Kuun Tornin kuningas (PG-13/R), 54. luku 1.5.2016, VALMIS
Lähetetty: Su Elo 03, 2014 9:07 pm
Title: Kuun Tornin kuningas
Author: Mithrellas
Rating: PG-13/R
Genre: drama/romance
Disclaimer: Maailma kuuluu Tolkienille, enkä tavoittele tällä kertomuksella taloudellista hyötyä
Summary: Kauan kauan sitten, Elendil ja hänen poikansa Isildur ja Anárion purjehtivat Keski-Maahan, pois aaltojen alle jääneestä Númenorista. He olivat menettäneet kotinsa, mutta jotain hyvääkin oli tapahtunut: Númenorin tuhoa edesauttanut Sauron oli myös jäänyt aaltoihin. He perustivat Keski-Maahan Arnorin ja Gondorin valtakunnat, ja hallitsivat niitä kuninkaina monta vuosikymmentä rauhan vallitessa maassa. Mutta lopulta he joutuvat kuitenkin huomaamaan, että varjo nousee taas Mordorin maasta, ja on tullut aika ihmisten ja haltioiden yhdistää vielä kerran voimansa pahaa vastaan. Tapahtumat kerrotaan pääosin Isildurin sekä hänen vaimonsa ja poikiensa näkökulmasta. Tärkeimmissä sivuosissa mm. Elendil, Anárion, Elrond, Thranduil ja Gil-galad.
A/N: Olen työstänyt tätä ficciä koko tämän vuoden, eikä tämä vieläkään ole valmis, mutta tuntuu että on jo aika postata ensimmäinen luku. Tämä on siis eräänlainen esihistoria TSH:lle, ja painottuu Aragornin esi-isän Isildurin vaiheiden kuvaamiseen. Olen yrittänyt noudattaa tässä mahdollisimman tarkoin Tolkienin kirjoituksia, mutta olen tietysti joutunut myös keksimään paljon itse. Koska aihe on varmaan useimmille aika vieras, voi olla vaikea tunnistaa, mikä on Tolkienin kynästä ja mikä itse keksimääni, mutta toivon ettei se häiritse liikaa lukukokemusta. Minulta voi myös aina kysyä, jos jokin kohta epäilyttää tai ihmetyttää.
Kaikenlainen palaute on tervetullutta.
Kuun Tornin kuningas
Mitä toivat maasta uponneesta
yli aaltojen mukanaan
mahtavat laivat ja kuninkaat,
kolme kolmea luvultaan?
Seitsemän tähteä, seitsemän kiveä,
puun yhden valkean vaan.
(Gandalf, TSH, luvussa "Palantír")
Ensimmäinen luku: Kuun palvelija
Ithilien, vuonna 3399 Toista Aikaa
Kun kuningas ensikertaa kulki tässä vuoripurojen halkomassa maassa, hän eksyi polulta ja joutui yön yllättämäksi. Saniaisten keskellä kompuroidessaan hän näki, kuinka idästä vuorten takaa nousi suuri, kirkas kuu. Se hymyili hänelle hopeista hymyään, ja kietoi saarnet ja sypressit, kanervat ja kellokukat sinervään huntuun. Metsäpuroissa pärskähtelevät pisarat välkkyivät timanttien lailla, ja polku – se himersi aluskasvillisuuden lomassa vaaleana kuin tähtisumusta kudottu vyö.
Hän vietti koko yön katsellen ja kierrellen maata, ja ymmärsi että oli löytänyt Kuun Maan, ja oli hänen, Kuun Palvelijan, tehtävä pitää siitä huolta. Hän antoi maalle nimeksi Ithilien ja rakensi sinne kodin itselleen ja perheelleen.
Monta vuosikymmentä myöhemmin kuu nousee yhtä kirkkaana kuin sinä ensimmäisenä yönä. Ephel Dúathin kupeeseen rakennettu Valkoinen Torni tervehtii sitä hopeisin välkähdyksin. Ehkä jokin yön vaeltaja vuorten toisella puolen katsahtaa juuri sillä hetkellä länteen, näkee tornin säihkyvän uhmakkaana kahden synkän rinteen välissä, ja kyyristyy pelon vallassa piikkipensaan alle.
