syön lihaa, mutta anna minun valita itse siihen asti."
Isä ei kuuntele. "Tämä palahan on mitättömän pieni. Et edes huomaa, kun se on jo vatsassasi. Syö nyt!"

Elendurin tekee melkein mieli antaa isälleen periksi. Hän tietää, että isä on aidosti huolissaan ja tarkoittaa hänen parastaan. Mutta Elendur tietää myös, ettei isä jättäisi häntä yksin siankyljen kanssa, vaan jäisi vahtimaan, että hän varmasti myös söisi sen.

Äkkiä heidän edessään seisoo kaunis hahmo, jonka ympärillä hehkuu vaalea kehä yön pimeydessä.
"Elendur Isildurion, kuninkaiden poika, ettekö tulisi ruokailemaan haltioiden leiriin?" Glorfindel kysyy. "Me olemme valmistaneet hyvää muhennosta tuoreista kasviksista, viljasta ja pähkinöistä. Takaan, että astelet sen turvin vakaasti koko seuraavan päivän, vaikka jättäisit aamiaisen väliin."
"Juuri mitä minä kaipasin! Kuinka tiesitte?" Elendur huudahtaa. Hän nousee nopeasti ylös, eikä välitä, vaikka puoliksi syöty leivänpala putoaa maahan. "Atar, ei kai ole mitään väliä, vaikka menisinkin haltioiden leiriin?"
"Pidä hauskaa", isä toteaa, yhä yllättyneenä Glorfindelin äkillisestä ilmestymisestä.

Elendur huomasi Rivendellissä, että viihtyi haltioiden keskuudessa paremmin kuin olisi ikinä voinut kuvitella. Haltiat eivät ole lainkaan niin etäisiä ja arvokkaita kuin hän kaiken lukemansa ja kuulemansa perusteella oli otaksunut. Pikemminkin he ovat uteliaita. Illallisella he kyselevät häneltä Númenorista, ja kaikista esineistä ja opeista, joita lännen haltiat antoivat númenorilaisille entisinä aikoina. He eivät aina pysty käsittämään sitä, miten lyhyen elämän Elendur on elänyt, ja ettei hän suinkaan voi tietää kaikkea heidän saarensa historiasta, saati tuntea sen menneitä kuninkaita henkilökohtaisesti. Ja ei, hän ei koskaan tavannut lännen haltioita, sillä heitä kiellettiin purjehtimasta Númenoriin jo paljon ennen Elendurin isänkin syntymää.

Aamun valjettua soturit jatkavat matkaa kohti itää. He pääsevät tasaisemmalle maalle ja kulkevat hyvin pidettyä tietä pitkin. Sitä käyttävät Rhovanionin ihmiset, jotka ovat perustaneet kyliään kummankin puolen Anduinia. Joki kulkee alhaalla laaksossa sinisenä nauhana, ja sitä ympäröivät orastavat pellot ja auringon väriloistoon herättämät kukkakedot. Kauempana idässä häilyy jo Suuri Vihermetsä, kuin vihreä muuri maailman reunalla. On vaikea uskoa, että senkin takana asuu vielä ihmisiä.

Armeijat ylittävät Anduinin leveää siltaa myöten. Siellä täällä heidän menoaan ihmettelee joukko laakson ihmisiä, jotka ovat hetkeksi unohtaneet aherruksensa pelloilla ja ryytimailla. Soturit pysähtyvät muuan kylään, ja saavat kerättyä lisää väkeä armeijaansa.
"Mitä muuta he osaavat paitsi juosta örkkejä pakoon?" Isildur kysyy isältään katsellessaan lyhyenläntiä, ruskeatukkaisia ja -partaisia miehiä, jotka eivät näytä erityisen hurjilta. Nämä ihmiset eivät ole pohjalaisia, mutta kuitenkin samaa sukua, vaikka ulkonäöstä sitä ei huomaa. Laaksolaiset ovat eläneet pitkään melkein kuin villit, metsän ja joen antimien varassa, mutta viime vuosikymmeninä viljelystaito on hiljalleen levinnyt heidänkin keskuuteensa.
"He ovat taistelleet örkkejä vastaan useammin kuin sinä", Elendil toteaa. "Heidän aseensa ovat huonot, mutta he haluavat auttaa, ja minä otan heidän apunsa vastaan. Emme ole siinä asemassa, että voisimme ylenkatsoa ketään."

Soturit saavat kuulla, että Anduinin itärannalla on viime vuosina vilistänyt jatkuvasti örkkejä. Niitä lienee liikkeellä nytkin, mutta ne ovat piiloutuneet nähtyään tuhansien keihäänkärkien kimmellyksen ja tuulessa lepattavat moniväriset viirit ja liput. Jotkut niistä ovat epäilemättä kiirehtineet viemään sanan herralleen siitä, että Liiton armeijat ovat liikkeellä. Örkit eivät hyökkäisi näin suuren armeijan kimppuun edes kiusaa tehdäkseen, mutta miehet lisäävät silti vartioita pystyttäessään leirin yöksi.

Seuraavana päivänä armeijat ohittavat risteyksen, josta lähtee tie itään Emyn Duirille, mutta he eivät tapaa Oropheria siellä. Haltiakuninkaan odotetaan liittyvän joukkoihin, mutta he ehtivät kulkea kohti etelää useita päiviä, ennen kuin he kohtaavat Oropherin lähetit. Nämä laskeutuvat kapeaa haltiapolkua pitkin alas laaksoon, ja Elendur näkee jo kaukaa, että Thranduil johtaa ryhmää. Haltiaprinssi lähti Rivendellistä muutamia viikkoja aiemmin viedäkseen kuulemansa uutiset isälleen.

Thranduil pysähtyy Gil-galadin eteen ja ilmoittaa, että Vihermetsän armeijan pääjoukot saapuisivat huomenna aamulla, ja että Gil-galadin ja Elendilin miehet voisivat leiriytyä metsään puiden suojiin seuraavaksi yöksi. Kuningas Oropher on kuitenkin päättänyt tarjota muutamille henkilöille yösijan läheisestä talosta, jossa hän itsekin lepää seuraavan yön. Hänellä on metsän eri kolkissa muutamia vaatimattomia asumuksia, joissa hän yöpyy silloin, kun matkustelee valtakunnassaan. Thranduililla on kädessään lista niistä, jotka kuningas on kutsunut vieraikseen.

Lista on varsin lyhyt. Sille kuuluvat Gil-galad, Elrond, Círdan, ja Elendurin yllätykseksi Elendil poikansa ja pojanpoikiensa kanssa. Varsinkin Ciryon ilahtuu, sillä hän ei liiemmin pidä leirielämästä.
"Miksi kaikki aina sanovat, että Oropher on pöyhkeä? Minusta hän on mukava, kun antaa joidenkin meistä yöpyä talossaan!" Ciryon toteaa innostuneena.
"Mutta on varsin röyhkeää jättää Celeborn ja Glorfindel ja moni muu arvokas haltiaruhtinas taivasalle", Elendur huomauttaa. "Luulen, että tämä ei ole muuta kuin hänen tapansa osoittaa, ketkä ansaitsevat hänen suosionsa, ja keiden persoonaa hän ei pidä yhtä suuressa arvossa."
"No, minä en välitä, niin kauan kun hän pitää minua riittävän arvokkaana", Ciryon toteaa huolettomasti.

Itsekseen Elendur kuitenkin ihmettelee. Elendilin pääsyn hän vielä olisi ymmärtänyt, sillä ihmisten armeijan ylintä johtajaa ei voinut jättää huomiotta, mutta on hieman erikoista, että hän veljineen on myös kutsuttujen listalla, sillä Oropher ei ole koskaan edes tavannut heitä.

Thranduil johdattaa heidät Oropherin talolle. "Pelkkä metsästysmaja vain", hän toteaa heidän astuttuaan portista pihamaalle. Oikeastaan kyseessä on pikemminkin pieni haltiakylä kuin yksittäinen talo – Oropher ei toki koskaan matkusta ilman huomattavaa seuruetta. Korkeita puita kasvaa kaikkialla; ne varjostavat kapeita, havunneulasten peittämiä hiekkapolkuja, mutta piha kylpee silti vaaleanvihreässä, hämyisässä valossa. Haltioiden mökkejä on vaikea huomata puunrunkojen lomasta, sillä ne on tehty ruskeasta puusta ja harmaasta kivestä ja niiden katot on verhottu havuilla ja sammaleella. Samaa tyyliä edustaa pihan keskellä kohoava Oropherin talo, vaikka se onkin paljon suurempi. He astuvat sisään suuresta tammiovesta. Lankuista tehdyt lattiat narisevat ihmismiesten saappaiden alla, kun he kulkevat pitkin pääkäytävää; haltioiden askeleet ovat äänettömät.

Elendur huomaa joutuvansa jakamaan huoneen veljiensä kanssa. Se on hieman epämukavaa, sillä veljet saavat aina aikaan kovan metelin, minne tahansa menevätkin. Nytkin pelkästään siitä, kuka nukkuu missäkin vuoteessa, sillä yksi sängyistä on leveämpi kuin kaksi muuta. He tönivät ja sättivät toisiaan yrittäessään kumpikin valloittaa suurimman vuoteen. Elendur laskee varusteensa kapealle sängylle lähinnä ovea. Seurattuaan hetken veljiensä kiistelyä hän muuttaa mielensä.
"Väistäkää, riiviöt. Minä olen meistä vanhin ja kruununperijä ja tämä suurin vuode kuuluu sen vuoksi minulle!"
Aratan ja Ciryon tuijottavat häntä närkästyneinä, mutta ottavat varusteensa ja vievät ne jupisten kapeampien sänkyjen päälle.