Monet arvelevat, että kuningas rakennutti linnan niin lähelle Mustaa Maata, jotta voisi kiivetä torniin ja seistä siellä tarkkailemassa itää ja hirvittävää Barad-dûria päivästä toiseen, hautoen kostoa niitä Sauron Petturin palvelijoita kohtaan, jotka vielä lymyilevät varjojen saartamassa maassa. Totuus on kuitenkin toinen. Nousevan Kuun Torni rakennettiin Imlad Ithiliin vartioimaan kahden vuoren välistä solaa, Cirith Dúathia. Kaunis ei ole näkymä, joka tornin huipulta itään päin avautuu, mutta harvoin kuningas siihen suuntaan katsookaan. Hän vain haluaa kaikkien vastustajiensa näkevän, ettei hän pelkää.
Tänä yönä kuningas ei nuku. Hän käy pitkäkseen Ithilduinin varteen, kuun valossa terälehtensä avaavien valkeiden kukkien keskelle, ja katselee tummaa taivasta, joka pilkottaa laakeripuiden latvojen välistä. Metsä kasvaa ja kukoistaa, vaikka syys on pitkällä, sillä etelästä puhaltavat lempeät merituulet lämmittävät maata ympäri vuoden. Isildur ei ole väsynyt, vaikka hänellä on kaikki syy olla. Viimeiset päivät ovat olleet täynnä tehtäviä, ja huominen on vielä tärkeämpi. Vieraat saapuisivat, ja kaikki pitäisi saada järjestykseen ylihuomista varten.
Satakieli laulaa ja lirkuttaa touhukkaasti ja joki pauhaa ja solisee yhtä vilkkaana kuin päiväsaikaan. Luontokaan ei nuku öisin. Miksi kuninkaan pitäisi, kun ei ole edes pimeää?
Lopulta mies nousee ja jatkaa öistä kierrostaan. Hän ei kohtaa ketään. Tiet Minas Ithilin valkeiden muurien ulkopuolella ovat matkalaisista autiot. Ei hän odotakaan Elendilin saapuvan yöllä, mutta hän tietää, ettei tämä ole enää kaukana. Hetken hän leikkii ajatuksella, että lähtee heitä vastaan, mutta torjuu sen saman tien. Isä ei ihmettelisi, mutta on tärkeää säilyttää arvokkuus hänen seurueensa silmissä.
Isildur on pukeutunut tavanomaiseen valepukuunsa: metsämiehen vihreään ja ruskeaan asuun, jossa on hupullinen viitta. Sen turvin hän saattaa liikkua lähes tunnistamattomana, näkymättömänä hahmona oksien alla, tai kaduilla kansalaisena muiden joukossa, joskin hän käyttää asua vain kun haluaa omaa rauhaa – ei vakoillakseen kansaansa. Sillä toisinaan kuningas kaipaa aikoja, jolloin hän oli vapaa kulkemaan, huoleton nuorukainen, jonka päivät täyttyivät uinti- ja ratsastuskilpailuista, laivoista ja purjehtimisesta, jousiammunnasta ja pitkistä vaelluksista maaseudulle, ja ainoa huolenaihe oli se, palauttaisiko ohi kulkenut kaunis neito sen hymyn, jonka hän oli juuri tälle suonut. Mutta niistä ajoista on kauan, ja ne kestivät vain lyhyen hetken, mutta aina kun kuningas ajattelee Maata Aaltojen Alla, hän muistaa ensimmäisenä nuoruuden aurinkoiset päivät, jotka vaihtuivat pimeyteen ja murheeseen aivan liian nopeasti.
Hän astelee pitkin joen varteen rakennettua Ithilin tietä, joka kulkee kahden vuoren välisessä laaksossa. Laakson päässä on sola, joka vie Mordorin maahan, mutta se on tukittu korkealla muurilla, ja sen harjalla kulkevat sotilaat vartiossa yötä päivää.
Mordorista tulee kuitenkin toinenkin väylä: jyrkkä ja vaarallinen polku vuorten yli. Ylhäällä on tunneli, jossa asuu hirveä olento, kauhun ja pahan ruumiillistuma: Lukitari, Morgothin Ungoliantin jälkeläinen. Ithilienissä pitkään asuneet ihmiset tietävät kertoa kauhistuttavia tarinoita huimapäisistä nuorukaisista, jotka kiipesivät vuorelle suurella vaivalla nähdäkseen vilauksen jättiläishämähäkistä. Se pisti heidät tainnoksiin myrkkypiikillään, joi heidän verensä ja söi heidän ruumiinsa elävältä.
Isilduria kammottaa hieman, kun hän ajattelee sitä. Ei siksi, että hän pelkäisi olentoa: niin kauan kun se pysyy luolassaan eikä tule alas, siitä on hyötyä, sillä Mordorin örkit eivät uskalla kulkea Cirith Ungolia pitkin Ithilieniin. Enemmän Isilduria kammottaa ajatus siitä, että jos hän olisi joutunut tähän maahan nuorukaisena, hän olisi varmasti päätynyt yhdeksi niistä nuorista huimapäistä. Hän olisi kiivennyt vuorelle voidakseen kehuskella teollaan ystävilleen ja tehdäkseen vaikutuksen neitokaisiin, ja olisi kohdannut loppunsa Lukitarin luolassa.
Ikä on kuitenkin tuonut mukanaan viisautta. Viime vuosikymmeninä hänen suurin pelkonsa onkin ollut, että joku hänen pojistaan saisi päähänsä koettaa onneaan Cirith Ungolissa. Elendur on sellaiseen tosin liian järkevä ja Ciryon liian arka, mutta Aratan on arvaamaton, ja liian uhmakas.
Isildur kääntyy pitkälle sillalle, joka ylittää Ithilduinin ja vie suoraan kaupungin portille. Sillan päässä on valkeita eläin- ja ihmishahmoisia veistoksia, ja niin silta kuin veistokset kimmeltävät kuun hohteessa. Portinvartijat ryhdistäytyvät nähdessään tulijan.
"Kaunis yö", sanoo toinen haltiakielellä.
"Totta", vastaa Isildur, hymähtäen. "Älkää suotta seisoko siinä toimettomina. Ottakaa esiin peli. Tänä yönä ei tapahdu mitään."
Isildur astelee pitkin valkeista kivistä rakennettua tietä, joka kulkee kaupungin halki. Kaikki tuntuu olevan unessa. Vain harmaa kulkukissa tulee vastaan, se pysähtyy hetkeksi seuraamaan kuninkaan menoa. Ehkä se on tullut ajoissa apajille, odottamaan että kaupungin pojat heräävät ja onkivat sille joesta kalaa.
Kuningas jatkaa matkaansa ylös kohti linnaa, joka on rakennettu vuorenrinteeseen. Linnaa ympäröivät jykevät, valkoiset muurit, ja kuninkaan musta-hopeinen lippu riippuu liikkumattomana tyynessä yössä. Portilla seisoo kaksi sotilasta vahtivuorossa. He ovat jo tottuneet valtiaansa yöllisiin vaelluksiin eikä hänen paluunsa saa heitä hätkähtämään.
"Arvelimme, että kenties katumus yllätti teidät, ja lähditte sittenkin hakemaan villisikaa juhlapöydän kruunuksi", sanoo toinen pilaillen.
Isildur naurahtaa. "En tohtisi pilata poikani juhlapäivää, vaikka mieleni tekisi. Me kunnioitamme hänen tahtoaan, eikä juhlapöydässä tarjoilla lihaa."
"Onneksi minua ei ole kutsuttu."
"Varo, Tarion. Pöydässä voi yhä olla paikkoja vapaana."
Kuu on jo melkein laskenut Mindolluinin taa, mutta sen viimeiset säteet saavat vielä muurit ja seinät hohtamaan. Ylihuomenna, jos sää vain pysyy kirkkaana, he jatkaisivat illallisen jälkeen pitoja ulkona, ja kaikki näkisivät taianomaisen säihkeen, joka valaisee sisäpihan, kun sitä ympäröivä muuri vangitsee kuun säteet sisäänsä. Olisi kuin yö ja päivä yhtä aikaa. Sellaista ei koettu missään muualla kuin Minas Ithilissä. He kysyisivät, kuinka Isildur on siinä onnistunut, miten hän saa marmoriseinät hohtamaan ithildinin lailla ja vielä ilman taikasanoja, eikä hän kertoisi vaan keskittyisi nauttimaan heidän ihmettelystään.
Isildur pysähtyy pihan keskelle istutetun Valkoisen Puun viereen. Hän kiertää sen, katsoo tarkasti hopeisten lehtien alle. Ei vieläkään hedelmää. Mitä tapahtui niille lukuisille kukille, jotka keväällä olivat täynnä lupausta? Hän huokaa, ja suuntaa kohti pääovea.
Linna nukkuu. Isildur kulkee eteishallin valkoisten pylväiden ja Andúniën ruhtinaita esittävien patsaiden ohi, kääntyy eteläiseen käytävään, ohittaa syvennyksen, johon suuri Tar-Mírieliä esittävä maalaus on asetettu. Aiemmin sen ohittaminen teki hänet surulliseksi, mutta nyt hän hymähtää, sillä muisto on korvautunut uudella. Ciryonilla oli ennen tapana istua maassa maalauksen edessä ja tuijottaa kuvaa niin hartaan kaipaavin silmin, kuin vain hieman toisella kymmenellä oleva poika pystyy. Monta kertaa oli Isildur kompastua pieneen ihmiseen kiirehtiessään hoitamaan asioitaan. Ciryon, nuorimmainen, rakastaa "vanhoja tarinoita", kuten hän niitä kutsuu – Isildurille ne ovat lähimenneisyyden tapahtumia. Poika syntyi liian myöhään voidakseen ymmärtää, mutta se ei ole hänen vikansa. Ainakin hän yrittää parhaansa, eikä Isildur voisi enempää pyytää.