Thranduil tarjoutuu esittelemään taloa Elendurille ja tämän veljille. Talo ei ole järin suuri, mutta varsin kiinnostava ja viehättävä kivitaloihin tottuneen Elendurin mielestä. Myöhemmin he pääsevät tapaamaan itsensä haltiakuninkaan illallispöydässä. Tämä on vaalea, niin kuin Thranduilkin, mutta vakavampi ja hiljaisempi. Puhuessaan hän kuulostaa yllättävän ystävälliseltä, vaikka hän kertookin lähinnä omasta valtakunnastaan ja siitä, kuinka ainutlaatuinen ja ihmeellinen Eryn Galen on, eikä ole kovinkaan kiinnostunut siitä, mitä muissa valtakunnissa on tapahtunut. Hän sanoo tienneensä Sauronin paluusta jo aikaa sitten, sillä hänen tiedustelijansa näkivät Mordorin savut Amon Lancin huipulta, ja hän itsekin matkusti toteamaan sen omin silmin. Suuri Vihermetsä on liian lähellä Mordoria ja sen kiroja, hän toteaa ja tuli syttyy hänen silmiinsä hänen puhuessaan. Hän sanoo hautoneensa sotaa jo pitkään, mutta hänen kansansa yksin ei olisi ollut siihen liian vahva. Hän sanoo olevansa enemmän kuin valmis lähtemään sotaan, sillä tuskin kukaan haluaa tämän metsän kaltaisen valarin ihmeen joutuvan varjon alle.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 32. luku 20.9.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Tämä oli jotenkin tosi tasapainoinen ja kiva luku.

Tuo alku sai kyyneleet silmiin, varsinkin kun tietää. Tämäntyylisten ficcien lukemisen kirot, ei voi edes elätellä toivoa siitä, että kaikki kääntyy hyväksi. Minulla on ihan järjetön eroahdistus, ja aina kun lähden, on sellainen kummallinen ikään kuin tyhjä olo (vaikka olen matkustanut edestakaisin jo kuusi vuotta). Ja tämä.. tämä oli todella samaistuttavaa, sydäntä riipivää luettavaa ehkä juuri siksi. Se lähdön katkeransuloinen fiilis, toisaalta tekee mieli olla jo matkalla, mutta toisaalta ei haluaisi lähteä ollenkaan, ei haluaisi erota ihmisistä ja paikasta. Tässä tietysti vielä kertaa tuhat, koska ollaan menossa valtavaan taisteluun eikä selviämisestä ole takeita. Valandil särki sydämeni ihan täysin, ja Marillë... Marillë on kyllä vahva nainen. Tykkään hänestä hahmona ihan hirveästi, ja jotenkin tuo miten hän halusi pysyä vahvana miehensä ja poikiensa takia oli jotain ihan mahtavaa. Sellaista naisen vahvuutta ja voimaa.

Oli myös tosi kiva lukea joukkojen matkanteosta. Kuvasit matkaa ja matkaajia siten, että lukija jaksoi pysyä mukana ja nuo pienet yksityiskohdat, keskustelut, kuten Elendurin ja Isildurin ruokakeskustelu, toivat elämää ja mielenkiintoa tekstiin. Kuvaat kaikkea niin elävästi, kaiken näki selvästi päässään samalla kun luki. Ja nämä hahmot ovat kyllä niin eläviä että kateeksi käy.

Kyllä tällaisesta matkanteosta lukee mielellään. :D
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 32. luku 20.9.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos taas kommentista Nerwen! :) Tuo alku oli haastava kohtaus, sitä tuli viilattua jonkin verran. Halusin tehdä siitä liikuttavan, mutta en kuitenkaan liian imelää tai sentimentaalista, ja lopulta päätin, että Marillë saa luvan pitää siinä itsensä kasassa. Se tuntui jotenkin toimivan, ja on mukavaa, että sait sen vaikutelman, että hän on vahva nainen, eikä tunnekylmä. Olen itse kamppaillut tämän ficin mieskeskeisyyden kanssa, joten olen yrittänyt sitten hieman vahvistaa tuota Marillën hahmoa. Mutta nythän tämä muuttuu taas kokonaan miesten näytökseksi, ja kestää todella pitkään ennen kuin palataan Rivendelliin.

Mukava kuulla, että tuo matkanteon kuvaus toimi. Minulla on ollut "hieman" vaikeuksia Keski-Maan maantieteen kanssa, ja tuo koko visiitti Oropherin luo tuli hieman vahingossa, mutta ei siitä sen enempää...

No tässä seuraavassa luvussa ollaan edelleen matkalla. Isildur on tässä jotenkin tavallista hidasjärkisempi, mutta eihän Tolkienkaan häntä viisaaksi luonnehtinut, vaan "man of great pride and vigour" oli kuvaus, jonka pohjalta tätä ficciä rakennan... :) Mutta joo tämä on kyllä vähän outo luku, ja olisi ehkä pitänyt hioa tätä enemmän, mutta ääh... siihen olisi mennyt aikaa ja aikaahan minulla ei ole, joten menköön nyt.



33. luku: Ruskeat maat

Soturit marssivat päivästä toiseen maisemien pysytellessä samankaltaisina. Lännessä virtaa Anduin suurena ja vuolaana, idässä kohoaa Eryn Galen synkkänä ja salaperäisenä. Mutta sitten maasto muuttuu kumpuilevaksi, ja vasemmalla Vihermetsän puiden latvat nousevat yhä korkeammalle, ja puusto käy harvemmaksi. Koko seurue pysähtyy, kun se näkee Amon Lancin paljaan laen kohoavan puiden keskeltä. Siellä, sen huipulla oli kerran salohaltioiden pääkaupunki ja heidän kuninkaansa Oropherin koti. Mutta kuten Oropher aiemmin kertoi, sieltä on myös suora näkymä Mordoriin, eikä se miellyttänyt Oropheria, ja sen tähden hän hylkäsi kaupunkinsa ja muutti pohjoisemmas jo vuosisatoja sitten.

Pian armeijojen marssittua Amon Lancin ohi heidän joukkoonsa liittyvät Lórienin kuningas Amdír poikansa Amrothin ja salohaltioidensa kanssa, ja myös Morian Durin kääpiösotureidensa kera. Kääpiöitä ei ole paljon, mutta he näyttävät sitäkin hurjemmilta, ja kukin heistä vastaa varmasti voimassa ja taidossa useampaa salohaltiaa. Tätä kukaan ei tosin tohdi sanoa ääneen, jotta Oropher ja Amdír eivät pahastuisi.

Örkkejä vilahtelee siellä täällä yhä useammin, ja kerran tai kaksi väittävät jotkut nähneensä oudon ratsastajan suuren mustan hevosen selässä. Olento oli joukkojen etenemisen nähdessään kirkaissut korvia vihlovasti, kääntynyt nopeasti ja ratsastanut hurjaa vauhtia kohti Morannonia.
"Sauronin tiedustelijoita. Hän osaa odottaa meitä", Elendil toteaa. "Isildur, milloin viimeksi yritit saada yhteyden Anárioniin? Kenties nyt olisi hyvä hetki koettaa uudelleen."

He ovat leiriytyneet yötä varten Suuren Vihermetsän ja Entvaimojen puutarhan väliseen erämaahan. Täältä Isildurin pitäisi pystyä tavoittamaan ainakin Osgiliathin kivi, kenties Minas Anorinkin, jos siihen olisi tarvetta. Isildur menee telttaan, joka on pystytetty, koska ilta on harmaa ja enteilee sateista yötä. Hän ottaa kiven esiin sametilla vuoratusta kirstusta. Hän on kantanut sitä omassa repussaan koko matkan, sillä se on liian arvokas kuormahevosen selkään. Hän miettii hetken, olisiko voinut löytää Rivendellin ja nähdä vilauksen vaimostaan ja pojastaan, jos olisi ottanut Kiven esiin jo aiemmin. Nyt välimatka on liian pitkä, joten sitä olisi turha edes yrittää. Hän huokaa. Ikävä alkaa taas puristaa hänen sydäntään.

Kiven vartija vastaa ja lähtee noutamaan Anárionia, joka on onneksi yhä Osgiliathissa. Isildur ei ole pystynyt puhumaan veljelleen sen jälkeen, kun lähti Imladrisista, ja on helpotus kuulla hänestä jälleen. Isildur kertoo hänelle kaiken oleellisen heidän matkastaan ja Sauronin tiedustelijoista.
"Sauron on kerännyt melkein kaikki joukkonsa", Anárion vastaa. "Kuten tiedät, mustat númenorilaiset ja haradrim vetäytyivät jo viikkoja sitten sekä Porosilta että Pelargirista, ja luulen, että Sauron on käskenyt heidätkin Mordoriin. Hän odottaa kovaa iskua. Enkä usko, että hän yrittää enää Cirith Dúathin läpi Minas Ithiliin, mutta jos kuitenkin yrittää, Carastion on miehittänyt linnan ja vahvistanut muuria. Minusta on jo jonkin aikaa tuntunut, että istun täällä Osgiliathissa tyhjänpanttina. Joukkoni ovat valmiit seuraavaa haastetta varten, ja pohjalaiset ovat käymässä suorastaan levottomiksi."
"Hyvä", Isildur vastaa. "Teitä tarvitaan Mustalla Portilla. Jos odotat vielä kaksi päivää ja lähdet sitten, saavuttanemme Ephel Dúathin pohjoiskärjen samoihin aikoihin. Yhdistäkäämme siellä voimamme ennen kuin etenemme Portille."

Armeijat jatkavat kulkuaan kohti etelää ja jossakin kaukaisuudessa häämöttävää Mustaa Maata. Matkan määränpää ei houkuttele ketään, mutta suoraan edessä kajastaa kuitenkin vielä kaistale vihreää: siellä asuvat entvaimot puutarhoissaan. Gil-galad ja Elendil ovat suunnitelleet, että he lähestyisivät entvaimoja hienotunteisesti ja tiedustelisivat näiden halukkuutta yhteistyöhön. Entvaimot ovat herkkiä ja arvaamattomia, eivätkä ehkä haluaisi asettua tukemaan sodan kumpaakaan osapuolta, mutta kysymisestä tuskin olisi haittaa. Sota ei olisi hetkessä ohi, ja olisi hyvin todennäköistä, että taistelu portilla ja sen toisella puolella jatkuisi vielä sadonkorjuuaikaan, ja kenties vielä monen seuraavankin sadonkorjuun aikaan. Olisi hienoa, jos entvaimot voisivat osallistua sotilaiden muonittamiseen tarjoamalla heille osan puutarhansa antimista. Eivätkä entvaimot tietenkään jäisi ilman palkkiota. Haltiat antaisivat heille taimia ja siemeniä ja ohjeita sellaisten harvinaisten kasvien ja yrttien kasvattamiseen, joita ei haltiavaltakuntien ulkopuolella tavattu, ja joista voitiin valmistaa erityisiä voimia sisältäviä ruokia ja juomia. Mutta sitä, tarttuisivatko nämä puutarhoistaan ylpeät olennot tarjoukseen, eivät osaa haltioista viisaimmatkaan nähdä ennalta.