Mutta Tar-Mírieliä ei kukaan heistä voinut pelastaa. Hän oli jäänyt aaltojen alle, Númenorin oikea kuningatar, josta olisi tullut Keski-Maan ihmisten Korkea Kuningatar, mahtavin valtiatar koskaan, jos olisi saanut elää. Míriel oli kaunis ja vahva, mutta häneltä anastettiin niin rakkaus kuin valtakin. Hän oli ollut oikeamielisen kuningas Tar-Palantirin ainoa perillinen, mutta kuninkaan veljenpoika Pharazôn oli pakottanut hänet vaimokseen, vaikka laki kielsi serkusten väliset liitot, ja vaikka Míriel oli luvattu Andúnien ruhtinaan nuoremmalle veljelle – Isildurin isosedälle Elentirille. Ja Mírielin naituaan oli Pharazôn julistautunut Númenorin yksinvaltiaaksi, eivätkä Uskolliset olleet voineet tehdä mitään, sillä heitä oli liian vähän ja Kuninkaan Miehiä liian paljon.
Se tarina oli kerran särkenyt nuoren Ciryonin sydämen.
"Mutta mitä oikeutta oli Andúniën ruhtinailla ottaa Keski-Maa valtaansa? Onko kukaan koskaan kysynyt Keski-Maan asukkailta – niiltä, jotka asuivat täällä jo ennen kuin númenorilaiset valloittajat perustivat tänne siirtokuntiaan – kenet he halusivat valtiaakseen? Mikä oikeus meillä on leikkiä täällä kuninkaita, vieraassa maassa, sen jälkeen kun ajoimme omamme tuhoon?"
"Keski-Maa on myös esi-isiemme, urhean edainin, haltiamielten, maa, ja nyt kansamme on palannut tänne pelastamaan vähäisemmät ihmiset pimeydeltä ja Morgothin kätyrin harhaopeilta, näyttämään heille tien valoon ja viisauteen. Enkö ole kertonut sen jo moneen kertaan? Kysymyksesi ovat kuin vuorten villi-ihmisen suusta! Kuinka sellainen on eksynyt perheeseeni?"
Isildur pudistaa päätään, yrittää karkottaa mielestään toisen, ikävämmän muiston. Aratan on sanonut, ettei ikinä ottaisi vastaan Elendilmiriä, jos jotakin tapahtuisi Elendurille. Niin kiittämätön on Aratan, joka ei Ciryonin lailla ole koskaan nähnyt Kadonnutta Maata, mutta joka ei välitä kuulla siitä tarinoitakaan.
Kuinka on mahdollista hallita kokonaista kansaa, kun ei saa edes omaa poikaansa tottelemaan?
Isildur saapuu kuninkaan huoneisiin. Hän riisuu päällysvaatteet yltään ja jättää ne tuolille kamaripalvelijan korjattaviksi. Hän vetää saappaat jalastaan, ja astuu hämärään makuukammioon. Ulkona taivas on enemmän sininen kuin tumma, eikä länteen matkannut kuu enää näy.
Isildur luo lyhyen, kaipaavan katseen vaimoonsa, joka on syvässä unessa. Toisinaan tämä herää, kun kuningas saapuu, mutta tänään hän makaa liikkumatta omalla puolellaan, peitto myttynä vuoteen jalkopäässä. Kuninkaan tekisi mieli herättää nainen, mutta hän tietää, ettei se olisi viisasta.
Hän asettuu omalle puolelleen, ja vetää peiton molempien ylle. Naisen selkä on mieheen päin, ja tämä koskettaa tummia hiussuortuvia, jotka ovat levittäytyneet tyynylle. Ne ovat pehmeät ja hienot kuin taidokkaasti kudottu silkki.
Vihdoin kuningas unohtaa kuun ja nukahtaa.
A/N: Isildur on quenyaa ja tarkoittaa "kuun palvelijaa" tai "kuulle omistautunutta"
Isildurin poikien nimet (Elendur, Aratan ja Ciryon) ovat Tolkienin kynästä, kuten myös poikien syntymävuodet. Isildurin vaimon nimi ja syntymäaika eivät ole tiedossa, joten olen keksinyt ne itse (hänestä enemmän seuraavissa luvuissa).