Kuitenkin kun he alkavat pystyttää leiriä illan hämärtyessä, erottavat tarkkasilmäisimmät haltiat liikettä kaukana siintävien hedelmäpuiden ja marjapensaiden varjoissa, eivätkä siellä liikkuvat olennot ole entvaimoja. Kauhukseen haltiat huomaavat, että olennot ovat örkkejä, ja että ne pitelevät punaisina pisteinä erottuvia soihtuja käsissään. Ja hetken kuluttua näkevät heikompisilmäiset ihmisetkin, kuinka puut ja pensaat alkavat yksi toisensa jälkeen roihahdella liekkeihin. Vaikka ratsumiehet olisivat saman tien pinkaisseet nopeaan laukkaan, he eivät olisi ehtineet paikalle ajoissa. Välimatka on liian suuri ja örkkejä liian monta, ja ne vilistävät ympäriinsä tuikkien kasvustoja tuleen, ja tuli alkaa levitä nopeasti. Vain nopeasti alkava rankkasade olisi ehkä voinut sammuttaa liekit, mutta sellaista ei voimallisin haltiakaan pystynyt taikomaan. Soturit katsovat tyrmistyneinä ja avuttomina, kuinka tuli leviää puutarhoissa, ja kuinka musta, synkkä savupatsas nousee korkealle ilmaan niiden yläpuolelle.

"Ei, ei entvaimojen puutarhoja! Kuinka he saattavat!" huutaa Thranduil. Hän on vieraillut useasti olentojen luona ja oppinut heiltä paljon.
"Missä entvaimot ovat? Ovatko he päässeet pakenemaan?" kysyy Glorfindel.
Mutta vaikka haltiat haravoivat tienoota katseillaan, kukaan heistä ei pysty näkemään missään pakenevia puumaisia olentoja.
"Toivon, että he ovat ylittäneet Anduinin ja menneet Woldin yli Fangorniin", Thranduil toteaa. "Siellä asuvat heidän miehensä, entit. Kenties nyt on viimein tullut aika heidän palata yhteen."
"Siihen minä en usko", Celeborn toteaa. "Enttien ja entvaimojen tiet ovat jo pitkään kulkeneet eri suuntiin. Jos entvaimot ovat selvinneet liekeistä, he ovat menneet itään, vaikka siellä heillä on vähän toivoa."

"Atarinya, mitä entit ovat?" Ciryon kysyy. Isä ei vastaa. Ciryon kääntyy katsomaan häntä, ja näkee tämän tuijottavan lamaantuneena kaukaisuuteen, kohti liekehtiviä puutarhoja. "Sinä tunsit heidät", hän jatkaa muistaessaan tarinat, joita isä kauan sitten kertoi vierailustaan entvaimojen puutarhaan.
"Ehkä he ovat kuitenkin ehtineet pakenemaan", Elendur toteaa toiveikkaasti. "Ehkä he huomasivat lähestyvät örkit ja lähtivät pakoon hyvissä ajoin."
Isä puristaa kätensä nyrkkiin. "Eikö Sauron Petturin pahuus tunne mitään rajaa!" hän huudahtaa. "Entvaimot olivat viattomia, niin viattomia kuin mitkään elävät olennot voivat olla!" Hän pudistaa päätään, tahtomatta uskoa tapahtunutta. Lopulta hän huokaa ja katsoo Ciryoniin. "Sinä kysyit enteistä. Olen kuullut niistä ehkä kerran, kaksi aiemmin, mutta luulin niiden olevan jonkinlaisia taruolentoja. Ikinä mielessäni ei käynyt, että heillä voisi olla jokin yhteys entvaimoihin."
"Etkö ole käynyt Fangornissa koskaan, atar?" kysyy Elendur. "Kenties entitkin olisivat halunneet lähteä sotaan."
Isildur pudistaa päätään. "Enpä usko. Jos he ovat samantapaisia olentoja kuin entvaimot, luulen niiden palavan liian helposti. Ja jos minulta kysytään, niin ei, en jaksa uskoa sitäkään, että entvaimot olisivat selvinneet. Entvaimot eivät liiku kovin nopeasti."

Gil-galad tuijottaa ankarana etelään, kohti tulipaloa, joka laajenee yhä leveämmälle alueelle. "Sauron on tehnyt tämän hidastaakseen meidän kulkuamme! Me emme pääse tästä ennen kuin tulipalo on sammunut, ja kuka tietää miten kauan siihen menee, sillä maasto täällä on kuivaa ja liekeillä on paljon nieltävää. Saatamme joutua vielä perääntymään noiden liekkien edeltä."
"Jos muu ei auta, kenties voimme ylittää Anduinin ja ohittaa tulipalon joen toiselta puolelta", toteaa Galdor.
"Mahdotonta. Vaikka pääsisimme yli, kääntyessämme takaisin joutuisimme kiertämään Emyn Muilin länsirinteet ja rämpimään hetteisten soiden yli päästäksemme Morannoniin", vastaa Gil-galad. "Itse asiassa, tuskin edes pääsisimme soiden yli, vaan uppoaisimme kaikki, vai mitä mieltä olet, Isildur, joka tunnet nämä seudut meistä parhaiten?"
"Minä kiertäisin ne suot niin kaukaa kuin mahdollista", Isildur toteaa. "Kaikki Nindalfille vaeltamaan erehtyneet ovat vähintäänkin kastuneet läpikotaisin, ja jotkut ovat uponneet suonsilmään, tai sellaista Pohjois-Ithilienin asukkaat ovat minulle kertoneet. Itse en ole soille mennyt. Eikä tämän kokoinen armeija pääsisi niiden yli, paitsi ehkä ensimmäiset – sen jälkeen tarvitsisimme veneitä ja nekin varmaan juuttuisivat liejuun."
"Meidän olisi siis kierrettävä tulipalo idän kautta", Gil-galad toteaa, "mutta idässä ei ole vettä juotavaksi, eikä paljon mitään muutakaan, paitsi Vihollisen palvelijoita, joten sinne emme mene."

He tulevat siihen tulokseen, että kaikki kiertotiet vievät liiaksi sekä aikaa että voimia, joten heidän ainoaksi vaihtoehdokseen jää odottaminen. Kenties valar huomaisivat heidän ahdinkonsa ja lähettäisivät rankkasateen sammuttamaan tulipalon, tohtivat jotkut toivoa. Seuraavana päivänä palot roihuavat kuitenkin yhä ja ilma on sankka niistä kohoavasta savusta, eivätkä he voi muuta kuin seistä ja katsella lamaantuneina, kuinka tuli syö pois ennen niin vehreän maan. Isildurin mieleen nousee uusi huoli: Anárion on jo lähtenyt kohti Morannonia, ja uhkaa joutua sinne ensimmäisenä.
"Sauron on suunnitellut tämän", Isildur huudahtaa puhuessaan isänsä kanssa. "Hän havaitsi Anárionin lähdön ja järjesti palon hidastaakseen meitä, jotta emme pääse Anárionin avuksi, kun Sauron hyökkää hänen kimppuunsa. Anárionin armeija on liian heikko, eikä se kestä riittävän pitkään Sauronin mahtia vastaan, kun taistelu käydään aukeassa maastossa niin lähellä Sauronin porttia."
"Enpä tiedä. Olisiko sana Anárionin lähdöstä voinut saavuttaa hänet niin nopeasti, että hän ehtii järjestää tällaisen tuhotyön?" Elendil pohtii.
"Sauronilla on ne kammottavat palvelijansa, nazgûl. Ne ovat näkymättömiä ja kiitävät paikasta toiseen kuin tuuli."
"Kenties, jos ne ovat kasvattaneet siivet", Elendil toteaa. "Mutta en sano, ettei Anárion ole vaarassa. Sauron tietää, että hän on tulossa, ja yrittää varmasti hidastaa häntä tavalla tai toisella, niin kuin hän teki meillekin. Anárion osaa odottaa sitä, mutta hän saattaa ottaa tarpeettomia riskejä, jos kuvittelee meidän olevan lähettyvillä ja valmiina tulemaan hänen avukseen."
"Ja niin kauan kuin tuo palo roihuaa, emme voi lähettää ketään häntä varoittamaan!" huudahtaa Isildur tuskastuneena.
Elendil katsoo häntä pitkään ja merkitsevästi.
Isildur nolostuu. "No, voisin tietysti pyytää Osgiliathin Kiven vartijaa lähettämään nopeasti sanan Anárionille. Anárion ei ole vielä kaukana Osgiliathista, ja ehtii saada viestin ajoissa."
"On hyvä, että sinulla on Ithilin kivi mukanasi. Se on ase, jonka kaltaista Sauron ei pysty edes kuvittelemaan, ja siitä on meille vielä paljon hyötyä. Kunhan vain muistat käyttää sitä aina silloin tällöin."

Kolmantena päivänä osa paloista on sammunut itsestään, kun liekit ovat kalunneet maan niin, ettei jäljellä ole enää muuta kuin hiekkaa ja kiveä. Samalla taivaalle nousee kaukaa eteläiseltä mereltä suuria, siniharmaita pilviä, jotka tuovat mukanaan tasaisen sateen. Se tukahduttaa Liiton helpotukseksi loputkin liekeistä, ja armeijat pääsevät jatkamaan marssiaan läpi hiiltyneen maan. Sateen tauottua maa kuivuu nopeasti, ja askeleiden maasta irrottama yhä lämmin tuhka nousee sakeana sumuna heidän ympärillään. Kun he viimein saapuvat Emyn Muilin alarinteille, he kaikki ovat harmaita, kuin olisivat itsekin palaneet, mutta sodanjanossaan niin hurjia, etteivät anna sellaisen sivuseikan pysäyttää itseään.

He pysähtyvät pudistelemaan tuhkaa yltään. Ciryon marisee ja pärskii yrittäessään pyyhkiä kasvojaan rievulla, jonka on kostuttanut juomavedellään.
"Miksei meillä ole enempää vettä mukanamme? Minä tahdon kylpyyn. Suuni on täynnä tuhkaa ja hädin tuskin saan vedettyä henkeä. En pidä tästä yhtään!"
"Lopeta valittaminen", Isildur ärähtää. "Jos tämä on sinusta kurjaa, niin odotapa kun pääsemme Mustalle Portille."
"Mehän olemme mustia ja harmaita kuin örkit", jatkaa Ciryon. "Sauron vielä luulee, että olemme täydennysjoukkoja Sumuvuorilta."
"Mutta sehän on hyvä!" Aratan innostuu. "Hän avaa meille Portin ja marssimme suoraan hänen linnaansa ja yllätämme hänet!"
"Meitä lienee siihen liian monta, mutta jotkut meistä voisivat ehkä muodostaa pienen tiedustelujoukon ja yrittää tunkeutua Mustaan Torniin. Sellaiset, jotka ovat pieniä ja vikisevät paljon, niin kuin örkit", Isildur sanoo ja katsahtaa merkitsevästi Ciryoniin.