Author: Mithrellas
Rating: PG-13/R
Genre: drama/romance
Disclaimer: Maailma kuuluu Tolkienille, enkä tavoittele tällä kertomuksella taloudellista hyötyä
Summary: Kauan kauan sitten, Elendil ja hänen poikansa Isildur ja Anárion purjehtivat Keski-Maahan, pois aaltojen alle jääneestä Númenorista. He olivat menettäneet kotinsa, mutta jotain hyvääkin oli tapahtunut: Númenorin tuhoa edesauttanut Sauron oli myös jäänyt aaltoihin. He perustivat Keski-Maahan Arnorin ja Gondorin valtakunnat, ja hallitsivat niitä kuninkaina monta vuosikymmentä rauhan vallitessa maassa. Mutta lopulta he joutuvat kuitenkin huomaamaan, että varjo nousee taas Mordorin maasta, ja on tullut aika ihmisten ja haltioiden yhdistää vielä kerran voimansa pahaa vastaan. Tapahtumat kerrotaan pääosin Isildurin sekä hänen vaimonsa ja poikiensa näkökulmasta. Tärkeimmissä sivuosissa mm. Elendil, Anárion, Elrond, Thranduil ja Gil-galad.
A/N: Olen työstänyt tätä ficciä koko tämän vuoden, eikä tämä vieläkään ole valmis, mutta tuntuu että on jo aika postata ensimmäinen luku. Tämä on siis eräänlainen esihistoria TSH:lle, ja painottuu Aragornin esi-isän Isildurin vaiheiden kuvaamiseen. Olen yrittänyt noudattaa tässä mahdollisimman tarkoin Tolkienin kirjoituksia, mutta olen tietysti joutunut myös keksimään paljon itse. Koska aihe on varmaan useimmille aika vieras, voi olla vaikea tunnistaa, mikä on Tolkienin kynästä ja mikä itse keksimääni, mutta toivon ettei se häiritse liikaa lukukokemusta. Minulta voi myös aina kysyä, jos jokin kohta epäilyttää tai ihmetyttää.
Kaikenlainen palaute on tervetullutta.
Kuun Tornin kuningas
Mitä toivat maasta uponneesta
yli aaltojen mukanaan
mahtavat laivat ja kuninkaat,
kolme kolmea luvultaan?
Seitsemän tähteä, seitsemän kiveä,
puun yhden valkean vaan.
(Gandalf, TSH, luvussa "Palantír")
Ensimmäinen luku: Kuun palvelija
Ithilien, vuonna 3399 Toista Aikaa
Kun kuningas ensikertaa kulki tässä vuoripurojen halkomassa maassa, hän eksyi polulta ja joutui yön yllättämäksi. Saniaisten keskellä kompuroidessaan hän näki, kuinka idästä vuorten takaa nousi suuri, kirkas kuu. Se hymyili hänelle hopeista hymyään, ja kietoi saarnet ja sypressit, kanervat ja kellokukat sinervään huntuun. Metsäpuroissa pärskähtelevät pisarat välkkyivät timanttien lailla, ja polku – se himersi aluskasvillisuuden lomassa vaaleana kuin tähtisumusta kudottu vyö.
Hän vietti koko yön katsellen ja kierrellen maata, ja ymmärsi että oli löytänyt Kuun Maan, ja oli hänen, Kuun Palvelijan, tehtävä pitää siitä huolta. Hän antoi maalle nimeksi Ithilien ja rakensi sinne kodin itselleen ja perheelleen.
Monta vuosikymmentä myöhemmin kuu nousee yhtä kirkkaana kuin sinä ensimmäisenä yönä. Ephel Dúathin kupeeseen rakennettu Valkoinen Torni tervehtii sitä hopeisin välkähdyksin. Ehkä jokin yön vaeltaja vuorten toisella puolen katsahtaa juuri sillä hetkellä länteen, näkee tornin säihkyvän uhmakkaana kahden synkän rinteen välissä, ja kyyristyy pelon vallassa piikkipensaan alle.
Monet arvelevat, että kuningas rakennutti linnan niin lähelle Mustaa Maata, jotta voisi kiivetä torniin ja seistä siellä tarkkailemassa itää ja hirvittävää Barad-dûria päivästä toiseen, hautoen kostoa niitä Sauron Petturin palvelijoita kohtaan, jotka vielä lymyilevät varjojen saartamassa maassa. Totuus on kuitenkin toinen. Nousevan Kuun Torni rakennettiin Imlad Ithiliin vartioimaan kahden vuoren välistä solaa, Cirith Dúathia. Kaunis ei ole näkymä, joka tornin huipulta itään päin avautuu, mutta harvoin kuningas siihen suuntaan katsookaan. Hän vain haluaa kaikkien vastustajiensa näkevän, ettei hän pelkää.
Tänä yönä kuningas ei nuku. Hän käy pitkäkseen Ithilduinin varteen, kuun valossa terälehtensä avaavien valkeiden kukkien keskelle, ja katselee tummaa taivasta, joka pilkottaa laakeripuiden latvojen välistä. Metsä kasvaa ja kukoistaa, vaikka syys on pitkällä, sillä etelästä puhaltavat lempeät merituulet lämmittävät maata ympäri vuoden. Isildur ei ole väsynyt, vaikka hänellä on kaikki syy olla. Viimeiset päivät ovat olleet täynnä tehtäviä, ja huominen on vielä tärkeämpi. Vieraat saapuisivat, ja kaikki pitäisi saada järjestykseen ylihuomista varten.
Satakieli laulaa ja lirkuttaa touhukkaasti ja joki pauhaa ja solisee yhtä vilkkaana kuin päiväsaikaan. Luontokaan ei nuku öisin. Miksi kuninkaan pitäisi, kun ei ole edes pimeää?
Lopulta mies nousee ja jatkaa öistä kierrostaan. Hän ei kohtaa ketään. Tiet Minas Ithilin valkeiden muurien ulkopuolella ovat matkalaisista autiot. Ei hän odotakaan Elendilin saapuvan yöllä, mutta hän tietää, ettei tämä ole enää kaukana. Hetken hän leikkii ajatuksella, että lähtee heitä vastaan, mutta torjuu sen saman tien. Isä ei ihmettelisi, mutta on tärkeää säilyttää arvokkuus hänen seurueensa silmissä.
Isildur on pukeutunut tavanomaiseen valepukuunsa: metsämiehen vihreään ja ruskeaan asuun, jossa on hupullinen viitta. Sen turvin hän saattaa liikkua lähes tunnistamattomana, näkymättömänä hahmona oksien alla, tai kaduilla kansalaisena muiden joukossa, joskin hän käyttää asua vain kun haluaa omaa rauhaa – ei vakoillakseen kansaansa. Sillä toisinaan kuningas kaipaa aikoja, jolloin hän oli vapaa kulkemaan, huoleton nuorukainen, jonka päivät täyttyivät uinti- ja ratsastuskilpailuista, laivoista ja purjehtimisesta, jousiammunnasta ja pitkistä vaelluksista maaseudulle, ja ainoa huolenaihe oli se, palauttaisiko ohi kulkenut kaunis neito sen hymyn, jonka hän oli juuri tälle suonut. Mutta niistä ajoista on kauan, ja ne kestivät vain lyhyen hetken, mutta aina kun kuningas ajattelee Maata Aaltojen Alla, hän muistaa ensimmäisenä nuoruuden aurinkoiset päivät, jotka vaihtuivat pimeyteen ja murheeseen aivan liian nopeasti.
Hän astelee pitkin joen varteen rakennettua Ithilin tietä, joka kulkee kahden vuoren välisessä laaksossa. Laakson päässä on sola, joka vie Mordorin maahan, mutta se on tukittu korkealla muurilla, ja sen harjalla kulkevat sotilaat vartiossa yötä päivää.
Mordorista tulee kuitenkin toinenkin väylä: jyrkkä ja vaarallinen polku vuorten yli. Ylhäällä on tunneli, jossa asuu hirveä olento, kauhun ja pahan ruumiillistuma: Lukitari, Morgothin Ungoliantin jälkeläinen. Ithilienissä pitkään asuneet ihmiset tietävät kertoa kauhistuttavia tarinoita huimapäisistä nuorukaisista, jotka kiipesivät vuorelle suurella vaivalla nähdäkseen vilauksen jättiläishämähäkistä. Se pisti heidät tainnoksiin myrkkypiikillään, joi heidän verensä ja söi heidän ruumiinsa elävältä.
Isilduria kammottaa hieman, kun hän ajattelee sitä. Ei siksi, että hän pelkäisi olentoa: niin kauan kun se pysyy luolassaan eikä tule alas, siitä on hyötyä, sillä Mordorin örkit eivät uskalla kulkea Cirith Ungolia pitkin Ithilieniin. Enemmän Isilduria kammottaa ajatus siitä, että jos hän olisi joutunut tähän maahan nuorukaisena, hän olisi varmasti päätynyt yhdeksi niistä nuorista huimapäistä. Hän olisi kiivennyt vuorelle voidakseen kehuskella teollaan ystävilleen ja tehdäkseen vaikutuksen neitokaisiin, ja olisi kohdannut loppunsa Lukitarin luolassa.