Ciryon laskee katseensa nolona eikä sano enää mitään. Hän katuu, ettei ymmärtänyt olla hiljaa, kun isä on vieressä kuulemassa. Isä itse ei kai koskaan tunne kipua tai epämukavuutta, tai ei ainakaan niistä välitä, ja odottaa että muut ovat samanlaisia. Äkkiä hän kuitenkin tuntee isänsä käden hartiallaan.
"No et kai sinä leikinlaskusta pahastunut?" tämä kysyy. "Ja kyllä sinä saat vielä kylpysi: tuolla Emyn Muilin etelärinteillä on useita vuoripuroja, joissa virtaa puhdasta vettä. Mutta sinun on parasta pitää kiirettä, ennen kuin nuo salohaltiat ehtivät varata parhaat tukanpesupaikat itselleen."

Monet salohaltiat näyttävät tosiaan kiirehtivän melkein juoksujalkaa kohti edessä oikealla häämöttävää kukkulajonoa. Matka on tosin vielä pitkä, ja menisi ainakin päivä ennen kuin Ciryon pääsisi puhdistautumaan. Hän huokaa tuskastuneena, yskii vielä vähän ja alkaa siirtää jalkaa toisen eteen.

* * *

Maasto soiden lähettyvillä, Emyn Muilin eteläpuolella on pehmeää ja ruohikkoista. Sen poikki virtaa muutama hento puro, jotka saavat alkunsa kukkuloilta. Armeijan johtajat neuvottelevat siitä, miten vedenkuljetus taistelukentälle tulisi järjestää. Morannonille on täältä vielä matkaa.
"Sanoisin, että Pohjois-Ithilienistä se onnistuisi helpommin", Isildur sanoo. "Matka sieltä on hieman lyhyempi kuin täältä, ja vesi maistuu paremmalta. Sieltä saamme ruokaakin: metsässä asuu paljon villieläimiä ja puroista saa kalaa, ja myöhemmin syksyllä saanemme hedelmiä kylien puutarhoista, vaikka kylät on tyhjennetty asukkaista."
"Se on hyvä, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että meillä tulisi olla useampi kuin yksi paikka, josta saamme juotavaa ja syötävää", toteaa Gil-galad. "Sauron tekee kaikkensa vaikeuttaakseen olojamme, ja pyrkii katkaisemaan huoltoreitit. Mitä useammasta suunnasta haemme vettä ja muonaa, sitä vaikeampi hänen on estää meitä."
"Veden saannin varmistaminen on nyt tärkeintä", Elrond toteaa. "Meillä on vielä suuret varastot lembasia, josta liikenee myös ihmismiehille, jos olette jo syöneet omat matkaleipänne."
"Matkaleipää meillä on yllin kyllin, sillä eihän sitä kukaan vapaaehtoisesti syö, niin kauan kun muutakin on tarjolla, mutta en kieltäydy lembasista, jos sitä minulle tarjotaan", Isildur toteaa. Hän on aina halunnut maistaa haltioiden matkaleipää. Se on tehty jonkinlaisesta erikoislaatuisesta maissista, jota kasvaa vain haltiavaltakunnissa, ja johon mikään tauti ei koskaan iske. Siksi kai leipäkin kuuluu maistuvan niin hyvältä ja olevan erittäin ravitsevaa.
"Anárion on varmasti varastoinut Pohjois-Ithilieniin muonaa, joten emme joudu heti turvautumaan metsästykseen ja kalastukseen", huomauttaa Elendil. "Vesi on tärkeintä, ja luulen että joudumme hakemaan sitä Emyn Muililta Pohjois-Ithilienin ohella."
"Veljestäni puheen ollen – missä hän on? Hänen olisi pitänyt saada sana, jonka lähetin, ja jäädä odottamaan meitä Pohjois-Ithilieniin. Mutta tiedustelijamme eivät ole nähneet hänestä mitään merkkiä," Isildur sanoo ja toivoo heti isänsä katseen nähdessään, ettei olisi puhunut ääneen.

Isildurin tarvitsee vain löytää riittävän suojaisa paikka Kiven käyttöön. Näkykivet ovat aina olleet heidän sukunsa salaisuus, josta tietävät vain harvat, eikä sota muuta tilannetta. Sotilaat alkavat tietysti ennemmin tai myöhemmin ihmetellä, kuinka Isildur saa kaikki tietonsa, mutta sitä he ovat ihmetelleet ennenkin. Kansan keskuudessa uskotaankin yleisesti, että heidän kuninkaillaan on yliluonnollisia kykyjä: että he näkevät kymmenien peninkulmien päähän ja pystyvät lähettämään viestejä toisilleen pelkästään ajatusten voimalla, eivätkä sellaiset kuvitelmat haittaa Isilduria ollenkaan. Ripaus mystisyyttä pukee kuningasta paremmin kuin mikään kruunu tai valtikka.

Jonkin matkan päässä lännessä on suuri kivenlohkare, ja sen vieressä muutamia matalia lehtipuita. Isildur etsii katseellaan Elenduria, ja näkee tämän juttelevan Glorfindelin, Thranduilin ja joidenkin muiden haltioiden kanssa lähellä paikkaa, johon haltiat rakentavat leiriään. Hän kutsuu pojan luokseen. Hän ei oikein tiedä, mitä ajatella Elendurin ystävystymisestä haltioiden kanssa. On toki hyvä asia, että Elendur tulee toimeen haltioiden kanssa – sitä edellytetään ihmisten kuninkailta – mutta onko kuitenkaan normaalia viettää noin paljon aikaa heidän seurassaan? Elendur varmasti ihailee heitä, ja haluaa oppia heiltä paljon asioita, eikä siinä ole mitään väärää, mutta entä jos tämä ihailu muuttuisi kateudeksi? Isildur pudistaa päätään omille ajatuksilleen. Hän on juuri jättänyt nuorimman poikansa kasvamaan haltialaaksoon, ja tästä jos kenestä hänen pitäisi olla huolissaan. Jonakin päivänä Valandil katsoisi itseensä ja ymmärtäisi olevansa erilainen kuin leikkitoverinsa, eikä Isildur olisi silloin häntä opastamassa. Marillë tekisi parhaansa, mutta ihmismiehen osasta hän tietää aivan liian vähän.

Nyt Isildurilla on kuitenkin muuta ajateltavaa. Hän johdattaa Elendurin siirtolohkareen luo.
"Haluan, että vahdit, että kukaan ei tule paikalle, kun minä katson Kiveen", hän ilmoittaa. "Ja jos en onnistu löytämään Anárionia, sinä saat koettaa."
"Hyvä on, atar."

Isildur ottaa syvänmustan kiven kirstusta esiin. Hän asettaa sen maahan matalalle kivelle, ja tukee sitä hieman sammalella, jotta se pysyisi paikallaan. Hän joutuu kääntelemään sitä puolin ja toisin, kunnes viimein kiven mustissa syvyyksissä alkaa kiemurrella värejä, joista rakentuu hiljalleen kuva.

Isildur ymmärtää heti katsoneensa liiaksi itään, sillä hänen edessään on Musta Portti: se on korkea ja jykevä, ja tiukasti suljettu. Sen harjalla partioi örkkejä, ja siinä on monia pieniä aukkoja myrkkynuolia ampuvia jousimiehiä varten. Portti on rakennettu kiinni sen molemmin puolin kohoaviin synkkiin vuorenrinteisiin, ja vuorilla vaeltaa lukuisia örkkejä ja villi-ihmisiä jouset käsissään. Tuostako heidän olisi tarkoitus kulkea sisään? Ja mikä heitä odottaisi portin toisella puolen? Isildur ei halua katsoa sinne, Mordorin Mustaan Maahan, mutta entä jos Anárion on jäänyt vangiksi, ja häntä oltaisiin parhaillaan kuljettamassa kohti Barad-dûria, Sauronin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi? Hänen pitäisi saada varmistus, että niin ei ollut.

Udûnin laakso on mustanaan taistelijoita. Kivessä ne ovat pikkuruisia, kuin iljettäviä, mustia syöpäläisiä, jotka ovat löytäneet ruokakomeron ja pilanneet sen sisällön. Paljonko niitä on, miljoona? Alueen haravoiminen Anárionin löytämiseksi tuntuu mahdottomalta. Isildur keskittää näkymää, mutta se auttaa vain sen verran, että hän pystyy erottamaan toisistaan örkit, moninaiset villi-ihmiset, idän oudot kulkijat, mustat númenorilaiset ja heidän alamaisensa haradrimin. Ja siellä on peikkojakin, joiden koko vaihtelee kahden miehen korkuisesta jättimäiseen, ja haradrim ovat tuoneet mukanaan múmakilin, nuo harmaat talon kokoiset olennot, joilla on pitkä kärsä ja tappavat syöksyhampaat. Ja jossakin näiden kaikkien keskellä ovat kaiketi nazgûl, näkymättömissä, tai sitten mustissa kaavuissaan, mustien hevosten selässä, mutta niitä Isildur ei pysty erottamaan, eikä edes haluaisi.

Isildur irrottaa katseensa näkymästä, hylkää kiven. Synkkyys saa hänet valtaansa. Mitä toivoa heillä on tuollaista joukkoa vastaan? Koko yritys tuntuu naurettavalta. Olisi parempi, jos he vetäytyisivät linnoituksiinsa ja yrittäisivät puolustaa niitä parhaan taitonsa mukaan niin kauan kuin pystyisivät.
"Mitä näit? Löysitkö hänet?" Elendur kysyy.
Isildur tuijottaa hetken poikaansa, kykenemättä enää muistamaan, miksi katsoi Kiveen. Pian hän kuitenkin palaa tähän hetkeen ja päättää unohtaa äskeiset mietteensä. On typerää menettää toivo ennen kuin ensimmäinenkään nuoli on irronnut jänteeltä. "Ei, etsin kaiketi väärästä suunnasta", hän toteaa.
"Mitä sitten näit? Näytät ahdistuneelta."
"Näin Sauronin armeijan. Mutta siitä on turha puhua. Me tiedämme muutenkin, että se on valtava, ja että koetuksesta tulee kauhea."
Elendur ei kysele Sauronin armeijasta enempää. "Haluatko, että minä katson? Pohjois-Ithilienissä on muutamia hyviä piilopaikkoja, joihin Anárion miehineen on saattanut vetäytyä odottamaan saapumistamme, mutta ne voivat olla piilossa palantíriltakin."
"Tee niin", Isildur sanoo. Häntä ei huvita nyt hetkeen käyttää Kiveä.

Isildur katselee kohti itää ja miettii, miksi hänen piti syntyä tällaiseen aikaan, kun maailma ja ihmisten historia käy läpi suurta mullistusta, jonka lopputulos on viisaimmiltakin salattu. Hän haluaisi vain olla ja elää rauhassa, olisi valmis vaikka vaihtamaan kuninkuutensa tavallisen, maata viljelevän miehen osaan, jos se takaisi, ettei hänen tarvitsisi ryhtyä tähän epätoivoiseen taistoon eikä nähdä kaikkea sitä hävitystä, kuolemaa ja kurjuutta, joka edessä väistämättä odottaisi.

Elendur kohottaa hetken kuluttua päänsä Kivestä. "En nähnyt setää, mutta Ithilienin pohjoisosissa liikkuu Gondorin sotilaita. En usko, että meillä on syytä huoleen."
"Toivon, että olet oikeassa", vastaa Isildur. "Lähetän joka tapauksessa muutaman miehen Pohjois-Ithilieniin etsimään heitä ja viemään sanan saapumisestamme."

Isildur laittaa Kiven takaisin kirstuun ja työntää sen reppunsa pohjalle. Sitten he palaavat sotilaiden luo kertomaan, että Anárionin joukot eivät luultavasti ole enää kaukana. Matka kohti Mustaa Porttia voisi jatkua heti aamun valjettua.






A/N: Sauron siis oikeasti poltti nuo entvaimojen puutarhat hidastaakseen Liiton armeijan etenemistä, ja niin katosivat entvaimot ja niin syntyivät ne TSH:stakin tutut Ruskeat maat.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 33. luku 27.9.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Minua pelottaa luku luvulta enemmän, että haluanko oikeasti päästä loppuun asti. Vaikka haluankin lukea kaiken, minun ei tee mieli taisteluun yhtään sen enempää kuin Isildurinkaan.

Tämäkin oli ihan hyvä luku, mutta huomasin kyllä, mitä tarkoitit hiomisella. Luvun alkupuoli tuntui jotekin kiireiseltä. Ymmärrän hyvin, että haluat tähän paljon oikeita yksityiskohtia, koska niitähän riittää (kuten tuo Oropherin muutto), mutta ehkä luvun olisi voinut aloittaa vasta siitä, kun Isildur menee katsomaan kiveen puhuakseen Anárionille?

Entvaimoista kirjoitit taas tosi mielenkiintoisesti. Tässä oli hyvin mukana se näkökulma, että iso armeija tarvitsee ruoka-apua, ja se toi autenttisuutta tuohon, miksi entvaimoista tässä puhuttiin. Ja sitten tulikin tulipalo. En muistanutkaan, että siinä kävi noin. Jokin epämääräinen muistikuva jostain palamisesta minulla taisi olla. Tämä kyllä pistää kiukuksi :evil: Entvaimot eivät todellakaan olleet tehneet yhtään mitään ansaitakseen tuon. Taas yksi muistutus siitä, ketä vastaan tässä taistellaan...

Tuo loppu jätti kyllä tosi häiriintyneen fiiliksen (varsinkin kun ei muista näitä juttuja juurikaan); Isildur näki Sauronin armeijan, mutta halusiko joku näyttää sen hänelle? Vai tekikö hänen mielensä vain tepposet, niin että hän oikeasti tuli vahingossa katsoneensa liian kauas itään? Jotenkin tuo epätoivo, mikä häneen iskostui, herätti minussa heti epäluuloja. Samoin kuin se, ettei Anárionia ole missään. Hui.

Ja hei ai niin, innostuin tästä ajatuksesta ihan selittämättömästi: Ripaus mystisyyttä pukee kuningasta paremmin kuin mikään kruunu tai valtikka. En oikein ole varma, mikä tässä lauseessa iski niin hyvin, mutta tottahan tuo on, eikä vain tässä ficissä vaan yleismaailmallisestikin. Ihmiset tuntuvat kiinnostuvan eeppisistä ja salaperäisistä, ja kuninkaassa semmoinen varmasti herättää kunnioitusta ja huomiota. Tuo lause oli vain sellainen, että sitä tekee mieli pohtia pidempään.

Tässä nyt jotain ajatuksia. Sydän kurkussa Mustalle Portille sitten vain..
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Mithrellas
Velho
Viestit: 1099
Liittynyt: Ma Joulu 12, 2005 9:00 pm
Paikkakunta: Minas Ithil

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 33. luku 27.9.2015

Viesti Kirjoittaja Mithrellas »

Kiitos jälleen, Nerwen. :) Tuo edellinen luku oli vähän sellainen, etten viitsinyt uhrata sille paljon aikaa, koska siinä ei oikeastaan tapahtunut mitään kovin mielenkiintoista (paitsi ehkä tuo entvaimojen puutarhojen tuho), ja piti vain saada herrat siirtymään etelämmäs. En oikein tykännyt luvun rakenteesta, mutta en nyt sitten kuitenkaan jaksanut hioa sitä paremmaksi. Olisi ehkä voinut fokustaa vielä enemmän tuohon entvaimojen puutarhojen polttamiseen, koska se oli kuitenkin varsin tärkeä tapahtuma Keski-Maan historiassa. TSH:ssa sitä ei suoraan mainita, vaan lähinnä saattue vain ihmettelee Ruskeita Maita ohittaessaan että mitähän kamalaa täällä on joskus tapahtunut. Ja tietysti se arvoitus, että mihin entvaimot olivat kadonneet.

Mitä tuohon Isildurin näkyyn tulee, niin olihan minulla varmaan hieman mielessä se, kuinka Denethor katsoi palantíriiin ja kuvitteli näkevänsä Umbarin merirosvojen purjehtivan ylös Anduinia ja menetti toivonsa... Mutta tässä Isildurin tapauksessa kyse oli puhtaasti vahingosta, mikä johtui siitä, ettei Isildur ihan täysin hallitse palantírien käyttöä. Kuvittelen, että palantírien käyttö onnistuu parhaiten sellaisilta, jotka pystyvät keskittymään hyvin ja hallitsemaan omia ajatuksiaan, mutta nämä eivät ole Isildurin vahvimpia alueita. Mutta varsinaisesti palantíreja pystyi tässä vaiheessa käyttämään ihan ilman mitään riskejä, koska kaikki kivet olivat dúnedain-kuninkaiden hallussa. TSH:ssa ne olivat vaarallisia, koska yksi kivi (eli juuri tämä Ithilin kivi) oli Sauronin hallussa. (Tosin luulen, että Denny olisi nähnyt väärin ilman Saukin myötävaikutustakin, kun olihan ne Umbarin laivoja joilla Arska & co purjehti... että siinä mielessä riskejä on, jos ei katso tarpeeksi tarkkaan.)

Ja tuo lause minkä lainasit, tykkään siitä itsekin. Keksin sen vasta tehdessäni viime silausta tähän lukuun, ja tuntuukin että yleensä ne parhaat ideat tulee vasta sitten, kun on jo "valmista". Sen takia ei viitsisi koskaan luopua minkään muokkaamisesta...

Mutta mutta, nyt sitten se, mihin tässä on koko ajan tähdätty, eli siihen kauan odotettuun sotaan. :D




34. luku: Ensimmäinen monista

Dagorlad, Vuonna 3434 Toista Aikaa

Gil-galad näyttää muurahaiselta seisoessaan valtaisan rautaportin edessä. Hänen vierellään on Elrond, lippu kädessään, ja toisella puolella ihmisten kuningas Elendil. Heidän takanaan ovat Isildur, kääpiökuningas Dúrin, ja haltiakuninkaat Amdír ja Oropher.
"Mustan Maan Ruhtinas astukoon esiin!" he huutavat. "Olemme tulleet vaatimaan hyvitystä hänen pahoille teoilleen ja että hän lähtee Keski-Maasta ikuisiksi ajoiksi!"

Mitään ei tapahdu. Tummat pilvenlonkareet ovat peittäneet auringon, tummentaneet taivaan niin, että on hämärää kuin yöllä. Jossakin kaukana Tuomiovuoren huipulla salamoi. Kova tuuli nousee Mordorin maasta. Sitten äkkiä kajahtavat torvet ja rämähtävät rummut soimaan kukkuloilla portin molemmin puolin. Portin keskellä oleva ovi raottuu, ja yksi kerrallaan ne astuvat ulos, kuin varjot mustissa kaavuissaan, hirvittävien hevosten selässä. Ne kiertävät lähettiläät, asettuvat piiriksi heidän ympärilleen. Heidän johtajansa pysähtyy Gil-galadin ja Elendilin eteen ja katsoo heitä punaista tulta leiskuvilla silmillään.
"Houkat!" hän rääkäisee äänellä, joka on täynnä jäätä, ja se tunkeutuu tuulen myötä jokaisen luihin ja ytimiin. "Luuletteko pystyvänne uhmaamaan Pimeyden Herraa?"
Yhdeksän alkaa nauraa kirskuvaa nauruaan, joka saa osan kauempana seisovista sotilaista peittämään korvansa.