Ikä on kuitenkin tuonut mukanaan viisautta. Viime vuosikymmeninä hänen suurin pelkonsa onkin ollut, että joku hänen pojistaan saisi päähänsä koettaa onneaan Cirith Ungolissa. Elendur on sellaiseen tosin liian järkevä ja Ciryon liian arka, mutta Aratan on arvaamaton, ja liian uhmakas.
Isildur kääntyy pitkälle sillalle, joka ylittää Ithilduinin ja vie suoraan kaupungin portille. Sillan päässä on valkeita eläin- ja ihmishahmoisia veistoksia, ja niin silta kuin veistokset kimmeltävät kuun hohteessa. Portinvartijat ryhdistäytyvät nähdessään tulijan.
"Kaunis yö", sanoo toinen haltiakielellä.
"Totta", vastaa Isildur, hymähtäen. "Älkää suotta seisoko siinä toimettomina. Ottakaa esiin peli. Tänä yönä ei tapahdu mitään."
Isildur astelee pitkin valkeista kivistä rakennettua tietä, joka kulkee kaupungin halki. Kaikki tuntuu olevan unessa. Vain harmaa kulkukissa tulee vastaan, se pysähtyy hetkeksi seuraamaan kuninkaan menoa. Ehkä se on tullut ajoissa apajille, odottamaan että kaupungin pojat heräävät ja onkivat sille joesta kalaa.
Kuningas jatkaa matkaansa ylös kohti linnaa, joka on rakennettu vuorenrinteeseen. Linnaa ympäröivät jykevät, valkoiset muurit, ja kuninkaan musta-hopeinen lippu riippuu liikkumattomana tyynessä yössä. Portilla seisoo kaksi sotilasta vahtivuorossa. He ovat jo tottuneet valtiaansa yöllisiin vaelluksiin eikä hänen paluunsa saa heitä hätkähtämään.
"Arvelimme, että kenties katumus yllätti teidät, ja lähditte sittenkin hakemaan villisikaa juhlapöydän kruunuksi", sanoo toinen pilaillen.
Isildur naurahtaa. "En tohtisi pilata poikani juhlapäivää, vaikka mieleni tekisi. Me kunnioitamme hänen tahtoaan, eikä juhlapöydässä tarjoilla lihaa."
"Onneksi minua ei ole kutsuttu."
"Varo, Tarion. Pöydässä voi yhä olla paikkoja vapaana."
Kuu on jo melkein laskenut Mindolluinin taa, mutta sen viimeiset säteet saavat vielä muurit ja seinät hohtamaan. Ylihuomenna, jos sää vain pysyy kirkkaana, he jatkaisivat illallisen jälkeen pitoja ulkona, ja kaikki näkisivät taianomaisen säihkeen, joka valaisee sisäpihan, kun sitä ympäröivä muuri vangitsee kuun säteet sisäänsä. Olisi kuin yö ja päivä yhtä aikaa. Sellaista ei koettu missään muualla kuin Minas Ithilissä. He kysyisivät, kuinka Isildur on siinä onnistunut, miten hän saa marmoriseinät hohtamaan ithildinin lailla ja vielä ilman taikasanoja, eikä hän kertoisi vaan keskittyisi nauttimaan heidän ihmettelystään.
Isildur pysähtyy pihan keskelle istutetun Valkoisen Puun viereen. Hän kiertää sen, katsoo tarkasti hopeisten lehtien alle. Ei vieläkään hedelmää. Mitä tapahtui niille lukuisille kukille, jotka keväällä olivat täynnä lupausta? Hän huokaa, ja suuntaa kohti pääovea.
Linna nukkuu. Isildur kulkee eteishallin valkoisten pylväiden ja Andúniën ruhtinaita esittävien patsaiden ohi, kääntyy eteläiseen käytävään, ohittaa syvennyksen, johon suuri Tar-Mírieliä esittävä maalaus on asetettu. Aiemmin sen ohittaminen teki hänet surulliseksi, mutta nyt hän hymähtää, sillä muisto on korvautunut uudella. Ciryonilla oli ennen tapana istua maassa maalauksen edessä ja tuijottaa kuvaa niin hartaan kaipaavin silmin, kuin vain hieman toisella kymmenellä oleva poika pystyy. Monta kertaa oli Isildur kompastua pieneen ihmiseen kiirehtiessään hoitamaan asioitaan. Ciryon, nuorimmainen, rakastaa "vanhoja tarinoita", kuten hän niitä kutsuu – Isildurille ne ovat lähimenneisyyden tapahtumia. Poika syntyi liian myöhään voidakseen ymmärtää, mutta se ei ole hänen vikansa. Ainakin hän yrittää parhaansa, eikä Isildur voisi enempää pyytää.