"Länsi on voittanut idän ennenkin", sanoo Gil-galad äänellä, joka on tyyni ja peloton. "Te tiedätte sen. Ja tekisitte viisaasti, jos nyt perääntyisitte ja veisitte mukananne armeijanne ja pyytäisitte Mustaa Herraanne antautumaan Lännen edessä."
"Pimeyden Herra ei pelkää muutamaa isottelevaa haltiaherraa eikä varsinkaan paria kiukuttelevaa ihmismiestä!" aave äyskäisee. "Tietäkää, että hän on jo pitkään seurannut teidän tekemisiänne Tornistaan, ja nauranut makeasti teidän hulluudellenne. Että voikin olla yksinkertaista pyyhkäistä teidät kaikki pois häntä häiritsemästä! Tulette tänne omin jaloin ja tarjoudutte kuolemaan vapaaehtoisesti täällä hänen omalla portillaan. Mutta, koska Pimeyden Herra on armelias, hän antaa teille mahdollisuuden pelastaa henkiriepunne, kunhan vain suostutte muutamiin kohtuullisiin ehtoihin."
"Ja mitä ehtoja hän mahtaa asettaa?" kysyy Elendil.
Aaveiden herra kääntää punaisen katseensa ihmisten kuninkaaseen. "Ensinnäkin teidän on vannottava vala, ettei kansanne enää koskaan käy sotaan Pimeyden Herraa vastaan. Toiseksi kaikki maat Anduinin itäpuolella ovat siirtyvä Pimeyden Herran hallintaan ikuisiksi ajoiksi. Ja mitä länsipuolisiin alueisiin tulee, ne ovat oleva veronalaisia Pimeyden Herralle. Lisäksi seuraavat linnat ja varustukset on luovutettava Pimeyden Herralle, jotta hän voi antaa ne asunnoiksi uskollisille palvelijoilleen: Minas Ithil, Minas Anor, Osgiliath, Orthanc, Annúminas, Amon Sûl ja Fornost."

Isildur on kuunnellut keskustelua kasvavan raivon vallassa. "Te ette saa niistä yhtäkään!" hän huudahtaa samalla kun astuu isänsä rinnalle.
"Emmekö?" aave nauraa. "Kuka meitä estää? Sinäkö? Mutta emmekö jo valloittaneet yhden sinun pikku linnakkeistasi? Se oli aivan liian valkoinen, mutta muuten sangen miellyttävä asumus. Muutostöiden jälkeen sopiva kenelle tahansa meistä."
"Menkää kertomaan Mustalle Herrallenne, että me emme suostu hänen ehtoihinsa!" tokaisee Elendil, ja muut vahvistavat hänen sanansa.
Aave katsoo heitä vuoronperään kylmää raivoa huokuen. "Valitsette siis mieluummin kuoleman! Saamanne pitää!"

Ja samassa aaveet ovat tiessään, kuin äkillinen myrskypuhuri olisi vienyt heidät mennessään. Torvet pärähtävät soimaan toistamiseen, ja Musta Portti alkaa avautua hitaasti, suuren jyrinän ja räminän saattelemana. He näkevät nyt, että Sauron ei tyydy Portin puolustamiseen, vaan hän aikoo hyökätä, työntää liittolaiset pois kynnykseltään. Hän tuntee oman voimansa, ja tietää että tämä on taistelu, jota hän ei voi hävitä, mutta mitä nopeammin hän saisi vastustajansa surmattua, sitä suloisemmalta voitto tuntuisi. Jokainen Portin edustalla seisova haltia tai ihminen vetää miekkansa esiin, ja ilman että kenenkään heistä tarvitsee huutaa käskyä ääneen, ryhmittyvät sotilaat heidän taakseen. Yksi yli-innokas vuorilla partioiva örkki ampuu heitä kohti, mutta nuoli putoaa tomuun kauas heidän eteensä.

Ja sitten Portti on kokonaan auki, ja he näkevät edessään suuren joukon mustapukuisia hahmoja, niin örkkejä kuin ihmisiäkin. Jossakin kaukana aaveiden johtaja rääkäisee, torvet soivat kolmannen kerran, ja Vihollisen joukot lähtevät etenemään tasatahtia marssien kuin jokin maailman pahuudesta voimansa ammentava mylly, jonka tehtävänä on jauhaa uskosta ja toivosta tuskaa ja murhetta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Mutta ennen kuin pelko ehtii lamaannuttaa Liiton sotilaat, ilman täyttävät haltioiden hopeatorvien heleät mutta uhmakkaat sävelet.

Isildur katsoo taakseen ja näkee, että lännen armeijat ovat järjestyneet juuri kuin he ennalta sopivat: ihmiset ja kääpiöt portista katsoen oikealla, haltiat vasemmalla, hevosmiehet eturintamassa, jousimiehet taaempana, ja heidän takanaan kaikki jalkamiehet. Jossakin siellä ovat myös Elendur, Aratan ja Ciryon komentamassa omia komppanioitaan. Mutta missä on Anárion? Veli ei ole saapunut, ja siksi heitä on vähemmän, paljon vähemmän kuin he olivat suunnitelleet. Pelko ja jännitys melkein salpaavat Isildurin hengen, kun hän kääntyy taas seuraamaan mustien joukkojen lähestymistä. Mitään tämänkaltaista hän ei ole koskaan kokenut. Minas Ithilissä muuri erotti hänet Vihollisesta, mutta täällä hänen on otettava isku vastaan vain miekka ja kilpi suojanaan. Gil-galadin kädessä hohtaa Aeglos, valmiina iskuun, mutta hän ei ole antanut hyökkäyskäskyä.
"Mitä me odotamme?" kysyy Oropher, joka on siirtynyt Gil-galadin viereen. "Annammeko niiden jyrätä meidät?"
"Pysyttelemme nuolenkantaman päässä noista vuorista", vastaa Gil-galad. "Malta Oropher!"
"Minä olen marssinut tänne johtaen omaa armeijaani, enkä minä ole kenenkään käskyvallan alainen. Nuo vuorilla istuvat örkit eivät ole meille uhka, toisin kuin nuo, jotka marssivat meitä kohti."

Ja äkkiä salohaltioiden kuningas kääntyy ja kutsuu Thranduilin ja muut ylimmät päällikkönsä lähemmäs. "Annammeko vihollisen tulla ja jyrätä meidät?" hän huutaa heille. "Meidän on iskettävä nyt, kun Portti on auki, ja raivattava tiemme Mordoriin väkipakolla! Vai luuletteko että Sauron jättää portit auki sittenkin, kun on saanut armeijansa ulos? Ei, hän päästää ulos vain sen verran, kuin arvioi tarvitsevansa, ja sulkee sitten Portin. Nyt on meidän ainoa tilaisuutemme!"
Gil-galad puuttuu keskusteluun. "Sinä tiedät, Oropher, että taistelua Portista ei voiteta yhdessä päivässä. Jos nyt ryntäämme portista sisään, se suljetaan takanamme ja olemme loukussa, miljoona örkkiä ja muuta vihollisen palvelijaa ympärillämme."
"Mutta meillä ei ole sellaista muurinmurtajaa, joka tuon Portin rikkoisi. Meidän on saatava se hallintaamme nyt heti ja työnnettävä vihollinen syvemmälle Udûniin. Muuta keinoa ei ole!"
Ja ennen kuin kukaan ehtii estää häntä, Oropher huutaa hyökkäyskäskyn, ja syöksyy kohti Mordorin joukkoja soturinsa kannoillaan. Lórienin kuningas Amdír seuraa ystäväänsä joukkoineen. Hetken näyttää siltä, kuin Gil-galad, Elrond ja Círdan olisivat jähmettyneet paikoilleen, tyrmistyneinä siitä, että Oropher uhmasi Gil-galadia, mutta se hetki menee ohi, eikä Gil-galad vieläkään anna hyökkäyskäskyä. He katsovat, kuinka salohaltioiden ohuet miekat iskeytyvät yhteen örkkien ja villi-ihmisten kirveiden ja käyrien sapeleiden kanssa.

Vasta sitten Gil-galad määrää ratsumiehet Oropherin avuksi. Ratsastajat kaartavat ohi päälliköiden, ja syöksyvät vihollismereen keihäiden kärjet välkehtien. Mutta sormusaaveet ovat valmiina omine ratsuineen, ja vaikka heitä on vain yhdeksän, on heidän voimansa sellainen, että se saa uljaimmatkin haltiaratsut nousemaan takajaloilleen, pudottamaan ratsastajansa ja pakenemaan täyttä laukkaa mikä mihinkin suuntaan.

Viimein Gil-galad huutaa etenemiskäskyn, jonka Elendil toistaa. Isildur vaihtaa nopean, huolestuneen katseen isänsä kanssa. Hän ei saata uskoa, että hetki on viimein tullut. Hän ei tunne olevansa valmis.
"Sinä tiedät mitä tehdä", Elendil toteaa, mutta hänenkin kasvoiltaan paistaa ahdistus, jollaista Isildur ei ole niillä koskaan nähnyt.
Sitten he lähtevät juoksuun kohti Porttia, kentälle, joka pöllyää harmaata tuhkaa sotureiden askelten alla.

Isildur syöksyy eteenpäin, jättää pelkonsa taka-alalle, sillä sille ei ole nyt aikaa. Hän on tappanut ennenkin, ja tietää ettei örkeistä ole vastusta hänen miekalleen. Hän iskee sillä oikealle, vasemmalle, eikä laske olentoja, jotka kaatuvat sen voimasta, ei katso ovatko ne örkkejä, villi-ihmisiä, kirvestä kantavia itäläisiä vai käyräsapeleita heiluttelevia eteläisiä, sillä hänelle ne kaikki ovat samoja: vihollisia, jotka on surmattava tai tultava niiden surmaamaksi. Vain sen hän huomaa, ettei joukossa ole ketään hänenkaltaistaan, sellaista joka kerran oli númenorilainen. Sauron ehkä säästää heitä myöhempää varten, sillä he ovat parempia taistelijoita kuin alemmat ihmiset tai örkit, ja siksi vaikeammin korvattavissa.

Taistelu aaltoilee levottomana edestakaisin, kuin pieni järvi myrskyn kourissa, välillä kohti Morannonia, välillä kohti pohjoisen erämaata. Jokaisen surmatun örkin tai villin korvaa uusi samanlainen, ja heitä vyöryy raukeamattomana aaltona avonaisesta Portista, eivätkä liittoutuneet pääse raivaamaan tietään Portille, eikä se olisi viisastakaan, sillä heitä on liian vähän ja he joutuisivat nopeasti piiritetyiksi. Sauronin sotilaita on kentällä ainakin kolminkertainen määrä Liiton sotilaisiin nähden, mutta Portin toisella puolella odottaa vielä monin verroin enemmän. Isildur ei pelkää ylivoimaa, hän ollut altavastaajana ennenkin. Ensimmäisen miekkataistelunsa hän kävi yksin neljää miestä vastaan, keskellä Armenelosin yötä, ja selvisi siitä hengissä, juuri ja juuri. Hän tappoi ensimmäisen kerran jo silloin, tahtomattaan, eikä hän koskaan unohtaisi sen nuorukaisen kasvoja, niiden yllättynyttä ja epäuskoista ilmettä sillä hetkellä, kun tämä tajusi kuolevansa.