Mutta Tar-Mírieliä ei kukaan heistä voinut pelastaa. Hän oli jäänyt aaltojen alle, Númenorin oikea kuningatar, josta olisi tullut Keski-Maan ihmisten Korkea Kuningatar, mahtavin valtiatar koskaan, jos olisi saanut elää. Míriel oli kaunis ja vahva, mutta häneltä anastettiin niin rakkaus kuin valtakin. Hän oli ollut oikeamielisen kuningas Tar-Palantirin ainoa perillinen, mutta kuninkaan veljenpoika Pharazôn oli pakottanut hänet vaimokseen, vaikka laki kielsi serkusten väliset liitot, ja vaikka Míriel oli luvattu Andúnien ruhtinaan nuoremmalle veljelle – Isildurin isosedälle Elentirille. Ja Mírielin naituaan oli Pharazôn julistautunut Númenorin yksinvaltiaaksi, eivätkä Uskolliset olleet voineet tehdä mitään, sillä heitä oli liian vähän ja Kuninkaan Miehiä liian paljon.
Se tarina oli kerran särkenyt nuoren Ciryonin sydämen.
"Mutta mitä oikeutta oli Andúniën ruhtinailla ottaa Keski-Maa valtaansa? Onko kukaan koskaan kysynyt Keski-Maan asukkailta – niiltä, jotka asuivat täällä jo ennen kuin númenorilaiset valloittajat perustivat tänne siirtokuntiaan – kenet he halusivat valtiaakseen? Mikä oikeus meillä on leikkiä täällä kuninkaita, vieraassa maassa, sen jälkeen kun ajoimme omamme tuhoon?"
"Keski-Maa on myös esi-isiemme, urhean edainin, haltiamielten, maa, ja nyt kansamme on palannut tänne pelastamaan vähäisemmät ihmiset pimeydeltä ja Morgothin kätyrin harhaopeilta, näyttämään heille tien valoon ja viisauteen. Enkö ole kertonut sen jo moneen kertaan? Kysymyksesi ovat kuin vuorten villi-ihmisen suusta! Kuinka sellainen on eksynyt perheeseeni?"
Isildur pudistaa päätään, yrittää karkottaa mielestään toisen, ikävämmän muiston. Aratan on sanonut, ettei ikinä ottaisi vastaan Elendilmiriä, jos jotakin tapahtuisi Elendurille. Niin kiittämätön on Aratan, joka ei Ciryonin lailla ole koskaan nähnyt Kadonnutta Maata, mutta joka ei välitä kuulla siitä tarinoitakaan.
Kuinka on mahdollista hallita kokonaista kansaa, kun ei saa edes omaa poikaansa tottelemaan?
Isildur saapuu kuninkaan huoneisiin. Hän riisuu päällysvaatteet yltään ja jättää ne tuolille kamaripalvelijan korjattaviksi. Hän vetää saappaat jalastaan, ja astuu hämärään makuukammioon. Ulkona taivas on enemmän sininen kuin tumma, eikä länteen matkannut kuu enää näy.
Isildur luo lyhyen, kaipaavan katseen vaimoonsa, joka on syvässä unessa. Toisinaan tämä herää, kun kuningas saapuu, mutta tänään hän makaa liikkumatta omalla puolellaan, peitto myttynä vuoteen jalkopäässä. Kuninkaan tekisi mieli herättää nainen, mutta hän tietää, ettei se olisi viisasta.
Hän asettuu omalle puolelleen, ja vetää peiton molempien ylle. Naisen selkä on mieheen päin, ja tämä koskettaa tummia hiussuortuvia, jotka ovat levittäytyneet tyynylle. Ne ovat pehmeät ja hienot kuin taidokkaasti kudottu silkki.
Vihdoin kuningas unohtaa kuun ja nukahtaa.
A/N: Isildur on quenyaa ja tarkoittaa "kuun palvelijaa" tai "kuulle omistautunutta"
Isildurin poikien nimet (Elendur, Aratan ja Ciryon) ovat Tolkienin kynästä, kuten myös poikien syntymävuodet. Isildurin vaimon nimi ja syntymäaika eivät ole tiedossa, joten olen keksinyt ne itse (hänestä enemmän seuraavissa luvuissa).