Ei kestä kauaakaan, kun ennalta suunnitellut muodostelmat hajoavat, ja kukin näyttää taistelevan omaa taisteluaan, oman henkensä puolesta. Isildurin sydän palaa vihasta, ja se on ainoa voima, joka häntä ajaa eteenpäin. Hän kuulee huutavansa käskyjä miehilleen, käskee heitä tappamaan, pyytää heitä jakamaan vihansa. Hän janoaa kostoa kaikkea hänen itsensä ja hänen kansansa kokemaa vääryyttä kohtaan, sillä Sauron on kaiken pahan alku ja juuri, ja siksi Sauronin ja kaikkien hänen palvelijoidensa on kuoltava. Viholliset ovat kasvottomia, ilmeettömiä, sydämettömiä olentoja, ja siksi ei ole väärin tappaa heitä.

Sitten Isildur ei näe enää yhtään örkkiä, itäläistä tai villi-ihmistä ympärillään. Ne ovat kaiketi joko kuolleet tai paenneet hänen raivonsa edessä. Hän katsoo ympärilleen, kun outo, levoton hiljaisuus laskeutuu taistelukentälle. Lähettyvillä harhailee eksyneen näköisiä sotilaita kypärissään ja sotisovissaan, jotka vielä muutama tunti sitten kiilsivät uutuuttaan, mutta ovat nyt kolhuilla ja mustan ja punaisen veren tahrimia. Väsynyt, kumarainen hahmo tulee Isildurin luo ja laskee kätensä hänen hartialleen.
"Atarinya, vihollinen näyttää hetkeksi vetäytyneen. Meidän on aika levätä."
Pimeässä on vaikea hahmottaa ajan kulua, mutta jossakin kaukana, lännen taivaan pohjukassa häilyy oranssinpunainen kajo. He ovat taistelleet koko päivän. Isildurin on vaikea uskoa sitä, mutta hänen ruumiinsa kuolemanväsynyt ja kaikkialta kipeä. "Senya, oletko sinä kunnossa?" hän kysyy.
"Olen. Tai ainakin luulen niin."
"Ciryon ja Aratan?"
"He ovat jo leirissä."
"Entä Ohtar?"
"Hän on kunnossa. Hän jäi vartioimaan leiriä, niin kuin aamulla määräsit. Etkö muista?"
"Muistan tuskin omaa nimeäni."

He astelevat hitaasti kohti leiriä, joka on lännempänä, lähempänä Emyn Muilia ja karuja niittyjä, joilla kasvaa kituliasta ruohoa. Jostakin idempää kuuluu vielä taistelun ääniä, miekkojen kalahduksia ja miesten äännähdyksiä. Vihollinen ei ole vetänyt kaikkia sotilaitaan pois kentältä.
"Sauron on sulkenut Portin", Elendur kertoo. "Mutta hän vain valmistautuu hetken aikaa seuraavaa iskua varten. Hän lähettää uuden joukon kimppuumme vielä tämän yön aikana, niin luulen."
"Montako kaatunutta?"
"En tiedä, enkä halua ajatella sitä nyt."
He ohittavat kävellessään useita ruumiita, ja monet niistä näyttävät salohaltioilta, mutta Isildur ei tohdi katsoa tarkemmin. Muutamia ihmisiä ja haltioita kiertää kuolleiden lomassa, nostaa heitä paareille, ja kantaa heidät hiljaa pois kohti lännessä olevaa suurta niittyä. Siellä maa on pehmeää, koska se on lähellä suota, ja sinne he ovat päättäneet haudata kaatuneensa.

Leirissä palavat monet nuotiot ja ilmassa leijuu ruoan tuoksu. Ohtar kiirehtii auttamaan varusteet pois isäntänsä yltä. Isildurin teltassa on vadillinen pesuvettä, ja hän pesee nopeasti örkinveren käsistään ja kasvoiltaan ennen ruokailua. Sitten hän menee suuren nuotion ääreen, jossa hänen isänsä ja nuoremmat poikansa jo istuvat.
"Hyvää työtä", Elendil toteaa huomatessaan hänet. "Tosin seuraavalla kerran toivon, että sanot minulle jotain ennen kuin otat dúnedainin johtaaksesi."
"Minä... en luultavasti tehnyt sitä tarkoituksella", Isildur mutisee istuutuessaan isänsä viereen. Hänen muistikuvansa päivän tapahtumista ovat sumeita ja hajanaisia.
"Kaikki lähtivät seuraamaan sinua", Elendil jatkaa. "Enkä minä paheksu sitä. Oli viisasta lähteä piirittämään sitä örkkijoukkoa, vaikka se näyttikin suurelta. Mutta sinä onnistuit, ja luulen, että juuri se lopulta käänsi tämän ensimmäisen taistelun meidän eduksemme. Sauron joutui vetämään henkiin jääneet palvelijansa Portin taakse miettiäkseen seuraavaa iskuaan."

Isildur tuijottaa ilmeettömänä edessään loimuavaa nuotiota. "Eikö Anárionista ole vieläkään kuulunut mitään?"
"Hänen armeijaansa ei ole näkynyt. Luulen, että Sauron on järjestänyt väijytyksen, mikä on hidastanut Anárionin etenemistä. Muuta selitystä tuskin voi olla. Mutta minä uskon, että Anárion on kunnossa, ja että hän saapuu tänne pian. Älä ole huolissasi hänestä."
"Kunpa voisinkin olla huolehtimatta."
He ovat kaikki hetken hiljaa ja keskittyvät odottamaan illallisen valmistumista. Sitten Elendil puhuu uudelleen.
"Oropher on kuollut."
Isildur huokaa, pudistaa päätään. "Suuri menetys heti ensimmäisenä päivänä. Mutta kenties se oli odotettavissa. Hänen olisi pitänyt malttaa ja totella Gil-galadin käskyä. Me sovimme, ettemme pyri valloittamaan Porttia ennen kuin Vihollinen on kärsinyt riittävän suuret tappiot, mutta hän ei kuunnellut meitä. Ehkä meidän olisi pitänyt kertoa palantírista, vakuuttaa hänet siitä, että meillä on keinomme tarkkailla Vihollisen sotilaiden määrää. Entä Thranduil? Amdír?"
"He elävät vielä", sanoo Elendil.

Isildurin koko ruumista kolottaa ja väsymys painaa hänen raajojaan. Samoin on varmasti muidenkin laita. Hän katsoo jokaista poikaansa vuoron perään, kysyy muutamia yhdentekeviä kysymyksiä vain varmistaakseen, että he ovat jokseenkin kunnossa mieleltään ja ruumiiltaan. Ciryonia hän katsoo pitkään; poika näyttää äkkiä vieraalta hänen silmissään. Mitä on tapahtunut sille hennolle ja huolitellulle nuorukaiselle, joka vietti päivänsä rakkaudesta haaveksien ja runoja sepittäen? Isildur näkee edessään vahvan ja leveäharteisen soturin, joka vähät piittaa naarmusta poskessaan tai sekaisin olevasta tukastaan, sillä on tärkeämpää syödä ja levätä, jotta on huomenna valmis uuteen koitokseen.

Ylpeyden sijaan Isildur tuntee surua poikansa muutoksesta. Hän olisi voinut antaa pojan kirjoittaa runojaan. Hän olisi voinut jättää tämän Rivendelliin, Marillën ja Valandilin turvaksi, ja jos kaikkein pahin tapahtuisi, dúnedainin tulevaksi valtiaaksi. Mutta ei, hän oli nähnyt pojan herkkyyden heikkoutena, jonakin minkä kova käsi voisi koulia pois. Ja sen hän oli tehnyt. Hän oli toivonut, että pojasta tulisi vahva ja rohkea, paranneltu versio Isildurista itsestään, sellainen, joka näyttäisi hyvältä seisoessaan isänsä rinnalla tärkeissä tilaisuuksissa ja jonka olemassaolosta Isilduria tultaisiin onnittelemaan. Ei hän poikaa sotaan ollut halunnut, ei keskelle tätä kaikkea hävitystä ja kuolemaa.

Isildur tuijottaa ruokakulhoaan, joka on täynnä höyryävän kuumaa lihamuhennosta. Hän on nälkäinen, mutta ajatuskin syömisestä kouristaa hänen vatsaansa. Hän laskee kulhon maahan ja tuijottaa tyhjiä käsiään.
"Olosi kohenee, kun olet syönyt", Elendil toteaa hänelle.
Isildur katsoo isäänsä. "En haluaisi poikieni joutuvan kokemaan tätä kaikkea", hän toteaa hiljaa.
Elendil huokaa ja hymyilee surumielisesti. "En minäkään."

Elendur ilmoittaa menevänsä haltioiden leiriin syömään. Isildur ei ryhdy estelemään, sillä hän aikoo mennä itsekin käymään Thranduilin luona hieman myöhemmin. Hän ottaa ruokakulhonsa ja pakottaa itsensä nielemään lusikallisen.

"Elendur? Joko Thranduil on antanut sinun maistaa lembasiaan?" Aratan virnistää veljen noustessa paikaltaan. Elendur ei vastaa mutta tönäisee Aratania, eikä kovin kevyesti, mennessään tästä ohi. "Ilmeisesti ei", Aratan toteaa, ja aseenkantajat rähähtävät nauruun.
Vitsailu ei sovi tilanteeseen, mutta Isildur on liian uuvuksissa moittiakseen Aratania. On sitä paitsi hyvä nähdä, että Aratan on yhä oma itsensä.

Valon kajastus lännessä himmenee, ja mustuus valtaa tienoon. Leiriin sytytetään lisää tulia, ja useampia sotilaita jalkautuu vartioon. Elendil sanoo, että Isildurin ja poikien on parasta mennä lepäämään seuraavaa iskua varten, mutta syöminen on piristänyt Isilduria, ja hän suuntaa haltioiden leiriin. Hän tietää, ettei ole mitään, mitä hän voisi sanoa Thranduilin lohduksi, mutta ainakin hän voisi käydä esittämässä osanottonsa.

Thranduil istuu hieman syrjemmässä muista, juuri nuotion valopiirin ulkopuolella, ja Elendur on hänen vierellään.
"Me kostamme vielä isäsi", Isildur toteaa Suuren Vihermetsän uudelle valtiaalle. "Onko mitään mitä voisin tehdä hyväksesi?"
Thranduil nostaa katseensa. Hän näyttää väsyneeltä ja jollakin tavalla vanhemmalta kuin ennen, vaikka hänen kasvonsa eivät olekaan muuttuneet. "En osannut odottaa tätä", hän sanoo. "Vaikka kenties minun olisi pitänyt. Isäni oli käymässä kärsimättömäksi. Hänellä oli tapana matkustaa Amon Lancille, josta hän katseli kohti etelää, näki tai oli näkevinään siellä punaisen loimun jo silloin kun useimmat meistä vielä luulivat Sauronin jääneen aaltoihin. Sodan kuvat virisivät hänen mielessään jo silloin. Siitä tuli hänelle pakkomielle."
"Ja olisiko auttanut, vaikka olisit aavistanut isäsi kohtalon?"
"Ei. Hän ei olisi kuunnellut minun eikä kenenkään muunkaan neuvoa", Thranduil huokaa.

He ovat hetken hiljaa, kuunnellen leirin öistä elämää, mutta valtavasta koostaan huolimatta siitä lähtee ääntä tuskin enempää kuin tuulesta, kun se tuivertaa kitukasvuisten pensaiden lehdissä ja kuivuneissa ruohonkorsissa.

"Hän on nyt mennyt eteenpäin ja jättänyt taakkansa minun kannettavakseni", toteaa Thranduil lopulta. "Te kaksi, tuletteko ja autatteko minua hautamaan hänen ruumiinsa?"
"Nytkö?" Isildur sanoo. "Kenties meillä olisi myöhemmin enemmän aikaa hautajaisten järjestämiseen."
"Tuskin se vaati erityisiä järjestelyjä. Hän itse on jo muualla, ja hänelle varmasti riittää se, että kohtelemme hänen taakseen jättämäänsä ruumista kunnioittavasti ja viemme sen pois näkyvistä niin kuin tapana on."
"Mutta varmasti ainakin Gil-galad pitäisi kutsua paikalle lausumaan muutamia sanoja hänen muistolleen."
"Miksi? Isäni ei pitänyt hänestä."
"Mutta Gil-galad on korkea-arvoisin haltioista, ja ainakin meidän dúnedainin keskuudessa on tapana, että kansamme korkea-arvoisin, tai hänen edustajansa, on läsnä hautajaisissa ja siunaa vainajan haudan lepoon."

Isildur on hoitanut itsekin näitä tehtäviä useita kertoja sen jälkeen, kun he saapuivat Keski-Maahan. Kuninkaana hänellä on oikeus kutsua Eru todistajaksi ja pyytää, että tämä ottaisi vainajan hengen vastaan. Täällä taistelukentällä hänellä ja Elendilillä ei ole aikaa siunata jokaista kaatunutta erikseen, mutta kenties sopivan hetken tullessa he menisivät ja lausuisivat joitakin sanoja yhteisesti kaatuneiden muistoksi. Eru varmasti ymmärtäisi, eikä antaisi sen vaikuttaa henkien matkaan.

"No, isäni on mennyt Mandosin Saleihin, joten en ymmärrä, miksi meidän pitäisi 'siunata hänet haudan lepoon'", Thranduil toteaa. "Mutta käyn kutsumassa Amdírin ja Amrothin paikalle, sillä isäni piti heistä. He haluavat ehkä katsoa hänen ruumistaan vielä kerran."

Hieman myöhemmin he kantavat Oropherin kevyillä paareilla niitylle, jonne kuolleet haudataan. Dúnedainin keskuudessa vainajat haudataan yleensä korkeille paikoille, kukkuloiden laelle tai edes mäen rinteeseen, mutta Emyn Muilin rinteet ovat liian kaukana, eivätkä ne muutenkaan olisi riittävän kauniit ja soveliaat, joten kaikkien on tyydyttävä niittyyn. Isildur ei pidä siitä. Hänestä on luonnotonta haudata niin monta ihmistä ja haltiaa yhteen ja samaan paikkaan. Millainen tästä niitystä tulisi sitten, kun vuodet olisivat vieneet sodan muiston mennessään? Kukkisiko alfirin tällaisessa paikassa, vai muuttuisiko niitty karuksi ja kuolleeksi niin kuin maa Mordorin portin edustalla, jota taitavinkaan puutarhuri ei milloinkaan saisi heräämään eloon?

Thranduil ei näytä pitävän asiaa tärkeänä. Soihtujen valossa he löytävät paikan, jossa kasvaa matalia pensaita, ja he kaivavat matalan haudan niiden keskelle.
"Näiden pensaiden perusteella sinun on helppo löytää hauta, kun haluat käydä muistamassa isääsi", Isildur sanoo.
"Muistan hänet ilman hautaakin. Tuskin käyn tällä paikalla enää, ellen sitten kaadu itse, ja te päätätte haudata minutkin tähän", Thranduil toteaa. "Mutta sittenkin täällä olisi vain minun ruumiini."

Isildur katsoo hetken kuollutta haltiakuningasta. Tämän vartalossa on monia haavoja, kaksi niistä nuolen jättämiä. Haltiat kestävät paljon, ja paranevat haavoista, jotka ihmisille ovat kuolemaksi, mutta Oropher sai niitä liian monta. Isildur arvaa, ettei kuolema tullut nopeasti. Hän miettii, oliko Thranduil isänsä vierellä tämän tehdessä kuolemaa, ja ehtivätkö he puhua, mutta hän ei tohdi kysyä asiasta.

Isildur neuvoo, että Oropher pitäisi haudata miekkansa kanssa, ellei sitten Oropherin toiveena ollut jättää miekka Thranduilille. Tämän haltia kieltää, ja he asettavat Oropherin pitkän miekan hänen rintansa päälle. He täyttävät haudan ääneti ja seisovat sitten hetken hiljaa matalan kumpareen ympärillä. Kukaan haltioista ei tahdo lausua sanoja Oropherin muistoksi. Sitten he palaavat leiriin. Isildur on surullinen ja ymmällään, sillä nämä eivät olleet kuninkaan arvon mukaiset maahanpanijaiset, mutta Elendur vakuuttaa, että he ovat tehneet juuri niin kuin Thranduil toivoi, ja samaa varmasti olisi toivonut Oropherkin. Haltiat eivät jätä Ardaa niin kuin ihmiset, ja jos he kuolevat, he saattavat vielä saada ruumiinsa takaisin ja jatkaa elämäänsä Amanissa. Kuolema ei ole heille yhtä lopullinen kuin ihmisille.

Isildur katsoo Elenduria, edelleen huolissaan. Tämä puhuu ääneen asioista, joista ihmisten ei kuuluisi tietää tai joista heidän ainakin tulisi vaieta. Elendur on viettänyt liikaa aikaa haltioiden kanssa, ja siinä piilee vaara. Hän pysäyttää pojan ennen kuin tämä menee telttaansa, ja varoittaa tätä haikailemasta itselleen samanlaista kestävyyttä ja kuolemattomuutta kuin haltioilla on. Mutta Elendur pudistaa päätään isänsä varoituksille ja pyytää tätä olemaan huolehtimatta. Hän vakuuttaa, ettei kadehdi haltioita, sillä hänellä ei ole siihen mitään syytä. Isildur on liian väsynyt ryhtyäkseen vakavaan keskusteluun, joten hän tyytyy pojan sanoihin ja kehottaa tätä nukkumaan niin hyvin, kuin tämä tällaisessa paikassa pystyy. Jos hän saisi elää, hän puhuisi Elendurin kanssa myöhemmin uudestaan.
Humor-ficcaaja 2007 ja 2009, Draama-ficcaaja 2010
Nerwen
Pikku Eskapisti
Viestit: 1506
Liittynyt: To Touko 18, 2006 6:12 pm
Paikkakunta: Pieni kylä Rohanissa

Re: Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 34. luku 11.10.2015

Viesti Kirjoittaja Nerwen »

Vau.

En oikein taaskaan tiedä mitä sanoa, muuta kuin että tämä luku oli ihan käsittämättömän upea kokonaisuus alusta loppuun. Minä imeydyin tekstiin mukaan ensi lauseesta alkaen (joka muuten oli jotenkin tosi hieno, kuvasit muurin suuruutta kuvaamalla Gil-galadin pienuutta siihen verrattuna!), enkä sitten tajunnut mistään muusta kuin tästä tarinasta yhtään mitään ennen kuin olin lukenut koko luvun ja jäljellä oli jotenkin raskas ja väsynyt olo.

Tunnelma tässä on käsinkosketeltava, ahdistava, raskas ja pimeä. Pidän siitä, miten kuvaat taistelua, enemmänkin sitä henkistä kuin fyysistä puolta. Se sopii tämänlaiseen tekstiin ja tähän maailmaan, ettei taistelun gorepuoli nouse esiin juurikaan. Johonkin sellainenkin sopii, mutta minulle Tolkienin maailma on puhdas, tiedätkö, niin kuin siellä veri ja hiki olisivat jotenkin vähemmän todellisia. Yleensä kaipaan teksteiltä todentuntuisuutta ja niitä elämän rumia ja ällöttäviäkin puolia, mutta Tolkienin Keski-Maa ei sitä kaipaa yhtään. Siis tämä oli juuri sellaista kuin sen pitikin olla.

Minulla on nyt vähän samanlainen olo kuin Isildurilla. En ihan tarkkaan muista, mitä luin, mutta tiedän, että vaikutuin ja elin mukana ja nyt on jotenkin tukahtunut fiilis. Tämä kommentti on nyt kyllä varmaan surkein, minkä olen pitkään aikaan jättänyt mihinkään, mutta... Minä olen edelleen puoliksi tuolla kentällä Portin edessä enkä osaa sanoa mitään kunnollista.

Sen verran osaan sanoa vielä, että en tainnut tietää Oropherin kaatuneen tuolla. Ja edelliseen kommenttiini viitaten, en muistanut sitäkään, että Sauron sai tuon palatírin itselleen vasta myöhemmin. Hups. Noh, ei kai sitä kaikkea voi muistaa...
The Lord of the Rings
is one of those things:
if you like you do:
if you don't, then you boo!


~ J.R.R. Tolkien

Vuoden romance-ficcaaja 2007-2010, Vuoden ficcaaja 2014
Vastaa Viestiin